The Project Gutenberg eBook ofArkansasin sissit: Seikkailuromaani suurilta ruoholakeuksiltaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Arkansasin sissit: Seikkailuromaani suurilta ruoholakeuksiltaAuthor: Gustave AimardTranslator: Niilo K. NordströmRelease date: August 19, 2018 [eBook #57727]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ARKANSASIN SISSIT: SEIKKAILUROMAANI SUURILTA RUOHOLAKEUKSILTA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Arkansasin sissit: Seikkailuromaani suurilta ruoholakeuksiltaAuthor: Gustave AimardTranslator: Niilo K. NordströmRelease date: August 19, 2018 [eBook #57727]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Arkansasin sissit: Seikkailuromaani suurilta ruoholakeuksilta
Author: Gustave AimardTranslator: Niilo K. Nordström
Author: Gustave Aimard
Translator: Niilo K. Nordström
Release date: August 19, 2018 [eBook #57727]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ARKANSASIN SISSIT: SEIKKAILUROMAANI SUURILTA RUOHOLAKEUKSILTA ***
Produced by Tapio Riikonen
Seikkailuromaani suurilta ruoholakeuksilta
Kirj.
Ranskankielestä [Les Trappeurs de l'Arkansas] suomentanut
Niilo K. Nordström
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1920.
Esipuhe.
Johdanto. Kirottu:
I. Hermosillo.II. Hacienda del Milagro.III. Tuomio.IV. Äiti.
I. Uskollinen Sydän:
I. Preirie.II. Metsästäjät.III. Jäljet.IV. Matkalaiset.V. Comanchit.VI. Pelastaja.VII. Yllätys.VIII. Kosto.IX. Aave.X. Varustettu leiri.XI. Kauppa.XII. SielullistaXIII. Mehiläismetsästys.XIV. Musta HirviXV. Majavat.XVI. Petos.XVII. Kotkanpää.XVIII. Eusebio.XIX. Päällikköjen neuvottelu.XX. Kidutus.
II. Tappaja:
I. Uskollinen Sydän.II. Preirierosvot.III. Uhraus.IV. Tohtori.V. Liitto.VI. Viimeinen hyökkäys.VII. Taistelu.VIII. Verdi Gris-joen luola.IX. Oveluutta.X. Rakkaus.XI. Vangit.XII. Sotajuoni.XIII. Preirielaki.XIV. Rangaistus.XV. Anteeksianto.Loppusanat.
Esipuhe.
Poissa jo ovat ne kirjailijat, jotka omien kokemusten varassa ammensivat jännittävien teostensa aiheita "valkonaamojen" ja "punanahkojen" julmista keskinäisistä kamppailuista, Suuren Lännen ensi asuttamisesta kalifornialaisine kultakuumeineen tai Espanjan amerikkalaisten siirtomaiden vapaustaisteluista. Viimeisenä näistä ensikäden kertojista poistui eversti Cody eli "Buffalo Bill" elävien ilmoilta 1917.
James Fenimore Cooperin päiviltä asti se vuosisata sotaista seikkailukirjallisuutta sivistysmaailman rajoilta nostatti esille vain puolikymmentä säilyvää nimeä, Euroopan mantereelta ainoastaan yhden edustajan Saksasta ja yhden Ranskasta. Vähän myöhemmin syntyi niinikään Cooperin aloitteesta meriromaani, aivan äskeinen aika on luonut 20. vuosisadan nuorison suurimmaksi viehäkkeeksi luonnonelämä-kuvaukset, ja ohimenevästi on suuri maailmansota synnyttänyt oman nuorisonkirjallisuutensa. Vanhempaan kauteen kuului myös erityinen pyhäkoulukertomusten sato, nyttemmin hävinneenä.
Mutta tuon tuostakin palaudutaan noihin ensimmäisiin suuriin seikkailukirjailijoihin, joiden menestys on tuottanut niin paljon epäonnistunutta jäljittelyä, että koko se kirjallisuudenhaara on joutunut vanhemman väen epäsuosioon. On totta, että noissa parhaimmissakin romaaneissa on väkivaltaisemman ajan henkeä kuin ihmiskunta vielä taannoin luuli enää mahdolliseksi maailmassa. Nuoriso ei kuitenkaan ota kaikkea niin harkitsevalta kannalta; sen aistiminen ei ole vireessä kaikkien kamaluuksien tajuamiselle. Pääasiaksi jää nuorille lukijoille tapaussarjan ja toimintapaikkojen vauhdikas vaihtelu ja kokemusrikkaiden kertojien saavuttama ilmeinen todellisuusteho; ja vuosikymmenien vieriessä ovat menneisyyteen siirtyneet olot saaneet uutta merkitystä historiaan kuuluvina kehitysjaksoina. Nykyaikana myös osataan paremminkin antaa arvoa sille syvälle luonnontuntemukselle, jota nuo suurten seikkailukertomien kuvaukset kauttaaltaan henkivät.
Suomalainen kustantaja on senvuoksi ryhtynyt järjestelmällisesti julkaisemaan alkuteksteistä toimitettuina lyhentämättöminä käännöksinä noita nuorison varempien seikkailukirjailijain teoksia, joita meidän maassamme on tähän asti tunnettu muutamina "vanhanaikaisen" laajuutensa takia karsittuina mukaelmina. Tällöin on saanut vuoronsa myösGustave Aimard, jonka oikea nimi Oliver Gloux on jo aivan unohdettu.
Monet vuosikymmenet Aimard oli Jules Vernen rinnalla jokaisen ranskalaisen koulupojan ihasteltu suosikki, ja vieläkin hänen romaanituotantonsa 52 vankkaa nidettä käsittävä kokonaispainos on alinomaa kustantajan uusittavana. Käännöksinäkin levisivät hänen parhaat teoksensa miljoonin kappalein eritoten Englannissa ja Amerikassa, Cooperin ja Mayne Reidin kanssa kilpaillen, ja kokonaan ei ole missään maassa uudempi tuotanto syrjäyttänyt tämän aito intiaanikirjailijan kirjaviin kokemuksiin perustuvia voimakkaita, romanttisuudella väritettyjä kuvauksia leirielämästä, rajataisteluista, aavikoiden ja salomaiden juhlallisesta suuruudesta.
Syntyneenä Pariisissa v. 1818 nuori Oliver Gloux aloitti seikkailijauransa jo poikuusiässä, purjehtien laivapoikana Amerikkaan. Hänen merkitsevimmästä elämäntaipaleestaan ei ole saatavissa mitään yhtenäistä ja seikkaperäistä selostusta, mutta muutamista hänen romaaneihinsa siroitelluista omakohtaisista selityksistä ja aikalaisten esittämistä asiatiedoista voi havaita tosiksi eräitä pääkohtia: lannistumattoman seikkailuinnon vallassa hän kahden vuosikymmenen ajan samoili ristiin rastiin koko Amerikan mantereen Yhdysvaltain keskivaltioista Tulimaan rajoille asti, välillä kiertäen maailman meriäkin, — comanchi-intiaanien kasvattina, täydesti eläytyen heidän heimosotiinsa ja kaikkiin oloihinsa, kahdesti kytkettynä apachien kidutuspaaluun, kullankaivajana, uudisraivaajana, trapperina, metsästeli biisoneja Lännen ruoholakeuksien sioux- ja mustajalka-pyytäjien kanssa, vaelteli eksyksissä ja menehdyksissä del Norten lentohiekka-aavikoilla, raatoi neljätoista kuukautta Magellanin salmen patagonien rääkättynä orjana, matkasi yksinään halki Brasilian aarniometsien, uhmaten petoja ja ihmisvihollisia, tutki Kordillerien korkeimmat huiput kuten suurten virtojen etäisimmät juoksutkin aina eläen kädestä suuhun, huomisesta huolehtimatta, onnellisena kaikista uusista kokemuksista, sivistysmaailmasta paenneena.
Aimard nimenomaan huomauttelee, että hän on romaanin muodossa tahtonut tarkoin kertoa vain todellisesti elettyä, kuvata ainoastaan nähtyä, suoden sijaa mielikuvitukselle vain alkeellisimpien kaunokirjallisuuden vaatimusten mukaan ja alituiseen esittäen omakohtaisia seikkailujaan, mutta kertomisessa syrjäyttäen oman minänsä, jotta tuon villin elämän luonnollinen teho ei häiriytyisi. Hänellä oli kaiken aikaa selvänä aistimuksena, että nuo olot ja näyttämöt olivat nopeasti muuttumassa sivistyksen hellittämättömän painostuksen tieltä, ja sitä tunnollisemmin hän tahtoi saada ne talletetuiksi jälkimaailmalle. On myönnettävä, että Aimard kaikista kirjailijoista tyhjentävimmin esittää Uuden mantereen villiä elämää viime vuosisadan toiselta kolmannekselta, — toisinaan pakostakin johtuen koskettelemaan hyvin verisiä kohtauksia, — ja että hän pääteoksissaan osoittaa erinomaisia kertojalahjoja, jotka antavat niille "klassillisuuden" leiman ja nykyaikaisenkin sepitystaituruuden rinnalla pysyttävät ne yhäti esillä kirjallisuudessa.
