Ihmisruumiin rakennusta selittäessä hänellä oli mukana pieni ruskea naisen käsi, ranteesta poikki sahattu, ja jollakin oudolla tavalla täytetty ja säilytetty.
"Tämä on oikean mustan prinsessan käsi, —muumionkäsi, herra ties, kuinka paljon vaivaa minulla oli saada sitä läpi tullin. Kuivatettuja ihmisjäseniä, — sellaista tullitavaraa ei ole herroilla luetteloissaan. Minä tietysti ilmoitin sen apinan kädeksi. Apinan käsi, — hah ha haa."
Hän oli suora Jumalan kieltäjä eikä sitä häikäillyt tunnustaa.
"Jos haudantakaista elämää on, — jota näin meidän kesken sanoen epäilen, pojat, — niin pyörimme kai pikku palloina avaruudessa, — sillä täydellisin muoto, se on sentään aina ympyrä, pojat…"
Tänään hän oli sietämättömällä tuulella, ei päästänyt yhtäkään kieliopillista virhettä ohi, vaan piteli koko ajan kättään vasemman korvansa takana paremmin kuullakseen.
"Kuinka se oli, — kuinka sanoit, — vielä kerran, — auta armias näitä tshuhnia."
"Herran tähden, — kun pakoittavat minun kieliopin tuntia antamaan, niinkuin minulla ei muuta tekemistä olisikaan, no, kuinka se oli, — vielä kerran…"
Ants oli esillä, vaikeni jyrkästi, koko luokka seurasi tarkkaavana, nauruhermot kutiamassa.
"Hänellä on kai jotain suussa, — eh, Andrei Mihailovitsh, — onko teillä jotain suussa?"
"Hampaat ja kieli", sanoi Ants synkkänä.
"Ohoo, — me saamme kuulla uutisia, — vai hampaat ja kieli — — Käyttäkää sitten niitä, herran nimessä, — vielä kerran, — sama lause vielä kerran — —!"
Ants kertasi vastauksensa, mutta tunsi itsekin, kuinka aito virolaisina suhu-äänteet sihahtivat.
Takanaan hän kuuli tirskuntaa.
Hän tunsi kuuman virtauksen kohoavan korviaan kohti, ne alkoivat suhista, — yhtäkkiä hän päästi huuliltaan kokonaisen virolaisen puhetulvan, tietämättä itsekään, mitä sanoi, kuunnellen vaan omien sanojensa tuttua sointua.
Opettaja ällistyi ensin hieman, mutta tointui pian.
"Raudjalg luulee kai siirtyneensä apostolien aikoihin, — ja Henki tuli hänen päällensä, he rupesivat puhumaan kielillä — niinkö?"
"Kaksi tuntia jälkeenistuntaa sunnuntaina", hän jatkoi kylmästi.
Uskontotunnit olivat luterilaisilla ja kreikanuskoisilla erikseen. Kreikanuskoisia opetti punapartainen pappi, joka vahvasti öljysi hiuksiaan, he lukea pomiloivat muuatta ijänikuista kirkkokieltä, jota ei ainoakaan elävä olento enää puhunut, ainoastaan kuolleet kirjat.
Luterilaiset saivat uuden uskonnonopettajan, josta edeltäpäin tiedettiin, että hän oli mukava mies. Mutta missä se mukavuus piili, siitä ei ollut toinen toista viisaampi.
Ensimäisenä tuntina vallitsi luokalla utelias odotus.
Opettaja tuli luokkaan kovaäänisenä, meluavana, suurin liikkein.
"No pojat, kuinka katkismuksen on laita, kysymys, mitä se on: — vastaus…"
"Tämä menee päin mäntyyn", hän jatkoi vähän ajan kuluttua, — "katkismus on a ja o, meidän kelpo Luther-ukkomme keksintö, — sen pitää luistaa…"
"Ensi kerraksi, herraseni, tuotte kirkkohistorian ja dogmatiikan oppikirjat ja opitte kaksi ensimäistä kappaletta kirkon lahkoista. Se on tarpeellista esimakua…"
"Ja dogmatiikasta, — siitä voisimme heti ottaa luvun: mitä ovat enkelit? Valitettavasti tiedämme sangen vähän näistä taivaallisista olennoista…"
Oli vielä viisitoista minuuttia jäljellä.
Opettaja otti kellonsa ja viritti sen sekä pani eteensä pöydälle.
"Jaa, hyvät herrat, — nyt minä oikeastaan jo olen sanonut teille kaikki, mitä minulla tällä kertaa oli teitä varten sydämelläni, — eikä suinkaan teilläkään ole minulle mitään erityistä sanottavaa, — mitenkä me nyt siis saamme viimeisen neljänneksen kulumaan."
Hän katsoi tuttavallisesti hymyillen poikiin, kysyvästi.
Pojat olivat vielä hieman kankeita, eivät oikein osanneet viskata virallisuutta yltään.
Opettaja heitti jalkansa ristiin.
"Mitä jos minä kertoisin teille silkkimadoista ja silkinviljelyksestä, — hyvin tuottava ja huvittava elinkeino. Olen itse ollut ulkomailla paikkakunnalla, missä sitä harjoitetaan, ja minun täytyy sanoa…"
Ants hämmästyi niin, ettei ensin kerinnyt kuuntelemaankaan.
Mutta yhtäkkiä hän keksi, että tämä varmaan olikin sitä kehuttua mukavuutta.
Hän kuin loukkaantui ja vieroksui, oli häpeissään eikä tohtinut nostaa silmiään vierustovereihinsa, muisti tahtomattaan äkkiä isän, — isä istuu suutaripöydän ääressä ja nakuttelee puunauloja kengänpohjiin ja kertoilee raamatullisia kertomuksia.
Ja sitten muistui yhtäkkiä mieleen hämärä, hiljainen kirkko, jossa isän urkusäveleet harhailivat, ja johon kapeista, lyijynkarvaisista ikkunoista valo virtasi.
Mutta samalla hän tapasi itsensä kuuntelemasta, kuinka silkkiä kehitettiin koteloista.
Hän tunsi olevansa kuin raskaassa painolastissa ja teki epätoivoisen yrityksen työntää kaikki epäilykset ja sydämen kolkutukset yli laidan. Se onnistuikin, mutta vaan osaksi, — sydämen pohjalle jäi yhä jotain raskasta.
Seuraavaa uskontotuntia odottivat pojat jännityksellä, ja vastoin tavallisuutta osasivat kaikki loistavasti läksynsä.
Katkismus kalahteli, kirkkohistorian uskonriidat olivat kaikessa epäselvyydessään päivänselviä, — samoin oli uutta läksyä selitettäessä merkillisen selvää ja ylösrakentavaa, että kääntymyksessä opettajan sanojen mukaan oli viisi eri astetta eikä esimerkiksi kuusi tai kolme.
Aivan oikein, — kun läksy oli kunnialla kuulusteltu ja uusi annettu, viritti opettaja kellonsa ja alkoi puhua pantterijahdista.
Riemu ratkesi julkiseksi, ainoastaan Ants istui nurpeana, kahden vaiheilla.
Siitä lähtien olivat uskontotunnit odotetuimpia kaikista tunneista.
8.
Luonnontieteenopettajan ja rehtorin ainaisena riitakapulana olivat olemattomat ilmanvaihtajat.
Siitä asti kuin kouluun tuli, oli luonnontieteenopettaja puuhannut niitten hankkimista, vieläkään onnistumatta. Hänen seisovana sukkeluutenaan oli luokkaan astuessaan: "onko kellään veistä saapuvilla, — ilma on taas niin tiheä, että vaikka veitsellä leikkaa!" Hän tuuletti luokkahuonetta ennen sekä jälkeen opetuksen ja piti tunninkin aikana ikkunat auki, kunnes vanhempain joukosta saapui valituksia.
Mutta luonnontieteenopettajan vakaumuksena pysyi, ettei raittiista ilmasta kukaan voi sairastua.
Hän uhkaili usein laittavansa ne omin lupinsa, tuovansa kerran miehet sisään ja sillä hyvä. Mutta rehtori pysyi yhä epäilyksissään, missään ei ollut annettu määräystä ilmanvaihtajista, ja mikä ei ollut määrätty, se oli melkein kuin kielletty. Paitsi sitä oli hänen pyrkimyksenään supistaa koulun menot niin vähiin kuin mahdollista.
Luonnontieteenopettaja lupasi itse maksaa ne.
Kun mikään ei auttanut, turvautui hän toiseen keinoon, — alkoi joka päivä pistellä samasta asiasta.
Melkein joka kerta, kun luonnontieteenopettaja ja rehtori tapasivat toisensa koulun käytävässä, saattoi kuka tahansa kuulla seuraavan keskustelun:
"Feodor Ossipovitsh, — suvaitkaa minun ilmoittaa, — ilma luokkahuoneissa on tänään sietämätön."
Johon rehtori narisevalla äänellä vastasi:
"Olenhan sanonut teille, Pjotr Ivanovitsh, — omin päin en voi ryhtyä mihinkään, — mutta teidän tähtenne voin esittää asian tulevassa opettajakokouksessa."
