Läsnäolijat olivat kauhuissaan nähdessään tällaisen joukkomestauksen, mutta samalla heidät oli hurmannut tämä hirvittävä näky. He olivat niin sanoaksemme huumaantuneet veren hajusta ja seisoivat siinä tuijottavin silmin ja huohottavin rinnoin voimatta kääntää katsettaan toisaalle.
Vihdoin oli jäljellä vain yksi rosvo. Hän katseli tovin ruumisläjää, joka virui hänen vieressään. Vetäen sitten puukon edellisen miehen rinnasta hän lausui hymyillen:
"Oi, miten onnellista, kun saa kuolla noin hyvässä seurassa. Mutta minne, hiisi vie, oikein joutuukaan kuoltuaan? Mutta miten hölmö minä olen, pianhan saan sen tietää."
Ja salamannopeasti hän iski puukon sydämeensä.
Hän kaatui kuolleena maahan.
Tämä kauhistuttava ihmisteurastus ei ollut kestänyt neljännestuntiakaan! [Tässä kohtauksessa on kaikki historiallisesti ja täsmällisesti totta. Kirjoittaja on apachien alueella ollut näkemässä samanlaista mestausta.]
Ei kukaan rosvoista ollut iskenyt kahta kertaa, kaikki olivat kuolleet yhdestä iskusta.
"Antakaa minulle tuo puukko", lausui Kotkanpää vetäen sen vielä höyryävänä viimeisen rosvon värähtelevästä ruumiista, "se on soturilla hyvä ase." Ja hän pisti sen aivan kylmästi vyöhönsä pyyhittyään sitä ruohoon.
Rosvoilta nyljettiin päänahat, ja heidän ruumiinsa kannettiin leirin ulkopuolelle.
Ne jätettiin korppikotkien ja urubujen raadeltaviksi, jotka niistä saivat runsaan päivällisen ja nyt jo verenhajun kerääminä liitelivät niiden yläpuolella ilosta kamalasti kirkuen.
Kapteeni Uaktehnon pelätty joukkio oli perinjuurin tuhottu.
Tällaisia rosvojoukkoja oli, ikävä kyllä, kuitenkin muitakin preiriellä.
Mestauksen jälkeen intiaanit menivät huolettomina majoihinsa. Heille se oli ollut vain yksi niistä tavallisista näytelmistä, joihin he jo kauan olivat saaneet tottua ja jotka eivät kykene järkyttämään heidän hermojansa.
Erämiehet sensijaan, karkeasta elämästä huolimatta, jota he viettivät, ja siitä, että he olivat tottuneet näkemään verta vuodatettavan, vieläpä itsekin sitä vuodattamaan, hajaantuivat ahdistunein rinnoin ja sydän kipeänä tästä kauhistuttavasta verilöylystä.
Uskollinen Sydän ja kenraali suuntasivat askelensa luolaan.
Naiset, jotka olivat olleet sulkeutuneina maanalaisen luolan sisäosiin, eivät tietäneet mitään siitä hirveästä näytelmästä, joka äsken oli esitetty, ja verisestä sovituksesta, joka tuli sen päättäjäisiksi.
Anteeksianto
Kenraalin ja hänen sisarentyttärensä jälleennäkeminen oli perin liikuttava.
Tuo vanha sotilas, joka viime aikoina oli kokenut niin kovia, oli onnellinen saadessaan painaa rintaansa vasten tämän viattoman lapsen, joka oli koko hänen perheensä ja kuin ihmeen kautta oli pelastunut häntä uhanneesta onnettomuudesta.
He unohtuivat pitkäksi aikaa keskustelemaan. Kenraali tiedusti innostuneesti, miten tyttö oli elänyt vankeusaikana, ja sai itse tehdä selkoa, millaisten vaarojen alaiseksi oli joutunut ja miten huonoa kohtelua oli saanut kestää.
"Mitä nyt aiotte tehdä, eno?" kysyi tyttö lopettaen keskustelun.
"Niin, lapseni!" vastasi kenraali alakuloisena tukahduttaen huokauksen. "Meidän on viipymättä lähdettävä näistä kamalista seuduista ja palattava Meksikoon."
Nuori tyttö tunsi sydäntään ahdistavan, vaikka hän sisimmässään tunnusti, että heidän oli pikaisesti palattava kotimaahan. Lähteminen merkitsi sitä, että oli jätettävä hänet, jota hän rakasti, erottava hänestä voimatta toivoa, että mahdollisesti hänet vielä tapaisi, erottava miehestä, jonka ihmeteltävää luonnetta hän oli yhä enemmän ja syvemmin oppinut kunnioittamaan saadessaan olla likeisessä tuttavuudessa hänen kanssaan ja joka nyt oli tullut välttämättömäksi hänen elämälleen ja onnelleen.
"Mikä sinua vaivaa, lapseni? Olet niin alakuloinen, silmäsi täyttyvät kyynelillä", tiedusteli hänen enonsa puristaen lämpimästi hänen kättään.
"Oi, eno!" vastasi tyttö valittaen, "miksi en olisi suruissani kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut näinä muutamina päivinä? Sydämeni vuotaa verta."
"Se on totta. Kauheat tapahtumat, joiden todistajina olemme saaneet olla, ja kärsityt uhrit ovat enemmän kuin riittävänä aiheena surumielisyyteen, mutta vielä olet niin nuori, lapseni, että vähän ajan kuluttua nämä tapaukset ovat mielessäsi vain muistona kovista kokemuksista, joita et enää, Jumalan kiitos, tarvitse pelätä joutuvasi kärsimään."