Saapuessaan kotimaahansa sotapalvelukseen 1848 hän oli jo julkaissut ensimmäisen kirjansa, ja palattuaan taas seikkailumailleen hän ilmeisesti pitikin silmällä kirjallisia aiheita, ryhtyen jonkun vuoden kuluttua kuumeiseen tuotantaan, joka piankin toimitti nuo sinikantiset Amyotin kustannustuotteet kaikissa Ranskan kirjakauppojen ikkunoissa vallitsevaksi piirteeksi ja tuotti niissä omaksutulle salanimelle maailmanmaineen. Ensimmäisenä huomattavana menestyksenä oli v. 1858 ilmestynytLes Trappeurs de l'Arkansas, joka nyt aloittaa hänen koottujen teostensa sarjan alkukielellä ja on katsottu asianmukaiseksi myös suomennuttaa johtamaan tätä meikäläiselle yleisölle valmisteltua lopullista käännössikermää. Se ei siis ole tekijänsä etevin teos, mutta monestakin syystä on otollisempaa noudattaa alkutekstien aikajärjestystä, — useissa romaaneissa esiintyy yhteisiä henkilöitäkin jatkuvasti toimimassa.
Aimard asettui sitten Ranskaan, hellittämättömästi muokkailemaan laajaa aineistoaan noiksi romaaneiksi, joiden 22,000;een nousevassa sivumäärässä saa syvästi viehättyen tutustua lukuisiin unohtumattoman suurenmoisiin kuvauksiin, mutta lopulta myös aiheiden ja voimien ehtymiseen, kunnes kynä kirpoaa kuumeisuuden riuduttamien aivojen kannustamasta kädestä ja mielisairauden hämy tuottaa levon. Hänen yksityisestä elämästään ei tältä kotimaassakaan vietetyltä ajalta näy sen enempää tietoja kuin että hän oli saksalais-ranskalaisessa sodassa sissiupseerina ja kuoli St. Annen hoitolassa Pariisissa kesäkuulla 1883.
Aimard on siten pääasiallisesti "intiaaniromaanien" kantaisän Cooperin ohella enimmin vaikuttanut tämän kirjallisuudenlajin tavattomaan kukoistukseen, joka ulottui nykyisten keski-ikäisten kansalaisten lapsuuteen asti. Senkin alan suurmiehillä on sentään vielä paljon sanottavaa uusille poikapolville, ja osittain toisessa merkityksessä kuin ennen, kuten edellä huomautettiin: sivistyksen esitaistelijain uljas seikkailuhenki elää innostavana näissä parhaissa tuotteissa, ja niiden käsittelemä outo maailma on jälleen uutta meidän ajallemme, kun huomio on välillä kääntynyt jatkuvaan kehityskulkuun ja varsinaisen trapper-kauden nyt eroittaa selvä juopa meistä.
Hermosillo
Matkailijan, joka ensi kertaa astuu maihin Etelä-Amerikan mantereelle, valtaa väkisinkin selittämätön surumielisyyden tunne.
Uuden maailman historia on tosiaankin vain surkea marttyyriluettelo, jossa yltiöpäisyys ja voitonhimo keskeyttämättä kulkevat käsi kädessä.
Kullan etsintä oli aiheena uuden maailman löytöön. Kun kulta kerran oli keksitty, pitivät Amerikan valloittajat tätä maata vain tyyssijana, jonne nämä ahneet seikkailijat saapuivat pitäen toisessa kädessään väkipuukkoa, toisessa ristiinnaulitun kuvaa. Korjattuaan runsaan saaliin tuota metallia, jota niin kiihkeästi himoittiin, he palasivat kotimaahansa komeillakseen rikkauksillaan ja houkutellakseen häikäisevällä loistollaan sinne uusia siirtolaisia.
Tämän lakkaamattoman matkustelemisen syyksi on luettava, että Amerikassa ei ole sellaisia suurenmoisia muistomerkkejä, jotka ovat jäännöksiä kokonaisen siirtokunnan asuinpaikoista, kun se asettuu pysyväisesti asumaan uuteen maahan jatkaakseen siellä sukuaan. Jos matkustat tämän suunnattoman laajan mantereen halki, jota espanjalaiset kolmen vuosisadan aikana ovat häiritsemättä saaneet pitää hallussaan, niin muistuttavat sinua muutamat siellä täällä näkyvät nimettömät raunioläjät heidän kauttakulustaan, kun taas aztekien ja inkain jo moniaita vuosisatoja ennen Amerikan löytöä sinne kohottamat rakennukset seisovat siellä vielä majesteetillisen yksinkertaisina, katoamattomana todistuksena heidän sielläolostaan ja sivistyspyrkimyksistään.
Mutta mitä on tullut nykyään [romaani on kirjoitettu 1850-luvulla.Suom.] näistä kunniakkaista valloitusmaista, joita aikanaan koko Eurooppa himoitsi omakseen, missä murhamiesten veri on sekoittunut voitettujen vereen tuon toisen, valloittavan kansan hyväksi, joka siihen aikaan oli niin ylpeä uljaista päälliköistään, hedelmällisistä, maa-alueistaan ja kaupastaan ja joka sulki piiriinsä koko maailman? Vuodet ovat vierineet, ja tätä nykyä Etelä-Amerikka sovittaa niitä rikoksia, joihin sen vuoksi oli ryhdytty. Lyhytaikaisesta vallasta keskenään taistelevien puolueiden raatelemana, rappeutuneiden harvainvaltain alle sortuneena, ulkomaalaisten hylkäämänä, jotka siellä ovat ammentaneet rikkauksiaan, se riutuu, vähitellen menehtyen velttoutensa kuormaan, jaksamatta kohottaa päältään lyijykäärettä, joka sen tukahuttaa, niin että se voi nousta jälleen eloon vasta kun uusi rotu, joka ei murhaa ja joka elää Jumalan käskyjen mukaan, tuo sinne mukanaan työn ja vapauden, perusedellytykset kansojen elämään.
Espanjalais-amerikkalainen rotu on, lyhyesti sanottuna, pysynyt niillä alueilla, jotka heidän esi-isänsä ovat heille perintönä jättäneet, siirtämättä niiden rajoja kauemmaksi. Tämän rodun sankarius haudattiin keisari Kaarle V:n mukana, ja emämaastaan se on muistona säilyttänyt vain vieraanvaraiset tapansa, uskonnollisen suvaitsemattomuuden, kitaransoittajat ja karbinilla varustetut kerjäläiset.
Kaikista valtioista, jotka kuuluvat laajaan Meksikon liittoon, on Sonoran valtio ainoa, joka taistelujensa takia sen ympärillä asuvia intiaaniheimoja vastaan ja alituisesti hankauksissa ollen mainittujen heimokuntien kanssa on säilyttänyt omintakeisen luonteen.
Asukkaiden tavoissa on jonkunlainen villi sävy, joka heti ensi silmäykseltä osoittaa heidän eroaan mantereen sisäosissa olevien valtioiden väestöistä.
Rio Gilaa voi pitää tämän valtion pohjoisrajana; idästä länteen se on puristuneena Sierra Madren ja Kalifornianlahden väliin.
Durangon toisella puolen Sierra Madre jakautuu kahteen vuoriharjanteeseen. Päähaara jatkuu entiseen suuntaan pohjoisesta etelään, jotavastoin toinen harjanne kääntyy länteen päin, kulkien Durangon ja Guadalajaran valtioiden taitse, minkä jälkeen se puhkaisee kaikki ne alueet, jotka rajoittuvat Tyyneenmereen. Tämä haara Kordillereja on Sonoran etelärajana.
Luonto näyttää kuin huvin vuoksi tuhlailleen runsain käsin hyvyyksiä tälle maalle. Ilmanala on hymyilevä, lauhkea ja terveellinen; kultaa, hopeaa, mitä hedelmällisintä maata, herkullisia maanantimia ja lääketarkoitukseen kelpaavia yrttejä on siellä yllin kyllin; siellä on minttuja, joista valmistetaan erittäin tehokkaita voiteita; siellä on hyödyllisiä hyönteisiä, joista saadaan värejä; mitä harvinaisimpia marmorilajeja, mitä arvokkaimpia jalokiviä, metsänriistaa ja kalaa kaikenlaista. Mutta toiselta puolen ovat Rio Gilan ja Sierra Madren laajoissa eräseuduissa asustavat, riippumattomat intiaaniheimot, comanchit, poonit, pimat, opatat ja apachit, julistaneet julman sodan valkoista rotua vastaan, aikaansaaden alituisilla, leppymättömillä hyökkäyksillään sen, että tämä saa suorittaa kalliit maksut omistusoikeudestaan kaikkiin näihin rikkauksiinsa, jotka sen esi-isät ovat intiaaneilta ryöstäneet ja joita viimemainitut lakkaamatta vaativat itselleen takaisin.
Sonoran tärkeimmät kaupungit ovat Guaymas, Hermosillo ja Arispe.
Hermosillo, jonka nimenä ennen oli Pitic ja jonka kreivi de Raousset Boulbonin retkikunta on tehnyt kuuluisaksi, on Meksikon Tyynellemerelle suuntautuvan kaupan varastopaikka. Siinä on yli yhdeksäntuhatta asukasta.
Tämä kaupunki on rakennettu ylätasangolle, joka vähitellen viettää luoteiseen merelle päin, nojautuen ja vilunarkana turvautuen kukkulaan, jolla on nimenäel Cerro de la campana, — kellovuori. — Viimemainitun harjaa koristavat mahtavat kivipaadet, joita koskettamalla saa syntymään heleän, metallisointua muistuttavan äänen.
Muuten tämäciudadon, samoin kuin sen muut amerikkalaiset sisarkaupungitkin, varsin likainen. Talot on rakennettu vanutetusta savesta, ja hämmästyen saattaa matkailija huomata kaikkialla soraläjiä, lokaa ja rappeutumista, mikä tekee hänen mielensä alakuloiseksi.
