Paavin ehdokas.
Apotti Ternisien kuoli 1869 vuoden alussa. Apotti Lavernéde, jonka äiti oli ollut kuolleena vuoden ajan ja joka nyt oli vapaana hellistä siteistä, jotka olivat pidättäneet häntä Lormières'issä, sai ajoissa tietää hänen sairaudestaan ja riensi kiireimmän kautta Tivolin fransiskaanimunkkien luostariin. Hän sai surulliseksi lohdutuksekseen vastaanottaa ystävänsä viimeisen huokauksen ja sulkea hänen silmänsä.
Niinkuin edeltäkäsin olisi voinut arvata, Rooma hurmasi apotti, Lavernède'n syvää kristillistä mieltä. Sekä liikutettuna että ihastuneena uneksi hänkin päättää päivänsä tässä ylevässä turvapaikassa,rakastavien ja syvästi haavoitettujen sielujen yhtymäpaikassa, joksi Chateaubriand sitä sanoo. Hän oli juuri pyytämäisillään piispaltaan virkaeroa Lormières'in vankilan saarnaajan toimesta, sillä pitkävihaisemmasta Mical'ista huolimatta oli hänen ylhäisyytensä Capdepont suvainnut vihollisensa pitää toimensa, kun hän sähkösanoman kautta sai kutsumuksen palata hiippakuntaansa vastaanottamaanhengellisen kaunopuheliaisuudenprofessorin viran seminaarissa, joka hänellä oli ennenkin ollut. Mitä oli tapahtunut?…
Ei mitään erinomaista.
Monseigneur Rufin Capdepont oli, kuten apotti Lavernède oli ennustanutkin, kohonnut vielä ylemmäksi kirkon palveluksessa, ja tullut arkkipiispaksi nimitetyksi Lormières'in uusi piispa, hänen ylhäisyytensä Tissandier, pyysi taasen saavuttaa papistonsa suosion ja kutsui hiippakunnan papit takaisin yliseminaariin, ensin karkoitettuaan sieltä jesuiitat, jotka hänen ylhäisyytensä CapdepontGesù'amielitelläkseen, oli sinne asettanut heti piispaksi tultuaan.
Hänen ylhäisyydestään Capdepont'ista ei paljon puhuta; hän näet viettää hyvin yksinäistä elämää hiippakunnassaan. Tuskin hän toimittaakseen Herran ehtoollisen jakamista, kasteen vahvistuksessa, lähtee arkkipiispallisesta palatsistaan, missä häntä pidättävät tekeillä olevat teokset, jotka hän piakkoin julkaisee. Puhutaan salavihkaaPius IV:n hallitusajan historiasta, johon on liitetty sangen huomattavia asiapapereita kreivi Cavour'in ja häntä seuraavien ministerien, Ricasolin, Ratuzzi'n ja Menabrea'n valtiollisista toimista.
Tämä kirja, jonka mottona on nuo kolme latinalaista sanaa: "Crux de cruce" [Risti rististä] (jos saa niihin luottaa, joiden on sallittu käsikirjoitukseen vilkaista) on herättävä suurta huomiota. Kaikki ne kysymykset, joita uskonnollinen ja valtiollinen maailma pohtii, ovat siinä tulleet rohkean neron tarkastuksen alle ja myöskin — niin väitetään — ratkaistuksi.Syllabuksenabsolutistiset teoriiat, erehtymättömyyden uusi uskonkappale, jonka hartaimpia puolustajia hänen ylhäisyytensä Capdepont oli viimeisessä kirkolliskokouksessa, ovat siinä niin syvämietteisesti ja perusteellisesti käsitelty, että lukija, jollei tule vakuutetuksi, kumminkin ihmettelee tekijän taitoa ja henkistä kykyä.
Paraikaa kirjoittaa hänen ylhäisyytensä Capdepont tämän nimistä lukua:
Kuka on tuleva Pius IX:n seuraajaksi?
Hänen ylhäisyytensä Capdepont ei milloinkaan enään käy Pariisissa, jossa hän nähtiin niin usein ennen. Joka vuosi matkustaa hän Roomaan toukokuun alussa. Usein palaa hän sinne taas syyskuulla. Pyhä isä kohtelee häntä tavalla, joka herättää kateutta, ja huhu käy, että Pius IX panee niin suurta arvoa niihin palveluksiin, joita arkkipiispa Rufin päivittäin tekee kirkolle, että hän on nimittänyt hänet kardinaaliksi, vaikk'ei nimitystä vielä ole julistettu. Lieneekö tuo totta?… Hiljakkoin käveli hänen ylhäisyytensä Capdepont uskottunsa varapiispa Mical'in seurassa — sillä Mical, hänkin, on saanut kunniahimonsa tyydytetyksi — avarassa kauniissa puutarhassa, joka vihertävän vyön tavalla ympäröitsee arkkipiispan palatsia.
