Tuo ainoa askel oli vähällä maksaa hänelle hengen, sillä vaikka vahdit olivat kuurot ja mykät, eivät he olleet sokeat. Zoë luuli heidän antavan hänen poistua esteettömästi, ja hän oli jo miltei ulkona holvikäytävästä, kun hän tunsi käsivarsiinsa tartuttavan takaapäin.
Kompastuessaan hänen matala kenkänsä oli hiukan vääntynyt ja tuo nyt tarpeettomaksi käynyt kirje oli pudonnut ulos. Kun se oli valkoinen, olivat vartijat nähneet sen heti tummalla kivityksellä, ja toinen heistä oli nostanut sen maasta samalla kuin toinen oli ottanut Zoën kiinni.
Zoë riuhtoi vaistomaisesti vastaan kaikin voimin muutaman sekunnin ajan, mutta mykkä mies väänsi hänen käsivarttaan taaksepäin, kunnes liikkuminen tuotti hänelle viiltävää kipua, ja hän oli voimaton. Hänen pidättäjänsä jätti nyt hänet toverinsa haltuun, joka oli työntänyt miekkansa huotraan ja asettanut kirjeen teräskypäränsä sisäpuolelle. Zoë ei voinut katsoa taakseen, mutta hän tunsi väännettyä rannettaan pitelevän otteen vaihtuvan, ja sitten hänet työnnettiin ulos pihalle ja pakotettiin kävelemään palatsia kohti. Hän ei voinut olla ontumatta paljon enemmän kuin äsken, ja suuren afrikalaisen kouristuksesta hän tunsi, millainen pieni hento olento hän olisi kiduttajien käsissä, jollei Gorlias tulisi ajoissa.
Punertava valo oli jo melkein häipynyt alhaalta ja harmaa hämärä ryömi ylös maanpinnasta, vaikka marmoripalatsin korkealla oleva ylin kerros vielä kylpi iltahohteessa ja muutamia pääskysiä kaarteli vielä räystäiden ympärillä. Zoë katseli ylös laajoihin katonreunoihin ja taivaalla leijaileviin punertaviin pilvenhattaroihin, ja samalla kuin hänet pakotettiin kävelemään eteenpäin melkein niin nopeaan kuin hän saattoi, ajatteli hän mielessään, mahtaisiko hän enää koskaan nähdä kirkasta keskipäivän aurinkoa. Hänen surmaamisensa ei vaatisi paljon aikaa, jollei Gorlias tulisi ajoissa.
Monta miestä liikkui nyt pihalla tullen ja mennen, ja myöskin näkyi siellä tulipunaiseen puettuja henkivartioita ryhmässä palatsin sisäänkäytävän edustalla, ikäänkuin olisivat olleet odottamassa. Muutamat orjat pysähtyivät pois rientäessään hetkiseksi katsomaan Zoën ohikulkua; ne olivat sileänaamaisia olioita, jotka asustivat keisarillisten naisten joukossa.
"Siinä menee viidensadan tukaatin arvosta!" nauroi muudan, äänellä joka oli kuin tvtön.
"Mitä hän on tehnyt?" kysyi toinen mykältä neekeriltä.
Puhuja oli palatsin uusia tulokkaita, ja toiset ivailivat häntä, kun ei hän tiennyt miehen kuuluvan mykkien joukkoon.
Ja mykkä työnsi ja raahusti Zoëta eteenpäin kiinnittämättä heihin huomiota. Zoë katsoi nyt suoraan eteensä, palatsin oveen, ja kävellessään hän oli kuin jonkinlaisessa unessa, ja hän arvaili mielessään minkänäköinen mahtoi olla se huone, mihin hänet vietäisiin, se paikka, missä häntä vähän ajan perästä kidutettaisiin, jollei Gorlias tulisi ajoissa; hän tuumi, mahtoiko se olla valoisa vai pimeä, ja minkä väriset seinät siinä olisi.
Neekeri piteli häntä hyvin kovakouraisesti pakottaessaan häntä eteenpäin, vaikka hän ei tehnyt mitään vastarintaa; mutta Zoë ei ajatellut tuntemaansa kipua eikä myöskään niitä kipuja, joita hän varmasti saisi kohta tuntea. Oli kuin hän olisi ollut erillään omasta itsestään ja voinut aprikoida mielessään, mitä hänelle tulisi tapahtumaan, millaiset miehet tulisivat häntä kuulustelemaan, millaisia kummannäköisiä kidutusvehkeitä tuotaisiin paikalle, vieläpä minkä värinen pyövelin tukka mahtoi olla. Hän kuvitteli pyöveliä punatukkaiseksi mieheksi, jolla olisi ilkeät keltaiset silmät ja rumat, irvottavat hampaat. Hän ei tiennyt, oliko se pelkoa vai rohkeutta, joka siten erotti hänet oman itsensä ulkopuolelle.
Mutta kaiken aikaa hän kuulosti kaukaista ääntä, joka saattoi tulla ja saattoi jäädä tulematta; ja hänen kuulonsa kävi niin tarkaksi, että hän olisi voinut kuulla sen penikulmankin päästä, ja välimatka hänen ja palatsin välillä lyheni lyhenemistään hyvin nopeasti, ja säälimätön mykkä kiiruhti häntä eteenpäin yhä nopeammin, vaikka hän ontui niin pahasti.
Sitten Zoën sydän sytkähti ja seisoi hiljaa hetken, ja afrikalaisen ote höltyi hiukan ja hän hidasti askeleitaan. Ei siksi, että hän olisi kuullut mitä Zoë kuuli, sillä hän oli umpikuuro; mutta oven edustalla seisovat henkivartiat olivat alkaneet järjestyä suoriin riveihin kahden puolen, ja kookas upseeri viittoi afrikalaista siirtymään pois tieltä. Ilma raikui kaukaisten hopeatorvien räikynnästä, kuului hillittyä monien äänten muminaa ja monien hevosten kavioiden töminää kovalta tanterelta pihan ulkopuolelta.
"Keisari tulee!" huusi upseeri, viitaten jälleen mykkää ja hänen vankiaan siirtymään pois.
Mies ymmärsi varsin hyvin ja raahasi Zoën joutuisasti ja kovakouraisesti pois keskitieltä, mutta ei pois näkyvistä; ja äänet kävivät voimakkaammiksi ja torvien räikyntä selkeämmäksi keisarillisen saattueen tullessa pihaan suuresta portista. Ensinnä ratsasti parikymmentä henkivartiaa valkoisilla ratsuillaan: sitten seurasi kuusi esijuoksijaa, jotka olivat puetut lyhyiin sääryksiin ja punaisiin, ruumiinmyötäisiin nuttuihin, jotka räikeinä pistivät silmään hämärästä; sitten kaksi palatsin upseeria ratsujensa selässä: ja nuori Andronikus itse ratsasti pihaan arabialaisella raudikkotammalla kahden hoviministerin välissä, jäljessään joukko muita henkivartioita, jotka työntyivät ihan liki suojatakseen häntä kaikilta kavaloilta hyökkäyksiltä. Hän oli puettu ylt'yleensä kullankarvaisiin vaatteisiin, ja hänen korkea kreikkalaispäähineensä oli kullasta ja jalokivistä muovailtu; mutta päivä oli jo maillaan, eikä metallista enempää kuin jalokivistäkään lähtenyt, mitään säihkettä, kun taas henkivartiain ja esijuoksijain tulipunaiset univormut lainehtivat hänen ympärillään kuin veriaallot sakenevassa hämärässä.
