Anna silmäili vanhaa kangistunutta paperia ja alkoi sitten lukea hartaammin, mitä sille oli kirjoitettu. Sievään puutarhaidylliin, jonka hän oli sepustanut sangen epämukavassa asennossa, avatun sateenvarjon alla, sisältyi pieni asterien ja hajuherneiden välinen kaksinpuhelu sekä sireenipensaassa olevien villien kanarialintujen ja puutarhan suojelushengen välinen puhelu. Kun hän oli lukenut sen loppuun, istui hän liikkumattomana ja tuijotti eteensä, ja kun Stella oli lähtenyt, silitti hän rutistuneen paperin tasaiseksi.
— Minäpä taidan tehdä sen, sanoi hän ja ilmeestä päättäen hän oli tehnyt päätöksen.
— Tässä on kirje sinulle, Jimsie-täti, ja siinä on intialainen postimerkki kuoressa, sanoi Phil. — Tässä on kolme Stellalle ja kaksi Prissylle ja yksi ihanan paksu minulle minun omalta pikku Jonakseltani. Sinulle, Anna, ei ole mitään, vain koneellakirjoitettu ilmoitus.
Ei kukaan huomannut, että veri syöksähti Annan poskille, kun hän otti käteensä tämän ohuen kirjeen, jonka Phil heitti hänelle huolettomasti. Mutta kun Phil parin minuutin kuluttua nosti katseensa, näki hän Annan aivan loistavan ilosta.
— No mutta, kultuseni, mitä ihmeen hauskaa nyt on tapahtunut?
— "Nuorison ystävä" on ottanut pienen sepustuksen, jonka minä lähetin pari viikkoa sitten, sanoi Anna ja koetti puhua kuin olisi hänelle aivan jokapäiväinen asia, että hänen kirjoituksiaan otetaan aikakauslehtiin. Mutta se ei onnistunut täydelleen.
— Anna Shirley! Mitä sinä puhut! Sepä hauskaa! Mitä se koskee?Milloin se ilmestyy? Oletko saanut rahaa siitä?
— Olen saanut, ne lähettävät minulle postiosoituksena kymmenen dollaria, ja toimittaja kirjoittaa, että hänestä olisi hauska, jos minä kirjoittaisin vastakin. Sitä sinä kyllä tulet saamaan, sinä rakas, kiltti ukko. Se oli vanha sepustus, jonka minä löysin eräästä laatikosta. Minä kirjoitin sen uuteen asuun ja lähetin, mutta en saattanut ollenkaan uskoa, että se hyväksyttäisiin heti, sillä siinä ei ollut minkäänlaista toimintaa, sanoi Anna ja muisteli, miten niukka tulos oli ollut "Semiramiksen sovitusuhrin" taitavasti sommitelluista intrigeistä.
— Mihin sinä panet kymmenen dollaria, Anna? Lähdetäänpäs ja mennään kaupunkiin kaikkityynni juhlimaan, ehdotti Phil.
— Minä käytän ne johonkin mielettömään hommaan, olipa se sitten mitä hyvänsä, lupasi Anna nauraen. — Nämä eivät ainakaan oletaikinaisiarahoja — kuten rahat, jotka minä sain kauheasta Parhaasta hiivapulverijutusta. Niillä minä ostin järkevästi kyllä vaatteita, mutta kun minulla oli ne vaatteet ylläni, tuntui minusta pahalta.
— Ajatelkaas, että meillä on oikein ilmi elävä kirjailijatarKaroliinan majassa! sanoi Priscilla.
— Siinä on samalla suuri velvoitus, virkkoi Jamesina-täti odottamatta.
— Niin, sen minä myönnän, vakuutti Prissy sama juhlallisuus äänessään. — Siinä on omat vaaransa, kun joudut seurustelemaan kirjallisten henkilöiden kanssa ja tiedät kirjailijan olevan joka hetki kintereilläsi. Et aavistakaan, kun ne tarttuvat johonkin aiheeseen! Mikä estää Annaa jonakin päivänä kuvaamasta meitä?
— Minä tarkoitin, että painettuun sanaan liittyy vastuunalaisuutta, sanoi Jamesina-täti hyvin vakavasti. — Ja toivoakseni Anna ymmärtää sen. Minun tyttäreni sepitti ennen aikaan novelleja ja pikku kertomuksia, ennenkuin hän lähti lähetystyöhön, mutta nyt hän on suunnannut henkensä korkeampiin tehtäviin. Hänen tapanaan oli sanoa: "Älä kirjoita milloinkaan riviäkään semmoista, mitä et toivoisi luettavan omissa hautajaisissasi." Se sopii sinun, Anna, panna mieleesi, jos antaudut kaunokirjallisuuden alalle. Vaikka, kun minä tarkemmin ajattelen, jatkoi Jimsey-täti kauhistunein kasvoin, niin nauroi Elisabeth aina, kun hän sanoi näin. Se tyttö oli niin naurunhaluinen, etten minä voi käsittää, miten hän tuli valinneeksi lähetysalan työmaakseen. Minä olen kiitollinen, että hän teki niin — minä rukoilin Herraa, että hän valitsisi sen alan — mutta voi, miten toivoisin, ettei hän olisi koskaan tehnyt sitä.
Näin puhui Jamesina-täti ja samalla kertaa hän ihmetteli, miksi nuo tyttöletukat kaikki purskahtivat nauruun.
Annan silmät loistivat koko sen päivän samalla kuin kunnianhimoiset kirjalliset suunnitelmat nousivat ja hahmottuivat hänen aivoissaan. Iloinen mieliala siirtyi hänen mukanaan Jennie Cooperin kutsuihin, eikä edes se, että Anna näki Gilbertin ja Helenan kulkevan jonkun matkan päässä hänestä ja Roy Gardnerista, kyennyt synkentämään sitä. Vaikka hän oli kohonnut korkeisiin ilmapiireihin, ei hän ollut kuitenkaan niin paljon maallisten pikkuseikkain yläpuolella, että häneltä olisi jäänyt huomaamatta, miten korkeat, aivan liian korkeat, Helenan kengänkorot olivat ja miten rumasti hän käveli.
— Mutta Gilbert katselee kaiketi vain hänen kasvojaan.Likinäköisesti, kuten kaikki miehet, ajatteli Anna ivallisesti.
— Oletko sinä kotona lauantaina iltapäivällä? kysyi Roy.
— Olen.
— Minun äitini ja sisareni ovat aikoneet tulla sinua katsomaan, sanoi Roy tyynesti.
Omituinen tunne kulki Annan läpi — se muistutti lähinnä vastenmielisyyden tunnetta. Hän ei ollut koskaan ennen ollut kenenkään Royn perheen jäsenen seurassa ja hän ymmärsi, että Royn ilmoitus ei ollut aivan merkityksetön. Ahdistava levottomuus sydämessään aavisti hän ratkaisun hetken nyt kenties olevan tulossa…
— Tulee olemaan hauska saada tutustua heihin, sanoi Anna laimeahkosti — ja sitten hän mietti, mitä hauskuutta siinä oikeastaan oli. Mutta tietysti hänen täytyi olla hyvillään siitä, että sai tutustua Royn lähimpiin omaisiin, ja koettaa esiintyä mahdollisimman paljon edukseen. Nyt oli siis vain koetettava tehdä suotuisa vaikutus… Annan korviin oli tullut jonkun verran juoruja siitä, mitä Gardnerin perheessä ajateltiin pojan ja veljen "sokeasta rakastumisesta". Roy oli varmaankin pannut kaiken kykynsä liikkeelle saadakseen omaisensa taivutetuksi tähän vierailuun. Anna tiesi joutuvansa vaakalaudalle. Mutta siitä seikasta, että äiti ja sisaret olivat ystävällisesti suostuneet tulemaan käymään hänen luonaan, hän ymmärsi, että he olivat selvillä siitä mahdollisuudesta, että Anna tulisi ennemmin tai myöhemmin kuulumaan heidän perheeseensä, olipa tuo tieto heistä sitten mieluisa tai ei.
— Minä olen tarkoin oma itseni. Minä en mielistele heitä enkä tee mitään viehättääkseni heitä, vaikka osaisinkin, ajatteli Anna itsetietoisesti.
Mutta hän harkitsi, minkä puvun ottaisi lauantai-iltana ja punnitsi tarkoin, sopisiko uudenaikainen korkea tukkalaite hänelle paremmin kuin vanha. Jennie Coopersin kutsuihin nähden hän oli käynyt välinpitämättömäksi. Kun hän illalla kävi levolle, oli hänen päätöksensä valmis. Hän panee lauantaina ylleen ruskean chiffonipukunsa, mutta tukka saa olla kammattuna entiseen tapaan niskassa olevalle nutturalle.
Perjantaina iltapäivällä ei korkeakoulussa pidetty mitään luentoja. Stella käytti tilaisuutta ryhtyäkseen toimittamaan pilalehteä Kaunokirjallisuusliiton seuraavaan kokoukseen ja oli istuutunut pöydän ääreen vierashuoneen nurkkaan, ympärillään muistiinpano- ja käsikirjoituskasoja, joiden hän oli antanut pudota lattialle. Stella vakuutti aina, ettei hän saa kynästään lähtemään riviäkään, jollei saa työntää jokaista arkkia menemään heti, kun se on valmis. Annalla oli yllään villapusero ja tummansininen hame, ja tukka oli verrattain pörröinen, hän kun oli ollut tuulessa kävelemässä. Hän istui räätälimäisesti keskellä lattiaa härnäten Saara-kissaa karanpojanluulla. Josef ja Noita makasivat kumpikin keräksi kääriytyneinä hänen sylissään. Sokerin ja keitettyjen luumujen lämmin tuoksu täytti talon, Priscillan toimintahalu kun oli vienyt hänet tänään keittiön uunin ääreen. Hän tulikin äkkiarvaamatta sisään, valtava keittiöesiliina edessään ja nokipilkku keskellä nenää, näyttämään Jamesina-tädille chokoladipiirakasta, johon hän oli tehnyt hyvin taitavasti kiiltokuoren.
Tänä ylen mielenkiintoisena hetkenä kuului porttisalvan kolahdus. Mutta kukaan ei viitsinyt mennä avaamaan, paitsi Phil. Hän oli saman päivän aamuna ostanut hatun ja syöksyi nyt porttia avaamaan, sillä hän odotti hatun tuojaa. Ulkoportailla oli rouva Gardner tyttärineen.