Opettajakokouksessa päästiin niin pitkälle, että asiasta lähetettiin anomus Riigaan kuraattorin kansliaan, koulun sinetti alla.
Koko koulu seurasi jännityksellä ilmanvaihtajajuttua, ja sen vähäisimmätkin yksityisvaiheet olivat kaikkien tiedossa.
Eräänä päivänä ilmestyi rehtori luonnontieteenopettajan kanssa luokkaan, — hän oli yhtäkkiä keksinyt, että anomuksen yhteydessä piti olla täydelliset piirustukset ilmanvaihtajain mahdollisista paikoista.
Luonnontieteenopettaja seurasi hermostuneen näköisenä hänen jäljessään ja kierteli viiksiensä päitä.
Ei mikään ehdoitettu paikka kelvannut rehtorille, — mikä oli liian katonrajassa, mikä liian matalassa, — missä taas oli tarjona vedon vaara.
Mutta yhtäkkiä hän ratkaisi asian.
"Te teette piirustukset, Pjotr Ivanovitsh, ja merkitsette niihin useampia eri paikkoja, niin että on varaa valita."
Luonnontieteenopettaja mutisi jotain käsittämätöntä ja kohautti olkapäitään.
Rehtori oli alkanut uransa kuraattorin kansliavirkamiehenä ja sieltä suoraan päässyt rehtoriksi.
Yhä vieläkin oli kanslia hänen vahvin puolensa ja parhaiten johdettu osa koko koulun koneistossa.
Hänellä oli siellä parikin kirjoittajaa, jotka täyttivät nimillä ja numeroilla yhä uusia sarekkeita, joita rehtori heidän eteensä asetti.
Syrjäinen ei olisi voinut käsittää, mistä heillä alituisesti kirjoittamista riitti.
Mutta nämä luettelot erilaisine sarekkeineen, jotka aina lukuvuoden lopulla kauniilla käsi-alalla kirjoitettuina lähetettiin kuraattorille, olivat rehtorin ylpeytenä.
Niissä olivat hänen haltuunsa uskotut oppilaat, tosin vaan niminä ja numeroina, mutta mallikelpoisesti järjestettyinä, milloin kansallisuuden, milloin uskontunnustuksen, milloin minkäkin näkökannan mukaan.
Numerojen vaihteleva luku, niitten alituinen siirto, niitten kasvaminen ja väheneminen eri sarekkeissa, se huvitti rehtoria siihen määrään, että hän tuskin muisti niitten oikeastaan merkitsevänkin eläviä ihmisen alkuja.
Hänelle ne olivat varsinaisesti olemassa ainoastaan paperilla.
Luonnontieteenopettaja tuotti hänelle siinäkin harmia. Hän ei koskaan kunnolla täyttänyt sarekkeita, vaan unohti sen aina tahallaan tai tahtomattaan. Ja tuodessaan tyhjät sarekkeet rehtorille hän suurimmalla häikäilemättömyydellä taisi tarttua kynään ja sanoa: "Hyvä, kuinka tahdotte — — —" ja kirjoittaa kuin lystikseen vaan: 24 luterilaista, 10 oikeauskoista, 2 juutalaista…
Rehtori oli jo läpäissyt kaikki arvoasteet, saavuttamatta oli ainoastaan vielä todellisen valtioneuvoksen arvonimi. Sitä hän odotteli jännityksellä, samoin kuin pyhän Annan ristiä pyhän Stanislaun seuralaiseksi, joka ennestään juhlatilaisuuksissa hänen rintapieltään koristi.
Eräänä päivänä ilmoitti rehtori juhlallisesti koko koulun läsnäollessa, että opetusministeriöltä oli saapunut kiertokirje, joka määräsi poikien koululakkeihin uudenmalliset vaakunat.
Hän teki sen erityisellä mielihyvällä, hän rakasti tällaisia pieniä, mutta tärkeitä säännöksiä ja piti hiuksenhienolla tarkkuudella huolta siitä, että niitä todella noudatettiin.
Hän vakoili laiminlyöntejä, ja yhtä kovasti kuin hän niistä näennäisesti sydäntyikin, yhtä suurta salaista iloa ne hänelle tuottivat.
Tuskin olivat lakkivaakunat ehtineet hiukan uutuudestaan tummeta, kun jo tuli uusi kiertokirje, joka määräsi poikien tukan pituuden kolmeksi millimetriksi.
Se herätti jo enemmän harmia ja vastustusta ja ivallisia lentosanoja rehtorin omasta kaljupäisyydestä.
Mutta rehtori kulki tyytyväisenä ja täytteli sarekkeitaan, marssitti kuolleita numeroita eteenpäin ja taaksepäin ja uneksi pyhän Annan rististä.
Jos ei pitkään aikaan mitään uutta säädöstä kuulunut, kaivoi hän esille vanhoja, jo puoliksi unohtuneita.
Niitten joukossa oli eräs, jota ei milloinkaan saatu pitkiä aikoja voimassa pysymään, — se oli kielto kello kuuden jälkeen liikkua kaduilla, siihen luettuina nekin oppilaat, joitten kodit olivat kaupungissa.
Rehtori asetti sen uudelleen voimaan.
Iltapäivisin taisi hänet usein nähdä liikkeellä, kuljeskelemassa kaduilla, hitaasti, hengenahdistusta välttääkseen ja lyhyillä jaloillaan varovaisesti huonosti hiekoitettuja katukäytäviä astuen, vakoillen harmaita, kiiltonappisia koulupukuja. Ne, jotka luulivat niukasti valaistuilla syrjäkaduilla turvassa olevansa, erehtyivät perinpohjin, — ennenkuin ehtivät aavistaakaan, saattoi rehtori ilmestyä ilpo-elävänä heidän eteensä hengenahdistuksesta puhaltaen ja läähättäen: "sainpas kiinni sinut!"
Paitsi sitä, vaikka ei rehtoria itseä olisi tavannutkaan, saattoi yhtäkkiä tulla kutsutuksi hänen eteensä ja kuulla pahaa ennustavan kysymyksen: mitä teit eilen kello kahdeksan aikaan Munkinkadulla?.
Rehtorilla näytti olevan apulaisia joka paikassa, joilla ei ollut muuta tekemistä kuin pyydystellä koulupoikia.
Kerran näki Ants kaukaa rehtorin tulevan, mutta ehti parahiksi pistäytyä läheiseen pihaan. Sieltä hän portinristikon takaa katseli, kuinka rehtori kulki ohitse ja kepillään jäätä särki.
Ants hiipi kadulle ja alkoi astua rehtorin jäljessä.
Rehtori ei katsahtanut taakseen.
He kulkivat muutamat loppumattoman pitkät minuutit siten perätysten, kunnes Ants pääsi omalle kotiportilleen.
Illalla hän kertoi siitä huonetoverilleen, ollen itse naurusta katketa… Hän kulkee rehtorin jäljessä, aivan kintereillä, — on kuin itse suden suussa, mutta pääsee sittenkin pälkähästä.
Mutta hän ihmetteli itsekin, kuinka syvä halveksimisen tunne naurun alta yhtäkkiä kumpusi.
Eikä ainoastaan rehtoria, vaan häntä itseäänkin kohtaan.
Luonnontieteenopettajan ilmanvaihtajat yhä vaan viipyivät kuraattorin kansliassa. Sillä aikaa hengittivät pojat pilaantunutta ilmaa nuorten keuhkojensa täydeltä.
9.
Ants asui Pinkovan kadun päässä, joka oli kiveämätöntä, oikeastaan jo maantien alkua; viimeisten talojen asukkaat eivät useinkaan tienneet, olivatko kaupungin vaiko kunnan kirjoissa. Kaupungin piirin ulkopuolella aukeni ikäviä lakeuksia, joitten joka kulma oli viljelty, — siellä täällä taloja ja moisioita puukujineen.
Antsin asuntoon pääsi pitkulaisen pihan kautta, jonka toisella puolen oli puutarhurin kaalimaa. Keväin, syksyin oli loka upottavaa, sentähden oli portista alkaen asetettu kaksi kapeaa lautaa, jotka juoksivat rinnatusten.
Antsilla oli asuntonsa erään ajurin perheessä, jonka keittiön takaisen huoneen vuokrasivat koululaisille. Paitsi Antsia asui huoneessa vielä muuan yläluokkalainen, Pärt Maddisson.
Huoneeseen pääsi yksinomaan keittiön kautta, joka melkein aina oli täynnä kuumaa pesuhöyryä sekä kirjavia saippuavesilätäköitä, sillä ajurin vaimo pesi alituisesti, itselleen ja vieraille.
Antsin huone oli pieni ja pimeähkö, sen ainoa ikkuna oli solaan päin, jonka toisella puolen oli talli. Ikkunaa taisi harvoin aukaista, tallista kävi väkevä löyhkä.