Neekeri piteli Zoën ranteita lujasti kiinni hänen selkänsä takana ja katseli hänen päänsä ylitse lähestyvää keisaria. Andronikuksella oli vaaleat ja epäluuloiset silmät, jotka tähystivät jokaista ihmisryhmää vaaraa peläten ja näkivät tuhoa kaikkialla. Hänen päänsä oli hiukan kumarassa, hänen leukansa oli jykevä ja huulensa veltot, ja hänen rauhaton katseensa harhaili lakkaamatta sinne tänne. Palatsin lähellä oli vielä yllinkyllin valoa, ja Zoë näki jokaisen yksityiskohdankin; ja keisarin puvun kultakangas leimahti jälleen hohtamaan marmoriseinäin heijastuksesta.
Hänkin näki Zoën, mutta vaikka tämän kädet olivat selän takana, ei hän heti nähnyt, että afrikalainen piti niistä kiinni, sillä tyttö seisoi aivan hiljaa ja katsoi häntä silmiin. Sitten hän huomasi, että tytön kasvot olivat ihanimmat mitä hän milloinkaan oli nähnyt, ja hän teki satulassaan liikkeen, joka muistutti käärmeen kohoutumista saaliin ollessa lähellä, ja hänen vaaleat silmänsä kiiluivat ja veltto alahuuli värähti ja painautui ylähuulta vastaan.
Hän pysäytti hevosensa ja puhui matalalla äänellä oikealla puolellaan ratsastavalle ministerille, lieheänaamaiselle kreikkalaiselle, joka paikalla viittasi tyttöä tulemaan lähemmäksi: ja afrikalainen mykkä näki viittauksen ja työnsi Zoën esiin toisella kädellään, aivan keisarin jalustimen viereen, ja toisella kädellään hän otti teräskypärinsä hyvin varovaisesti päästään, vetäen sitä liki päätään ja korvansa yli, ettei kirje putoaisi maahan; yhä Zoën ranteesta pitäen hän sitten ojensi kypärin esiin kuin maljan, jotta Andronikus näkisi mitä siinä oli.
Teko ei kaivannut mitään selitystä, sillä nuori vallananastaja oli itse määrännyt mykät afrikalaiset isänsä vartijoiksi edellisen yön hälyytyksen jälkeen. Keisari katsahti tytön kauniisiin valkeihin kasvoihin, mutta hän otti kirjeen sotilaan teräskypäristä, aukaisi sen laskoksista ja luki sen nopeasti, ojentaen sen sitten vieressään olevalle ministerille, joka luki sen myös. Hän katsahti jälleen Zoëhen, mutta tämän kauneus oli nyt kaikki yht'äkkiä mennyt hänen silmissään. Tyttö oli yksi noita epäsikiöitä, jotka lakkaamatta punoivat juoniaan häntä vastaan, hänen valtaistuintaan ja henkeään vastaan; hän oli yksi noita tuhansia, joiden hän joka yö pelokkaissa unissaan näki hiipivän kimppuunsa silloinkuin hän oli yksinään ja avutonna, sokaistakseen ja surmatakseen hänet ja kantaakseen hänen kruunatun isänsä valtaistuimelle ylhäällä olkapäillään. Vaikka Zoë olisi ollut ihana kuin itse Afrodite juuri kevättuulen esiinpuhaltamana meren vaahdosta, niin Andronikukselle hän olisi ollut vain yksi niitä lukemattomia pahoja olentoja, jotka alati miettivät hänen tuhoamistaan. Mutta tämä olento oli hänen vallassaan. Hän istui ratsunsa selässä ja katseli tyttöä, ja hänen veltot huulensa vetäytyivät hymyyn; mutta yhä vielä olivat tytön kasvot ylpeät, ja halvassa sinisessä orjanpuvussaan hän kohtasi hänen katseensa ylväästi kuin nuori jumalatar.
"Kuka lähetti sinut tuomaan tätä?" kysyi Andronikus syvän äänettömyyden vallitessa, ja joka mies kuunteli tytön vastausta.
"Koska olette lukenut sen, niin tiedätte", vastasi Zoë, eikä hänen äänensä värähtänytkään.
"Varo sanojasi! Missä on tämä venetsialainen, tämä Zeno?"
"En tiedä."
"Varo sanojasi, vielä kerran! Minä kysyn, missä hän on?"
Zoë oli vaiti hetkisen, ja vaikka hän ei siirtänyt katsettaan nuoren keisarin kasvoista, kuulosti hän kiihkeästi etäistä ääntä, jota ei kuulunut.
"Minä en tiedä missä hän on", sanoi hän vihdoin, "mutta luulen teidän saavan nähdä hänet ennen pitkää, sillä hän on tulossa tänne."
"Tänne?" Andronikus hämmästyi kovasti. "Tänne?" toisti hän kummissaan.
"Niin, tänne", vastasi Zoë, "ja pian. Hänellä on täällä asioita toimitettavana tänä iltana."
"Tyttö on hullu", sanoi keisari, katsoen ministereihinsä.
"Aivan hullu, teidän korkea majesteettinne", lausui toinen.
"Ilmeisesti poissa järjiltään, teidän korkeutenne", säesti toinen. "On parasta puhkaista hänen silmänsä ja päästää hänet menemään."
Se joka oli ensiksi puhunut, liehivä kreikkalainen, viittasi lähellään olevalle upseerille, ja upseeri antoi määräyksen vieressä odottavalle esijuoksijalle. Tämä juoksi paikalla sisään palatsin suuresta avoimesta ovesta. Missä Andronikus oli, sieltä ei kiduttaja koskaan ollut kaukana.
"Ja sanohan", kysyi keisari ilkeästi hymyillen, "mitä mahdollista asiaa voi venetsialaisella kauppiaalla olla täällä tähän aikaan päivästä? Suvaitsisitko sanoa sen meille?"
"Asia, joka on pian suoritettu, jos Jumala suo", vastasi Zoë.
Hän ei voinut siirtää katsettaan miehestä, joka oli murhauttanut Mikael Rhangaben, ja vaikka hän liesikin mihin vaaraan hän saattoi itsensä, jollei hän voittanut aikaa, oli oikeudenmukaisen koston jano hänessä liian voimakas, niin ettei hän voinut hillitä sanojaan, ja Andronikus kuuli hänen nuorekkaassa, heleässä äänessään soinnun, joka iski kauhun hänen sydämeensä.
"Hän ei ole hullu!" huudahti hän äkillisen levottomuuden valtaamana."Hän tietää jotakin! Pankaa hänet puhumaan!"
Sanat eivät vielä olleet ehtineet hänen huuliltaan, kun esijuoksija palasi, ja hänen perässään tuli toinen mies kulunutta nahkapussia kantaen. Hän oli hyvin pitkä, laiha ja kumara, hänen kasvonsa olivat kuin ruumiin, eikä hänen silmissään ollut eloa. Zoë ei nähnyt häntä, mutta hän tuli ja seisahtui hänen taaksensa, likelle neekeriä, ja kopeloi pussiaan; ja joka taholla ympärillä hohtivat henkivartiain univormut hämärässä veripunaisina.
"En pelkää puhua, koska kerran olen joutunut kiinni", sanoi Zoë, vastaten keisarin sanoihin, "ja mitä sanon, on totta. Sillä mitä olette velkaa minulle, sen olette velkaa monen monille muille, ja sen velan nimi on veri!"
"Hän houraa!" huusi Andronikus epävakaisella äänellä.
"Ei, minä en ole hullu", vastasi Zoë puhuen kuuluvasti ja selvästi. "Teidän tilinne on kaivannut selvitystä jo kahden vuoden ajan, ja vielä tämän tunnin kuluessa tulee mies vaatimaan sen suoritusta, ja te saatte maksaa kaikki, sekä muille että minulle, tahdoittepa tai ette!"
"Kuka on tämä ihminen?" kysyi keisari, mutta hänen poskensa olivat nyt vaaleammat.
Ei äännähdyskään rikkonut hiljaisuutta, ja nahkapussia kantava mies hiipi vähän likemmäksi avutonta tyttöä, ja afrikalaisen ote hänen ranteistaan kävi tiukemmaksi. Jostakin pihamuurien ulkopuolelta kuului hevosen hirnunta, rikkoen hiljaisuuden.