Anna kapusi kiireesti pystyyn istualtaan, pudisti samalla kertaa molemmat närkästyneet kissat hameensa helmasta ja siirsi aivan konemaisesti kananpojanluun oikeasta kädestä vasempaan. Priscilla, jonka olisi paluumatkalla keittiöön pitänyt juosta huoneen poikki, menetti kaiken mielenmalttinsa, työnsi chokoladipiirakkaan uunin edessä olevan jakkaran tyynyn alle ja hyökkäsi kuin mieletön portaita ylös. Stella alkoi hermostuneesti poimien kokoilla käsikirjoitustaan. Ainoastaan Jamesina-täti ja Phil suhtautuivat rauhallisesti tilanteeseen. Heidän mielenmalttiaan on kiittäminen siitä, että kaikki istuivat pian sohvalle ja tuoleille asettuneina, Annakin. Priscilla palasi alakertaan ilman esiliinaa, saippuan aikaansaama kiilto äskeisen nokitahran paikalla, Stella oli nurkastaan poistanut kaikki toimitus-huoneen tuntomerkit, ja Phil pelasti tilanteen päästämällä vuolaan juttelun vauhtiin.
Rouva Gardner oli pitkä, solakka ja hyvännäköinen. Hän oli erikoisen huolellisesti puettu ja hänen olemuksensa henki sydämellisyyttä, joka tuntui hiukan teennäiseltä. Aline Gardner oli nuorempi laitos äitiään, sydämellisyys poisluettuna. Hän koetti olla viehättävä ja hauska, mutta ei saanut käytöksestään pois eräänlaista suojelevaisuutta ja ylemmyydentuntua. Dorothy oli pieni virkeä rasavilli. Anna tiesi hänet Royn lempisisareksi ja tunsi heti vetovoimaa häneen. Tämä tyttö olisi ollut ulkonaisesti kovasti Royn näköinen, jos hänellä olisi ollut tummat uneksivat silmät, eikä vaaleanruskeat, vilkkaat ja veitikkamaiset. Hänen ja Philin avulla suoriuduttiin vierailusta erittäin hyvin, jollei oteta lukuun eräänlaista mielialan painostavuutta ja kahta jossain määrin häiritsevää seikkaa. Noita ja Josef, jotka saivat tulla toimeen omin, kaikkea muuta kuin väheksyttävin neuvoin, rupesivat hippasille ja ponnahtivat rajusti juostessaan rouva Gardnerin silkkipukuiselle polvelle ja siitä alas. Rouva Gardner nosti varsilornjettinsa ja tarkasti niiden livistäviä takakäpäliä ja käpristyneitä häntiä, aivan kuin ei olisi milloinkaan ennen nähnyt kissaa, ja Anna, joka ei voinut pidättää pientä hermostunutta naurahdustaan, koetti parhaansa mukaan puolustaa vallattomia kissoja.
— Pidättekö kissoista? kysyi rouva Gardner, kasvoissa säälivän ihmettelevä ilme.
Anna piti kyllä omasta Noidastaan, mutta mikään pinttynyt kissainystävä ei hän ollut. Häntä pisteli kuitenkin rouva Gardnerin äänensävy, ja nuolennopean mielleyhtymän avulla muisti hän, miten ihastunut Gilbertin äiti oli kissoihin: hänellä oli niitä niin suuri lauma kuin hänen miehensä suinkin saattoi niitä talossa nähdä.
— Ne ovat minun mielestäni viehättäviä elukoita, sanoi hän pelkästään härnätäkseen.
— Minä en ole voinut milloinkaan suosia kissoja, sanoi rouva Gardner hyytävän kylmästi.
— Mutta minä pidän niistä sitä enemmän, sanoi nuorempi sisar Dorothy. — Ne ovat niin herttaisia ja itsekkäitä. Koirat ovat liian kilttejä — ne ajattelevat enemmän herraansa kuin itseään. Minusta tuntuu niiden seura rasittavalta. Mutta kissat ovat ihmeen inhimillisiä.
— Teillä on tuolla kaksi oikein hauskannäköistä posliinikoiraa, sanoi Aline armollisesti. — Ehkä minä saan katsoa niitä vähän lähempää. Aline kulki lattian yli ja pysähtyi uunijakkaran luo, joten hänestä tuli tietämättään uuden onnettomuuden aiheuttaja. Hän nosti Magogin ilmaan ja istuutui tarkastamaan sen vihreätäpläistä kauneutta juuri sille tyynylle, jonka alla Priscillan vasta siloitettu chokoladipiirakka oli piilossa. Priscilla ja Anna vaihtoivat tuskaisia silmäyksiä, mutta eivät voineet asialle mitään. Iso ja muhkea Aline istui tyynyllä ja keskusteli eri kansallisuuksien posliinikoirista, kunnes äiti antoi lähtömerkin.
Dorothy viipyi muutamia silmänräpäyksiä kauemmin puristaakseen Annan kättä ja kuiskatakseen pari sanaa hänen korvaansa.
— Minä tiedän, että meistä kahdesta, sinusta ja minusta, tulee tavattoman hyvät ystävät. Roy on kertonut minulle yhtä ja toista sinusta. Minä olen ainoa kotona, jolle hän voi uskoa asioitaan, poikaraukka — äidille ja Alinelle ei totisesti kukaan tule avaamaan sydäntään. Teillä mahtaa olla täällä äärettömän hauskaa, teillä tytöillä. Saanhan minä joskus vastakin tulla tänne, jotta minäkin saisin nauttia vähän teidän hauskuudestanne?
— Tule niin usein kuin sinulla on halua, vastasi Anna, iloisena siitä, että edes toinen Royn sisarista oli miellyttävä. Alinesta hän ei voisi koskaan pitää, se oli aivan selvää, eikä Aline koskaan tulisi pitämään hänestä, vaikka rouva Gardner kenties oli voitettavissa Royn puolelle. Mutta joka tapauksessa päästi Anna pitkän helpotuksen huokauksen, kun tulikoe oli onnellisesti sivuutettu.
— Tästä chokoladipiirakkaasta tuli totisesti pannukakku, sanoi Priscilla murheellisen näköisenä nostaessaan varovasti tyynyä — ja tyyny on luonnollisesti myöskin pilalla. Turhaa on enää koskaan sanoa, ettei perjantai ole onnettomuuksien päivä.
— Kun ilmoituttaa tulevansa lauantaina, niin ei pidä tulla päivää liian aikaisin, sanoi Jamesina-täti.
— Varmasti Roy sotki ja sekoitti mitä hänen piti sanoa.
Se poikahan joutuu aivan pyörälle päästä heti kun hän puhuu Annan kanssa. Mihin Anna on joutunut?
Anna oli paennut yläkertaan. Pidätetty itku kuristi hänen kurkkuaan. Mutta hän pakotti itsensä nauramaan. Noita ja Josef olivat olleet aika hullunkurisia… Ja Dorothy oli herttainen.
— Kunpa olisin kuollut tahi kunpa olisi ainakin jo huomenilta, voihki Phil.
— Jos saat elää ja pysyä terveenä niin molemmat toivomuksesi toteutuvat, virkkoi Anna.
— Niin, sinä olet tyyni kuin viilipytty, ja se ei olekaan sinulle vaikeata. Sinulta luistaa logiikka kuin vesi ja sinulla on aika lailla filosofisia taipumuksia. Minulla taas ei ole — ja kun minä ajattelen kamalaapro gradu-kirjoitusta,jäätyy veri suonissani. Kuule, jos minulle kävisi hullusti — mitä Joe silloin sanoisi?
— En tiedä. Mutta kyllä sinä selviydyt. No, miten kreikka meni sinulta tänään?
— Älä kysy ollenkaan! Se saattoi yhtä hyvin olla ihanaa klassillista kreikkaa kuin siansaksaa, joka saa Homeroksen pyörähtämään haudassaan. Minä olen istunut kuukausimääriä kieliopit ja sanakirjat ja kaikenlaiset roomalaiset antikviteetit nenän alla, ja nyt minun on aivan mahdotonta ajatella ainoatakaan itsenäistä ajatusta — jossa olisi tervettä järkeä nimittäin. Kylläpä pikku Phil-parka on kiitollinen, kun hän taas paranee tästä tilapäisestä tutkintotaudistaan. Tytöt, onko teillä selvästi tajunnassa, että päivänne korkeakoulussa pian ovat luetut?
— Minulla ei ole, se on minulle ylivoimaista, virkkoi Anna surullisesti. — Minusta tuntuu kuin vasta eilen olisimme Prissy ja minä seisoneet yksinäisinä korkeakoulun eteisessä "vastatulleiden" tulvassa. Ja nyt olemme senioreja ja erotutkinto on aivan nenän edessä.
— Viisaita, kirjanoppineita ja kunnianarvoisia senioreja, paransi Phil. Uskotteko todella meidän olevan hiukkaakaan viisaampia nyt kuin tänne tullessamme?
— Ei suinkaan aina näytä siltä neitien käytöksestä päättäen, virkkoiJimsie-täti pisteliäästi.
— Älähän nyt Jimsie-täti, olemmehan me sentään yleensä esiintyneet oikeina ihannetyttöinä niinä kolmena talvena, joina sinä olet ollut meidän mammamme — eikö niin?
— Te olette sievimmät, kilteimmät ja herttaisimmat tytöt kaikista korkeakoulua käyneistä, vastasi Jamesina-täti säästämättä sanojaan, kuten aina, kun kerran rupesi kiittelemään. — Epäilen vain, ettei järki vielä ole teissä oikein päässyt täysikasvuiseksi. Sitä ei tietysti voi odottaakaan. Kokemukset vasta tuovat arvostelukyvyn. Sellaista ei saavuta parilla korkeakoulukurssilla. Te olette, nuoret neitoseni, opiskelleet tuossa korkeammassa oppilaitoksessa neljä vuotta, kun taas minä en ole milloinkaan pistänyt jalkaanikaan sellaiseen laitokseen, mutta sittenkin minä tiedän koko lailla enemmän kuin te.
— Elämänkokemuksesta me kyllä pidämme huolta aikanamme, täti kulta, virkkoi Stella. — Uutteraa hakkailua seuraa lopulta kihlaus, sanoo vanha hyvä sananparsi, ja sitten alkaa heti perästä elämän vakavuus.