Huonekaluja ei ollut, paitsi rautavuoteita ohuine lastumatrasseineen ja joitakuita tuoleja, muita kuin pyöreä, maalaamaton pöytä vihreäkupuisen kattolampun alla. Paitsi sitä oli kummallakin pojalla puinen arkkunsa.
He maksoivat huoneesta yhteensä neljä ruplaa kuussa. Siitä hinnasta toi ajurin vaimo aamuin illoin kiehuvan teekeittiön, — muuten he olivat omassa ruuassaan. Kerran viikossa lähetettiin Antsille kaupunki-evästä, leipää ja voita, suolakalaa ja lihaa, — joskus harvoin tuoretta, teurastuksen tapahduttua.
Pärt Maddisson oli vuokralaisen poika maalta ja oli käynyt kaikki tavallisen maalaispojan kehitysasteet, sikopaimenesta lehmipaimeneksi ja siitä rengiksi. Kouluun hän oli tullut seitsemäntoista vanhana ja läheni nyt jo kahtakymmentä, ääni oli jo aikoja sitten painunut syvälle kurkkuun, ja posket alkoivat vahvasti parroittua.
Valtion lukioon ei häntä ikänsä vuoksi enää olisi otettu, sentähden hän oli pyrkinyt ja päässyt yksityislukioon, joka leipoi hänen tapaisiaan raavinkakkuja ylioppilaiksi. Siellä istuskeli yläluokilla entisiä kansakoulunopettajia ja muita pikku maalaisvirkamiehiä parhaimmassa sovussa parrattomain, äänenmurroksessa taistelevien kaupunkilaispoikien kanssa.
Pärt Maddisson puhui puhtainta Vörun murretta, oli suuri ja luiseva, kädet raskaassa työssä rumentuneet, kasvot kalpeat ja näppyläiset.
Kuka hänen puolestaan koulumaksut suoritti, oli Antsille arvoitus, ainakin osan hän lie saanut köyhien oppilaitten hyväksi pidetyn iltaman tuloista. Vuokramaksu-aikoina hän oli silmiinpistävän levoton, hän ja ajurin kivulloinen, kalpeahuulinen vaimo vaihtoivat silloin epäluuloisia, vihamielisiä katseita, jotka eivät jääneet Antsilta huomaamatta.
Kerran Pärt tarvitsi kouluun jonkunlaisen todistuksen kotipitäjästään.Hän saikin sen, mutta jostakin erehdyksestä puuttui isän allekirjoitus.
"Mitä nyt — pagan vötku!"
Pärt seisoi ja piteli paperia lampun alla, joka äsken oli savunnut, niin että hienoa nokinöyhtää lenteli.
"Kierrä sitä lamppua!" hän kiivasteli Antsille.
Yhtäkkiä hän alkoi viheltää, otti kynän ja kirjoitti itse isänsä nimen paperin alareunaan.
Antsin harmaat silmät, — äidin silmät, — tummenivat.
"Mitä sinä nyt, — kuuletko — mitä sinä teit?"
Pärt päästi pitkän, sihisevän vihellyksen, joka oli hänen omaa keksintöään, taittoi tyynesti paperin.
"Suu poikki tästä asiasta, ymmärrätkö", hän sanoi jyrkästi.
Mutta hetken päästä punaiseksi maalatulla arkullaan istuessaan ja kolhiessaan sitä saappaankoroillaan hän alentui suopeasti selittelemään.
Olihan se ihan yhdentekevää, — nimi kuin nimi. Kukaan ei katsoisikaan paperia, — ja sen vaatiminenkin oli sitä tuttua saivartelua. Ptyi, — siihen kelpasi hänenkin nimikirjoituksensa.
Kerran hän toi kotiin vieraat kalossit.
"Olipa se onni", hän kehuskeli Antsille, — "tavallisesti, kun kalossit vaihtuu, niin saa huonommat sijaan, mutta eikös tämän kerran jäänytkin ihka uudet minulle".
Joskus Pärt Maddisson puhui tulevaisuuden tuumistaan. Hän aikoi tehdä karriäärin. Hän selitti tämän vieraskielisen sanan Antsille siten, että se merkitsi olla oman onnensa seppä.
Sitä sanoessaan hän kohotti luisevan nyrkkinsä ja puristi sen kuin moukarin varteen.
"Venäjänkieli se on ihan ensimäinen ehto", hän puheli, — "siitä ei pääse minnekään. Ja sen pitää olla ihan sulana, — ei saa sorahdella."
"Sitten se talonpoika, joka meissä jokaisessa istuu niinkuin vähän lujassa. Se pitää pudistaa pois, maksakoon mitä maksaa. Pois sen pitää!"
"Minä olen nyt ajatellut näin: ensin menen Moskovaan ja rupean juristiksi, mutta sillä välin menen kotiopettajaksi rikkihienoon perheeseen, oikein siihen kaikkein hienoimpaan sakkiin. Eipäs tämä poika kauppiaspohatoista huoli eikä vastaleivotuista nousukkaista, — eipä vaan… Prima Ware! Oikea kenraali sen olla pitää, sellainen, joka pesun kestää."
"Mielipiteistä viisi! Olkoot mustia tai punaisia, — vaikkapa vanhoillisia kuin Kiinan keisari. Ylpeitä saavat olla, tallatakin saavat, eipähän potkusta parahda…"
"Kaikki omat mielipiteet pannaan pussin pohjalle, ja suu nauhalla kiinni. En ole saksalainen, en venäläinen, enkä virolainen, — olen vaan Itämeren maakunnista."
"Mutta sen minä sanon, — minä kynin heidät putipuhtaiksi, kaikki minä heiltä varkain vien, heidän hienot seurustelutapansa, heidän sorahtavan ranskantaitonsa, heidän kadehdittavan varmuutensa… Helivei, niin minä sen kaiken vien kuin säkissä vain, praschtschai…"
"Ehkä minä teen heille vielä senkin kornetin, että etehisessä kumarran ja tunnustan: tällainen olen, se ja se, tämmöinen on oikea naamani, halveksin teitä, — olemme kuitit!"
Pärt Maddisson hihitti ja hirnui.
Lamppu taas savusi, Ants kiersi sitä alemmaksi. Pärt Maddissonista huokui kylmyyttä, joka työnsi hänet loitommalle.
Toisinaan oli Pärt Maddisson pitkät rupeamat huonolla tuulella. Hän ikäänkuin keräili itsekseen sappea ja etsi sitten esinettä, johon sen purkaisi. Sellaisina aikoina hän oli sietämättömän pisteliäs, vainusi kaikessa vastustusta ja oli aina sotajalalla.
Kun hän kyllin kauan oli hautonut katkeruuttaan, seurasi aina äkillinen purkaus.
"Älä luule, että sinun tähtesi puhun", hän sanoi Antsille, — "ei veikkoseni, et sinä ymmärrä tuon vertaa, — minä puhun vaan itse varmistuakseni".
Pärt hieroskeli tuon tuostakin pitkän ja puisevan nenänsä vartta.
"Tiedätkös, että minä toisinaan kuvittelen näin: minulla on soopelinnahkaturkki, sellainen, jonka sisäpuolella riippuu pieniä, somia häntiä, — ja englantilainen reki, — ja sitten minä ajan jonnekin, missä on pöytä katettu kaviaarilla ja sampanjalla — ja — ja — ostereilla. Ja samalla minä rajattomasti ylenkatson kaikkea sitä, — ylenkatson, syljen siihen…"
"Se on sellainen ristiriita, minä halveksin sitä, — ja ajattelen kuitenkin alituisesti."
Hän istui etunojassa ennenaikojaan vanhana, — äkkikypsänä hedelmänä, joka sisältä jää raakiloksi.
Yhtäkkiä hän nousi ja pysähtyi kahareisin kädet taskuissa Antsin eteen.
"Oletko sinä ajatellut sitä, että meissä kaikissa on orjan verta, — niin, niin, älä yhtään puikkelehdi, — sinussakin, niin lukkarin poika kuin oletkin. Mutta kysyppäs, kuka vaarisi oli."
"Eikä se ole mikään häpeä, ei ollenkaan, se ei ole sitä eikä tätä, — seonvaan niin."
Nyt hän alkoi kulkea edestakaisin huoneessa, — kuusi askelta, — taas kuusi askelta, — taas kuusi, — katto oli niin matala, että olisi kädellä voinut hipaista.
"Jos joku meistä pitäisi hiukan huolta", hän jatkoi, — "mutta niinkuin me tulemme — Kun jonkun vuoden päästä olemme valmiit, — niin silloin nauretaan ja sormella näytetään, jos olemme kömpelöt… uskallappa ajatella huonosti ja rikollisesti, niin suljetaan pois toisten piiristä."
Kerran he kahden lähtivät Tuomiovuorelle kävelemään.
Kaupunki alhaalla oli sukeltanut sumuun, mutta sumuakin valkoisempina pulpahtelivat siellä täällä savupiipuista paksut savukierteet.
