Rooma, humajoitseva kaupunki, Rooma, Capitoliumin ja ylpeitten forumien kaupunki!
Maailman sydän on mahtava Rooma, kirjavana kohisee liike sen kaduilla, ja vilinöivänä elämänä ovat marmoripeittoiset forumit. Mutta maailman hallitsijakin on mahtava Rooma, ja ylpeänä katselee korkea Capitolium ihmisiä ja liikettä häilyvän kaupungin ylitse, ja vakavina seisovat liikkeenä vellovain forumien vierillä temppelien juhlalliset ankarat ryhmät.
Rooma, suuri ja valtaava Rooma, jossa elämä lakkaamattomana huumauksena kohisee, ylpeä ja ankara Rooma, jonka ylitse näkyvät Capitoliumin ja Colosseumin vakavat haahmot ja forumien korkeat triumfipylväät, sinä, ikuinen Rooma seisot lannistavana ja huumaavana suuruutena ihmisen edessä ja mielikuvitus jäykkenee ja kuuroutuu elämäsi ylt'yleisessä kohinassa. Mitättömänä käyskelee ihminen elämäsi alinomaisessa virrassa ja tyhjäksi kutistuu hän temppeliesi ja palatsiesi ylpeän lannistavan suuruuden keskellä.
Rooma, maailman kaupunki ja maailman hallitsija, yhtämittaisena kohinana humajoitsee elämä siinä kaupungissa ja yhtämittaisena toimeliaana hälinänä pauhaavat päivät siellä, mutta kylmänä ja käskevänä nousee se temppeliensä ja palatsiensa ylpeänä seisontana ja unohtaa jäätyneesti, ikäänkuin hetken mitättömän humun, koko itsessään tulvivan elämän paljouden ja ylenee pylvästemppeleineen ja ankaroine palatsineen kuin toisen iäisempänä kestävän elämän haahmona, joka kylmänylpeänä kohoo sen kaiken huuhtoilevan hetken elämän ylitse. Mahtava Rooma, ikuinen Rooma, maailman kylmä ja käskevä marmorihallitsijatar!
Mutta ankaran ja ylpeän Rooman, elämänä hälinöivän ja alinomaisena toimeliaisuuden virtana humuilevan Rooman, jonka kuurouttavassa kohinassa ihminen kuin säikähtyy mitättömäksi ja ikäänkuin lamautuu kokonaisuuden huumeeseen, sen Rooman ympärillä uneksuvat levon hiljaiset kaupungitkin, joissa tyyneyden uneksunta hiipii ihmisen ylle, ja joiden rauhassa ihminen keinuu sieluksensa. Siellä on puistoinen Tibur, jossa lehdiköt verhoavat marmorihuvilain kirkkaita pilariryhmiä ja jossa kukoistavain pensastojen ja suihkuavien lähteitten vierillä kuvapatsaat valkeina välkkeilevät ja marmorireunustaiset lammikot hopeanheljinä kimaltelevat. Siellä on kirkas Antium, joka peilailevana sinenä avauvan lahtensa ympärillä ylenee rakennustensa heleänä marmorikuorona, avonaiset pilarirakennuksensa selkeästi kuvastelevina meren heijailevaan syliin. Ja itse Roomassakin, kun astuu katujen hälinöivästä elämästä arvokkaana ja suljetun ankarana seisovan rakennuksen piiriin, on kuin samassa lipuisi toiseen hiljaisuutena ja tyyntymyksenä huminoivaan elämään, sammunut on silloin silmänräpäyksessä aistimista katujen huumaava elämä ja liike, hiljaisuutena ylenee ihmisen yllä ja ympärillä atriumin tyyni pilaristo, jonka keskellä kirkas suihkulähde heläjöivänä soi, taampana aukenee koko rakennus levollisena pilarien ryhmänä, taustassa näkyy hiljainen puisto, jonka vihantaa aurinko ihanasti valaisee. Tyyntä ja hiljaista on siellä pilarien keskellä, tuudittuvana tyyntyy ihminenkin, on kuin sammuisi muistosta se ulkopuolella hälinöivä elämän huume ja kuin sointuisi seisahtumaan siihen hoikkina ylenevien pilarien keskelle, sulaneena yhdeksi, ylennettynä näkyväksi kuvaksi oman, heikosti hohtavassa marmoripermannossa paaltavan kuvastuksensa kanssa allaan.
Roomassa, humajoivan elämän ja lannistavan suuruuden kaupungissa, Roomassa, jonka valtaavassa humussa ihminen hupenee mitättömäksi kuin hitunen, siellä on ihmisellä lepäävän rauhankin ja kuvastelevan tyyntymisen sija. Roomassa, huimaavassa miljoonakaupungissa, jossa ihminen hälvenee ympärillään hälinöivään elämään olemattomaksi kuin pisara meren syliin, siellä voi ihminen hiljetä sielunsa rauhan temppeliksikin, ja sointua sielunsa tyyneydeksi. Roomassa, Capitoliumin ja Colosseumin kaupungissa, ankarain temppelien ja marmoripeittoisten forumien kaupungissa voi ihminen tuudittua rauhansa silmänräpäyksiinkin ja kasvaa sielunsa suloushetkiin.
Suorakulmaisena levittäytyy forum, keskellään Trajanuksen ylpeä pylväs. Marmoripeittoisena lepää se forum, edessä rajottaa sitä ankarahaahmoisen temppelin juhlallinen pilaristo, forumin sivuilla seisoo kummallakin puolella matala tasainen pilaririvistö, joka suorana täsmällisenä viivana leikkautuu silmään taivaan kantta vastaan, temppeliä vastapäätä toisella puolen forumia avautuvat korkean basilican pylvästöt forumille, kaiken ylitse ylenee Ulpius Trajanuksen ylpeä pylväs, joka kuin käskemisen ryhtinä kohoo marmori-ankaran forumin keskellä, kannattaen laellaan Caesarin ylpeästi kättänsä oientavaa pronssikuvaa.
Nojauneena takanaan aukeavan basilicanpilaria vastaan seisoo Antinous ja katselee ajatuksissaan forumin ikäänkuin kivestä haahmottuja ja lepääväksi rauhaksi jäähmettyneitä ulkopiirtoja, jotka selkeästi astuvat esiin kirkkaan sinistä taivasta vastaan. Ihmisiä liikkuu siinä alinomaisessa kiireessä torin poikki ja pilaristojen varjoissa ja takaa kuuluu basilicasta alinomainen äänten ja liikkumisen muodoton epäselvä solina. Ei siitä sentään ikäänkuin huomaakkaan mitään, silmä seuraa ainoastaan forumin vakavaa, ikäänkuin iäiseksi jäähmettynyttä haahmoa, ja sammuu kaikkea muuta tuntemasta.
Niinkuin ääretön liikkumattomuus selkenee ihmisen tunteeksi. On kuin mieli pilaroituisi marmorina, ajatukset ryhmittyvät selkeinä ja ankaroina, kuin kivestä hakattuina, ja jokainen tunne kasvaa tarkkana ja varmana kuin jalustaltaan ylenevän pilarin varsi. Yltävakavana, yltäliikkumatonna hyminöi ihminen, seuraa silmillään jokaista forumin ankaran selkeätä piirtoa ja jokaista sen täsmällisen ryhdikkäänä ilmaan leikkauvaa muotoa, ja muodostuu sielussaan yhtä selkeäsärmäiseksi ja ankararyhtiseksi kuin ympärillään se marmoriforum, keskellä Caesarin käskevä patsas.
Antinous seisoo kuin liikkumattomaksi jäätyneenä, käsivartensa riippuvat lamauneina ja rintansa tuskin hengittää, mutta kätensä ovat pusertuneet kiinni ja mielensä huurteilee ankarana ja selkeänä kuin talvisen aamun korkea raikas sees. Niin on olonsa kuin iäisyyteen jäätymistä ja ajatuksensa leikkauvat mielessään tarkantäsmällisinä ja avaruuden selkeinä.
Ääriään myöten täyttyneenä ihmismerenä läikkyy ja liikkuu mahtava Colosseum, laidasta laitaan on se lainehtivaa ihmispaljoutta, ja ilma vapisee sen yllä ihmisten liikkeestä ja äänten huumaavasta sorinasta. Niinkuin summattomana, aistimet halvaavana ihmismeren liikkumisena levenee ja ylenee se Colosseum ympärillä, ylhäällä, laitojensa huimaavassa korkeudessa vielä häilyen liikkuvana ihmisseinänä. Silloin tällöin liikahtelee koko se sankka ihmisten paljous sähköttyneesti, silmänräpäyksen sykähtynyt hiljaisuus seisauttaa ikäänkuin jokaisen suonen tykynnän koko avarassa Colosseumissa, jokaisen kasvot ovat käännetyt arenalle, joka valkohiekkaisena tasona avautuu alhaalla Colosseumin keskellä ja jolla alastomia miekkailijoita liikkuu, silmänräpäyksen hallitseee kuumeinen hiljaisuus koko suunnattomassa Colosseumissa, jokainen silmä on liitettynä miekkailijoihin arenalla ja jokainen rinta koko siinä levottomassa ihmismeressä hillitsee ikäänkuin yht'aikaa äärimäisessä jännityksessä hengitystään, mutta silmänräpäys jälkeenpäin heltee äänten huumaava sorina taas valloilleen entistään hillitömpänä ja koko se ihmispaljous läikähtelee taas suunnattomana muodottomana äänten ja liikkumisen merenä.