— Oletteko oppineet korkeakoulussa tämän taivaallista muuta kuin kuolleita kieliä ja geometriaa ja muuta senkaltaista roskaa? kysyi Jamesina-täti.
— Tottahan toki. Olemme tietysti, pikku täti, vakuutti Anna kaikkien puolesta.
— Me olemme oppineet antamaan arvoa niille totuuksille, joita saimme kuulla professori Woodleigh'in viime luennolla. Aiheena oli elämisen taito, virkkoi Phil. — Hän sanoi: Huumori on terveellisin maustin niissä ruokalajeissa, joita katetaan elämän pöydälle. Naurakaa erehdyksillenne, mutta ottakaa niistä oppia, laskekaa leikkiä huolistanne, mutta tulkaa niistä lujemmiksi, tehkää pilaa vaikeuksistanne, mutta voittakaa ne. Eikö tämä ole oppimisen arvoista, Jamesina-täti?
— On kyllä, hyvä ystävä, on tietysti. Kun te olette oppineet nauramaan sille, jolle tulee nauraa, ja olemaan nauramatta sellaiselle, mille ei pidä nauraa — olette te päässeet aika pitkälle opissa ja viisaudessa.
— Mitä korkeakoulukausi on antanut sinulle, Anna? kysyi Priscilla matalalla äänellä.
— Uskon todellakin oppineeni ottamaan leikkinä jokaisen pienen vastoinkäymisen, ja jokaisen suuremman vaikeuden kykyäni ja toimintahaluani hedelmöittävänä kasteena. Siinä on luullakseni pääasiassa sanottuna, mitä Redmond on minulle antanut.
— Minun täytynee vielä kerran viitata professori Woodleighin sanoihin, jotta voisin tehdä selkoa siitä voitto-osuudesta, jonka minä olen saanut korkeakoulussa, sanoi Priscilla. — Muistatko, mitä hän sanoi tervehdyspuheessaan? Maailmassa on paljon meille kaikille tarjolla, jos meillä vain on silmät sitä näkemään, sydäntä, joka rakastaa, ja kädet, joilla itse voimme poimia, — paljon meidän ympärillämme olevissa ihmisissä, paljon taiteessa ja kirjallisuudessa, paljon kaikkialla, mistä me voimme iloita ja mistä meidän tulee olla kiitollisia. Vähäsen tätä kaikkea on Redmond minulle opettanut.
— Jos saamme tehdä tästä johtopäätöksen, huomautti Jamesina-täti, niin on loppusumma se, että te kyllä voitte oppia — jos teissä nimittäin on luontaista tarkkapäisyyttä — neljässä vuodessa sen, mihin te kenties olisitte tarvinneet kaksikymmentä vuotta muuten elämässä. No, sitten minun täytyy sanoa, että korkeakoulun arvo huomattavasti nousee minun silmissäni. Tähän asti olen tosiaan suhtautunut siihen vähän epäilevästi.
— Mutta miten käy niiden raukkojen, joilla ei ole luontaista älyä,Jimsie-täti?
— Ihmiset, joilla ei ole luontaista tarkkapäisyyttä, eivät koskaan opi mitään korkeakoulussa enempää kuin elämässäkään, vastasi Jamesina-täti. — He ovat sadan vuoden vanhoina, jos saavat elää niin vanhaksi, yhtä tietämättömiä kuin kehdossakin. Se ei ole heidän poloisten vika, vaan huono onni. Mutta niiden meistä, joiden osaksi on tullut tarkkapäisyyttä, tulee olla Herralle hyvin kiitolliset.
— Etkö tahdo tarkemmin määritellä, mikä tarkkapäisyys on,Jimsie-täti, pyysi Phil.
— En kiitos, typykkäni. Joka itse on tarkkapäinen, se tietää kyllä, mitä sillä tarkoitetaan, joka ei ole, hän ei tule sitä koskaan käsittämään. En aio ryhtyä mihinkään selittelyihin.
Jännittävät ja merkitykselliset päivät lensivät ohi, ja erotutkinto oli suoritettu. Anna sai korkeimman arvosanan Englannin kirjallisuuden historiassa. Priscilla sai lähinnä korkeimman klassillisissa kielissä ja Phil saman matematiikassa. Stellakin sai ilokseen tasaisia, kauniita arvosanoja. Ja sitten tuli korkeakoulun juhlallinen päättäjäisjuhla.
— Tätä olisin ennen maailmassa sanonut elämäni virstantolpaksi, virkkoi Anna nostaen varovasti kotelosta Royn orvokit ja miettivänä niitä katsellen.
Hänen tarkoituksensa oli luonnollisesti koristautua niillä illaksi, mutta hänen katseensa siirtyi toiseen valkeaan pahvikoteloon, joka oli pöydällä. Se oli täynnä kieloja, ja ne olivat yhtä raikkaita ja tuoksuvia kuin kielot, jotka tavallisesti kukkivat Vihervaaran haassa Annan tullessa Avonleahin. Ja niiden vieressä oli Gilbert Blynthen käyntikortti.
Annasta oli ihmeellistä, että Gilbert lähetti hänelle kukkia päättäjäisiin. Hän oli nähnyt Gilbertiä hyvin vähän tänä talvena. Joululoman jälkeen Gilbert oli käynyt vain kerran Karoliinan majassa, eräänä perjantai-iltana, Majan asukkaiden vastaanottoaikana, ja muualla he eivät juuri olleet tavanneet toisiaan. Anna tiesi, että Gilbert oli kokonaan syventynyt opintoihinsa, hänen päämääränään kun oli korkeimmat arvosanat ja Cooperin stipendi, minkä vuoksi hän ei juuri ottanut osaa seuraelämään.
Annalle oli talvi tuonut runsaasti vaihtelua ja virkistystä. Gardnerien perheessä hän oli seurustellut aika uutterasti, Dorothy ja hän olivat tulleet läheisiksi ystäviksi. Asiasta perillä olevat odottivat Annan ja Royn julkaisevan kihlauksensa minä hetkenä hyvänsä. Anna odotti itse ratkaisua. Juuri kun hänen tuli lähteä kotoa lopettajaisjuhlaan, siirsi hän syrjään Royn orvokit ja kiinnitti pukuunsa sen sijaan Gilbertin kielot. Hän ei olisi itsekään voinut sanoa, minkätähden hän niin teki. Mutta oli kuin vanha Avonlean-aika unelmineen ja ystävyyssuhteineen olisi jälleen tullut häntä lähemmäksi, samalla kuin hänen kauan hautomansa tulevaisuudensuunnitelmat olivat toteutuneet. Hän ja Gilbert olivat kerran, kauan sitten, kuvanneet toisilleen sitä onnellista päivää, jolloin he tutkinnon suoritettuaan saisivat rehtorilta lakkinsa ja kunniakirjansa. Nyt oli odotettu suuri päivä tullut, matta Royn orvokeilla ei ollut sen kanssa mitään tekemistä. Vain lapsuusvuosien vanhan ystävän lahjoittamat kukkaset tuntuivat liittyvän tähän päivään, jolloin kevään hento vehreys ja puhkeavat kukkaset vihdoin tuottivat hedelmiä.
Vuosikausia oli tämä päivä kangastanut Annan mielessä houkuttelevin hohtein, mutta kun se nyt koitti, jättikin se jälkeensä vain yhden pysyvän muiston. Tuona muistona ei tullut olemaan jännittävä hetki, jolloin komea korkeakoulun rehtori täydessä virkapuvussaan ojensi hänelle baretin ja diplomin ja kiitti häntä siitä, että hän oli tuottanut Redmondille kunniaa. Ei myöskään kielojen aiheuttama ilon välähdys Gilbertin silmissä, eikä Royn ihmettelevä ja alakuloinen katse hänen kulkiessaan Annan ohi korokkeella. Ei myöskään Aline Gardnerin armolliset onnittelut tai Dorothyn lämpimät ihastuksen purkaukset. Ei, muistoksi jäi omituinen, selittämätön sydämen kirvely, joka turmeli Annalta kauan odotetun päivän ja jätti jälkeensä kalvavan katkeruudentunteen.
Juhlallisen päivän loppunumerona tulivat olemaan tanssiaiset. Pukeutuessaan tanssiaistilaisuuteen Anna työnsi syrjään helminauhan, jota hän tavallisesti oli käyttänyt, ja otti matka-arkustaan pienen kotelon, joka oli ilmestynyt Vihervaaraan viimeistä edellisenä jouluaattona. Siinä oli hienonhienot kultavitjat, joissa riippui koristuksena pieni vaaleanpunainen, emaljoitu sydän. Korttiin, joka sitä seurasi oli kirjoitettu "Hyvää joulua toivoo vanha toverisi Gilbert". Anna oli nauranut muistolle, jonka emaljisydän hänessä herätti; se liittyi kouluajan onnettomaan päivään, jolloin Gilbert oli huutanut hänestä ja hänen punaisesta tukastaan "tuli on irti"! ja sitten turhaan anteeksiantoa tavoitellessaan lahjoittanut vaaleanpunaisen sokerisydämen, tehden siinä kuitenkin turhaa työtä. Anna oli kirjoittanut sievän kiitoskirjeen Gilbertille. Mutta pientä koristetta hän ei ollut vielä milloinkaan käyttänyt. Hän ripusti sen nyt valkeaan kaulaansa uneksuvasti hymyillen.
Hän lähti Philin seurassa korkeakouluun. Anna kulki vaiteliaana, Phil jutteli yhtä ja toista ja sanoi äkkiä:
— Joku kertoi tänään, että Gilbertin kihlaus Helena Stuartin kanssa julkaistaan heti päättäjäisten jälkeen. Oletko kuullut mitään siitä?
— En, vastasi Anna.
— Minä luulen, että se on totta, virkkoi Phil kevyesti.
Anna ei puhunut. Hän tunsi poskiensa polttavan pimeässä. Äkkiä hän pisti kätensä takinkauluksensa sisäpuolelle ja tarttui kultavitjoihin. Hän nykäisi voimakkaasti — ja vitjat katkesivat. Anna pisti särkyneen koristeen laukkuunsa. Hänen kätensä vapisivat ja silmiä kirveli.
