"En, sitä en tee! Minun on häntä sääli. Etkö todellakaan aio lähettää hänelle rahaa?"
"En äyriäkään!… Hän otti muassaan ennakolta enemmän kuin perintönsä sinä yönä, jolloin hän pakeni kotoa… Sekin on vaivannut tuota pääraukkaa, joka on tuolla sisällä."
"Mummo on antanut anteeksi, Ilse!"
"Niin, sen voi tehdä äiti, liiatenkin kuolinhetkenänsä. Mutta ken, niinkuin me, monta vuotta on nähnyt ja rehellisesti kärsinyt hänen tähden kurjuutta, sille se on vaikeata… Uskotko kaikki todeksi, mitä on tuossa kirjeessä?… Niin, niin, polvillaan hän todellakin tulee, vaan ei pyytämään anteeksi; kyllä kai, sillä sitä ilman on hän elänyt monta vuotta ja on kyllä menestynyt — ei, ainoastaan rahaa hän tahtoo. Rahakullat, ne ansaitsevat kyllä, että niiden edestä lankee polvillensa!"
Kuinka syvästi olikaan se seikka häneen koskenut, kun hän, harvapuheinen Ilse, nyt puhui siitä niin paljon.
"Koska niin nyt soveltuu, niin voit myöskin saada kuulla, mistä syystä mummosi ei kärsinyt rahan helinää," jatkoi hän syvästi huoahtaen… "Ei haittaa vaikka saatkin kuulla, kuinka paljon onnettomuutta riippuu rahoissa, niissä, joita eilen ensi kerran näit… Mummosi oli Hannoverin rikkahin rouva — hänen ensimmäiseltä mieheltään jäi hänelle täysinäiset raha-arkut… Mutta toisen kerran mennessänsä naimisiin — hän rakasti liian syvästi sitä miestä — teki hän suurimman uhrin minkä taisi, hän uhrasi uskonsa. Hän ei saanut ottaa sitä mukaansa — juutalaisista rahoista sitä vastoin ei ollut väliä. Eipä viipynyt kauan, ennenkuin hän pääsi selville, ett'ei hänen miehensä huolinut hänen rakkaudestansa, vaan rahat hävisivät aikaa myöten joka ilman haaralle. Niitä hän ymmärsi käyttää."
"Hän oli minun isoisäni, Ilse."
Kaunis, tumma puna näkyi äkkiä hehkuvan Ilsen poskissa.
"Niin, sinunpa kysymyksiltäsi ei kukaan saa olla rauhassa, ja siten tulee sanotuksi senkaltaisia asioita!" torui hän minua suuttuneena ja nousi. "Mutta sen sanon sinulle, Kristiinasta et saa enää puhua sanaakaan. Hän on kuollut minulle, muista se, lapseni!… Ei sinun sitä paitsi pidä ajatteleman menneitä asioita, — se ei sovi niin nuorelle tytölle kuin sinulle!"
Hän antoi Heintzille, joka ääneti ja nöyränä oli istahtanut tuolillensa, kupin kahvia, vaan ei vielä katsonut häneen. Sitten meni hän jälleen ulos kaivolle. Minä näin, kuinka hän puri hampaitansa nostaessaan pumpunvartta. Vaan täytyihän sen tapahtua, vesi virtasi lakkaamatta sankoon, kunnes se täyttyi.
Ei, vaikkapa Ilse olisikin oikeassa, niin en voinut kuitenkaan totella häntä. Minun täytyi muistella onnetonta laulajatarta! Olihan hän minun tätini — minun tätini! Se soi niin suloiselta ja hyvältä, mutta kuitenkin liian vakavalta sille lumoavalle kuvalle, jonka näin mielikuvituksissani… Ja kuitenkin — hän oli isääni vanhempi, siis enemmän kuin neljäkymmentä kaksi vuotta — huh! kuinka äärettömän vanha!… Mutta se ei auttanut, mielikuvituksissani minä alinomaa koristelin sitä miellyttävää olentoa — olihan hän laulajatar.
Minä pakenin ylen täysin sydämin yksinäiselle kukkulalle ja katselin kyynelsilmin ihanaa, sinistä taivasta… Näkikö minun armas vanha mummoni, miten siinä istuin surullisena? Varmaan hän ei ollut suuttunut siitä, että minä muistelin Kristiinaa — olihan hän antanut hänelle anteeksi!…
Neljä viikkoa oli kulunut mummoni kuolemasta. Minä olin saapuvilla, kun hänet haudattiin lähimmäisen kylän kirkkomaahan. Vanha, lempeä kirkkoherra rukoili niin innokkaasti rauhaa poismenneelle kuin olisi hänen rakkahin rippilapsensa maannut siinä hänen jalkainsa edessä, ja Heintzkin näkyi unhottaneen, että nuot neljä lautaa sisälsivät kastetun, vaan kristinuskon yhteydestä jälleen eronneen juutalaisvaimon — hän itki katkerasti… Nyt kukoistivat jo kesän kirjavat kukat vasta tehdyn hautakummun päällä. Ne nousivat keveästi ja vapaasti vaan mustasta mullasta, kuin niiden alla lepäävän suloiset unelmat ja katselivat kirkkain silmin päivänloistoiseen maailmaan.
Se oli yksinäisen, keskellä persikanväristä pengertä olevan Dierkhofin kaunihin aika, — aro rupesi kukoistamaan ja mehiläisparvet, jotka siihen asti olivat ahmineet elatuksensa rapsaatti-maista ja tattaripelloista, lensivät hurmaantuneina hunajarikkaalle tasangolle… Ne hyrisivät jälleen ikivanhaa yksimuotoista lauluaan vanhan katon ympärillä! Ilmassa liipoittelivat minun pienet lemmikkini, siniset perhoset, niin suurin joukoin, että olisi luullut kirkkaan kevättaivaan pienissä palasissa putoilevan alas maan päälle; hiedalla juoksivat kullankiiltävät kuoriaiset, niitty- ja puutarhakukkien päällä levähtivät perlemo-, komea amiraali- ja kaunis pilkkusiipiperhonen. Ennen ajoin minä aina perhosia takaa, sain niitä kiinni, ihailin heidän siipiensä ihmeellistä väririkkautta ja päästin ne sitten vapauteen — niin olin minä usein kulkenut puolen päivää pitkin aroa; Nyt oli kaikki ihan toisenlaista. Minä oleskelin paljon mummon huoneessa, joka vanhanaikuisine juutalaiskodista tuotuine huonekaluineen vaikutti minuun kummallisesti. Siinä oli kaikki entisellä paikallaan, ei ainoatakaan kalua ollut muutettu, suuri kello vedettiin taasen säännöllisesti ja ett'ei mitään puuttuisi, joka vaan voisi saattaa uskomaan, että vainaja vielä asui huoneessansa, oli Ilse pannut uusia vahakynttilöitä hopeaisiin kynttiläjalkoihin palaneitten sijaan.
Hän avasi minulle milloin minkin arkun taikka kaapin; laatikot olivat enimmiten tyhjät; mummoni oli paetessaan maailmasta heittänyt kaiken tyhjän painon laivastaan. Sentähden oli minusta jok'ainoa kirjoitettu paperipalanen, jokainen kuihtunut kukanjäännös kallis löytö.
Muutamassa kaapissa roikkui vielä joitakuita vaatteita, joita ei mummo ollut arolla milloinkaan käyttänyt. Eräänä päivänä otti Ilse mustan villaleningin kaapista, ratkoi sen ja rupesi leikkaamaan — hän oli kaupungissa oppinut ompelemaan, ja siitä oli hän hyvin ylpeä… Minä pelästyin kovin, kun hän vaati minua koetteeksi pukemaan leninkiä ylleni. — Se oli minusta haarniskan näköinen.
"Ilse, ai päästä minut tästä!" vastustelin minä väristen ja venytin levottomasti kaulusta, joka kiristi kurkkuani ja kyynäspääni koetti salaisesti kaikin tavoin halaista ahdasta hihaa.
"Vieläpä mitä — siihen kyllä pian totut," vastasi hän kylmäkiskoisesti, yhä vaan ommellen.
Me istuimme pihalla tammien alla, johon minä olin kantanut pöydän ja muutamia istuimia. Arolla paistoi kuuma, kiiltävä ilta-aurinko; mutta siinä oli kalvetta, vilpoista ja hiljaista; ainoastaan mehiläiset hyrisivät, ja ylhäällä huusivat harakanpojat. Minulla oli tavattoman suuri olkihattu käsissä, jonka Ilse noin viisi vuotta sitte oli tuonut kaupungista; siitä ratkoin pois ruusunvärisen silkkinauhan, joka ennen oli ollut silmäteränäni.
Samassa palasi Heintz kylästä ja antoi Ilselle kirjeen.
Sähkösanomalla olimme antaneet isälleni tiedon mummon kuolemasta ja hän oli kirjallisesti vastannut, ett'ei hän voinut tulla hautajaisiin, sillä hän oli kovasti sairastunut. Siitä asti oli kirjeenvaihto hänen ja Ilsen välillä ollut jotenkin vilkas; minä en tietänyt mitä he keskustelivat, sillä minä en saanut nähdä riviäkään kirjeistä, mutta niin paljon tiesin kuitenkin, että Ilsen viimeisen kirjeen ja isäni vastauksen välillä, jota hän nyt minun nähteni luki oli kulunut viisi päivää.
"Siitä ei tule mitään!" lausui Ilse pistäen kirjeen taskuunsa, "ylihuomenna lähdemme — se on päätetty!" Hattu ja sakset putosivat käsistäni.
"Lähdemme!" toistin minä ja ääneni tukehtui. "Lähdetkö sinä poisHeintzin kanssa?… Jätättekö minut ypö-yksin tänne Dierkhofiin?"
"Kas, silloinpa vasta Dierkhof raukka tulisi hyvin hoidetuksi!" sanoi hän, ja ensi kerran mummon kuoltua näin heikon hymyn hänen huulillansa. "Hupsu tyttö, sinun pitää lähtemään!"
Minä nousin seisomaan ja lykkäsin tuolini niin äkkiä taaksepäin, että se kolisten kaatui.
"Minäkö? — mihin sitten?" kysyin minä.
"Kaupunkiin," kuului vakava vastaus.
Koko päiväpaisteinen aro ja vanhat, mahtavat, kumisevat tammet katosivat äkkiä silmistäni — hirveä synkkä pihanpuolinen huone otti minut vastaan ja minä luulin näkeväni kostean puutarhan neljän viheriän, homeisen seinän välissä.