Siellä istuu Antinous Colosseumissa, istuu ihmisten keskellä Colosseumissa ja tuntee kuin huumauksena koko sen suunnattoman, ihmisiä häilyvän Colosseumin. Pyörrytyksenä tuntee hän ympäristönsä, hän tuntee kuin sakeana ja sekavana huumauksena koko sen kuin kaikki aistimet lamauttavan ja kuuroiksi lyövän ihmispaljouden ympärillään, se irtautuu hänen mielikuvituksessaan kuin itsenäiseksi huohottavaksi eläimeksi, jonka huumeesen jokainen yksityinen ihminen hukkuu. Ikäänkuin yhtenä muodottomana ja äärettömänä sähköeläimenä läähöttää ja liikkuu ympäristönsä hänen mielikuvituksessaan, hän itsekin koko sieluineen lamautuu tahdottomaksi soluksi siihen muodottomana uumoilevaan kokonais-Colosseum-eläimeen, jolla on sieluna ikäänkuin yhteinen kaiken yllä läähöttävä, sijoiltaan nostava sähköttynyt jännitys. Sysäyksittäin saa niinkuin sisäisen iskun, jonka vavahduttamana toisten mukana koko sielunsa äärimmäisessä jännittymisessä kurottautuu seuraamaan arenalla liikkuvan miekkailijaparin jokaista liikuntoa. Jokainen silmä kasvaa miekkailijaparin jokaiseen liikuntaan siellä alhaalla, yhteisenä jännityksenä on koko suunnaton Colosseum, jokainen rinta ikäänkuin hengittää yhtähaavaa. Niin sinne katsoo äärimmäisessä, tiedottomaksi huumauvassa jännittymisessä, tuntee jokaista taistelevain liikuntaa nähdessään omain lihastensa sykähtävästi jännittyvän, silmänräpäyksittäin oma käsivarsikin terästyy ja kokoo kaiken voimansa, silmä liikkuu nopeana ja vaanivana jokaisen taistelijain liikunnan yllä, niin on siinä ja pidättää hengitystään kaikkien toisten mukana ympärillään. Kun viimein näkee toisen taistelijoista ikäänkuin kyyristäyvän kokoon ja samassa näkee hänen joka jäsenensä ikäänkuin terästyvän valmiiksi uuteen tehokkaaseen hyökkäykseen, ja kun sitte joka jäsenessään samana valmistuneena, varuillaan olevana ja pingottuneena hyökkäyksen jännityksenä odottaa tämän hyökkäyksen tehoa, niin samassa kun taistelijan salamantapaisella nopeudella ja voimalla tehty liike on suoritettu ja vastustaja voimatonna sortuu sannalle, samassa on kuin silmänräpäyksessä laukeaisi jokainen jänne ihmisessä ja ikäänkuin lupsahtaisi äärimmäisestä pingottuneesta jännityksestä vapahtuneeseen hervottomuuteen. Läpi koko Colosseumin solahtaa samana hetkenä sama laukeava helteemys ja yhdessä hetkessä solisee koko Colosseum taas yhtenä muodottomana äänten ja liikkumisen merenä.
Niin istuu Antinous Colosseumissa ja elää aistimissaan koko sen suunnattoman ihmispaljouden muodottoman olon ja pingottuneen jännityksen. Kuin pyörtyvänä istuu hän siinä ihmisten keskellä, silmänsä yhtähaavaisesti koko siinä yhtenäisenä liikkeenä elävässä, suunnattomana joka taholle ylenevässä ja ylenevässä ihmispyörössä. Hervottomana vastaanottamisena istuu hän, sielunsa ja joka jäsenensä ovat sen huumaavan näkemisen hervotonta tahdottomaksi lamaunutta kajaamista. Ikäänkuin sähköttynyt on siinä ihmisjoukon edessä, jokainen tuntemus on kuin hupenemista itsestään ja huuruutumista epämuotoiseksi, kaiken ylle levittäyväksi ja kaikki itseensä tuntemuksena ottavaksi olemistilaksi. Colosseum, jännittyneenä, monihäilyvänä läähöttävä jättiläiseläin on ikäänkuin lamanut ja lumonut Antinouksen, huimaissut ja tainnuttanut jokaisen hänen aistimensa ja huikaisevasti puunnuttanut koko hänen sielunsa, niin että hän nyt siinä ihmispaljouden keskellä istuessaan on vaan itsestään huvennutta, joka tunnossaan ja jäsenessään huumaantunutta Colosseumin humajoivan ja hälinöivän elämän kajaamista.
Luutut soivat ja tanssijatarten sirot, läpinäkyväin harsojen verhoomat vartalot liihottavat atriumin marmoripilarien edessä. Pöytien ääressä lepäävät togapukuiset nuorukaiset ja miehet, otsillaan viheriät viinilehväseppeleet, puhelun sorina läikkyy pilaristoja.
Keveästi liitävät tanssijatarten parvet, harsojen hulmuisesta häilynnästä kimaltavat hoikkien ranteitten kultarenkaat, kimaltavat timanttihelmet mustien kutrien lennossa. Keijuen entää soiton kantama tanssi, näkyy silmään nuorten taipuvain vartalojen norja, sävelten mukaan sulauva liikunta, välähtelee norjilla taipuvilla vyötäisillä kultainen vyö, joka kokoo läpinäkyvän puvun lentävät helmat, silmänräpäyksen näkee harsojen alta jalokiven säihkyvän rinnan paaltavalla iholla, silmänräpäyksessä on se välähtänyt näkyvistä taas. Lentävänä liehuu tanssi, kuin soiton kannattamana keijuu se, kiihottuu soiton mukana silmänräpäyksittäin kuumeiseksi lennoksi, jolloin koko tanssijatarten parvi on yhtenä harsojen ja ruson pilvenä, lievittyy siitä taas keveästi hiljenevän soiton mukana, ja taaskin näkee silmä harsopilven yllä nuorten, norjina taipuvain käsivarsien notkeat hivelevät liikkeet ja vartalojen taipuvan sulon, tanssijatarten lempeänä liikkuvasta utupilvestä sykähtää silmänräpäykseksi syvän sinisen silmäparin katsanto suoraan sieluun ja välähtää harsojen utuilevasta sumeesta esiin pyöreä valkea polvi. Sävellyttävinä ylenevät tanssijatarten utuisan ryhmän yllä pilarien kirkkaat kannattavat muodot ja taampaa pilarien välitse hyväilee silmää marmorisena valkeneva seinän näky, jota keveät kukkakuviot ihanasti soinnuttavat, ja jonka tyyneys- ja sointuisuussylistä luuttujen hulmuva humu tuntuu tulvivan.
Pöytäinsä äärissä lepäävät viinilehväotsaiset nuorukaiset ja miehet, katsovat tanssijatarten utuilevaa pilveä, puheensa nousee ja laskee soiton mukana, soljuvina ääninä huminoi korkea pilaristo. Pöydillä ylenevät korkeat maljat, joissa viini kultaisena välkkyilee. Ryhmissä lepäävät viinilehväotsaiset nuorukaiset ja miehet, jonkun olalta on valunut toga, voimakkaan kiinteänä paaltaa hänen paljas kuulakan kiiltävä olkapäänsä häilyvässä valossa, joku toinen on kohottanut voimakkaan käsivartensa, jonka ranteimessa raskas kultarengas säteilee, ja nostanut huulilleen maljan, viinilehvän varjossa välähtelevät silmänsä, kun hän välkkyvän maljan ylitse liittää ne tanssijattareen, joka hiukset hajallaan ja silmät vallattomana loisteena lentää soiton pyörteessä ohitse. Kiihottuneet hohtavat täplät polttavat jonkun nuorukaisen poskilla, kun hän, silmänsä kummallisesti kuultavina ja epätasaisesti hengittäen tuijottaa tanssijatarten lentävään parveen, eräs toinen taas katsoo jännittyneen kylmänä, kasvoilla hillitty kalpeus ja kädet sykäyksittäin pidätetysti värähtelevinä. Silloin tällöin ottaa joku jonkun ohitseliitävistä tanssijattarista polvelleen ja liittää käsivartensa taipuvan kultavöisen uuman ympärille ja saa paljaan ruusulle hohtavan ja lämpimälle tuntuvan käsivarren omalle kaulalleen, hän suutelee tavottamansa neidon tuoreita hymyileviä huulia ja korkeata kaulaa, joka kalpeavärisenä ja kiinteäihoisena värähtää suutelon alla, suutelee harsojen alla nousevaa ja laskevaa rintaa, jonka rusoisassa ihossa veri kepeänä ja lämpimänä lennättää: hykähtynyt, kesken tukahtuva nauru värähtää silmänräpäykseksi ilmaan. Soiton ja tanssin humua, puheen ja maljojen sorinaa, heräävää ja keskenkatkeavaa naurun heläjöintiä on kevyt ja korkea pilariatrium, viinin tuoksua ja maljojen hohtoa, luuttujen valuista soittoa ja pilarien ylenemistä, tanssivain neitojen harsopilveä, ja paljastuvien olkapäiden ja polvien vahanvalkeata ja pyöreätä kuultoa.
