Varsinainen neuvottelu ei kyllä täällä liene tullut kysymykseen; siihen oli niin aika kuin paikkakin varsin sopimaton; mutta tässäkin lyhykäisessä sattumoisessa yhtymyksessä näkyvät he puhuneen asioista, jotka nyt kerran olivat joutuneet punnitsemisen pää-aineiksi tehtaan työmiehissä.
— Luota siihen, Olli, ne eivät seuraa meidän esimerkkiämme noissa toisissa tehtaissa, sanoi nuori vuorityömies Lauri, joka seisoi rinnatusten Hartosen vieressä. He väittävät, että se on liian aikaista heille ja etteivät ole siihen kyllin valmistetut, sanalla sanoen, heillä ei ole halua, ja he tahtovat ensin odottaa soveliasta aikaa.
Olli nakkasi ynseästi päänsä kenolleen.
— Noh hyvä! Silläpä astumme yksinämme edellä. Meillä ei ole aikaa hukata!
Hämmästyksen hälinä kuului työmiesten joukosta.
— Yksinämmekö? kysyivät muutamat. Ilmanko tovereittamme, lisäsivät toiset, ja enemmistö matki levottomasti: Nytkö jo?
— Nyt sanon minä, keskeytti heidät Olli komentaen, ja samalla yllyttäväisesti ympärilleen katsahtaen. Jos jollakin teistä on toinen mielipide, niin sanokaa!
Melkoinen osa läsnä olevista näytti tosiaankin olevan toista ajatusta; kuitenkaan ei yksikään uskaltanut lujasti panna vastaan, ainoastaan Lauri arveli:
— Mutta niinhän oli sinunkin mielestäsi, että parasta olisi jos kaikki lähiset laitokset yhtä haavaa lakkaisivat työtä tekemästä.
— Onko se minun syyni, että he nuhjailevat ja vitkastelevat siksikuin kärsivällisyytemme loppuu? kysyi nuori päällysmies kiivaasti. Jos he nyt välttämättömästi tahtovat odottaa, niin me emme taida, sen te tiedätte hyvin kyllä. Mutta tottapa he tahtovat lähettää meidät edeltäpäin tuleen nähdäksensä kuinka meidän käypi. Sepä vasta on oikein toverin tavalla tehty! Noh, kyllä tulemmekin ilman heittä toimeen!
— Ja luuletko siis todellakin, että hän — Lauri katsahti nyt sille suunnalle, missä vallas-miesten asunto oli - että hän antaa suostumuksensa?
— Hänen täytyy! sanoi Olli jäykästi, taikka syöksee hän itsensä häviöön! Nyt juuri on muutamat hänen aikeensa käyneet onnettomasti; siihen vielä on hänen täytynyt maksaa kaikki herra poikansa velat ja se uusi huoneus kaupungissa maksanee niinikään sadat tuhantensa; jos nyt siihen lisäksi laitokset pysyvät työttöminä moniaita kuukausia, juuri nyt, kun ne suuret kontrahdit ovat tehdyt, niin on loppu käsissä koko loistoisuudelle. Kaksi vuotta tätä ennen hän kentiesi vielä olisi sen kestänyt, nyt ei hän kestä. Me pääsemme tarkoituksemme perille, jos vaan sillä nyt uhkaamme häntä.
— Suokoon Jumala, että todellakin pääsisimme tarkoituksemme perille! huokasi eräs kaivostyömies, eräs jo elähtänyt, kalpea- ja laiha-kasvoinen ja murheellisen näköinen mies. Olisipa kauheata, jos ilman aikojamme saattaisimme päällemme kaiken surun ja hädän, ja viikottain saisimme vaimonemme ja lapsenemme istua nälissämme, ja kuitenki viime lopussa asia jäisi entiselleen. Jos kuitenkin kernaammin odottaisimme kunnes kumppalit —
— No niin, jos odottaisimme niitä toisia? — kuului sieltä ja täältä yksityisiä ääniä.
— Lörpötyksiä, eikä koskaan muuta! ärjähti Olli hurjasti. Minä sanon teille, että juuri nyt on paras aika ja että me käymme edellä. Tahdotteko seurata minua vai ettekö tahdo? Vastatkaa?
— Noh, älä nyt noin kiivastele! sanoi Lauri välitellen. Tiedäthän, että sinua seuraavat kaikki, kun kerta niin pitkälle tullaan. Antakaamme toisten tehtaalaisten tehdä mitä tahtovat. Me olemme yksimielisiä — täällä ei kukaan jätä sinua pulaan.
Enpä neuvokaan ketään peräytymään kun asiasta tosi tehdään! sanoi Olli synkeästi ja uhkaavasti vilkaisten sille suunnalle, mistä vastaanpano kuului. Silloin ei pelkoisuus kelpaa, silloin täytyy toisen vastata toisensa puolesta, ja voi sitä, joka ei sitä tee!
Nuorella johtajalla näytti yksinvaltaisessa käytöksessään kumppaleita kohtaan olevan oikea keino, millä hän voi tukahuttaa jokaisen mahdollisesti koituvan vastuksen. Ne harvat vastaan sanojat, jotka yksin omaisesti olivat elähtäneitä miehiä, pysyivät ääneti, jota vastoin muut, erittäinkin nuoremmat, ilmi-ääneen hyväksyen tungeksivat Hartosen ympärille, joka nyt tyvenesti jatkoi:
— Muuten ei nyt olekaan aikaa puhua kaikista noista asioista, illalla tahdomme —
— Ylipäällysmies! huudettiin keskelle hänen puhettaan, ja kaikkein silmät kääntyivät samalla purnun suuta kohden.
— Erilleen toisistanne! komensi Olli, ja kuuliaisena komennolle lauma hajautui. Itsekukin kaappasi taas lyhtynsä, jonka oli luotansa laskenut.
Ylipäällysmies, joka ripeästi ja joksikin äkkiarvaamatta oli astunut esiin oli arvattavasti havainnut tämän äkisti hajautuvan ryhmän, kentiesi kuullut komennonkin, sillä hän katsahteli uteliaasti ympärilleen miesjoukkoon.
— Näytättepä pitävän tovereitanne aivan erinomaisessa kurissa,Hartonen, sanoi hän kylmästi.
— Pidänpä jotensakin, herra ylipäällysmies! vastasi Hartonen samaa nuottia.
Ei liene ylipäällysmiehelle eikä muillekaan tehtaan virkamiehille ollut mikään salaisuus, mitä se oli, josta työmiehet nyt enimmiten puhelivat keskenään; kuitenkin katsoi hän paremmaksi olla niin kuin ei olisi mitään kuullut eikä nähnyt, ja hän jatkoi ei mistään milläänkään:
— Herra Berkow tahtoo yhdessä insinöörin parissa katsastaa vipulaitosta. Te jäätte Laurin seurassa kulkuaukkoon, Hartonen, kunnes herrat ovat tulleet takaisin. Päällysmies Wilmi vieköön väkenne purnuun, siksikuin itse tulette.
Olli mukautui mitään virkkaamatta tähän järjestelmään ja jäi Laurin parissa sinne, jolla aikaa muut, ylipäällysmiehen johtamina menivät alas kaivokseen. Viimeisen tovereista mentyä kääntyi nuori vuorityömies nyreissään po'is mennäkseen.
— Pelkuri-raukkoja ne jokaiset! jupisi hän vihoissaan. Niissä epäröimisissä ja pelvon tuskissa ei pääse paikalta. He tietävät yhtähyvin kuin minäkin, että meidän nyt juuri on ottaminen ajasta vaarin, ja yhtähyvin he eivät tahdo ryhtyä mihinkään sentähden, että jäävät yksinään, sentähden, että nuo toiset eivät seiso heidän takanaan. Onneksi meillä on juuri Berkow ainoa, joka on meillä vastuksena eikä mikään muu! Jos hän olisi mies, joka oikeaan aikaan heitä hyvillä sanoilla puhuttelisi, niin emme saisikaan asiaamme aikaan.
— Etkö siis luulekaan hänen sitä tekevän? kysyi Lauri, vähän epäillen Hartosen arveluja.
— En, hän on pelkuri, niinkuin kaikki tirannit! Hän kerskailee ja kiusaa meitä vaan niin kauan, kuin pysyy pinnalla kellumassa, mutta kun tulee kysymykseen hänen oma nahkansa tahi oma kukkaronsa, niin kyllä hän sitte ryömii ristin juureen. Hän on tehnyt itsensä niin juurta jaksain vihattavaksi ja on härsyttävä heidät niin supi soppeellisesti, ettei viime lopussa kenelläkään enää ole mitään empimistä, ja silloin ovat kaikki asiat hyvin, silloin on hän jo vallassamme.
— Entäs nuori herra? Etkö luulekaan hänen sekautuvan asiaan kun meteli alkaa?
Teeskelemätön pilkka välkkyi Ollin huulilla, ylenkatseellisesti vastatessaan:
— Häntä en otakaan lukuun; hän juoksee ensi hälinällä kaupunkiin, suojaa etsimään. Jos meillä olisi hänen kanssansa tekemistä, kyllä silloin aikaan tulisimme; hän myöntyy vaikka mihinkä, kun vaan uhataan häntä, ettei saa tarpeeksi asti nukkua. Isä toki antaa meille enemmän tekemistä.
— Hän aikoo katsahtaa vipulaitosta, sanoi Lauri mietiskellen. Entäs jos hän menee alas kaivokseenkin.
Olli naurahteli kitkerästi.
— Mitä ajattelet? Semmoisten kuin meidän täytyy joka päivä panna henkemme alttiiksi siellä alhaalla; siihen kyllä kelpaamme, mutta herra esimies jääpi kyllä turvallisempaan kulkuaukkoon. Soisinpa että kerta olisin kahden kesken hänen parissa, toisiamme vastatusten; silloin opettaisin hänelle sen vapistuksen, jota niin usein on meillä tarjona siellä alhaalla.