"Ja mitä minulla on kaupungissa tekemistä?" kysyin häneltä.
"Oppiminen."
"Mutta minä en lähde, Ilse, ole varma siitä!" selitin päättäväisesti, vaikka taistellen kyyneleitteni kanssa. "Tee kanssani mitä tahdot — mutta saat nähdä, että minä tartun kiinni portinpieliin… Hennotko ajaa pois minut?" Minä pudistin epätoivoisesti hihasta Heintziä, joka seisoi siinä avosuin.
"Etkö kuule — minut lähetetään pois!… Voitkos sallia sitä, Heintz?"
"Onko se siis totta, Ilse?" kysyi hän alakuloisesti ja pani kätensä ristiin.
"Katsokaapas vaan noita lapsia, eivätkö he valita, juuri kuin leikkaisi joku kurkkua tuolta tytöltä!" torui hän; mutta minä huomasin aivan hyvin, ett'ei hän ollut hyvillä mielin kiivaudestani.
"Luuletko siis kaiken voivan käydä ijankaikkisesti tällä tavoin, Heintz, luuletko lapsen päivät päästänsä voivan juoksennella ympäri kuin pieni villi ja iltasin palata sukat ja kengät kädessä?… Hän ei taida eikä ymmärrä mitään ja juoksee tiehensä kuin villi kissa, kun hän vaan näkee vieraita kasvoja tiellä!… Mitähän siitä syntyisi?"…
"Ole järjekäs, lapseni!" jatkoi hän ottaen minut polvellensa kuin pienen lapsen. "Minä vien sinut isäsi luokse — ainoastaan kaksi vuotta täytyy sinun viipyä siellä oppimassa monta asiaa, ja jos et menesty siellä, niin saat jälleen palata Dierkhofiin, ja sitten olemme aina yhdessä."
Kaksi vuotta! Olihan se oikea ijankaikkisuus!… Kaksi kertaa kukoistaisi sill'aikaa aro, muuttaisivat haikarat ja jälleen palaisivat, enkä minä olisi Dierkhofissa. Sen sijaan täytyisi minun istua neljän seinän sisällä, kiusallinen sukan kutomus käsissä, tahi harjoitella kirjoitusta ja oppia uusia raamatun lauseita ulkoa!… Minä raapisin kauhusta ja jok'ainoassa jäsenessä tunsin halua kovaan vastarintaan.
"Ilse hautaa minut ennemmin kirkkomaahan!" lausuin minä uppiniskaisesti. "Siihen kauheaan pihanpuoliseen huoneesen et koskaan minua saa…"
"Joutavia!" keskeytti hän minua. "Luuletko siis isäsi vieneen sen mukanaan matkalaukussansa?… Onhan hän muuttanut toiseen paikkaan ja kaikki on paljon muuttunut — asuuhan hän K:ssa."
Herranen aika! taasen olin näkevinäni ruskeakähäräisen ja valkeaotsaisen pään Ja katselevan minua pilkallisesti. Se ilmestyi aina niin äkkiarvaamatta ja peljätti minua joka kerta niin kovasti, että punastuin hiuksiin saakka.
"Mutta eihän isäni minusta huoli," lausuin minä kätkien kasvoni Ilsen kaulahuiviin.
"Sen saamme nähdä!" vastasi hän salaisesti huoaten; mutta samassa heitti hän uhkamielisesti päänsä taaksepäin ja laski minut luotansa.
"Täytyykö sen siis todellakin tapahtua? Oi Ilse!… Sentäytyytapahtua, lapseni!… Ja ole nyt hiljaa äläkä tee elämääni raskaaksi! Muistele mummoasi — hänkin tahtoi sitä!"
Sitte ompeli hän kahta vertaa kiireemmin toista hihaa mustaan leninkiini; mutta Heintz pisti sammuneen piippunsa taskuun ja hiipi pois. Illalla näin hänen istuvan suurella hautakummulla; hän piti kädet polvillansa ja katseli lakkaamatta ilmaan… Minä juoksin hänen luoksensa, istahdin hänen viereensä ja silloin valuivat kyyneleet virtanansa, silla Ilsen nähden en tohtinut itkeä. Niin syvää surua ei sininen taivas luultavasti moneen aikaan ollut nähnyt.
Seuraavana päivänä näytti huone erittäin siivoomattomalta. Suuri arkku oli keskellä lattiaa ja Ilse sulloi siihen vaatteita.
"Katso tässä!" lausui hän näyttäen minulle suuren kasan paksuja ruudullisia lakanoita. "Eivätkö ne ole oivallisin?… Ne vasta vahvoja ovatkin!… Minä en milloinkaan kärsinyt niitä hämähäkin verkkoja, joita mummosi aina käytti."
Hän lykkäsi ylenkatseellisesti sivulle kimpun erittäin hienoja, pitsillä koristettuja lakanoita. "Uudet lakanat saat mukaasi; minä olen vähitellen hankkinut ne Dierkhofiin tultuamme — pidä niitä hyvästi!"
Kokonainen rykmentti paksuja, karkeita villasukkia marssi sitten arkkuun ottaen siitä sangen suuren tilan. Ilse oli monta vuotta koonnut niitä minulle melkoisen varaston, ja semmoisina minun nyt piti "komeilla" ulkona maailmassa… Sitte solmittiin äärettömän suuria, pehmeitä höyhenpolstaria pakaksi ja ommeltiin säkkivaatteesen — sepä vaan oli koko jättiläisläjä!
Kaikki nämät valmistukset saattoivat minut äärettömän alakuloiseksi, ja kuitenkin oli hetkiä, jolloin minun nuori sieluni äkkiä ikäänkuin paisui, jolloin joku iloinen aavistus, joku suloinen toive sitä ihastutti; mutta se syntyi ja kuoli nopeasti kuin salama, ja — kummallinen ajatuksenjakso — minun silmäni vilkasi joka kerta ujosti ja tarkastellen kenkiini. Ne olivat jo hyvin venyneet ja sallivat jalkani liikkua niissä mitä vapaimmalla tavalla. Minä poljin jalkaani niin kovin kuin suinkin voin ja koetin rauhoittaa levotonta sydäntäni vastustamattomalla totuudella, ett'eivät naulanpäät enää likimainkaan kalisseet niin kovin kuin neljä viikkoa sitten. Mutta se ei aina auttanut, ja niinmuodoin rohkasin kerran hädässäni mieleni ujoon rukoukseen, että Ilse matkalla ostaisi minulle uudet kengät. Vaan siinä vasta jouduin pulaan. Hän veti toisen kengän jalastani ja piti sitä päivän valossa.
"Täänkaltaisia saumoja ja anturoita saa etsiä!" lausui hän. "Näissä kengissä voit sinä vielä kahden vuoden perästä tanssia!… Sinä et tarvitse uusia!"
Siihen se asia päättyi.
Ja viimein koitti aamu, jolloin minun täytyi lähteä rakastetusta Dierkhofistani… Varhain aamulla, ennen kello neljää, juoksin minä kosteisen aron yli, ojennetuin käsin jätin hyvästi lukemattomilla kukilla koristetuille kanervikoille ja sumuiselle suolle ja pudistin ikävissäni vanhaa honkaa niin kovin, että viimeiset edellisen talven kuivat neulaset karisivat liehuviin hiuksiini… Spits oli tullut minun kanssani ja iloitsi kuin narri — hänestä olivat kaikki minun innostuneet liikuntoni ainoastaan liekkiä. Minä sidoin kirjavan seppeleen ja laskin sen Mieken sarviin, hän vaan katsahti ylös ollen unisena liian laiska edes heikolla ammunnalla kiittämään minua tahi sanomaan minulle jäähyväisiä.
Sitten puki Ilse uuden, mustan leningin päälleni ja solmisi leveän, lumivalkoisen, rypytetyn kauluksen mummon liinavarastosta kaulaani — minun ruskea pääni makasi siinä juuri kuin pudonnut pähkinä pienen lumikinoksen päällä. Sen yli levisi suunnattoman suuri ruskea olkihattu, johon Ilse oli pannut mustan nauhan. Luultavasti olin kummallisen näköinen matkustaja, suurihattuisten sienten kaltainen, jotka minusta olivat niin naurettavia.
Kahvin jälkeen, jonka minä itkien join, toi Ilse laatikon ja otti siitä juhlallisesti sinertävän silkkihatun.
"Tämä oli minun kirkkohattuni Hannoverissa," lausui hän astuen peilin eteen ja pani kummallisen silkkirakennuksen päähänsä. "Kaupungissa ei voi käydä hatutta — muoti on semmoinen!" —
Minä katselin häntä ujosti. "Muoti" sanaa en minä tietysti käsittänyt. Minä en aavistanut, että aron toisella puolella vallitsi voima, jonka alaiseksi ihminen usein vastustamatta vaipuu ja joka muodostaa hänen ulkonaisen näkönsä kaikkien oikkujensa mukaan. Sentähden ei minun kunnioitukseni tuota eriskummallista rakennusta kohtaan ensinkään vähentynyt; mutta se oli kaksikymmenvuotisessa levossaan laatikossa silminnähtävästi kauhtunut. Ilse ei näkynyt sitä huomaavan. Hän järesti kauhtuneet orvokit kähäräisten, kultaisten hiustensa yli, heitti solmiamattomat nauhat niskaan, puki mustan villaviitan yllensä ja oli valmis lähtemään.
Heintz ynnä renki lähimmäisestä kylästä veivät matkakalumme. Lempeästi, vaan vakavasti lykkäsi Ilse minut ovesta, jonka kynnyksellä jalkani viivähtivät ikään kuin siihen kiintyneinä. Minä kuulin avaimen vääntyvän ympäri, sitte peljätti Ilse pois ankat ja kanat, jotka tahtoivat meitä seurata; ne kaakottivat kaikki ja ometasta kuului Mieke ammuvan… Porttikin suljettiin takanani ja niin läksin minä paratiisistani samaa tietä kuin neiti Streitkin oli käynyt…
Minä en muista, kuinka erosin Heintzistä. Koko sitä päivänpaisteista eroaamua peittää vieläkin kyyneleinen varjo. Minä muistan ainoastaan, että kiersin molemmat käsivarteni tämän hyvän, itkevän vanhuksen ympäri ja että kätkin kasvoni, vaikka hattuni oli niin suuri, syvälle hänen vanhaan nuttuunsa, ja että hän, uteliaitten kyläläisten ympäröimänä, otti siniruutuisen nenäliinan taskustaan ja piti sitä silmiensä edessä, kun minä kylässä astuin vaunuihin, jotka veivät meidät ensimmäiselle rautatien asemalle.