Äärimmäiselle rinteelle oli rakennettu muuan talo, niin että ylimmät kerrokset olivat kukkulan tason yläpuolella. Se oli koottu keltaisista ja rusoittavista tiilistä, jotka muodostivat kirjavan kudoksen, — täynnä parvekkeita, lokeroja, torneja. Siinä ei ollut mitään varmaa suunnitelmaa, se oli kyhätty leikkisällä, oikullisella mielikuvituksella, kuten lapset kivestä linnojaan rakentelevat, pitämättä silmällä käytännöllisen elämän vaatimuksia.
Pärt alkoi kertoa talon rakennuttajasta, joka samalla oli ollut sen omistajakin.
"Sillä oli sisua sillä miehellä, — niinkuin olisi yhtenään muurahaispesässä maannut, — senkuin riiteli… Katseli tuosta tornista kaupunkia —, taisi näyttää pieniltä paikat, koska pudisti Tarton tomut jaloistaan. Siellä se nyt kulkee maailman keskuksessa, puuhaa veljeytymistä ja sen semmoista."
Ants huomasi, että Pärtin tavallisesti harmaankalpeat kasvot hehkuivat epätasaisessa, kiihkeässä punoituksessa.
"Niin se on, jolla on voimaa, viskatkoon taistelukintaan, — jolla ei ole, madelkoon, mutta säilyttäköön myrkkyhampaansa kuitenkin."
Kahden vuoden päästä Pärt Maddisson lähti Moskovaan loppututkintoa suorittamaan: "ovat puolueettomampia kauempana", kuten hänen jäähyväissanansa Antsille kuuluivat.
10.
Aina kevätlukukausien lopulla alkoi Antsin koti-ikävä. Sitä myöten kuin päivä päiviä sulatteli likaisiin lumilakeuksiin kaupungin ääressä, niin että kaikki töryt ja tunkiot yhtäkkiä paljastuivat, — kun kadut huomeneltaan olivat ohuessa, helisten särkyvässä iljanteessa ja päiväsydännä kymmeninä pikku puroina, — silloin alkoivat kotikuvat kumpuilla kuin lähteen suonesta.
Sunnuntaisin se tunne oli selvimmillään. Heti aamusta alkaen, kun pihalla näki pumppukaivon, joka oli tiukasti kääritty olkiin kuin turkkiin, ja kun näki pihamiehen olkilyhteitä irroittelevan, ja kukon ja kanojen kohta irtonaisille oljille asettuvan. Kaupungilla, missä sattui kaukaisempia kattoja näkymään, oli niillä kostea kiilto, kuin olisi äsken satanut. Maariankirkon sivuilla, paljasoksaisissa puissa naureskelivat naakat.
Mutta silloin se puhkesi sydänalaa sykyttäväksi ikäväksi, kun suurten hevoskastanjain lehtinuput yhtenä yönä aukenivat, ja niistä kiertyi viisisorminen lehti, täynnä ruskeata nöyhtää kuin linnun untuvaa. Silloin ei malttanut enää iltapäivin huoneessa pysyä, vaan täytyi painua lakeuksille, kaupungin ulkopuolelle.
Mutta siellä tapasi vaan saman ikävän, mikä itsessä iti, ei mikään tyydyttänyt, ei Emajoen kiiltävä, tulvaveden laajentama pinta, joka rantaniityille levitteleikse, pakoittaen raidat vedessä kasvamaan.
Ei tarvitsisi hänen muuta kuin kotikynnyksen yli astua, — samaisen kuluneen kynnyksen, jossa kissalla oli kolonsa, — kadonnut olisi kohta näkymättömiin talven tartuttama kuona. Hän olisi ihan sama kuin ennenkin, ihan muuttumaton, eikä kukaan häneltä kysyisi mitään, sillä ei kukaan aavistaisikaan minkään muun olemassa-oloa.
Eikä hänkään kertoisi, eikä hänen tarvitsisi mitään tunnustuksia tehdä, sillä hänellä ei olisi mitään kerrottavaa, jota mieluimmin salaisi, eikä mitään tunnustettavaa.
Ei hän vaikenisi suoruuden puutteesta eikä sentähden, ettei heitä pahoittaa hennoisi, ainoastaan ja yksinomaan sentähden, että kaikki mikä talvella oli häirinnyt, yhtäkkiä olisi häipynyt olemattomiin.
Siinä samassa tuokiossa, kun äidin ja isän silmät uskoisivat, että hän oli ennallaan, hän todella olisikin ennallaan.
Antsin ensimäiset päivät maalla olivat aina yhtä ja samaa rajatonta jälleennäkemisen iloa, tervehdystä tutuille paikoille, kiireistä vakuuttautumista siitä, että kaikki oli vanhassa kunnossa.
Se oli tiukka tarkastusretki ullakolta ruokakammioon, sieltä vasikkahakaan, vasikkahaasta mehiläispesille, — sitten aittaan, talliin ja riiheen, ja loppujen lopuksi isän takakamariin.
Kaikki puheetkin olivat alkupäivinä niin lapsellisen joutavia ja alkoivat melkein aina sanalla: muistatko?
"Muistatko, äiti, kuinka minä tein tulen aitan kivijalan aukkoon, ja lattialaudat syttyivät palamaan, ja isä sattui olemaan poissa kotoa…"
Aitan päivänpuoleisessa seinässä oli hirsissä pikkuruisia, pyöreitä reikiä.
"Näistäpä kuljeskeli aina ulos ja sisään hyvin koreita hyönteisiä, punasinisiä, ja sitten minä joskus otin pieniä kivimukuloita ja tukin niitten aukot."
Kuinka tyhjänpäiväisiä ja merkityksettömiä ja samalla sanomattoman suloisia kaikki nämä lukemattomat pikku muistot, joista ei tiennyt, miksi juuri ne olivat piirtyneet mieleen eivätkä jotkut muut samantapaiset.
"Ja muistatko, äiti, kuinka riihen takana oli suuri kuoppa, josta oli lohkottu kiviä, ja johon aina kerääntyi sadevettä, ja kuinka minä kerran rankkasateessa kuljin ja hain sieltä pieniä lapsia, joitten sanottiin sateella taivaasta tipahtavan."
Etehisen ikkunanlautaan hän kerran oli terävällä neulalla piirtänyt kysymyslauseen, mutta kustakin sanasta ainoastaan alkukirjaimet, ja nyt hän jännitti muistiaan saadakseen sen selville.
Tahtoisin tietää, pääsenkö tänään isän kanssa kirkkoon?
Tästä ikkunasta hän oli monta kertaa pelastaunut puutarhaan vieraita pakoon. Ja kerran oli isä vieraineen tullut hakaan, ja hän oli ollut tiheässä pensaikossa piilossa, mutta oksat olivat kuitenkin sattuneet vähän rasahtamaan, ja joku oli kysynyt, mikä se niin kahisi. Ja isä oli vastannut: "Kaippa ne lie vasikoita."
Äiti oli laittanut hänen makuusijansa ullakolle, tuoksuviin heiniin. Täällä vanhan romun seassa hänen entinen itsensä parhaiten oli säilyssä. Lapsuuden tunnelma oli tuttuna ja koskemattomana.
Sensijaan, että olisi nukkunut, hän makasi valveilla, avasipa luukunkin, josta omenapuun oksa heti pistäytyi sisään ikäänkuin kättelemään ja tervehtimään.
Savupiipun raossa riksutti lämpimissään sirkka.
Eihän ollut mahdollista, että tästä kaikesta joskus jotain muuttuisi. Muu kaikki maailmassa voisi muuttua, kun vaan tämä pysyisi eikä koskaan lakkaisi.
Että se kestäisi ikuisesti, niin että hän sen aina samana tapaisi.
Hän löysi lapsuuden rukouksensa uudelleen, — helliä, yksinkertaisia sanoja, sanattomia sanoja, — hän makasi pää tuoksuvissa heinissä, hänen oli äärettömän suloista ja lapsellista olla.
Ikäänkuin äiti olisi vielä istunut hänen pienen ristikkovuoteensa ääressä ja laulanut muorista, joka meni metsästä marjoja poimimaan.
Tõi aga mulle toobiga,Kadajadse kapaga…
Kun hän oli heittänyt hyvää yötä, oli isä jäänyt vielä kiviportaille istumaan, selkä ovea vasten, ja sanonut polttavansa vielä yhden piipullisen.
Niin pitkälle kuin ajatus ulottui, oli isä aina suvi-iltasin siten istunut, hämärään asti.
Isän tuuheassa tukassa ei näkynyt vielä ainoatakaan hopeahiusta.
Huomenna olisi siis taas päivä, ja hän oli kotona… Hän muisti yhtäkkiä kuin anteeksiantamattomana laiminlyöntinä, ettei vielä ollut käynyt lähteellä eikä alarinteellä, jossa lähteen puutorvea myöten johdettu vesi pienenä suihkuna nirisi niityn ruosteiseen märkyyteen.