Nuoren miehen silmäykset ja ääni olivat niin rajut, niin täynnä synkeintä vihaa, että hänen maltillisempi toverinsa katsoi paremmaksi olla vaiti ja siten ainakin täksi kerraksi tehdä lopun keskustelusta. Nyt seurasi joksikin pitkä äänettömyys; Hartonen oli astunut akkunan luokse ja katseli malttamattomasti ulos, kun yhtäkkiä tunsi käden olkapäällään ja näki Laurin seisovan ani vierellänsä.
— Haluaisin kysyä sinulta jotakin, Olli, alkoi hän änköttää. Noh niin, kyllä sanotkin sen minulle, jos pyydän sinua. — Kuinka on sinun ja Martan väli?
Viipyi muutama hengähdys, ennenkuin Olli vastasi.
— Minun ja Martan väli! Tahdotko tietää sen? Nuori vuorityömies laski silmänsä maahan. Tiedäthän, että jo kauan olen silmäillyt Martan puoleen, mutta hän ei ole koskaan huolinut minusta, sen tähden että — hän lienee huolinut jostakin toisesta. Noh, siitäpä en voi moittia häntä! — silmänsä liukui tämän ohella ihmeellisen liukkaasti ystävän ääritse — ja jos tosiaankin on totta, että seisot tielläni, niin saanen heittää asian huolestani. Sano siis suorastaan, joko olette asiasta sopineet?
— Emme ole, Lauri, vastasi Olli kolkolla äänellä, me emme ole sopineet, emmekä tullekaan sopimaan, sen tiedämme nyt kumpikin. En ole esteenä enään minä, ja jos vielä kerran tahdot koettaa onneasi, niin luulen, että hän ottaa sinun.
Ilon leimaus välähti nuorukaisen kasvoille, kun syvästi hengähtäen itsensä oikasi.
— Niinkö tosiaankin luulet? Noh, kun sinä sanot sen, niin tottapa se niin on, ja minä tahdon koettaa onneani vielä tänä iltana.
Olli veti otsaansa rypyille.
— Tänä iltanako? Etkö siis ollenkaan muista, että meillä tänä iltana on neuvottelu ja että sinun pitää mennä sinne, eikä kosimaan? Mutta etpä olekaan muita parempi. Nyt, kun aiomme mennä ottelemaan, lemmenhoureet kiertelevät päässäsi; ja nyt, kun jokaisen pitäisi iloita siitä, ettei hänellä ole vaimoa ja lapsia, sinä ajattelet naimista! Teidän kanssanne ei tule toimeen!
— Noh, saanenhan toki kysyä Martalta, puollusti Lauri itseään nurpastuneena; ja jos hän antaakin suostumuksensa, niin kyllä häihin ainakin on pitkä aika. Mutta katsopas, et tiedä, millä mielellä ollaan, kun rakastetaan jotakin, jota ei voida saada, eli kuinka sydän tykyttää, kun nähdään, että toinen päivä päivältä oleskelee hänen parissaan ja vaan tarvitsisi ojentaa kätensä saadakseen, sen jonka vuoksi toinen panisi henkensä arvalle, vaan ei kuitenkaan huoli sitä ottaa; sinä —
— Vaiti, Lauri! keskeytti hänen Olli vapisevin huulin, pudottaen puristetun nyrkkinsä niin kovasti akkunapieleen että tärisi. - Mene Martan luokse, nai hänet, tee mitä tahdot, mutta älä kauemmin täällä puhu semmoisista asioista; en tahdo, en voi kauemmin kuulla niitä!
Nuori vuorityömies katseli kummastuksella ystäväänsä; hän ei voinut selittää noita hurjia nuhteita; kuitenkaan ei ollut epäilemistä, että Olli vapaalla tahdolla luopuu tytöstä. Aikaa ei hänellä kumminkaan ollut miettiä tätä asiata, sillä samassa silmänräpäyksessä kuului Berkowin tuikea ääni ulkopuolella. Tämä sanoi kovalla ja sangen lemmettömällä äänellä hänen muassaan oleville herroille:
— Ja nyt pyydän teitä todellakin, hyvät herrat, heittämään ne tuumat. Vanha ilmapumppu on kestänyt niin kauan tätä ennen, mitään onnettomuutta tapahtumatta ja voi vieläkin kestää. Me emme tarvitse mitään kallishintaisia laitoksia, jotka katsotte välttämättömiksi sen tähden, ettei se kysy teidän kukkaroanne. Luuletteko tahtovani tänne ihmislempeätä mallilaitosta? Tuotteet tahdon enennetyiksi, ja summat, jotka sitä varten vaaditaan, myönnetään. Muut tuumat pois! Jos kaivosväki on vaarassa, niin siihen en voi mitään! heillä on siitä leipänsä. Minä en voi heittää summia pois vakuuttaakseni muutamia vuorenlohkojia ja päällysmiehiä onnettomuutta vastaan, joka ehkä kerta voi tapahtua, mutta jota tähän asti ei ole tapahtunut. Korjaukset purnuissa ovat rajoitettavat kaikkein välttämättömimpiin, niin että työt pysyvät käymässä, ja sillä hyvä!
Hän töytäsi kaivoshuoneen oven auki ja näytti jotenkin pahasti hämmästyvän, kun näki nuo molemmat vuorityömiehet, joiden ei ollut aavistanut siellä olevan ja jotka uskottavasti olivat kuulleet nuo hänen viimeiset sanansa. Vielä pahemmalta näytti niiden läsnä-olo tuntuvan yli-insinööristä.
— Mitä täällä ylhäällä teette, Hartonen? kysyi hän kiivaasti.
— Ylipäällysmies sanoi, että meidän pitää saattaa herrat kulku-aukkoon, vastasi Olli, kääntämättä tumman kiiltoisia silmiään pois Berkowista.
Yli-insinööri nykäytti vienosti olkapäitään ja kääntyi esimiehensä puoleen silmänluonnilla, josta selvästi voi lukea: siihen olisi hän voinut valita jonkun toisen — kuitenkaan ei hän mitään virkkanut.
— Hyvä sanoi Berkow lyhyesti. — Menkää te edellä, me tulemme jälessä, hyvästi!
Molemmat vuorityömiehet tottelivat; ollessaan jo poissa herrain näkyvistä pysähtyi Lauri hetkisen ajaksi.
— Olli!
— Mitä tahdot?
— Kuulitko?
— Kuulinpa, ettei hän saata heittää summia pois pelastaakseen muutamia lohkojia ja päällysmiehiä? Mutta että tulonsa on enennettävä satoihin tuhansiin! Noh, turvattu ei ole lopuksi kukaan täällä alhaalla, ja hän tietysti laskeutuu tänne tänä päivänä. Saammehan nähdä, kenenkä vuoro ensiksi tulee.
* * * * *
Näyttipä tosiaankin, niinkuin eilispäivän raju-ilmalla se niinkauan ikävöitty kevät vihdoin olisi vallannut valtakuntansa; ilma oli ikäänkuin taikasauvan lyönnistä yöllä muuttunut. Sumu ja pilvet olivat peräti kadonneet, ja niiden ohessa myrsky ja kylmä. Vuoret seisoivat niin kirkkaina, herttaisen auringonvalon loistossa, lauhkean, lämpimän ilman löyhäyksissä, että nyt vihdoin voitiin toivoa viimeisten viikkoin alinomaisia sateita ja myrskyjä menneiksi, auringon paisteista kevättä ja kesää paenneiksi.
Eugenia oli mennyt balkongille ja katseli tätä vihdoin verhotonta maisemaa. Silmänsä viipyivät uinailevasti ja mietiskellen likimmäisillä vuorilla. Kentiesi hän ajatteli eilispäivän sumuhetkeä tuolla ylhäällä kukkulalla; kentiesi korvissaan vielä soi kuusen oksain viuhina ja suihkina; — mutta ajatuksensa keskeytyivät äkkiä ja väkinäisesti postisarven sävelyksestä, jotka helähtelivät juuri hänen lähisyydessään; heti senjälkeen tuli ylimääräiset postivaunut penkereelle, ja hämmästyksestä huudahtaen luikahti nuori rouva takaisin balkongilta. — Isäni!
Se olikin parooni Windeg, joka nyt nopeasti nousi vaunuista alas ja astui asuinhuoneukseen, jossa tyttärensä jo portailla oli häntä vastaan-ottamassa. He näkivät nyt toisensa ensikerran häiden jälkeen, ja huolimatta molempain palvelijain läsnä-olosta, jotka olivat hyökänneet ulos tätä ylhäistä vierasta vastaanottamaan, likisti isä lapsensa yhtä intoisesti syliinsä, kuin oli sen tehnyt hää-iltana, kun tytär matkavaatteissaan sanoi hänelle jäähyväiset. Nuori rouva irtautti itsensä viimein hiljalleen hänen syleilystään ja vei hänen muassaan mielihuoneesensa, siihen siniseen salonkiin.
— Mikä äkki-arvaamattomuus, isä! sanoi Eugenia, ilosta ja riemastuksesta vielä hehkuen. — En osannut aavistaakaan tätä odottamatonta tuloa.
Pitäen kättänsä yhä tyttären vyötäisillä parooni istui hänen viereensä sohvalle.
— En ollut minäkään aikonut tänne, lapseni. Mutta eräs matkustus saatti minun näille seuduille, enkä tahtonut välttää parin tunnin kierrosta tavatakseni sinua.