Puolipäivän aikana saavuimme väsyneinä ja kankeina K:n rautatien asemalle, matkustettuamme puolen edellistä päivää ja koko yön. Vieraat, kaikkialla kohtaavat vaikutukset olivat vähällä uuvuttaa minut. Päivä paistoi suoraan päämme yltä, juurikuin olisi se tahtonut polttaa poroksi niin meidät ja kohisevan junan kuin edessämme olevan kaupungin suuret talorivit.
"Tohtori von Sassenin luo!" sanoi Ilse käskeväisesti kahdelle miehelle, jotka laskivat matkakalumme pienille käsirattaille.
"Emme tunne häntä!" vastasi toinen heistä.
Ilse ilmoitti talon numeron.
"Vai niin, suureen siemenkauppaan — Claudiuksen kauppahuoneesen, hyvä!" lausui mies kunnioittavasti ja kärryt pyörivät pois.
Tukehuttava tomupilvi kohtasi meitä kaupungin ja aseman välillä olevassa huvikujassa, peittäen leveät ruohokentät ja pienet sievät kastanjapuut päittemme yllä tuhkan tapaisella harmaalla kuorella… Siinä tuuli kumminkin heikosti, mutta kaduilla, joita myöten meidän oli kulkeminen, vallitsi lyijynraskas, tukehuttava kuumuus. Siellä täällä aukeni joku kapea katu ja aukea tori levisi yksimuotoisen, kimeltävän levyn kaltaisena, — minun mielestäni olisi kuumenneiden katukivien pitänyt oikein höyrytä ja säkenöidä… Ah, punakukkainen tasanko kotona virkistävine aroilmoineen ja vilpoisine humisevine tammineen Dierkhofin ympärillä! "Voi tämä on kauheata kuin kuolema, Ilse!" oihkasin minä, samassa kun hän tarttui käteeni ja veti minut salin vierustalle — vaunut tulivat juuri ratisten kulmassa.
Siihen asti olimme kohdanneet ainoastaan muutamia ihmisiä; puolipäivän kuumuus teki kadut tyhjiksi ja hiljaisiksi. Mutta silloin alkoi kaukaa kuulua rumpujen ja torvien ääniä.
"Vahtiparaati!" lausui Ilse kuunnellen ja tyytyväisesti hymyillen — vanhoja, viidenkolmatta vuotisia muistoja Hannoverista oli luultavasti virinnyt hänessä.
Melu läheni lähenemistään ja äkkiä virtaili ihmisjoukko yht'aikaa kadulle.
"Heih! — katsokaas tuota! Hän on roikkunut sata vuotta vaatekaapissa!" huudahti katupoika seisahtuen Ilsen eteen. Hän pani molemmat nyrkkinsä toinen toisensa yli päänsä päälle, sillä tavalla näyttäen hatun muotoa ja nauroi pilkallisesti. Kaikki huusivat ja nauroivat sekaisin, ajomiehemmekin hymyilivät.
"Katupoikia!" lausui Ilse ylenkatseellisesti ja ojentaen ylpeästi päätänsä, samassa kun me minun suureksi lohdutuksekseni poikkesimme hiljaiselle sivukadulle. "Hannoverissa on kansa kuitenkin sivistyneempi — siellä ei koskaan minulle tämmöistä tapahtunut!"
Joka jäseneni vapisi ja syvä alakuloisuus valtasi minut. — Ilseä — minun pyhimyksenä kunnioitettua Ilseäni pilkattu!… Minä nostin hänen kätensä lohduttaen ja hyväillen poskelleni ja laahasin kuumia, väsyneitä jalkojani koneentapaisesti eteenpäin.
Vahtiparaadin melske väheni vähitellen ja viimein seisahtuivat vetomiehemme syrjäiselle, vaan suurilla komeilla rakennuksilla ympäröidylle kadulle… Me seisoimme kolkon kivimuurin edessä. Ylikerroksen kaikissa ikkunoissa oli rautaristikot ja korkealla olevalle ovelle vei kauniilla rautaisilla käsipuilla koristetut portaat. Vanha rakennus, jonka leveä rintapuoli oli pohjoiseen päin, näytti sangen mahtavalta; mutta minua kauhistuttivat rautaristikot, mustat muurit, joihin ei päiväpaiste ulettunut; ja runsaasti veistoksilla koristetut, raskaat ovet tavattoman suurine, kiiltävine vaskikolkuttimineen katselivat minua synkkänä peloittavana arvoituksena.
"Katsopa, Ilse, minä olen oikeassa pihanpuolisen huoneen suhteen?" huudahdin minä epätoivoisesti. "Palatkaamme takaisin!"
"Odota kuitenkin!" lausui hän ja veti minua rappuja ylös. Kantajat ottivat matkakalumme olalleen ja seurasivat meitä. Ilse soitti.
Kohta aukeni ovi hitaasti ja vanha mies laski meidät sisään. Sanattoman leveä ja korkea etehinen oli edessämme. Me seisoimme kiillotetulla kivimosaikkilattialla — leveät, kiviset portaat olivat perällä ja keskellä kaksi mahtavaa kivipylvästä, jotka katossa muodostivat kauniita kaareja. Ne levittivät suloista viileyttä, mutta samassa synkkää pimentoa, kirkontapaista hämärää, jota ei edes rappuja valaseva päiväpaistekaan voinut poistaa.
"Tässäkö kauppahuone Claudius?" kysyi Ilse.
Mies nyykäytti kankeasti päätään ja samassa silminnähtävän vastahakoisesti astui syrjälle jättääksensä sijaa sisään astuville kantajillemme.
"Eikö tohtori von Sassen asu täällä?"
"Ei täällä!" vastasi hän pikaisesti, ojennetuin käsin astuen molempien miesten tielle. "Herra von Sassen asuu Karolinenlustissa — teidän täytyy mennä kadunkulman ohi oikealle. —"
"Oi Herra Jumala, täytyykö meidän siis taasen mennä tuonne hirveään helteesen?" valitti Ilse, syrjästä katsellen minua.
"Minä teitä säälin," vastasi vanhus kylmästi, "vaan tämän talon kautta ei sinne käydä — ja teidän pitäisi tietämän, että tuonkaltaista tavaraa varten on suuri portti sivukadulta!" jatkoi hän kantajille osoittaen kapineitamme.
Samassa kun hän toruen kohotti äänensä, rupesi pieni koira kiukkuisesti haukkumaan etehisen peräpuolella. Siellä oli alaspäin portaat, joilla seisoi vanha rouva puettu mustaan silkkileninkiin ja kirjavilla nauhoilla koristettuun myssyyn, pyyhkien ulkoa tulleen pienen sylikoiran jalkoja varovaisesti pyyhinliinalla.
"Laske kuitenkin ihmiset pihan kautta, Erdmann!" sanoi hän ystävällisesti vanhalle palvelijalle.
"Mutta, neiti Fliedner, ettekö huomaa pölyä!" vastasi hän innokkaasti, juurikuin olisi Vesuviuksen kaikki tuhka kiintynyt vaatteisimme ja kenkiimme. "Ja jos herra Claudius sattuu olemaan pihahuoneessa ja näkee heidän menevän pihan yli, niin syntyy siitä rettelöltä."
"Minä lähetän heti Dörten alas lakasemaan, ja mitä rettelöihin tulee, niin otan syyn päälleni. Sitä paitsi ei herra Claudius ole pihakammarissa — parin minuutin kuluttua lähtee hän Dorotheenthaliin."
Hän avasi itse meille pihan oven ja viittasi meitä tulemaan etehisen lävitse. Hieno, veitikkamainen hymy lensi hänen kasvojensa yli, kun Ilse ohi mennessänsä kiittäen nyykäytti tornimaista päätänsä; sitten kääntyi hän äkkiä ja astui, muriseva koira sylissään, jälleen ylös portaita myöten.
"Hän on ymmärtäväinen nainen," lausui Ilse tyytyväisesti itsekseen, kun ovi ratisten sulkeutui takanamme.
"Piha" sana oli kokonansa innostuttanut minut. Minä luulin näkeväni Dierkhofin koko siipikarjan iloisesti lentelevän edessäni; vaan mitään semmoista ei ollutkaan suuressa tyhjässä nelikulmiossa, mihin tulimme, Sen ympärillä oli katurakennus, kaksi siihen ulettuvaa sivurakennusta ja neljännellä sivulla korkea muuri. Vasemmalla puolella oli suuri avonainen portti, josta ohitse kulkevan kadun toisella puolella olevat talot näkyivät. Suuri joukko uusia laatikoita oli päälletysten la'aistulla pihalla ja uutimien sekä muitten koristeitten puute ikkunoissa ilmoitti niiden kuuluvan toimistohuoneisin.
Kun astuimme pihalle, talutti ajaja juuri kahta virkkua hevosta ulos tallista ja vei ne somien vaunujen luo, jotka olivat vaunuliiterin edessä.
Kantajamme riensivät keskellä muuria olevalle portille ja me seurasimme heitä.
"Mihin aiotte?" kuului äkkiä jotenkin jäykkä ääni.
Minä vedin hattuni syvemmä kasvoilleni ja varoin tarkasti, ett'en kääntänyt päätäni — tunsinhan minä heti vanhan, ruskeahattuisen herran äänen, vaikk'ei se nyt sujunut yhtä pehmeältä kuin arolla neljä viikkoa sitten… Hän oli siis kuitenkin peräkammarissa ja nyt "syntyi rettelöitä", kuten vanhus porstuassa oli ennustanut. Molemmat miehet seisahtuivat myöskin ikäänkuin komennosta, eivätkä tohtineet liikahtaakaan, ainoastaan Ilse kääntyi säikähtämättä.
"Me aiomme tohtori von Sassenin luo — saammeko käydä tätä tietä?" kysyi hän kohteliaasti.
