Jaakko. Se alkoi näin:
Tuop on Olli Oluvinen,Astu jälkiä isonsa.Isä hukku Humaljärveen,Olli poika viina kannuun.
Näistä värsyistä maksoi minulle Tuomari 20 kopekkaa kuin lu'in ne hänelle.
Putronius. Runo on kaunis, vaan se on ulkopuolisesti vaillinen. Sillä ei ole oikeata säventä.
Jaakko. Mitä se on?
Putronius. Muutamat värsyt vähän liikkaavat, eli niillä ei ole täysiä jalkoja.
Jaakko. Jalkoja! voi veikkonen, ne ovat muutamissa päivissä kulkeneet halki pitäjään.
Putronius. Sinulla on terävä pää, Jaakko! Soisin että olisit koulutettu; sitte voisit kerallani kiistää. Tule menkäämme.
Viides Näytelmä.
Ensimäinen kohtaus.
Luutnantti. Korppeliin. Ryöstövouti.
Luutnantti. Missä, herra komsarjus! voisin tavata sitä miestä? minä halaisin häntä puhutella. Onko hän soria mies?
Korppeliin. Noin jokseenki, ja hänellä on kieli kuin partaveitsi.
Luutnantti. Se ei vahingoita, kun hän muuten on terve ja vahva.
Korppeliin. Hän voipi sanoa mitä ikänsä, ja myös sen puollustaa. Hän todisti ihan selvästi, että Kanttori oli kukko.
Luutnantti. Onko hän hartioilta noin leviänlainen?
Korppeliin. Hän on julma. Hän tekee kaiken kotijoukkonsa lehmiksi, tammoiksi ja hevoisiksi, sekä jälleen ihmisiksi: hän muka kirjoistansa niin todistaa.
Luutnantti. Näyttääkö hän voivan kärsiä?
Korppeliin. Hän myös todisti maan ympyräiseksi.
Luutnantti. Se ei koske minuun; vaan näyttääkö hän urholliselle?
Korppeliin. Hän voisi heittää henkensä yhen puustavin tähen, jonka hän kerran on sanonut.
Luutnantti. Herra Komsarjus! Niin kuin kuulen tulee hänestä aika sotamies.
Korppeliin. Kuinka Luutnantti hänen sotamieheksi saa? Hän on Majisteri.
Luutnantti. Se ei tee mitään. Jos hän tekee ihmisiä lampaiksi, häriksi ja kukoiksi niin minä koettelen kerran tehä Majisterin sotamieheksi.
Korppeliin. Sen soisinki. Minä nauraisin kuollakseni.
Luutnantti. Olkaa vaan vait, Komsarjus! kun me panemme päämme yhteen niin sellaiset asiat eivät enää ole mahdottomat. Vaan tuossa tulee joku, hänkö se on?
Korppeliin. Niinpä onkin. Minä pistäien ulos, ettei hän minusta rupeisi mitä luulemaan.
Toinen kohtaus.
Luutnantti ja Putronius.
Luutnantti. Terve tulemastanne kylään.
Putronius. Kiitän nöyrimmästi.
Luutnantti. Minä halusin käydä luonanne, koska täällä muutoin on niin vähän oppineita joiden kanssa puhelisi.
Putronius. Minulle on mieluinen kuulla teidänki oppineeksi. Millon jätitte Akatemian?
Luutnantti. Siitä jo on 10 vuotta.
Putronius. Herra Luutnantti on siis jo vanha Akatemikus. Mitä kieltä te enimmän harjotitte?
Luutnantti. Minä luin paraita Latinaisia kirjoja, harjoitin luonnon oikeutta ja käytöllistä tiedoitsemista, niin kuin teen vielä nytki.
Putronius. Oi, se on kaikki turhuutta, eikä akatemillista. Ettenkö ensinkään harjottaneetPhilosophiam instrumentalem?
Luutnantti. En sanottavasti.
Putronius. Niin muodoin etten ole kiistäneetkään.
Luutnantti. En.
Putronius. Oi, onko seki oppiminen? Philosophia on ainoa kunnollinen oppi; muuki voipi olla hyvä, vaan ei oppinut. Se joka on lukenutLogicam ja metaphysikamvoipi väittää mitä ainetta hyvänsä, jos kohta sitä ei tuntisikkaan. Minä en tiedä mitään jota en voisi väittää. Akatemiassa ei ole ollut yhtään taistelua eli väitöstä jossa en minä olisi ollut vastustajana.
Luutnantti. Minä kuulin sanottavan herran voivan väittää senki, jotta lasten velvollisuus on lyödä vanhempiansa. Minulle se näyttäisi ihan mahdottomalta.
Putronius. Jos sen olen sanonut, olen minä mies sen puollustamaanki.
Luutnantti. Minä lyön 10 ruplan vedon, ettette sitä voi.
Putronius. Minä voin panna 10 ruplaa sitä vastaan.
Luutnantti. Sanottu! Antakaas nyt kuulla.