Mutta hän oli iloisessa juhlapukuisessa parvessa iloisin kaikista, ja tuntematta kaipauksen pistostakaan sanoi hän Gilbertille, että hänen tanssiohjelmansa oli täyteen merkitty, kun Gilbert tuli pyytämään häntä tanssimaan. Ja kun hän myöhemmin istui tyttöjen kanssa punaisena hehkuvan hiilloksen ääressä Karoliinan majassa ja lämmitteli paljaita käsivarsiaan, joita oli kävelyllä kylmähkössä kevätilmassa hiukan paleltanut, ei kukaan jutellut vilkkaammin kuin hän kuluneen vuorokauden tapahtumista.
— Moody Spurgeon MacPherson oli täällä eilen illalla teidän lähdettyänne, sanoi Jamesina-täti, joka oli valvonut istuakseen uunivalkean hoitajana — Hän ei tietänyt, että oli tanssiaiset. Sen pojan pitäisi nukkua kuminauha päänsä ympärillä, jotta korvat jonkun verran pysyisivät oikealla paikallaan. Kehoitin kerran nuoruudessani erästä nuorta herraa, joka vähän hääräili minun ympärilläni, tekemään niin ulkoneville korvilleen, ja ne tulivatkin paljon paremmiksi. Mutta minulle hän ei antanut milloinkaan anteeksi, vaikka oli saanut oikein hyvän neuvon.
— Moody Spurgeon on hyvin vakavamielinen nuori mies, haukotteli Stella. — Hänen ajatuksensa askartelevat paljon tärkeämmissä asioissa kuin korvissa. Hän aikoo lukea papiksi,'kuten täti tietää.
— No niin, Herra ei pidä niin lukua korvista, virkkoi Jamesina-täti keskeyttäen arvostelunsa Moodyn ulkomuodosta. Jamesina-täti kunnioitti papiksi vihkimättömän teologian ylioppilaankin papinkaapua.
Onko mahdollista — tästä päivästä viikon kuluttua olen taas kotona Avonleassa, sanoi Anna kumartuen matka-arkkuunsa, johon hän paraikaa pani rouva Lynden koreita patenttikutoisia peitteitä. — Se ajatus on hyvin viehättävä. Mutta viikon perästä olen myös ainiaaksi jättänyt Karoliinan majan! Kauhea todellisuus!
— Kummitteleekohan meidän naurumme sitten Liina-neidin jaMaria-neidin viattomissa tyttöunelmissa, virkkoi Phil miettivänä.
Tätiä ja veljentytärtä odotettiin nyt kotiin. He olivat kiertäneet suurimman osan asuttua maapalloa. Äsken saapuneessa kirjeessä neiti Karoliina kirjoitti:
"Olemme kotona toukokuun toisella viikolla. Tiedän jo edeltäpäin, että Karoliinan maja tulee näyttämään aika mitättömältä, kun olemme nähneet pyramiidit ja Kamakin kuningaslinnat, mutta minä olen aina viihtynyt parhaiten siellä, missä katto ei ole ollut erikoisen korkealla. Tulee tuntumaan ihanalta, kun taas saa olla kotona. Kun vasta myöhemmällä iällä lähtee matkoille, tulee rasittaneeksi itseään tarpeettomasti, sillä tietää, ettei käytettävissä ole enää pitkiä aikoja, ja jos missä, niin tässä suhteessa pitää paikkansa se, että ruokahalu kasvaa syödessä. Minä pelkään, ettei Maria tule enää koskaan tyytymään meidän entiseen hiljaiseen elämäntapaamme".
— Aion jättää tänne pieniä päähänpistojani ja unelmiani tuottamaan viihdytystä sille, joka tulee tänne asumaan minun jälkeeni, virkkoi Anna katsellen kaihoisasti ympärilleen kauniissa sinisessä huoneessa, jossa hän oli viettänyt kolme onnellista vuotta. Ikkunan ääressä hän oli polvistunut rukoilemaan ja hän oli kumartunut siitä katselemaan, miten aurinko sammui purppurahohteeseen honkain taakse. Hän oli kuullut syyssateiden rapisevan taitekattoa vasten ja lausunut kevään ensimmäisen kultarintakertun tervetulleeksi. Eivätköhän ajatukset ja unelmat voineet jäädä asuntoihin? ajatteli hän. Eikö jotain hänen omasta olemuksestaan jäisi ikäänkuin vienosointuisena muistona hänen jälkeensä, näkymättömänä ja tuskin tuntuvana, mutta joka tapauksessa todellisena, kun hän ainiaaksi jättää tämän huoneen, jossa hän oli tuntenut riemua ja tuskaa, nauranut ja itkenyt?
— Minä puolestani uskon, virkkoi Phil, että huone, jossa miettii ja suree ja silloin tällöin huvittelee, sanalla sanoen elää, liittyy erottamattomasti näihin sielunelämän ilmaisuihin ja saa oman personallisuuden. Olen varma siitä, että jos minä viidenkymmenen vuoden kuluttua astun tähän huoneeseen, huutaa se minulle: "Phil, rakkaani, minä, joka puhun, olen Annan fluidumi. Me, seinät, olemme sillä kyllästytetyt. Muistatko, ah muistatko?" Sillä ajattele sentään, pikku kullanmuru, miten rajattoman hauskaa meillä on täällä ollut! Kuinka me olemme täällä kujeilleet ja hupsutelleet! Oi, oi, voisin nauraa ja itkeä yhtaikaa, kun sitä ajattelen. Menen kesäkuussa naimisiin pikku Jonakseni kanssa ja minä tiedän tulevani sanomattoman onnelliseksi, mutta tällä hetkellä minusta tuntuu kuin tahtoisin elää tätä ihastuttavaa elämää Majassa ja korkeakoulussa ikuisesti.
— Minussakin on niin vähän järkevyyttä, että toivoisin aivan samaa, virkkoi Anna. — Miten suuria ilonaiheita saanemmekin tulevaisuudessa, emme kuitenkaan saa koskaan nauttia samanlaisesta ihanasta ja huolettomasta elämästä kuin täällä. Se on ainiaaksi mennyttä, Phil.
— Mitä sinä teet Noidalle? kysyi Phil, kun mainittu etuoikeutetussa asemassa oleva kotieläin tassutteli huoneeseen.
— Minä otan sen mukaani kotiin Josefin ja Saara-kissan kanssa, julisti Jamesina-täti, joka seurasi Noidan kintereillä. — Olisi kaikkea muuta kuin kaunis teko erottaa kissat toisistaan, kun ne kerran ovat oppineet viihtymään yhdessä. Sitä oppia eivät ihmiset eivätkä eläimet kovinkaan hevillä saavuta.
— Minusta on ikävä, että täytyy erota Noidasta, virkkoi Anna sivellen hellästi kissaansa, — mutta olisi hyödytöntä ottaa se mukaan Vihervaaraan. Marilla ei ole koskaan voinut sietää kissoja, ja Davy kiusaisi sen hengiltä. Muuten en usko viipyväni kotona kovinkaan kauan. Minulle on tarjottu johtajattaren tointa Summersiden korkeammassa yleisessä oppilaitoksessa.
— Otatko sen vastaan? tiedusteli Phil.
— Minä — minä en ole vielä päättänyt, virkkoi Anna punastuen.
Phil nyökkäsi ymmärtävästi. Anna ei luonnollisesti voinut ryhtyä mihinkään määrättyihin suunnitelmiin ennenkuin Roy oli ilmaissut tunteensa. Sen tämä oli pian tekevä — siitä ei ollut epäilystä. Selvää oli myöskin, että Anna vastaisi myöntävästi, kun Roy kysyisi: tahdotko tulla omakseni?
Anna itse tyytyi suhtautumaan asiaan täysin tyynen odottavasti. Hänen tunteensa olivat hyvin lämpimät Royta kohtaan. Hän oli tosin uskonut, että suuri ja syvä rakkaus tuntuisi toisenlaiselta, mutta mieli hieman väsyneenä ja lamassa epäili hän, vastaisiko mikään elämässä käsitystä, jonka mielikuvitus on edeltäkäsin luonut. Hän tunsi samanlaista pettymystä kuin lapsenakin oli tuntenut timantin suhteen — tuota samaa pettymystä, oli hän myös tuntenut nähdessään kylmän vedenkirkkaan välkkeen, kun oli odottanut näkevänsä purppuranpunaisen leimun säteilevän loiston. "En kuvitellut koskaan timanttia sellaiseksi" sanoi hän. Mutta Roy oli herttainen poika, ja he tulisivat onnellisiksi yhdessä, vaikkakin Anna tunsi elämästä katoavan jotain, jota oli sanoin mahdoton ilmaista.
Kun Roy tuli myöhemmin illalla pyytäen Annaa kävelylle puistoon, tiesivät kaikki Majassa, mitä asiaa hänellä oli, ja kaikki olivat tahi luulivat olevansa selvillä siitä, mitä Anna vastaisi.
— Anna kuuluu niihin, joilla on ollut hyvä onni elämässä, virkkoiJamesina-täti.
— Siltä näyttää, sanoi Stella kohauttaen olkapäitään. — Roy on kunnollinen ja hauska — epäilemättä. Mutta hänessä ei ole mitään sisäistä.
— Jos hän olisi kosinut sinua, olisit kenties ollut toista mieltä, Stella, sanoi Jamesina-täti lempeän nuhtelevasti. — On olemassa sananlasku ketusta ja pihlajanmarjoista.
— Aivan oikein, mutta sitä ei voi sovelluttaa tähän, vastasi Stella olematta millänsäkään. — Minä rakastan Annaa ja pidän paljon Roysta. Jokainen sanoo Annan tekevän erinomaiset kaupat, ja hän on viime aikoina saavuttanut rouva Gardnerinkin korkean hyväksymisen. Kun panemme kaikki nämä seikat yhteen, niin näyttäisi tosiaankin olevan tulossa sellainen harvinainen avioliitto, joita kuulutaan solmivan taivaassa, ja kuitenkin minulla on epäilykseni. Sinä saat nyt itse lausua tavut ja lukea yhteen, Jamesina-täti.