Me emme saaneet vastausta, mutta herra viittasi luultavasti myöntäväisesti kädellään, sillä Ilse avasi enempää viipymättä portin ja kantajat astuivat edelleen… Siinäkin täytyi hänen, samaten kuin edellisenä aamuna Dierkhofissa, vetää minut mukaansa, sillä minä seisoin kuin kivettyneenä paikallani… Minun, aron ruskeanharmaasen väriin ja yksimuotoisiin punakukkiin tottuneet silmäni levisivät, ensin ihan hämmästyneinä, leveää kenttää peittävän kukkajärven yli. Minusta oli mahdotonta käsittää, ett'eivät ne kaikenväriset leveät virrat olleet muuta kuin monenmuotoisia kukkia…
Siinä vasta tulin selville siitä, kuinka inhimillinen kuvitusvoima oli voinut keksiä satujen ihmeitä — yksinäisen, tuntemattoman, loihditun saaren kaltaisena uiskenteli ihmeen kaunis kukkakenttä keskellä uutta maailmaa, joka ennen oli minusta ollut niin ruma, harmaa ja pölyinen.
Minun jalkojeni juurella levisi sinertävä päivänkukkapenger; raskas vaniljan tuoksu täytti ilman ja saattoi minut jonkinlaiseen huumehdukseen… Unhotetut olivat pölyiset kadut ja väsyttävä matka; unhotettu kauhea vahtiparaati, pilkkaavat katupojat ja pihakammarin-pelkoni! Minun hattuni ei enää ollut kuin naulattuna päässäni — minä heitin sen korkealle ilmaan.
"Ah, Ilse, minä tahtoisin mielelläni heittäytyä keskelle kukkia, että ne peittäisivät minut!" riemuitsin minä.
"Niin, sen sinä kyllä voisit," vastasi hän tuimasti ja katsoi sopivaksi pitää minua kiini hameesta.
Suuressa puutarhassa oli sangen hiljaista, sillä paitsi mehiläisten lakkaamatonta suhinaa ei sieltä kuulunut mitään ääntä. Pikku linnut olivat vaieten vetäytyneet pensaitten viileään siimekseen ja ihmiset lepäsivät päivällisen jälkeen. Ainoastaan vanha mies, puvustaan päättäen puutarhuri, tuli meitä vastaan kasvihuoneesta ja osoitti kantajille lyhimmän tien Karolinenlustiin. Ilse kiitti häntä neuvosta.
Me saavuimme pienelle joelle, jonka yli vei soma rautasilta. Siinä oli tavattomien kukkakenttien raja; toisella rannalla kasvoi tiheä pensasto ja aukkoja välistä kohtasivat kauniit ruohokentät ja vaaleita hietakäytäviä varjoovat tuuheat puut katsojain silmiä.
Minä säpsähdin ja pakenin pelästyneenä äkkiä Ilsen taakse, sillä mentyämme sillan ylitse kuului nauru, jonka neljä viikkoa sitten kuulin hautakummun tykönä ja jota, minä tiesin sen, en ollut niin lainkaan unhottava… Kuitenkin pakenin minä, sillä siellähän pilkalliset silmätkin olivat, joita minä niin hirveästi pelkäsin. Ilsen leveä, jäntevä vartalo peitti minun pienen olentoni täydellisesti ja niin menimme eteenpäin varjoisten kujien ja vilpoisten lehtimajojen lävitse — kovaäänisiä huutoja; naurua ja juttelevia naisääniä kuului yhä selvemmin ja äkkiä näimme kirjavia vanteita liitelevän aukean, ympyräisen hietakentän yli, jolle juuri olimme saapuneet.
Yksi vanteista oli eksynyt ja putosi lehtimajaan. Nuori, solakka neiti ja hoikka mies valkeissa kesäpuvuissa etsivät sitä nostetuin käsivarsin ja kepit pystyssä; he tunkeusivat kauas pensaitten väliin, mihin se oli kadonnut. Hoikka mies oli herra Claudius, ja tyttö, joka oli juossut hänen kanssansa, pienet keveät jalat sievissä kengissä, vaaleat hiukset vapaasti liehuen, oli minusta hopeanheleöine nauruineen oikein inhottava, vaikk'en voinut nähdä hänen kasvojansa… Minä olin kummallisella tuulella; olin suuttunut, vaan tietämättäni mistä syystä, ja hengitin kuitenkin vapaammin ja iloisesti, että pääsin heidän ohitsensa nuoren herran näkemättä.
Minä kurkistin esiin Ilsen takaa ja huomasin vielä muitakin neitiä seisovan siellä täällä; yksi heistä oli kaikkia muita pitempi, vahvavartaloinen nainen valkoisessa puvussa, jonka ylle hän oli heittänyt tulipunaisen, kullalla koristetun, pienen nutun… Hänen liikunnoissansa oli jotakin uljasta, vaan hän osoitti myöskin välinpitämättömyyttä, joka syntyy voiman tunnosta ja mielen lujuudesta.
"Kaikki hyvät enkelit!" huudahti hän, lyöden muka naurettavalla ja pelättävällä liikunnolla kätensä yhteen, kun kantajamme, Ilse etupäässä, tulivat näkyviin; sitten purskahti hän hillitsemättömään nauruun. Ilse kääntyi katsomaan sänkyvaatekuormaamme, joka niin uhkaavaisesti ja naurettavasti häilyi kantajien päitten päällä.
Silmänräpäyksessä olimme ympäröidyt.
"Oi, Herra Jesus, Lenore, mitäpä pidät minua hameesta kuin pieni lapsi?" torui Ilse suuttuneena; hän irroittihe minusta ja veti minut käskeväisesti jälleen luoksensa.
Kuinka minä häpesin! Toisessa kädessäni oli hattu ja toisessa suuri valkoinen kaulus, joka, Jumala tiesi kuinka, oli pudonnut kaulastani… En kaakissakaan olisi hävennyt enempää kuin kaikkien näiden uteliasten vieraitten naissilmien edessä.
"Ah, pieni mustalaistyttö!" huudahti kaksi ääntä yht'aikaa, kun minä tuskissani nostin päätäni ja katsahdin ylös.
"Mustalaistyttökö — vielä mitä?" vastasi Ilse syvästi loukkautuneena.
"Hän on tohtori von Sassenin laillinen lapsi —"
"Mitä, onko sillä kuivettuneella lapsia?" keskeytti suuri, nuori nainen kummastuneena, ja hänen huulissansa leikki vieläkin pidätetty naurun halu. Toiset sitä vastoin vetäytyivät hieman taaksepäin ja katselivat minua ihan toisilla, voisin melkein sanoa ystävällisen kunnioittavilla silmillä.
Samassa tuli nuori herrakin luoksemme. Minä katselin kenkiäni, joitten rumat käret uljaasti pistivät esiin vaaleasta hiedasta ja ehdottomasti vein ja venytin mustaa pukuani, saadakseni sitä edes puolta tuumaa pitemmäksi.
Herra heitti käydessään vannettansa ja otti sen aina sievästi liikkuen keppiinsä, vaikka nuori nainen hänen vieressänsä kuinka olisi koettanut saada sitä valkoisiin käsiinsä… Silloin sattui hän katsahtamaan minuun: hän säpsähti ja rypisti tutkistelevaisesti suuria ruskeita silmiänsä. Vihdoin tuli hän äkkiä minun luokseni.
"Mitä hullua — onhan tuo aron prinsessa!" huudahti hän kummastuneena.
"Kuka?" kysyi pitkä suurisilmäinen nuori neiti.
"Niin, etkö muista, Charlotte — aron prinsessa! Kerroinhan minä sinulle pienestä, avojalkaisesta olennosta, joka sisiliskon kaltaisesti juoksi aron yli — todellakin, prinsessan-kruunuinen sisilisko!" Hän nauroi ääneen. "Mutta mitä hullua on helmen myyjä tullut tänne?"
Tunnottomuus, millä nuori herra arvosteli minua ihan silmieni edessä, ja hänen sanomaton kummastuksensa, kun näki minut puutarhassansa, masensi minun viimeisen rohkeuteni; mutta "helmenmyyjä" sana saattoi myöskin vereni kuohumaan.
"Se ei ole totta!" tiuskasin minä. "Minä en ole myynyt teille helmiäni — te tiedätte aivan hyvin, että heitin taalerinne hiekkaan!"
Charlotte nauroi ja astui säihkyvin silmin nopeasti minun luokseni.
"Ah, kuinka viehättävä — hän on ylpeä — tuo pienokainen!" huudahti hän.
Hän kumartui ja silitti hiuksiani valkoisella kädellään, melkein samalla tavoin kuin hyväillään sievää, pientä koiraa.
"Mitä sanot kummallisesta uutisesta, Dagobert?" sanoi hän nuorelle herralle. "Muumialla on perhettä — tuo sievä olento on tohtori von Sassenin tytär —"
"Mahdotonta!" huudahti hän rajattomasti kummastuen.
"No, mitä äärettömän kummallista siinä on?" vastasi Ilse tuimasti. "Luuletteko siis, ett'ei tyttö voi olla ylhäisten ihmisten lapsia, sen tähden ett'ei hänellä ole tuonkaltaista satulalointa yllänsä?" lausui hän osoittaen Charlotten somaa nuttua.
Nuori neiti nauroi kuin mieletön, pistävä moite näkyi huvittavan häntä äärettömästi.
"Mutta minkä näköinen sinä olet, Leonore!" torui Ilse. "Puuttuu vielä vaan, että myöskin riisut sukat ja kengät!" Hän pani kauluksen jälleen kaulaani, silitti molemmin käsin hiukseni ja pani hatun päähäni. Minä katselin levottomasti ympärillä seisovia naisia; huomasinhan minä äkkiä olevani heidän rinnallansa sangen naurettava olento — he varmaankin nauroivat; vaan kaikki olivat niin vakavat, kuin olisi todellinen prinsessa järestänyt pukuansa heidän edessänsä. Ainoastaan Charlotten suu vetäytyi nauruun.
"Uhri raukka!" lausui hän sääliväisellä äänellä. "Mutta tuleeko prinsessan nyt jäädä isänsä luo," lisäsi hän vilkkaasti.
"Tietysti!" vastasi Ilse päättäväisesti. "Kenen tykö sitten joll'ei hänen?… Mutta nyt pyytäisin, että laskisitte minut — me olemme väsyneet… Onko tuo tuossa viimeinkin Karolinenlust, tahi mikä nimi sillä lienee?" kysyi hän osoittaen vaaleata viivaa, joka kimelsi puitten latvojen yli.
"Minä tulen teitä saattamaan," tarjoutui nuori mies sangen kohteliaasti — hän oli tykkönään muuttunut; silmätkin, jotka ensin erhettymättömällä ilolla olivat katselleet Ilsen naurettavaa päähinettä, kielsivät itseltään jok'ainoan pilkallisen katseen.