Kummalliseksi kiihtyy Antinouksen mieli siinä kun hän, otsallaan viinipuun tuores lehvä, hillittyvänä istuu ja kuuntelee puheen ja soiton aaltoilevaa humuilua ja katselee maljojen välkyntää ja tanssijain lentävää pyörrettä. Hillittyvänä, värähtelevänä istuu hän ja tuntee kuin koko se humajoiva atrium väräjöisi ja aaltoisi hänen sielunansa. Keinuvan tanssin utuileva liidäntä ja jokaisen kohotetun käden taipuva sulo kangastaa välähtyneesti hänessä läsnä, jokainen poskea lähenevä ja poskelle liittyvä poski, jokainen otsalla häilyvä otsaa hipaiseva kiharan kosketus, jokainen toisensa kohtaava ja toiseensa sykähtävä silmäyksen väläys elävät läsnä hänen tunnossaan ja väristyttävät hänen. Vapisevana värähtyy hän, siinä kun hän lepää ja elää salin huumetta. Veressään välähtelee hämärästi, ja joka kerta kun sieluunsa tuntuu nuoren vartalon sorja taipuminen tanssin aallon myötä, tai nuorten huulien kiinteä liittytyminen nuoriin sykähtäviin huuliin, täytyy hänen hillitä ja pidättää itseänsä, ett'ei hän itse holteettomana läikähtäisi salin huumeeseen.
Niin istuu Antinous huumeisessa salissa ja koko korkea sali läikkyy hänessä hänen sielunaan. Kepeänä ja kirkaspilarisena ylenee yllänsä se atrium, taampaa soinnuttaa mieltä seinien kukkamaalauksilla sävellytetty lempeä valkeus. Puhelun ja liikunnan solinana läikkyy koko avara atrium, ilma keinuu luuttujen soittoa ja pilarien editse liehuu tanssijatarten hulmuva utu, hukuttuvana katsoo Antinous sitä ja sulaa sieluineen siksi eläväksi humuavaksi saliksi. Hämärtävästi tuntee hän itsessään jokaisen viinin välähdyksen hiotussa maljassa, ja jokaisen harson hulmunnan, ja jokainen katse, joka kosteana kuultaa häntä kohden, tuntuu hänen koko hellenneessä olossaan värähdyttävänä läsnä.
Kaunis Clelia, lepäät paljaana, allasi tiikerin kirjava kellervä talja.
Lepäät paljaana tiikerin mustan ja kellervän kirjavalla taljalla, toinen kätesi on pujotettuna pääsi taakse, mustat hiuksesi leviävät pehmeinä ja runsaina sille taipuneelle käsivarrellesi ja vasemmalle rinnallesi. Lepäät liikkumatonna, jäsenesi suloisesti valuneina, ainoastaan katsovat silmäsi välkähtelevät kuin tummat marmorihelmet ja hymyksi avauneiden huuliesi välillä välähtelevät hampaasi valkeina, välähtelee tiikerin kynsikin taljassa, jolla velttona lepäävä kätesi huolettomana leikkii.
Niin kummallisen epämääräinen on silmiesi katse ja niin kummallisen epämääräinen suusi hymy, siinä kun kauneutesi paljaudessa valuneena lepäät ja annat silmiesi selittämättömän salaperäisen katseen liikkua ilmassa ja minussa. Siksikö hymyilet, kun tiedät käsivartesi täydellisen lämpöisän pyöreyden ja olkapääsi kiinteän joustavan muodon? Täydellinen olet siinä kun ilman hyväilevänä lepäät, katselen heikosti taipuneen korkean kaulasi kiintonaista pyöreyttä ja kuulakankalpeata väriä, katselen aaltoavan rintasi kiinteän varmoina ja hennonvärjyisinä muovauvia pyöröjä, joiden hieno iho tuntuisi koskevan käden alla kimmoisan taipuvana. Hennonkiintonaisena pyöreytyy rintasi kukkulain alla vyötäistesi hoikka norjan värähtelevä ympärystä, ja varma- ja tarkkapiirtoisena rakentuu silmien edessä vatsasi heikosti ylenevä, alabasterinkuulakka kupu. Seuraan silmilläni toistensa ylitse laskettujen, ristissä lepääväin jalkojesi sulavana pyöreyvää muotoa ja polvesi soukkaa ja sirokupuista lumpiota, seuraan sääriesi solavaa ja joustavaa kimmoa ja rentona riippuvan jalkasi sirosti kaareuvaa muotoa.
Kaunis olet, nainen, siinä kun lepäät, jokainen jäsenesi paljaana, ja silmäsi selittämättömänä hymynä seuraavina katsettani! Mitä ajattelet, nainen, siinä kun jäsentesi kauneudeksi värjyneenä virut, elätkö käsivarsiesi solakkana lämpöisänä pyöreytenä, vai valuuko mielesi koko ruumiisi kuulakasta ja kiinteänkimmoista kauneusoloa tuntien? Selittämättömästi katsot vaihtuvavärisillä silmilläsi, ja hampaasi välähtelevät valkeina heleänpunaisten huuliesi välillä.
Oletko sinäkin ihminen, nainen, ja onko sinullakin ihmisen sielu? Vieraasti ja kummasti katselet sinä, hymyilevien huuliesi välitse välähtelevät hampaasi valkeina ja terävinä, ikäänkuin tahtoisit upottaa ne ihooni ja villinä ja vieraana riemuna imeä vereni minusta. Onko sinullakin sielu, sinä vieras olento, joka niin selittämättömänä katselet ihmeellisesti päilyvillä silmilläsi, ja jonka muotoon silmilläni sulaan, osaamatta sukeltaa mielesi oloon? Vieras, vieras olet, nainen ja epäilevänä ja etäisenä katselen sinua, mutta kaunis, kauniskin olet, Clelia, joka lepäät tiikerin kellervällä taljalla ja veltosti valuneella kädelläsi leikittelet tiikerin välähtelevällä kynnellä, silmäsi selittämättöminä minussa!
Epäilevänä sinua katselen, kaunis Clelia, silmäni liikkuvat muotojesi solakkaa pyöreyttä ja ihosi maidonkuultavaa kimmokkuutta, katselen rintasi varmapyöröisiä kohonteita, katselen olkapääsi kiinteätä valkeata ihoa joka kimmoisana tuntuisi hyväilevän käden alla, katselen hiustesi lämmintä pehmeätä lepäämistä rintasi ja käsivartesi kuulakkaalla iholla ja sieluni herkkenee kuin olisi se liukenemassa muotosi yllä. Mutta samassa kohtaavat silmäni epämääräisesti tähystävän katseesi ja sieluni jäähtyy vieraantuvaksi epäröiväksi ihmetykseksi taas. Mitä olet sinä, vieras ja kaunis Clelia, tiikerin kellervällä taljalla, joka niin salaperäisenä katsot, ja niin salaperäisenä kauneutena väilyt?
Yksinäisessä atriumissa istuu Antinous, istuu yksin ja kuuntelee hiljaisuutta.
Edessänsä suihkuu ilmaan heleä veden säde, joka näkyy monivärisinä pisaroina ylhäällä ja sitte helähdellen putoaa takaisin marmorialtaaseen, joka häilyilee läpinäkyvänä vetenä. Ympärillä ylenevät kahden puolen hoikat valkeat pilarit, jotka keveinä kohoovat kannattamaan aukonaista kattoa. Pilarien takana hiljenee silmä katsomaan seinän heleästi yksivärisiä suunnikkaita, joita keveästi esiinastuvat pilasterit soinnukkaasti reunustavat ja joiden kirkkaalta pohjalta ruusuvyötä kantava Amor tuntuu liitävän katsojaa kohden. On hiljaista. Taampana aukenee uusien hiljaisten huoneiden pilaristoja, keveinä ylenevien pilarien juurilla näkyy siellä täällä joku valkomarmorisen kuvapatsaan solavana ja tyyneenä seisova haamu, taaimpana, jatkuvien pilarien välitse näkee taustassa vehreän puiston lehvikön, jonka keskellä korkea suihkulähde kuuluu solinoivan.
Hiljaista. Antinous istuu silkillä päällystetyllä pitkällä marmorijakkaralla, jonka neljä jalkaa himmeästi kuvastuvat permannon marmoriin, istuu hiljaa, polvensa nostettuna polvellensa ja kuuntelee hiljaisuutta. Silmänsä häilyvät vedensuihkun kimaltavassa kaaressa, mutta pilarienkin kirkas seisonta on ylenemisen tuntona läsnä hänessä, ja seinien tyyni rytmikäs näky tuntuu sävellyttävänä hänen sielullansa. Heijailevasti on huoneen koko humiseva rauha läsnä hänessä, hän tuntee hyväiltynä valkeitten marmorikuvien solakan tyyneen seisonnan pilarien välillä, tuudittuneena rauhana on sielunsa ja sointuneena mukautuu mielensä tuntemaan koko huoneen keijuilevaa levon humajointia, hiljenneenä kuuntelee hän suihkusäteen loiskuavaa putoamista pisara pisaralta ja mielensä helähtää jokaisen putoavan veden helmen helähtäessä veden hiljaa päilyvään kalvoon.
Marmorilavalla, jonka pilarien välitse näkee ylhäältä ilmaa vastaan riippuvan hinteloita häilyviä lehtioksia, ja jonka edessä alhaalla heleilevänä aukenee meren rannaton välkkyvä peili, kummallakin puolella rannan ylenevä puoliympyrä, joka hohtelee toisten marmorirakennusten kevytviheriäisten puistikkojen reunustamia pilariryhmiä, siellä ylhäällä lepää Antinous marmori-istuimella ja katselee ajatuksiinsa unohtuneena ulos pilarien välitse meren ja ilmojen syliin.