"Lähdemmekö siis kohdakkoin?"
"Jo huomenna, jos mahdollista. Mitä minä enää täällä tekisin? Itse taivas ilmaisee olevansa minua vastaan, koska se pakoittaa minut luopumaan jatkamasta tätä retkeä, joka onnistuessaan olisi tehnyt minut onnelliseksi vanhoilla päivilläni. Mutta Jumala ei tahdo, että saisin lohtua. Tapahtukoon hänen tahtonsa", lisäsi hän hartaana.
"Mitä tarkoitatte, eno?" kysyi nuori tyttö vilkkaasti.
"Ei mitään, joka voisi tällä hetkellä herättää mielenkiintoasi, lapsi.On siis parasta, ettet sitä tiedäkään ja että minä yksin kärsin kaikki.Olen vanha ja siis jo tottunut kärsimään", huomautti kenraalisurunvoittoisesti.
"Eno raukka!"
"Kiitos ystävyydestä, jota minua kohtaan osoitat, lapseni, mutta jättäkäämme tämä puheenaihe, joka saattaa minut murheelliseksi. Puhukaamme hiukan, jos niin haluat, näistä kunnon ihmisistä, joille olemme niin suuressa kiitollisuudenvelassa."
"Uskollisesta Sydämestä", kuiskasi doña Luz punastuen.
"Niin", myönsi kenraali, "Uskollisesta Sydämestä ja hänen äidistään, tuosta rakastettavasta naisesta, jota en Ilomieli-paran haavoittumisen vuoksi ole vielä voinut kiittääkään ja jonka ansiota on, kuten olet sanonut, ettei sinulta ole puuttunut mitään."
"Hän on hellästi kuin äiti huolehtinut minusta."
"Miten voisin koskaan maksaa velkani hänelle ja hänen ylevälle pojalleen? Oi, miten onnellinen hän varmaankin on, kun hänellä on sellainen poika. Niin, sellaista onnea ei minulle ole suotu, minä olen yksin!" huokasi kenraali alakuloisena antaen päänsä painua käsiensä varaan.
"Entä minä?" kysyi nuori tyttö mielistelevällä äänellä.
"Oh! Sinäkö?" vastasi soturi sulkien hänet hellästi syliinsä. "Sinä olet rakas tyttäreni, mutta minulla ei ole poikaa!…"
"Se on totta!" kuiskasi tyttö mietteisiin vaipuen.
"Uskollinen Sydän", jatkoi kenraali, "on liian verraton luonne suostuakseen ottamaan minulta mitään. Mitä on siis tehtävä? Miten voisin maksaa kiitollisuudenvelkani hänelle? Miten antaisin hänelle tunnustukseni niistä suunnattomista palveluksista, joita hän meille on tehnyt?"
Syntyi tovin kestävä hiljaisuus.
Doña Luz kumartui kenraalin puoleen ja painaen suudelman hänen otsalleen lausui hänelle matalalla ja väräjävällä äänellä, kätkien kasvonsa hänen olkansa taakse:
"Eno, minä olen keksinyt tuuman."
"Puhu, pienoiseni", vastasi hän, "puhu pelkäämättä, kenties Jumala on antanut sinulle tuon ajatuksesi."
"Teillä ei ole poikaa, jolle voisitte perintönä jättää nimenne ja suunnattoman omaisuutenne, eikö niin, eno?"
"Niin!" mutisi kenraali, "luulin voivani kerran jälleen löytää pojan, mutta se toivo on ikuiseksi ajoiksi kadonnut, sillä tiedäthän, lapseni, että olen yksin!"
"Uskollinen Sydän, yhtä vähän kuin hänen äitinsäkään, ei tahdo ottaa teiltä mitään."
"Se on totta."
"Luulen kuitenkin olevan keinon, jolla heidät voisi siihen velvoittaa, suorastaanpa pakoittaakin."
"Ja se keino on?" kysyi kenraali vilkkaasti.
"Eno, koska olette niin suruissanne siitä, ettei teillä ole poikaa, jolle kuoltuanne voisitte luovuttaa nimenne, niin miksi ette voisi ottaa Uskollista Sydäntä pojaksenne?"
Kenraali katsahti häneen. Tyttö oli aivan punainen, ja koko hänen ruumiinsa värisi.
"Oi, sinä sydänkäpyseni", lausui kenraali sulkien hänet hellästi syliinsä, "tuumasi on suurenmoinen, mutta se on mahdoton käytännössä toimeenpantavaksi. Olisin onnellinen ja ylpeä, jos minulla olisi sellainen poika kuin Uskollinen Sydän, mutta olethan itse sanonut, että hänen äitinsä rakastaa häntä intohimoisesti. Hän on varmaankin arka tästä rakkaudesta eikä ikinä suostuisi sitä jakamaan vieraan kanssa."
"Kenties!" väitti tyttö.
"Ja lisäksi", lisäsi kenraali, "vaikka hänen äitinsä rakkaudesta häneen mahdollisesti suostuisikin siihen, koska hänen poikansa täten saisi yhteiskunnallisen aseman — äidit pystyvät suurimpiin uhrauksiin lastensa onnen hyväksi —, niin kieltäytyisi siitä Uskollinen Sydän itse. Luuletko näet, rakkaani, että tämä mies, saatuaan kasvaa erämaassa, missä koko elämä on kulunut odottamattomissa ja jännittävissä partioseikkailuissa suurenmoisen luonnon piirissä, suostuisi luopumaan tästä ihanasta eräelämästä, jossa on niin paljon sekä suloisia että kauhistuttavia kokemuksia, saadakseen hiukan kultaa, jota hän halveksii, ja nimen, joka hänelle on hyödytön? Ei, ei, hän menehtyisi kaupungeissamme. Hänenlaiselleen erikoisihmiselle meidän sivistyksemme olisi kuolettava. Unohda tämä tuumasi, tyttökulta, sillä hän kieltäytyisi siitä, se on varmaa."