Niemenkärjen pienessä rantapaviljongissa, jossa he olivat jutellen istuneet sateisena päivänä ensi kertaa tavatessaan, lausui Roy merkitykselliset sanansa. Annan mielestä tuli tilaisuus hyvin tunnelmalliseksi siitä, että Roy oli valinnut juuri tämän paikan. Ja Roy tunnusti rakkautensa niin kauniin sanoin, kuin olisi ottanut ne Rakastavien kirje-oppaasta, kuten eräs Ruby Gilliksen kosijoista oli tehnyt. Koko tunnustus kuului aivan erinomaiselta. Se oli sitä paitsi rehellinen ja vilpitön. Ei ollut vähääkään epäilemistä, ettei Roy tarkoittanut sitä, mitä hän sanoi. Hänen sanoissaan ei ollut mitään sorahtelevaa epäsointua. Annasta tuntui kuin hänen olisi pitänyt sulaa hiljaiseen autuuteen. Mutta hänen tunteensa eivät olleet suinkaan nousseet siihen lämpöasteeseen — hän huomasi olevansa päinvastoin merkillisen viileä. Kun Roy vaikeni odottamaan vastausta, avasi Anna huulensa lausuakseen myöntävän sanan, jonka tuli ratkaista kummankin kohtalo.
Mutta silloin — silloin häntä värisytti aivan kuin katse olisi sattunut kuiluun, mikä sai hänet kiivaasti peräytymään. Hänen elämässään oli tämä hetki niitä, jolloin katse selkenee ja me näemme ikäänkuin häikäisevän salaman valossa enemmän kuin olemme tajunneet koko kuluneen elämämme aikana. Hän veti kätensä Royn kädestä.
— Ei — minä en voi mennä sinun kanssasi naimisiin
— oi, en voi, huudahti hän.
Roy kalpeni ja näytti olevan hyvin ymmällä. Hän oli jo ennakolta ollut asiastaan varma, — mistä ei suinkaan käynyt häntä moittiminen.
— Mitä sinä tarkoitat? änkytti hän.
— Tarkoitan, etten voi tulla sinun vaimoksesi, toisti Anna aivan epätoivoisena. — Luulin voivani — mutta en voikaan.
— Minkätähden et voi? kysyi Roy tyynemmin.
— Sentähden — etten pidä sinusta tarpeeksi paljon.
Royn kasvojen väri muuttui tummemmaksi.
— Sinä olet siis vain tehnyt minusta pilaa näinä kahtena vuotena? sanoi hän hitaasti.
— En, en, sitä minä en suinkaan ole tehnyt, läähätti Anna-raukka. Oi, miten hän voisi selittää? Hän ei voinut selittää. On olemassa semmoista, mille on aivan mahdotonta löytää selitystä. — Uskoin pitäväni sinusta — minä vakuutan, että uskoin — mutta nyt tiedän, ettei niin olekaan laita.
— Sinä olet turmellut elämäni, sanoi Roy katkerana.
— Anna minulle anteeksi, pyysi Anna posket hehkuen ja silmät kyynelissä.
Roy kääntyi muutamaksi minuutiksi tuijottamaan merelle. Kun hän jälleen katsoi Annaan, oli kalpeus palannut hänen kasvoilleen.
— Etkö voi antaa minulle mitään toivoa? kysyi hän.
Anna pudisti päätään äänettömänä ja masentuneena.
— Jää hyvästi siis, sanoi Roy. — Minä en käsitä sitä — minä en voi uskoa, että sinä olet se, jona koko ajan olen sinua pitänyt. Mutta moitteet eivät saa tulla kysymykseen meidän välillämme. Sinä olet ainoa nainen, jota koskaan voin rakastaa. Nyt kiitän sinua ainakin ystävyydestäsi. Jää hyvästi, Anna!
— Jää hyvästi, vastasi Anna ääni väristen.
Royn mentyä Anna istui kauan paviljongissa ja näki valkean usvan hiljaa hiipivän satamaan ja verhoavan sen vaippaansa. Tämä hetki oli hänelle nöyryytyksen, häpeän ja itsensähalveksumisen hetki — sen aallot vyöryivät hänen ylitseen ja olivat vähällä tukehuttaa. Mutta sielun syvimmästä tunkeutui outo, jälleen saavutetun vapauden tunne.
Hämärässä hän hiipi Majaan ja pakeni huoneeseensa. Mutta siellä istuiPhil jo häntä odottamassa ikkunapenkillä.
— Odota vähän, pyysi Anna, tahtoen välttämättä etukäteen torjua onnentoivotukset. — Odota, kunnes saat kuulla, mitä minulla on sanomista. Phil, Roy pyysi minua vaimokseen, mutta minä annoin kieltävän vastauksen.
— Mitä ihmeessä! — Annoit kieltävän vastauksen? huudahti Phil aivan ymmällä.
— Niin annoin.
— Anna Shirley, oletko enää järjissäsi?
— Enköhän sentään liene, sanoi Anna väsyneesti. — Oi, Phil, älä toru minua! Sinä et ymmärrä.
— En ymmärräkään, se on kyllä totta. Sinä olet jo pari vuotta kaikin tavoin rohkaissut Roy Gardneria — ja nyt sinä kerrot antaneesi hänelle rukkaset. Se on siis ollut pelkkää anteeksiantamatonta hakkailua. Anna, minä en olisi koskaan uskonut sinusta sellaista.
— Se ei ole ollut hakkailua — viime hetkeen asti luulin toden teolla pitäväni hänestä — ja sitten — sitten minulle yhtäkkiä selvisi, etten milloinkaan voisi mennä hänen kanssaan naimisiin.
— Asianlaita oli kai se, että aioit mennä hänen kanssaan naimisiin rahojen tähden, sanoi Phil loukkaavan suoraan, — vaikka sinun parempi minäsi viime hetkenä nousi kapinaan ja esti sinut siitä.
— Jos niin luulet, niin erehdyt. En ole ajatellut hänen rahojaan vähääkään. Oi, en voi selittää sitä sinulle enempää kuin hänellekään.
— No niin, en voi sanoa sitten muuta kuin että olet käyttäytynyt häpeällisesti Royta kohtaan, virkkoi Phil tullen yhä katkerammaksi. — Hän on kaunis, hyväpäinen ja kiltti. Mitä muuta sinä vielä toivot?
— Minä tahdon sellaisen, joka kuuluu minun elämääni. Hän ei kuulu. Ihan ensiksi ihastuin hänen kauniiseen ulkomuotoonsa ja taitoonsa ilmaista ajatuksensa ja lausua hienoja kohteliaisuuksia… Ja hän on paljon lukenut, ja meidän kirjalliset harrastuksemme kävivät hyvin yhteen. Ja lopulta tuntui minusta, että minun täytyi olla häneen rakastunut, koska hän oli minun tummasilmäinen ihanteeni.
— Minä saan aina kuulla siitä, etten tiedä, mitä tahdon, mutta sinun laitasi on senkin seitsemän kertaa hullummin.
— Minä tiedän, mitä tahdon, puolustautui Anna. — Vika on vain siinä, että minun tahtoni vaihtuu, ja sitten minun täytyy uudelleen selvittää itselleni, niitä oikeastaan tahdon.
— Silloin ei kannata ollenkaan keskustella sinun kanssasi.
— Se onkin ihan totta, Phil, ei kannatakaan. Mutta siitä saat olla varma, että olen niin pahoillani ja häpeissäni, että olisin valmis vaipumaan maan alle. En voi koskaan ajatella Redmondin aikaa muistamatta tämän illan surua ja tunnonvaivoja. Roy halveksii minua — ja sinä halveksit minua — ja minä halveksin itseäni.
— Voi, sinä pikku kulta-raukka, kuinka sinua kuitenkin on sääli, huudahti Phil, jonka sydän äkkiä lauhtui. — Tule tänne, jotta saan lohduttaa sinua. Minulla ei ole mitenkään oikeutta torua sinua. Minä olisin kenties mennyt naimisiin sekä Alecin että Alonzon kanssa, ellen olisi tavannut Jonasta. Huh, minusta on niin sekamelskaista todellisessa elämässä. Romaaneissa tapahtuu kaikki hienosti ja hyvässä järjestyksessä, ja kaikki selviytyy lopulta.
— Nyt on minulla vain toivomus, ettei kukaan minua kosisi koko elämäni aikana, nyyhkytti Anna-raukka uskoen tosiaan tarkoittavansa, mitä sanoi.
Elämä tuntui Annasta hiukan värittömältä ensimmäisinä viikkoina hänen tultuaan Vihervaaraan. Hän kaipasi Karoliinan majan iloista toverielämää. Hän oli viime talvena rakentanut loistavia tuulentupia, mutta ne olivat nyt kaikki raunioina. Nykyisessä masennuksen ja itsehalveksumisen tilassa hän ei heti voinut ryhtyä niitä uudelleen luomaan. Ja hän teki sen huomion, että ruusuisten unelmien täyttämä yksinäisyys on ihastuttava mutta unelmaton yksinäisyys on kuivanlainen.
Anna ei ollut tavannut Royta heidän surullisen rantapaviljongissa tapahtuneen eronsa jälkeen, mutta Dorothy tuli häntä tervehtimään, ennenkuin hän lähti Kingsportista.
— Minusta on rajattoman ikävää, ettet tahdo mennä Royn kanssa naimisiin, virkkoi hän. — Minä olisin niin mielelläni tahtonut sinut sisarekseni. Mutta sinä teit aivan oikein. Hän kyllästyttäisi sinut kuoliaaksi, jos olisitte yhdessä koko elämän läpi. Minä pidän hänestä, ja hän on tavattoman herttainen veli, mutta mielenkiintoinen hän ei ole vähääkään. Hän voi kyllä näyttää mielenkiintoiselta, mutta siinä erehtyy.
— Ei suinkaan tämän tarvitse turmella meidän ystävyyttämme, eihänDorothy? oli Anna surullisena kysynyt.
— Kaikkea vielä! Sinusta ei toki luovu mielellään, kuka nyt olisi kultuisempi. Ellen voi saada sinua sisareksi, tahdon kuitenkin yhä olla sinun hyvä ystäväsi. Ja älä sinä rupea olemaan pahoillasi Royn tähden. Hän on nyt kyllä kauhean epätoivoinen — minä saan jok'ikinen päivä kuunnella hänen purkauksiaan… Mutta hän toipuu pian. Niin käy hänelle aina.
— Aina? toisti Anna äänensävy vähän muuttuneena. — Onko hän sitten toipunut tällaisesta ennenkin?