Siellä lepää Antinous istuimelleen valuneena ja silmänsä häämyilevät pilarien ohitse meren peilissä, joka tyyneenä ja rannattomana avautuu edessä. Niin ylenevät pilarit edessään kuin kevyen tyyntyneen mielen liihotuksisena ylentymyksenä, oksien vapaa ilmaisa häilyminen pilarien välissä ilman syvää sineä vastaan on kuin sielun keveätä tuudittumista ja avaroituva pilvetön taivas, jonka loputonta sineä linnut sukeltelevat, ja joka lepää äärettömänä meren heijailevan piirin yllä, tuntuu kuin valaistuksena ihmisessä. Heleänkirkkaat pilaristot rannan ylenevässä puoliympyrässä kahden puolen tuntuvat kuin kuorojen yltäkirkkaana sointuna ihmisen mielessä ja harvalehtisten oksien tuudinta lempeässä ilmassa pilarien välillä tuntuu hivelevänä ja hyvänä koko olossa. Avaraa ja seesteisen rannatonta on edessä, kun siinä lepää ja silmät, mitään katsomattomina, epämääräisinä harhailevat taivaan ja meren piiriä, joka rajattomana avaroitumisena hälveilee ja välkkyy edessä.
Niin lepää Antinous marmoripilaristossa meren edessä ja jäseniänsä heruu valuva kangastelu. Ei hän jäsentänsäkään liikahda kun hän lepää sielunsa hyväilemänä siinä, eikä ajatustakaan herää kangastavassa mielessään, nauttivana raukeutena lepää hän vaan ja herkkyy näkemisensä tuntona. Siinä istuimellaan pilaristossaan hän on kuin näkemänsä meren ja taivaan kepeän korkean kuvun ja kirkkaiden marmorirakennusten sulanutta, itsensä unohtanutta kuvastelemista.
Narkissosta katselee Antinous, Narkissosta marmorissa.
Olisiko sinuna, uneksuva Narkissos? Sulouden aalto koko olentoa valumassa? Kumartuneena veden peilin ylitse, silmä herkähtyneenä silmän näkemiseen, koko sielu ja olo yhtenä seisahtuneena väristyksenä?
Antinous seisoo ja katsoo, kätensä ovat vaipuneet sivuilleen, toga valuu toiselta olaltaan.
Narkissos, suloutunut Narkissos, olisiko sinuna? Sielusi kylpee, ja joka jäsenesi on sulanut ihanuuden väristykseksi. Etkö ikäänkuin seisahdu silmiesi katsomiseen, ja eikö silmistäsi levittäydy ikäänkuin suloinen kuoleentumus jokaisen jäsenesi ylle? Haihdut ja hälvenet näkemyksesi ylle, koko olosi hykähtyy näkemykseksesi, ja kaikki muu viruu rauenneena ja häipyvänä sinussa.
Olisi, olisi sinuna, sulouteesi seisahtunut Narkissos, koko ruumis tunnosta kuoleentuvana, joka solunsa värjynnässä yhtenä kauniiksi hykähtymisenä. Nojaisi hervoton käsi rannan kylmään paateen, olisi rinta ja koko vartalo hekumoituvaa raukenemista ja polvistuneet jalat menehtyvää hiutumista, mutta koko olo sulouden hukuttuvana valumisena.
Antinous seisoo suorana, silmänsä ovat riutuneet suuriksi, kätensä riippuvat heikkoina ja niiden suonia kalvaa hieno uuvuttava sairaus.
Narkissos, joka sulaneena liukenet kuvasi näkemisen ylle, eikö ihminen kauniina ole ikäänkuin tunteeksensa kukkuroitumista ja tunteeksensa kuolemista? Eikö ihminen kauneutensa halvauvana hetkenä ikäänkuin herkähdy koko olossaan ja ole kuin tulvivaa kumpuavaa tuntemisen aaltoa, jonka kantamana koko ihminen sisältään liikkuu ja vuotaa esiin? Narkissos, joka iäksi olet silmiesi näkemiseen vangittu ja lumottu, ja jonka koko olo on hetken tunteen kukkuralla väilymistä, eikö kauneus ole ihmisen jäämistä tunteeksi, jonka myötä hän hälvenevänä liukenee olemisensa jokaisesta halusta ja pyrkimyksestä? Ihmisen lumoutumista ihanuuden värjyväksi aalloksi itsensä ja näkemisensä välille?
Antinous seisoo, seisoo liikkumatonna ja katsoo, togansa on valunut hartioilta alas ja lepää jaloissaan maassa, liikkumatonna hän seisoo ja katsoo, joka jäsenensä suloisesti lamauvana, kasvonsa värähtyneen jäykkinä, kuvansa ylle hykähtynyttä Narkissosta.
Niin hipuu kauneus ihmisen suonia kuin uuvutus. Tekee suonet sinisiksi ja kalvaa hiuduttavasti joka jäsentä. Niin kauneus valuu kuin hitainen ihana neste ihmistä, joka hiljaa ja hiljaa hipuu jokaiseen verenpisaraan ja jokaiseen solun kudokseen ihmisessä ja raukasee jokaisen verenpisaran ja jokaisen solun suloiseksi ihmisessä. On raukenemista, kauneudeksi raukenemista joka jäsenessään. Mitä tekisi? Ja miksikä tekisi? Kauneinta on levätä, kauneinta tunteinansa levätä. Miksi vaivautuisi tahtomaan ja toivomaan? Miksi ponnistaisi henkeänsä selkeäksi ja kirkkaaksi? Miksi säihkyisi tahtovaksi toivovaksi rohkeudeksi? Ihaninta on rauhana levätä. Raukeana tahdottomana rauhana. Jokaisessa ihon kudoksessa hieno hipuva raukeuden nautinto. Elämä, ulkopuolinen, kolea hantela elämä? Vaivaavaa ja runtelevaa olisi sen kosketuksen alaisena olla, epämukavaa ja tukalaa. Levoton ja häiritty olisi ihminen sen kovassa sylissä. Ei ihminen kauneudestansa elämään tahdo herätä, kauneutensa häilyvässä, koko sielun ja olon hervottavassa unessa on ihmisen halu heräämättä väilyä. Jättää koko ihmisellään itsensä nautinto-olonsa syleilyyn, kuten koko olemista ihanasti uuvuttavaan kylpyyn, niin on ihmisen halu, ja siinä kylvyssä tuudittua ihanaan uneksuvaan herpoutumistilaan, jossa ei toivo, eikä tahdo mitään, elää ja tuntee vaan ja viruu rauenneena. Kutoutua kuin pehmeään, koko sielua ja oloa hyväilevästi verhoavaan harsoon, niin halajoitsee ihminen olla, ja sen harsonsa verhoomana uinailla itsensä epämukavalta ja työläältä tuntuvasta elämästä hillittyyn ja hivelevään uneksumistilaan, jonka sylissä ihminen heruu nauttivaan hyväilevään velttouteen. Kauneus, kauneus, kuin unnutus, hempeä raukaseva unnutus hiipii ja hipuu se ihmistä, veltoksi heruneena ihanuuden herpoumuksena sulaa ja uneksuu ihminen sen sylissä, eikä silmäänsä tahtoisi avata sen raukasevassa sylissä, jokainen solu ja jokainen verenpisara suloutuvana unenhumalana.
Antinous on vajonnut ajatuksiinsa, istuu avonaisessa pilaristossa, jonka yllä palmut heiluvat, ja vaivautuu syvemmälle ajatuksiinsa. Kätensä ovat pujotetut toisen polvensa taakse ja otsassaan on syvä ryppy, silmänsä katsovat totisina eteen.
Mutta kun ihminen ei aina häily kauneutena? Kun tulevat kolkot ja sammuvat hetket, jolloin koko olo on tuskallista tyhjyyttä? Kun koko elämä melkein on kolkkoja tyhjiä hetkiä?
Hiljaa ja hitaasti pudistaa Antinous päätään, ja silmänsä jäävät epämääräisen pohjattomina tuijottamaan yhteen kohtaan, niiden katse ikäänkuin seisahtuu ilmaan edessä.
Niin sammunutta on ihmisessä välisti, niin mykkää ja pimeätä. Mieli uumoilee sekavana ja sakeana, ja kuin tukalassa kärsimyksessä tuntee elämän ympärillä. Niin tyhjänä ja nuutuvan laimeana uikottaa se elämä ympärillä, ja sekavana tukaluutena tuntuu se piinaantuviin aistimiin. Niin on ihminen usein, ja uumoilee sielussaan kolkkona. Miksi on ihmisellä semmoiset sammuneet tukaluuden hetket? Ja miksi ovat useimmat elämän hetket niitä kituvia tukaluuden hetkiä? Niitä synkkiä hetkiä, joina ihminen jäykkenevänä värjöttää elämän yksitoikkoisuuden keskellä?
Katsovan Antinouksen kasvot värähtyvät vieläkin totisemmiksi, ja silmänsä pysyvät entistä tuskallisempina.