"Kuka on tämä tyttö, joka uhmailee minua omalla pihallani?" kysviAndronikus uudelleen, kääntyen ministeriensä ja upseeriensa puoleen.
Lieheänaamainen kreikkalainen kumartui satulassaan nuorta keisaria kohti kuin heittäytyen maahan hänen eteensä, ja hän puhui hyvin matalalla äänellä.
"Teidän majesteettinne olisi parempi antaa repäistä kieli hänen suustaan, ennenkuin hän sanoo enemmän."
"Kuka hän on, sanon minä?" huusi valtias äkkiä raivostuen, niinkuin pelkurit voivat tehdä.
Ei kukaan puhunut. Kalmankasvoinen mies hivuttautui lähemmäksi Zoëta, tähyten elottomilla silmillään hänen piirteitään. Muurin takana kaukana näkymätön hevonen hirnahti uudelleen. Oli jo pimeämpi, mutta ylt'ympärillä hehkuivat henkivartiain univormut yhä punaisina kuin veri.
Sitten tuli vastaus. Kiduttajan vääristyneet huulet liikkuivat hitaasti ja sanat tulivat niiden välistä ohuella, käreällä äänellä, joka oli kuin teilirattaan narina.
"Hän on Mikael Rhangaben tytär."
"Protosparthoksen?" Keisarin ääni vavahti taaskin.
Kalmankasvoinen mies nyökkäsi kaksi kertaa myöntävästi, ja hänen ohuet huulensa vääntyivät ilkeästi, kun Zoë käänsi silmänsä häneen.
"Minä näin tytön vankilassa noutaessani hänen isäänsä mestattavaksi", sanoi hän.
Luisevalla kädellään, joka oli kyhmyinen ja hänen kamalan työnsä saastuttama, hän taittui tytön hienopiirteiseen leukaan, pakottaen hänet kääntämään kasvonsa suoraan häntä kohti; ja Zoë värisi kiireestä kantapäähän hänen kosketuksestaan. Mies tunsi hyvin tuon kouristuksen-omaisen väristyksen, joka karmi uhria hänen ensi kertaa siihen koskiessaan; hän saattoi tuntea sen sormissaan niinkuin soittoniekka tuntee kielten värinän; se oli hänelle tuttu, niinkuin kalamiehen kädelle vavan värinä ja jännitys kalan tarttuessa koukkuun; ja hän hymyili kolkosti.
"Niin", sanoi hän, "hän se on." Ja hän nauroi.
Hän piti yhä kiinni Zoën leuasta ja huojutti hänen kaunista päätään oikealle ja vasemmalle.
Keisarin puhuttua ei ollut kuulunut mitään muuta kuin kiduttajan särisevä ääni, mutta nyt viilsi ilmaa loukatun tytön kiljahdus:
"Katala!"
Hänen pienet kätensä livahtivat äkkiä irti neekerin avarasta kourasta. Ennenkuin tämä sai hänestä kiinni, oli hän riuhtaissut itsensä erilleen molemmista miehistä ja iskenyt raivoisasti nyrkillään kiduttajan kelmeään naamaan; ja vaikka hän oli vain hento tyttö, antoi hänen vihansa hänelle miehen voimat, ja hänen nopeutensa soi hänelle arvaamattoman edun. Mies hoiperteli kolme askelta takaperin, ennenkuin saavutti takaisin tasapainonsa.
"Pitäkää häntä kiinni!" huusi Andronikus, sillä hän pelkäsi, että tytöllä voisi olla puukko vaatteisiinsa kätkettynä, ja hänen molemmat kätensä olivat vapaina.
Mutta vain hetkisen. Vaikka afrikalainen oli suuri kooltaan, oli hän ketterä, ja hän oli Zoën takana. Miltei ennenkuin keisari oli huudahtanutkaan, oli Zoë jälleen vankina, ja mies, jota hän oli lyönyt, oli hänen vieressään kuluneine nahkapusseilleen. Hän katsoi Andronikukseen odottaen käskyä ennenkuin ryhtyi toimeen.
"Pane hänet puhumaan mitä hän tietää", sanoi keisari, rauhoittuen jälleen, kun tyttö oli lujasti afrikalaisen suurissa kourissa.
Hän kallistui hiukan eteenpäin, kuullakseen paremmin sanat, jotka kipu kiskoisi Zoën huulilta, ja kreikkalainen ministeri asettui mukavaan asentoon satulassaan nauttiakseen harvinaisesta huvista nähdä kaunista ja ylhäistä tyttöä kylmäverisesti kidutettavan puolensadan miehen silmäin edessä. Muutamat henkivartioistakin tunkeutuivat liki toisiaan nähdäkseen; mutta heidän joukossaan oli joitakin, jotka olivat palvelleet Rhangaben komennossa, ja nämä katsahtivat toisiaan silmiin ja virkkoivat sanoja miltei kuiskaavalla äänellä, mikä yhdessä paisui matalaksi muminaksi, samanlaiseksi kuin hiljaisina öinä meren rannalla juuri ennenkuin pakovesi kääntyy vuokseksi.
Auringonlaskun rusotus oli himmennyt, mutta vielä oli siksi valoisaa, että saattoi hyvin nähdä tumman mustelman kiduttajan kalmankelmeässä naamassa sillä kohtaa, mihin Zoë oli kaikin voiminsa iskenyt.
Mies aukaisi vanhan nahkapussinsa ja hänen tahraiset kätensä kopeloivat sen sisällystä, rautoja, jotka olivat ruskeita mutta ei ruostuneita, ruoskansiimoja, joihin oli palmikoitu rautalankaa, sekä kummannäköisiä kapineita, joissa oli hyvinvoideltuja, helposti kiertyviä ruuveja.
Mutta kaikki nämä hänen kyhmyiset sormensa hylkäsivät. Hän tunsi jokaisen kosketukselta. Ne olivat varsin hyviä tavallisille orjille, tai ehkä petollisille hankitsijoille, tai vieläpä valehtelevalle hovimiehellekin. Korkeasyntyiselle neito-uhrille hänellä oli paljon hienompi ja valitumman pureva ase kuin yksikään noista kapineista, ja hän tallensi sitä kalliina aarteena, luovuttamatta sitä koskaan luotaan päivällä tai yöllä; sillä se oli lähetetty hänelle hyvin kaukaa etelästä suuriarvoisena lahjana; ja se oli elävä ja tarvitsi hänen ruumiinsa lämpöä lakkaamatta, ettei se kuolisi. Mutta pussissa oli jotakin siihen kuuluvaa, mikä täytyi löytää ennenkuin se voitaisiin ottaa pienestä hopealankahäkistään kalmannaamaisen miehen povelta.
Hän löysi sen. Hänen tahraiset kätensä vetivät pussista esiin kuivan saksanpähkinän. Vyöllään olevan veitsen kärjellä hän halkaisi sen varovasti, kaivoi pähkinän pois toisesta kuorenpuoliskosta, viskaten toisen takaisin pussiin.
Kreikkalainen ministeri seurasi hänen toimiaan mitä syvimmällä mielenkiinnolla, mutta Andronikus naputteli maltittomana hansikoiduilla sormillaan satulansa korkeaa kullattua nuppia. Kuitenkin tapahtui kaikki hyvin nopeasti, ja vaikka päivänvalo oli himmennyt, oli sitä vielä riittävästi; ja odottaessaan keisari luki uudelleen Zoëlta pudonneen kirjeen.