Minun sydämeni paisui. Mikä mainio mies minun isäni onkaan, koska jo hänen pelkkä nimensä tuottaa Ilselle ja minulle niin paljon kunnioitusta, — arvelin itsekseni.
Neidit jättivät meidät hyvästi, ja me menimme nuoren herran seurassa hiekkakentän yli punakatajien välitse Karolinenlustiin päin.
Meillä oli enää vaan vähän matkaa astuttava viheriäisten puitten virkistävää siimestä, mutta minä kävin sen sykkivin sydämin. Ilse astuskeli vilkkaasti eteenpäin meidän edellämme, eikä katsahtanut kertaakaan taaksensa. Tuskin olivat nuoret neidet kadonneet tiheän pensaston taakse, kun nuori herra nopeasti kumartui minun puoleeni, katseli minua syvään ja veitikkamaisesti viattomiin silmiini.
"Oletteko vielä suutuksissanne minuun, prinsessa?" kysyi hän puoliääneen.
Minä pudistin päätäni — kummallista, että joku puoleksi kuiskattu sana voi saattaa minut vapisemaan aina sydämeni pohjaan asti… Karolinenlust näkyi äkkiä edessämme!… Minua ei ensinkään olisi kummastuttanut, jos haltiattarien kuningatar olisi nyykäyttänyt minulle päätään korkeista ikkunoista ja kutsunut minua järestämään vuodettansa ja lakasemaan huonettansa… Minä olin kuin lumottu, eikä edessämme oleva rakennus ensinkään ollut semmoinen, että se olisi voinut herättää minut siitä tilasta… Mitäpä minä siihen aikaan tiesin renessansi- tahi rokoko-rakennustavasta! Lumoavaa näköä ei ankarien rakennussääntöjen tieto siis voinut vähentää. Minä näin ilmaan kohoavan ainoastaan kauniita viivoja, niin hienoja ja pehmeitä, kuin olisivat ne olleet vahasta eikä kivestä. Minä näin pylväitä, patsaita ja reunuksia, ihastuttavan kauniisti yhdistettyinä tuhlaavaisen monilla kukka- ja hedelmäköynnöksillä, sekä niiden välissä ikkunoitten kiiltävät, isot peililevyt — kauniin, pienen rokoko-linnan, niin koristettuna kuin viime vuosisadan rakennustapa vaan voi matkaan saada. Se kuvastui hopeankirkkaasen veteen, joka reikäisen kiviseinän ympäröimänä virtaili sen jalkojen juuressa. Pieni lammikko ynnä viuhkantapaiset valkoisilla kivillä ja kankeilla kuusilla koristetut ruohokentät täyttivät jotenkin ahtaan leveän tien ympäröimän tilan; mutta sen toisella puolella levisivät taasen puitten synkät varjot. Kuin helmi viheriäisissä aalloissa oli se pieni linna kätkettynä keskellä metsää, joka kohosi korkealle sen takaa. Melkein jalkojemme yli pakeni arka hopeafasaani pensastoon ja siimeksessä pylväskäytävän edessä käveli riikinkukko, komea, loistava pursto levitettynä, samalla kun tuhanharmaa kurki seisoi toisella jalallaan lammikon rannalla, pitäen paljasta punaista päätänsä miettiväisesti alhaalla — se tuli arvokkaasti meidän luoksemme, rupesi tanssimaan, kumartaen mitä naurettavimmalla tavalla, juuri kuin olisi se linnan juhlallisuuksien ohjaaja — ihme toisensa perästä minun kokemattomissa silmissäni!
Kantajat laskivat takkansa alikerroksen avonaiseen etehiseen, he saivat kantopalkkansa, ja sitte astuimme me ylös. Ensimmäisessä kerroksessa kuljimme monen oven ohitse, jotka, kummallista kyllä, olivat varustetut suurilla, ympyräisillä, pölyisillä oikeuden sineteillä — leveitä valkoisia paperi-kaistaleita oli rakojen päällä, muistuttaen äänettömyyttä vaativasta, huulille lasketusta sormesta.
Vasta kolmannessa kerroksessa seisahduimme. Nuori herra avasi oven ja me astuimme sisälle, samalla kun hän ystävällisesti kumartaen peräytyi ja äänettä sulki oven meidän jälkeemme. Kauhea tuska ja pelko valloittivat minut äkkiä. Minä olin kotona Dierkhofissa sangen oikein tuntenut, ett'ei isäni minusta huolinut, että minä olin hänelle rasituksena, jonka hän mielellään olisi ijäksi päiväksi jättänyt arolle; kummastuksesta, jonka täällä kaikkialla herätin, tulin selville siitä, ett'ei hän ollut ainoallakaan sanalla puhunut minusta… Ja nyt olin kuitenkin tunkeutunut hänen huoneisiinsa ja katselin arasti sitä maailmaa, missä hän eli ja oleskeli… Kuinka vieraalta ja käsittämättömältä se kaikki näytti! Seinät suuressa salissa, johon olimme tulleet, olivat lattiasta kattoon asti kirjojen peitossa; "peitetyt niin monilla kirjoilla kuin kanervan kukkia oli arolla," arvelin minä. Siinä oli tilaa ainoastaan neljälle viheriäisillä villavarjostimilla peitetylle ikkunalle ja kahdelle ovelle. Vasen ovi oli selki selällään — siitä pääsi toiseen suureen huoneesen, niihin valo tuli ylhäältäpäin. Korkeasta, avarasta kupulaesta valasi kimeltävä päivän paiste valkoista veistokuvaa: nuijaa kantavaa, uhkaavan näköistä olentoa ja vielä muitakin ihanien, hienopukuisten naisten kuvia. Kirjaston ikkunan luona kirjoituspöydän edessä istui herra kirjoittamassa. Hän ei huomannut meidän tuloamme, sillä kun epäileväisesti seisahduimme hetkeksi kynnykselle, kuulimme kynän lakkaamatta vaan rapisevan — se oikein vaivasi hermojani… En tiedä, oliko siihen syynä huoneen tavattomuus tahi ahdistava tunne — isäni pelkääminen — samapa se, Ilse, aina vireä, päättäväinen Ilse epäili silmänräpäyksen, mutta otti sitte minua vakavasti kädestä ja vei minut ikkunan luo.
"Hyvää päivää, herra tohtori, tässä olemme nyt!" lausui hän. Minusta kuului hänen heleä, hieman vapiseva äänensä ukkosen jyrinältä hiljaisia seiniä vastaan.
Isäni säpsähti paperiensa keskellä ja katseli meitä; sitten kavahti hän pystyyn kuin sähkön vaikutuksesta.
"Ilse!" huudahti hän silminnähtävästi kauhistuneena.
"Niin Ilse, herra tohtori!" vastasi Ilse tyvenesti. "Ja tässä on Leonore, ainoa lapsenne, joka ei neljääntoista vuoteen ole nähnyt isäänsä… Se on pitkä aika, herra tohtori, eikä olisi kummaa, jos ette enää tuntisikaan toisianne."
Isäni oli ääneti ja pyyhki monta kertaa otsaansa, ikäänkuin olisi hänen ollut vaikea saada ajatuksiansa selville ja käsittää läsnäoloamme. Keveästi lykkäsi hän hattuni taaksepäin ja katseli minua silmiin. Minä ajattelin itsekseni hieman peläten, että laihempia ja kuihtuneempia kasvoja kuin isäni tuskin oli olemassa; mutta hänellä oli mummon kauniit silmät.
"Vai niin, oletko sinä siis Leonore?" lausui hän hyvin lempeästi ja suuteli minua otsalle. "Hän on pieni vartaloltaan, Ilse, vaimovainajatanikin pienempi, luulen." Hän huokasi. "Kuinka vanha lapsi on?"
"Seitsemäntoista vuotta, herra tohtori. Olenhan sen jo kahdesti maininnut kirjeessäni."
"Ah, vai niin!" lausui hän taasen silittäen otsaansa; sitte pani hän kätensä ristiin ja väänsi ne ulospäin että luut luskivat — hän oli syvistä unelmista täyteen todellisuuteen äkkiä heränneen ihmisen kuva.
"Sinä olet väsynyt, lapseni, suo anteeksi, että sallin sinun seisoa niin kauan," lausui hän sangen kohteliaasti, käveltyään ensin kerran edestakaisin pitkin lattiaa.
Keskellä lattiaa seisoi kirjoilla ja papereilla peitetty pöytä. Isäni lykkäsi meille kaksi sen vieressä olevaa nojatuolia.
"Ole varovainen, Ilse, minä pyydän, ole varovainen!" huudahti hän tuskallisesti, kun Ilse, istuutuessaan, viattomasti asetti pienen korinsa avatun paperivihon päälle. Hänen laihat kätensä vapisivat, kun hän varovaisesti nosti pois koria, eikä hellä äidinsydän voisi levottomammin tutkia sairaan sydänkäpysensä kasvoja kuin isäni ikivanhaa kellastunutta paperia, vapautettuansa sen vieraasta painosta.
Minä katsoin Ilseä. Hän ei ollut siitä millänsäkään; kentiesi tunsi hän jo ennakolta isäni omituisuudet.
"Tule levähtämään vähän!" lausui isä huomattuaan, että epäilin istua."Sitten menemme ravintolaan…"
"Ravintolaanko, herra tohtori?" kysyi Ilse tyvenesti. "Mitäkä lapsella siellä olisi tehtävää? Se maksaisi vaan suuria summia kahtena vuotena…"
Isäni vetäytyi äkkiä taaksepäin. "Kahtena vuotena! Mitä sanot, Ilse?"
"Minä sanon vaan, mitä jo kymmenen vuoden kuluessa olen teille jok'ainoassa kirjeessä sanonut. Me olemme nyt täällä ja jäämme tänne!… Minä en voi kärsiä, että tyttö villiytyy arolla! Katsokaa Leonorea! Hän osaa tuskin lukea; ja kirjoittaminen — varjelkoon meitä — teidän pitäisi nähdä hänen harakanvarpaitansa! Puihin osaa hän kyllä kiivetä kurkistamaan linnunpesiin, vaan ommella säännöllistä saumaa tahi kutoa kantapäätä sukkaan, sitä ei hän taida — minä en ole millään tavoin voinut opettaa hänelle sitä, ja hän juoksee käpälämäkeen nähdessänsä vieraita kasvoja, juurikuin olisivat he rosvoja. Ettekä te voisi saada häntä tervehtimään edes hyvää päivää! Ja tämä on tohtori von Sassenin ainoa lapsi!… Teidän rouva vainajanne kääntyisi haudassaan, jos hän sen tietäisi!"