"Kuka tietää?" sanoi tyttö olkapäitään kohauttaen.
"Kutsun Jumalan todistajaksi", jatkoi kenraali innostuneena, "että olisin onnellinen, jos onnistuisin. Kaikki toiveeni täyttyisivät, mutta mitä hyödyttää antautua mielettömien haaveiden tuuditeltavaksi? Hän kieltäytyisi, kuuletko! Ja minun olisi pakko myöntää hänen tekevän siinä oikein!"
"Yrittäkää ainakin, eno", vastasi tyttö kuitenkin, "sillä vaikka ehdotukseenne tulisi kielteinen vastaus, niin olisitte sentään osoittanut Uskolliselle Sydämelle, että te ette ole kiittämätön, vaan osaatte antaa hänelle sen arvon, jonka hän ansaitsee."
"Tahdotko, että niin teen?" kysyi kenraali, joka ei muuta niin toivonut kuin että tyttö olisi oikeassa.
"Sitä toivon, eno", vastasi tyttö syleillen häntä salatakseen ilonsa ja punastumisensa; "minusta tuntuu, en tiedä miksi, että asia onnistuu."
"Olkoon siis menneeksi", mutisi kenraali surumielisesti hymyillen, "pyydä Uskollista Sydäntä ja hänen äitiään saapumaan luokseni."
"Viidessä minuutissa tuon heidät luoksenne", huudahti tyttö säteilevänä.
Ja syöksähtäen pois kuin gaselli nuori tyttö juoksi luolan eri sokkeloiden lävitse.
Jäätyään yksin kenraali painoi alakuloisena päänsä alas ja vaipui syviin ja synkkiin mietteisiin.
Muutaman minuutin kuluttua olivat Uskollinen Sydän ja hänen äitinsä doña Luzin opastamina saapuneet hänen eteensä.
Kenraali kohotti päänsä, tervehti kohteliaasti saapuneita ja pyysi kädellään viitaten sisarentytärtään poistumaan. Nuori tyttö lähti sykkivin sydämin.
Luolassa vallitsi puolihämärä, joka aiheutti sen, ettei aivan selvästi voinut eroittaa esineitä. Omituisen oikun vuoksi oli Uskollisen Sydämen äiti pannutrebozanpäähänsä niin, että se kokonaan verhosi hänen kasvonsa.
Vaikka kenraali tarkasteli häntä hyvin tiukasti, ei hänen onnistunut nähdä hänen piirteitään.
"Olette kutsunut meidät luoksenne, kenraali", aloitti Uskollinen Sydän iloisesti. "Kuten huomaatte, olemme heti kiiruhtaneet täyttämään toivomuksenne."
"Kiitän teitä tästä innosta, ystäväni", vastasi kenraali. "Ensin lausun teille kiitollisuuteni niistä arvokkaista palveluksista, jotka olette minulle tehnyt. Se, mitä nyt lausun teille, ystäväni, — pyydän, että sallitte minun käyttää teistä tätä nimitystä — kuuluu myöskin hyvälle ja erinomaiselle äidillenne kiitoksena siitä hellästä huolenpidosta, jota hän on osoittanut sisarentyttärelleni."
"Kenraali", vastasi erämies liikuttuneena, "kiitän teitä ystävällisistä sanoistanne, jotka korvaavat minulle kaikki, mitä luulette olevanne minulle velkaa. Tullessanne avuksenne olen vain täyttänyt päätökseni olla koskaan jättämättä lähimmäistäni pulaan. Uskokaa minua, kun sanon, etten halua muuta palkintoa kuin sen, että pidätte minusta. Riittävänä palkkiona siitä vähästä, mitä olen tehnyt, on se tyydytyksen tunne, joka minua tällä hetkellä elähyttää."
"Haluaisin kuitenkin, sallikaa minun huomauttaa, haluaisin kuitenkin toisella tavalla palkita teitä."
"Palkita minua!" huudahti reipas nuori mies peräytyen ja punastuen.
"Antakaa minun puhua loppuun", jatkoi kenraali innostuen; "jos se ehdotus, jonka aion esittää, on teille mieleen, niin pyydän teitä minulle vastaamaan yhtä vilpittömästi kuin minä puolestani teen teille kysymykseni."
"Puhukaa, kenraali, minä kuuntelen."
"Ystäväni, matkallani preirielle oli pyhä tarkoitus, jota en ole kyennyt saavuttamaan! Tiedätte, miksi se on mahdotonta. Miehet, jotka kuuluivat saattojoukkooni, ovat kaatuneet vierestäni. Jäätyäni melkein yksin olen havainnut, että minun on pakko luopua yrityksestä, joka, jos se olisi onnistunut, olisi tehnyt minusta onnellisen niiksi muutamiksi päiviksi, jotka minulla enää on elettävinä. Jumala on ankarasti rangaissut minua. Olen nähnyt kaikkien lasteni kuolevan. Yksi ainoa olisi kenties vielä elossa, mutta hänet ajoin kerran ajattelemattoman ylpeänä luotani. Kun nyt olen päässyt elämäni ehtooseen, on taloni tyhjä, kotini kylmillään. Olen yksin, voi minua onnetonta! Vailla omaisia ja ystäviä, vailla perillistä, jolle kuoltuani voisin jättää, en omaisuuttani, vaan nimeni, jonka pitkä sarja esi-isiäni on minulle jättänyt tahrattomana. Tahdotteko korvata minulle perheeni, joka minulta puuttuu, vastatkaa, Uskollinen Sydän, tahdotteko tulla pojakseni?"