Mutta Zoë katseli häntä tyynenä ja pelottomana ja valmiina katsomaan kuolemaakin silmiin, jos niin tarvittiin; hän aprikoi, millä tavalla Zeno menettelisi Andronikukseen nähden, kun kaikki tulisi tunnetuksi. Ja hän näki punaista hänen ympärillään ja takanaan ja vieressään aina hänen polviinsa asti, henkivartiain nuttujen punaa, jotka olivat kuin tulipunaisia läikkiä hämärässä ilmassa.
Vielä kerran hirnui levoton hevonen kaukana, ja toinen vastasi sille.
Silloin oli kiduttaja valmis. Hän otti veitsen ja viilsi sillä Zoën sinisen pumpulipuvun auki kaulan alta vasempaan olkapäähän ja pitkin kylkeä, ja Zoë koetti olla värisemättäkin, sillä vaikk'ei hän tiennyt mitä oli tulossa, hän tahtoi kuolla urhoollisena; ja kun hän olisi kuollut, tulisivat Zeno ja Gorlias ja kostaisivat hänen puolestaan. Kuolema oli vain kuolema, vaikka kiduttavakin, ja elämässä oli pahempaakin, jolta hän oli säästynyt.
Sitäpaitsi, jos hän kuolisi, tapahtuisi se hyvän asian vuoksi, yhtä hyvin kuin Zenon vapauttamiseksi. Sentähden hän nyt, kun ratkaisu oli tullut, katsahti viimeisen kerran Andronikuksen kasvoihin, velttohuulisiin ja julmiin, ja sulki sitten silmänsä ja rukoili Jumalaa, ettei hän horjuisi eikä lausuisi sanaakaan, joka voisi ehkäistä täyttymystä, jos se oli lähellä, niinkuin hän yhä toivoi.
Hän tunsi kolean ilmanhengen olkapäässään ja kyljessään, ja sitten painettiin jokin pieni ja kova esine hänen ruumistaan vasten juuri kainalon alle; ja kädet, jotka tuntuivat kovilta kuin sarvet, mutta olivat hirmuisen joutuisat ja taitavat, kietoivat siteen hänen ympärilleen vetäen sen kireälle, ja se piti esineen paikoillaan.
Mutta tuon esineen alla, joka oli saksanpähkinän kuoren puolikas, liikkui jotakin elävää hitaasti ympäriinsä. Mitään varsinaista kipua ei tuntunut aluksi, mutta Zoë tunsi, että tuo hidas ja hieno ärsytys voisi tehdä hänet hulluksi.
Sitten vihlaisi äkkiä hurja tuska hänen lävitsensä saattaen hänet vääntelehtimään vasten tahtoaankin, mutta monet kädet pitelivät häntä nyt kiinni, eikä hän voinut liikkua. Kauhea poraajakuoriainen oli alkanut kaivaa uomaansa hänen lihaansa saksanpähkinän kuoren alla.
Kalmannaamainen mies oli katsellut häntä tarkkaavaisena, ja kun hän näki hänen sävähtävän, kuului hänen nariseva äänensä keskeltä äänettömyyttä.
"Hän on puhuva ennenkuin ehditte laskea kahteensataan", sanoi hän.
Zoë oli sulkenut silmänsä voidakseen paremmin kestää kipua, ja pienoinen veripisara valui hiljakseen hänen huulestaan, jota hän oli puraissut kidutuksen ensi hetkellä. Se piirsi ohuen, tumman viirun hänen suustaan alaspäin, hiukan vasemmalle puolelle, yli valkoisen leuan. Hän hengitti syvin ja vavahtelevin nyyhkäyksin yhteenpuristettujen hampaittensa välitse, mutta mitään muuta ääntä hän ei päästänyt noina hirmuisina sekunteina. Hän rukoili, että kuolema tulisi pian, mutta hän ei pyytänyt voimaa pysyä vaiti; sitä hänellä oli, Carlo Zenon tähden ja sen oikeudenmukaisen koston tähden, joka saavuttaisi Andronikuksen hänen kuoltuaan, jollei häntä vain varoitettaisi edeltäpäin siitä, mikä ehkä jo oli niin lähellä. Zoë luuli voivansa kuolla jo tuohon pelkkään tuskaan, hän oli varma, että hän pyörtyisi tajuttomaksi, jos sitä kestäisi vielä muutamiakaan hetkiä.
Keisari kumartui satulassaan nähdäkseen hänen tuskanvääristämät kasvonsa selvemmin tummenevassa hämärässä ja kuullakseen pienimmänkin sanan, minkä hän lausuisi; ja hänen veltot huulensa liikkuivat, sillä hän laski itsekseen, päästäkseen kahteensataan, jonka jälkeen tyttö ei enää kestäisi enempää, vaan ilmoittaisi hänelle mistä vaara uhkasi. Sillä kalmannaamainen mies tunsi ammattinsa ja hänen kokemuksensa oli ollut laaja ja pitkäaikainen, ja keisari tiesi ettei hän koskaan tehnyt erehdystä. Muuten, kreikkalainen ministeri hymyili pelkästä nautinnosta näkyä katsellessaan ja toivoi, että hänen herransa käskisi heidän ottaa tytön hengiltä hyvin hitaasti kiduttaen. Henkivartiatkin tungeksivat liki toisiaan nähdäkseen, mutta he eivät olleet nyt kaikki vaiti; sillä heidän joukossaan oli urheita miehiä, Mustanmeren takaisilta jylhiltä vuorilta olevia rajuja seikkailijoita, jotka eivät pelänneet Jumalaa, keisaria eikä ihmisiä; ja he eivät pitäneet siitä mitä näkivät, ja he sanoivat toisilleen sanoja vierailla kielillä, joita kreikkalaiset eivät ymmärtäneet.
Andronikus laski hitaasti kahteenkymmeneen, sitten vielä hitaammin neljäänkymmeneen, ja tytön kiivas hengitys ärsytti häntä.
"Puhu!" huusi hän, matalalla ja vihaisella äänellä. "Sano minulle missä vaara on, tai se elävä on syövä sinun sydämesi!"
Silloin tuli vastaus, mutta ei Zoën äänellä, eikä yhdellä äänellä, vaan monien voimakkaiden, syvien äänten kaiuttamana; ja vaikka sanat olivat sekavat, saattoi niistä joitakin erottaa varsin hyvin; ja ne ilmoittivat velttohuuliselle pelkurille, missä vaara oli, sillä se oli hänen kimpussaan.
"Johannes! Johannes hallitsee! Jumala ja keisari! Keisari Johannes!"
Tätä huusivat äänet portilta, kun joukot tulvivat pihaan, pyyhkäisten vahdit ja henkivartiat tieltään niinkuin tuulenpuuska pyyhkäisee kuivat lehdet. Vain yksi hengenveto ajatus- ja päätöksenteko-aikaa käytettävänään, tulipunamekkoiset henkivartiat syöksähtivät Andronikuksen ympärille kuin veriset aallot syvässä hämärässä, ja hän vaipui alas heidän sekaansa ja kuuli heidän vastaavan saapuvalle väkijoukolle: "Johannes hallitsee! Keisari Johannes!" Zoë kuuli huudon tuskiensa läpi ja unohti kivun hetkiseksi, ja samassa häntä kiinni pidellyt afrikalainen viilsi poikki kiduttajan siteen, tempasi pähkinänkuoren hänen kainalonsa alta elävine sisältöineen ja viskasi ne menemään; sillä hän oli nähnyt Andronikuksen vaipuvan alas ja tiesi, että nyt oli uusi herra vallassa. Silloin jotkut miehistä, jotka muistivat sen jälkeenpäin, näkivät kalmannaamaisen miehen konttaavan maassa etsien aarrettaan, joka voi saada sitkeimmänkin uhrin puhumaan ennenkuin ehti laskea kahteensataan; sillä hän palveli keisaria, olipa sitten keisarina kuka hyvänsä, niinkuin hän ja hänen isänsä ennen häntä olivat palvelleet jo useita. Ei kukaan surmannut koskaan kiduttajaa. Niinpä hän ryömi tallaavien jalkojen seassa nelinkontin tuntematta mitään, toivoen löytävänsä lemmikkinsä ja saavansa sen vahingoittumattomana takaisin povellaan olevaan häkkiin. Ja kun hän löysi sen pähkinänkuoresta, jossa se vielä oli, sen merkillisen onnen avulla, joka suojaa kaikkea pahaa, nauroi hän kuin mielipuoli ja pujahti henkivartiain säärien välistä nelinkontin ja juoksi palatsiin.