Sillä hetkellä, jolloin tämä kertomus alkaa, toisin sanoen seitsemäntenätoista päivänä tammikuuta 1817 kello kolmen ja neljän välillä iltapäivällä, jolloin kaupungin asukkaat tavallisesti viettävätsiestaa— päivällislepoaan — asuntojen perähuoneissa, tarjosi yleensä hiljainen ja rauhallinen Hermosillon kaupunki oudon näyn.
Joukkoleperoja, gambusineja eli salakuljettajia ja varsinkinraterojatunkeili huutaen, uhkaillen ja ulvoen Calle de Rosario-kadulla. Ryhmä espanjalaisia sotilaita, — Meksiko ei tähän aikaan vielä ollut luonut niskoiltaan emämaan asettamaa iestä — yritti turhaan palauttaa järjestystä ja hajoittaa väkijoukkoa häikäilemättä iskien täysin voimin peitsensä varrella ihmisiä, jotka sattuivat heidän eteensä.
Mutta meteli ei ottanut vaimentuakseen, vaan alkoi päinvastoin yltyä; varsinkin hiaqui-intiaanit, jotka olivat sekaantuneet väkijoukkoon, huusivat ja viittoilivat vallan hirveästi.
Kaikkien talojen ikkunat olivat täpötäynnä kasvoja, miehiä ja naisia. Näiden katseet olivat suunnatut Cerro de la campanaan päin, jonka juurelta kohosi paksuja savupilviä tupruten kohti taivasta. He näyttivät odottavan jotakin tavallisuudesta poikkeavaa.
Äkkiä kuului kovia huutoja, väkijoukko jakaantui kahtia kuin liian kypsä granaattiomena, ja jokainen syöksyi syrjään mitä suurimman kauhun ilme kasvoillaan.
Muuan nuori mies, tai pikemminkin lapsi, sillä hän oli tuskin kuudentoista vanha, tuli näkyviin tuulispäänä ratsastaen hurjaa laukkaa puolivillin ratsun selässä.
"Pysäyttäkää hänet!" huusivat muutamat.
"Antakaa hänen mennä!" kirkuivat toiset.
"Valgamedios!" kuiskailivat akat tehden ristinmerkin; "siinähän on itse paholainen."
Mutta jokainen, puhumattakaan siitä, että olisi häntä pidättänyt, väistyi syrjään kiireen vilkkaa. Peloton nuorukainen jatkoi hurjaa matkaansa pilkallinen hymy huulillaan, kasvot hehkuen, silmät säkenöiden ja jaellen oikealle ja vasemmalle julmia iskujachicotellaanniille, jotka rohkenivat tulla liian lähelle häntä, tai niille, joita kova onni esti loittonemasta paikalta niin nopeasti kuin he olisivat tahtoneet.
"Oi, voi!Capista!" valitteli muuan tyhmän näköinen ja ruumiiltaan atleettimainenvaquero, kun poika ohiratsastaessaan sivalsi häntä; "vieköön hänet paholainen. Senkin lurjus, joka oli vähällä minut kellistää. Mitä", jatkoi hän katsahdettuaan nuorukaiseen, "sehän on, ellen erehdy, Rafael, kummitoverini poika! Odotahan hiukan,picaro!"
Mutisten partaansa nämä sanat hän levitti suopungin, joka oli kiinnitettynä hänen vyötäisilleen, ja alkoi juosta ratsastajaa kohti.
Väkijoukko huomasi hänen tarkoituksensa ja paukutteli innoissaan käsiään.
"Bravo! Bravo!" huudettiin.
"Älä päästä häntä karkuun, Cornejo", rohkaisivat muut vaquerot toveriaan käsiään taputtaen.
Cornejo, sillä sen tiedämme nyt olevan tuon mielenkiintoisen henkilön nimen, läheni huomaamatta poikaa, jonka edessä vastukset lisääntyivät lisääntymistään.
Kun läsnäolevien huudot ilmaisivat ratsastajalle vaaran, joka häntä uhkasi, katsahti hän taakseen.
Nyt hän huomasi vaqueron. Hänen kasvonsa kävivät kalmankalpeiksi; hän ymmärsi olevansa hukassa.
"Päästä minut menemään, Cornejo", huudahti hän ääni itkusta väristen.
"Ei, ei!" ulvoi väkijoukko. "Pidättäkää hänet! Pyydystäkää hänet!"
Roskaväkeä miellytti tämä ihmisajo; se pelkäsi kadottavansa nähtävyyden, joka niin suuresti sitä huvitti.
"Antaudu!" huudahti jättiläinen, "tai pyydystän sinut suopungillani kuinciboton, tiedä se!"
"En antaudu", vastasi poika päättävästi.
Molemmat keskustelijat kiitivät edelleen, toinen jalkaisin, toinen ratsain.
Väkijoukko seurasi heitä ilosta kirkuen.
Kansajoukot ovat kaikkialla samanlaisia, raakoja ja sydämmettömiä.
"Päästä minut, sanon", jatkoi jälleen poika, "tai vannon kautta kiirastulen siunattujen sielujen, että sinun käy huonosti!"
Vaquero irvisteli ilkeästi ja pyöritti suopunkia päänsä yläpuolella.
"Pane mieleesi, Rafael", sanoi hän, "kysyn viimeisen kerran, tahdotko antautua?"
"En! Tuhat kertaa en!" huusi poika.
"Herran nimeen siis!" vastasi vaquero. Suopunki viuhui ja lähti liikkeelle.
Silloin tapahtui jotakin tavatonta.
Rafael pysähdytti nopeasti hevosensa, niin että se näytti ikäänkuin muuttuneen graniittipatsaaksi. Heittäytyen alas satulasta hän hyppäsi kuin jaguari jättiläisen kimppuun, jonka hän syöksyllään kaatoi hiekalle, ja ennenkuin kukaan ennätti väliin, työnsi hän väkipuukon, jota meksikolaiset aina pitävät vyöllään, vastustajansa kurkkuun.
Paksu verisuihku purskahti pojan kasvoihin, vaquero vääntelehti muutaman hetken, ja sitten hän jäi liikkumattomana makaamaan.
Hän oli kuollut!
Väkijoukko päästi kauhun huudahduksen.
Salamannopeasti poika oli jälleen viskautunut satulaan ja alkanut jatkaa hurjaa matkaansa heiluttaen puukkoaan ja nauraen paholaisen naurua.
Kun ensi hämmästys oli kadonnut, ja aiottiin ryhtyä murhaajaa takaa-ajamaan, oli hän jo hävinnyt.
Ei kukaan voinut sanoa, mille suunnalle hän oli mennyt.
Kuten aina käy tällaisissa tapauksissa, tulijuez de letras— tutkintotuomari — muassaan lauma ryysyisiä apulaisia murhapaikalle vasta sitten, kun se jo oli liian myöhäistä.
Juez de letras, don Inigo tormentos Albaceyte, oli noin viidenkymmenen vuoden ikäinen lyhyt, lihava mies, joka otti espanjantupakkansa runsaasti koristellusta kultaisesta rasiasta ja jonka hyväntahtoisen näköiseen ulkomuotoon kätkeytyi mitä perinpohjaisin itaruus, lisänä erinomainen oveluus ja kylmäverisyys, jota mikään ei pystynyt järkyttämään.
Vastoin luuloa ei arvoisa esivallan edustaja näyttänyt vähintäkään joutuvan hämilleen siitä, että murhaaja oli päässyt pakenemaan. Hän pudisti pari kolme kertaa päätään, antoi katseensa kiertää väkijoukossa, ja siristäen harmaita silmiään ja samalla filosofisesti työntäen nuuskaa nenäänsä hän virkkoi:
"Cornejo-parka, näin täytyi hänen käydä ennemmin tai myöhemmin."
"Niin", sanoi muuan lepero, "hänet on taitavasti murhattu."
"Sitä minäkin juuri ajattelin", vahvisti tutkintotuomari, "sen iskun antaja on osannut työnsä hyvin, se veijari on ollut tehtäväänsä perin tottunut."
"Oh, vielä mitä", vastasi lepero olkapäitään kohauttaen, "hänhän on vielä lapsi."
"Häh! Mitä sanotte?" huudahti tuomari teeskennellen hämmästystä ja katsahtaen alta kulmain puhetoveriinsa. "Lapsiko?"
"Melkeinpä", vastasi lepero ylpeänä siitä, että häntä näin kuunneltiin, "hänhän on Rafael, don Ramónin vanhin poika."
"Älähän, älähän!" virkkoi tutkintotuomari salaisesti tyytyväisenä. "Eihän toki, se ei ole mahdollista. Rafael on korkeintaan kuudentoista vuoden ikäinen. Hän ei olisi antautunut riitaan Cornejon kanssa, jonka ei olisi tarvinnut muuta kuin puristaa häntä käsivarresta päästäkseen eroon."
"Asia on kuitenkin siten, teidän ylhäisyytenne, mehän kaikki näimme tapauksen. Rafael pelasimontétadon Aguilarin luona ja onni ei näyttänyt olleen hänelle suotuisa, ja hän menetti kaikki rahansa. Silloin hän raivostui ja kostaakseen sytytti talon tuleen."
"Caspita!" huudahti tutkintotuomari.
"Se, mitä minulla on kunnia kertoa teidän ylhäisyydellenne, pitää paikkansa. Suvaitkaa vain katsoa tuonne: savua näkyy vielä, vaikka rakennus onkin jo tuhkana."
"Todellakin", myönsi tuomari kääntäen katseensa sille suunnalle, minne lepero viittasi, "ja sitten…"
"Sitten hän yritti tietysti paeta", jatkoi toinen. "Cornejo aikoi hänet pidättää…"
"Hän oli oikeassa!"
"Hän oli väärässä, koska Rafael hänet kerran tappoi!"