— On toki, sen saat uskoa, virkkoi Dorothy avomielisesti. — Kaksi kertaa ennen. Ja hän suri yhtä kauheasti kummallakin kerralla ja toitotti suruaan minulle korvat täyteen. Niin, ei hän suorastaan saanut rukkasia tytöiltä, he vain julkaisivat kihlauksensa toisen kanssa. Mutta kun hän oli tutustunut sinuun, vakuutti hän tietysti, ettei hän ollut koskaan oikein rakastanut ketään ennen — molemmat edelliset jutut olivat vain olleet koulupoikahaaveilua. Minusta sinun ei pidä kovin paljon surra tätä asiaa.
Anna päätti noudattaa hyväätarkoittavaa neuvoa. Hän tunsi mielensä keventyneeksi, mutta oli samalla jonkun verran närkästynyt. Roy oli vakuuttanut hänelle pyhästi, että Anna oli ainoa tyttö, jota hän koskaan oli rakastanut. Roy oli epäilemättä itse niin uskonut. Mutta Annasta oli kuitenkin lohduttavaa tietää, ettei hän sentään ollut tuhonnut Royn elämää. Tämä saattoi kohdistaa palvontansa toisiin jumalattariin — Royhan kuului sisaren väitteen mukaan niihin, joiden ehdottomasti täytyy olla polvillaan jonkun pyhätön edessä. Mutta Annasta tuntui siitä huolimatta kuin elämä olisi köyhtynyt ja menettänyt joukon haavekuvia, ja hänestä se alkoi olla kolkonlainen.
Samana iltana, jona hän oli saapunut kotiin, tuli hän alas päätyhuoneestaan ullakolta kasvot sangen surkeannäköisinä.
— Miten on käynyt vanhalle Lumikuningattarelle, Marilla?
— Ah niin, arvasin että olisit pahoillasi siitä, virkkoi Marilla. — Itkin muutaman kyyneleen itsekin. Se puu on seisonut siinä siitä asti, kun olin nuori tyttö. Myrsky kaatoi sen marraskuussa, kun oli ankara pohjatuuli. Sen sydän oli mädäntynyt.
— Voi, miten kaipaan sitä, valitti Anna. — Minun vanha tyttöhuoneeni on muuttunut aivan erilaiseksi. En voi koskaan katsoa ikkunasta tuntematta, että jotain on poissa. Ja aina ennen tullessani kotiin Vihervaaraan on Diana ollut minua vastassa ja toivottanut tervetulleeksi.
— Dianalla on paraikaa muuta ajattelemista, virkkoi täti Lynde merkitsevän näköisenä.
— No, kertokaa nyt minulle kaikki, mitä täällä Avonleassa on tapahtunut, pyysi Anna istuutuen portaille, missä ilta-auringon kultainen hohde loi väikettään hänen hiuksiinsa.
— Ei ole tapahtunut juuri muuta kuin mistä me olemme jo kirjoittaneet sinulle, virkkoi täti Lynde. — Mutta kenties sinä et ole kuullut, että Simon Fletcher taittoi jalkansa viime viikolla. Se oli perheelle mainio asia. Nyt he saavat toimitetuksi satoja asioita, joihin heillä aina olisi ollut suuri halu, mutta joihin ei saatu lupaa, kun ukkorähjä tallusteli kaikkialla.
— Mistäpä hänkään olisi erikoisen hyvää perinyt, jatkoi Marilla. — Hänen äidillään oli tapana nousta rukouskokouksissa kertomaan vekarainsa pahimmista tuhmuuksista ja pyytämään seurakunnan esirukousta heidän puolestaan. Penskat olivat jo ennestään mestareita keksimään kujeita — mutta tulivat senjälkeen kahta kauheammiksi. Sinä et ole vielä kertonut Annalle suurta uutista Jane Andreaksista.
— No, ehtiihän sen vielä, arveli täti Lynde myhähtäen. — Niin, kuulepas, Jane on tullut kotiin länsirannikolta — hän tuli viime viikolla — ja on kihloissa winnipegiläisen miljoonamiehen kanssa. Kuten arvaat, ei hänen äitinsä viivyttänyt mielenkiintoisen uutisen levittämistä kaikkiin ilmansuuntiin.
— Herttainen vanha Jane! Oli oikein hauska kuulla, sanoi Anna vilpittömästi. — Hän on ansainnutkin pelkkää hyvää.
— Niin, miksei, minulla ei ole mitään Janea vastaan. Hän on kiltti ja hyvä tyttö. Mutta hän ei ole tähän saakka liikkunut miljonäärien piireissä, ja saatpa nähdä, ettei kukaan viitsisi päätänsäkään kääntää tuohon mieheen päin, ellei hänellä olisi rahoja. Hän on muka englantilainen, niin ainakin rouva Andrews väittää, ja hän kuuluu ansainneen rahansa kaivoshommilla, mutta katsotaanpas eikö lopulta sentään yankee pilkistä miehestä esiin. Rahaa hänellä täytyy olla kuin roskaa, sillä hän tuhlailee jalokivikoristeita Janelle aivan kahmalokaupalla. Kihlasormuksessa on niin suuri läjä timantteja, ettei Jane varmaan koskaan enää saa hansikasta lihavaan käpäläänsä.
Verrattain suuri katkeruus värähteli täti Lynden äänessä. Mokomakin Jane Andrews, ruma ja mitätön, asettelee koukkujaan miljoonamiehelle ja eikös vaan saakin hänet, kun taas heidän oma komea Annansa ei ollut vielä lupautunut enempää köyhälle kuin rikkaallekaan. Ja rouva Andrews kopeili niin tyttärensä hyvällä naimiskaupalla, ettei kohta enää voinut olla samassa huoneessa hänen kanssaan.
— Mikä Gilbert Blythelle on tullut korkeakoulussa? kysyi Marilla. — Minä näin hänet, kun hän viime viikolla tuli kotiin, ja hän on käynyt niin laihaksi ja kalpeaksi, että töin tuskin tunsin.
— Hän hautautui talvella ahtamaan ankarasti tietoja päähänsä, virkkoi Anna. — Kuulittehan, että hän sai korkeimman arvosanan klassillisissa kielissä ja sieppasi sitäpaitsi itselleen Cooper-stipendin. Sitä ei ole annettu viiteen vuoteen. Ei olekaan ihme, jos se alkaa hänessä tuntua. Me olemme vähän väsyneitä jok'ainoa.
— No, sinulla on joka tapauksessa komea korkeakoulututkintosi, ja sitä Jane Andrewsilla ei ole eikä tule koskaan olemaan, virkkoi täti Lynde, äänessä kolkko tyydytys.
Joitakin päiviä myöhemmin Anna meni eräänä iltana tervehtimään Janea, mutta morsian oli matkustanut Charlottetowniin — tilaamaan muutamia "kunnollisia leninkejä", ilmoitti rouva Andrews ylpeänä. — Senjälkeen, mitä oli tapahtunut, piti Janen luonnollisesti hankkia parempi ompelijatar kuin mitä Avonleassa oli saatavissa.
— Minulle kerrottiin äsken hauska uutinen Janesta, virkkoi Anna.
— Niin, niin, onhan se Jane hoitanut hyvin asiansa, vaikkei ole käynytkään mitään korkeakoulua, vastasi äiti tyytyväisenä heilauttaen vähän niskaansa. — Tuleva vävyni on miljoonien arvoinen, ja he lähtevät häämatkalle Eurooppaan. Takaisin tultuaan he tulevat asumaan pelkästä marmorista rakennetussa isossa huvilassa Winnipegissä. Yhdestä asiasta Jane vain on pahoillaan — hän on niin etevä ruuanlaittaja eikä sulhanen toivo hänen olevan missään tekemisissä ruuan kanssa. Hän on niin rikas että voi hankkia palvelusväkeä miten paljon hyvänsä. Heillä tulee olemaan keittäjätär ja pari muuta palvelijatarta ja kuski ja miespalvelija. Entä sinä itse, Anna, mitä sinulle kuuluu? En ole vielä kuullut mitään sulhasesta, vaikka sinä olet ollut niin paljon siellä korkeakoulussa.
— Oh, nauroi Anna, minä olen päättänyt jäädä vanhaksipiiaksi. En ole tosiaankaan löytänyt ketään, jonka voisin hyväksyä.
Tämä Annan ilmoitus oli oikeastaan aika lailla häikäilemätön. Hän tahtoi nimenomaan saada sanotuksi rouva Andrewsille, ettei hän sulhasten puutteessa ollut menemättä naimisiin. Mutta rouva Andrews osoitti heti olevansa tilanteen tasalla.
— Joka ei muuta tee kuin valikoi ja asettaa vaatimuksia, ei saa lopulta mitään, sen olen usein huomannut, virkkoi hän. — Kuulin tässä eräänä päivänä pakistavan, että Gilbert Blythe olisi kihloissa erään neiti Stuartin kanssa. Charlie Sloane väittää, että tyttö on ihmeen kaunis. Onko se totta?
— En tiedä, onko totta, että hän on kihloissa Helena Stuartin kanssa, vastasi Anna säilyttäen oikein spartalaisen mielenmaltin, mutta varmaa on, että tyttö on tavattoman sievä ja viehättävä.
— Ennen maailmassa kuvittelin, että Gilbertistä ja sinusta tulisi pari, jatkoi rouva Andrews. — Varo, Anna, ettet vielä joskus joudu "Kyöpelinvuoren taa"!
Anna päätti olla jatkamatta kaksintaisteluaan rouva Andrewsin kanssa. On turha taistella vastustajatarta vastaan, joka vastaa siroihin floretinlyönteihin kömpelöllä lihakirveellä.
— Kun Jane ei ole kotona, virkkoi hän nousten pää pystyssä, niin sanon kenties hyvästi. Pistäydyn luultavasti joskus, kun hän on tullut takaisin.
— Niin, tule katsomaan, sanoi rouva Andrews hymyillen leveästi ja tyytyväisesti. — Jane ei ole vähääkään ylpeä. Hän aikoo seurustella entisten ystäviensä kanssa aivan kuin ennenkin. Hän tulee kyllä oikein iloiseksi, kun saa nähdä sinut.
Janen miljoonamies saapui toukokuun viimeisenä viikkona ja vei morsiamensa mukanaan kultaaräiskyvässä pilvessä. Rouva Lynde totesi sangen vahingoniloisena, että herra Inglis — se oli sulhasen nimi — oli ruumiiltaan lyhyehkö ja paksu, täyttänyt varmasti neljäkymmentä vuotta, ja että hänen hiuksensa päälaelta olivat harmaat ja harvat. Ja mainituista huomioistaan hän teki erittäin suuren numeron.