Se tuntui hänestä yhtäkkiä kaikkein tärkeimmältä ja välttämättömimmältä seikalta maailmassa. Vasta sydänyön ohi siirryttyä hän nukkui koko olentoa avarruttava auvo sydämessä ja ehti vielä nähdä luokkien ja päreitten sekä äidin suuren kapiokirstun vähitellen irroittuvan hämärästä ja selviytyvän valkenevassa sarastuksessa.
11.
Ants toteutti lapsuuden aikeensa, alkoi syöttää raakkuja ankoille.
Joka aamu uimaan mennessään hän kokosi niitä korillisen rautaharavalla.
Ankat tunsivat hänet jo kaukaa, ne alkoivat kaakottaa ja haasotella hanhenmarssissa häntä kohden, — kun hän tiilikivellä penkin laitaan kopahutti, löntystivät ne kahta kiireemmin, luullen juoksevansa.
Ants otti korista raakun, — kivi putosi, rauskis.
Syntyi temmellys ja rykelmä, leveänokkaiset päät sekaantuivat toisiinsa, siivet löyhyivät, niskahöyhenet lentelivät. Suurin oli saanut saaliin, nokka sukelsi kuoreen, pudistellen pois sirpaleet, yhdellä kulauksella katosi raakun rasvainen sisällys.
Kivi kävi riuskis — rauskis. Raakkuja putosi ehtimiseen tielle, — taistelu tyyntyi, — vähäväkisetkin saivat osansa, juoksivat kiireesti kauemmaksi rauhassa syödäkseen.
Yksi ja toinen riiputti jo ylen täyttä mahaansa ja pullistunutta kupuaan.
Tie oli kirjavanaan särjettyjä, heikosti välkkyviä kuoren siruja, joita myöhästynyt kukon poika pelokkaasti nokki.
Silloin tällöin Ants kävi kalassa moision metsävahdin kanssa. Melkein kaikki seudun pienet umpijärvet olivat moision omaisuutta, ja sillä oli yksinomainen pyynti-oikeus, — talvella ne kuitenkin vuokrattiin kuljeksiville venäläisille kalastajoille.
Pienen heinärantaisen lahdelman he aluksi valitsivat, jonka rannalla mäntyjä kasvava saareke antoi tukikohdan jaloille.
Umpijärvi liplatti pikku lainein, jotka eivät ehtineet korkeammiksi paisua, ennenkuin jo ruohikkoon väsähtivät.
Metsävahti oli pieni, ahavan ja auringon kuivettama mies, — verkkoa selvitellessä hän kuvaili Antsille kesä- ja talvikalastusta ja erilaisia pyyntitapoja. Syksyisin hän kävi metsästämässä armollisen herran kanssa, — ammuskelemassa villisorsia järvien välisiltä kannaksilta.
"Toistakymmentä sitä joka kerralla kellahtaa", hän kehaisi.
Ants kadehti metsävahtia.
Yhtäkkiä tuntui ihanalta sellainen elämä: samota metsiä ja soita, rihlapyssy olalla, ilman muuta pakkoa kuin jäniksen jälkiä seurata, — säikyttää kuusen latvasta kukertava teeri, sitä sentään ampumatta.
Kaikki muu vajosi syvälle ja kauas, — ainoastaan tämä oli olemassa, — se oli luonnollista ja hyvää, — ainoastaan se teki onnelliseksi ja tyytyväiseksi.
Hän koetti sanoa sen metsävahdille, mutta tietysti siitä tuli vaan jotain kömpelöä.
Metsävahti naurahti kuivasti, kesäisin hän enimmäkseen vaan variksia ammuskeli, kaksi kopeekkaa kappaleelta, — silloin, tällöin jonkun haukan, siinä kaikki.
He päästivät vesille kolmikulmaisen, litteän ruuhen, joka oli kätkössä rantamätästen välissä.
Ants meloi ruuhta seisoallaan, — ruuhen perässä laski metsävahti verkkoa kierrokseen kaislikon ulkopuolelle.
Mela nosti niljaisia vesiheiniä ja joskus keltakupuisen ulpukan, joka lipui taas takaisin pitkän lonkerovartensa varassa.
Syvällä mudassa kasvoi kokonainen pienoismetsä, — vesikuusia.
Nyt alkoi huvittavin ja vaivaloisin työ, — kalojen pelotteleminen. Vyötäisiin saakka järvessä he mätkivät kumpikin taholtaan vettä pitkällä, nuijapäisellä puulla. Mutta hauit ja toutaimet, jotka olivat asettuneet rantavesiin päivää paistattamaan ja vesikasvien juurilta hyönteisiä haukkomaan, pakenivat suin päin kohti petollista verkkoa, joka pakotien sulki.
Antsin puu nousi ja laski vihaisesti viuhtoen.
Itse hän ihmetteli, — jaksanko todella, — enkö väsy, — mistä yhtäkkiä tällainen ylivuotava voima?
He lepäilivät kotvan kanervikossa, petäjän juurilla, ennenkuin kokivat verkon.
Metsävahti kuivalla tavallaan, jolla hän joka sanan ikäänkuin vätysteli ja jyrsi, ennenkuin sen suustaan päästi, alkoi puhella, noin ilman vaan, enemmän itselleen kuin Antsille.
"Raskaaksi käy rämpiä ummet ja lammet, vaikka taivas sateesta ratkeisi, — ja huonosti maksavat saksat, — ei tahdo riittää särpimiksi niin suurelle joukolle."
Hän oli yhtäkkiä huolien painostama, ei ollut mitään jäljellä metsien miehestä.
"Kesällä minun eukkoni, — se tuota noin, — taas, — se on jo kuudes…"
Mutta Ants tuskin kuuli, se meni häneltä ohi korvan, katse vaan ajatuksettomassa levossa harhaili taivaan hattaroissa.
Hänen nuorissa jäntereissään tuntui työnväsymyksen siunaus.
12.
Kesä kului.
Isän oli tapana joskus ottaa Ants kuulusteltavakseen.
Kuultuaan Antsin askeleet koulutuvasta hän etusormellaan takakamarin ovenraosta viittasi, myhäillen: "tulehan vähän tänne, Ants!"
Itse työnsi silmälasinsa käyrältä nenältä otsalle.
Ants tuli, aavistaen, mikä häntä odotti ja siihen edeltäpäin alistuen.
Isä tarttui häntä hartioista, kynnykselle pyöräytti ja leuvasta taaksepäin taivutti, painaen viivottimella itsepäistä tukkaa. "Kolme tuumaa!" — isä leikkasi veitsellä oven pihtipieleen pikkuisen loven, — entisten yläpuolelle. Siinä niitä oli yhtä monta kuin Antsilla vuosia, maasta matalasta asti.
"Ensi vuonna hipaisee poikkipieltä", myhäili isä.
Nyt alkoi kuulustelu.
"No, Ants poikani, — mitä koulussa kerrottiin siitäkin kirkkoisäAugustinuksesta", tuli viattoman varovaisesti.
Isän vähäisenä, huolellisesti salattuna ylpeytenä oli tekeytyä niin tietämättömäksi kuin suinkin, kiertää Ants kysymyksillään kuin umpikujaan ja sitten tulla äkkiä omine tietoineen.
Ants etsi epätoivoisena muististaan niitä mureneita, mitä siihen mahdollisesti kirkkohistorian tunneilla oli tarttunut kirkkoisä Augustinuksesta.
Valitettavasti sitä ei ylen paljoa ollut, ja sekin vähä hänen täytyi penkoa kuin hämähäkin seittien ja tomun takaa.
Isä kuunteli, hymähti, nyökkäsi piippua tupruttaessaan päätään, pisti väliin jonkun vakuuttavan: jaa, jaa… joskus taas katsoi tiukasti poikaa, ettei se vaan pääsisi omiaan latelemaan.
Antsissa hämärsi tunto siitä, että hän ikäänkuin pettää isää.
Isä on niin koko sielullaan mukana, nauttii joka sanasta, ja vielä enemmän siitä, että kaiken oikeastaan jo edeltäpäin tietää.
"Entäs Polykarpus, — minä vuonna se taas kuoli?"
Nyt olivat Antsin tiedot lopussa, hän hapuili turhaan, — eksyi vihdoin katselemaan ruudun takana pörisevää paarmaa.
Mutta tätä isä juuri oli odottanutkin.
Suu vähäisessä, voitonriemuisessa hymyssä hän alkoi kertoa pyhästä Polykarpuksesta, syrjäkarein Antsiin tiirottaen, nähdäkseen, minkä vaikutuksen tekisi.
Takakamarin kotipalturin sauhuttama ilma laskeutui Antsin pään ympärille kuin sumu. Häntä niin kummallisesti unetti.
Isän äänikin tuntui tulevan jostakin kaukaa, — penikulmien takaa.
"Poika, mikä sinun on?"
Peljästyneenä Ants kohotti katseensa, ja leuka nousi rinnalta.
Isä jäi Antsin mentyä mietteisiinsä, silmien välinen ryppy syveni huolekkaaksi uurteeksi. Ei ollut entistä mehua ja mahlaa pojassa, vaikka olivatkin hartiat ja kämmenet kuin karhulla.