"Niinpä niinkin", myönsi tutkintotuomari, "mutta olkaa huoletta, ystäväni, laki kyllä kostaa hänelle."
Tähän lauseeseen vastasivat läsnäolevat epäilevästi hymyillen.
Vähääkään kiinnittämättä huomiotaan siihen, mikä vaikutus hänen sanoillaan oli, käski esivallan edustaja apulaistensa, jotka jo olivat tutkineet ja tyhjentäneet kuolleen taskut, viedä hänet pois ja siirtää hänet lähellä olevaan kirkon eteisen alle, minkä jälkeen hän palasi kotiinsa tyytyväisen näköisenä käsiään hykerrellen.
Tutkintotuomari veti päällensä matkapukunsa, pisti pari pistoolia vyölleen, kiinnitti pitkän miekan kupeelleen ja nautittuaan kevyen päivällisen lähti ulos.
Kymmenen hampaisiin asti aseistettua, voimakkailla hevosilla ratsastavaaalguaziliaodotti häntä oven ulkopuolella, ja palvelija piteli suitsista oivallista, mustaa ratsua, joka kärsimättömänä tömisteli jalkojaan ja pureskeli kuolaimiaan. Don Inigo hyppäsi satulaan, asettui ratsumiestensä etunenään, ja ryhmä lähti hiljaista ravia.
"Kas niin!" puhelivat uteliaat pysähtyen seisomaan porttien pieliin. "Tuomari Albaceyte lähtee don Ramón Garillasin luo; huomenna saamme kuulla uutisia."
"Caspita!" kuiskailivat toiset, "tuo picaro ei ansaitsisi köyttä, jossa saisi kiikkua."
"Hm!" huomautti muuan lepero surumielisesti hymyillen. "Kautta kunniani, olisi sääli tuota kevytmielistä vekkulia! Hänen Cornejolle tekemänsäcuchilladaon suurenmoinen. Se vintiö on kunnollisesti surmattu."
Mutta tutkintotuomari jatkoi edelleen matkaansa vastaten mitä säntillisimmin niihin tervehdyksiin, joita hänelle hänen ohimennessään huudettiin. Pian hän oli jo päässyt kaupungin ulkopuolelle.
Silloin hän kääriytyi viittaansa.
"Ovatko aseet ladatut?" kysyi hän.
"Kyllä, teidän ylhäisyytenne", vastasi alguazilien päällikkö.
"Hyvä! Lähdemme don Ramón Garillasinhaciendaan. Mutta ripeästi; kiirehtikäämme perille ennen yön tuloa."
Hevoset alkoivat laukata.
Hacienda del Milagro
Hermosillon ympäristö on suorastaan erämaata.
Kaupungista Hacienda del Milagroon — Ihmeitten maatilalle — johtava tie on mitä ikävin ja kuivin.
Pitkien välimatkojen päässä siellä näkee vain rautatammia, kumipuita, Perun puita punaisine ja höysteisine terttuineen, nopaaleja ja kaktuksia, ainoita puita, jotka saattavat kasvaa pystysuorasti paahtavan auringon hehkuvien säteiden polttamassa maassa.
Siellä täällä näkyy kuin katkeraksi pilkaksi vesisäiliöitten pitkiä seipäitä, joiden toisessa päässä on kierretystä, kovettuneesta vuodasta tehty sanko ja toisessa hihnoilla kiinnitetyt kivet. Mutta säiliöt ovat tyhjiä; niiden pohja on mustaa ja kuivettunutta mutaa, jossa kuhisee lukemattomia saastaisia eläviä. Hienonhienot pölypilvet, joita heikoinkin tuulenhenkäys synnyttää, takertuvat huohottavan matkustajan kurkkuun, ja jokaisen kuivettuneen korren alla heinäsirkat raivoissaan vaativat terveellistä yökastetta.
Mutta kun äärimmäisin ponnistuksin on matkannut kolmisen penikulmaa näissä hehkuvankuumissa erämaissa, pysähtyy silmä nauttien lepäämään vihannoivaan keitaaseen, joka näyttää äkkiä nousevan hiekasta.
Tämä paratiisi on Hacienda del Milagro.
Siihen aikaan, jota kertomuksemme kuvaa, kuului tähän haciendaan, joka oli seudun rikkaimpia ja suurimpia, kaksikerroksinen päärakennus, joka oli rakennettutapiastajaadoveistaja jonka ruo'oista tehty pengermäkatto oli kovaksi tallatulla savella peitetty.
Haciendaan tultiin avaran pihamaan kautta, jonka holvimaisessa portissa oli vahva kaksoisovi ja toisessa puoliskossa pieni käyntiluukku. Julkisivun puolella oli neljä huonetta; ikkunoissa oli rautaiset, kullatut ristikot ja sisäpuolella luukut, ja niissä oli lasiruudut, mikä tähän aikaan tässä maassa merkitsi kuulumatonta loistoa. Pihan elipationjoka sivustalla oli rakennuksia, joissa sijaitsi palvelusväen,peonien, lasten y.m. asunnot.
Päärakennuksen alin kerros sisälsi kolme huonetta: jonkunlaisen suuren eteisen, jonka kalustona oli vanhanaikaisia nojatuoleja ja röyhelletyllä sahviaanilla päällystettyjä leposohvia, lavea nopaalipuinen pöytä ja muutamia jakkaroita. Seinillä riippui moniaita kultakehyksisiä muotokuvia, jotka esittivät suvun jäseniä luonnollisessa koossa; näkyviin jätetyt orsihirret oli runsaasti koristettu puuleikkauksilla.
Kaksoisovien kautta päästiin saliin. Pihalle päin oleva puoli oli noin jalan verran muuta lattiaa ylempänä; sitä peitti matto, jolla oli muutamia matalia, omituisilla puuleikkauksilla ja karmosiininvärisellä veralla päällystettyjä jakkaroita ja jalkapieluksia. Tässä huoneessa oli myöskin pieni, neliskulmainen, noin puolen metrin korkuinen pöytä, jota käytettiin ompelupöytänä; se osa oli tarkoitettu naisia varten, jotka siellä istuivat maurilaisten tapaan jalat ristissä. Toisella puolella oli samanlaisella veralla kuin jakkarat ja jalkapielukset päällystettyjä tuoleja. Vastapäätä ovea salin toisella puolella oli makuuhuone vuodekomeroineen korokkeen päässä, jolle oli sijoitettu juhlavuode, ja tätä kaunistivat lukemattomat kultauskoristeet sekä kulta- ja hopeanauhuksilla ja tupsuilla kirjaillut verhot. Lakanat ja päänalaisten päälliset olivat valmistetut mitä hienoimmasta kankaasta, ja niitä reunusti pitsi.
Päärakennuksen takana oli toinen piha, missä sijaitsivat taloushuoneet jacorral; tämän pihan takana avautui laaja puutarha, jota ympäröivät muurit. Se oli yli sata syltä laaja, ja siellä kasvoi, se kun oli suunniteltu englantilaiseen tapaan, ulkomaisia puita ja kasveja.
Haciendassa vietettiin juhlaa.
Oli juurimantaza del ganado, — karjan teurastusaika, — ja peonit olivat muutaman askelen päähän haciendasta laittaneet aitauksen, johon he päästivät elukat. He eroittivat laihat lihavista, jotka yksitellen päästettiin aitauksesta.
Puolikuunmuotoisella lyömäaseella, jossa oli terävät piikit jalanmitan päässä toisistaan, leikkasi vaquero, joka oli piiloutunut aitauksen veräjän luo, perin taitavasti eläinparkojen takajalkojen kintereet poikki sitä mukaa kuin ne juoksivat hänen ohitseen.
Jos hän sattumalta iski harhaan, mikä tapahtui harvoin, ratsasti toinen vaquero täyttä lentoa eläimen perään, sinkautti suopungin sen sarviin ja piti sitä paikallaan, kunnes edellinen oli leikannut jänteet poikki.
Huolettomana nojautuen haciendan porttia vastaan näytti muuan nelisenkymmenen ikäinen mies, jolla oli yllään aatelisen tilanomistajan upea puku, olkapäillä loistavanvärinenzarape, ja jonka päätä vähintäin viisisataa piasteria maksanut panamahattu suojeli laskevan auringon viime säteiltä, johtavan tätä työtä, polttaen maissipaperista kierrettyä savukettaan.
Hän oli ylhäisen näköinen herra, jolla oli hoikka, sorea, hiukan notkoselkäinen, mutta varsin suhteellinen vartalo; hänen hienot kasvonpiirteensä, joissa oli lujuutta ja varmuutta, todistivat vilpittömyyttä, rohkeutta ja ennen kaikkea rautaista tahtoa. Hänen suuret, mustat silmänsä, jotka olivat tuuheitten kulmakarvojen varjossa, olivat verrattoman kauniit, mutta heti kun tavallista suurempi vastoinkäyminen nosti hänen ruskettuneelle iholleen punertavan kajastuksen, kävi hänen katseensa kiinteäksi ja niin voimakkaaksi, ettei kukaan voinut sitä kestää, vaan se pani rohkeimmankin epäröimään ja vapisemaan.
Äärimmäinen hienous ja ennen kaikkea hänen olemuksessaan esiintyvä ylimystön leima ilmaisivat heti ensi silmäykseltä, että tämä mies kuului puhtaaseen ja jaloon kastilialaiseen rotuun.
Hän olikin don Ramón Garillas de Saavedra, vastikään kuvailemammeHacienda del Milagron omistaja.