Zoë oli aukaissut silmänsä, ja tuska oli hävinnyt, jättäen vain tykytyksen jälkeensä, ja hän kokosi revityn vaatteensa kaulalleen toisella kädellään niin hyvin kuin taisi ja pujahti pois väen myllerryksestä; ja kaikista niistä, jotka tuon ensimmäisen huudon kuulivat, ainoastaan hän yksin tiesi, kuinka kansa saattoi hurrata vapautettua keisaria, kun Johannes vielä oli ylös torniin suljettuna ja kuuromykkien neekerien vartioimana; ja suunnitelmansa voiton riemussa hän unohti kaiken muun paitsi rakastamaansa miestä, ja hän oli nyt turvassa, siitä ei ollut epäilystäkään. Eikö hän ollut valtaanpalautetun Johanneksen ystävä? Sotilaat eivät uskaltaisi, henkeään peläten, pitää häntä nyt vankina tuntiakaan, hetkeäkään.
Ja tuollahan hän tosiaan ratsastikin väkijoukon eturivissä, keisari Johanneksen oikealla puolella. Zoë tunsi hänet, vaikka viimeinen harmaa valo oli häviämässä taivaalta. Hän olisi tuntenut hänet pimeässäkin, hänestä tuntui, että vaikka hän olisi ollut sokea, olisi hän tuntenut että hän oli lähellä; ja hänen ilonsa nousi hänen kurkkuunsa, kaiken kestetyn kidutuksen jälkeen, ja miltei tukehdutti hänet, niin että hän hoiperteli epävarmasti ja haukkoi henkeään.
Zeno oli keisari Johanneksen oikealla puolella, "Kauniin Johanneksen", jota kansa oli kerran rakastanut ja jota se oli nyt valmis rakastamaan uudelleen, maistettuaan niitä skorppiooneja, joilla Andronikus oli heitä kestinnyt. "Kaunis Johannes" komeine ruskeine partoineen — jolle soihtujen valo nyt heijastui — istui ratsun selässä, kultakangasviitta ympärillään ylt'yleensä kuin piispan kaapu, niin että se peitti hänen kätensä ja puolet ohjaksista kummallakin puolella, samoinkuin myöskin takaosan päästä ja suuren osan poskia; hänellä oli vielä korkea keisarillinen päähine, joka varjosti hänen silmiään. Kansa oli tuntenut hänet enemmän hänen komeasta parrastaan ja kultakangasviitastaan kuin kasvoistaan, mutta parrasta ei voinut erehtyä; ja sitäpaitsi, olihan hänen seurassaan miehiä, jotka viskelivät rahoja väkijoukkoon, ja ne rahat olivat hyviä. Mutta ne hänen kannattajansa, jotka olivat lähinnä häntä ja Zenoa, ja jotka ympäröivät heitä molempia puolustaakseen heitä, jos tarpeen olisi, olivat melkein kaikki merimiehiä, venetsialaisia laivanrakentajia ja veistämötyömiehiä, vaikka Toktamishin tatarilaiset olivatkin ihan heidän takanaan, kauheasti karjuen ja kolistellen pitkiä tupsuniekka-keihäitään toisiaan vasten tapansa mukaan, niin että niiden puuvarret pitivät yhtämittaista meluisaa kalsketta; ja muita sotilaita oli liittynyt heihin sadoittain, ja heidän perässään tungeksivat Konstantinopolin käsityöläiset, bulgarialaiset rautasepät, italialaiset kivenhakkaajat ja muurarit, maurilaiset asesepät ja Damaskon syyrialaiset miekkasepät, sisilialaiset köydenpunojat, persialaiset silkkikankurit, smyrnalaiset matonkutojat, aleksandrialaiset liinakankurit ja monet muut; ja joka miehellä, joka ei ollut sotilas, oli kädessään jokin aseentapainen —. vasara, moukari, tai matonkutojan sauva tai vain vankka kalikka. Ja he juoksivat, työnsivät ja painautuivat portista sisään, leviten jälleen pihalla, hurraten ja kirkuen Johannekselle kymmenellä kielellä yht'aikaa.
Keisari Johannes istui aivan hiljaa ratsullaan viittaansa verhottuna, mutta Zeno ratsasti eteenpäin, kunnes oli ihan sen henkivartia-ryhmän vieressä, joka oli vetänyt alas Andronikuksen, ja hän kohotti kätensä huutaen miehille kieltäen heitä surmaamasta, äänellä joka kajahti yli hirveän melun; ja hän ehti juuri parhaiksi ennenkuin se oli myöhäistä, sillä häntä toteltiin vasta sittenkuin hän lupasi palkinnon.
"Kymmenen naulaa kultaa sille, joka ottaa Andronikuksen elävänä vangiksi!" huusi hän.
Sillä sen hinnan oli Andronikus määrännyt hänen päästään sinä aamuna, ja mikä riitti Zenolle, riitti keisarillekin. Niinpä puolikymmentä henkivartiaa raahasi miehen elävänä palatsiin, sitoen hänen kätensä lujasti selän taakse, riistäen hänen yltään jalokivet ja kullan, potkien hänet ovenvartijan majan takana olevaan pieneen salahuoneeseen, jonka oven he sulkivat. Siellä kyykötti kalmannaamainen mies pimeässä nurkassa puhallellen hiiliä hehkumaan saviastiassa, koska hänet voitiin pian kutsua uuteen työhön, ja jollei etikka ollut todella kiehuvan kuumaa, ei sen höyry sammuttaisi silmäin näköä. Lattialla maatessaan Andronikus saattoi nähdä hänet.
Mutta ulkona kasvoi myllerrys ja melu, kun kansaa työntyi avaraan pihaan tunkien takaapäin ennentulleita.
Sitten pihan kulmassa olevan tornin ovi aukaistiin sisältäpäin, ja afrikalaiset mykät tulivat ulos ja liittyivät toisiin sotilaisiin, ja korkealla olevasta ikkunasta kapteeni vaimoineen katseli alas, ja vaimonsa selityksien auttamana kapteeni ymmärsi, että hänen oli aika laskea vankinsa vapaaksi, jollei hän aikonut antaa väkijoukon repiä itseään kappaleiksi, vaikk'ei hän voinutkaan yhtään ymmärtää, kuka se oli, jonka hän näki hevosen selässä soihtujen valossa kultakaapuun puettuna, keisarillinen päähine päässään, sillä hän tiesi varsin hyvin, että niinkauankuin ylhäällä olevan vankihuoneen avain riippui hänen vyöllään, ei Johannes voinut päästä ulos. Väkijoukon huudosta ei kuitenkaan voinut mitenkään erehtyä, ja hänen vaimonsa hoputti häntä olemaan hukkaamatta aikaa.
Väkijoukko lainehti nyt tornia kohti, Zenon ja keisarin johtamana, jotka merimiehineen ja veistämötyöläisilleen pysyttelivät joukon eturinnassa voidakseen ensimmäisinä laskeutua ratsuiltaan ja mennä torniin, ja sitten merimiehet pidättelivät tungeksijoita, sanoen heille Johanneksen menneen vapauttamaan nuorinta poikaansa, ja ne kaksi miestä, joilla oli nuo suuret rahapussit, viskelivät runsaita kourallisia kansanjoukkoon, tehdäkseen heidän odotuksensa hupaisemmaksi.