Eräänä aamuna tuli isä kiireimmän kauppaa Antsia noutamaan. Hän oli niityllä löytänyt mättään, jossa kasvoi neljätoista erilaatuista kukkaa ja kortta.
Ants seurasi sinne, mutta ei osannut muuta kuin ruveta luettelemaan:
"Campanula patula, — Ranunculus acris, — Fragaria vesca, — tämä on, — tämä on joku Carex…"
Mutta yhtäkkiä se tuntui hänestä itsestään niin rutikuivalta ja köyhältä isän innostuksen ja hartauden rinnalla.
"Tästä minä en tiedä ihan varmaan, mutta joka tapauksessa se kuuluu heimoon Umbelliferae…"
Hän häpesi sisimmässään.
Sunnuntaina isä ja äiti tekivät lähtöä kirkkoon. Ei kukaan kysynyt, aikoiko Ants mukaan.
Kun äiti jo istui rattailla, paras pitsitanu huivin alta näkyvissä, niin isä yhtäkkiä äidille ohjat antaen sanoi:
"No Ants, — teeppäs nyt vähän joutua."
"Minä en tule mukaan, — tällä kertaa…"
Hän kuuli piiskan vingahduksen ja näki maantiellä pölypilven, — sydän takoi kylkiluita.
Seuraavana sunnuntaina hän jo aamusta varhain lähti metsiin eikä tullut ennen iltaa kotiin. Kolmas sunnuntai kului samaten. Maanantaina hän tahtomattaan myöhästyi yhteisestä ehtoohartaudesta.
Seuraavan päivän iltana hän turhaan odotti isän avaavan harmooniota kuten tavallisesti. Hän kiipesi makuusijalleen ullakolle, — jotain puuttui häneltä.
Aamulla kun äiti keittiössä sotki hapantaikinaa, tuli Ants sisään ja istui ruokakammion kynnykselle.
Hän murjotteli hetken aikaa ja tavoitti isovarpaallaan tikkua lattialaudasta.
"Ei voi aina tehdä toisille mieliksi", pääsi vihdoin ärtyisesti.
Äiti hieroi taikinaa käsistään irtautumaan. Hän oli käynyt raskasliikkeisemmäksi sitten viime näkemän.
"Ei, — eikä sitä pidäkään. Ei koskaan toisten tähdensellaista…"
Sillä sanalla äiti päästi Antsin kuin pinteestä, ja nyt tuli kaikki, mikä sydäntä painoi.
"Äiti, minä en enään aio papiksi."
"Sen minä tiesin jo kauan, Ants."
Äidin kädet upposivat taikinaan.
"Äiti, miksi isä ei pitänyt eilen iltahartautta?"
"Kyllä hän piti, kun olimme kahden…"
Illalla isä kutsui Antsin takakamariin. Ikkuna oli ulkoa luukulla suljettu, ja pöydällä paloi kynttilä.
Isällä oli sinikantinen vihko edessään.
"Istu, Ants", hän sanoi vähän juhlallisesti.
"Luen sinulle muutamat rivit, jotka olen tähän sinua varten kirjoittanut."
"Poikani Ants on Herraltamme saanut hyvät luonnonlahjat ja selvän ymmärryksen, myöskin on hänen ruumiinsa nuhteeton ja ilman vikaa. Kuitenkaan ei ole isällinen sydämeni jakamattomalla ilolla täytetty tämän minun ainoan poikani tähden, sillä hänen mielensä on epäilevä ja etsivä sekä harhateille joutunut. Sydämeni on sentähden sangen murheellinen, mutta otan tämän koettelemuksen vastaan nuhteena omista laiminlyönneistäni, joista tosin en kaikista itsekään tiedä."
Isä sulki vihon ja laski kätensä sen päälle.
"Näin minä — nyt olen tähän kirjoittanut."
"Olenko oikein arvannut, Ants —?" tuli hetken päästä.
Ants riipi suurta kastanjanlehteä, joka oli sattunut hänen käsiinsä, nyhti ja repi…
Sydän oli rinnassa kivenä.
"Kai se sitten — Niin, — mitäpä tästä nyt tämän enempää."
Isä oli noussut.
"Sinä et siis aio papiksi."
"En, isä."
"Vai niin… Niin, niin… Jos jättäisit minut yksin hetkeksi…"
Avain kiertyi lukossa kerran, kahdesti.
Illalla Ants näki piikatytön kantavan makuuvaatteita takakamariin.
Isän oli tapana maata takakamarin puusohvalla kiireellisinä työ-aikoina, jolloin valvoi suurimman osan yötä.
Kesän loppupuoli kului hiljaisesti ja ikävästi. Isä oli usein alakuloinen, äiti sanoi hänellä olevan selkkauksia nykyisen kirkkoherran kanssa. Hän oli alkanut kävellessä notkahutella polviaan, yltyvän luuvalon takia.
Ants huomasi ihmeekseen itsessään saman ilmiön kuin keväälläkin, vaikka tällä kertaa päinvastaiseen suuntaan. Hän alkoi odottaa lukukauden alkua kaupunkiin päästäkseen.
Hän tunsi asemansa kaksiteräisyyden. Jos näyttäytyi sellaisena kuin todella oli, loukkasi tahtomattaan, — teeskennellä muuta oli valheellista.
Täällä, missä oli tuttua joka ruohon korsi, hän alkoi tuntea itsensä vieraaksi.
Ei voinut huuhtoa itsestään talven tarttumaa yhtä helposti, kuin matkasta pölyisenä peseytyi puhtaaksi kotoisessa kylyssä.
Hän alkoi kaivata ihmisiä, joille taisi olla oma itsensä, tarvitsematta koko ajan pelätä tallaavansa heidän tunteitaan.
13.
Pyhäjärven lähteistä Peipsiin juoksee Emajoki.
Neljäkymmentä virstaa ennen laskuaan kytkee sen kaksi siltaa, toinen puusta, toinen kivestä, ja sen vesi samenee Tarton torisatamaksi.
Emajoki on tasangon tasainen virta, lakeuden lauha joki, ei kuohu sen luonto koskena, ei putouksena ryöpsähdä.
Laivaliikettä on sillä tuskin nimeksi, — syksyin, keväin hinaa vanhanaikuinen höyrylaiva, jonka kupeessa ratas punaisena pyöränä kieppuu, peipsiläisiä lotjia vastavirtaa kohti Tarttoa. Ne ovat rannikkovenäläisten aluksia, kuperakantisia, lianharmaita kuin suunnattomat kilpikonnat, jotka äsken ovat kyömyisen selkänsä vedestä kohottaneet ja yhä mutaa tiukkuvat. Ammoisista ajoista ovat ne olleet samanmuotoisia, ne ovat litistyneet rakentajiensa käsissä pyöreänleveiksi, paremmin Peipsin pitkiä aaltoja kestääkseen. Ruumasta vilahtaa osa lastia, koivuhalkoja, jotka kerran ovat puina Peipsin rannoilla huojuneet. Mutta mastoissa pääsee venäläinen hilpeys oikeuksiinsa, ne ovat kuin ivalla kiinnitetyt näiden vedenpaisumuksen aikuisten kummitusten selkään, ikäänkuin virtahevoselle narrintiuku. Ne on sivelty räikeillä väreillä sinipunavalkoisiksi.
Mutta keväisin, kun maan hetteet hersyvät, kaikki salasuonet ovat vettä tulvillaan, ja taivas puhkeaa rajuksi rankkasateeksi, silloin alkaa Emajoki tulvia. Hiljaa hiipii sen kevätkylmä, jäälohkareita vilisevä vesi, painaen alleen pellot ja niityt, kiertäen kohopaikat saariksi, tarttuen vallanahnaana latoihin ja verkkovajoihin, muuttaen kolmannen kaupunginosan kadut kanaviksi. Sen uoma on entisestään kolminkertainen, leveä kuin valtajokien, kellanruskeana lepää sen voitokas vesi valloitetulla alueella, jossa airo tuon tuostakin soutaessa turpeeseen sivahtaa.
Pari kuukautta myöhemmin alkaa Emajoki peräytyä. Se on tullut järkiinsä, nuoruuden hulluus haihtuu kesäkuivuuden tieltä, keväinen kiihko kuvastuu vaan kuin poika-ajan kujeina. Järkevänä, vähän häpeissään, se puristautuu entiseen kapeaan uomaansa.
Ants oli lukion viimeistä edellisellä luokalla, kun saatiin selville, että jo useita vuosia oli ollut olemassa lupa järjestää vironkielen tunteja muun opetuksen yhteyteen, — siitä vaan ei ollut hiiskuttu kellekään. Sanamuoto oli tosin hyvin varovainen, oppilasten piti itse maksaa opetus, ja sen piti tapahtua varsinaisen tuntijärjestyksen ulkopuolella.
Mutta periaate oli sittenkin sama, — piti vaan lähettää anomus määräpaikkaansa, ja sen anomuksen alla olla kyllin nimiä.