Miksi on ihmisellä sammuneet hetkensä, jolloin hänessä ei välky mitään, ja jolloin kaikki halu ja tahto on lamassa hänessä? Miksi häilyy ihminen ihanuuden sylissä toiset hetkensä, kun sentään enin elämänsä uumoilee pimeän nääntymisen alla? Kolkolta tuntuu elämä kauneuden sylissä uneksuneelle, tyhjältä ja tylyltä ja lohduttoman autiolta. Miks'ei saa elämästä kaikiksi hetkikseen hälvetä ja miks'ei aina saa hyväiltynä kauneuden unena sulattaa kaikki koskettava elämä tuudittavaksi säveltymiseksi itselleen? Surullista, surullista on elämä ajatella, kauniina oleminen on vaan silmänräpäyksen hykähtynyt tunne, kun taas elämä, kelmeä väritön elämä tuikottaa ihmisen ympärillä loputtomat nääntyvät hetket, ja joka hetki sulkee hänet tukalaan syliinsä. Surullista ja kolkkoa on ihmisen enin elämä ja tukaltuvana elää ihminen enimmät hetkensä.
Mutta eikö itse kauniina oleminenkin ole ihmisen sairautena kärsimistä?Eikö kauniiksi värähtynyt ihminen juuri ole suurta sulattavaa surua?
Antinouksen suuret surulliset silmät jäävät tuijottamaan yhä yhteen kohtaan ilmassa, hiljaa ja ajatuksissaan kohottaa hän kätensä pitelemään otsaansa.
Kauniinahan ihmisessä on imemässä niinkuin suuri sulattava kaiho? Kun sielu ikäänkuin kasvaa itsestään, ja sulautuvana levittäytyy katsottavan ylle, silloin on koko olo suloiseksi haikeudeksi pehmenemistä, totiseksi, totiseksi värähtää koko ihminen, silmäänkin on niinkuin kihoisi kyynel ja katse häämyilee kosteana ja herkkänä. Totista suloista suruisuuden pehmeyttä on kauniina oleminen, ja kauniina hetkenään liikkuu ihminen sulana kaihon ja suloisen surumielisyyden herkkyytenä. Kipeyttä, haikeaa, koko sydämen herkyttävää kipeyttä on kauniiksi väristynyt ihminen, ja ihmisen herääminen kauniiksi on ihmisen sulamista sairaaksi, sielunsairaaksi. Onko siis itse kauniinaoleminenkin ihmisen hivuttuvaa riutumista ja kärsiikö ihminen kauneudessaankin? Mitä on siis ihminen ja ihmisen elämä?
Antinous jää yhä katsomaan eteensä ilmaan, silmänsä päilyvät särkyvän syviksi, kun hän yhä epämääräisesti tuijottaa eteensä, tuontuostakin pudistaa hän hiljaa ja hitaasti kaunista kiharaa päätänsä, ja silmänsä tuijottavat yhä tuskallisina samaan kohtaan.
Elämä on kaipaamista, suurta ja alituista. Koko ihmisen olo ja sielu häilyy ja keinuu suurena ja pohjattomana kaipauksena. Ihmisen halu, ainainen sisäinen rajaton halu on huveta itsestään, huveta rajattomana. Kun ihminen värähtää näkemyksensä kauneudeksi, on hänen halunsa hälvetä sen näkemyksensä ylle unohtuneena ja itsestään hukkuvana. Kun maailma kangastaa taivaallisen hetken silmänräpäyksellisessä hykähdyksessä hänen sieluunsa, on hänen ainoa elävä halunsa silloinkin koko sieluinensa olla näkemyksensä rajattomuuden täydellisenä, kaikki tuntevana peilinä. Kun ihminen herkkyy ajatukseksi, on silloinkin hänen halunsa koko olollaan sulata ajatuksensa myötä ja itsestään liuenneena ajatuksellansa sukeltaa kauas ihaniin selittämättömiin avaruuksiin. Aina värähtää ihmisessä kuin suuri ja hukuttava kaipauksen läike, ja aina jättäytyy hän joka teossaan tämän läikkeen kannattamaksi.
Niin on kuin kasvaisi ihmisen sisältä aalto, joka jokainen hetki kukkurallensa kohoten nostaa ja kantaa ihmisen mielen mukaansa alituiseksi ulos ja ulos eteenpäin kuohuamiseksi. Niinkuin mielen pohjalta se kaipaus kasvaa ja tulvahuttaa aina koko ihmisen mukaansa. Rajattomana raukenemisen haluna on ihminen sen kaipauksen sylissä, jokaisen hänen ajatuksensa ja jokaisen hänen mielensä liikunnan sulattaa se usvaisaan keinuvaan syliinsä. Koko ihmisessä kytee ja hiutuu se ääretön kaipaaminen ja jokaisessa ihmisen olotuntemuksessa se tulvahtuu esille. Olisi aina rajatonna, olisi aina itsestään hälvenevänä, nousisi kuin ylt'yleisenä huuruna olemisensa rajoista ja tulvisi kaiken ylle.
Niin on ihminen sisältään kuin ylt'yleisenä, joka taholle rajattomana pakkauvana liikkumisena ja nousuna, eikä koskaan ole ihmisen olo lepoa. Aina halajoitsee ihminen, aina liikkuu hän rajattomuuteen levittäymisen haluna ja joka hetkensä on hän sisältään kipeä. Haikeata ja vaivanalaista on ihmisen olo aina ja valittava nyyhkynä on hänen ainoa pohjainen tunteensa. Kun ihminen värisee kauniina, on hänen tuntonsa sulautumisen kipeätä halajointia, kun hän vetäytyy kokoon kylmän ja runtelevan elämän edessä, sisällisyyttään hän silloinkin värisee ja kavahtaa sen elämän kovaa ja haavottavaa kosketusta. Aina on ihminen umeata tiheätä sisällisyyden vellontaa ja aina halajoitsisi hän jättäytyä tästä sisällisyydestään antauvan valumisen lievitykseen. Mihin saisi levittäytyä, että siitä sielunsa raskaasta vellonnasta lievittyisi? Mihin saisi jättäytyä, että sielu, kärsivä sairastava sielu saisi levon ja lievityksen? Olisi elämässä silmänräpäys, jonka ylle saisi ihanassa, helpottavassa unhotuksessa valua! Olisi elämä, johon ihminen sielustaan saisi kuin äärettömyyteen, suloiseen, vapahtavaan äärettömyyteen hälvetä! Olisiko missään maailmassa sitä äärettömyyden näkyä, jonka edessä vapahtuisi ihmisen sidottu sielu, ja jonka edessä ihminen iäksi lievittyisi sisällisyytensä tuskaisasta pingotuksesta? Voisiko ihminen maailmassa herätä hetkeen, joka hellittäisi vapaaksi ihmisen pakahtuvan vaivanalaisen rinnan, ja hivelisi tyveneksi ihmisen levottoman vellovan rinnan?
Egypti, maa jonka lävitse Niil, aluton ääretön Niil leveänä ja rauhallisena valuu ja jonka ympärillä erämaa avautuu keltaisena äärettömyytenä, Egypti, maa, jonka alati selkeän taivaan alla suunnattomat pyramidit pimeäpiirtoisina ja synkkinä ryhmäkköinä ylenevät, ja jossa erämaitten keskellä sfinxit äänettöminä lepäävät vuosituhantista kiviuntansa, liikkumattomilla silmillään tuijottaen vaikenevien aavikkojen ylitse ympärillään.
Majesteetillinen on mahtava Niil, siinä kun se taivaanrantaisen leveänä hitaasti kulkee kulkuaan ja etenee matalain rantojensa ohitse. Leveänä ja levollisena kulkee se Niil, yllään taivaan valtaava pilvetön sinikupu, kulkee tasaisena ja tyyneenä erämaitten halki, joissa pimeäpiirtoiset ja suunnattomat pyramidit seisovat vaikenevien aavikkojen keskellä ja joissa ainoana äänenä on vaan yksinäisen hiipivän shakaalin ulvonta taivaan rantaan asti liikkumattomana seisovan erämaan keskellä, kulkee se leveä ja levollinen Niil tyynenä ja tasaisena mataloina aukenevain peltorantojenkin ohitse, jotka ovat alinomaisena ihmisten liikkeenä ja peltojen lainehtimisena, kulkee levollisena niidenkin ohitse ja etenee majesteetillisen hitaana ikäänkuin yhä kulkisi iäti vaikenevia ja iäti liikkumattomia erämaa-aavikkoja. Taivas tuntuu olevan ääretön, siinä kun se paljaana ja pilvetönnä kaartuu levollisen Niilin ylitse, ja etäisyydessä matalalta yhtyy yhteen erämaan tumman juovan kanssa ylt'ympärillä, matalaa taivaan rantaa vastaan kuvastaa siellä täällä alavilla rannoilla joku yksinäinen palmuryhmä, joka yksin häiritsee taivaan rannan tasaisena levittyvää piiriä ylt'ympäri.
Ihmeellistä on Egyptissä, rajattoman taivaan piirin ja levollisen valtaavan Niilin maassa. Ihmisen mielestä katoo niinkuin aika, ja ihminen hupenee huomiosta. Miksi jäisi huomio pieneen ihmiseen siinä kun kulkee Niilin levittyvää mahtavaa povea, yllään taivaan valtaava kupu ja ympärillään erämaitten etäinen keltainen äärettömyys? Miksi muistaisi nykyisen hetken siinä kun seisoo vaikenevan pyramidin edessä, joka vuosituhannet on liikkumatonna katsonut Niilin levollista kulkua ohitsensa ja vuosituhannet ylennyt saman sinisen liikkumattoman taivaan kannen alla, sill'aikaa kun ihmispolvet ja valtakunnat sen juurella ovat vaihtuneet kuin liikkuvat pilvet?