Don Ramón Garillas kuului espanjalaiseen sukuun, jonka päämies oli ollut Cortezin paraimpia upseereita ja asettunut asumaan Meksikoon senjälkeen, kun tuo nerokas seikkailija niin ihmeellisellä tavalla oli valloittanut tämän maan.
Ruhtinaallisen omaisuuden perijänä, mutta espanjalaisten viranomaisten hylkäämänä, koska hän oli mennyt naimisiin erään sekarotuisen aztekinaisen kanssa, hän oli kokonaan antautunut maittensa viljelykseen ja laajojen tilustensa parantamiseen.
Oltuaan seitsemäntoista vuotta naimisissa hän oli nyt suuren perheen päänä; siihen kuului kuusi poikaa ja kolme tytärtä, siis kaikkiaan yhdeksän lasta, joista Rafael, sama, jonka olemme nähneet niin häikäilemättä surmaavan vaqueron, oli vanhin.
Don Ramónin ja doña Jesusitan avioliitto oli vain sovinnaisliitto, joka oli solmittu pelkästään omaisuuden takia, mutta kuitenkin se teki heidät verrattain onnellisiksi; sanomme verrattain, sillä kun nuori tyttö oli päässyt luostarista vain mennäkseen naimisiin, eivät he olleet koskaan rakastaneet toisiaan, mutta sen sijaan oli heidän välillään hellä, vilpitön kiintymys.
Doña Jesusita kulutti aikansa askareissa, jotka lasten tähden olivat välttämättömät, elellen intiaaninaistensa parissa; hänen miehensä taas, joka täydellisesti oli kiintynyt tilanomistajan elämän tuomiin velvollisuuksiin, oleskeli melkein alituisesti vaquerojensa, peoniensa ja metsästäjiensä seurassa, niin ettei nähnyt vaimoaan muuta kuin muutamien minuuttien aikana ruokapöydässä, ja väliin hän jäi kokonaisiksi kuukausiksi metsästämään Rio Gilan rannoille.
Meidän on kuitenkin lisättävä, että ollessaan joko poissa taikka kotona don Ramón piti mitä suurinta huolta siitä, ettei hänen vaimoltaan puuttunut mitään ja että hän sai pienimmätkin päähänpistonsa täytetyiksi, säästämättä rahaa tai vaivoja hankkien hänelle, mitä hän näytti toivovan.
Doña Jesusita oli viehättävän kaunis ja enkelimäisen herttainen; hän näytti, jollei mielellään, niin ainakin suuremmitta vaikeuksitta mukautuneen siihen elämään, johon hänen puolisonsa oli pakottanut hänet alistumaan, mutta hänen suurista, mustista, kaihoisista silmistään, hänen kasvojensa kalpeudesta ja ennen kaikkea siitä surumielisyyden vivahduksesta, joka alinomaa varjosti hänen himmeänvalkoista otsaansa, oli helppo päättää, että tässä hurmaavassa kuvapatsaassa asuva palava sielu sekä tämä sydän, joka ei tuntenut edes omaa itseään, oli kokonaan suunnannut huomionsa lapsiinsa, että hän ihaili näitä kaikkein kauneimman ja pyhimmän rakkauden, äidinrakkauden, koko neitseellisellä voimalla.
Mitä don Ramóniin tulee, niin hän oli aina hyvä ja huomaavainen vaimolleen, jota hän ei ollut vaivautunut tutkistelemaan, ja niin hänellä oli oikeus pitää vaimoaan maailman onnellisimpana olentona, jollainen tämä olikin senjälkeen, kun Jumala oli suonut hänen tulla äidiksi.
Aurinko oli vähän aikaa sitten mennyt mailleen, taivaalta rupesi vähitellen katoamaan purppurainen värivivahdus, samalla kun tuli yhä hämärämpi. Jokunen tähti alkoi jo tuikkia taivaalla ja iltatuuli virisi niin pirteänä, että se yöksi ennusti kauheata myrskyä, jollaisia näillä seuduilla saa nähdä usein puhkeavan.
Käskettyään huolellisesti sulkea jäljellä olevan osan karjaa aitaukseenmayoralkutsui koolle vaquerot ja peonit, ja kaikki suuntasivat kulkunsa haciendaan, mistä iltakello heille ilmoitti, että levon hetki vihdoinkin oli käsillä.
Kun taloudenhoitaja kulki viimeisenä isäntänsä ohitse tervehtien kumartamalla, kysyi tämä häneltä:
"Kuulehan, Eusebio, montako nautaa meillä on tänä vuonna?"
"Neljäsataa viisikymmentä,mi amô(isäntäni)", vastasi mayoral, suurikokoinen, kuiva ja laiha mies, jonka pää oli jo harmaantunut ja jonka kasvot olivat parkitun nahanpalasen näköiset, pysäyttäen hevosensa ja ottaen päästään hattunsa, "siis seitsemänkymmentäviisi enemmän kuin viime vuonna; naapurimme jaguarit ja apachit eivät ole tehneet meille suuria vahinkoja viime aikoina."
"Se on sinun ansiotasi, Eusebio", sanoi don Ramón. "Valppautesi on ollut erinomainen; minä osaan kyllä sen palkita."
"Paras palkkioni on se kaunis kiitos, jonka teidän armonne juuri on minulle lausunut", vastasi mayoral, jonka karkeat kasvot loistivat tyytyväisyyden hymystä.-"Eikö minun pitäisi huolehtia samalla tavalla siitä, mikä kuuluu teille, kuin jos se olisi omaani?"
"Kiitos", vastasi aatelismies liikuttuneena pusertaen palvelijansa kättä. "Tiedän sinun olevan minulle uskollinen."
"Elämässä ja kuolemassa, herrani; äitinihän on imettänyt teitä, minä kuulun teille ja teidän perheeseenne."
"Mennään nyt jo, Eusebio!" puhui haciendero iloisena. "Illallinen on valmis, señora on varmaankin jo pöydässä, älkäämme antako hänen odottaa meitä pitempään."
He astuivat molemmat patioon, ja Eusebio, kuten don Ramón oli häntä nimittänyt, valmistautui sulkemaan portit, mikä hänen oli tapana tehdä joka ilta.
Sillä aikaa don Ramón astui haciendan ruokasaliin, jonne kaikki vaquerot ja peonit olivat kokoontuneet.
Tämän ruokasalin koko keskiosan valtasi suunnattoman iso pöytä. Ympärillä oli nahalla päällystettyjä penkkejä ja kaksi puuleikkauksilla koristettua nojatuolia, jotka olivat määrätyt don Ramónille ja señoralle. Näiden takana seinällä riippui neljä jalkaa korkea norsunluinen Kristuksenkuva kahden taulun välissä, joista toinen esitti Jesusta Öljymäellä ja toinen vuorisaarnaa. Siellä täällä irvistelivät kalkilla valkaistuille seinille ripustettuina isännän metsästysretkillään tappamien jaguarien, puhvelien tai hirvien päät.
Pöydässä oli runsaastilahuota, sakeaa, maissijauhoista ja lihasta valmistettua keittoa,pucheroaeliolla podridaajapepiania; määrätyissä paikoissa pöytää olimezcal-pallojaja vesikarahveja. Hacienderon viittauksesta alkoi ateria. Vähän myöhemmin puhkesi rajuna aikaisemmin uhannut myrsky.
Satoi rankasti. Joka hetki kirkkaat salamat saivat valot huoneessa tuntumaan himmeiltä, ja niitä seurasi hirvittävä ukkosenjyrinä.
Aterian lopulla myrsky kävi niin kovaksi, että yhtyneiden luonnonvoimien aikaansaama melu esti kuulemasta puhetta.
Ukkonen purkautui kauhistuttavan väkevänä, tuulenpuuska syöksyi saliin rikottuaan ikkunan, kaikki valot sammuivat ja läsnäolevat tekivät peloissaan ristinmerkin.
Tällä hetkellä alkoi haciendan portilla kello kouristuksentapaisesti kajahdella, ja tuiki epäinhimillinen ääni huusi kaksi eri kertaa:
"Auttakaa!… auttakaa!"
"Kautta Kristuksen veren!" huudahti don Ramón syöksyen huoneesta."Tasangolla surmataan joku."
Kaksi laukausta kajahti melkein samaan aikaan, halki ilman kuului tuskanhuuto, ja kaikki vaipui taas kaamean hiljaisuuden valtaan.
Kalpea salama halkaisi pimeyden, ukkonen jyrähti peloittavasti, ja sitten don Ramón ilmestyi jälleen huoneen kynnykselle kantaen sylissään taintunutta miestä.
Vieras laskettiin penkille, ja hänen ympärillään oli touhua.
Tämän miehen kasvot samoin kuin hänen vaatepartensakaan eivät olleet tavallisuudesta poikkeavia; kuitenkaan ei Rafael, don Ramónin vanhin poika, voinut hänet huomattuaan pidättää kauhua ilmaisevaa elettä, ja hänen kasvonsa kalpenivat.
"Voi!" mutisi hän hiljaa, "sehän on juez de letras!"
Hän oli tosiaankin se tutkintotuomari, jonka olemme nähneet matkaavanHermosillosta niin upeassa asussa.
Hänen sateessa kastuneet pitkät hiuksensa valuivat hänen rinnalleen, ja puku oli epäjärjestyksessä, veren tahrima ja monesta kohdasta repeytynyt. Oikea käsi puristi laukaistun pistoolin perää.
Don Ramón oli myöskin tuntenut hänet rikosasiain tuomariksi ja oli tiedottomasti luonut poikaansa pikaisen silmäyksen, jota tämä ei voinut kestää.