Kahden ylimmän luokan virolaisilla pojilla oli kokous asiasta Antsin huoneessa, jossa hän Pärt Maddissonin pois muutettua yksinään asui. Huone oli täpösentäynnä, pöydillä ja vuoteella istuskeli poikia.
Ei päästy mihinkään päätökseen. Oltiin laimeita, haluttomia, joku huomautti, että koko asia ehkä oli ansa.
Ants istui ikkunalaudalla.
"Tehkää mitä mielitte, — minä ajan asian läpi", hän sanoi jurosti ja äreästi.
"Vaikkei teistä yksikään rikkaa ristiin panisi, niin minä sen teen."
Harmaat silmät välähtivät teräksenä kuperan otsan alta.
Ants hyppäsi ikkunalaudalta, työnsi pari poikaa tieltään ja viskautui suulleen vuoteeseen.
"No, — mitä te odotatte?" hän kysyi, — saappaankorollaan vuoteen jalkopäätä potkaisten.
"Kukapa ne nimetkin kerää, — siinä joutuu helposti kiikkiin", epäili joku.
"Johan te kuulitte, että minä. Kyllä nimiä tulee, vaikka itse kuolleet nousisivat kirjoittamaan."
Se vaikutti.
Illalla tuntui Antsista tämmöiseltä: hän on taas menossa kirkolle ja vetää noin silmämitalla vaan suoran viivan määräpaikkaansa, — sitten sitä viivaa pitkin, — kuin lingottu.
Niin oli äitikin kerran kulkenut, ja hänellä oli äidin verta suonissaan. Voimaa virtasi häneen kuin jostakin salaa auenneesta lähteestä. Nyt saataisi nähdä oikea Ants Raudjalg.
Koko illan hän kulki vihellellen, nyrkkiään puristaen, itsekseen ääneensä puhuen, — välillä pysähtyen varpaille noustakseen ja keuhkojensa täydeltä ilmaa hengittääkseen.
Mutta maata pantua otti isän luonto osansa, — äskeinen palava toimintahalu suli kangastuksiksi ja kevyesti keriytyviksi unelmiksi.
Niinkuin isä ennen vanhaan vuoteellaan pieniä koulujaan kaikille siunaukseksi pitkin maata siroitteli, niin nyt Ants vuorostaan valvotteli ja piti äänettömiä ylistyspuheita äidinkielelle.
Isältä ja äidiltä perityt ominaisuudet, jotka useimmiten olivat hänessä ristiriidassa keskenään, — palvelivat nyt kerrankin samaa asiaa.
Aamulla hän oli taas kokonaan äidin heimoa, — käytännöllisyyttä ja toimintatarmoa kiireestä kantapäähän.
Hän alkoi kerätä nimiä anomuksen alle.
Ensimäisessä paikassa otettiin hänet hyvin kylmästi vastaan.
"Oppivathan lapset muutenkin viroa — palvelijoilta, ja puhummehan me itsekin toisinaan."
"Eihän sillä kuitenkaan mihinkään pääse, ei kysytä viran haussa missään."
Toisessa paikassa oltiin suorastaan epäluuloisia.
"Taitaisi olla itsellennekin viisaampaa jättää moiset hommat. Ei sitä hyvin silmin katsella. Olen minäkin kruunun virkamies, vaikkapa alhainenkin, — ei minun poikani sovi nimeään joka paperiin panna."
"Se on sellainen koneisto, että jos siihen vaan takin liepeestä tarttuu, niin mennyttä miestä on."
"Voi olla paljonkin luvattu, vaikka ei siltä tosissaan meinattu."
Kolmannessa surkuteltiin lapsia.
"On niillä raukoilla jo ennestäänkin kuin Paapelin sekoitus päässä, — on ryssät, saksat, latinat, — kuka niitä kaikkia jaksaa luetellakaan."
"Kelmeänokkaisia ovat muutenkin; ja iltapäivä menee tyystin läksyjen lukuun."
Ants yhä sitkistyi, sitä myöten kuin asia mutkistui. Hän vie sen perille, vaikka päänsä seinään iskisi.
Hän ei hellittänyt yhdestä tappiosta, vaan tuli uudestaan, istui iltakaudet ja selitteli.
Itsepäinen, iloinen innostus piti hänen joka hermonpäänsä vireessä.
Vihdoin oli tarpeellinen määrä nimiä koossa. Sinä iltapäivänä, jolloin anomus alkoi matkansa määräpaikkaansa kohti, irroitti Ants veneen laiturista ja lähti soutamaan.
Toukokuu oli keskivaiheillaan, ja tulvavesi korkealla.
Aurinko alkoi hitaasti painua joen pintaa kohden, mutta valaisi vielä kirkkaasti ja rauhallisesti.
Pellot oikeanpuolisella rinteellä olivat äsken kynnetyt, ja savensekainen multa punersi vaoissa. Vasemmalla puolen oli lankkukasoja säännöllisissä neliöissä.
Ants souti vastavirtaa, keskiuomassa.
Hän oli varma ja tyyni, pitkällinen jännitys oli lauennut lujaksi, tasaiseksi rauhaksi.
Auringon aletessa alkoi taivas muuttua, häilyviä, levottomia varjoja kulki näköpiirillä, taivaanranta peittyi epätasaiseen ruskoon.
Ants oli kääntänyt veneen, se vieri virran mukana.
Alkoi pimetä, rannat tummenivat, kaupunki häämöitti hämärästä vastaan. Ja yli Kivisillan kiviveräjäin kohosi luonnottoman suuri, pyöreältä pilvenlongalta näyttävä täysikuu, joka vielä ei kyennyt valaisemaan.
Takana punoitti auringon viimeinen tulipalorusko, mutta edestäpäin alkoi hitaasti levitä kylmää, kalpeaa valoa.
Vedessä ne molemmat valuivat toisiinsa, yhtyivät venheen ympärille.
Oliko tämä enää pieni Emajoki? Eikö se ollut valtaväylä, jota myöten voisi rahaa ja rikkautta kuin runsauden sarvesta vuotaa? Eikö se ollut avoin elinsuoni, jonka voimakas verenkierto kohottaisi kukoistukseen pikkukaupungin?
Kelmeä valo pääsi vihdoin voitolle, täysikuu nousi, kutistui tavalliseen kokoonsa ja mutkitteli tulvaveden paisuttamassa virrassa.
14.
Ensimäinen sanoma, mikä Antsin syksyllä saavutti, oli, että anomus oli palannut tyhjin toimin takaisin. Poikien nimet eivät kelvanneet, — vanhempien piti allekirjoittaa anomus.
Ants otti vastaan anomuspaperin rehtorin omasta kädestä, koulun kansliahuoneessa, joka oli puoliksi pimeä, vihreät, tummat verhot ikkunoissa. Jostakin seinältä katseli häntä pönkkähameinen, paljasrintainen Katariina. Tupakanhaju, joka näytti piintyneen pienimpiinkin esineihin, täytti ilman.
Ants ei sanonut mitään, ei kysynyt mitään, otti mykkänä paperin ja meni.
Pojille hän selitti: pikkuinen, joutava vaillinaisuus, joka olisi helpolla korjattu.
Mutta kotona hän puri hampaansa lujalle tyynyyn, — hänessä nakersi epäilys.
Hän otti uudelleen kerätäkseen nimet. Se oli tällä kertaa kahta vaikeampaa, ihmiset olivat vielä epäluuloisempia kuin ennen ja vainusivat vaaraa. Ants juoksi ja puuhasi, oli iltasin väsynyt kuin ajokoira, mutta ei sittenkään saanut unen päästä kiinni.
Hän ei päässyt kohoamaan entiseen intoonsa ja varmuuteensa, mutta tiesi, että niin pian kuin toiset sen aavistaisivat, olisi kaikki hukassa. Heidän täytyisi nähdä hänen uskovan itseensä, silloin hekin uskoisivat.
Toinen anomus lähti matkalleen.
Antsille alkoi kiduttava odotuksen aika.
Hän seurasi anomuksen kulkua toiselta kansliapöydältä toiselle, toisen kiiltonappisen virkamiehen luota toisen luo, jotka käsittelivät sitä kuin hengetöntä paperikääröä.
Heillä oli niin paljon aikaa, — ja niin suuri paperikori.
Mutta tässä ei ollut kysymys ainoastaan anomuksen ja vironkielen tuntien kohtalosta.
Hänestä itsestään oli kysymys.
Hänen innostuksestaan, hänen nuoruudestaan, hänen elämänuskostaan päätettiin paraikaa tomuisissa kansliahuoneissa.
Hän oli siellä heidän käsissään, heidän armoillaan, hän, Ants Raudjalg.
He olivat siellä niin tottuneet numeroihin ja koukeroihin, että olivat kai aivan unohtaneet taidon lukea virallisten, kuivien lauseitten välistä muutakin.
Kaksi kuukautta kului, kolmas oli puolillaan.
Eräänä päivänä sai Ants kutsun tulla rehtorin luo.
Hän näki heti sisään astuessaan rehtorin kädessä valkoisen paperikäärön, — anomuksen.