Lausuessaan nämä sanat kenraali oli noussut seisomaan ja tarttunut nuoren miehen käteen ja pusersi sitä nyt lujasti kyynelet silmissä.
Kuullessaan tämän odottamattoman tarjouksen metsästäjä oli jäänyt hämmästyneenä ja sydän sykkien paikalleen tietämättä, mitä vastaisi.
Hänen äitinsä heitti äkkiä rebozan päästään ja näin paljastaen säteilevät ja äärettömän riemun kirkastamat kasvonsa asettui molempien miesten väliin, laski kätensä kenraalin olalle, katsoi häneen tarkasti ja huudahti liikutuksesta väräjävällä äänellä:
"Vihdoinkin! Don Ramón de Garillas! Pyydät siis takaisin tätä poikaasi, jonka niin julmasti parikymmentä vuotta sitten karkoitit luotasi!"
"Nainen, mitä tarkoitatte?" kysyi kenraali tukahtuneella äänellä.
"Tarkoitan, don Ramón", jatkoi nainen ylevällä, majesteettisella äänellä, "että minä olen doña Jesusita, sinun vaimosi, ja että Uskollinen Sydän on poikasi Rafael, jonka kirosit."
"Oi!" huudahti kenraali vaipuen polvilleen maahan kasvot kyynelien valamina. "Anna anteeksi, anteeksi, poikani!"
"Isäni!" huudahti Uskollinen Sydän syöksähtäen hänen luokseen ja aikoen nostaa hänet ylös, "mitä teette?"
"Poikani", lausui vanhus melkein mielettömänä surusta ja riemusta, "en nouse tästä asennosta, ennenkuin olen saanut anteeksi."
"Nouse, don Ramón", kehoitti doña Jesusita lempeällä äänellä; "jo pitkän aikaa on äidin ja pojan sydämissä ollut sinua kohtaan vain rakkautta ja kunnioitusta."
"Ah!" lausui vanhus syleillen heitä vuorotellen kuin juopuneena, "tämä on liian suuri onni. En ansaitse julman käyttäytymiseni jälkeen tulla näin onnelliseksi."
"Isä", vastasi metsästäjä ylevästi, "minulle tuomitsemanne rangaistuksen ansiota on, että minusta on tullut kunniallinen mies. Unohtakaa siis menneet tapahtumat, jotka ovat enää vain muisto, ja ajatelkaa ainoastaan tulevaisuutta, joka teille hymyilee."
Samassa doña Luz saapui arkana ja hämillään.
Heti hänet huomattuaan kenraali riensi hänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja vieden hänet doña Jesusitan luo, joka ojensi hänelle käsivartensa, lausui säteilevin katsein:
"Sisarentyttäreni, voit pelotta rakastaa Uskollista Sydäntä, hän on oma poikani. Jumala on suonut äärettömässä hyvyydessään, että löysin hänet juuri sillä hetkellä, kun olin menettänyt kaiken toivoni sellaisesta onnesta!"
Nuori tyttö huudahti ilosta ja kätki hämillään kasvonsa doña Jesusitan syliin tarjoten kätensä Rafaelille, joka peittäen sen suudelmillaan vaipui hänen jalkainsa juureen.
Loppusanat
Oli kulunut tuskin muutamia kuukausia kreivi de Raousset Boulbonin retkestä.
Tähän aikaan olivat ranskalaiset hyvässä maineessa Sonorassa.
Kaikki meidän maastamme kotoisin olevat matkailijat, jotka sattuma johdatti tähän Amerikan osaan, saivat varmasti, minne hyvänsä pysähtyivät, mitä lämpimimmän ja sydämellisimmän vastaanoton.
Kuljeskelemiseen taipuisan luonteenlaatuni johdattamana olin lähtenytMeksikosta ilman muuta tarkoitusta kuin saada nähdä tätä maata.
Ratsastaen oivallisella mustangilla, jonka muuan eränkävijäystäväni oli suopungilla pyydystänyt ja minulle lahjoittanut, olin matkustanut koko Amerikan mantereen halki. Olin toisin sanoen pienin päivämatkoin tapani mukaan ja koko ajan yksinäni tehnyt tuon muutaman sadan penikulman pituisen matkan, kulkien yli lumipeitteisten vuorien, suunnattomien erämaiden, vuolaiden virtojen ja rajujen koskien vain saapuakseniharrastelijanakatsomaan espanjalaisia kaupunkeja, jotka koristavat Tyynenmeren rantaa.
Olin ollut matkalla jo viisikymmentäseitsemän päivää, kulkien kuin todellinen tyhjäntoimittaja ja pysähtyen, minne oikkuni kulloinkin käski telttani pystyttämään.
Lähestyin kuitenkin suunnittelemani matkan päämäärää, sillä olin enää muutaman penikulman päässä Hermosillosta, tuosta muureilla ympäröidystä kaupungista, jossa oli viisitoista tuhatta asukasta ja jota oli puolustanut yksitoistatuhatta vakinaisiin joukkoihin kuuluvaa miestä, päällikkönään kenraali Bravo, yksi Meksikon parhaita ja rohkeimpia upseereja, kun sen kimppuun pelottomasti hyökkäsi kreivi de Raousset johtaen vain noin kahtasataaviittäkymmentä ranskalaista ja valloitti sen kaksi tuntia kestäneen pistintaistelun jälkeen.