Putronius. Ketä enimmän rakastetaan, sitä myös enimmän lyödään; Vanhempia rakastetaan enimmän; siksi heitä myös pitää lyötämän. Eli toisin: Mitä olen toiselta saanut, se pitää samalla mitalla takaisin annettaman. Minä olen lapsena vanhemmiltani saanut selkääni; siksi pitää minun myös heille antamaan selkään. Eli — — —
Luutnantti. Nonoh? jo se välttää! Te olette voittaneet vedon. Tuossa on 10 ruplaane.
Putronius. Noh! Eihän se liene teidän totenne, herra Luutnantti. Minä en tahdo teiltä mitään rahaa.
Luutnantti. Siitä etten mihinkään pääse. Minä vannon teidän täytyy se ottaa.
Putronius. Noh! minä otan sen sitte, etten tekisi teitä valapatoksi.
Luutnantti. Mut jos nyt minäki koettelisin tehdä jotai teistä; esim., minä teen teidän sotamieheksi.
Putronius. Se on helppo, kaikki oppineet ovat hengelliset sotiat.
Luutnantti. Ei, minä todistan että te olette ruumillinenki sotia. Se joka on ottanut käsirahan on pestattu sotamies. Te olette sen tehneet; siis —
Putronius.Nego minorem; se ei ole tosi.
Luutnantti.Probo minorem, te olette ottaneet 10 ruplaa pestiä käteenne.
Putronius. Mutta —
Luutnantti. Ei yhtään muttaa; te oletta sotamies.
Putronius. Vaandistinquendum est— — —
Luutnantti. Mitä joutavata; kontrahti on tehty ja pesti on kädessänne.
Putronius. Mutta eroitus oninter contractum verum et— — —
Luutii. Kielättekö te saaneennne minulta 10 rupilaa?
Putronius. Vaan siinä on eroituadistinqvendum estsaamisen ja saamisen välillä.
Luutnantti. Tule pois, kampraatti, paikalla saat munteringin päällesi.
Putronius. Tuoss' on 10 rupilaanne takaisin. Ja ken teille todistaa minun ottaneeni rahojanne?
Kolmas kohtaus.
Korppeliin. Kapraali Niilo. Putronius. Luutnantti.
Korppeliin. Minä todistan nähneeni teidän Luutnantilta ottaneen käsirahan.
Niilo. Ja minä.
Putronius. Mutta miksi otin ma sen rahan? sillä on eroitus — —
Luutnantti. Mitä tyhjää; Niilo! jää tänne, kunnes minä haen munteringin.
Putronius. Hoi! väkivaltaa!
Niilo. Jos et ole vait, sinä koira, syöksen pajonetin vatsaasi. Eikö hän ole pestattu, herra komsarjus?
Korppeliin. Kyllä se totta on.
Luutnantti. Kas niin! kiirusti musta mekko päältä pois, ja harmaa punakaulus siaan. (Putronius itkee, toisten munterinkiä pukeissa). Oi, kun se näyttää pahalle sotamiehen itkeä, paljon parempihan sinä nyt olet kuin ennen. Opasta häntä hyvästi, Kaprali Niilo! Se on oppinut mies, vaikka hän ekseringissä vielä on heikko.
(Kaprali Niilo pukee munteringin, opastaa ja lyöpi)
Neljäs kohtaus.
Luutnantti. Niilo. Putronius.
Luutnantti. Noh Niilo, oppiiko hän ekseringin?
Niilo. Kyllähän se oppii, vaan se on sellainen koira, jotta se sietää vähän väliä pieksämistä.
Putronius (itkien). Armollinen herra, armahtakaa minua! Minun huono terveyteni ei siedä sellaista menetystä.
Luutnantti. Ensiksestä se tuntuu vaikialle. Vaan kun kerran hyvästi saat selkääsi, niin viimein se ei paljon koskekkaan.
Putronius (itkien). Oh! Jos en koskaan olisi koulutettu, niin en tähänkään onnettomuuteen olisi sattunut.
Luutnantti. Se vasta on alkua? kunhan kerran olet muutaman sata paria saanut vitsoja selkääsi, niin tästä et ole milläsikään.
(Putronius itkee.)
Viides kohtaus.
Nikodemus. Petronella. Liisa. Sipri. Elli. Luutnantti.Putronius, Kaprali.
Nikodemus. Tiedättekö sen varmasti?
Sipri. Ihan varmasti! Ryöstövouti äsken ikään sanoi sen minulle. Voih! voih! nyt minua säälittää.
Nikodemus. Kun saisimme hänen oikiaan uskoon, minä lunastaisin hänen takaisin.
Liisa (tulee ulkoa). Voi minua poloista!
Nikodemus. Ole parkumatta tyttäreni, sillä et voita mitään.
Liisa. Voi isä kultani! jos te olisitte niin rakastuneet, etten kieltäisi minua parkumastakaan.
Nikodemus. Hyi! tyttölapsen on häpiä niin näyttäidä. Vaan tuossahan tuo onkin; Antto Puuronen! no mitenkä nyt on olo?
Putronen. Voi, herra Nikodemus kulta, minä olen tullut sotamieheksi.
Nikodemus. Niin, se on toista, kuin tehdä ihmisiä häriksi ja Lukkaria kukoiksi.