— Matkustusko? Eugenia katsahti kysyvin silmin isänsä puoleen, jonka silmät niin uteliaasti tähystivät tyttären kasvoja, kuin jos hän niistä tahtoisi lukea kertomuksen kaikista näistä viikoista, mitkä Eugenia oli ollut hänestä eroitettuna, mutta kun Eugenian silmät sattuivat nähdä hatun, jota hän vielä piti vasemmassa kädessään, hypähti hän ja vaaleni.
— Oi Jumalani, isä kulta, mitä tuo suruharso merkitsee? Veljetkö? —
— Ne voivat hyvästi ja sanovat sinulle sydämellisiä terveisiä, keskeytti hänen parooni rauhoitellen. Ole huoleti Eugenia! Ei se ole kukaan, joka sinuun likemmin koskisi. Kuolemantapaus on kyllä ollut suvussa, mutta ei se — valitettavasti minun kenties pitäisi sanoa — käy yhdellekään meistä sydämmelle. Mutta siitä annan sinulle tarkan tiedon sittemmin, sano minulle nyt — —
Ei, ei! keskeytti hänet Eugenia levottomana, — minuntäytyyensin tietää, ketä tämä suruharso tarkoittaa. Ketä se on, jonka meidän pitää itkeä?
Windeg asetti harsolla peitetyn hatun vierelleen ja laski kätensä lujemma tyttäreen ympärille; olipa jotakin tuskallista, miltei väkivaltaista siinä herttaisuudessa, millä hän likisti hänen itseensä.
— Minä olen matkalla osoittamaan orpanallemme Rabenauelle viimeistä palvelusta. Maatilansa ovat täällä maakunnassa.
Eugenia kavahti ylös.
— Kreivi Rabenaueko?
— On kuollut! vastasi parooni vakaisesti. — Täynnä elinvoimaa ja terveyttä, moniaita viikkoja ennen aiottua naimistaan. Sitä ei suinkaan kukaan voinut arvata.
Eugenia oli kalmettunut: nähtävä oli, ettei tämä sanoma häntäkään surettanut, ja kuitenkin pani se hänen mielensä ankaraan liikutukseen; hän ei virkkanut mitään, mutta isä näkyi ymmärtävän hänen mielenliikutuksensa.
— Sinä tiedät, että hän ja minä jo aikoja olimme oudot toisillemme, jatkoi hän synkeästi. - Mahdotonta oli kärsiä Rabenauen hurjaa ja raakamaista käytöstä, enkä koskaan unhota, kuinka tuiman kiellon hän antoi minulle vuotta tätä ennen. Hän olisi voinut pelastaa meidät, jos olisi tahtonut; se asia olisi ollut hänelle helppo, mutta hän työnsi minun kovuudella ja kylmyydellä luotansa. Nyt on hän kuollut, kuollut ilman perillisittä; ja minä otan perillisenä sukukartanot vastaan, nyt se jo on myöhäistä, kun jo olen uhrannut lapseni. Pistävä mielikarvaus oli näissä sanoissa. Eugenia nähtävästi koki malttaa mieltänsä ja se hänelle onnistuikin muutamassa hetkessä.
— Oi isäseni, älä minua ajattele! Olenhan — olenhan iloinen ajatellessani, että olen saanut niin runsaan korvauksen kaikista nöyrytyksistä, joita olet kärsinyt; minä vaan niin hämmästyin tästä odottamattomasta ja äkillisestä uutisesta. Eihän meillä ollutkaan toivoa hänen tavaroitaan saada.
— Ei milloinkaan! vastasi parooni synkeästi. — Rabenaue oli nuori ja rehvakas; hän oli naimasillansa! Kuka taisi siis aavistaa, että kolmen päivän tauti tempaisi hänen pois! Mutta, koska hänen nyt kerta piti kuolla, miksi se ei voinut ennen tapahtua? Vielä neljä viikkoa tätä ennen olisi puoli, niinpä neljäskin osa siitä rikkaudesta, mikä nyt minulle virtaa, pelastanut meidät. Minä olisin saattanut viskata rahat, ynnä koron, jota hän kiskoi, sen hylkiön jalkain eteen, joka syöksi minun onnettomuuteen, enkä olisi tarvinnut antaa ainoata tytärtäni alttiiksi. Minä otin uhrisi vastaan, Eugenia; en itseni tähden, sen tietää Jumala; sen tein nimeni ja poikani tulevaisuuden vuoksi. Mutta että tämä katkera uhri on tehty hukkaan, josta muutamain viikkoin satunainen viipymys olisi säästänyt sinun ja minun, sitä sallimuksen ivaa en voi kestää!
— Et saa niin puhua, isä! vastasi Eugenia vakaasti. — Se olisi vääryyttä muita lapsiasi kohtaan. Koska kreivi Rabenaue nyt kerta oli semmoinen, niin hänen poismenoaan emme saata surra, ja se pelastaa sinun paljosta. Minun naimiseni poisti ainoastaan uhkaavimman kohdan; sittekin jäi vielä kyllin semmoista, mikä kovasti ahdisti sinua ja mikä kentiesi ajan oloon olisi saattanut sinun tuon Berkowin häpeälliseen vallan-alaisuuteen. Nyt on vaara iäksi päiväksi mennyt; sinä voit maksaa mitä olet vastaanottanut. Emme enään ole hänelle velkaa!
— Mutta hän on velkaa meille! vastasi Windeg tuimasti — ja hän kyllä varonee itsensä sitä velkaa maksamasta. Se on se, mikä minulle katkeroittaa tämän pelastuksen, jota vähän aikaa tätä ennen olisin ilolla tervehtinyt ja joka nyt pakottaa minun surkuttelemaan sinua kuolemani hetkeen asti.
Eugenia kääntyi pois ja kallistui syvälle kukkasten puoleen, jotka lemusivat astiassa hänen vierellään.
— En olekaan niin onneton, kuin sinä ja veljet luulette, sanoi hän hiljaa.
— Etkö? Luuletko, että olen antanut kirjeesi pettää minun? Jo edeltäkäsin tiesin, että kokisit säästää meitä; mutta jos vielä olisin epäillyt, niin kalpeat poskesi nyt puhuisivat kyllin selvästi. Sinä olet onneton, Eugenia sinun täytyy olla onneton tuon miehen kanssa, joka —
— Isä, te puhutte puolisostani!
Nuori rouva kavahti ylös niin äkisti ja niin kiivaasti, että isänsä peräytyi ja katseli häntä hämmästyksellä, kummastuen yhtä paljon hänen ääntään kuin purppurahehkua, mikä peitti hänen poskensa.
— Suo anteeksi, sanoi hän hämmästyksistään toipuen; — en voi vielä tottua siihen ajatukseen, että tyttäreni on Artturi Berkowin puoliso ja että olen hänen huoneessaan, mutta täytyyhän minun tulla tänne, jos tahdon nähdä lastani. Sinä olet oikeassa, minun tulee säästää sinua, sinua miehessäsikin, jolle nyt kerta olet kuuluva, vaikka selvästi kyllä näen, kuinka paljon olet kärsinyt ja vieläkin kärsit.
Heleä hehku oli verkalleen poistunut Eugenian poskilta, mutta vielä oli niissä nähtävänä kirkas heijastus, kun hän matalalla äänellä vastasi:
— Sinä erehdyt, minulla ei ole syytä valittaa Artturista. Hän on alusta aikain pysynyt etäisyydellä, josta minun tulee olla hänelle kiitollinen.
Paroonin silmä välähti.
En kehoita häntä enkä isäänsä unhottamaan sitä karttavaisuutta, minkä ovat sinulle velkapäät; he eivät laisinkaan ansainneet sitä kunniata, minkä sinä tuotit heidän talollensa, jossa siihen asti aivan vähän kunniata löytyi. — Mutta erään korvauksen voin toki hankkia, Eugenia! Sinä et tule kauemmin kantamaan tuota nimeä, jossa rippuu niin paljon häpeällisyyttä meitä ja muita kohtaan ja joka ei ole vähemmin häpeällinen sentähden ettei laki voi sitä rangaista. Minä olen pitänyt huolen, että se ainakin saa loppunsa.
Mitä tarkoitat? kysyi nuori rouva hämmästyen.
— Olen käynyt tarpeellisiin toimiin ja puuhin, että — tässä näytti parooni tekevän väkinäisyyden itselleen, saadakseen sanaa suustansa — puolisosi voitaisiin korottaa aateliseen säätyyn. Hänelle, mutta en hänen isälleen, voin tämän hyvän työn tehdä. Se ei ole tavatonta, että nimi muutetaan tällaisessa koroituksessa, ja se saa luvan tapahtua tässäkin. Te saatte itse valita jonkun kartanonne nimen, minkä katsotte uudelle aateliselle suvulle soveliaaksi.
— Uudelle aateliselle suvulleko? kysyi Eugenia soinnuttomasti. — Sinä erehdyt isä, ja jos haluat sitä koroitusta ainoastaan minun tähteni — mutta olkoon niin, sinä olet oikeassa, se on ainakin parasta. Minulle on se ajatus ollut hirmuinen, että minun täytyisi ehdottomasti ottaa takaisin, mitä hän kalliisti kyllä on ostanut. Nyt tarjoamme hänelle toki jotakin siitä. Aatelinen arvokirja on hänelle runsaasti palkitseva sen mistä hän luopuu.
Kuohuileva mielen tuimuus puhkuili näissä sanoissa, ja kuitenkin vivahteli kaikessa tässä tuimuudessa hillitty mielikarvaus; Windegille oli toinen yhtä käsittämätöntä kuin toinenkin. Tyttärensä puhe oli hänelle täydellinen salaisuus, ja hän aikoi juuri pyytää siihen selitystä, kun palvelija ilmoitti herra Berkowin, joka halusi sanoa paroonille tervetuliaiset.