Aurinko oli mennyt mailleen. Hetki hetkeltä tuli yhä pimeämpi.
Yli kahdeksanpenikulmaisen päivämatkan rasittamana ravasi hevosparkani, jota muutamien päivien aikana olin hiukan liikaa hoputtanut päästäkseni aikaisemmin Guayamaan, vain vaivaloisesti, kompastuen joka askeleella tiellä oleviin kiviin.
Minä itsekin olin perin uupunut, miltei kuolla nälkään, niin etten olisi millään ehdolla halunnut viettää vielä yhtä yötä paljaan taivaan alla.
Pelkäsin eksyväni pimeässä. Turhaan etsin näköpiiristä valontuiketta, joka olisi opastanut minua ihmisasunnolle. Tiesin, että Hermosillon ympäristöstä voisin tavata useita haciendoja, maatiloja.
Kuten kaikissa ihmisissä, jotka kauan ovat viettäneet kuljeksivaa elämää, joutuen sen aikana lakkaamatta olemaan suuremmassa tai pienemmässä määrässä kiusallisten sattumien leikkikaluna, on minussakin hyvä annos filosofiaa, mikä onkin välttämätöntä, kun matkustaa, varsinkin Amerikassa, missä ihminen suurimman osan aikaansa on oman tarmonsa varassa, eikä hänellä ole hyötyä vieraan apuun luottamisesta.
Tyydyin kohtalooni kunnon miehen tavoin, kaihoisin huokauksin luopuen toivomasta illallista ja yösijaa. Kun yö kävi yhä synkemmäksi, niin ettei enää hyödyttänyt kuljeskella pimeässä kenties aivan päinvastaiseen suuntaan kuin minne minun olisi ollut päästävä, aloin etsiä ympäriltäni leiripaikaksi sopivaa kohtaa, voidakseni sytyttää nuotion ja kerätä hiukan ruohoa ratsulleni, joka samoin kuin minäkin oli kuolla nälkään.
Se ei ollut helppoa näissä polttavan auringon kuivaksi paahtamissa seuduissa, joita peitti pölynhieno hiekka. Kauan etsiskeltyäni keksin kuitenkin erään riutuneen puun, jonka varjossa oli kasvullisuutta, tosin jokseenkin niukkaa.
Olin juuri laskeutumaisillani hevosen selästä, kun korviini kantautui kaukaa hevosen astunnasta syntyvä ääni. Ratsastaja tuntui tulevan samaa tietä kuin minäkin ja lähestyi nopeasti.
Jäin liikkumattomaksi.
Ratsastajan tapaaminen yöllä Meksikon kentillä on aina sopiva aihe mietiskelyille.
Tuntematon, jonka tällaisissa oloissa tapaa, saattaa kyllä olla kunniallinen ihminen, mutta olisin pannut mitä hyvänsä vetoa siitä, että tämä oli lurjus.
Tällaista epäillessäni latasin revolverini ja odotin.
Minun ei tarvinnut kauvan odottaa.
Viiden minuutin kuluttua ratsastaja tavoitti minut.
"Buenas noches, caballero, — hyvää iltaa, herra, —" lausui hän minulle ohimennessään.
Siinä tavassa, millä tämä tervehdys minulle lausuttiin, oli jotakin niin vilpitöntä, että epäilykseni äkkiä hälvenivät.
Vastasin tervehdykseen.
"Minnekä olette näin myöhään menossa?" kysyi tuntematon.
"Hiisi vie", vastasin suoraan, "olisin hyvin iloinen, jos sen tietäisin, mutta luulen joutuneeni eksyksiin. Koska sitä epäilen, niin valmistaudun viettämään yön tämän puun juurella."
"Surullinen yömaja", huomautti ratsastaja päätään kohauttaen.
"Niinpä kyllä", vastasin filosofisesti, "mutta paremman puutteessa tyydyn siihen. Olen kuolla nälkään, hevoseni on tuiki väsynyt, me molemmat emme koskaan viitsi harhailla kauemmin etsiessämme vieraanvaraisuutta, jonka löytäminen on epävarmaa, varsinkin tähän aikaan yöstä."
"Hm!" mutisi tuntematon katsahtaen mustangiini, joka turpa maassa yritti hiukan ruohonkortta, "ratsunne näyttää minusta olevan rotuhevonen. Onko se tosiaankin niin väsynyt, ettei se enää jaksa ravata paria mailia?"
"Kyllä se vielä juoksee kaksi tuntia, jos niin on tarvis", vastasin hymyillen.
"Tulkaa siis mukaani, Jumalan nimessä", sanoi tuntematon hilpeällä äänellä, "lupaan tarjota teille molemmille hyvän yösijan ja hyvän illallisen."
"Hyväksyn tarjouksenne ja kiitän teitä", lausuin kannusten hevostani.
Tuo jalo eläin, joka näytti ymmärtävän, mistä oli kysymys, lähti jokseenkin kovaan raviin.
Tuntematon oli, mikäli saatoin arvioida, noin neljänkymmenen ikäinen mies. Hänellä oli avomieliset ja älykkään näköiset piirteet. Puku oli maalaismallia ja päässä leveäreunainen huopahattu, jonka kupua koristi kolmisen tuumaa leveä kultanauha. Kirjavanvärinen zarape valui olkapäiltä reisille peittäen hänen hevosensa lautasia, ja painavat hopeiset kannukset oli nahkahihnoilla kiinnitetty vaquero-kenkiin.