Mutta kun Zeno ja keisari tulivat jälleen näkyviin, olivat Johanneksen kasvot kokonaan peittämättömät ja kultakangasviitta riippui löysänä hänen hartioillaan; ja lukuisain soihtujen hohteessa jokainen tunsi, että se oli itse Johannes eikä kukaan muu, ja ihmiset hurrasivat ja kirkuivat äänensä käheiksi.
Keisarin ja Zenon perässä tuli mies, jonka kukaan ei ollut nähnyt menevän sisään heidän kanssaan, ja hänellä oli hyvin harva parta ja vaatimaton ruskea puku, vaikka jalassa olikin ratsusaappaat, ja hän oli Gorlias Pietrogliant, joka oli näytellyt niin hyvin Zoën hänelle sepittämän osan.
Mutta Zeno ei tiennyt mitään Arethusasta, eilisestä orjastaan ja eilisillan jälkeisestä sydämensä valitusta, sillä tämän hurjan puolituntisen kiireessä ja touhussa ei Gorlias voinut kertoa hänelle mitään, paitsi että hän oli Gorlias eikä keisari, ja että asiakirja, jolla Tenedos luovutettiin Venetsialle, oli allekirjoitettuna hänen povessaan; ja Zeno otaksui hänen sepittäneen koko tämän ihmeellisen suunnitelman, joka näytti niin yksinkertaiselta niinpiankuin sitä alettiin toteuttaa. Arethusa, niin hän luuli, oli hyvässä turvassa kotona; unettomana, odotuksesta väsyneenä, levottomuudesta väräjävänä ehkä, mutta turvassa. Nyt, kun suuri työ oli tehty, kun Andronikus oli vangittu ja hänen isänsä Juhana palautettu valtaistuimelle, oli Carlo Zenon ainoana ajatuksena lähteä Konstantinopolista viipymättä, ennenkuin keisari ehti ottaa takaisin sanansa ja peruuttaa Tenedoksen luovutuksen. Sillä Zeno ei luottanut itämaisiin ruhtinaisiin ja pelkäsi kreikkalaisia silloinkin kuin he lahjoja tarjosivat. Nopealla venetsialaisella laivalla ja hyvän tuulen avulla voisi tuolle halutulle saarelle ehtiä kahdessa päivässä, jopa vähemmässäkin; sen käskynhaltija oli aina ollut sydämessään uskollinen Johannekselle ja tottelisi sen asiakirjan määräystä, jonka Gorlias oli pistänyt Zenon käteen tornissa, ja jos kerran Pyhän Markuksen viiri kohotettaisiin linnoituksen harjalle, oli varsin vähän mahdollista, että kukaan vihollinen kykenisi riistämään sitä sieltä alas.
Sentähden, juuri kuin sotilaat olivat nostamassa Johannesta ratsulta kantaakseen hänet valtaistuinsaliin hurjalla riemulla, laskeutui Zeno nopeasti satulasta, raivautui pois tungoksesta ja oli juuri rientämäisillään porttia kohti, kun Gorlias tapasi hänet jälleen.
"Arethusa pyytää teitä tulemaan luokseen", sanoi Gorlias.
"Minä olen menossa — —?"
"Ei. Hän on täällä. Tämä oli kaikki hänen suunnittelemaansa; hän pani sen takia henkensä vaaraan, me myöhästyimme joitakin minuutteja, ja häntä on kidutettu. Tulkaa joutuin!"
Zenon kasvot muuttuivat. Gorlias näki sen, nyt etäällä olevien soihtujen himmeässäkin valossa. Se oli samanlainen muutos, joka nähdään mestarimiekkailijan kasvoilla, kun hän tekee mielessään surmapäätöksen, siihen saakka vain puolustauduttuaan, koska hänen vastustajansa on yrittänyt käyttää jotakin halpamaista, murhaavaa miekkailutemppua. Mutta Zeno ei virkkanut mitään, astellessaan joutuisasti seuralaisensa rinnalla. Gorlias oli löytänyt Zoën ja vienyt hänet tornin alempaan huoneeseen, jonka vahdit olivat jättäneet tyhjäksi. Kapteenin vaimo oli seisonut ovella, uskaltamatta mennä ulos puolihullaantuneiden sotilasten sekaan. Hänen olisi voinut käydä huonosti heidän käsissään, jos hänet olisi satuttu juuri sillä hetkellä tuntemaan keisarin vanginvartijan vaimoksi. Senvuoksi hän oli seisonut holvikäytävässä katselemassa ja kuuntelemassa, ja Gorlias oli antanut Zoën puolipyörtyneenä hänen hoiviinsa siksi aikaa kuin hän meni hakemaan Zenoa.
Vaimo oli ottanut tytön polvilleen kuin lapsen, istuen itse seinää pitkin kulkevalle kapealle kivipenkille, sillä huoneessa ei ollut minkäänlaisia huonekaluja. Zoën pää lepäsi rotevan naisen olkapäällä, ja nainen silitteli ja taputteli hellävaroin hänen ruskeaa tukkaansa ja tuuditti häntä sivuttain polvillaan, lastenhoitajien tapaan. Hän ei tiennyt mikä asia oli, mutta hän tunsi tytön samaksi, joka oli tuonut sanan ja otettu kiinni oven edustalla.
Sitten Zeno tuli, ja samassa hetkessä hän oli Zoën vieressä; nojaten toisella polvellaan kivipenkkiin hän kumartui alas ja nosti ihanan pään omalle käsivarrelleen.
Zoë tunsi hänen kosketuksensa, käänsi kasvonsa ylöspäin suurella ponnistuksella, sillä hänen voimansa olivat ihan lopussa, ja hänen silmäluomensa, jotka olivat olleet vain puoleksi sulkeuksissa niinkuin kuolevalla, värähtivät ja avautuivat, ja hetken verran hänen silmänsä loistivat kirkkaina. Hänen äänensä kuului Zenon korviin kuin jostakin kaukaa, melkein toisesta maailmasta.
"Pelastettu! Ah, Jumalalle kiitos! Se maksoi vaivan!"
Sitten hän pyörtyi kokonaan Zenon syliin, mutta Zeno tiesi ettei se merkinnyt kuolemaa, sillä hän oli nähnyt monta hengenlähtöä, ja merkit olivat hänelle tutut.
Hän otti Zoën kokonaan syliinsä ja kantoi hänet keveästi ulos avoimesta ovesta, missä Gorlias odotti; ja Gorlias tiesi sen vanhan laiturin, missä Vito odotti veneineen vähän matkaa tornista alaspäin, ja hän auttoi venemiestä soutamaan heidät kotiin.
Näin päättyi tuo pitkä päivä, josta oli niin vähällä tulla Zoën viimeinen, ja Zenonkin; ja kun Zoë jälleen avasi silmänsä ja huomasi makaavansa omalla sohvallaan lamppujen vienossa loisteessa, ja katsoi Zenon huolehtiviin, rakastaviin kasvoihin, hälveni kaikki väsymys hänen omilta kasvoiltaan, ja hetkisen hän tunsi itsensä voimakkaaksi kuin äsken levolta heränneenä; sitten hän ojensi ylös molemmat kätensä, vaikka vasemman käsivarren nostaminen teki hyvin kipeää, kiersi ne Zenon kauniin ruskean kaulan ympäri ja veti hänet likelleen sanaakaan sanomatta.
Sitä kesti vain hetken. Hänen voimansa uupuivat jälleen, ja Zeno tunsi hänen pienten kättensä herpaantuvan; siksi hän polvistui sohvan viereen ja laski poskensa Zoën pieluksen laidalle, niin että saattoi katsella häntä silmiin, ja he hymyilivät molemmat; ja Zenon hymy oli huolestunut, mutta Zoën tyytyväinen. Zeno ei tiennyt mitä he olivat hänelle tehneet, mutta hän oli varma siitä, että Zoë tarvitsi hoitoa.