Doña Jesuitan ja hänen naistensa ymmärtäväisen hoidon ansiosta tutkintotuomari hengähti syvään, avasi haristavat silmänsä, joilla hän tirkisteli ympärillään olevaa seuruetta, näkemättä aluksi mitään ja tullen vähitellen tuntoihinsa.
Yhtäkkiä syvä punastus peitti hänen otsansa, joka oli ollut hetki sitten aivan kalvakka, ja hänen silmänsä välähtivät. Suunnaten don Rafaeliin katseen, joka naulitsi hänet lattiaan näkymättömän kauhistuksen saaliina, hän nousi ylös vaivalloisesti lähestyen nuorta miestä, joka näki hänen tulevan uskaltamatta tätä väistää, laski kätensä raskaasti pojan olkapäälle ja kääntyenpeonienpuoleen, jotka olivat kauhuissaan näkemästään ja jotka eivät ymmärtäneet tästä mitään, sanoi juhlallisesti:
"Minä, don Inigo Tormentes Albaceyte, Hermosillon kaupungin tutkintotuomari, pidätän tämän miehen kuninkaan nimessä, syytettynä murhasta."
"Armoa!" huusi Rafael, langeten polvilleen ja väännellen käsiään epätoivoisena.
"Voi! voi!" huudahti äitiparka ja vaipui takaisin tuolilleen pyörtyneenä.
Tuomio.
Seuraavana aamuna aurinko nousi sädehtivänä taivaanrannalle. Yöllinen myrsky oli täydellisesti selvittänyt taivaan, joka oli nyt syvän sininen; linnut visertelivät iloisina lehtien alle kätkeytyneinä, ja koko luonto näytti saaneen takaisin tavanomaisen juhlavan ilmeen.
Kello soi iloisesti Hacienda del Milagrossa; palvelijat alkoivat hajaantua joka taholle, jotkut vieden hevosia laitumelle, toiset ajaen karjaa keinotekoiselle preirialle, toiset taas suunnaten kulkunsa niityille, kun taas jäljelle jääneet olivat patiolla lypsämässä lehmiä ja korjaamassa hurrikaanin tekemiä vaurioita.
Edellisen yön myrskyn jättämät ainoat jäljet olivat kaksi upeaa kuollutta jaguaria pötköllään haciendan portin edessä, ei kaukana puoliksi ahmitun hevosen raadosta.
Eusebio, joka käveli ympäri patiota tarkkaillen huolellisesti toisten puuhia, määräsi hevosen kalliit varusteet otettavaksi pois ja puhdistettavaksi ja jaguarit nyljettäviksi; kaikki tämä suoritettiin niin pian kuin suinkin mahdollista.
Kuitenkin Eusebio tunsi itsensä hyvin levottomaksi; don Ramón, joka oli yleensä ensimmäisenä liikkeellä haciendalla, ei ollut vielä ilmestynyt.
Edellisenä iltana juez de letrasin hirveän syytöksen jälkeen hacienderon vanhinta poikaa kohtaan oli don Ramón käskenyt palvelijoittensa poistua. Kun hän sitten itse, vaimonsa kyynelistä ja rukouksista välittämättä, oli tukevasti köysillä sitonut poikansa, oli hän opastanut don Inigo d'Albaceyten erääseen yksinäiseen huoneeseen, johon molemmat sulkeutuivat jääden sinne hyvin myöhään yöllä.
Mitä oli tapahtunut tämän keskustelun kuluessa, jolloin varmaankin oli ratkaistu Rafaelin kohtalo? Ei kukaan sitä tiennyt, Eusebio yhtä vähän kuin muut.
Opastettuaan don Inigon huoneeseen, jonka oli laitattanut kuntoon häntä varten, ja toivotettuaan hänelle hyvää yötä don Ramón palasi poikansa luo, jonka vieressä äitiparka yhä itki. Lausumatta sanaakaan hän otti pojan käsivarsilleen ja kantoi hänet makuuhuoneeseensa, missä laski hänet permannolle vuoteensa viereen. Sitten haciendero lukitsi oven ja asettui makaamaan, kaksi pistoolia kätensä ulottuvilla. Yö kului näin loppuun, isän ja pojan pimeässä luodessa toisiinsa katseita kuin metsän eläimet ja äidin polvistuneena vuodattaessa kyyneleitä kynnyksellä, kun hänen ei ollut lupa itse huoneeseen astua, hiljaa itkien esikoisensa puolesta, joka pian, sen hän kauhistuen saattoi aavistaa, häneltä ainiaaksi riistettäisiin.
"Hm!" mutisi mayoral itsekseen, pureskellen lainkaan sitä huomaamatta sammuneen savukkeensa päätä, "mitähän tästä kaikesta tullee? Don Ramón ei ole se mies, joka armahtaa, hän ei tingi kunniastaan. Jättääkö hän siis poikansa oikeuden käsiin? Vielä mitä! Sitä hän ei tee. Mutta mitä hän siis tekee?" Kunnianarvoisa mayoral ei ollut vielä päässyt pitemmälle päätelmissään, kun don Inigo ja don Ramón näyttäytyivät pihalla.
Molempien miesten kasvoilla oli kova ilme. Varsinkin hacienderon katse oli synkkä kuin yö.
"No, Eusebio", sanoi don Ramón lyhyesti, "satuloi hevonen ja varusta nelimiehinen turvajoukko saattamaan tätä herraa Hermosilloon."
Mayoral kumarsi kunnioittavasti ja antoi heti tarpeelliset käskyt.
"Kiitän teitä tuhannesti", jatkoi don Ramón kääntyen tuomarin puoleen."Te pelastitte kotini kunnian."
"Älkää olko minulle niin kiitollinen", vastasi don Inigo. "Vannon, että eilen illalla kaupungista lähtiessäni minulla ei ollut vähäisintäkään aikomusta olla teille mieliksi."
Haciendero liikahti.
"Asettukaa minun asemaani. Minä olen ennen kaikkea tutkintotuomari. Joku henkilö murhataan, kelvoton heittiö kylläkin, sen myönnän, mutta ihminen kuitenkin, vaikka huonointa lajia; murhaaja tunnetaan, hän ratsastaa täyttä lentoa kaupungin lävitse keskellä kirkasta päivää kaikkien nähden ja uskomattoman julkeasti. Mitä minun tuli tehdä? Ryhtyä häntä takaa-ajamaan, sitä en ollenkaan epäillyt."
"Se on totta", myönsi don Ramón kumartaen.
"Ja paha minut siinä peri, kun ne lurjukset, jotka minua seurasivat, hylkäsivät minut kuin pelkurit myrskyn ollessa pahimmillaan piiloutuakseen jonnekin, en tiedä minne. Vastoinkäymisen kukkuraksi ryhtyi pari harvinaisen suurta jaguaria minua ahdistamaan; ne olivat kimpussani niin lähellä, että olin jo putoamaisillani maahan kuin möhkäle porttinne luona. Ammuin niistä tosin yhden, mutta toinen oli perin vähällä tarttua minuun hampaillaan, kun tulitte avukseni. Saattaisinko tämän jälkeen vangita sen miehen pojan, joka oman henkensä uhalla on pelastanut henkeni? Se olisi mitä mustinta kiittämättömyyttä."
"Vielä kerran kiitän teitä."
"Ah ei! Mehän olemme kuitit, siinä kaikki. En puhu mitään muutamasta tuhannesta piasterista, jotka minulle olette antanut, koska niillä vain tukin ilvesteni suut; mutta huolehtikaa siitä, don Ramón, ettei poikanne toistamiseen joudu käsiini, sillä en tiedä, miten hänet silloin voisin pelastaa."
"Olkaa huoleti, don Inigo, poikani ei joudu käsiinne."
Haciendero lausui nämä sanat niin synkällä äänenpainolla, että tuomari kääntyi hätkähtäen.
"Varokaa, mitä teette!" lausui hän.
"Olkaa huoleti", vastasi don Ramón, "tahdon vain pitää huolta siitä, ettei poikani joudu mestauslavalle ja siten häväise nimeäni."
Samassa tuotiin hevonen. Rikosasiain tutkintotuomari heittäytyi satulaan.
"Kas niin, hyvästi don Ramón", sanoi hän suopeasti, "olkaa varovainen. Se nuorukainen voi vielä parantaa tapansa, hän on vain vähän vilkas eikä mitään muuta."
"Hyvästi, don Inigo d'Albaceyte", vastasi haciendero kuivasti, mikä ei kaivannut mitään vastausta.
Tuomari pudisti päätään ja iskien molemmat kannukset hevosen kylkiin lähti ratsastamaan täyttä ravia saattojoukkonsa seuraamana, vielä viimeisen kerran kädellään viitattuaan tilanomistajalle hyvästiksi.
Tämä seurasi häntä katseillaan niin kauan kuin voi hänet eroittaa, minkä jälkeen hän ripein askelin palasi haciendaan.
"Eusebio", sanoi hän mayoralille, "soittakaa kelloa, niin että saadaan koolle kaikki peonit ynnä muut haciendan palvelijat."
Katsahdettuaan hämmästyneenä isäntäänsä mayoral kiirehti panemaan toimeen saamansa käskyn.
— Mitä tämä kaikki tarkoittaa? — kysyi hän itseltään.
Kellon soidessa maatilan kaikki väki riensi paikalle tietämättä, mistä tämä tavallisuudesta poikkeava kokoonkutsuminen johtui.
Pian he kaikki olivat kokoontuneet suureen saliin, jota käytettiin ruokailuhuoneena. Mitä täydellisin hiljaisuus vallitsi heidän keskuudessaan. Salainen pelko ahdisti heidän sydäntään. He aavistivat, että jotakin kauheata oli tulossa.