Egypti on iäisyyden maa, jossa kaikki seisoo liikkumatonna ja ääretönnä ihmisen ympärillä. Iäisyyteen herää ihmisen mielikuvitus joka silmänräpäys siellä, ja minne jääkin katse, tuijottaa ajattomuuden ja äärettömyyden kivettävä katse ihmistä vastapäätä. Siellä jäähmettyy ihmisessä olevan hetken tunto ja itsestään huimaistuna seisoo hän ajattomuutta ja äärettömyyttä silmästä silmään ja jää sen lumoomaksi.
Antinous seisoo pyramidilla, seisoo hiljaiseksi jäähmettyneenä sen laella ja katselee liikkumatonna ympärilleen.
Edessään aukenee aavikko äärettömänä tasona, joka huimaavassa etäisyydessä tasaisena puoliympyränä yhtyy taivaan kaukaiseen matalaan rantaan. Sen tummankellervän tason keskellä luikertaa Niil vaaleana vyönä, valuen esiin ikäänkuin taivaan etäiseltä rajalta lähenee se heikosti kiemurrellen ja levenevänä keltaisen aavikon keskitse ja paisuu viimein läheten leveäksi mereksi siinä kun se hitaana ja majesteetillisena valuu pyramidin kohdalla pyramidin ohitse, siitä taas jatkaen mutkittelevaa kulkuansa pohjoiseen matalan aavikon keskitse viimein kuin luikertavana hopeajuovana häviten silmistä pohjoisen taivaanrannan kuulakkaaseen väriin. Suunnattomana levittäytyy ympärillä erämaan keltainen tummeneva äärettömyyden syli, lähellä, virran rannalla aaltoaa maanpinta heikkoina, tuskin tuntuvina kukkuloina, joilla siellä täällä kasvaa joku yksinäinen jäykkälehtinen palmu, mutta kauempana häviää kaikki yksinäiseksi tasaisuudeksi, joka tummenevana äärettömyyden näkynä levittäytyy joka puolelle ja jonka katsomiseen kaikki aistit jäykkenevät.
Antinous seisoo pyramidillaan, seisoo liikkumatonna ja katsoo etäisyyteen ympärillään. Allansa levenee joka puolella pyramidin suunnaton tumma kiviryhmä.
Kuinka mitättömäksi tuntee itsensä siellä huimaavan pyramidin laella ympärillänsä erämaa äänetön äärettömyys! Niin on niinkuin sammuisi omasta olemisestaan ja seisoo siinä, joka tunto huumauvana. Silmät ikäänkuin sokeuvat, kun yhtämittaa tuijottaa sinne äärettömille silmänkannattimille ympärillä, ääretön hiljaisuus on ihmisen ympärillä, niin että on kuin lamattu kuulemasta, korvissa vaan joskus äärimmäisen hiljaisuuden kuurouttava humina. Ajatustakin huimaa kun katselee kivipaasia allansa, jotka vuosituhannen vuosituhannen jälkeen ovat levänneet samoissa liitoksissaan, ja jotka kaukaisen menneisyyden ihmiset, joita ei mielikuvituksessaan jaksa kuvitella oikeen todella eläneiksikään, ovat sovittaneet sijoilleen omien elävien käsiensä voimalla.
Kuinka mitätön ja turha on ihminen! Antinous katselee kiviä allaan ja antaa silmäinsä vaeltaa taivaan kupua ja erämaan ääretöntä syliä. Kuinka turhaksi kuihtuu ihminen tunnossaan! Paasi lepää paaden päällä vuosituhannet liikkumattomuuden, ikäänkuin iäisyyden untansa, iäisenä ylenee yllä taivaan kupu, jolla aurinko aina samana vaeltaa kaarensa, iäti samana lepää ylt'ympäri erämaan ääretön povi ja iäisenä, joka päivä samana kulkee Niil kulkuansa. Ihminen, ihminen vaan elää päivän, surkastuu toisena kuin kuivan erämaan kärvenevä ruoho. Ihminen, sinun ympärilläsi seisoo iäisyys ajanjaksojen lävitse pysyvänä vaihtumattomuuden ryhtinä, ainoastaan sinä itse olet kuin hetken hehkuva tulenkipinän lento, joka kohta olet hupeneva kuolleena tuhkana, ja jonka elämä jälkeenpäin on kuin unen muisto, jota jälkeenpäin ei enää todeksi uskokaan. Antinous jää katsomaan sammaleisia kiviä allaan ja ajatuksensa seisahtuvat. Ne kivet on sijoilleen asettanut ihmisen toimelias käsi, jokaisen liitoksen on sovittanut ihmisen taitava käsi, missä on se ihminen nyt, missä on muistokin siitä ihmisestä? Kivet lepäävät kivien päällä samoina kuin vuosituhannet sitte ja jäävät tuleviksi vuosituhansiksi samaan liikkumattomaan lepoonsa, mutta jaksaako kuvailla sitä ihmistä joka liitti ne kivet sijoilleen, todelliseksi eläneeksi ihmiseksi, joka näki auringon ja joka vavistuen tunsi erämaan äärettömyyden ympärillään, niinkuin itse nyt? Tyhjään hälvenevä ja ohitsemenevä on ihminen, ikäänkuin meren nouseva, hetken elävä ja sitte iäksi sammuva aalto. Ikäänkuin hetken kestävä tuulen humu on ihmisen elämä, joka hetken liehuu elämänsä, mutta kohta on ohitse taas ja kaikki ympärillä yhtäläisenä järkähtämättömänä muuttumattomuutena, ikäänkuin se tuulen humu ei ikinä olisi humissutkaan sen liikkumattomuuden keskellä. Turha on ihminen ja turha ihmisen olemassa olo ja jälkeäjättämättä häviää ihminen elämästä.
Antinous on jäänyt tuijottamaan kiviryhmäkköön edessään ja silmänsä ovat jäykenneet. Vähitellen selkenee hänen katseensa taas, hän katsoo yhä kiviryhmäkköön allansa, mutta mielessään sulavat hereille ikäänkuin uudet ajatukset. Eikö ihmisessäkin ole rajaton elämä? Eikö ihminenkin hetkinään liiku rajattomana? Antinous tuntee yhtähaavaisesti koko sen suunnattoman kiviryhmän haahmon allansa, mutta samassa tuntuu hänessä myös erämaan autio ja rajaton avaroituminen ympärillä ja taivaan iäinen korkeus yllä ja hän ikäänkuin järkähtyy koko olossaan. Hän tuntee kuin omana sielunaan sen erämaan rajattoman uumoilun, rajattomana ylenee ja kaareutuu mielessään taivaan ääretön kupu ja kivien suunnaton levittäyvä ryhmä allansa tuntuu kuin liikahtavan eläväksi ja keinuvana kannattavan hänen sieluansa. Kaikki sulaa sieluksensa ja vavahtuneessa silmänräpäyksessä on niinkuin purjehtisi hän pyramidinsa sylissä ajattomien aikojen lävitse ja näkisi yhtähaavaisena hykähtyneenä unena aikojen vallettuvan muuttuilemisen. Hetken on kuin kangastaisi silmiinsä laajan korkean kaupungin keinuva näky aavikolla pyramidin edessä, hän näkee sen selvänä ja kirkkaana piirtyvän keltaista erämaata vastaan, näkee sen särmikkäät muurit ja tasaiset katot ja kuulee katujen vilkkaan humun, samassa hälvenee koko kaupunki silmistä kuin näkymättömän käden pyyhkäsemänä ja erämaa levittäytyy vaan tyhjänä ja tummana edessään. Seuraavana hetkenä on kuin näkisi hän pyramidien sivut yht'äkkiä heräävän hälinöivään elämään, tummia vilkkaita ihmisiä liikkuu, kiskotaan suuria suunnattomia paasia ylös ja kuulee vasaroiden elävän kalkkeen, hälinöivänä kirjavana liikkeenä ja ihmisten toimeliaana vilinänä ovat pyramidin sivut, mutta samassa näkyvät ne taas kuolleena pimeänä kiviryhmäkkönä edessä, joka seisoo kuin iäisyyden jäykkänä vaarumattomuutena. Suuri suunnaton sotajoukko ilmestyy aavikolle pyramidin edessä, hetkessä on koko keltainen erämaa vilkasta liikkuvaa hälinää, sotavaunujen ja ihmisten vilinää, Niiliä kattaa sotalaivojen paljous, joiden mastomeressä pitkät kirkasväriset viirit iloisesti heiluvat, seuraavassa silmänräpäyksessä näkee senkin näyn selittämättömästi sammuvan silmien edessä, ja erämaan taas vaan aukeavan ympärillä äärettömänä liikkumattomuutena ja vaikenemisena.
Niin seisoo Antinous pyramidin laella liikkumattomaksi jäähmettyneenä ja näyt kulkevat sieluansa. Värähtyneenä seisoo hän ja vavahtunutta sieluansa leimuu ihana ilo. Eikö ihminenkin silmänräpäyksittäin välähtele iäisyyden hykähtyneenä tuntemuksena? Eikö ihminen hetkessä joskus aukene iäiseksi ikäänkuin yht'äkkisen salaman valaisemana?