— Totta tosiaan, teidän ylhäisyytenne, asiat Italiassa ja Euroopassa kääntyvät siihen suuntaan, että minä näen teissä tulevan paavin, sanoi äkkiä Lormières'in yliseminaarin entinensiveysopinprofessori.
— Niinkö ajattelette, Mical!
— Juuri niin. Ranska on jo pyhälle Pietarille antanut kuusitoista seuraajaa. Miksi ette te olisi seitsemästoista?
— Suokoon Jumala Pius IX:lle vielä monta päivää elääkseen!… Muuten jos pyhä isä kuolisi, niin kyllä italialainen puolue pääsee voitolle.
— Mutta, teidän ylhäisyytenne, teillä on pelkkiä ystäviä pyhässäKollegiossa, ja äänestys voisi helposti ratkaista vaalin teidänEminensinne eduksi.
— Minun Eminensini!… Mical, monta kertaa olen jo kieltänyt teitä nimittämästä minua sillä arvonimellä.
Varapiispa, jonka kuono vuosien kuluessa oli yhä pidentynyt, irvisteli.Sitten heitettyään käytävään urkkivan katseen:
— Mitä se tekee! mutisi hän, me olemme kahdenkesken.
Lehmusten varjossa oli rahi. Arkkipiispa istahti siihen… Hän näytti hengästyneeltä. Äkkiä painui hänen ajatuksien raskauttama päänsä hänen rinnalleen… Kauvan istui hän näin ajatuksiin vaipuneena.
Yhäti yhtä valppaana ja vikkelänä kuin ennenkin, jatkoi Mical:
— Tiedän kyllä että Pius IX pitää paljon kardinaali de Angelis'taFermon arkkipiispasta…
— Sixtus V oli Fermon arkkipiispa… sopersi Capdepont vastaten paremmin omiin salaisiin mietteisiinsä kuin Mical'ille.
— Niin, jatkoi varapiispa, kardinaali de Angelis voisi tulla valituksi, jos vaali tapahtuisi paavi vainajan ruumiin vieressäante…
— Ei! ei! huudahti arkkipiispa tulisesti. Seurasi hetken hiljaisuus.
Mical jatkoi:
— Preussi, joka meidän onnettomuudeksemme on kohonnut niin mahtavaksi, voisi kenties väärin käyttää asemaansa puolustaakseen kardinaali Hohenlohe'a.
— Saksalainen paavi!… Papiston ja keisarivallan pitkät sodat ovat vielä kirkon tuoreessa muistossa… Se on mahdotonta… Jos saisimme saksalaisen paavin, täytyisi Ranska pyyhkiä pois maailman kartasta, ja sitä ei Jumala salli. Mitä! Ranskako katoaisi? Yhtä hyvin saisi aurinko pudota taivaalta ja maan kaikki kansat hävitä pimeyteen.
— Mutta, teidän ylhäisyytenne, mitä arvelette kardinaali Bonapartesta?
— Tämä nimi on epäluulonalainen sekä valtiollisessa että uskonnollisessa maailmassa. Vaikka kardinaali Bonaparte'lla on montakin suurta avua, ei hän saisi kahtakaan ääntä, jos hän rohkenisi pyrkiä paavin istuimelle.
Entä Westminsterin arkkipiispa?
— Kardinaali Manningko?… Jos pyhä isä, jonka Savoian rosvot ryöstivät, olisi vastaanottanut Maltassa Englannin tarjoomaa vieraanvaraisuutta, olisi pyhän Kollegion kiitollisuus kenties antanut hiukan toivoa Westminsterin arkkipiispalle. Mutta Pius IX jäi ylevän itsepintaisena Roomaan, jonka Pohjan raakalaiset vielä kerran valtasivat, ja siten englantilaisella ehdokkaalla ei ole mitään toivoa.