Kuten kaikilla meksikolaisilla riippui hänelläkin vyössä vasemmalla kupeella machete, eräänlainen lyhyt, suora sapeli, joka muistuttaa hiukan meidän jalkaväkemme tikaria.
Välillemme virisi pian keskustelu, joka ennen pitkää muuttui sydämelliseksi.
Tuskin puolen tunnin kuluttua huomasin jonkun matkan päässä edessäni pimeydestä ilmestyvän mahtavan rakennuksen hahmon. Tämä oli se hacienda, missä oppaani oli luvannut tarjota minulle hyvän vastaanoton, hyvän yösijan ja hyvän illallisen.
Ratsuni puhkui muutamia kertoja ja joudutti itsestään kulkuaan.
Katselin uteliaana ympärilleni, jolloin erotin hyvässä kunnossa olevanhuertankorkeat hirsiseinät ja kaikki muut hyvinvointia todistavat merkit.
Kiitin sisimmässäni onnentähteäni, joka oli johtanut minut näin hyvään tuttavuuteen.
Lähestyessämme taloa huudahti arvattavasti vahdissa seisova ratsumies kaikuvalla äänellä: "Kuka siellä?" ja samassa seitsemän tai kahdeksan puhdasrotuista rastreroa syöksähti esiin alkaen ilosta ulvoen hyppiä seuralaiseni ympärillä ja vuoron perään nuuskia minua.
"Minä vain", vastasi seuralaiseni.
"Ahaa, tulkaa vain, Ilomieli", huudahti vahti, "yli tunnin ajan on teitä jo odotettu."
"Menkää ilmoittamaan isännälle, että tuon muassani vieraan", huudahti oppaani, "ja muistakaa ennen kaikkea, Musta Hirvi, ilmoittaa, että hän on ranskalainen."
"Miten sen tiedätte?" kysyin häneltä harmissani, sillä luulen puhuvani varsin puhtaasti espanjan kieltä.
"Totta hitossa!" lausui hän naurahtaen, "mehän olemme melkein maanmiehiä."
"Kuinka niin?"
"Kah! Minä olen kanadalainen, joten ymmärrätte, että heti huomasin ranskanvoittoisen ääntämisenne."
Vaihtaessamme nämä muutamat sanat olimme saapuneet haciendan portille, jonka luona useita henkilöitä oli odottamassa lausuakseen meidät tervetulleiksi.
Minusta tuntui kuin ilmoitus siitä, että olen ranskalainen, olisi herättänyt erikoista huomiota.
Kymmenen tai kaksitoista palvelijaa piteli tulisoihtuja, joiden valossa saatoin huomata, että ainakin kuusi tai kahdeksan henkeä, miehiä ja naisia, kiiruhti meitä vastaanottamaan.
Haciendan isäntä, joksi hänet heti havaitsin, lähestyi minua tarjoten käsivartensa naiselle, joka varmaankin oli ollut kaunis ja jota vieläkin voi pitää kauniina, vaikka hän olikin jo lähes neljänkymmenen vuoden vanha.
Hänen miehensä oli noin viidenkymmenen ikäinen, suurikasvuinen, kasvonpiirteiltään hyvin miehekäs. Heidän ympärillään hääri silmät suurina viisi, kuusi suloista lasta, jotka olivat liian paljon heidän näköisiään ollakseen keidenkään muiden kuin heidän.
Hiukan taempana puoleksi pimeän peitossa seisoivat lähes seitsenkymmenvuotias nainen ja liki satavuotias ukko.
Yhdellä silmäyksellä havaitsin koko tämän perheen, jossa oli jotakin patriarkallista herättämässä myötätuntoa ja kunnioitusta.
"Hyvä herra", lausui haciendero minulle ystävällisesti, tarttuen hevoseni suitsiin auttaakseen minua astumaan maahan sen selästä, "tämä talo kuuluu teille. Kiitän ystävääni Ilomieltä siitä, että hänen on onnistunut saada teidät tulemaan luokseni."
"Tunnustan", vastasin hymyillen, "ettei siihen ole tarvittu suurtakaan vaivaa, ja että hyväksyin kiitollisena heti tarjouksen, jonka hän niin hyväntahtoisesti minulle teki."
"Jos sallitte ja koska on näin myöhäistä", jatkoi haciendero, "menemme kaikki ruokasaliin, koska te ennenkaikkea olette pikaisen levon tarpeessa. Aioimme juuri asettua pöytään, kun minulle ilmoitettiin tulostanne."
"Kiitän teitä tuhannesti", lausuin kumartaen. "Ystävällinen vastaanottonne saattaa minut unohtamaan koko väsymykseni."
"Tunnemme kyllä ranskalaisten kohteliaisuuden", lausui minulle emäntä ihastuttavasti hymyillen.
Tarjosin käsivarteni hänelle, ja sitten mentiin ruokasaliin, missä tavattoman suurella pöydällä oli valmiina komea ateria ruokahalua herättävällä tuoksullaan muistuttaen minulle, että olin lähes kaksitoista tuntia ollut einehtimättä.
Istuuduttiin pöytään.
Ainakin neljäkymmentä henkeä oli syömässä.
Tässä haciendassa noudatettiin vielä sitä patriarkallista tapaa, joka nyt alkaa hävitä, että palvelijoiden annetaan syödä yhdessä isäntäväen kanssa.
Kaikki, mitä näin ja kuulin tässä talossa, viehätti minua. Siinä oli rehellisyyden tuoksahdus, joka pani sydämen suloisesti sykkimään.
Kun pahin nälkä oli tyydytetty, muuttui siihen asti hiukan laimea keskustelu yleiseksi.