Iäinen on ihminen silmänräpäyksittäin! Yhtähaavaisesti on hän kaikkea ympärillään, aikojen lävitse upottautuu hänen tunteensa ja syleiltynä sulaa hänen mielensä hetken äärettömyyden täydelliseksi hyminäksi. Ääretönnä, ääretönnä päilyy ihminen, kun hän itsestään unohtuvana vavahtuu iäisyyden tunnoksi ympärillään. Vapisuttavan ihanaa on ihmisen olla, kun hän sieluineen sulaa näkemyksensä ylle ja sieluineen hälvenee näkemykseksensä, läikkyävää ihanuutta on ihminen silloin ja rajattomana päilyy hänen olonsa. Miks'ei ratkekkin ihminen ihanasti olemisesta katsomisen rajattomana hukuttavana hetkenä?
Antinous seisoo pyramidillään, niinkuin äärettömänä keinuvana ryhmänä tuntuu se pyramidi kannattavan ajatustunnelmoimisiaan, silmänsä ja sielunsa keinuu yhtähaavaisen päilyvästi sen pimeässä kannattavassa ryhmässä, aavikon äärettömässä äänettömässä levenemisessä ympärillä ja Niilin vaaleassa vyössä, joka mutkitellen luikertaa alavien lakeuksiensa keskitse. Miks'ei jätä ihminen itseänsä katsomuksensa unohtuneeseen, kaikkituntevaan hetkeen ja vapahdu ihanasti elämästä?
Kuolleiden äänettömän kaupungin keskellä seisoo Antinous, edessään kivijalustalla lepäävä Sfinxi.
Lepää Sfinxi kivijalustallaan, tuijottaen kivisilmillään eteensä, kivikäpälänsä oiennettuna. Sfinxin takana näkee laajana ja matalana avauvaan holvistoon, joka näkyy silmään loppumattomina, vuorestahakattuina pilaririvistöinä, jotka viimein häviävät näkyvistä kattaavan holvisuojan umpinaiseen pimeyteen. Sivulla sfinxistä seisovat kummallakin puolella kuningasten suunnattomat kuvapatsaat, ne istuvat liikkumattomina, kädet kummallakin polvella, katse korkealta ihmisen ylitse jäykkänä kaukaisuudessa. Taampana nousevat ylt'ympäri ilmaan louhittujen vuorien aaveelliset ja kaameanpaljaat haahmot.
Kuin kivettyvänä seisoo Antinous siinä sfinxin edessä, silmänsä liikkumattomassa sfinxissä. Niin herkkämuotoiset ovat sen sfinxin kasvot, kuin värähtyneenä hempenee mieli niiden sieluun sulavaa muotoa tuntiessa, mutta sitte tuijottavat niistä kasvoista harmaat liikkumattomat silmät, jotka kivettävässä kylmyydessä ikäänkuin katsovat ihmisen puhki ihmisen ohitse ja sielu ikäänkuin jäätyy sen katseen kohdatessa. Sfinxin rinnatkin vellovat hempeytenä silmään ja sulana ja halaavana jää katsomaan niiden värähdyttävää naisellista kauneutta, ja olkapäitten solava ja puhdas muoto, joka hyvänä ja hienona liikutuksena tuntuu sieluun, saa ihmisen antauvasti pehmenemään. Niin velloo Antinous värähtyvänä, kun hän katsoo sfinxin rintaa, ja sielunsa valuu sulana nautinnonhaluna sitä hyväilevänä hempeytenä tuntuvaa rintaa, mutta samassa kohtaa hänen silmänsä taas sfinxin jäykistävän kivikatseen, ja hän näkee jalustalle oiennetun sfinxin suonikkaan leijonakäpälän, jonka käyrät voimakkaat kynnet ikäänkuin liikahtelevat, ja samassa hyytyy kuin kivetys suonissansa. Kivettävästi tuntee hän samana hetkenä kuningasten suunnattomat, liikkumattomina istuvat kivipatsaatkin ja matalalakisen pimeän pilaristoaukenemisen edessään ja seisoo kuin joka tunnossaan jäykkenevänä.
Ne kuninkaat istuvat mykkinä pimeämuotoisina paikoillaan kädet polvillaan ja katsovat, päät jäykästi suorina liikkumattomasti korkealta ihmisen ylitse kallioiden erämaisiin aukeuksiin ympärillä, ja sfinxin takana seisovat pilarit loputtomina pimeyteen häviävinä riveinä, jotka mataloina kannattavat lakeana levittyvää katon holvikkoa. Mielikuvitus jäykistyy, kun siinä katselee niitä liikkumattomia patsaita ja pilarien päättymätöntä metsää, ja kun ajattelee että ne samat kuningaspatsaat ja samat lakeat pylväsholvit ovat seisoneet, edessään sama lepäävä, eteensä selittämättömästi tuijottava sfinxi vuosituhannen vuosituhannen jälkeen samaa liikkumattomuuden untansa. Niin niinkuin kolkkonee mielikuvitus ja ajatuksetkin jähmettyvät tuijottaviksi siinä kuolleen ja aution liikkumattomuuden keskellä. On kuin jäykkenisi itse sen iäisenä seisovan kivettymyksen keskelle, ja kuin jäätyisi elämästä, rinnan ainoana tuntona sfinxin katseen selittämätön ja kylmä hyydytys.
Vai onko ollenkaan elämää? Eikö lepää koko maailma silmänräpäyksen kivettämänä, oma sydänkin lyömätönnä? Kolkkona, kaameana kiviunena kaikki, aikakin hävinneenä? Antinous katsoo kuin jäykistyvänä ympärilleen. Niin on kuin jäähmettymisen silmänräpäys itsessään, ja kolkkona hyytyy hänen mielikuvituksensa. Kaameat kivikasvot tuntuvat veressänsä, tuijottavain elottomain silmien hyydytys kulkee jäisenä jäseniänsä. Eikö koko maailma ole silmänräpäyksessä seisahtunut ajattomaan kuolemiskivettymiseen? Eikö koko elämä ole hetkessä hyytynyt kiveksi?
Vai onko koko elämä muuta kuin kivettymistä? Elämä, jäänkylmä, ankea ja autio, onkokaan se muuta kuin ihmisen jäätävää kammottamista? Niinkuin suunnatonta ja muodotonta vierauden ja kylmyyden hirmua on elämä ja maailma, jossa joka hetki kolkot ja pimeät kivetyskasvot ja kivetyssilmät tuijottavat ihmiseen, ja jossa ihmisen värjyvä mieli joka hetki halvautuu hyydyttyvänä kammostumisena. Hetkeksi siinä kovassa liikkumattomassa elämässä unohtuu silmä sfinxin hempeänä, ja sielulle hyväilyn lievityksenä tuntuvaan rintaan, silloin sulaa koko sielussaan hyväiltynä ja herkkyvänä ja hiipii koko olollaan sen sfinxin hempeyttävän tuudittavan rinnan ylle ja on joka solussaan halajointia ja sulaumusta ja herkkyyden valuntaa, mutta samassa jo kohtaa silmä sfinxin katseen ja silmänräpäyksessä hyytyy ihminen jäykistyväksi kammoksi taas. Kylmänä ja vieraana hirmuna tuntuu paljas elämä ihmiseen ja kammostuvana kangistuu ihmisen sielu sen edessä. Elämä on ääretöntä ja kovaa autiutta, jonka keskellä ihmisen jokainen tunto jäähmettyy kivenlyömäksi ja hädänsäikähdykseksi.
Niin seisoo Antinous ja ajattelee Kuolleiden Kaupungissa, ympärillään pimeät ja liikkumattomat kuningasten patsaat, edessään kivetyssilmäinen sfinxi, leijonakäpälä oiennettuna.
Mutta mitä onpi elämä? Onko se kammottavuutta, jonka keskellä ihmisen jokaista suonta kivettävä hätä lamaa? Vai onko se hyvää ja lempeätä herkkyyden katsetta, jonka edessä ihminen ihanasti värähtyy sielunsa sulaksi liikutukseksi? Kumpaa se on, suurta ja kylmää vierauden kosketustako, vai lempeän liikutuksen syleilyä, sillä kumpanakin tuntuu se sykähtävälle ihmiselle?
Toisinaan on ihminen elämän edessä paljasta haikeata nautinnon sulaumusta. Valuu herkkyneenä ihanana värähtelevän maailman ylle, ja ainoana suloisena kipeytenä on ett'ei saa vielä liuenneempana jättää itseänsä sen ihanatuntoisen maailman ylle. Kaikki ympärillä tuntuu kuin sielun suloiselta hyväilyltä, jokainen tuntoon virkoava huomio maailmasta värähtyy ihanasti mieleen, niinkuin sielun lievitystä on kaikki, ja mihin silmä jääkin, sointuu sielu sulana kohta näkemyksen mukaan ja päilyy täytettynä ja tyydyttyvänä. Koko maailma on silloin joka ilmiössään mielelle kuin suloinen ja lempeäaaltoinen lepäämyksen meri, jonka hyväilevään syliin on ihanaa jättäytyä, ja ihmisen ainoana suurena toivona on silloin vielä välittömämpänä tuntemuksena valua sen suloisuusmeren tuudittavain aaltojen mukaan. Niin on niinä hetkinään, kuin olisi koko olo maailman olon säestystä, tahtoisi kummuta itsestään sen maailman ylle, eikä ole mitään ihmisessä, ei yhtään tunnetta eikä yhtään jäsentä, joka ei haikeutuisi halusta valua siksi tuntemiseen häipymiseksi. Niin tuntuu elämä joskus suloisena ja sielua hyväilevänä.