Artturi astui sisään ja läheni paroonia, jolle hän sanoi muutamia kohteliaisuuksia hänen odottamattoman tulonsa johdosta. Nuorimies oli taas varsin velttona ja huolettomana. Selvästi näkyi, että hän nyt vaan täytti kohteliaisuuden vaatimusta, joka käski hänen sanomaan appensa tervetulleeksi, ja tämä puoleltaan mukautui tervehtimisen välttämättömyyteen. Koska vieraita todistajia tällä kertaa ei ollut saapuvilla, niin jäi tavanmukainen kädenlikistys tekemättä ja molemmin puolin tyydyttiin kalseaan kumarrukseen; sitte istui vanhempi herra taas tyttärensä viereen ja nuorempi jäi seisomaan siinä silminnähtävässä tarkoituksessa, että niin paljon kuin mahdollista lyhentää tämän pakollisen käynnin vaimonsa salongissa.
Windeg ei olisi ollut niin mailman tapoihin harjaantunut mies kuin hän todellakin oli, jollei hän, ehkä kesken mieltä paisuttavaa puhettansa Eugenian parissa, heti kohta olisi osannut noudattaa seurallista käytöstapaa. Tavalliset kysymykset ja selitykset perheen erinäisistä jäsenistä seurasivat; kreivi Rabenauen kuolema mainittiin aiheeksi tähän matkustukseen ja siihen sovitti surkutustansa Artturi, jolla ei ollut yhtään aavistusta niistä muutoksista, mitkä tämä kuolemantapaus oli aikaansaattava hänen uutten sukulaistensa suhteissa. Viho viimein parooni siirtyi toiseen asiaan.
— Muuten tuon pääkaupungista erään sanoman, joka teillekin herra Berkow, on suurimmasta arvosta, sanoi hän kohteliaasti. — Saanen otaksua, että isänne halu tulla aateliseen säätyyn koroitetuksi ei ole teille mikään salaisuus, ja nyt saatan vakuuttaa teille, että se on täytymäisillään. Yhdessä kohdassa tapasin kyllä voittamattomia esteitä; herra Berkowia itseänsä vastaan on näettesen eräitä — turhia luuloja, joita tuskin käynee voittaminen; sitä vastoin tahdotaan hyvin mielellään merkitä häntä edellä muita yhtenä meidän etevimmistä tehdastelijoistamme sillä tavoin, että annetaanhänen pojalleenaatelis-arvo. Toivon, lyhyesti sanoen, saattavani onnitella teitä siihen.
Artturi oli kuullellut tätä puhetta vakaisena. Nyt katsahti hän ylös, ja samassa silmäsi Eugenia uteliaasti häntä silmiin, vaikka niissä sillä kertaa ei ollut mitään keksittävänä.
— Tohdinko kysyä teiltä, herra parooni, oliko tässä asiassa isäni halu vaiko sääli tytärtänne enimmin vaikuttavaisena?
Windeg koki peittää pientä nyrehdystä. Hän oli epäilemättä odottanut Artturin kiitollisuutta, ja nyt tuli sen sijaan tämä kummallinen kysymys.
— Molemmin puoliset toivotuksemme tietysti yhtyivät toisiinsa, sittekuin aviollinen yhdistys kerta oli vahvistettuna, vastasi hän vähän raskautettuna. Muuten en salannut jo silloinkaan herra Berkowilta epäilyksiäni koroituksensa suhteen ja sain vakuutuksensa, että hän itse hätätilassa luopuisi siitä ainoan poikansa ja perillisensä eduksi, jolle yksistään hän tietysti soisi loistoisan tulevaisuuden.
— Minua pahoittaa, ettei isäni ole antanut minulle tietoa asian juoksusta: olen kuullut jaariteltavaksi, että hän sitä haluaa, sanoi Artturi kylmästi. — Ja minua pahoittaa vielä enemmin, herra parooni, että olette käyttäneet puoltamustanne kunniaan, josta minun valtaväkisin täytyy luopua.
Parooni kavahti seisomaan ja katsoa töllötti vävyänsä.
— Suokaa anteeksi, herra Berkow! en suinkaan kuullut oikein! Minusta oli niinkuin olisitte luopumisesta puhuneet.
— Aatelis-arvosta luopumisesta, jos se minulle tarjottaisiin — niin on, herra parooni!
Windeg nyt kokonansa joutui hämmille, mikä varmaan ei usein hänelle tapahtunut.
— Noh, sitte täytyy minun kumminkin pyytää teitä sanomaan syyn tähän lauhkeimmasti sanoen eriskummalliseen kieltämiseen. Olenpa oikein halukas kuulemaan.
Artturi käänsi silmänsä vaimoonsa, jonka poskille sanansa olivat nostaneet heleän punoituksen. Heidän silmäyksensä yhtyivät toisiinsa ja viipyivät hetkisen aikaa toisissaan, mutta ei näyttänyt vaimon silmäys vaikuttaneen miehessä suurta myöntyväisyyttä, sillä äänensä vivahti hyvin tuntuvasti ynseydelle, kun vastasi:
— Eriskummallisuus ei liene niinkään hylkäyksessäni kuin tarjouksen laadussa. Jos aatelisuus olisi annettu isälleni niistä ansioista, joita hänellä kieltämättä on teollisuudessa, niin minäkin olisin sen vastaanottanut perintönä häneltä. Kunnian osoituksena se on, sekin niinkuin moni muu, ja semmoisena se on arvossa pidettävä. Vaan hänelle ei ole nähty hyväksi suoda tätä kunnian osoitusta, ja minä tietysti en ole se, joka otan punnittaakseni niitä "luuloja", jotka voivat esteenä olla; mutta omasta puolestani en saata ensinkään vaatia semmoista kunnian osoitusta ja katson sen tähden paraaksi, ettemme yllytä pääkaupunkilaisten luuloa siitä, että yhdistys Windegin sukuun välttämättömästi pitää tuoda aatelisen nimen seurassaan.
Hän oli aivan huolettomasti lausunut nämä viimeiset sanat ja kuitenkin Eugenia vihoissaan puri huuliaan; hän tiesi niiden tarkoittavan häntä yksistään. Tahtoiko siis Artturi irtauttaa issensä kaikesta, mikä vielä antoi Eugenialle oikeuden ylenkatsoa häntä? ja kumminkin Eugenialla nyt oli enemmin kuin milloinkaan halua sitä tekemään.
— Näynpä tosiaankin erehtyneen niissä suhteissa, jotka saattivat teidät hakemaan tätä yhdistystä, sanoi parooni pitkästi — ja minä saan tunnustaa, etten ollenkaan teidän puoleltanne odottanut näitä puolustuksia, jotka lienevätkin uudempaa syntyä, sillä ennen naimistanne näytitte pikemmin olevan vastapuolista mieltä.
— Ennen naimistani! — Sanomattoman karvas myhäily liikkui Artturin huulilla. — Silloin en vielä laisinkaan tiennyt, mitenkä teidän seuroissanne, herra parooni, minua ja suhteitani arvosteltiin. Sittemmin on se sangen surkuttelemattomalla tavalla minulle ilmoitettu, eikä siis pitäisi teitä hämmästyttää, jos minä luovun niissä liikanaisena kuokkavierana olemasta.
Eugenian sormet puristivat niin kovasti vastikään astiasta ottamaansa ruusua, että tämän hennon kukkasen kävi samaten, kuin äskettäin hänen viuhkansa Artturin kädessä; se putosi katkenneena laattialle. Artturi ei sitä havainnut. Hän kääntyi Eugeniaan miltei selin, siinä kun seisoi kääntyneenä isälle, joka katseli häntä niin kuin ei oikein tietäisi, oliko se todellakin vävynsä, joka seisoi hänen edessään.
— Minä tietysti en tiedä aavistaakaan, kuka on teille antanut nämä kaiken puolin liioitellut ilmoitukset, vastasi hän vakaisesti,— mutta minun täytyy pyytää, että tässä asian haarassa otatte Eugeniankin lukuun. Seuroissa, missä hän arvattavasti tulevana talvena tulee olemaan pääkaupungissa, hänen — suokaa anteeksi, herra Berkow — ei käy kantaminen tuota alhaista nimeä: se ei kuulunut isänne eikä minun tarkoituksiin.
Pitkään ja synkeästi silmäsi nyt Artturi puolisoonsa, joka ei vielä ainoallakaan sanalla ottanut osaa tähän keskusteluun, vaikka kyllä hänellä muullosti oli tapana saattaa mieltänsä ja tahtoaan vallalle.
— Ennen talvea suhteet voivat muodostua aivan muiksi, kuin miltä nyt näyttävät. Jättäkää asia Eugenialle ja minulle! Tätä nykyä minun täytyy särjetyllä mielellä pysyä vastapuolisena, Koska tämä koroitus koskee minuun yksistään, niin tottapa minulla myös yksinäni on oikeus se vastaanottaa tahi hyljätä ja minä hylkään - antakaa anteeksi, herra parooni — jyrkästi semmoisen kunnian, josta saisin kiittää vaimoni aatellista nimeä yksistänsä.
Windeg nousi seisaalle loukkautuneena. — Siis en saata muuta tehdä, kuin peruuttaa ne toimet, joihin jo on käyty, niin etten asiaan sekoittuisi vielä pahemmin, kuin mitä jo olen sekoittunut. — Mutta ethän, sanaakaan sano, sinä Eugenia. Mitä sanot herra aviomiehesi ajatuksista?
Vastaus jäi nuorelta rouvalta antamatta, sillä samana hetkenä aukaistiin ovi, vaan ei hiljaa niinkuin tavallisesti palvelijan toimesta, mutta tempaamalla riistettiin se auki, ja ilmoittamatta sysäsi herra Wilpponen kalman vaaleana huoneesen unohtaen kaikki ne ulkonaiset vaatimukset, jotka hän muuten niin taitavasti osasi noudattaa.