"Sinä kärsit", sanoi Zeno. "Mitä minä teen? Lähetänkö hakemaan lääkäriä?"
"Ei. Ole minun luonani. Anna minun katsella sinua. Muuta en tarvitse."
Zoën puhe tuli lyhyinä, lempeinä lauseina, niinkuin suutelot puoliunisilta huulilta, kun on pieni uinahdus joka lauseen välillä. Mutta vielä hänen uneen vaivuttuaankin Zeno oli yhä polvillaan hänen vieressään, ja aika ajoin Zoën ruumis vavahti ja hän veti äkkiä syvään henkeään, ikäänkuin hänen karsimansa tuska olisi uudelleen vihlaissut häntä, vaikkakin enemmän muistona kuin todellisena kärsimyksenä.
Zeno poistui hänen luotaan sittenkuin hänen hengityksensä oli käynyt rauhalliseksi, käskettyään molempien nuorten tyttöjen valvoa vuorotellen hänen vieressään, tai ainakin panna nukkumaan hyvin lähelle häntä siltä varalta että hän heräisi ja kutsuisi heitä. Zeno oli itsekin väsymyksen ja nälän uuvuttama, sillä hän ei ollut pannut suuhunsa mitään edellisenä iltana Zoën luona syömänsä illallisen jälkeen. Hän meni alakertaan omiin huoneisiinsa, minne Vito oli laittanut hänelle ruokaa ja viiniä, joita hän oli pyytänyt Gorliaksen nauttimaan seurassaan. Mutta tuo entinen tähtienselittäjä oli mennyt, ja talon isäntä söi ja joi yksinään sinä iltana, hymyillen aika ajoin muistellessaan kuivassa vesisäiliössä viettämiään pimeitä tunteja, ja antaen Vitolle määräyksiä matkaa varten, jolle oli lähdettävä huomenna, jos mahdollista. Ja Vito esitti hänelle seikkaperäisen kertomuksen kaikesta mitä hänen poissaollessaan oli tapahtunut.
Nyt kun vaara oli ohi Zoëhen nähden, oli Zeno ylen onnellinen. Sisimmässään oli tuo soturi inhonnut sitä rauhallista kauppiaan elämää, jota hän oli suvainnut viettää enemmän kuin kaksi vuotta, ja mielikuvituksessaan hän piteli jo käsillään peräsintä, suolaiset pirskeet kostuttivat hänen kasvojaan, ja hänen laivansa viiletti vapaana ihmeellisiä seikkailujen saaria kohti.
Mutta niistä määräyksistä, joita hän antoi illallista syödessään, Vito ymmärsi, ettei hän aikonut lähteä yksin. Milloin ennen oli Carlo Zeno ottanut upeita mattoja, pehmeitä tyynyjä, hopeamaljoja ja hienoja ruoka-aineita mukaansa merelle, paitsi kauppatavarana, paaleihin sullottuna ja ruumaan ahdettuna? Telttavuode maalla, riippumatto merellä riittivät hänen mukavuudekseen. Vito painoi muistiinsa joka määräyksen, ja kun aika oli käsissä, ei hän ollut unohtanut mitään; mutta hän ei tehnyt kysymyksiä.
Varhain aamulla, saatuaan tietää Zoën vielä nukkuvan, Zeno lähti alas satamaan ja sai tietää, että Sebastian Cornerin laivan oli määrä lähteä matkalle seuraavana päivänä aamunkoitteessa, saman aluksen, joka oli tuonut Venetsiasta sen kirjeen, jonka johdosta hän oli tullut ostaneeksi Arethusan; aluksen, jossa Arethusa olisi lähetetty Marco Pesarolle, jollei Zeno olisi ajatellut asiaa tarkemmin, ennenkuin nosti ne kolmesataa tukaattia.
Sebastian Corner oli urhea laivanpäällikkö yhtä hyvin kuin liikemieskin, ja täysin luotettava; ja kun Zeno oli näyttänyt hänelle asiakirjan, jolla Tenodos lahjoitettiin Korkealle Tasavallalle, ei hän epäröinyt, vaan lupasi auttaa Carlo Zenoa saamaan tuon saaren haltuunsa kolmen päivän kuluessa, ennenkuin Johannes ehti muuttaa mieltään. Niin oli asia päätetty, ja Zeno lähti kotiinsa, ilmoittaen lähettävänsä matkatavaransa laivaan päivän kuluessa.
Kotiin tullessaan hän tapasi kirjurin odottamassa häntä valitusvirsineen. Omobono oli näöltään ja ololtaan kuin vanhahko kipeä lammas, ollen hyvin pahoillaan omasta puolestaan ja kauheasti huolissaan, ettei häntä vain moitittaisi siitä mitä oli tapahtunut, sekä samalla yhtä paljon peläten sitä, että saisi nuhteita liian paljosta puhumisesta. Hän oli suoriutunut rauhallisen elämänsä kauheimmasta koetuksesta hyvin urhoollisesti, niin hän uskoi; ja jos Zeno olisi nimittänyt häntä kaakattavaksi kanaksi sinä aamuna, olisi sen tuottama järkytys ehkä pannut sekaisin hänen päänsä ja varmasti murtanut hänen sydämensä.
Mutta Zeno oli saanut Vitolta selostuksen taloaan myllertäneistä tapahtumista ja tiesi, että Omobono oli tehnyt parhaansa, siihen katsoen mikä olisi voinut olla hänen pahimpansa, arkaluontoinen kun oli.
"Olet tehnyt oikein hyvin", sanoi isäntä. "Entisaikaan, Omobono, kunnioitettiin marttyyreinä niitä, jotka kuolivat uskonsa tähden, mutta niitä, jotka kärsivät ja jäivät eloon, pidettiin jälkeenpäin arvossa rippi-isinä. Se on nyt sinun asemasi."
Tämän tiedonpätkän oli Zeno hankkinut muiden samanlaatuisten ohessa odottaessaan pääsevänsä Patraksen tuomioherraksi. Omobonon sydän lämpeni kehuista.
"Ja rippi-isällä on se etu, herra, että hän on elossa ja voi vielä olla hyödyksi", uskalsi hän huomauttaa, vaikkakin hiukan arasti.
"Aivan niin", myönsi Zeno. "Elävä koira on parempi kuin kuollut leijona. Tarkoitan tietysti vahtikoiraa, Omobono", lisäsi hän hiukan kiiruusti, "uskollista vahtikoiraa."
Omobonon olemus sinä aamuna ei muistuttanut lauman vartijaa, paimenen pörröistä ystävää. Ei vähääkään; mutta hän oli mielissään, ja kun hänelle sanottiin, että hänen oli käärittävä kimpsunsa kokoon ja valmistauduttava lähtemään Konstantinopolista tehdäkseen pienen matkan Venetsiaan, sai ihastus suorastaan hiukan punaa hänen harmaille poskilleen.
"Ja saanko kysyä, herra", aloitti hän, "miten menetellään — —" hän pysähtyi ja katsahti merkitsevästi kattoon, osoittaakseen talon yläkerrosta, — "neidin suhteen?" lisäsi hän, päättäen lauseensa viimeinkin.
"Hän lähtee mukaamme", vastasi Zeno lyhyesti.
"Kyllä, herra. Mutta saanko kysyä, tuleeko kuulumaan minun velvollisuuksiini vastata hänestä?"
"Sinun?" Zeno katsoi pikku mieheen peittelemättömällä hämmästyksellä.
"Tarkoitan, herra, messer Marco Pesaron puolesta. Minä olin ymmärtänyt — —"
"Ei", sanoi Zeno, "sinä et ollut ymmärtänyt."
"Mutta olihan, herra — —"
"Omobono, minä olen usein varoittanut sinua uteliaisuudestasi."
