— Velvoittanut? naurahti Artturi. — Siis nait komennon mukaan?
— No mitäs itse teit naidessasi? kysäisi Klaus vähän närkästyneenä.
— Niinpä kyllä, sinä olet oikeassa. Mutta naimisemme olikin poikkeus-seikka.
— Eipä ensinkään, väitti Klaus samaan äänenlaatuun. Se on tavallista meikäläisissä. Isä tahtoo, että kohta ja säätyni mukaan nain, eikä hän suvaitse vastaan panna, paitsi kenties sinulta. Sinä olet vaikuttanut hänessä semmoisen kunnioituksen kohtaasi, että hän, paha kyllä, antaa itselleen kelvata kaikki mitä teet tahi tekemättä jätät. Muuten minulla ei ole mitään sitä naimista vastaan, mutta olisinpa vielä jonkun ajan ollut irtonaisena.
Berkow pudisti päätänsä.
Luulen, Klaus, että siinä asiassa teet oikein kun noudatat isäsi tuumia. Sen mukaan kuin viime kerran Rabenauessa käydessäni voin havaita, Alma Berning on herttainen tyttö, ja sinun on aika antaa sukukartanon tulevan isännän astua enemmin näkyviin ja antaa nuorelle vallattomalle luutnantille ero. Se on kyllä tehnyt monenmoisia turhamaisia tekosia, se luutnantti.
— Onpa kyllä! sanoi Klaus, luoden jurosti päänsä kenolleen. — Ja hänen isänsä asettaa hänen herra lankonsa semmoisissa tiloissa aina esikuvaksi, asettaapa niin ylenpaltisilla ylistyksillä että tosiaankin kaikkea mieltymystäni puoleesi tarvitaan, etten oikein perinpohjin inhostuisi siihen esikuvaan. Siitä juuri oikeastaan johtuukin koko naimistuuma. Satuin kerta semmoisessa tilassa sanomaan: "Menihän Artturi ennen maailmassa minua paljon pitemmälle; vasta aviomiehenä hänestä on tullut niin ylen oivallinen", ja nyt pisti isällä tuota pikaa päähän tehdä minusta yhtä oivallinen mies. Mutta olkoonpa niin! Minulla oikeastaan ei ole Almaa vastaan mitään sanomista, ja muuten aion ottaa sinun ja Eugenian esimerkikseni. Te menitte avioliittoon aivan haluttomina, niinpä vihatenkin toisianne, ja nythän siitä on tullut romaani, joka ei vielä tänäkään päivänä ole päättynyt. Ehkäpä meidänkin onnistuu yhtä hyvästi.
Silminnähtävä pilkkanauru liikkui Artturin huulilla.
— Sitä epäilen, Klaus rakas; et näytä sinä ensinkään olevan luotu avioliitollista romaania varten, ja ennen kaikkea muista, ettei joka nainen olekaan Eugenia.
— Enkö arvannut, että saisin kuulla jotakin semmoista, sanoi nuori parooni nauraen. — Aivan samaa nuottia, kuin millä Eugenia aamulla samasta asiasta, sanoi: "Ethän tahtonekaan verrata Artturia muihin miehiin?" Sitäpä sopii sanoa lempi-viikkojen jatkumiseksi melkeän pitkälle.
— Täytyihän meidän aluksi olla ilman niittä, ja mitä laiminlyöty on, sitä on tapa kokea sitä innokkaammin korjata. Etkö siis tosiaankaan enään voi viipyä täällä?
— Kotilupaani kestää vaan tähän iltaan asti. Sitä vartenhan pää-asiallisesti tulinkin, että ilmoittaisin isän ja veljien tänne tulon. Hyvästi Artturi!
Hän hyppäsi sillä aikaa esiin tuodun hevosen selkään, hyvästeli vielä kerran, kättä pistäen, lankoansa ja karkuutti tiehensä. Artturi aikoi juuri mennä sisään, kun eräs vanha vuorityömies astui paltalle ja nosti hattua patroonille.
— Oi, kas purnumestari Hartonen; sanoi Artturi ystävällisesti.Tahdotteko puhutella minua?
Purnumestari läheni kunnioittavasti mutta kuitenkin tuttavan tavoin.
— Tahtoisin, jos sallisitte, herra Berkow. Olin juuri ikään jollakin asialla tuolla, ja näin teidän hyvästelevän nuorta paroonia, ja silloin teki mieleni tulla hetikohta tänne kiittämään teitä, että olette ollut niin hyvä ja tehnyt Laurin päällysmieheksi. Suuri ilo syntyi siellä kotona.
— Lauri on käyttänyt itsensä niin hyvästi näinä viimeisinä vuosina, että ansaitsee sen paikan, ja hän sen tarvitseekin yhä enenevälle perheelleen.
— Kyllä hänellä oli tarpeeksi asti vaimolle ja lapsille; siitä olen huolen pitänyt, vastasi purnumestari säveästi. — Se oli viisaasti ajateltu Martalta että pani ehdoksi, että hänen piti muuttaa kotiin luokseni; niinpä en ole toki yksinään vanhoilla päivilläni ja minulla on iloa heidän lapsistaan. Eihän minulla muuten olekaan mitään koko avarassa maailmassa.
Vanhuksen muoto synkistyi näiden viimeisten sanan ohella ja silmät vesittyivät. Artturi katseli häntä sääliväisyydellä.
— Ettekö vielä voi sitä unohtaa Hartonen? Purnumestari pudisti päätänsä.