Muutaman minuutin odotuksen jälkeen doña Jesusita astui huoneeseen lastensa, paitsi Rafaelin, ympäröimänä ja asettui korokkeelle, joka oli laitettu huoneen toiseen päähän.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat, hänen punertavat silmänsä osoittivat, että hän oli itkenyt.
Sitten tuli don Ramón.
Hänellä oli yllään musta samettipuku, jossa ei ollut koristuksia. Raskaat kultavitjat riippuivat hänen rinnallaan, päässä oli leveäreunainen, kotkansulalla koristettu musta huopahattu, ja pitkä, kiiltäväksi hangattu miekka riippui hänen vasemmalla kupeellaan.
Hänen otsansa oli rypyssä, ja kulmakarvat olivat koholla mustien silmien yllä, jotka näyttivät sinkoavan salamoita.
Läsnäolevat värisivät pelosta. Don Ramón Garillas oli pukeutunut tuomarinpukuunsa.
Jollekulle siis tultaisiin antamaan tuomio.
Mutta kenelle?
Kun don Ramón oli asettunut vaimonsa oikealle puolelle, antoi hän merkin.
Mayoral poistui huoneesta. Hetken perästä hän tuli takaisin Rafaelin seurassa.
Nuorukainen oli paljain päin, ja hänen kätensä oli sidottu selän taakse.
Katse alas luotuna, kasvot kalpeina hän asettui isänsä eteen, jota hän kunnioittavasti tervehti.
Siihen aikaan, jota kertomuksemme koskee, oli varsinkin keskuksista kaukana olevissa maissa, jotka jatkuvasti olivat alttiina intiaanien hyökkäyksille, perheen päämiehellä vielä säilynyt täysin puhtaana se patriarkallinen arvovalta, jota meidän turmeltunut sivistyksemme kaikin voimin koettaa vähentää ja hävittää.
Isä oli perheessään itsevaltias. Hänen tuomiostaan ei voinut vedota, ja se pantiin mutisematta ja vastustuksetta täytäntöön.
Maatilan väestö tunsi isäntänsä lujan luonteen ja leppymättömän tahdon. He tiesivät, ettei hän milloinkaan antanut anteeksi ja että hän piti kunniataan elämääkin kalliimpana. Sentähden he epämääräisen pelontunteen vallassa valmistautuivat olemaan läsnä näytelmässä, jota isä ja poika kohta esittäisivät.
Don Ramón nousi, loi läsnäoleviin synkän katseen ja heittäen hattunsa jalkojensa juureen sanoi kolkolla äänellä:
"Kuulkaa nyt kaikki. Kuulun vanhaan kristittyyn sukuun, jonka esi-isät eivät koskaan ole tehneet rikosta. Kunniaa on suvussani aina pidetty kalleimpana. Tämän kunnian, jonka esi-isäni ovat minulle jättäneet tahrattomana ja jota olen koettanut pitää puhtaana, on vanhin poikani, nimeni perijä, vastikään häipymättömästi häväissyt. Eilen hän on Hermosillossa eräässä pelipaikassa kinastelun johdosta sytyttänyt talon palamaan, niin että koko kaupunki oli vaarassa syttyä tuleen, ja kun muuan mies ryhtyi häntä pidättämään hänen paetessaan, surmasi hän tämän puukoniskulla. Mitä on sanottava nuorukaisesta, jolla on näin nuorella iällä tällaiset pedon vaistot? Oikeus on pantava täytäntöön, kautta Jumalan! Tahdon julistaa ankaran tuomion!"
Tämän lausuttuaan don Ramón pani kätensä ristiin rinnalleen ja näytti malttavan mieltään.
Kukaan ei uskaltanut lausua sanaakaan syytetyn puolustukseksi. Kaikkien päät olivat alas painuneina, ja heidän rintansa huohottivat.
Rafaelia hänen isänsä palvelijat rakastivat hänen pelkäämättömyytensä takia, joka ei tuntenut mitään vastuksia, ja siksi että hän osasi niin mainiosti ratsastaa ja käyttää kaikkia aseita, ynnä ennen kaikkea hänen avomielisyytensä ja hyväsydämisyytensä takia, jotka olivat hänen luonteensa peruspiirteitä. Varsinkin tässä maassa pidettiin ihmishenkeä vähäarvoisena, ja siksi jokainen oli sydämessään valmis antamaan anteeksi nuorukaiselle ja pitämään hänen rikostaan vain kuumaverisyyden ja äkkipikaisuuden seurauksena.
Doña Jesusita nousi. Estelemättä hän oli aina alistunut miehensä tahtoon, jota hän jo aikoja sitten oli oppinut kunnioittamaan. Paljas ajatuskin puolison vastustamisesta kauhistutti häntä ja pani hänet värisemään, mutta koko hänen sielunsa rakastavat voimat olivat keskittyneet hänen sydämeensä. Hän jumaloi lapsiaan, varsinkin Rafaelia, jonka raju luonne enemmän kuin muut tarvitsi äidin huolenpitoa.
Hän sanoi puolisolleen itkusta väräjävällä äänellä:
"Ajattele, että Rafael on vanhin poikasi, että hänen rikoksensa, niin raskas kuin se onkin, ei kuitenkaan saata olla anteeksiantamaton silmissäsi, että olet hänen isänsä ja että minä, minä…" Voihkien hän vaipui polvilleen, risti kätensä ja puhkesi rajuun itkuun. "Rukoilen sinua säälimään. Armoa! Armoa lapselleni!"
Don Ramón nosti kylmästi ylös vaimonsa, jonka kasvoilla vuoti kyyneliä, ja pakoitettuaan hänet istuutumaan jälleen nojatuoliin virkkoi:
"Ennen kaikkea juuri isänä minulla tulee sydämen olla ilman armoa!Rafael on murhaaja ja murhapolttaja; hän ei enää ole poikani!"
"Mitä aiot tehdä?" kysyi doña Jesusita kauhistuneena.
"Se ei kuulu sinuun!" vastasi don Ramón tylysti; "aion yksin pitää huolta kunniastani. Riittää, kun tiedät, että tämä rikos on viimeinen, minkä poikasi tekee."
"Ah!" voihki äiti, "tahdotko siis olla hänen pyövelinsä!"
"Olen hänen tuomarinsa", vastasi leppymätön aatelismies peloittavasti."Eusebio, varusta lähtövalmiiksi kaksi hevosta."
"Jumalani! Jumalani!" voivotteli vaimoraukka rientäen poikansa luokse, jonka sulki syliinsä, "eikö kukaan tule avukseni?"
Kaikki läsnäolevat pysyivät vaiti. Don Ramón ei itsekään voinut pidättää kyyneltä.
"Ah!" huudahti äiti ilosta mielettömänä, "hän on pelastettu! Jumala on hellyttänyt tuon rautaisen miehen sydämen!"
"Erehdyt", keskeytti don Ramón työntäen tylysti hänet pois; "poikasi ei enää kuulu minulle, minä olen tuominnut hänet!"
Samalla hän suuntasi poikaansa teräksenkylmän katseen lausuen peloittavalla äänenpainolla, joka väkisinkin pani nuorukaisen vapisemaan:
"Rafael, tästä hetkestä alkaen et enää kuulu tähän yhteiskuntaan, jossa olet herättänyt kauhua rikoksillasi. Tuomitsen sinut elämään ja kuolemaan metsän petojen keskuudessa."
Kun tämä kauhistava tuomio oli langetettu, astui doña Jesusita pari askelta horjuen ja kaatui selälleen.
Hän oli pyörtynyt.
Tähän hetkeen asti oli Rafael suurin ponnistuksin voinut pidättää sielussaan liikkuvat tunteet puhkeamasta esille, mutta tämän viimeisen kohtauksen vuoksi hän ei kauemmin jaksanut itseään hillitä. Hän syöksyi äitinsä luo kyyneliä vuodattaen ja sydäntäsärkevällä äänellä valittaen:
"Äiti! äiti!"
"Tule!" sanoi don Ramón laskien kätensä hänen olalleen. Poika pysähtyi horjuen kuin juopunut.
"Katsokaa, isä, katsokaahan!" huudahti hän säälittävästi nyyhkyttäen, "äiti kuolee!"
"Sinä juuri olet hänet surmannut", vastasi haciendero kylmästi.
Rafael kääntyi ympäri kuin käärmeen pistämänä. Hän katsahti isäänsä oudosti ja hammasta purren ja otsa kalpeana sanoi hänelle:
"Tappakaa minut, isä, sillä vannon, että samoin kuin te olette ollut vailla sääliä äitiäni ja minua kohtaan, samoin minä, jos jään eloon, olen yhtä armoton teille!"
Don Ramón loi häneen halveksivan katseen.
"Menkäämme!" virkkoi hän.
"Menkäämme!" kertasi nuorukainen lujasti.
Doña Jesusita, joka alkoi palata tajuihinsa, kuuli kuin unessa poikansa lähtevän.
"Rafael! Rafael!" huusi hän toivottomana.
Nuorukainen epäröi hetkisen, sitten hän yhdellä hyppäyksellä syöksyi äitinsä luo ja sulki hänet hurjan iloisena syliinsä. Mutta kohta hän palasi isänsä luokse lausuen:
"Nyt voin kuolla, kun olen sanonut hyvästi äidille!"
He lähtivät ulos.
Kohtauksesta lamautuneina läsnäolevat hajaantuivat keskustelematta vaikutelmistaan, mutta syvän surun vallassa.
Poikansa hellyydenosoituksista oli äitiparka uudelleen menettänyt tajuntansa.
Äiti
Kaksi hevosta, joita Eusebio piteli suitsista, odotti haciendan portilla.