Isälleni ei joutunut mieleen Ilsen kiitettävän kertomuksen jälkeen edes katsellakaan minua, pientä, mitätöntä olentoa.
"Herra Jumala!" huudahti hän repien molemmin käsin epätoivoisesti päätänsä, "se voi kaikki olla ihan totta; mutta mitä minä teen tällä lapsella?"
Siihen saakka olin levottomasti ja ääneti kuunnellut heidän puhettansa, vaan silloin nousin seisomaan.
"Oi, kuinka kauheata tämä kaikki on!" huudahdin minä tuskasta vapisevalla äänellä. "Ole huoletta, isä, minä en enää tule silmiesi eteen! Minä palaan heti, ja jos en muuten pääse, niin menen vaikka jalkaisin takaisin arolle. Onhan Heintz siellä, ja hän varmaankin iloitsee siitä… Ja minä rupean myöskin ahkeraksi, isä; voit olla varma siitä — minä tahdon oppia ompelemaan ja kutomaan… Saat nähdä, minä en milloinkaan enää, en koskaan tule sinulle kiusaksi!…
"Hiljaa, lapsi," varoitti Ilse nousten seisomaan; kyyneleet valuivat hänen silmistänsä.
Mutta silloin ympäröi minua kaksi kättä, minä lepäsin isäni sydäntä vasten. Hän riisui pois hattuni, heitti sen lattialle ja painoi pääni lempeästi rintaansa vasten.
"Ei, ei, lapsi kultani, pikku Leonore raukkani, sitä minä en tarkoittanut!" lohdutti hän minua liikutettuna.
Kummallista — oli ikäänkuin sanani vasta täydellisesti olisivat saattaneet hänet käsittämään, miten asia oikeastaan oli.
"Nyt juuri pitää sinun jäämän minun luokseni. Ilse, eikö tytöllä ole samankaltainen ääni kuin vaimo vainajallanikin? Eikö se ole yhtä hopeanheleä?… Minun luokseni täytyy lapsen jäädä, arolle hän ei enää saa palata, se on selvää!… Mutta Ilse hyvä, kuinka nyt tehdään?… Tämä ei edes ole minun oikea kotini; minä olen itse vieras tässä talossa, määrättömäksi ajaksi… Niin, kuinka nyt tehdään?"
"Kyllä minä pidän siitä huolta, herra tohtori," lausui Ilse vakavasti … ja hän oli jälleen oikeassa mielityössään. "Minä voin huoletta viipyä viikkokauden poissa Dierkhofista, vaikka Heintz sillä aikaa tekisikin muutamia tyhmän töitä… Kyllä minä järestän kaikki… Eikä tyttö sitä paitsi tule tyhjin käsin."
Hän otti paperin koristansa ja ojensi sen isälleni; se oli mummon perukirja.
Minä nostin pääni isäni rinnalta ja lausuin hänelle kuolleen viimeisen tervehdyksen.
"Eikö äiti kuollut mielipuolena?" kysyi isä.
"Ei." vastasi Ilse. "Hän oli täydessä järjessään kuin terveimpinä päivinään ja määräsi kaikki, ennenkuin nukkui viimeiseen uneen… Lukekaa vaan. Laillista todistajaa ei ollut läsnä, mutta hän arveli teidän pitävän hänen viimeisen tahtonsa tämän kaltaisenakin arvossa —"
"Se on tietty."
Hän avasi paperin ja silmäili ensimmäisiä rivejä. "Tämä ilahuttaa minua teidän tähtenne, Ilse!" lausui hän. "Dierkhof on laillisesti teidän omanne."
"Luuletteko todellakin niin, herra tohtori?… Mutta, jos olisin teidän sijassanne, ajattelisin minä: Ahaa, Ilse on pysynyt vanhan rouvan luona, ainoastaan saadaksensa periä hyvän tilan —"
"Se ei joutuisi mieleeni —"
"Mutta minun… Minä en ota Dierkhofia omakseni; se kuuluu, jos suvaitsette, tytölle, hänellä täytyy olla suojapaikka, oma koti, mihin voi jäädä, jos ei maailma häntä miellytä… Jos minä saan asua Dierkhofissa ja te sallitte minun hoitaa sitä kuolemaani asti, on se minulle kylliksi. Minä olisin heti emäntäni kuoltua repinyt paperin palasiksi; vaan minulla ei ollut oikeutta siihen, sillä siinä on vielä enemmänkin."
Isani luki eteenpäin. "Kuinka, siis oli vielä rahojakin jälellä?" huudahti hän kovin kummastuneena. "Olettehan te aina kirjoittaneet äitini eläneen ainoastaan eläkerahastansa ja Dierkhofin pienistä tuloista."
"Se onkin ollut pelkkää totta, herra tohtori… Alussa saapui muutama kerta rahaa muualta, vaan minä en ymmärrä senkaltaisia asioita ja kun armollinen rouva lakkasi itse kirjoittamasta kirjeitänsä, ei enää ainoatakaan groschenia saatu ulkomaailmasta. Tohtori selitti minulle nyt vasta, että pienet painetut paperit ovat poisleikattavat ja lähetettävät pankkiin, joka niistä maksaa korkoa."
"Onko teillä paperit muassanne?"
"On", lausui Ilse äkkiä hämillään ja viipyen. "Mutta, herra tohtori, sen sanon teille", lisäsi hän päättäväisesti, "niitä ei saa käyttää samalla tavalla kuin" — hän osoitti merkitseväisesti päällään läheistä salia — "kuin olette käyttäneet ne suuret rahasummat, joita armollinen rouva alinomaa lähetti teille Hannoverista."
Isani laihat, kuihtuneet posket punoittivat ja hänen katseensa oli niin epävakava, juuri kuin olisimme tavanneet hänet jotakin pahaa tekemästä.
"Ei, ei!" vakuutti hän elävästi. "Olkaa huoletta — rahat ovatLeonoren."
"Ja tallennatteko ne huolellisesti? Ja säännöllisesti neljästi vuodessa —"
"Ei, Ilse, sitä minä en voi!" keskeytti isä oikein kauhistuneena. Raha-asioihin en minä millään tavoin voi ryhtyä! Minun työni vie minulta kaiken aikani —"
"Olkaa huoleti, siihen kyllä saamme neuvoa, herra tohtori!" rauhoitti Ilse — minulta ei jäänyt huomaamatta, että se suuresti rauhoitti häntä. "Mutta kuinka täällä nyt järestetään? Tuohon suureen huoneesen emme toki voi jäädä… Eihän täällä näy pesukaappia eikä muitakaan kaappia —"
"Minä saatan teidät heti alas asuinhuoneisiin — malttakaa hiukan, silmänräpäys vaan! Minä lasken ensin käsikirjoituksen talteen."
Hän meni pöydän luo ja käänteli hajamielisesti, pää kumarruksissa, paperiansa. Sillä välin hivutti hän lakkaamatta otsaansa, sitten ohutta harmaata partaansa ja vaipui viimein hitaasti nojatuoliinsa. Äkkiä tarttui hän kynään ja rupesi kirjoittamaan.
Ilse oli sillä aikaa mennyt lähimmäiseen saliin ja minä seurasin häntä… Miltä me molemmat näytimme keskellä kaikkia muinaisteoksia, voin nyt vallan hyvin kuvailla, ja millä silmillä minä silloin katselin taideaarteita, joitten nimiä en tietysti tuntenut, muistan sangen selvästi. Että kaikki oli sikin sokin odotellen järestävää kättä, voi helposti huomata. Arkuista kiilsi marmori heinien ja pahnojen väliltä; pompeiolaisia vaskikaluja olivat pöydät täynnä ja muinaisia terrakotta-teoksia — puoleksi särkyneitä, kauhtuneita savikoristuksia, joita en viitsinyt katsellakaan — oli hajallaan lattialla. Siellä oli ylipään paljon särjetyitä ja heikkoja kaluja; suljetun arkun päällä makasi vielä käsitön ja jalaton naisen kuva — mitähän minä "torsosta" tiesin!
"Voisiko uskoa tätä mahdolliseksi!" mumisi Ilse tyytymättömästi, melkeinpä suuttuneena. "Täänkaltaisessa särjetyssä rojussa on melkein Jakobsohnin koko rikkaus!"
En minäkään voinut sitä käsittää, mutta jäin kuitenkin viehätettynä seisomaan, ja tietämättäni koitti minussa aavistus taiteen ihmeistä ja niiden valloittavasta voimasta. Puuta vasten makasi siinä poika. Vasemman käsivartensa oli hän kiertänyt taitetun oksan ympäri ja jäsenet osoittivat semmoista välinpitämättömyyttä, joka ilmoittaa unen lähestymistä. Minä katselin liikahtamatta hetkisen aikaa kauniita kasvoja; hieman avatuista huulista kuului hänen hengityksensä, puoleksi ummistuneet silmät taistelivat unen kanssa ja alas riippuvassa, laihassa, mutta jäntevässä kädessä näkyivät paisuneet suonet kellertävän nahan alta: siinä oli elämää — pelottavaa elämää. Minä säpsähdin.
"Älä pelkää, lapsi!" lausui Ilse. "Kylläpä tämä kuitenkin on pelottavaa!… Katsohan vaan isääsi! Luulenpa hänen kokonaan unhottaneen, että me olemme täällä."
Samassa kolkutettiin ulko-ovea; isäni ei sitä kuullut, vaan jatkoi kirjoitustansa. Toiseen kolkutukseen huusi Ilse voimakkaasti: "astukaa sisälle!" Samoin kuin meidän tullessamme, kavahti isä pystyyn ja katsoa tuijotti hajamielisesti tulijaa, kalliisen pukuun vaatetettua palvelijaa, joka nöyrästi lähestyi kirjoituspöytää.
"Hänen korkeutensa herttua, lähettää sydämelliset tervehdyksensä ja pyytää teitä, herra tohtori, puheillensa viheriäiseen huoneesen kello viisi," lausui hän syvästi kumartaen.
"Vai niin! — Minä olen aina valmis noudattamaan hänen korkeutensa käskyä!" lausui isäni molemmin käsin venyttäen hiuksiansa.
Palvelija meni ääneti ulos.