Onko herra Berkow täällä? Antakaa anteeksi, armollinen rouva, minun täytyy tulla tulisesti herra Berkowin puheille!
— Mitä on tapahtunut? kysyi Artturi, mennen vastaan nuorta miestä, jonka masentunut ulkonäkö todisti tavallista suurempaa onnettomuutta.
— Onnettomuuden sattumus! vastasi Wilpponen, miltei hengelle kykenemättömänä. — Alhaalla kulkuaukossa. — Isänne on pahoin haavoittunut, sangen pahoin, — tirehtööri lähetti minun!
Hän ei tullut pitemmälle kertomuksessaan, sillä Artturi oli jo rientänyt sivutse hänen ja ovesta pois. Nuori kirjuri yritti juuri lähteä seuraamaan häntä, kun parooni käytävässä pidätytti häntä.
— Oletteko sanoneet pojallensa kaiken tapahtuman totuuden? kysyi hän vakaisesti. — Minulta ette tarvitse mitään salata. Onko herra Berkow kuollut?
— On! vastasi Wilpponen. — Hän oli nousta purnusta päällysmies Hartosen kanssa — köydet katkesivat — Hartonen pelastui hypyllä likimmäiselle pengerrykselle. Herra Berkow suistui syvyyteen. Ei yksikään ihminen voi ymmärtää, mikä onnettomuuteen oikeastaan on syynä, mutta salata ei sitä voida. Olkaa varovat, kuin ilmoitatte sen armolliselle rouvalle, sen pyydän teiltä herra parooni! — minun täytyy pois.
Hän riensi Artturin jälkeen, jota vastoin Windeg palasi salonkiin, jossa tyttärensä ankarassa mielen liikutuksessa tuli häntä vastaan.
— Mitä olet saanut kuulla, isä? sanansaattajan kasvot puhuivat enemmästä kuin haavoista. Mitä on tapahtunut?
— Pahinta! vastasi parooni maseutuneena. — Me olemme vastikään toki kovasti syyttäneet sitä miestä, Eugenia; nyt on vihasta meidän ja hänen välillä tullut loppu — kuolema on ratkaissut riidan!
* * * * *
Ensi viikko surulliselle juhlallisuutene oli mennyt, mutta painava synkeys, mikä täyttää kunkin murhekodon, ei ollut poistunut, vaan kävipä vielä raskaammaksi kun oli päästy kaikesta levottomuudesta, mikä oli seurannut kaikista näistä järjestelyistä, surun osoituksista ja vieraitten vastaamisista. Ulkonaisesta osanottamisesta todistuksia ei puuttunut. Berkowin asema, tuttavuudet ja liittämykset tekivät hänen kuolemansa merkilliseksi tapaukseksi. Ruumiin saatto, johon tietysti kaikki tehtaan virkamiehet ja vuorilaitosten työmiehet olivat liittyneet, oli ollut loppumaton. Mahdoton paljous kutsumus-kortteja ja kirjeitä täytti nuoren perillisen kirjoituspöydän, ja vaimonsa luona kävivät kaikki paikkakunnan herrasnaiset. Kummallekin osoitettiin kaikkea mahdollista huomaavaisuutta, osoitettiin senpä mieluummin kuin tässä ei tullut kysymykseen turhain luuloin voittamisesta, kuten parooni niin periviisaasti oli lausunut. Ei kellekään käynyt tämä kuolemantapaus erittäin sydämelle, kenties ei ainoalle pojallekaan, jonka hyväksi ainoasti vainaja kumminkin oli tehnyt niin paljon; sillä työläs on rakastaa, missä ei laisinkaan kunnioitusta ole. Muuten oli vaikea arvata, oliko isän kuolema koskenut Artturi Berkowiin syvälle, vaiko vaan pinnalle. Joka näki hänen touhunsa ja toimensa muiden parissa, uskoi kyllä jälkimäisen kohdan, ja yhtähyvin oli hänestä tuon surullisen tapauksen jälkeen tullut ankaran vakainen ja miltei luoksepääsemätön kaikille, paitsi niille, joiden kanssa hänen oli välttämättömästi seurasteleminen. Eugenian mielen tyyneys ei voinut ketään kummastuttaa, joka oli likemmin tutustunut asian haaroihin. Hänessä, samoin kuin hänen isässään, katosi Berkowin kuoltua kaikki viha häntä kohtaan; muusta tunteesta ei koskaan ollut kysymystäkään — ja valitettavasti asianlaita oli samainen monen muun suhteen; sillä aivan monella oli ollut syytä siihen.
Insinöörejä ja työmestareita oli tämän onnen nostattaman miehen pönäkkä ja törkeä käytös kovin usein loukannut; heidän oppinsa ja taitonsa hän arvostelikin ainoastaan kauppatavaraksi, jota hän maksamalla saisi niin paljon kuin tahtoi — kuin että he nyt kaipaisivat mokomaa esimiestä, joka piti arvossa, ei heidän luonnettaan, ei kunnollisuuttaan eikä taitojaan, vaan ainoastaan heidän mahdollisimman suurinta kelpaavaisuuttaan hänen hyödyksensä. Vielä pahemmin oli asianlaita työmiehissä. Heissä vallitsi täydellinen huolimattomuus, jossa ei voinut keksiä pienintäkään säälimistä eli osanottavaisuutta. Berkow oli kuitenkin, vastoin kaikkea mitä muuten taittiin hänestä sanoa, ollut teollinen nero ensimäistä lajia. Hän oli köyhyydestä ja alhaiselta asemaltaan kohonnut melkeän korkealle, oli aikaan saattanut laitoksia, jotka laajuudessa vetivät vertoja maan etevimmille, ja hankkinut itselleen aseman, jolla olisi voinut olla tuhansille ihmisille siunaukseksi. Siunaukseksi hän ei kumminkaan ollut; hän ei tahtonut olla. Sentähden välttämättömästi hänen muistoonsa kiintyiki se ajatus, mikä hänen kuolemansa jälkeen huomattiin koko hänen ympäristössään ja kaikissa hänen laitoksissaan, tuo kenenkään mainitsema, mutta kaikkein omistama: Jumalan olkoon kiitos!
Mihin määrään perintö semmoisen elämän ja semmoisen kylvön jälkeen todella oli niin kadehdittava, kuin näytti, jääköön sanomatta. Oli miten oli, niin tämä perintö vieritti kokonaisen taakan tehtäviä nuoren perillisen hartioille, joihin tehtäviin hän yleisen arvelun mukaan, oli perin kykenemätön. Tosin oli hänellä kaikenlaisia ammattimiehiä, päällysmiehiä ja edesvastauksen alaisia ympärillään; mutta jota enemmin hänen isänsä oli osannut pitää heitä kaikkia tahtonsa alaisina ja totuttaa heidät johtoonsa, sitä enemmin nyt isännän kättä ja silmää kaivattiin, kaivattiin isäntää itseäkin. Nyt piti pojan ottaa ohjat käteensä, ja jo ennen sen tehtyään täytyi hänen pitää hyvänään se arvelu tahi pikemmin päättämys, jota kaikkein hänen alamaistensa nureksumiset osoittivat. Nämä olivat jo yksimieliset siitä, että hän olisi mitättömäksi luettava.
Neuvoittelusalissa olivat kaikki virkamiehet odottamassa nykyistä esimiestä, joka oli käskettänyt heidät sinne täksi tunniksi. Mutta joka vaan olisi nähnyt näiden herrain neuvontietämättömät, levottomat ja osaksi huolestuneet kasvot, olisi huomannut, että tässä oli kysymys jostakin muusta kuin ainoastaan tapamuotoisesta tervehdyksestä ja esittelystä.
— Tämäpä kova oli! sanoi tirehtööri Sihvoselle, joka vastikään oli tullut pääkaupungista. Pahin, mikä ylimalkain taisi tapahtua! Jo kauan olemme tienneet, että he keskenään neuvoittelevat ja tuumivat, ja samoinhan asianlaita on kaikissa lähisissä tehtaissa. On nähty kinan lähenevän, on käyty toimiin ja puuhiin sitä vastaan, mutta että sen nyt jo piti tulla, juuri tällä hetkellä! Se saattaa meidät kokonaan heidän valtoihinsa.
— Hartonen on hyvästi aikansa valinnut, sanoi yli-insinööri tuimasti. Hän tietää hyvin kyllä mitä tekee, kun astuu yksinään etukynteen, ilman toisitta tehtaitta. Esimies kuollut, kaikki työt seisahtuneet ja epäjärjestyksessä, perillinen kykenemätön tarmokkaasti asioihin käsiksi käymään — silloin tulee hän vaatimuksineen! Aina olen sanonut sen teille, tuo Hartonen on meille nuoli lihassa. Työmiehet ovat hyviä, eikä sovi heitä moittia, jos he viimein vaativat jotakin vakuutta hengelleen purnussa ja välttämättömimpiä elämän tarpeita. He ovat kauan kyllä kestäneet rasittavia suhteita ja ovat niinikään tehneet järjellisiä vaatimuksia, joihin käy myöntäminen. Mutta mitä he tahtovat määrätä meille tämän johtajan kautta, sehän menee yli kaiken terveen järjen, sehän on täydellistä kapinaa kaikkia oloja vastaan.
— Mitähän nuori herramme nyt aikoo tehdä? kysyi joksikin alakuloisesti Wilpponen, joka neuvottomain ja levottomain joukossa oli neuvottomin ja levottomin kaikista.