— Kyllä tarvitaankin aika annos hänen kultaansa ennenkuin semmoinen pilleri on saatu maukkaaksi, kuului eräs hänen miedoimpia arvostelmiaan. — Jane-raukka — hänelle voi todellakin sanoa: "suu auki ja silmät kiinni!"
— Mies on minusta kiltin ja hyväntahtoisen näköinen, sanoi vilpittömän uskollinen Anna. — Ja minä olen varma siitä, että hän on tavattomasti ihastunut Janeen.
— Rakas ystävä, sen uskosi saat hyvin hyvästi pitää minun puolestani, sanoi täti Lynde.
Seuraavalla viikolla vihittiin Philippa Gordon ja hänen Jonaksensa, ja Anna matkusti Bolingbrokeen ollakseen häissä morsiustyttönä. Phil oli kruunuun ja huntuun puettuna kaunis kuin keijukainen, ja vastaleivottu komministeri Jonas oli niin onnesta säteilevä, ettei kukaan olisi raskinut pitää häntä rumana.
— Ensiksi lähdemme pienelle huvimatkalle kahden, kertoi Phil, ja sitten me asetumme pieneen asuntoomme kaupungin laitaan — Patterson-kadun varrelle. Äidin mielestä se on hirveätä — hän oli koko ajan toivonut, että Jonas sentään vuokraisi asunnon hienon kadun varrelta, vaikka hänen toimialansa onkin köyhäin kaupunginosassa. Mutta minä asun kuin tuoksuvassa ruusutarhassa katuojien ja savuavien savutorvien keskellä, kun vaan saan olla Jonaksen kanssa. Oi, Anna, minä olen niin onnellinen, että sydämeen oikein koskee.
Anna iloitsi aina ystäviensä onnesta, mutta ajan pitkään tuntuu vähän yksitoikkoiselta nähdä kaikkialla ympärillään onnea, joka on toisen. Ja niin oli laita, kun hän vihdoin palasi Avonleahin. Tällä kertaa Dianaa ympäröi se ihmeellinen autuus, jota nainen tuntee, kun esikoinen lasketaan hänen viereensä. Anna katsoi kalpeata nuorta äitiä jonkinlaisen kunnioittavan kauhun vallassa, jota hän ei milloinkaan ollut tuntenut Dianaa kohtaan. Saattoiko tämä nainen, jonka suun ympärillä vielä näkyi kärsimyksen merkkejä, olla sama pieni mustakiharainen, ruusuposkinen Diana, jonka kanssa Anna oli leikkinyt hyvin kaukaiselta tuntuvana kouluaikana? Anna tunsi outoa orpoutta havaitessaan, että hän suhteessaan Dianaan ikäänkuin pohjasi rakkaisiin lapsuusvuosiin, pysyen sen sijaan verrattain vieraana nykyisyydelle.
— Eikö hän ole ihan kuvankaunis? kysyi Diana ylpeästi.
Pieni, paksu pallero oli suorastaan naurettavasti Fredin näköinen — yhtä lihava, pullea ja punakka. Anna ei voinut hyvällä omallatunnolla sanoa pitävänsä lasta kuvankauniina, mutta hän vakuutti aivan vilpittömästi, että se oli niin sievä ja kultuinen että voisi syödä sen. Ja äiti oli jokseenkin tyytyväinen.
— Ennenkuin se tuli maailmaan toivoin kovasti pikku tyttöä, jotta olisin saanut ristiä sen Annaksi, sanoi Diana. — Mutta nyt, kun pikku Fred on tässä, en tahtoisi vaihtaa häntä miljoonaan tyttöön. Hän on jo oma pikku herttainen minänsä, hänkin.
— Oikea pikku personallisuus, erilainen kuin kaikki muut maailman pikkulapset, sanoi rouva Allan sivellen vastasyntyneen lauhkeata poskea. — Ja jokaisen äidin mielestä on hänen vastasyntynyt pikku palleronsa suloisin ja herttaisin kaikista.
Rouva Allan, entinen papinrouva ja Annan opettajatar, oli Avonleassa käymässä ensi kertaa paikkakunnalta muutettuaan. Hän oli yhtä iloinen, ystävällinen ja osaaottavainen kuin ennenkin. Hänen entiset ystävänsä tyttömaailmassa olivat haltioituneina toivottaneet hänet tervetulleeksi. Uudella papinrouvalla oli kyllä erinomaiset puolensa, mutta mikään "sukulaissielu" hän ei ollut.
— Kuinka ikävöin sitä päivää, jolloin hän on niin suuri, että alkaa puhua, huokaili Diana. — Voi sentään, kun saa kuulla hänen sanovan "äiti"! Ja minä olen päättänyt, että hänen ensimmäisen muistonsa minusta tulee olla hyvä ja kaunis. Ensimmäinen muisto, joka minulla on äidistäni, on korvapuusti jostakin pahasta teostani. Olin varmasti sen ansainnut, ja äiti on aina ollut herttainen äiti, ja minä pidän hänestä koko sydämestäni. Mutta olen usein ajatellut, että olisi hauskaa, jos ensimmäinen muistoni hänestä olisi miellyttävämpi.
— Minulla on yksi ainoa muisto äidistäni, ja se on suloisin kaikista muistoistani, sanoi rouva Allan. — Olin viiden vuoden vanha ja olin saanut luvan mennä molempien vanhempien sisarien kanssa kouluun. Kun opetus oli päättynyt, menivät sisareni kotiin, kumpikin omassa seurassaan, ja kumpikin uskoi, että minä olin toisen sisaren kanssa. Mutta minä olin sen sijaan mennyt erään pikkutytön mukana, jonka kanssa olin leikkinyt välitunneilla. Minä menin hänen kanssaan hänen kotiinsa — hän asui lähellä koulua — ja me aloimme siellä leikkiä hiekkakasalla ja leipoa kakkuja. Meillä oli ihmeen hauskaa, kun vanhempi sisareni syöksähti luoksemme hengästyneenä ja suuttuneena.
"Vietävän penska", huusi hän, tarttui minun vastahakoiseen käteeni ja veti minut mukaansa. "Sinun täytyy paikalla tulla kotiin. Ja odotapas! Äiti on kauheasti suuttunut. Saat vitsaa heti kun tulemme kotiin."
En ollut vielä koskaan saanut vitsaa. Alakuloisuus ja kauhu valtasi sydänparkani. En ole koskaan eläessäni tuntenut olevani niin onneton kuin silloin matkalla kotiin. Minä en ollut tahtonut olla häijy. Lizzie Cameron oli pyytänyt minut mukaansa kotiin, ja minä olin mennyt hänen luokseen tietämättä, että oli väärin erota isoista siskoista. Ja nyt odotti minua rangaistus. Kun me olimme päässeet kotiin, laahasi sisareni minut keittiöön, missä äiti istui hämärässä valkean ääressä. Pikku polviraukkani vapisivat niin että tuskin saatoin seisoa. Ja äiti — nosti minut syliinsä sanomatta ainoatakaan epäystävällistä tahi soimaavaa sanaa, suuteli minua ja painoi minut rintaansa vasten. — "Minä pelkäsin, että olit eksynyt, pikku typykkäni", sanoi hän hellästi. Näin, miten rakkaus loisti hänen silmistään, kun hän katseli minua. Mitään nuhteita tahi läksytystä en saanut siitä, mitä olin tehnyt — hän sanoi minulle lempeästi, etten saa mennä minnekään pyytämättä lupaa. Hyvin pian sen jälkeen hän kuoli. Tämä on minulla hänestä ainoa jotakuinkin selvästi mieleeni painunut muisto. Eikö se ole kaunis?
Anna tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan kävellessään kotiin pitkin Koivukäytävää, Orvokkien laaksoa ja Kuiski, kuiski pajua. Hän ei ollut kulkenut siitä kuukausiin.. Ilta-aurinko oli sammunut purppurahohteeseen. Ilma oli kukkien tuoksujen kyllästämä — sitä oli melkein raskas hengittää. Polun varrella olevat koivut olivat hennoista vesoista kehittyneet täysikasvuisiksi puiksi. Kaikki oli muuttunut. Annalla oli tunne, että hän olisi iloinen, jos kesä loppuisi ja hän voisi matkustaa tiehensä käydäkseen taas työhön käsiksi. Silloin elämä kenties ei tuntuisi niin tyhjältä. Mutta mihin oli kaikki romantiikka häipynyt?
Irvingin herrasväki palasi kesäksi Kaikurantaan, ja Anna vietti siellä kolme onnellista viikkoa heinäkuussa. Neiti Lavendel ei ollut muuttunut. Mitä suurimmassa määrässä oli sen sijaan muuttunut Charlotta Neljäs. Hän oli omaksunut täysi-ikäisen nuoren naisen tavat, mutta jumaloi edelleen Annaa vilpittömästi.
— Minä sanon neiti Shirleylle erään asian — en ole Bostonissakaan nähnyt neidin vertaista, sanoi hän kerran ihailunpuuskassa.
Paulkin oli varttunut pitkäksi pojaksi. Hän oli kuudentoista vuoden vanha, vaaleanruskeat kiharat olivat kadonneet ainiaaksi ja sijaan tullut tiheä tumma tukka, ja häntä huvittivat enemmän jalkapalloilu ja kuulantyönti kuin keijukaiset ja luolaihmiset. Mutta yhdysside hänen ja hänen entisen opettajattarensa välillä oli sitkeä ja säilyi yhä. Sukulaissielut eivät jätä toisiaan, vaikka vuodet vierivät.
Ikävänä ja koleana heinäkuun iltana Anna palasi Vihervaaraan. Kiihkeä etelätuuli, joka välistä kesäisin myllersi merenlahdella, vyörytteli suunnattomia aaltoja. Annan astuessa sisään rapisivat ensimmäiset sadepisarat ikkunoita vastaan.
— Paulko saattoi sinut kotiin? kysyi Marilla. — Minkätähden et pyytänyt häntä jäämään yöksi? Tulee kauhea ilma, myrsky yltyy.
— Minä uskon hänen kyllä ehtivät takaisin Kaikurantaan ennenkuin alkaa sataa oikein rankasti. Ja hän tahtoi ehdottomasti päästä kotiin yöksi. Niin, hauskaa minulla on ollut, mutta kyllä mielellään jälleen näkee teidän kultuiset kasvonne. "Oma maa mansikka, muu maa mustikka". No, Davy, oletko kasvanut pitemmäksi viime aikoina.
