Siitä selkeni asia Ilse rouvalle. Hän kavahti seisomaan, veitsi, kuoret, perunat, kaikki putosivat hänen esiliinastansa kivilattialle. "Oi, Herra Jumala, sekö siis oli koko tauti?" Hän löi kätensä yhteen. — "Sitte oli kyllä seljatee sopimaton parannuskeino! Sinäpä olet kauniisti pettänyt minut, Leonore, voi, herranen aika! Ja te tahdotte naida tuon lapsen, herra Claudius! Katsokaa toki lapsen käsiä, pieniä kasvoja ja nuoria silmiä —"
Herra Claudius punastui tyttömäisesti. "Minun nuori Leonorani tyytyy minuun", lausui hän hiljaa ja hitaasti. "Hän sanoo voivansa rakastaa tätä vanhaa, ikivanhaa miestä."
Minä hiivin häntä likemmäksi.
"Varjelkoon, herra Claudius, enhän minä semmoista tarkoittanut", puolustihe Ilse innokkaasti. "Sitäminä haluaisin nähdä, joka ei paikalla ilolla suostuisi teihin! Mutta, mutta — monet palvelijat, joita hänen on hallitseminen, kuinka ne tottelevat moista pientä emäntää, jota te voitte kantaa käsivarrellanne kuin lasta."
Herra Claudius naurahti hieman. "Kyllä he häntä tottelevat ja pelkäävät nähdessänsä, miten 'pikku emäntä' pitää kauppahuoneen päämiehen komentonsa alaisena. Ja nyt, Ilse rouva, valmistautukaa matkaan — huomenna lähdemme kotiin — morsian voi palata ainoastaan teidän seurassanne."
Ilse pyyhki esiliinansa kulmalla silmiään. "Mutta Dierkhof, herra Claudius? Jos tietäisitte, missä tilassa se oli viimein palatessani!" sanoi hän hieman äreästi.
Heintz repi ujosti korvaansa ja katseli pelokkaasti ankaraa sisartansa. Mutta minä juoksin hänen luoksensa ja otin häntä kädestä. "Heintz, häijy Heintz, etkö minua onnittele?"
"Kyllä, kyllä, prinsessani; mutta minua surettaa myöskin; aroa ei siellä kuitenkaan ole."
* * * * *
Tätä kertomusta alotin kaksi vuotta hääpäiväni jälkeen. Kätkyt seisoi kirjoituspöytäni vieressä ja tyynyjen välissä nukkui pieni olento — minun kaunis vaaleaverinen esikoiseni. Tälle pienelle ihmeelle, jota minun alinomaa täytyi katsella, tahdoin kirjoittaa elämäni vaiheet. Sen jälkeen on pulskea ruskeakähäräinenkin, vahvaääninen poika maannut viheriän harson ympäröimässä kätkyessä ja nyt nukkuu Leonore, ainoa tyttömme samassa paikassa. Minä olen seitsemän vuotta ollut naimisissa. Minä istun Charlotten entisessä huoneessa. Tummat akuttimet ovat kadonneet — päivä paistaa ympärilläni, niin ommeltuja kuin maalatuita ruusukimppusia on hajoitettuina kaikkialle, mattoihin, huonekaluihin, seiniin, ja ikkunankomeroissa lemuaa oikeita kukkapenkereitä. Leonore nukkuu, pikku kätönen posken alla — on niin hiljaa, että kuulen kärpäsen surinan; nyt ehdin viimein kertomukseni loppuun. Samassa aukenee ovi ja Claudiuksen nimen molemmat perilliset syöksevät meluten sisään. "Mutta äiti, sinä kirjoitat liian kauan!" huutaa valkeaverinen nuhtelevaisesti. "Me tahdomme syödä kermapiimää puutarhassa — Fliedner täti on jo lehtimajassa ja me olemme tuoneet vaarinkin sinne."
Minä katselin häntä silmiin vavisten ilosta — hän kohoaa kuusentapaisesti korkealle; mutta, ai, kuinka käynee pelon kanssa, kun hän on kasvanut pikkuista äitiänsä pitemmäksi? Mutta pikku tummanveriseni nousee varpaillensa, laskee sormenpaksuisen köyden pään ja hienon pajunoksan paperilleni pyytäen luottavalla äänellään: "Äiti kulta, tee minulle ruoska!"