"Anomus vironkielen tuntien johdosta on lähetetty huomioon ottamatta takaisin, josta tahdon ilmoittaa teille, Raudjalg, koska, kuten olen kuullut, olette ollut tämän puuhan johtajana…"
Ants tuijotti tylsästi rehtorin käteen.
"Teiltä on jäänyt huomioon ottamatta muuan pikkuseikka, muodollisuus, niin sanoakseni. Anomuksessa ei ole nimittäin mainittu, onko saatavissa kelpoisuusehdot täyttävä vironkielen opettaja. Kuraattori on sentähden suvainnut jättää anomuksen huomioon ottamatta."
Rehtori piti pienen pysähdyksen, ikäänkuin antaakseen Antsillekin puheenvuoroa, mutta jatkoi sitten narisevasti:
"Tietysti ei mikään estä lähettämästä uutta anomusta, joka täyttää kaikki asetettavat vaatimukset."
Antsissa nousi, nousi, — kurkkuun saakka.
Hän tunsi, että jos hetkeksi vielä jää tämän katon alle, niin sanoo kaiken vasten silmiä.
Hän sai itsensä hillityksi, mutta kotona se purkautui.
Hän seisoo vielä kerran rehtorin edessä: eroittakaa vaikka heti koulusta, mutta sen minä sanon, te tiesitte sen kaiken edeltäpäin, heti alussa jo tiesitte, kun ensimäinen anomus lähti.
Te tiesitte, ettei sitä koskaan hyväksyttäisi, vaikka se sata kertaa muuttaisi muotoaan, se on kaikki narripeliä, te keksisitte aina uuden mutkan.
Valehtelijoita olette kaikki, pettureita ja silmänkääntäjiä.
Te siellä vihreäverkaisten pöytien takana myös tiesitte, ettei sellaista anomusta ole olemassakaan, jonka hyväksyisitte, mutta paperikoriin ette kuitenkaan kehtaa viskata.
Se on teille aivan yhdentekevä, että yhdestä Ants Raudjalasta teidän tähtenne tulee heittiö ja tyhjäntoimittaja…
Hän makasi vuoteellaan silmät ummessa, hiessä, kaikki jäsenet kankeina kuin pakkopaitaan puristettuina.
Illalla, kun ajurin vaimo toi teekeittiön ja samalla uuniin puusylyksen, hän pakoitti itsensä pystyyn.
Kiukku ja kiihko oli ohitse, mutta jäljellä väsymys, joka ei ollut ruumiillista, vaan henkistä.
Silmät sattuivat pöydällä tyhjään kirjoitusvihkoon, jonka hän äsken oli ostanut.
Isä kirjoitteli muistiinpanoja, — opetukseksi jälkeläisilleen, — miksi ei hänkin.
Äkillisen ajatuksen valtaamana hän tarttui kynään ja kirjoitti:
Ants Raudjalg-vainajan muistiinpanot, syntyi 12 päivänä heinäkuuta vuonna… kuoli 18 päivänä tammikuuta, vuonna… ihmisten vilppiin ja omaan herkkäuskoisuuteensa.
Mutta kun kekäleet alkoivat uunissa mustua, repi hän lehden irti ja heitti hiilokseen.
Ensin se savuttui, sitten paloi hehkuvan punaiseksi, mutta lopulta, ollen jo ainoastaan haurasta, vaikka yhä koossa pysyvää tuhkaa, se vielä kerran kuten alussa harmeni, ja kirjoitus tuli selvästi näkyviin: — kuoli 18 päivänä tammikuuta.
15.
Kolmas anomus jäi puuhaamatta, — ainakin siksi kertaa.
Loppututkintoluvut olivat täydessä vauhdissa, Ants antautui niihin niin päätä pahkaa, kuin ei olisi maailmassa muuta ollutkaan.
Hän tunsi asemansa koulussa muuttuneen anomusjutun jälkeen, häntä pidettiin silmällä. Hänen jokainen askeleensa oli tiedossa, häntä katsottiin erityisellä epäluulolla, joka lähenteli vakoilemista.
Hän ei siitä suuria välittänyt, hänhän oli vaan tehnyt, mitä laissa oli luvattu. Ylipäänsä oli hänelle kaikki yhdentekevää.
Yhtenä päivänä kalahti kateederista taas yksi rehtorin kuuluisia pikku kahleita, tällä kertaa se sentään puristi tuntuvasti.
Tarkastajan mahdollisten käyntien varalta, joitten piti voida tapahtua milloin hyvänsä, kiellettiin oppilaita pitämästä asuinhuoneensa ovea lukossa.
Ants uhitteli itsekseen, hänen syntiluettelonsa oli jo ennestäänkin pitkä, — vähätpä siitä, — hän kiersi ovensa lukkoon joka kerta ulos mennessään ja pisti avaimen taskuunsa.
Eräänä iltana hän tapasi ajurin heiveröisen vaimon keittiöstä esiliinaansa itkemässä.
"Lukon särkivät, — ihka uuden matrassin repivät, — puolen hintaa oli vielä juutalaiselle maksamatta…"
Ants kirosi.
"Älkää nyt ulisko, kyllä minä maksan."
Hänen huoneessaan oli täydellinen sekasorto. Vuode oli perinpohjin pengottu, matrassin lastut pitkin lattiaa, ja tyynyjen höyhenet lentelemässä. Kirjahyllylle oli jäänyt muutamia kuluneita koulukirjoja, paperit olivat huiskin haiskin. Hänen likaiset liinavaatteensa olivat lattialla, yksinpä eväskirstukin oli auki.
Hän tarkasti kiireesti niukat kapineensa. Kaikki hänen kirjansa, osaksi omia, osaksi lainattuja, oli viety, samoin muutamia puolitekoisia kirjoitelmia pöytälaatikosta.
Hän ei ruvennutkaan mitään järjestämään, kirstunsa vaan sulki ja sen kannelle keskelle hävitystä istui.
Hän ihmetteli itsekin, ettei kipeämmin kiukustunut, sensijaan pisti pureva iva kuin myrkytetyllä kärjellä häntä.
Hän muisti, että kirjoja oli ollut kahdeksalla eri kielellä. Samassa hän jo ehti pilkata itseään, — siinäpä itserakkauden aihe, totta tosiaan.
Lukekoot, — tulkkeja tarvitsevat!
Mutta mitä kauemmin hän istui, sitä herpaisempi haluttomuus lamasi sielun ja ruumiin, sama väsymys, jota hän jo kerran ennen oli tuntenut, silloin kun toinen anomus hyljättiin.
Jospa hänellä edes olisi ollut voimaa kirota ja kiihkoilla, mellastaa kuin mieletön.
Vaan ei, — hänellä ei ollut mitään muuta puolustuksekseen asetettavaa kuin kylmä, tyyni iva, joka syöpyi kuin ruoste, kuin kirpeä happo hänen olemukseensa.
He olivat siis saaneet hänet lannistumaan. Hän tunnusti sen itse, myönsi: olen voitettu.
Mutta mitä enemmän hän mietti, sitä ihmeellisemmältä hänestä tuntui oma väsymyksensä. Kuinka oli mahdollista, että hän niin helpolla oli antautunut, kompastunut ensimäiseen kiveen.
Hän ei päässyt väsymyksensä juuriin käsiksi.
Sen olemuksen hän tunsi, se oli ilmassa, jota hän hengitti, veressä, joka hänen suonissaan kiersi, mutta missä oli sen alkupää?
Jossakin ulkopuolella häntä, ja hänestä riippumatta, oli voimia, joitten lopputulos hän itse väsymyksineen oli, — nykyisyydessäkö vaiko kaukaisessa menneisyydessä, — kuka tietää.
Antsin kahdeksankieliset kirjat viipyivät kauan kiertomatkallaan. Jäljestäpäin hän sai kuulla, että itse kuraattori oli puhunut hyvän sanan hänen puolestaan, koska kirjojen monikielisyys oli herättänyt hänen huomiotaan ja pannut hänen kiinnittämään toiveita kysymyksessä olevaan nuoreen mieheen.
Rehtori itse antoi ne hänelle takaisin.
"Teidän harrastuksenne haaraantuvat liian monelle taholle, Raudjalg. Teiltä ei vaadita mitään muuta, kuin että osaatte läksynne ja suoritatte tutkintonne. Kaikki muu on turhaa ja teidän ijässänne vahingollista."
Ants kuunteli pää nuokuksissa. Rehtorin sanat tuntuivat hänestä tosilta, hän alkoi itsekin yhä selvemmin käsittää, että kaikki muu oli turhaa.
Kirjoitelmiaan hän ei uskaltanut takaisin kysyä, siinä varmassa vakuudessa, että ne olivat menneet kaiken maailman tietä.
16.
Ants oli maalle tultuaan pian selvillä siitä, että kotona oli jotakin painostavaa ilmassa, jokin salaisuus mielissä sakoamassa. Isä ja äiti puhelivat pitkään iltasin, oli ikäänkuin asioita olemassa, joista he eivät päässeet irti.