"Täällä me vielä olemme, herra tohtori," huudahti Ilse kynnykseltä, kun isäni taasen aikoi käydä istumaan.
Minä en voinut olla oikein makeasti nauramatta; mutta minusta tuntui myöskin, kuin olisi raskas kuorma nostettu rinnaltani — minä rupesin ymmärtämään isääni. Hän ei ollut sydämensä kylmyyden eikä kovuuden tähden unhottanut minua ja äitiäni — hän eli vaan toisessa maailmassa. Minä olin varma siitä, että hän rakastaisi minua, jos vaan olisin hänen luonansa eikä mitään tunkeutuisi välillemme… Ensiksi täytyi minun voittaa ujouteni, ett'en enää säpsähtäisi omasta äänestäni.
"Isä," lausuin minä yhtä reippaasti kuin esikuvani Ilsekin ja osoitin nukkuvaa lasta, kun isä melkein naurettavan hämmästyneenä, käsiänsä väännellen tuli meidän luoksemme, "ethän naura minulle? Eikö tuo lapsi herää tai irroita kättänsä oksasta? Onhan se ihan elävä?"
"Minäkö nauraisin sinulle, pikku Leonoreni, sentähden että heti huomasit helmeni, aarteeni?" huudahti hän silminnähtävän iloisesti. Hän silitti kellertävää marmoria vielä hellemmin kuin äsken poskeani. "Niin katselehan oikein tarkoin, lapseni! Tämä on kaunis teos Jumalan kaunihinten luotujen kappalten vertainen!… Semmoista on ainoastaan yhdessä maailman paikassa, ainoastaan tässä, tässä!… Mikä löytö!… Jumala tiesi, kuinka kauppias on saanut sen käsiinsä!… Tässä talossa piilee äärettömiä aarteita, ja mistä olen minä ne löytänyt, ell'en juuri sieltä, mistä eilen vasta vedin tämän verrattoman kalliin taideteoksen päivän valoon? Tuolta kellarin nurkista, missä ne ovat olleet vähintään neljäkymmentä vuotta arkkuihin pakattuina, unhoituksiin jääneinä — ryöstö tieteeltä, jota ei milloinkaan voi anteeksi antaa!… Oi tuota kauppiaan mieltä!"
Se ei tosin kuulunut siltä, kuin olisi hän puhunut minulle, arolta tulevalle lapselle, joka vasta ensi kertaa sain mitään ymmärtämättä kurkistaa taiteen ja tieteen valtakuntaan; mutta hänen puhettansa ymmärsin kuitenkin paljon paremmin kuin professorin vierassanaista pakinaa tuolla kukkulalla, ja äkkiarvaamaton löytö "kauppahuoneessa" oli minusta yhtä miellyttävä kuin hautakummun salaisuus.
Ilse katseli minua sivulta, juurikuin olisi hän tahtonut sanoa: "vai niin, nyt alkaa tuokin;" vaan hän pidätti kaikki muistutukset ja lausui, kuten ainakin, suoraan ajatuksensa. Hän osoitti pölyisiä jalkimiansa.
"Anturat polttavat jalkojani ja minä olisin iloinen, jos saisin lasillisen raikasta vettä, herra tohtori!"
Isä hymyili, lukitsi kirjoituspöytänsä laatikon ja vei meidät alikerrokseen. Me näimme ohitse mennessämme avatusta ovesta vähäiseen huoneesen; siellä seisoi sievä palvelusneiti, valkoinen esiliina edessä, tomuttamassa huonekaluja.
"Neiti Fliedner käski avata kaksi huonetta armolliselle neidelle," lausui hän kunnioittavasti isälleni.
Minä nauroin hänelle vasten silmiä. "Armollinen neiti" oli viimeksi edellisenä aamuna lähtiessänsä Dierkhofista juossut avojaloin aroa pitkin.
"Herra tosin läksi Dorotheenthaliin," jatkoi tyttö, "eikä neiti Fliedner tiedä, kuinka hän tahtoo asettaa kotiin tultuansa; vaan hän tahtoi kuitenkin ennakolta pitää huolta välttämättömimmistä tarpeista. Minä olen kattanut pöydänkin kolmelle hengelle ja tuonut ruokaa kahdelle lisää ravintolasta."
Isäni kiitti häntä ja avasi meille sangen komean asuinhuoneensa oven.
Kerronko, kuinka voimallisen aistin ihmeet melkein kohta heräsivät yksinkertaisessa lapsessa; sen ihmeen, joka saattoi tuhat hellää huolenpitoa heti syntymään lapsellisessa sielussani, kun rakkaita velvollisuuksia minua kohtasi? Minun "äärettömän taitamattomiksi" moititut käteni kuorivat perunat ja laskivat ne, vaikka vielä ujosti ja kömpelösti, isän lautaselle; minä riensin vetämään akuttimen eteen, kun aurinko rupesi kuumasti paistamaan isälleni otsaan, ja kun hän hetken perästä jälleen meni rakastettuun kirjastoonsa, huusin minä hänen peräänsä, että hänen kello viisi täytyi mennä herttuan luokse, ja kysyin, saisinko tulla ylös häntä siitä muistuttamaan.
Hän kääntyi säihkyvin silmin ovessa.
"Minä kiitän teitä, Ilse," huudahti hän. "Te olette lapsessani tuoneet minulle sen onnellisen ajan takaisin, jolloin minulla oli vielä vaimo vainajani elossa!… Leonore, juuri kello viisi tulet ylös! Minä olen usein vähän hajamielinen ja, paha kyllä, on jo usein tapahtunut, että olen ihan unhottanut koko kutsumuksen."
Hän meni ulos.
"Käyhän kaikki hyvin!" arveli Ilse tyytyväisesti ja lykkäsi nuttunsa hihat kyynäspäittensä yli.
Isäni asuihuoneitten vieressä oli se huone, jonka neiti Fliedner toistaiseksi oli määrännyt minulle, ja sen takana pieni makuukammari. Ne olivat rakennuksen lounaisessa kulmassa ja ensimmäisessä oli kaksi ikkunaa, joitten edessä riippui raskaat, vaikka vähän kauhtuneet tamasti-uutimet. Siinä oli keltaisella silkkipeitteellä katettu vuode, pehmeitä, puhtaisin liinapäällyksiin pistettyjä tyynyjä, sievä, keltaisilla poimuksilla koristettu peilipöytä, ja toisella seinällä kierrejalkainen, kalliilla puulajilla muovattu kaappi.
"Makuuvaatteita ei tarvita," sanoi Ilse, vetäen vahvoilla käsillään meidän säkkivaatteesen ommeltua, jättiläisen kokoista tavaraläjäämme kynnyksen yli. "Makuuvaatteita on meillä itsellämme, ja minkä kaltaisia lisäksi!" Hän otti hienot vaatteet vuoteesta ja punnitsi ylenkatseellisesti käsissänsä keveitä tyynyjä. "Mutta tämä on pahasti!" huudahti hän äkkiä, kädet puuskassa tarkastellen pientä huonetta. "Tuossa, missä vuode nyt on, makaat puoleksi kylmän ikkunan alla, ja tuolla seinällä on kaappi suotta suojassa. Kas niin, auta minua vähän, tyttäreni — se otetaan siitä pois!"
Me siirsimme kaapin syrjälle; Ilse löi kätensä yhteen. "Jumala varjelkoon meitä, silkkiä ikkunain edessä ja sormen paksulta hämähäkinverkkoa ja tomua kaappien takana — sepä vasta hyvää järestystä!" Minun täytyi ehdottomasti muistella neljäkymmentä vuotta kellarin pimeydessä olleita arkkuja; niin pitkään aikaan ei luultavasti kaikkialla kiiteleviä hämmähäkkiä ollut häiritty. Paitsi vanhuuttansa mustaa tomun ja pitkäjalkaisia pakenevia seinälukkia tuli vielä pieni, tuskin huomattava sala-ovi näkyviin. Ilse avasi sen kursailematta; tuskin kahta jalkaa leveät, jyrkät portaat vievät ylös toiseen kerrokseen.
"Ei kaappi siis ole siinä suotta aikojaan", lausui Ilse, sulkien oven jälleen.
"Meidän täytyy nostaa se paikalleen takaisin!"
Hän meni ulos luutaa ja rikkaviskuria hakemaan.
Hiljaa avasin minä jälleen oven… Kuka asui tuolla ylhäällä? Kentiesi kaunis Charlotte?… Minä astuin portaan toisensa perästä ylöspäin… Äkkiä näin omien silmieni tasalta heikon valon — raon kynnyksen ja molempia kerroksia yhdistävän oven välillä. Hiljaa, kutea aijoin, avasin sen — oi taivas! mikä hirveä melu syntyi: vahva kahiseminen kuului ja tuo hirveä ovi kirisi, ikäänkuin ei sitä olisi vuosikymmeniin avattu! Käteni putosi lukosta ja minä olin vähällä kaatua takaperin. Ovi aukeni hitaasti sisälle päin — siellä ei ollut ketään — musta silkki nuttu oli puoleksi riippunut oven edessä ja siitä se melu syntyi.
Minusta tuntui, kuin olisi ensimmäinen vaalea aamurusko, jolle niin usein olin riemuinnut arolla, virtaillut ympäri seiniä — ne olivat ruusunpunaiset. Ruusuvihkoja näkyi kaikkialla, mihin vaan katseli, harmaapohjaisessa matossa, pienissä selkälaudattomissa tuoleissa ja alaslasketuissa akuttimissa — ne kyllä olivat vaan ruusun jäännöksiä, sillä auringon paisteessa olivat ne vallan kauhtuneet. Ikkunan vieressä oli peilipöytä täynnä hopeakapineita; muita huonekaluja ei ollut…
Minä astuin varovaisesti sisään… Hyi — eihän sielläkään ollut pitkään aikaan puhdistettu… Tämäpä hyvää järestystä! olisi Ilse taasen sanonut. Menestyikö Charlotte todellakin senkaltaisessa tukehuttavassa, tomuisessa ilmassa? Vasemmalla puolella oli ovi auki, ja minä huomasin kaksi rinnakkain olevaa vuodetta tumman sinertävän päällystimen peitossa; niiden vieressä oli kehto, täynnä pieniä tyynyjä, joitten yli viheriäinen harso oli heitetty… Kummallista, kuka asunee täällä?… Hiljaisuus, syvä, aaveentapainen hiljaisuus vallitsi hämärissä huoneissa; rulla-akuttimet olivat alaslasketut, vieläpä uutimetkin eteen vedetyt, ja kaikki näytti niin autiolta… Ah, nyt tiesin sen! Asujat olivat sieltä lähteneet pois!… Silmänräpäyksen aikaa varoitti minua muuten sangen vapaamielinen omatuntoni enempää urkkimasta — eihän minun nenäkäs olentoni kuulunut tänne… Joutavia! oli niin viehättävää kurkistaa salaa ventovieraasen, aavistamattoman komeaan kotiin!… Olinhan minä todellakin haltiattaren luona hänen omassa samettisessa ja silkkisessä, kultaisessa ja hopeisessa kodissansa. Tomua oli kyllä laistakseni ja vuoteitakin järestääkseni… Minä kävelin ypöyksin hänen huoneittensa ja salinsa lävitse — ypöyksin! Mutta en pelännyt — en ollenkaan. Vaan jos haltiatar todellakin istuisi lähimmäisessä huoneessa korkeassa nojatuolissansa — silloin astuisin rohkeasti hänen eteensä ja kumartaisin hänelle, siihen ei tarvitsisi aivan paljon uskallusta — ei suinkaan, mutta — minä huudahdin äkkiä, että seinät kajahtivat, ja peitin kasvoni käsilläni. Avasin juuri oven. Minä en ollut yksinäni, mutta ei haltiatarkaan siellä istunut — pieni, musta olento tuli vastaisesta ovesta minua kohti.