"Menkää vielä puutarhaan", sanon minä, koettaen sormillani saada melkein mahdottoman ruoskan tehdyksi. "Minun täytyy vielä kirjoittaa vähän Charlotte tädistä."
"Ja pikku Paavostakin!" Luvattuani tehdä niin juoksivat he taasen ulos.
Palattuani arolta Karolinenlustiin, lähti Charlotte seuraavana päivänä opettajalaitokseen. Vähän aikaa sen perästä läksi nuori Helldorf Englantiin. "Hän oli kosinut Charlottea, vaan saanut rukkaset. Minulle tunnusti Charlotte kirjallisesti kohdelleensa häntä ylpeydestä pahasti, eikä hän nyt langettuansa luullusta korkeudestansa voinut tulla hänen omaksensa. Me emme sallineet hänen, palattuansa suoritetun oppimäärän jälkeen, joutua toisten käskynalaiseksi; hän palasi siis meidän hartaista pyynnöistämme kotiin takaisin ja tuli lempeäksi ja hyödylliseksi perheenjäseneksi. Helldorfin nimeä hän ei koskaan maininnut, vaikka hän kuten mekin usein kävimme opettaja Helldorfissa. Syttyi niin sota 1866. Max Helldorf kutsuttiin sotapalvelukseen ja haavoitettiin vaarallisesti Königgrätzin tappelussa. Tunti sen perästä, kun yliopettaja kalmankalpeana oli meille kertonut sen ikävän uutisen, astui Charlotte matkapuvussa huoneeseni. 'Minä lähden sairaanhoitajaksi, Leonore', lausui hän lujasti. 'Kerro sedälle päätökseni — en voi tehdä toisin.'"
Claudius oli poissa — minä suostuin iloisesti. Neljän viikon kuluttua sain pitkän, onnea kertovan kirjeen Charlotte Helldorfin allekirjoittamana. Rykmentin pappi oli vihkinyt parantuneen sairaan ja uskollisen hoitajattaren. Nyt asuu nuori pariskunta Dorotheenthalissa. Helldorf on tullut kauppatoimi Claudiuksen valtuusmieheksi — ja pikku Paavon synnyttyä ei Charlotte enää voi käsittää, että ihmiset, jotka kaikki syntyvät maailmaan saman oikeuden perillisenä, voivat jakautua ylhäisiin ja alhaisiin.
Nyt kuuluu vakavia askeleita portaissa — toimihuoneet ovat suljetut. Minä jatkan kirjoitustani enkä ole kuulevinani hänen tulevan, mieheni, joka on antanut minulle enemmän anteeksi, kuin voin käsittääkään. Minä nauran aina hänelle hänen nostaessansa minut syliinsä ja ikäänkuin puolustautuakseen sanoessansa isälleni: "Onhan hän vanhin ja ajattelemattomin kaikista lapsistani." Ja isäni nyykäyttää päätään yhtä haaveksivaisesti hymyillen kuin ennenkin, sillä hän on vielä hyvin hajamielinen, tuo armas isäkultani; me hoidamme häntä hellästi ja hänen viimeinen kirjansa nostaa mainiota huomiota oppineissa. Kentiesi ovat hänen tyttärensä pojat syypäät siihen; he saavat meluta jälleen järjestetyssä kirjastossa ja mielensä mukaan kiivetä isäni syliin hänen kirjoittaessaan. Hänen asemansa hovin suhteen on entistä parempi ja ruhtinatar käy usein meitä tervehtimässä; mutta Lotharin kuvaa peittää paksu vaate ja Karolinenlustin toiseen kertaan vievä salaovi on kiinni muurattu.
Nyt on pitkä, yhä vielä hoikka mies hiljaa astunut sisään, hän kumartuu kätkyen ylitse katsellaksensa nukkuvaa tytärtänsä.
"Kummallista, kuinka tuo lapsi on sinun näköisesi, Leonore!"
Minä juoksin ylpeästi ylös; sillä hän lausui tämän innostuneella äänellä. Pois kynä ja käsikirjoitus! Ne eivät voi kuvailla onnen loistoa, joka ympäröipi aron prinsessan otsaa!