— Mitä hänen nykyisissä suhteissa täytyy tehdä, vastasi Sihvonen vakaisesti, — myöntyä vaatimuksiin.
— Suokaa anteeksi, sitä ei hän voi! puhkesi yli-insinööri sanomaan. Sepä kukistaisi kaiken järjestyksen ja muutaman ajan kuluessa hävittäisi hänen peräti. Minä ainakaan en jää tehtaisiin, jos niin käypi.
— Ja kuitenkaan häntä muu keino ei auta, sanoi Sihvonen, olkapäitään kohauttaen. Johan olen sanonut, että asiat eivät ole niin loistoisat, kuin huhu tietää sanoa. Meillä on viime aikoina ollut vahinkoja, melkoisia vahinkoja; me olemme olleet pakoitetut kaikilla suunnilla hankkimaan tavaroille menekkiä, uhranneet summia laitoksiin — noniin, me olemme kokonaan teostemme vallassa. Jos tehtaat pidättävät muutamia kuukausia ja jos emme voi täyttää tälle vuodelle tehtyjä välipuheita, niin loppumme on käsissä.
— Tottapa väestö on saanut siitä jotakin vihiä, sanoi insinööri synkeillä mielin, muuten eivät tohtisi tuommoista vastustamista yritellä; mutta tiedättehän kyllä hyvin, ettei käy peruuttaminen, mitä kerta on myönnetty. Hartonen on koettava kaikkia keinoja päästäksensä asian perille, ja jos hän todellakin pakollisen olomme aikana onnistuisi — entäs, mitä herra Artturi sanoi, kun ilmoititte hänelle miten asiat ovat?
Varsin omituista oli, etteivät herrat koskaan kutsuneet häntä "herra Berkowiksi" tahi "isännäksi", ikäänkuin heille olisi ollut mahdotonta asettaa nuorta herraa mihinkään näitten olojen yhteyteen; he kutsuivat häntä yhä vaan "herra Artturiksi" tahi "nuoreksi herraksi", kuten tapansa aina oli ollut häntä nimittää. Tuon viimeisen kysymyksen johdosta kaikkein silmät kääntyivät Sihvosen puoleen.
— Hän ei virkkanut niin mitään, vastasi Sihvonen. "Kiitän teitä, Sihvonen!" Siinä oli kaikki tyyni. Hän otti vaan paperit, jotka pahan pulamme todistuksena otin hänelle viedäkseni ja sulkeutui huoneesensa. Sittemmin en ole hänestä kuullut mitään.
— Minä olin hänen puheillensa eilen illalla ja esittelin hänelle vuorityömiestemme vaatimuksia, sanoi tirehtööri. — Tosin hän kalmettui, kun Jobin sanoma ensin mainittiin; mutta sitte kuulteli hän ääneti, sanaakaan virkkamatta, ja kun tahdoin tuoda esiin muutamia ehdoituksia ja lohdutuksen perusteita, siinä varmassa uskossa, että nyt ruvettaisiin neuvoittelemaan, niin hän toki laski minun menemään tieheni. Hän tahtoi ensin miettiä asiata yksinään. Ole hyvä ja huomaa: herra Artturi tahtoo miettiä! Aamulla sain käskyn kutsua teidät kaikki tänne neuvoittelemaan.
Sihvosen suun äärille ilmaantui taas tuo vanha halveksimisen irvistys.
— Luulen voivani edeltäkäsin sanoa teille tämän neuvoittelun päätöksen: myöntäkää mitä hyvänsä, suostukaa ehdottomasti, tehkää mitä tahdotte, mutta paras asia tänä hetkenä on takaus siitä, että tehdas pysyy käymässä. Ja sitte julistaa hän, menevänsä kaupunkiin armollisen rouvan parissa ja antaa asiain täällä käydä miten taivaan herralle ja Hartoselle näyttänee hyväksi.
— Mutta nytpä onnettomuudet häntä ahdistavat! Toinen kolaus ottaa kun toinen jättää! virkahti Wilpponen, joka jalomielisellä suuttumuksella otti poissa olevaa puoltaaksensa; väkevämpikin voisi sortua.
— Niin teillä on aina surkuttelemusta heikkoudelle, pilkkasi häntäyli-insinööri. Viime viikolla te puolustitte jyrkästi voimallista.Herra Hartonen sai silloin iloita erinomaisesta ystävyydestänne.Vieläkö nytkin haaveksitte mitään hänen uroudestansa.
— En, taivaan tähden! sanoi Wilpponen, miltei inhostuen. Minä oikein kauhistun sitä miestä, ainakin — herra Berkowin kuolinhetkestä alkaen!
— Minä niinikään, sanoi yli-insinööri lyhyesti, ja niinpä luulen meidän kaikkeinkin tekevän. Onpa kauheata, että meidän täytyy juuri hänelle näyttää voimattomuuttamme, mutta kun ei ole todistajia, on paras olla vaiti. — Luuletteko tosiaankin ilkeyttä mahdolliseksi? kysyi Sihvonen, alentaen äänensä.
Tirehtööri kohautti olkapäitään.
— Tutkinto on vaan vahvistanut sen tosi-asian, että köydet katkesivat Ne ovat voineet katketa itsestään, mutta onko se niin ollut, sen tietää Hartonen yksinään. No niin, tutkinto ei ole saattanut mitään valkeuteen, ja jos joku toinen olisi ollut johtajana, niin epäluuloa tosin ei olisi syntynyt. Se mies voi vaikka mitä!
— Mutta ajatelkaapas, eikö hän antautunut suurimman hengenvaaran alttiiksi. Hypäys mikä pelasti hänen, oli ihka hengen uhan työ, jota ei yksi kymmenestä olisi koettanut, ja joka ei toiselle olisi onnistunutkaan. Hän sai olla valmis itse syöstymään syvyyteen ja rusentumaan.
— Huonosti tunnette Hartosen, sanoi yli-insinööri, päätä pudistaen, jos luulette häntä silmänräpäyksenkään aikaa arveluttavan panna henkensä alttiiksi, jos hän tahtoo yrittää jotakin, jossa henki vaaraan joutuu. Olittehan paikalla, kun hän heittäytyi hevosten eteen. Sillä hetkellä hänen mielensä oli pelastaa, ja jos hän tahtoo pahaa tehdä, niin hän varsin vähän huolii siitä, että hänen oma henkensä on vaarassa. Siinäpä juuri sen miehen kauheus onkin, ettei hän huoli itsestään eikä muista, vaan hätätilassa uhraisi itsensäkin, jos —
Hän vaikeni yhtäkkiä, sillä siinä hetkenä astui nuori isäntä huoneesen. Artturi oli suuresti muuttunut, synkkä murhepuku teki hänen aina kalpeat kasvonsa vielä kalpeammiksi, ja otsa ja silmät osoittivat ettei hän viimeisinä öinä paljon ollut levähtänyt; kuitenkin vastasi hän tyvenesti tehtaan herrain tervehdykseen ja astui heidän keskelleen.
— Olen antanut kutsua teidät, hyvät herrat, keskustellakseni kanssanne asioista, jotka isäni kuoltua ovat joutuneet minun huolekseni. Täällä on paljon järjestämistä ja parantamista enemmän kuin kenties aluksi uskoimmekaan. Minä olen, kuten tiedätte, tähän asti ollut kaukana tästä vaikutus-alasta, enkä tietysti voi niin pian siihen tutustua, vaikka näinä viime päivinä olen sitä koettanut. Odotan siis täysimmässä mitassa teidän hyvyyttänne ja mieltymystänne auttamaan minua. Minä olen pakoitettu vaatimaan paljon kumpaakin osaa, ja vakuutan teitä myös täydestä kiitollisuudestani.
Herrat kumarsivat ja useimmat näyttivät hyvin hämmästyneiltä, jota vastoin yli-insinööri loi tirehtöörin puoleen silmäyksen, joka näytti sanovan: "Tuohan oli hyvinkin järkeen puhuttu".
— Muiden asiain, jatkoi Artturi, täytyy aluksi astua taammalle sen satunnaisen onnettomuuden ja vaaran vuoksi, millä vuorityömiehet uhkaavat meitä työn lakkauttamisella, ellemme myönny heidän vaatimuksiinsa. Tässä tietysti ei voi tulla kysymykseen muuta kuin yksi ainoa keino, millä asia ratkaistaan.
Nyt oli herra Sihvonen se, joka yli-insinöörin puoleen loi silmäyksen, joka, yhtä selvästi kuin vastikään yli-insinöörin silmä, sanoi: "Enkö sanonut, hän hellittää ehdottomasti! Kohta hän julistaa lähtönsä kaupunkiin".
Nuori isäntämies ei kumminkaan näkynyt kiirehtivän siinä aikeessa; hän vaan lausui:
— Ensin on välttämätöntä hankkia tieto, miten väestö on järjestetty ja kuka heitä johtaa.
Nyt seurasi hetkisen äänettömyys, ei yksikään herroista tahtonut mainita sitä nimeä, joka tapahtuneessa onnettomuudessa oli saanut niin surkuteltavan merkityksen; viimein sanoi yli-insinööri:
— Se on Hartonen, joka heitä johtaa, eikä olekaan epäilemistä, etteivät ole järkevästi johdetut ja ettei järjestelemässä ole mitään vaille jäänyt.
Artturi katsoi terävin silmin eteensä.
— Sitä pelkään minäkin, ja tottapa silloin taistelemaan tultaneen, sillä täydellinen myöntyminen heidän vaatimuksiinsa tietysti ei voi ensinkään tulla kysymykseen.