"Seuraanko teidän armoanne?" kysyi taloudenhoitaja.
"Et!" vastasi haciendero kuivasti.
Hän nousi satulaan ja asetti poikansa poikkipuolin eteensä.
"Vie takaisin toinen hevonen, en tarvitse sitä", käski hän.
Iskien kannukset ratsunsa kylkiin, joka hirnahti tuskasta, hän lähti täyttä vauhtia liikkeelle.
Eusebio palasi taloon surullisena pudistellen päätään.
Heti kun hacienda oli hävinnyt näkyvistä erään notkon taakse, pysähtyi don Ramón, veti silkkisen nenäliinan taskustaan, sitoi poikansa silmät lausumatta hänelle sanaakaan ja jatkoi jälleen matkaansa.
Matka kesti kauan erämaassa. Siinä oli jotakin synkkää, joka teki mielen kolkoksi.
Tämä mustiin puettu ratsastaja vaiteliaana kulkemassa hiekkakenttää pitkin, pidellen satulansa kaarella köysillä sidottua poikaa, jonka hermostuneet vavistukset ja hytkähdykset ilmoittivat olevan elossa, oli niin turmiota uhkaavan ja oudon näköinen, että hän olisi herättänyt pelontunteen rohkeimmassakin miehessä.
Kului moniaita tunteja isän ja pojan vaihtamatta sanaakaan keskenään. Aurinko alkoi painua taivaanrannan taakse, ja muutamia tähtiä jo ilmestyi tummansiniselle taivaalle. Hevonen yhä juoksi.
Erämaa alkoi hetki hetkeltä näyttää yhä synkemmältä ja villimmältä. Kaikki kasvullisuuden merkit olivat hävinneet, vain siellä täällä aikojen kuluessa vaalenneet luukasat muodostivat hiekkaan valkoisia täpliä. Petolintuja leijaili hitaasti ratsastajan yllä kimeästi kirkuen, ja synkissä salaperäisissächaparaleissaasustelevat petoeläimet aloittivat illan tullen kaameasti kiljuen yölliset, kolkot konserttinsa.
Näillä seuduilla ei tunneta lainkaan hämärää. Heti kun aurinko on mennyt mailleen, vallitsee täydellinen yö.
Don Ramón ratsasti yhä täyttä lentoa.
Hänen poikansa ei ollut kääntynyt hänen puoleensa rukouksella tai valituksilla.
Kellon lähetessä kahdeksaa illalla ratsastaja vihdoin pysähtyi. Tätä kiihkeää ratsastusta oli kestänyt kello kymmenestä asti. Hevonen, jonka rinta korisi kumeasti, oli kompastua joka askelella.
Don Ramón silmäili ympärilleen. Hänen huulilleen ilmestyi tyytyväisyyden hymy.
Joka puolella avautuivat erämaan suunnattomat hiekkalakeudet. Vain yhdellä suunnalla häämötti taivaanrannalla aarniometsä oudonnäköisenä varjokuvana, joka kaameana keskeytti maiseman yhtenäisyyden.
Don Ramón astui alas hevosen selästä, laski poikansa hiekalle istumaan, otti hevoselta päitset, jotta se voisi syödä hänen sille antamaansa einettä. Kun hän mitä levollisimmin oli suorittanut nämä eri tehtävät, meni hän poikansa luo ja otti pois siteen, joka peitti tämän silmiä.
Nuorukainen pysyi liikkumatta ja katseli isäänsä vaiteliaana ja kylmäverisenä.
Don Ramón sanoi hänelle kuivasti ja tylysti: "Olet täällä yli kymmenen penikulman päässä maatilastani, jonne et saa kuoleman uhalla jalallasi astua. Tästä hetkestä alkaen saat elää yksin. Sinulla ei enää ole isää, ei äitiä eikä kotia. Koska olet peto, tuomitsen sinut elämään petojen joukossa. Päätökseni on peruuttamaton, rukouksesi eivät voi sitä muuttaa. Säästä siis minua niitä kuulemasta."
"En käänny puoleenne rukoillen", vastasi nuorukainen soinnuttomalla äänellä. "Pyöveliä ei rukoilla."
Don Ramón vavahti. Hän astui muutaman askelen edestakaisin kuumeisen kiihtyneenä, mutta tointui melkein heti ja jatkoi:
"Tässä säkissä on ruokaa kahdeksi päiväksi. Jätän sinulle tämän rihlakarbinin, joka minun kädessäni ei koskaan ole osunut harhaan. Annan sinulle myöskin nämä pistoolit, tämänmacheten, puukon, kirveen, ruutia ja luoteja näissä puhvelinsarvissa. Ruokasäkistä löydät tulukset ja kaikki vehkeet, joita tulen sytyttämiseen tarvitaan. Olen pannut sinne myöskin raamatun, joka on ollut äitisi omaisuutta. Olet kuollut yhteiskunnasta, jonne et enää saa palata. Edessäsi on erämaa, se kuuluu sinulle; minulla taas ei ole enää poikaa, hyvästi! Jumala olkoon sinulle armollinen, kaikki on meidän väliltämme lakannut täällä maan päällä. Jäät yksiksesi, vaille kotia, alkaaksesi oman elämäsi ja huolehtiaksesi tarpeistasi. Sallimus ei koskaan hylkää niitä, jotka luottavat siihen. Tästedes se yksin suojelee sinua."
Lausuttuaan nämä sanat don Ramón heltymättömin kasvoin pisti suitset hevosensa suuhun, päästi poikansa vapaaksi yhdellä iskulla leikaten poikki häntä kahlehtineet siteet ja heittäytyen satulaan lähti nopeasti ratsastamaan pois.
Rafael nousi polvilleen, kurkoitti päätään eteenpäin, kuunteli hätääntyneenä hevosen kiivasta juoksua hiekalla, seurasi silmillään, niin kauan kuin hän saattoi eroittaa sitä kovan onnen varjokuvaa, joka mustana näkyi selvästi kuunvalossa. Kun ratsastaja vihdoin oli hävinnyt pimeään, kohotti poika kätensä rinnoilleen, ja kuvaamaton epätoivo vääristi hänen piirteitään.
"Äiti!… äiti!…" huusi hän.
Hän kaatui selälleen hiekkaan pyörtyneenä.
Jokseenkin pitkän matkaa ratsastettuaan neliä don Ramón huomaamattaan ja kuin väkisin hiljensi hevosensa vauhtia ja kuunteli levottomana erämaan epäselviä ääniä, voimatta itselleen selvittää syitä, jotka panivat hänen näin menettelemään, mutta kenties odottaen onnettoman poikansa avunhuutoa, jotta hän palaisi hänen luokseen. Jopa hän kaksi kertaa koneellisesti kädellään puristi ohjaksia ikäänkuin totellen salaista ääntä kääntyäkseen takaisin samaa tietä, mutta aina hänen hurja sukuylpeytensä oli häntä voimakkaampi, ja hän jatkoi matkaansa.
Aurinko jo nousi, kun don Ramón saapui haciendalle.
Kaksi henkeä odotti hänen tuloaan seisten kummallakin puolen porttia.
Toinen oli doña Jesusita, toinen Eusebio.
Havaitessaan vaimonsa, joka kalpeana ja mykkänä seisoi hänen edessään kuin lohduttomuuden kuvapatsas, haciendero tunsi sanomatonta surua, joka ahdisti hänen sydäntään. Hän aikoi ratsastaa ohitse.
Doña Jesusita astui pari askelta eteenpäin ja tarttuen hevosen suitsiin kysyi hätäisenä:
"Don Ramón, mitä olet tehnyt pojalleni?"
Haciendero ei vastannut. Kun hän näki vaimonsa surun, valtasi hänet katumus, ja hän kysyi itseltään, oliko hänellä todellakin oikeus menetellä niinkuin oli tehnyt.
Turhaan doña Jesusita odotti vastausta. Don Ramón katsahti vaimoonsa. Hän hätkähti huomatessaan ne häviämättömät rypyt, jotka murhe oli uurtanut hänen vain muutamaa tuntia aikaisemmin niin tyyninä ja rauhallisina olleisiin kasvoihinsa.
Tämä jalo nainen oli lyijynharmaa. Hänen pingoittuneet piirteensä olivat tavattoman jäykät. Hänen kuumeesta hohtavat silmänsä olivat punaiset ja kuivat; kaksi syvää, mustaa juovaa teki ne kuoppaisiksi ja tuijottaviksi. Suuri täplä kirjavoitti hänen poskensa merkkinä kyynelistä, joiden lähde oli ehtynyt. Hän ei voinut enää itkeä, hänen äänensä oli käheä ja katkonainen, hänen rintansa, jota vaivasi hengenahdistus, kohosi surullisesti päästäen kuuluviin läähättävän huokauksen. Odotettuaan muutaman hetken vastausta kysymykseensä hän kysyi uudelleen:
"Don Ramón, mitä olet tehnyt pojalleni?"
Haciendero käänsi hämmentyneenä päänsä pois.
"Voi! Olet surmannut hänet!" huudahti hänen vaimonsa epätoivoisena.
"En!" vastasi toinen säikähtäen tätä murhetta ja ensi kertaa elämässään huomaten pojastaan tiliä vaativan äidin vallan.
"Mitä olet hänelle tehnyt?" jatkoi äiti itsepäisesti.
"Myöhemmin, tyynnyttyäsi, saat tietää kaikki", vastasi haciendero.
"Tyyni olen nytkin", väitti vaimo, "miksi teeskentelet sääliä, jota et tunne minua kohtaan? Poikani on kuollut, ja sinä olet hänet surmannut!"