Putronius. Voih minä poloinen! Nyt minä kadun ennistä hulluuttani, vaan se on myöhään.
Nikodemus. Kuulkaa, ystävä! Jos lupaatte hylätä entisen hurjuutenne, eikä saattaa riitoja ja väitöksiä maahan, niin lupaan minä tehdä mitä voin teidän lunastukseksi.
Putronius. Oh! Minä en ole parempaa ansainnut, joka olen uhannut lyödä vanhempianiki. Vaan jos minun tahtoisitte tästä pelastaa, niin minä vannon parantaa elämäni, ja ruveta johonki ammattiin, eikä ketään häväistä väitöksilläni.
Nikodemus. Odottele, minä puhuttelen Luutnanttia. Kuulkaa, herra Luutnantti, Te olette aina olleet meille hyvä ystävä. Tuo jonka olette nyt sotamieheksi pestanneet, on ainoan tyttäreni sulhanen, jota se sydämmellisesti rakastaa. Laskekaa hän jälle vallolleen. Minä maksan teille 100 rupilaa hänestä. Ensin olin minäki iloinen, jotta hän niin tuli rangaistuksi. Mutta nyt kun hän on vahvasti luvannut hylätä entisen tylyytensä ja parantaa elämänsä, niin olen häntä ruvennut jälle säälimään.
Luutnantti. Herra Nikodemus! kaikki mitä olen tehnyt on hänen hyväksensä. Tiettyä hänen tyttärenne sulhaseksi olen teidän tähtenne näyttänyt hänelle kovuuttani saadakseni hänen tunnustamaan vikansa. Tulkoon nyt tänne. — Kuulkaa ystävä! Vanhempanne ovat paljon kuluttaneet saadakseen teistä kunnian ja turvan vanhuudessansa. Vaan te lähettä viisaana kotoa ja tulette löyhkönä takaisin, ja saatatte koko kylän raivoon kummallisilla väitöksillänne; Jos ne ovat opin hedelmät, niin voisivat hitoilla olla kaikki kirjat maailmasta. Minulle näyttää kaikki, mitä koulussa olisi opittava, olevan ihan vastahakaista sille mitä te vauhkoilette, ja että oppinut mieli pitäisi tunnettaman lauhkeudestansa, siviältä ja sopuisalta puheeltansa muista vähemmin oppineista. Sillä oikia tieto ja oppi neuvoo meidän enemmän estelemään ja sammuttamaan torasuutta, ja hylkäämään luulomme ja väitteemme niin pian kun halvinki meille todistaa niiden vääryyden. Vilosohvian ensimäinen käsky on, tunne itsesi, ja kuta enemmin joku sitä on aprikoinut, sen vähemmin hän kiittää itsiänsä, sen enemmän hän löytää vielä tarvitsevansa oppia. Mutta te teette viisauden opin tappelukeinoksi ja pidätte sen viisaana joka koreilla puheilla ja sanallaskuilla voipi vääntää totuuden nurin, ja selvittää oman puolensa. Sillä te tuletta kaikilta vihatuksi. Se on siis teille paras, että tästälähin unoutatte kaikki mitä tähän asti olette uurastaneet, ja haette itsellene jonku ammatin jotta voitte ansaita elatuksenne, eli jos harjotattaki oppia, sitä rupeisitte tekemään järkiään toisella tavalla kuin tähän asti!
Putronius. Oh, hyvä herra! Minä koen nyt seurata neuvojanne, ja pyrin tästä lähin muuttaa elämäni.
Luutnantti. Hyvä! Te nyt pääsette jälleen irti, kun vaan lupaatte sen sekä omille että morsiammenne vanhemmille, ja rukoilette heiltä anteeksi.
Putronius. Nöyrimmästi ja vesillä silmin rukoilen nyt teitä kaikkia unohtamaan rikokseni, ja lupaan tästedes muuttaa elämäni, hyljäten koko entisen pahan tapani joka minun on saattanut tälläiseen tilasuuteen, seuraten tuon kunnon ja oppineen miehen neuvoja jota aina, lähinä vanhempiani, olen arvossa pitävä.
Nikodemus. Niin vävyseni, etten sitte enää päätä olevan maankaan ympyräisen; sillä se asia minua on paljon huolituttanut.
Putronius. Hyvä appiseni! Minä sitä en tästedes väitä. Mutta sen tahdon vaan sanoa että kaikki oppineet jo ovat siitä luulosta että maa on ympyräinen.
Nikodemus. Ahaa — herra Luutnantti, tehkää hän jällen sotamieheksi, kunnes maa tulee littiäksi.
Liisa. Sano jo sulhaseni että se on littiä.
Putronius. Appiseni! Maa on niin littiä kuin kakkara. Tyydyttekö siihen?
Nikodemus. Kas niin! olkamme nyt ystävät; nyt saatte tyttäreni. Tulkaa nyt kaikki meille, ja juokaamme siellä sovinnot. Herra Luutnantti kunnioitasi meitä myös tulollansa.
(Menevät ovesta.)
Loppu.