— En! en voi sitä, herra Berkow. Hän oli ainoa lapseni, ja vaikka hän monesti teki minulle enemmän surua kun iloa ja viimein jäykällä luonteellaan kävi mahdottomaksi minun ohjata — niin en sittekään ikänäni voi unhottaa Ollia. Mitä varten, hyvä Jumala, piti minun vanhan miehen pelastua kaikkein muiden kanssa sitä näkemään! Hänen kanssansahan kaikki iloni hautaan vajosi.
— Niin teidän ei tule puhua, Hartonen, sanoi Artturi lempeästi nuhdellen. Onhan teillä vielä hyvä tuki Martassa ja sen miehessä.
Vanhus huokaili.
— Niin Martta! Ei hänkään voi sitä unhottaa, vaikka hänellä on sekä mies että lapset ja päälliseksi hyvä mies. Vielä näen monesti, miten hänen on. Kummallista on muutamain ihmisten laita, herra Berkow; ne voivat tuottaa meille surua ja huolia, voivat pakoittaa meitä sydämeen asti, ja yhtähyvin pidämme heistä, enemmin kuin kunnollisimmista ja paraista, jotka eivät ole tuottaneet meille yhtään ikävää hetkeä; heitä ei käy koskaan unhottaminen. Semmoinen mies Olli oli. Mikä hän tovereilleen oli ennenkuin se onneton taistelu alkoi, sitä ei ole yksikään ollut ei ennen eikä — sittemmin, ja vaikka hän ei vienyt heitä siunaukseen niin ei kumminkaan yksikään heistä ole häntä unhottanut vielä tänäkään päivänä.
Vanhus pyyhkäisi katkerat kyyneleet silmistään ja tarttui Berkowin hiljaisella osan-ottavaisuudella ojennettuun käteen ja meni sitte hiljaa tiehensä. Eugenia, joka viimeisten minuutien aikana oli tullut ulos ovelle eikä ollut tahtonut häiritä kanssapuhetta, astui nyt miehensä luokse.
— Eikö Hartonen vieläkään voi rauhoittua? kysyi hän hiljaa. — Enpä olis uskonut hänen olleen niin syvältä ja hartaasti poikaansa kiintynyt.
— Sen ymmärrän hyvin hyvästi, sanoi Artturi, katsoen poismenevän Hartosen jälkeen, — samoin kuin käsitän kumppalien rajattoman mieltymyksen häneen. Sen miehen koko luonteessa oli jotakin toiseen ihmiseen voimakkaasti vaikuttavaista. Koskaminätunsin sen, minä, joka hengen uhalla taistelin häntä vastaan, kuinka paljoa enemmin sitten ne, jotka taistelivat hänen puolestaan. Mikä eikö siitä Ollista olisi voinut tulla itselleen ja kumppaleilleen, jos hän toisin olisi tehtävänsä käsittänyt kuin että vihamielisesti tahtoi kukistaa kaiken järjestyksen.
Nuori rouva loi puoleksi nuhteellisen silmäyksen puolisonsa puoleen.
— Meille hän kumminkin näytti, että taisi enemmän kuin vihata. Hän oli vihollisesi, mutta kun jompikumpi oli pelastettava, silloin pelasti hän sinun vaarasta ja syöksi itsensä kuolemaan.
Artturin muoto synkistyi; sen ajan muistiin johtuminen sen kaiketi teki.
— Minulla kyllä ei suinkaan ole oikeutta häntä syyttää, enkä ole sitä tehnytkään siitä ajasta kuin hän minun surmasta tempaisi. Mutta usko minua, Eugenia, semmoisen luonteen kanssa olisi täydellinen sovinto ollut mahdoton. Se olisi alinomaa ollut haittana tehtaideni menestykselle, häirinnyt rauhan väkeni kanssa ja alati otellut herraudesta kanssani, ja välillämme oli jo tultu niin pitkälle ettei käynyt päästää häntä aivan rankaisematta. Jollen minä olisi syyttänyt häntä ja tuominnut, niin sen muut olisivat tehneet — siitä sekä hän että minä säästyi.
Eugenia kallisti päänsä puolison olkaa vasten. Se oli yhä edelleen sama ihana, vaaleatukkainen pää, tumman sinisine silmineen: hän oli vaan entistä verevämpi ja kukoistavampi.
Entisen kalpeuden ja kalseuden sijaan oli tullut mielen ilmaus, jonka vaan onnellisuus voi antaa.
— Se oli kova aika, Artturi, se joka seurasi tapaturmaa, — sanoi hän, äänen vienosti vapisten. Sinulla oli niin suuria vastuksia voitettavina, että rohkeuteni monta kertaa oli lannistua, kun näin otsasi yhä enemmin synkistyvän ja silmäsi yhä huolestuvan, ja minä muuta en voinut kuin pysyä vierelläsi.
Artturi kallistui mitä hellimmästi hänen puoleensa. — Ja etkö sillä tehnyt mitä tarvitsinkin? Siinä kamppauksessa olen kokenut niiden kahden sanan voiman, jotka yksinään antoivat uskallusta ja iloa vaikuttamaan — ja minä kerroin niitä alinomaa itsekseni, kun laineet uhkasivat hyökätä päälleni:
"Vaimoni ja lapseni!" — Ne juuri viimein auttoivat minun voitolle.
End of Project Gutenberg's Artturi Berkow, by Elisabeth Bürstenbinder