Sykkivin sydämin odotin minä vieraan lähestymistä; luulin hänen ensin ottavan kädet kasvoistani ja vaativan selitystä, miten olin tullut vieraisin huoneisin, mutta haudan hiljaisuus vallitsi yhä, ei ketään tullut lattian yli, ei mitään oveakaan suljettu — päättäväisellä liikunnolla lopetin tuskallisen tilani, minä katsahdin ylös. "Musta" seisoi yhä vielä kynnyksellä, antaen ruskeiden käsiensä hitaasti vaipua alas kasvoiltansa ja heitti sitte vallattomat mustat kähäränsä niskaan — no, mutta niinhän minäkin tein!… Minä nauroin, nauroin täyttä kurkkua. Huoneessa oli peiliseiniä; aina kattoon asti ulottui lasi — luultavasti näytti siitä kokonaan kuvastuva olento sangen kummalliselta!… Minä pudistin kähäröitäni, nauroin kuin hullu ja astuin edessäni olevaan saliin.
Se huone ulottui koko rakennuksen leveyden yli ja siinä oli etelän ja pohjan puolella liki toisiaan kolme tavattoman suurta, ulos vievää lasi-ovea. Ne olivat varustetut sinisillä silkkiuutimilla, joissa väri ainoastaan pohjan puolella oli säilynyt, eteläpuolella oli se kauhtunut likaisen harmaaksi… Siellä ikäänkuin virtaili elämä vastaani seinistä. Pienillä lihavilla, lentävillä lapsilla oli seppeleitä käsissään, ne nauroivat minulle veitikkamaisesti, ja katosta ripottelivat ihanat naiset oikeita kukkakiehkuroita ympärilleen, Kullatuita koristeita näkyi maalausten välillä, ympäröiden ne tuhansilla pauloilla ja köynnöksillä. Huonekalut olivat loistavan valkoiset, reunukset kullatut ja päällystyynyt sinisestä silkistä.
Se oli juhlasali, vaikka sitä silminnähtävästi oli käytetty hupaisena arkihuoneena. Sievissä ryhmissä täyttivät huonekalut kaikki neljä nurkkaa ja pohjanpuolisen kaksinaisen oven edessä oli suuri kirjoituspöytä, peitetty posliinikuvilla ja kaikenlaisilla sievillä kaluilla, joitten käytännöllisyyttä en tuntenut… Minä näin siinä myöskin hopeiset kirjoitusneuvot; ne olivat taiteellinen teos: oksista kudottu pieni matto, jonka päällä musteastia ja hietatolkki pilkistivät esiin kahdesta ruusunupusta — yhdelle lehdelle oli vaakuna ynnä ruhtinaallinen ruunu piirretty… Kirjoitusneuvojen edessä oli vaakunalla koristettuja paperilevyjä. Hieno, keveä naisen käsi oli silminnähtävästi koetellut kynää; lukemattomia kertoja seisoi siinä ristiin rastiin: Sidonia, K——n ruhtinatar, ja välistä oli aina nimet Claudius ja Lothar.
Minä säpsähdin. Kuinka, olisivatko nämä ruhtinaallisia huoneita?… Ruhtinatarko on istunut tämän pöydän edessä ja kirjoittanut tuolla kultaisella välinpitämättömästi paperien sekaan heitetyllä kynällä!… Hänen hienot jalkansa ovat liidelleet kiilloitettua lattiaa pitkin, jota minun paksut villasukkani nyt naarmoittavat, ja olivathan ihanat kasvot katselleet ulos lasiovesta?… Ujous valtasi minut — minä en enää tarttunut lähimmäiseen oveen, epäileväisesti siirsin pienen vaskilevyn avaimenreiän edestä ja kurkistin siitä — ulkoa näkyi kauniit portaat, joita aamusilla Olsen ja nuoren herran seurassa olin astunut ylös… Ah, seisonhan minä niiden ovien takana, joissa oli suuret sinetit!… Niin lujasti oli prinsessa siis tahtonut suojella huoneitansa kaikilta uteliailta silmiltä, kunnes hän palaisi — hän oli oikein varustanut ovet sinetillä. Eikä sekään auttanut; olinhan minä siellä sisällä ja katselin uteliaasti kaikkia, mitä ei vieraan silmän pitänyt näkemän. Mutta siitä minä en ensinkään huolinut — päinvastoin oli erinomaisen viehättävää, että sinetit olivat siinä ja ett'ei sinne voinut tunkeutua ainoatakaan elävää olentoa, paitsi nenäkästä, jostakin avaimen reiästä hiipivää kärpästä, — ja minua, minua yksin!
Ja minun täytyi tulla selville, miltä ihanasta ruhtinattaresta tuntui, katsellessansa ulos lasiovesta. Minä siirsin uutimen hieman syrjälle — kuin pieni, kodikas, ulos ilmaan pistävä huone, katotta ja seinittä, liittyi palkkonki oviin — minä en milloinkaan ennen ollut nähnyt palkkonkia — ah, kuinka ihastuttavaa lieneekään saada kuumasta huoneesta astua suorastaan ulos raittiisen ilmaan.
Kentiesi voisi puitten välitse nähdä maalle! Minä olin kylläksi kevytmielinen ja rohkea vääntääkseni avaimen ja avatakseni oven ravolleen; raikas kesäilma tuuli minua vastaan tuoden mukanansa kukkapengerten suloista tuoksua — kyllähän kaiketi tohdin pistää päätänikin ulos silmänräpäykseksi — taivas! siellä astui Ilse nopein voimakkain askelin vastapäätä olevasta pensastosta kantaen pitkää luutaa olallansa! Minä löin oven kiinni ja juoksin kuin hullu huoneitten lävitse, vedin kengät jalkaani ja hiivin portaita alas. Olin juuri ehtinyt sulkea salaoven ja mitä viattomimman näköisenä istahtaa tuolille, kun Ilse astui sisään.
"Minun täytyi mennä aina pihalle asti, löytääkseni luutaa!" lausui hän. "Tämä talo on kuin loihdittu — suljetuita ovia, mihin vaan katselee, eikä ainoatakaan ihmistä näkyvissä… Ja vastuksia minulla vielä oli sen lisäksi — palvelustyttö ei tahtonut antaa minulle luutaa, paljaasta kunnioituksesta … mutta se suututti minua!… tuo ilkeä kirkkohattu on syypää kaikkeen! — jättäisin sen mieluisimmin täst'edes käyttämättä."
Hän lakasi huolellisesti kaiken tomun ovesta, väänsi avaimen kaksikertaa ympäri ja lykkäsi kaapin entiselle paikalleen. Sitten ratkoi hän säkkivaatteen auki ja pinosi tavattoman suuret sänkyvaatteet korkealle vuoteelle… Miten hävyttömästi punaraitainen päällys koki kilpaa loistaa keltaisen silkkitamastin rinnalla, ja miten pieniltä ja mitättömiltä hienot, ylenkatseellisesti poisheitetyt liinalakanat näyttivät minun paksun vaatteeni vieressä, jonka langat minä melkoisen kaukaa voin lukea!
Mutta Ilse tarkasteli tyytyväisen näköisenä työtänsä — olihan kaikki vahvaa ja kestävää, eikä silloin ollut syytä valituksiin.
"Huomenna varhain menemme katurakennukseen," lausui hän minulle, otti puhtaan, sileän kauluksen matkalaukusta ja pani sen peilipöydälle. "Siitä päättäen, mitä isäsi tänään sanoi, näkyvät he siellä olevan sangen järkevää väkeä."
Minä koetin turhaan muistella senkaltaista lausetta; isäni oli vaan suuttuneena puhunut kellariin unhotetuista arkuista ja laatikoista ja kutsunut "järkevää väkeä" kauppiaiksi.
"Kentiesi saan tilaisuutta puhua herran kanssa sinustakin", lisäsi hän.
"Herran tähden ei, ei, Ilse!" huudahdin minä tuskastuneena. "Minä juoksen paikalla sieltä pois, etkä sinä näe minua milloinkaan enää!"
Hän katseli minua kummastuneena.
"Eihän vaan olisi vikaa?" kysyi hän osottaen merkitseväisesti otsaansa.
"Usko mitä tahdot, vaan minä en kärsi, että puhut ainoatakaan sanaa minusta tuon nuoren herran kanssa —"
"Kukapa nyt muistelee tuota keikaria — tuota teeskentelevää nuorta herraa, joka vanteita heittelee?… Sehän vielä olisi puuttunut —!"
Minä tunsin, kuinka poskeni punottivat — kiukusta, tuskasta ja häpeästä… Ei, Ilse oli kuitenkin liian tunnoton, kova ja törkeä!
"Minä tarkoitan sitä herraa, joka eilen huusi meidän takanamme," jatkoi hän tyvenesti.
"Häntäkö," vastasin minä, "minun puolestani saat puhua hänen kanssansa, kuinka paljon tahdot — hän on vanha, ikivanha!"
"Vai niin — ja oliko hän todellakin yksi niistä, jotka neljä viikkoa sitten olivat arolla?"
Minä nyykäytin hänelle.