— Tietysti ei ensinkään kysymykseen! kertoi yli-insinööri riemuten, näin antaen alun vilkkaalle väittelylle, jossa suurella lujuudella puollusti ennen ilmoitettuja mielenjohteitansa. Herra Sihvonen, joka puollusti vastakohtaa, ei ollut vähemmin innokas kaikenlaisilla vihjoilla ja viittauksilla, jotka nuori isäntä kyllä hyvin ymmärsi, selittämään, kuinka välttämätöntä hellittäminen olisi. Tirehtööri pysyi enemmin puoltamatonna, neuvoi soveliaasta aikaa odottamaan ja sopimusta hieromaan. Muut vaan antoivat johtaja-miestensä puhua ja rohkenivat ainoastaan silloin tällöin virkahtaa jonkun muistutuksen tahi yleisen sanan.
Artturi kuulteli ääneti ja nähtävällä tarkkuudella kaikkia, näyttämättä kallistumista kummallekaan puolelle; mutta kun Sihvonen pitemmän puheensa lopuksi peittelemättä sanoi "meidän täytyy" kohotti hän päänsä semmoisella jäykkyydellä, että kaikki mielenjohteet ympärillään vaikenivat.
— Meidän ei täydy, herra Sihvonen. Asia on katseltava useammalta syrjältä, ei vaan rahan; tässä on lukuun otettava minun asemani väestöä vastatusten, jonka perustus iäksi päiväksi olisi murrettuna, jos antautuisin heidän valtaansa. Niin vähän kuin tunnenkin näitä asioita, ymmärrän kuitenkin, että heidän vaatimuksensa ulottuvat yli mahdollisuuden rajan, ja siinä te kaikki olette yhtä mieltä. Asiassa voi olla väärää käsitystä, työmiehillä voi olla syitä valituksiin. —
— Niitä heillä onkin, herra Berkow, keskeytti insinööri vakavasti. He ovat oikeassa, kun vaativat tutkintoa ja parannuksia purnuissa ja kun pyytävät korkeampia työpalkkoja, ja eräitä helpotuksia ja jako työ-ajan suhteen sopii niinikään olla paikallansa; kaikki muut tuumat ovat yllytettyä uhkausta, mikä yksistään johtaja Hartosen päästä on lähtenyttä. Hän on koko tämän liikkeen henki.
— Kuullelkaammepa siis ensiksi häntä! Olen jo antanut sanoa heille, että hänen ja muidenkin asiamiesten läsnä-olo voi tulla välttämättömäksi, ja he ovat siis täällä likellä. Tahdotteko käskeä heidät tänne, herra Wilpponen.
Herra Wilpponen meni, hän astua tallusti suu auki, ja niin äärettömästi oli hän hämmästynnyt, että oli milt'ei tyhmän näköinen. Herra Sihvonen kohautteli silmäkulmiaan, katsoen tirehtöörin puoleen; tämä otti näppiinsä nuuskua ja tähtäsi toisia herroja, jotka tuonnemmin kaikki käännähtivät nuoren isäntänsä puoleen. Tämäpä nyt ties: tehtävänsä, hän jakeli käskyjä, ryhtyi säätelemisiin ja käytti siinä pontevuutta, joka ei laisinkaan ollut heistä mieleen, paitsi ehkä yli-insinööristä, joka oli asettunut Artturin viereen, selin tovereihinsa, ikäänkuin tietäen, minne nyt oikeastaan kuului.
Sillä aikaa tuli Wilpponen takaisin ja heti hänen jälessään astuivat Olli Hartonen, Lauri ja eräs muu vuorityömies huoneesen; mutta nämä kaksi jälkimäistä seisahtuivat, juuri kuin niin piti ollakin, muutamia askelia taamma, antaen nuoren päällysmiehen yksinään astua esiin.
— Jumalan rauha! tervehti tämä, ja "Jumalan rauha!" sanoivat niinikään molemmat toverit; mutta äänenlaatu tässä vuorityömiesten vanhassa iloisessa tervehdyksessä tuntui merkitsevän toista kuin sanat. Ollin käytöksessä oli aina ollut jotakin pontevaa ja jäykkää, mutta tuo ei koskaan ollut ilmaantunut niin rohkeana, milteipä loukkaavaisena, kuin nyt, kun hän ensi kerran tällä tapaa astui päällysmiestensä eteen, ei enään alamaisena, jonka tuli sääntöjä ja käskyjä vastaanottaa vaan lähettiläänä, joka eteen asetti, jopa oitis määräsi heille vaatimuksensa. Eipä tuo ollut tavallinen kopeus, mikä tuossa ponnessa puhui, vaan röyhkeä ylpeys, perustuva ajatukseen omasta voimasta ja toisten heikkoudesta. Hän antoi tummat, siniset silmänsä verkalleen liukua läsnä olevain ääritse, kunnes ne viimein pysähtyivät isännän puolelle, ja huulensa väännähtelivät nurjuudesta, siinä kun ääneti odotti, että häntä puhuteltaisiin.
Artturi oli koko edellisen keskustelun aikana ollut seisallaan; nytkin seisoi hän vallan vakaisena vastakkain sitä miestä, joka pää-asiallisesti, sen mukaan kuin joka suunnalta väitettiin, oli syynä siihen kukistukseen, mikä nyt uhkasi häntä. Tuosta vielä rajummasta syystä, mikä pantiin isän viimeisten hetkien yhteyteen, poika kaikeksi onneksi ei tiennyt mitään aavistaa, vaan kävi täydellisellä mielenmaltilla keskustelemaan.
— Alapäällysmies Hartonen, te olette eilen minulle ilmoitettavaksi tirehtöörille esityttäneet kaikkein tehtaissani olevain työmiesten vaatimukset ja uhanneet yleisellä työn lakkauttamisella, jollei niihin myönnytä.
— Niin olen, herra Berkow! kuului sangen lyhyt, joksikin jyrkkä vastaus.
Artturi nojasi kätensä pöydälle, mutta äänensä oli kalsea ja toiminnon tapainen; eipä ilmestynyt siinä pienintäkään äreyden liikutusta.
— Ennen kaikkia tahdon tietää, mitä tällä vehkeilemisellä tarkoitatte. Eihän teillä olekaan vaatimuksia, sodan julistustahan tämä onkin! Teidän pitäisi itse kunkin huomata, etten voi semmoisiin myöntyä ja etten tulekaan sitä tekemään.
— Josko voinette myöntyä, sitä en tiedä, herra Berkow, vastasi Olli kylmästi, mutta luulen että tulette sen tekemään, sillä me olemme päättäneet antaa tehtaiden istua, kunnes täytätte vaatimuksemme, ja miehiä sijaamme ette saa koko maakunnasta.
Vastaus oli niin todentakainen, ettei ollut erittäin paljon sitä vastaan väittämistä; mutta ääni, millä se lausuttiin, oli samalla niin ivallinen, että Artturi veti otsansa kurtuille.
Tarkoitukseni ei ole kieltää teiltä kaikkea. Näissä vaatimuksissa on monenlaista, minkä katson oikeutetuksi ja joihin sentähden tahdon myöntyäkin. Katselmus ja korjaus purnussa, jota vaaditte, on toimitettava; työpalkka ainakin osaksi korotetaan. Minun täytyy sen vuoksi tehdä suuria uhrauksia, ehkäpä suurempia kuin tätä nykyä tehtaan isäntänä voin täyttää, mutta kuitenkin pitää ne tapahtumaan. Sitä vastoin ovat siksensä jätettävät ne kohdat, jotka vaan tarkoittavat hallituksen kiskomista minun ja virkamiesten! käsistä ja sen kurin kumoamista, joka toiminnossa, semmoisessa kuin meidän, on hengen asia.
Ylenkatseen osoitus Ollin huulilta katosi, jättäen sijaa kummastuksen ja epäluulon ilmaukselle. Hän katseli ensin virkamiehiä ja sitte nuorta isäntää, ikäänkuin luullen sen sanoneen, mitä muut olivat sille opettaneet.
— On kyllä ikävää, herra Berkow, mutta ne kohdat eivät kumoudu, vastasi hän röyhkeästi.
— Kylläpä uskonkin, että juuri ne kohdat ovat pää-asiana teillä, sanoi Artturi, vakavasti katsoen Ollia silmiin, kuitenkin sanon vieläkin, että niiden täytyy kumoutua. Minä olen myönnytyksissäni menevä mahdollisuuden aina äärimmäiselle rajalle, mutta siellä pysähdyn, enkä astu askeltakaan edemmä. Mihin suostun, se on tyydyttävä jokaisen, joka etsii kunniallista, kannattavaa työtä. Joka ei siihen tyydy, se tarkoittaa kokonaan toista ja sen kanssa ei käy sopimusta toivominenkaan. Minä annan teille miehen sanani siihen, että kaikki, mikä on välttämätöntä työmiesten turvallisuudeksi purnussa ja heidän työ-ansionsa korottamiseksi, on tehtävä, ja vaadin nyt puoleltani luottamusta sanoihini. Mutta ennenkuin rupeamme niistä keskustelemaan, täytyy teidän luopua vaatimustenne toisesta osasta. Noutaa niitä on mahdotonta, enkä millään ehdoilla niihin suostu.
Hän säilytti yhä edelleen toimintomiehen maltillisen äänenlaadun, mutta yhtähyvin tämä puhe siksi poikkesi nuoren perillisen tavallisesta lausetavasta, että se Ollia hämmästytti. Tämä ei uskonut omia korviaan, mutta jota enemmin odottamaton tämä vastustus oli, tilassa, missä hän varmuudella oli odottanut arkaa ja hätäileväistä peräytymistä, joka ehdottomasti myöntyisi mihin hyvänsä, sitä enemmin tämä vastustus häntä yllytti, ja hillimätön luonteensa puhkesi vaan kovin äkkiä valloilleen.