Mutta sitte tuntuu elämä toiset kerrat taas kuin jäähmettävä kova kolkkous, jonka edessä ihminen hyytyy jokaisessa tuntonsa sykähdyksessä. Niin silloin näkyy maailma kuin tylynä ja runtelevana autiutena ihmisen ympärillä, uhkaavana ja kovana seisoo se ihmisen edessä ja säikähdyttää hänen jokaisen tuntonsa värähdyksen kangistuvaksi kammoksi. Kuin rautaisilla liikkumattomilla kasvoilla tuijottaa se ihmiseen, kaameuttaa hänen sielunsa jäiseksi kamaluudentunnoksi, ja halvaa jokaisen hänen heräävän tunteensa puistattavalla pelolla. Pelottava on elämä joskus, kaamea ja kammottava, ja näkyy ihmiselle aaveellisen tyhjyytensä ja kylmyytensä paljaudessa, sen näyn edessä jäätyy ihmisen joka jäsen sisällisestä kammosta ja verensä heltee hitaasti vieriviksi kivihelmiksi suonissaan, helpottumattomaksi tärähtyneeksi säikähdykseksi seisahtuu koko olonsa.
Onko elämä nyt siis ihmisen ympärillä aukenevaa pelotuksen tuijotusta, jonka edessä ihminen joka olonsa ja tuntonsa kudoksessa jäähmettyy? Vai onko se sulaa sielun hyväilyä, jonka haltuun hurmauvassa unhotuksessa halajoitsisi hälvetä, ikinä siitä ihanuusvärähtymisestään virkoamatta? Vai onko elämä kumpaakin, onko elämä sekä jäykistävää, ihmisen tyhjäksi lamaavaa suuruuden autiutta, että myöskin ihmisen syliinsä sulkevaa ja ihmisen sylissään autuaaksi tyydyttävää armon kosketusta, onko elämä niinkuin sfinxi, joka kivenkylmänä lepää iäisyysoloansa, mutta jonka rinnoille ihmisen olisi suuri sairas halu sanomattomassa nautinnonhukunnassa hälvetä? Onko elämä kivijäykät leijonakäpälänsä oientava ja hyydyttävillä kivisilmillään tuijottava sfinxi, jonka rinnoille sulana sieluna valuisi, mutta jonka silmäyksen edessä jäykistyvänä tyrehtyy jokaisessa verensä pisarassa? Onko elämä sulouden ja kammotuksen kivisfinxi?
Sulan suloinen elämä, kolkko ja runteleva elämä! Pelvon ja hädistyneen tuskan lamaamana kaameutuu ihminen jokaisessa olonsa sopukassa elämän edessä. Joskus taas sulaa hän sen saman elämän edessä ihanuuttaan haikeaksi sulousnyyhkynäksi ja herkkyneeksi onnen liikutukseksi. Miksi vaihtelee ihmisen olo niin? Miksi herää ihminen, kun hän kerran on saanut sulata onnena herkkymään, miksi herää hän siitä enää elämän kovaa paljautta tuntemaan? Miks'ei jää ihminen taintuneena, iäksi taintuvana elämänsfinxin suloisille sulouttaville rinnoille, ja huku niiden ylle hurmaukseen kuolevana! O elämä, elämä, joka tuo kylmän tunnon ihmisen joka jäseneen, joka joskus hetkittäin halvaa ihmisen jokaisen tunnon ja jokaisen ajatuksen jäiseksi säikähdykseksi, elämä, jolla on sfinxin kylmä tunnoton kivikatse ja sfinxin käyräkynsinen kivenraskas leijonakäpälä, miks'ei sen elämän edestä halajoitsisi iäksi hälvetä hetkenä, jolloin sen saman elämän rinta velloo sulana hyväilyn tuntona ihmisen edessä, ja jolloin hän ihanoituvassa lievityksessä voi koko sieluineen juosta sen herkän ja sulaneen hempeyden ylle! Kun luonto ja maailma avautuvat sulattavana hyväilyn sylinä ihmisen edessä, kun maailma ja ihmisen ihanoituva sielu liittyvät yhteen iäisyys-syleilyyn ja ihminen kaikkine aisteineen ja koko värähtävine oloineen raukenee sen maailman ylle, miks'ei hän silloin iäksi halajoitsisi sammua siihen onnensa hykähdykseen ja iäksi lievittyneenä unohtaa koko muun elämän! O, kun sammuisi ihminen ihanana hetkenään, kun lakkaisi elämästä hykähtyneenä ihanuuden hetkenään, iäksi silloin lievittyisi ihminen olemisesta ja iäksi lauhtuisi ihmisen vapahtuneessa sielussa olemisen pimeä, umea pakotus!
Niiliä liukuu Antinous venheessä, seisoo kallistuneen venheensä partaalla, ja katselee vievään veteen, jolla kuplat leikkivät, toga on valunut jalkoihinsa paljaalta vartaloltaan.
Aurinko on laskussaan taivaan rannalla, Niil lepäelee ympärillä kuin suunnaton, hiljaa liekkuva kultakansi. Kaukana viivauvat iltataivaan syleilevää kultaa vastaan matalain rantojen haamut, joista erottaa siellä täällä jonkun ihmisasunnon tai palmuryhmän tummat ääriviivat.
Siinä seisoo valtaavan, levenevän kultaisen Niilin keskellä, liukuvassa venheessään Antinous, ja katselee, paljaalla vartalollaan veden liekkuva kuvastus, veteen venheen vierellä, katselee kullanruskoa iltaisen maailman ylitse.
Syvinä päilyävät silmänsä, kun hän liikkumatonna seisoo siinä ja katselee veteen venheen vierellä, johon kallistunut venheensä ja seisova paljas vartalonsa heittää väilyvän viherjänkultaisen varjon, ja jossa venheen liikunnan synnyttämät kuplat hiljaa jäävät taakse, alla avautuu taivaan kirkas kuvastus rajattomana kupuna, jonka sylissä joku veden häilyttämä pilvi keveänä leijaa. Vielä syvempinä näkyvät silmänsä, kun hän hiljaa nostaa ne ja jää pitkäksi hetkeksi näkemään Niilin kultaista pintaa ja taivaan pohjatonta kirkkauskantta vastaan näkyväin rantojen tummanväritöntä vyötä. Silmissään on syvä ja harras syttymys, siinä kun hän hiljaa ja liikkumatonna katselee.
Niin seisoo Antinous liukuvassa venheessään ja katselee vuoroin virran vievää kuplehtivaa vettä, jonka sylissä taivas äärettömänä keinuu, vuoroin ympäröivän maailman ääretöntä välkähyttävää kultasilmänräpäystä, seisoo liikkumatonna liukuvassa venheessään, paljaalla vartalollaan hypähtelee veden kuulakas, kullalle välähtelevä kuvastelu. Seisoo hän siinä liikkumatonna, toinen kätensä rinnalla, toinen rentona riippumassa sivullaan, huulensa nauttivasti puol'avoimina.
Niin liukuu venhe, ja Antinous seisoo, Niil kuvastelee kultaisena ja rantojen viivat väistyvät tummemmiksi veden ja taivaan kullan keskelle. Hetki tykähtää hetken jälkeen, Antinous seisoo yhä ja katselee ympärilleen kallistuneen venheensä partaalla, illan viileä ilma hyväilee paljaita jäseniänsä, hiljaa liukuu venheensä virran kultakantta.
Niin kuluu hetki hetken jälkeen, aurinko on lähennyt taivaan rantaa ja maailma muuttuu ylt'yleiseksi kullaksi, jonka sylissä rantojen viivat näkyvät ainoastaan epäselvinä juovina. Silloin viimein kun auringonsilmä on ikäänkuin sulkeumassa taivaanrannan kätköön ja sen viimeinen hykähtynyt katse punervana hohteena leikkii maailman kasvoilla, silloin Antinous yht'äkkiä näkyy liikahtavan, silmänsä syvenevät ja suurenevat hetkessä ja kasvonsa värähtävät ääretöntä kärsivää vakavuutta, kun hän nyt ikäänkuin nousee korkeammaksi ja viimeisen auringon säteen mukana katsoo ympärilleen. Niinkuin sisältään valaistuna seisoo hän, ja rintansa liikkuu, kuin polttaisi sen jokaista jännettä sanomaton kuoleuttava ihanuus, silmänsä katsovat hykähtyneinä ympärille, kun nyt koko maailma palaa viimeisen auringon säteen kultana. Kun viimein aurinko on vaipumassa varjoon, ja ainoastaan sen viimeinen säde leikkii kelmenevässä ilmassa, silloin ottaa Antinous askeleen venheestään, silmä liitettynä siihen väistyvään aurinkoon ottaa hän askelensa, valkea jalkansa kätkeytyy veden kalvoon venheen vierellä, sinne veden helmaan vajoo Antinous hitaasti kokonaan, katse vielä viimeiseksi kirkastuneena kohotettuna äärettömän taivaan kultasyliin ja auringon viimeiseen sammuvaan silmäykseen. Hetki jälkeenpäin hoippuu Niilin kantta tyhjä liukuva venhe ja auringon viimeinen kuoleva säde välkkyy kultaisesti veden renkaissa, jotka ovat heränneet venheen vierellä vedenkannessa ja hiljaa levitäiksevät, kohta sammuvat ne renkaatkin liikkumasta ja aurinko häipyy, viileänä ja kosteana levittäytyy yön haalea kelmeys Niilin ylle ja taivas sammuu värittömäksi.