Näiden mietteiden kiusaamana, jotka pistivät häntä tikarin tavalla, arkkipiispa nousi, ja kuljettaen varapiispaa mukanaan, astui hän hurjin askelin puutarhan pimeimpiä käytäviä. Hänen kätensä, joilla hän piti Mical'ista kiinni, samoin kuin kynnetkin polttivat tämän ihoa. Capdepont'illa oli silminnähtävästi kuume. Hänen silmänsä, joissa säkenöitsi koko hänen sielunsa, hehkuivat varjossa punaisen hiiloksen tavalla. Hän sopotti katkonaisia sanoja.
— Tiaari! [Kolmikertainen paavin kruunu. Suom. muist.] toisti hän useat kerrat, tiaari!
— Teidän päänne, jonka Jumalan käsi on varustanut semmoisella uskolla ja nerolla, olisi kylläksi voimakas sitä kantamaan.
Rufin Capdepont seisahtui äkisti. Hän katsoi pitkään varapiispaa. Sitten painaen oikean kätensä sormet kovasti otsaansa, jossa raivokas kunnianhimo oli virittänyt hurjan tulipalon:
— Ah! Mical, tahdotko tehdä minut hulluksi? änkytti hän ihan sekaantuneena.
Ja järkiinsä palaten lisäsi hän syvällä nöyryydellä:
— Minäkö, joka olen syntynyt pienessä Harros'in kylän töllissä, minäkö voisin kiivetä aina paavilliselle istuimelle!… Minäkö, syntinen, — sinä sen kyllä tiedät, minä tein usein syntiä sinun tietenmalum coram te feci, kuten kuningas David sanoo, — minäkö voisin tulla Jesuksen Kristuksen sijaiseksi maan päällä!… Miten minä sen olisin ansainnut?…
Hän vaikeni.
Hän jatkoi:
— Minua kiusaa hirmuinen unennäkö… Jos kuitenkin… Ah!… Silloinpa katolinen maailma näkisi paavin!…
— Jumala valitsee teidät kaikkien onneksi.
— Mical, minusta tuntuu ikäänkuin kuolisin… Minä rukoilen, vaikene, vaikene!…
Tämä itkunsekainen rukous hämmästytti niin entistä siveysopin professoria, ettei hän uskaltanut sanaakaan lisätä.
He ohjasivat askeleensa arkkipiispan palatsiin, mutta astuivat nyt varsin verkalleen. Tuontuostakin pysähtyi Capdepont kiduttavan tuskansa kukistamana.
— Ei ole enään epäilemistäkään, jupisi hän, jääden vielä kerran liikkumattomana seisomaan keskelle käytävää, ei ole enään epäilemistäkään ettei Saksanmaa ja Italia ole liittoutuneet anastamaan ratkaisevaa vaikutusvaltaa tulevassa paavinvaalissa. Tässä Pius IX:n seuraajan vaalissa on tuon kurjan paljastetun, kehnon Italian kuningaskunnan henki kysymyksessä… Tuo kreivi Cavour'in teos on ainoastaan kuusilaudoista kyhätty markkinakoju, ja ruhtinas Bismarckin voimakasta kättä tarvittaisiin rakennuksen peruskiveä asettamaan… Bismarck, kas siinä mies, jonka kanssa tahtoisin koettaa voimiani. Esitelmässään Titus Liviuksen ensimmäisestä dekaadista sanoo Machiavelli, että kirkko on kaikkina aikoina ollut Italian valtiollisen yhteyden esteenä. Samana esteenä tulee se vieläkin olemaan!… Mutta mitä arvelee Ranska Saksan ja Italian vehkeistä?… No niin, jos valtiolliset rettelöt taikka Euroopaa aina uhkaava vallankumous pakoittaisi pyhää Kollegiota tulemaan Alppien yli, etsimään turvaa meidän tykönämme?… Silloin… silloin Ranskan vaikutusvoima saisi uutta virikettä, ja minä voisin tulla ehdokkaaksi…
— Ja te tulisitte valituksi, teidän ylhäisyytenne.
— Valituksi, valituksi!…
— Ja jos näin kävisi, kirkon onneksi, Ranskan kunniaksi, ei teidän pyhyytenne, toivoakseni, kieltäisi minulta hiippaa?
Hän ei vastannut mitään.
He lähtivät taas liikkeelle.
Kun Rufin Capdepont oli saapumaisillaan palatsinsa ovelle, pysähtyi hän uudestaan. Sitten, vaipuen jälleen vastustamattoman unelmansa lumoukseen, mutisi hän, nostaen kätensä taivasta kohti:
— Kuka tietää? Kuka tietää?
Montgauchin linnassa, syyskuulla 1871. — Parisissa, kesäkuulla 1872.