"Kyllä, herra. Minä rukoilen joka päivä voimaa sitä vastustamaan. Kuitenkin, vaikka tiedänkin sen synniksi, se joskus johtaa minut saamaan tietoa asioista, joista on hyötyä. Minä en luule, että jos te tietäisitte mitä minä tiedän, te pitäisitte mahdollisena lähettää — —"
"Sinä puhut liian paljon", sanoi Zeno. "Jos sinulla on jotakin sanottavaa, niin sano se. Jollei sinulla ole mitään sanottavaa, niin älä sano mitään. Mutta älä jaarittele. Mitä sinä olet saanut tietoosi?"
Kun Omobonolta täten riistettiin pitkän tarinan kertomisen nautinto, koetti hän tunnontarkasti ilmaista tietonsa mahdollisimman harvoin sanoin.
"Neidin nimi ei ole Arethusa, herra. Ennenkuin hän möi itsensä Rustanille pelastaakseen omaisensa nälkään nääntymästä, oli hänen nimensä Zoë Rhangabe, Andronikuksen mestauttaman protosparthoksen tytär — —"
"Rhangabe?" toisti Zeno, uskomatta häntä; sillä se oli ylhäinen nimi, ja on vieläkin.
"Niin, herra. Mutta sekään ei oikeastaan ollut hänen nimensä, sillä Rhangabe ja hänen vaimonsa olivat ottaneet hänet kasvatikseen, kun heillä ei ollut lapsia, mutta jälkeenpäin heille syntyi kaksi poikaa — —"
"Hiiteen heidän poikansa!" keskeytti Zeno. "Kuka hän on?"
"Hänen oikea nimensä on Bianca Giustiniani; hän on syntyperältään venetsialainen, ja hänen isänsä ja äitinsä kuolivat täällä ruttoon kohta hänen syntymänsä jälkeen. Ymmärrättehän, herra, sellaisissa olosuhteissa, vaikka neiti kutsuikin itseään orjaksi, on messer Marco Pesaron antama tehtävä senluontoinen — —"
"Omobono", sanoi Zeno, keskeyttäen hänet uudelleen, "toimita tänne pappi heti paikalla. Minä aion mennä naimisiin."
"Naimisiinko, herra?" pikku kirjuri oli ällistyksissään.
"Lähetä Vito hakemaan pappia!"
Ja ennenkuin Omobono ehti sanoa enempää, oli Zeno lähtenyt huoneesta.
Hän tapasi Zoën seisomassa avonaisen ikkunan ääressä, josta aamuauringon paiste virtaili vielä sisään. Zoën hiukset eivät olleet vielä kammatut, vaan valuivat silkkisinä aaltoina hänen harteilleen, vielä kylvystä kosteina. Hän oli hiukan kalpea, niinkuin pimeässä huoneessa puhjennut kukka, ja hänen pukunaan oleva karhea silkkivaippa, jonka hän oli vetänyt tiukasti ympärilleen, tehosti vastakohdallaan hänen hipiänsä väriä ja hienoutta sekä hänen herkän ja henkevän suunsa suloista raikkautta.
Zeno otti häntä kädestä ja katsoi häneen vakavana ennenkuin puhui. Vain kaksi yötä ja yksi päivä oli kulunut siitä, kun hän oli ymmärtänyt sen, mikä oli jo viikkoja piillyt hänen sydämessään. Sama totuus oli hiipinyt Zoënkin sydämeen, mutta hän oli tiennyt mitä se merkitsi.
"Sinä säilytit salaisuutesi hyvin", sanoi Zeno — "liiankin hyvin!"
Zoë pudisti päätään, luullen Zenon puhuvan hänen rakkaudestaan.
"Te tiesitte sen aikoja sitten", vastasi hän. "Ja mitä ette tiennyt, sen arvasitte. Te säilytitte oman salaisuutenne paljoa paremmin."
"Tein parhaani estääkseni itsenikin sitä tietämästä", sanoi Zeno, ymmärtäen mitä Zoë tarkoitti. "En kuitenkaan voinut salata sitä ainiaan! Mutta koska tiedämme rakastavamme, alkaa elämämme nyt tästä, ja yhdessä. Yhdessä, koska sinä pelastit minun henkeni — minä tiedän kaiken, sillä minulle on kerrottu; ja niin on minun elämäni sinun ja sinun elämäsi on minun, koska olemme syntyneet yhtyäksemme, niinkuin haukat yhtyvät haukkoihin, kyyhkyset kyyhkysiin, satakielet satakieliin."
"Sanokaamme haukat!" nauroi Zoë. "Minä pidän enemmän rohkeasta linnusta!"
"Niin minäkin, — ja siksipä, pikku Arethusa-haukkani, meidän täytyy lentää yhdessä turvallisempaan pesään, ennenkuin Toktamish tai joku muu barbaari panee toimeen vastavallankumouksen. Tuletko mukaani?"
Zoë hymyili ja laski kätensä hänen käteensä.
"Enkö ole teidän ostettu orjanne?" kysyi hän. "Minun on toteltava."
"Se ei riitä. Me olemme kristitty mies ja neito. Sinun on mentävä kanssani kunniassa minun oman kansani luo."
"Venetsialainen aatelismies ei voi mennä naimisiin orjan kanssa", huomautti Zoë, vaikka hymyillen.
Zeno nauroi onnellisena ja siirtyi etäämmälle hänestä.
"Venetsialainen aatelismies saa tehdä mitä hänen omat silmänsä hyväksi näkevät, paitsi kavaltaa maataan", sanoi hän. "Avioliittoon kuulutetaan ylkä nuorimies Carlo Zeno Venetsiasta ja morsian nuori neito Arethusa — —"
"Rustan Karaboghazdzhin orjamarkkinoilta!" ehdotti Zoë, nauraen Zenon mukana. "Se on hieno liitto suuren dogin palatsiin, herra!"
"Oh, dogeistako puhut? Sittenpä panenkin sen kuulumaan toisella tavalla, niinkuin pappi kohta tulee sen sanomaan, sillä luulen, että hän odottaa jo alakerrassa, ja Omobono on opettamassa hänelle hänen läksyään."
"Kuinka panette sen kuulumaan?"
"Bianca Giustiniani, tahdotko ottaa tämän miehen aviopuolisoksesi?"
Zoën hämmästys oli suuri, ja hetkeen hän ei saanut sanaa suustaan.
"Tahdotko ottaa tämän miehen?" kysyi Zeno uudelleen, mutta lämpimämmin nyt ja likempänä Zoën huulia, vaikk'ei hän niitä nähnyt; sillä hän luuli näkevänsä Zoën sielun hänen uljaissa ruskeissa silmissään, ja mitä vastaukseen tulee, niin sen hän tiesi.
Jäljelläoleva osa Zenon elämäkerrasta, paljon sellaisen ohessa, mitä sadunkertoja on tässä tarinoinut, on luettavissa hyvin huonolla latinalla, hänen pojanpoikansa, Bellunon kunnon piispan Jacopon kirjoittamana: kuinka hän purjehti Dardanellien läpi ja pani täytäntöön keisari Johanneksen lahjoituksen ottaen Tenedoksen tasavallan haltuun; kuinka genualaiset koettivat kovasti ottaa sitä pois häneltä; ja kuinka hän taisteli kuin sankari ainakin, kourallisella miehiä suurta sotajoukkoa vastaan, ja ajoi heidät pois ja pelasti saaren; ja myöskin kuinka hän sai elää pelastaakseen heiltä itse Venetsiankin silloinkuin kaikki näytti olevan hukassa, ja mursi heidän valtansa ainiaaksi sen jälkeen; ja kuinka hän teki monta muuta suurta ja kunniakasta tekoa, kaikki sen jälkeen kuin hän oli ottanut Bianca Giustinianin vaimokseen.