"No niin, Ilomieli", kysyi isoisä oppaaltani, joka istuen vieressäni pani haarukkansa ripeästi toimimaan, "oletko löytänyt jaguarien jäljet?"
"Kyllä, olen löytänyt jäljet, kenraali, mutta luulenpa, ettei jaguari ole yksin, vaan että sillä on toveri."
"Ohoo!" lausui vanhus, "oletko siitä varma?"
"Saatan erehtyä, kenraali, mutta en kuitenkaan luullakseni nyt. Kysykää Uskolliselta Sydämeltä, minulla oli jonkunlainen maine siellä lännen preiriellä."
"Isä", sanoi haciendero tehden myöntävän liikkeen, "Ilomieli on varmaankin oikeassa. Hän on liian vanha metsästäjä erehtyäkseen tällaisissa asioissa."
"Silloin on pantava toimeen ajojahti pelastuaksemme näistä peloittavista naapureista. Etkö ole samaa mieltä, Rafael?"
"Se oli aikomukseni, isä. On hauskaa, että olette samaa mieltä. Mustalle Hirvelle on jo asiasta ilmoitettu, kaikki lieneekin jo kunnossa."
"Ajojahdille voidaan lähteä milloin hyvänsä, kaikki on kunnossa", lausui muuan vanhahko mies, joka istui lähellä minua.
Ovi aukaistiin, ja muuan mies astui huoneeseen.
Hänen tuloaan tervehdittiin iloisin huudahduksin. Don Rafael nousi innostuneena pöydästä ja meni häntä vastaan vaimonsa seuratessa.
Olin tästä ystävällisyydestä sangen ihmeissäni, koska tämä uusi tulija oli tavallinen bravo-intiaani eli itsenäinen. Hänellä oli täydellinen, kansakunnassaan tavallinen sotapuku yllään. Luulin tietäväni punanahkojen keskuuteen tekemieni lukuisten retkien nojalla, että tämä kuului johonkin moniaista comanchiheimoista.
"Kah! Kotkanpää! Kotkanpää!" huusivat lapset ympäröiden hänet riemastuneina.
Intiaani otti heidät vuoron perään käsivarsilleen, syleili heitä ja laskiessaan heidät luotaan antoi heille muutamia leluja, jommoisia Amerikan alkuasukkaat osaavat hienonhienon makunsa avulla valmistaa.
Sitten hän astui lähemmäksi, tervehti salissa olevaa monipäistä seuraa varsin kohteliaasti ja asettui istumaan talon isännän ja emännän väliin.
"Odotimme teidän saapuvan ennen auringonlaskua, päällikkö", lausui emäntä ystävällisesti. "Ei ole oikein, että annatte meidän odottaa."
"Kotkanpää oli jo jaguarien jäljillä", sanoi päällikkö mahtipontisella äänellä, "tyttäreni ei tarvitse enää pelätä, jaguarit ovat kuolleet."
"Mitä! Oletko jo tappanut jaguarit, päällikkö?" kysyi don Rafael vilkkaasti.
"Veljeni saa sen nähdä. Nahat ovat varsin kauniit, ne ovat pihalla."
"Hyvä! Kas niin, päällikkö!" huudahti isoisä tarttuen hänen käteensä, "huomaan, että aina haluatte olla kaitselmuksenamme."
"Isäni puhuu hyvin", sanoi päällikkö kumartaen, "Elämän Herra neuvoo häntä. Isäni perhe on minun perheeni."
Aterian jälkeen vei don Rafael minut mukavasti sisustettuun makuuhuoneeseen, missä heti vaivuin uneen mieli täynnä kaikkea tänä iltana näkemääni ja kuulemaani.
Seuraavana päivänä isäntäväkeni ei sallinut minun lähteä, ja minun on tunnustettava, etten tehnytkään paljon vastaväitteitä keskeyttääkseni vierailuani. Olin sangen ihastunut ystävälliseen vastaanottoon, joka oli osakseni tullut, ja vieläpä salainen uteliaisuus pakoitti minut jäämään muutamiksi päiviksi tänne.
Kului viikko.
Don Rafael ja hänen perheensä osoittivat minulle ystävällistä kohteliaisuutta, ja elämä kului, ainakin mitä minuun tulee, keskeytymättömässä lumouksessa.
En tiedä, mikä oli syynä, mutta saavuttuani haciendaan kiihoitti kaikki, mitä saatoin havaita, yhä sitä uteliaisuutta, jonka valtaan olin ensi hetkestä joutunut.
Minusta tuntui, että sen onnen, jonka näin säteilevän tämän tyytyväisen perheen jäsenten kasvoista, perustana oli pitkä sarja onnettomuuksia.
He eivät olleet, mikäli saatoin nähdä, niitä ihmisiä, joiden elämä aina oli kulunut tyynenä ja rauhallisena. Kuvittelin, en tiedä miksi, että he vasta kauan kovia koettuaan olivat päässeet onnen satamaan.
Heidän kasvoistaan kuvastui sellainen ylevyys, jonka aikaansaavat vain suuret tuskat. Rypyt, jotka kulkivat vakoina heidän otsallaan, näyttivät kyllin syviltä ollakseen muusta kuin harmista johtuneita.
Tämä ajatus oli niin syvälle juurtunut mieleeni, että huolimatta kaikista yrityksistäni sitä karkoittaa se palasi lakkaamatta entistä itsepintaisempana ja varmempana.
Muutamissa päivissä minusta oli tullut perheen ystävä, ja he tiesivät kaikki, mikä koski minua. He olivat sallineet minun tulla läheisimmäksi tuttavakseen. Huulillani oli kuitenkin alati muuan kysymys, mutta en koskaan rohjennut sitä lausua julki, sillä pelkäsin suuresti tekeväni itseni syypääksi röyhkeään tungettelevaisuuteen tai herättäväni eloon entisiä tuskia.