— Minä olen kasvanut kokonaisen tuuman senjälkeen kun sinä läksit, vastasi Davy hyvin ylpeänä. — Nyt minä olen yhtä pitkä kuin Milty Boulter, eikä hänen tarvitse enää olla olevinaan. Olen kamalan iloinen. Kuule Anna, tiedätkö että Gilbert Blythe makaa sairaana ja on vähällä kuolla.
Anna jäi seisomaan aivan hiljaa ja liikkumatta, katsoen vain Davyyn. Kaikki väri oli kadonnut hänen kasvoiltaan, ja rouva Lynde luuli hänen pyörtyvän.
— Aina sinun pitää puhua vähän liikaa, poika, sanoi Rachel-täti suuttuneena. — Anna, älä nyt noin… hyvä lapsi, koeta nyt vähän…! Me emme aikoneet kertoa sinulle sitä aivan suoraapäätä.
— Onko se totta? kysyi Anna, mutta ääni ei ollut hänen.
— Gilbert on hyvin sairas, vastasi täti Lynde vakavasti. — Hän sai hermokuumeen heti, kun sinä olit lähtenyt Kaikurantaan. Eikö kukaan ihminen ole kertonut sitä sinulle?
— Ei, vastasi sama tuntematon ääni.
— Tauti näytti olevan heti alusta hyvin ankaraa. Lääkäri sanoi, että Gilbert oli työstä rasittunut ja että hänen vastustuskykynsä on pieni. Heillä on sairaanhoitajatar ja kaikki tehdään, mikä on tehtävissä. Älä nyt noin, pikku Anna! Niin kauan kuin on elämää, on myös toivoa.
— Niin, mutta setä Harrisonhan oli siellä eilen illalla, ja silloin sanottiin, ettei ollut toivoa, muistui Davyn mieleen.
Marilla, joka näytti vanhalta, harmaalta ja väsyneeltä, nousi paikaltaan ja työnsi Davyn edellään keittiöön.
— Rakas lapsi, älä menetä kokonaan toivoa, virkkoi Rachel-täti kietoen ystävälliset vanhat kätensä kalmankalpean tytön ympärille. — Minä en ole ainakaan kadottanut toivoani — se meidän viimeksi pitää tehdä. Hänellä on luja terveys ja vankka, turmeltumaton elimistö — miksi se ei kestäisi nytkin? Saat nähdä, että hän kyllä toipuu.
Anna irtautui hiljaa rouva Lynden käsivarsista ja meni mitään näkemättä keittiön läpi portaita ylös vanhaan huoneeseensa. Hän polvistui ikkunan ääreen ja tuijotti sokeana ulos. Oli hyvin pimeä. Sade valui virtanaan tuulenpieksämään maahan. Kummitusmetsän mahtavat puut valittivat ja vaikeroivat myrskyn väänteleminä, ja kuohuvien hyrskyjen pauhu kuului etäältä merenrannalta. Ja Gilbert oli kuolemankielissä.
Jokaisen ihmisen elämässä on ilmestyskirja, aivan kuin raamatussa. Anna luki omaa ilmestyskirjaansa tuona kauheana yönä, jona hän tuskassa ja hädässä valvoi monet tunnit pimeässä, keskellä luonnon kapinaa. Hän rakasti Gilbertiä — hän oli aina rakastanut Gilbertiä. Sen hän nyt tiesi. Hän ymmärsi nyt, että yhtä vähän kuin hän voisi hakata poikki oikean kätensä ja heittää sen luotaan, yhtä vähän hän voisi tästä lähtien erottaa Gilbertiä elämästään. Mutta tietoisuus siitä oli tullut liian myöhään — ei edes niin ajoissa, että hänelle olisi suotu katkera lohdutus saada istua Gilbertin luona viimeiseen saakka… Ellei hän olisi ollut niin sokea — niin auttamattoman mieletön ja sokea — olisi hänellä nyt voinut olla oikeus mennä Gilbertin luo. Mutta Gilbert ei saa nyt koskaan tietää, että Anna rakasti häntä — hän poistuisi elämästä vakuutettuna, että Anna oli häntä kohtaan välinpitämätön. Oi, miten pimeät, autiot vuodet avautuivat Annan eteen! Hän ei voisi niitä kestää — ei voisi. Hän lyyhistyi ikkunanpieltä vasten ja toivoi ensi kerran huolettoman, nuoren elämänsä aikana saavansa kuolla hänkin. Jos Gilbert lähtisi hänen luotaan jättämättä hänelle ainoatakaan sanaa, merkkiä tahi tervehdystä, ei hän voisi enää elää. Annasta ei millään ollut arvoa ilman Gilbertiä. Hän kuului Gilbertille ja Gilbert hänelle. Tänä tuskaisena selvänäköisyyden hetkenä häipyivät kaikki hänen epäilyksensä. Gilbert ei pitänyt Helena Stuartista — hän ei ollut koskaan pitänyt. Voi, mikä umpisokea hupsu hän olikaan ollut, kun ei ollut ymmärtänyt, miten voimakas ja luja side yhdisti hänet Gilbert Blytheen! Ne miellyttävää mairittelua uhkuneet turhamaisuuden tunteet, jotka olivat hänestä säteilleet Roy Gardneriin, eivät olleet milloinkaan olleet rakkautta… Ja nyt hänen täytyi sovittaa mielettömyytensä ja sokeutensa rangaistuksella, niinkuin rikos sovitetaan.
Marilla ja täti Lynde hiipivät hiljaa hänen ovelleen, ennenkuin menivät levolle, pudistivat huolestuneina päätään huoneessa vallitsevalle kuolonhiljaisuudelle ja sipsuttivat tiehensä. Myrsky raivosi koko yön, mutta päivän sarastaessa sen voima oli lauennut. Anna näki himmeän valojuovan hopeoivan tummien pilviröykkiöiden reunoja. Idässä välkkyivät metsäiset harjut heleänpunaisina. Pilvet hajaantuivat valkeisiin ajelehtiviin hattaroihin, haihtuen pitkin taivaanrantoja, ja taivas niiden välissä loisti sinisenä ja auringonpaisteisena. Hiljaisuus ja lepo laskeutui yli maailman.
Anna nousi polvistuvasta asennostaan ja meni hiljaa portaita alas. Kostea aamutuuli leyhyi hänen kalpeille kasvoilleen, kun hän astui pihalle, jäähdyttelemään kuivia, polttavia silmiä. Eräs kulkija vihelteli kimeästi iloista säveltä. Muutaman hetken kuluttua työpukuinen nuori poika tuli näkyviin.
Annasta tuntui äkkiä kuin polvet olisivat pettäneet. Ellei hän olisi tarttunut riippuvaan piilinoksaan, olisi hän kaatunut. Nuorukaisen nimi oli Pacifique Buote, hän oli George Fletcherin renki, ja George Fletcher oli Blythein lähin naapuri. Rouva Fletcher oli Gilbertin täti. Pacifiquen täytyi tietää, mitä yleensä oli tiedossa.
Nuori mies astua lönkötti maantien punaista hiekkaa yhä viheltäen.Hän ei nähnyt Annaa. Anna yritti kolmasti turhaan huutaa hänelle.Poika oli melkein ehtinyt ohitse, ennenkuin Anna sai väriseväthuulensa sellaiseen asentoon, että ne lausuivat nimen "Pacifique!"
Komean nimen haltija kääntyi leveästi virnistäen ja hyväntuulisesti sanomaan "hyvää huomenta!"
— Pacifique, sanoi Anna heikolla äänellä, tuletteko suoraan kotoa?
— Tulen, vastattiin. — Minulle tuotiin illalla sana, että isä-ukko oli käynyt sairaaksi. Oli niin ilkeä ilma, etten eilen voinut mennä, vaan läksin matkaan nyt aamulla aikaisin Menen metsän kautta, se kun oikaisee.
— Kuulitteko, miten oli Gilbert Blythen laita nyt aamulla?
Täydellinen epätoivo kuvastui kysymyksestä. Mutta totuus, olipa se millainen tahansa, oli joka tapauksessa parempi kuin riuduttava epätietoisuus.
— Hän voi paremmin, sanoi Pacifique. — Ne puhuivat eilen jostain, jota ne sanoivat griisiksi tai kriisiksi, ja että se muka oli tullut ja että se muka oli hyvä. Lääkäri sanoi, että pahin oli nyt ohi, mutta että hän on ollut kauhean sairas. Hän oli jo melkein mennyttä miestä. Ei, kyllä minun on jouduttava. Isä vuoteessaan odottaa minua.
Pacifique lähti taas liikkeelle ja painalsi vihellellen kaikin voimin eteenpäin.
Anna seurasi häntä silmillään, joista ilo oli karkoittamaisillaan yön nääntyneen, tuskaisan ilmeen. Pacifique oli laiha ja hintelä poika, pörröinen ja kömpelö. Mutta Annan silmissä hän oli kaunis kuin taivaan maista tullut sanantuoja. Nähdessään koska tahansa Pacifiquen ruskeaksi paahtuneet kasvot ja pyöreät mustat silmät ei Anna voinut koko elämänsä aikana milloinkaan olla muistelematta lämpimästi hetkeä, jona tuo poika oli tuonut hänelle lohdutuksen balsamia.
Kauan sen jälkeen, kun Pacifiquen huilumaiset lirutukset olivat lakanneet ja häipyneet vaahterain alle Rakastavaisten polun päässä, seisoi Anna vielä halavain juurella nauttien siitä onnen tunteesta, joka täyttää ihmissydämen, kun se on päässyt vapaaksi lamauttavasta pelosta. Aamu oli kuin pikari, joka oli laitojaan myöten raikkautta ja loistetta täynnä. Läheisessä pensaikossa odotti häntä yllätys: kasteiset villiruusut olivat vasta puhjenneet. Laululintujen riemuitsevat kuorot, jotka lauloivat hänen yläpuolellaan korkealla suuressa puussa, ilmaisivat hänen mielestään vain heikosti, mitä hän sisällään tunsi. Hänen huulilleen tulivat sanat eräästä hyvin vanhasta ja omituisesta totuudenkirjasta:
— Itku ja murhe kestäkööt yhden yön, mutta aamulla saapuu lohdutus.