Kun don Rafael ja minä eräänä iltana palasimme metsästysretkellä, laski hän, ollessamme muutamien askelien päässä talosta, kätensä minun olalleni.
"Mikä teitä vaivaa, don Gustavio?" kysyi hän minulta. "Olette synkkä ja alakuloinen. Onko teidän siis ikävä seurassamme?"
"Älkää epäilkökään sellaista", vastasin vilkkaasti, "en tiedä päinvastoin, millä tavalla voisin teille osoittaa, etten koskaan ole ollut niin onnellinen kuin saadessani olla luonanne."
"Pysykää siis täällä", huudahti hän vilpittömästi, "meidän kodissamme on kyllä tilaa yhdelle ystävälle."
"Kiitos!" lausuin puristaen hänen kättään, "tahtoisin niin mielelläni, mutta… se on mahdotonta. Kuten legendassa mainitussa juutalaisessa, on minussakin paholainen, joka alituisesti huutaa: mene! Minun on täytettävä tarkoitukseni!"
Ja minä huokasin.
"Kuulkaahan!" sanoi hän. "Olkaa vilpitön! Sanokaa, mikä teitä huolestuttaa. Muutaman päivän aikana olette saattanut meidät kaikki levottomiksi, vaikka kukaan ei ole uskaltanut teille siitä puhua", lisäsi hän hymyillen. "Minä, peeveli soikoon, tartuin rohkeuteeni molemmin käsin, kuten teidän ranskalaisten on tapa sanoa, ja päätin tehdä teille kysymyksen."
"No niin!" vastasin hänelle, "koska te sitä pyydätte, niin minä vastaan. Älkää vain, pyydän, pahastuko vilpittömyydestäni, ja olkaa vakuutettu siitä, että sanoihini vaikuttaa yhtä paljon harrastus kuin uteliaisuus."
"Saammehan nähdä", sanoi hän lempeästi hymyillen, "luottakaa minuun, älkää pelätkö mitään, minä annan teille synninpäästön. Siis asiaan!"
"Tahdon niin mielelläni pitää puhtaan sydämen ja sanoa teille kaikki."
"Niinpä niin, puhukaa siis."
"Kuvittelen mielessäni, en tiedä vain, mistä se johtuu, että te ette ole aina ollut yhtä onnellinen kuin nyt ja että vain monilla onnettomuuksilla olette lunastanut sen onnen, josta nyt nautitte."
Surumielinen hymy väreili hacienderon huulilla.
"Suokaa minulle anteeksi", huudahdin epätoivoisena, "tungettelevaisuus, johon olen tehnyt itseni syypääksi! Se, mitä pelkäsin, on tapahtunut! Älkäämme enää puhuko tästä typerästä asiasta."
Olin tosiaankin kovin pahoillani.
Don Rafael vastasi minulle hyväntahtoisesti:
"Miksi ei? En huomaa kysymyksessänne mitään tungettelevaa. Mielenkiinto, jota meitä kohtaan tunnette, on pakoittanut teidät sen tekemään. Vain rakastaessaan toisia on näin selvänäköinen. Ei, ystäväni, te ette ole erehtynyt. Me kaikki olemme kokeneet kovia kohtaloita. Koska haluatte, saatte tietää kaikki. Kenties tunnustatte, kuultuanne kertomukseni siitä, mitä olemme kärsineet, että me todellakin olemme kalliisti ostaneet onnen, josta nyt nautimme. Mutta menkäämme sisään, meitä luultavasti odotetaan ruokapöytään."
Samana iltana don Rafael pidätti luonaan useita henkilöitä, ja kun hänen käskystään pöytään oli tuotu savukkeita ja mezcalpulloja, lausui hän minulle:
"Ystäväni, tahdon tyydyttää uteliaisuutenne. Ilomieli, Musta Hirvi, Kotkanpää, isäni ja äitini, samoin kuin rakas vaimoni ovat kaikki olleet näyttelijöitä siinä näytelmässä, jonka ihmeellisen juonen saatte kuulla, ja auttavat minua, jos muistini pettää."
Ja sitten, hyvä lukijani, don Rafael kertoi minulle sen, mitä juuri olette lukenut.
Tunnustan, että nämä seikkailut, jotka kertoi niissä itse pääosaa näytellyt henkilö toisten niin huomattavalla tavalla osaa ottaneiden läsnäollessa, tunnustan, että nämä seikkailut herättivät erinomaisesti mielenkiintoani, kuten varmaankaan ei käy teidän. On luonnollista, että ne menettävät paljon minun toistaminani, sillä minä en osaa niihin luoda sitä pirteyttä, joka oli niiden pääasiallisena tenhona.
Kahdeksan päivää myöhemmin lähdin rakastettavan isäntäväkeni luota, mutta sensijaan, että olisin noussut laivaan Guayamassa, kuten aikomukseni ensin oli ollut, lähdin Kotkanpään kanssa retkelle apachien maahan. Tällöin sattuma johti minut näkemään tavallisuudesta poikkeavia ilmiöitä, joista joskus kenties kerron teille, elleivät ne seikkailut, jotka nyt olette lukenut, ole mielestänne olleet liian ikävystyttäviä.
* * * * *
"Arkansasin sissien" päähenkilö esiintyy edelleen romaaneissa"Kapinalipun alla", "Jaguari", "Uljuutta ja viekkautta" ja "UskollinenSydän."