— Tekisitte paremmin, herra Berkow, ettette tuolla tavoin suorittaisi asiata, sanoi hän uhaten. Meitä on kaksituhatta ja tehtaat ovat milt'ei meidän vallassamme. Se aika on mennyt, kun annoimme räivätä ja tallata itseämme miten mielenne teki. Mevaadimmenyt oikeuttamme, ja jos emme saa sitä hyvällä, niin otamme sen väkisin.
Herroja puoleksi pisti vihaksi, puoleksi huoletti. He aavistivat kohtausta, joka, Hartosen tunnetun hurjuuden johteesta, kentiesi päättyisi väkinäisyyksillä. Artturi oli käynyt tumman punaiseksi kasvoiltaan; hän astui muutamia askelia edelleen ja seisahtui Ollin eteen.
— Ennen kaikkia olkaa hyvä ja puhukaa toiseen laatuun, Hartonen, kun mieltänne ilmoitatte isännällenne! Jos tahdotte tulla asiamiehenä täällä vastaanotetuksi ja semmoisena vaatia jonkinlaista yhtävertaisuutta, niin laittakaa niin, että käytättekin itsenne miten semmoisissa keskusteluissa sopii, älkääkä lasketelko mitään uhkauksia väkivallasta ja kapinasta vasten silmiämme! Te vaaditte kuria ja järjestystä väeltänne ja minä vaadin samaa teiltä. Olkaa siellä ulkona toverienne joukossa vallitsijana niin paljon kuin tahdotte, mutta niin kauan kuin minä olen täällä, minä olen tehtaiden herra, ja aion sinä pysyäkin. Ojentakaa itsenne sen mukaan.
Jos ukkonen olisi lyönyt neuvoittelusaliin, se ei olisi tehnyt suurempaa vaikutusta kuin nämä voimakkaat ja kunnioitusta vaikuttavaiset sanat tekivät. Herrat ensimmältä väistyivät, mutta yrittivät sitte asettaumaan suojelevaksi kehäksi nuoren isännän ympärille, joka kuitenkin kädellään hätäilemättä osotti heidät paikoillensa. Molemmat vuorityömiehet katsoa tuijottivat töllistyneenä hänen puoleensa, mutta ei yhteenkään heistä nämä sanat niin kovasti koskeneet kuin Olliin. Hän oli muuttunut kalmanvaaleaksi. Puoleksi kumartuneena seisoi hän siinä, tutisevin huulin ja silmät pullistuneena juurikuin olisi hän kykenemätön tajuamaan, mitä kumminkin näki ja kuuli. Sitte näytti hän yht'äkkiä huomaavan, kuinka mahdottomasti hän oli erehtynyt tämän miehen suhteen, kun muutamia päiviä sitä ennen oli väittänyt, ettei sitä kävisikään mihinkään lukuun ottaminen, ja nyt näki leimauksen hänen silmissään välähtävän väkevästi. Kuin suuttunut jalopeura oli hän hyökäämäisillään; mutta samoin kuin jalopeuraa hillitsee nyt häntäkin voimakas silmäys, joka kirkkaana lujana ja levollisena kohtasi häntä. Artturi oli järkähtämättä seisonut paikallaan, hän oli ainoastaan luonut silmänsä auki täysikookkaiksi, ja tällä silmäyksellä valloitti hän päälle yrittävän raivon pysymään rajoissaan. Ainoastaan muutamia sekuntia kesti tätä keskinäistä silmäelemistä, ja heidän välinsä oli ratkaistuna. Verkalleen aukeni Ollin nyrkki; verkalleen katosi hurja uhka hänen kasvoistaan ja silmät alenivat lattiata kohti. Hän oli nuoressa isännässä tavannut vertaisensa, ehkäpä väkevämpänsäkin ja — hän nöyristyi hänen edessään.
Artturi astui takaisin. Äänensä oli taas kylmä ja levollinen, kun jatkoi:
— Sanokaa nyt kumppaleillenne, mihinkä voin myöntyä ja mitä minun täytyy kieltää! Sanokaa myöskin, etten peruuta ainoatakaan sanaa, minkä olen puhunut. Tällä kertaa minulla ei ole muuta teille sanomista.
— Noh, mitäpä siis; Ollin ääni kuului sortuneelta, milt'ei sisällisen vihan tukehtuneelta. — Sitte julistan teille tehtaidenne kaikkein työmiesten nimessä, että nämä tehtaat huomispäivästä alkain lakkaavat käymästä.
— Hyvä se! Siihen olen tytyväinen. Mutta nyt varoitan minä teitä vielä kerran, Hartonen, kaikista ajattelemattomista yrityksistä. Teillä sanotaan olevan rajaton valta kumppalienne joukossa. Pitäkää siis siitäkin huoli, että rauha ja järjestys voimassa pidetään, älkääkä luulko, että säikäytätte minua häiritsevillä hankkeilla! Minä ja virkamieheni tahdomme tehdä kaikki mitä voimme välttääksemme kaikkia riitoja, mutta jos meitä niihin pakoitetaan, niin meidän on ryhtyminen toimiin ja puuhiin niitä vastaan, ja hätätilassa käytän isäntävaltaani. Säästäkää sekä minua että itseänne siitä!
Olli kääntyi mennäksensä pois, mutta jäähyvästisilmäyksensä vihaan ja raivoon sekaantui toinen, vielä syvällisempi intotuli, jota ei kukaan liene aavistanut, mutta joka väkevästi rasitti tämän hurjan ja kiihkoisen miehen rintaa. Hän oli niin kauan ylenkatsonut "vennokasta" ja riemuinnut siinä ajatuksessa, että tätä vennokasta — joku toinenkin ylenkatsoisi. Jos hän tämän toisen edessä ilmaantuisi semmoisena kuin nyt tässä, silloin olisi ylenkatse loppunsa saanut, ja nuo suuret, ruskeat silmät, jotka olivat hänen hillinneet, voisivat siltä toiselta ansaita jotakin muuta kuin vihaa ja vastenmielisyyttä. Syvä kalpeus, mikä nuhteiden saatua peitti nuoren vuorityömiehen kasvot, kävi yhä syvemmäksi hänen pois kääntyessään.
Saammehan nähdä, kuka kauemmin kestää. Siksi onnea vaan!
— Hän meni molempine kumppalineen, mutta jälkimäisten kasvoista voi huomata, että vastikään päättynyt keskustelu oli vaikuttanut heihin aivan toisin kuin heidän johtajaansa. Puoleksi arasti, puoleksi kunnioittavasti katsahtivat he takaisin nuoren isännän puoleen, ja heidän käytöksessään oli jotakin vitkailevaista ja epäröitsevää, heidän sieltä erotessa.
Artturin tarkastava silmä seurasi heitä ja hän kääntyi nyt herrain puoleen.
— Tuossa on meillä jo kaksi, jotka seuraavat häntä vaan puolittain! Toivon useimpain malttavan mielensä aikaa saaden; tätä nykyä, hyvät herrat, meidän täytyy mukautua välttämättömyyteen ja antaa tehtaiden istua. Arvaan kyllä vaaran, mikä tässä etäisessä tienoossa uhkaa meitä kahdeltatuhannelta ihmiseltä, joilla on Hartonen johtajana; mutta minä olen päättänyt pitää puoltani eikä peräytyä, siksikuin asia on ratkaistu. Tietysti se on teidän vapaassa tahdossanne, tahdotteko tässä seurata minua. Koska te lähes jokainen olette päätöstäni vastaan, niin tietysti en tahdo pakoittaa päällenne sen seurauksia, vaan tahdon kernaasti laskea jokaisen täältä erilleen, joka ehkä katsoo jonkun ajan poissaolon tehtaista välttämättömäksi.
Yleinen innokas kieltäyminen oli vastauksena tähän ehdoitukseen. Kaikki herrat tunkeilivat miltei suuremmalla innolla nuoren isännänsä ympärille, vakuuttamaan häntä, ettei yksikään luopuisi paikaltaan. Yksin hämmästyneellä Wilpposellakin näytti yht'äkkiä olevan oikea jalopeuran rohkeus, niin tarmokkaasti yhdistyi hän samaan päätökseen. Artturi hengähti syvästi.
— Kiitän teitä, hyvät herrat! Iltapäivällä puhelemme enemmän ja sovimme töistä ja toimista, joihin on ryhdyttävä; tällä kertaa täytyy minun jättää teidät. Teitä, herra Sihvonen, odotan tunnin perästä sinne työhuoneeseni — vielä kerran, minä kiitän teitä kaikkia!
Vasta hänen mentyänsä ja oven suljettua, puhkesivat kaikki ne hämmästyksen, mieltymyksen ja huolen liikutukset sanoiksi, jotka hänen läsnä-olonsa tähän asti oli pidättänyt.
— Minä vapisen joka jäsenessäni; sanoi Wilpponen, kun nyt, ajattelematta päällysmiestensä läsnä-oloa, heittäysi tuolille; mutta äskeinen seikka näytti tehneen lopun kaikista tavallisista käytöksistä. — Taivaallinen Jumala, minkälainen kohtaus! Jo luulin Hartosen, tuon hurjan ihmisen, hyökkäävän hänen päällensä; mutta semmoiset silmäykset, semmoinen puheen laatu — kuka sitä olisi nuoresta herrasta aavistanut!
Hän oli kovin tuikea, ylen tuikea! moitti Sihvonen; mutta tässä hänen moitteessaankin ja epäilevässä päänpuistelussaan oli kokonaan toinen luonto, kuin ennen Artturista virkatuissa sanoissa oli ollut. — Hän puhui aivan niinkuin hänellä vielä olisi miljoonia komennettavina, eikä niinkuin tehtaiden käynti olisi hänellä hengen kysymyksenä. Isänsä olisikin tässä ylpeyttään katsomatta ehdottomasti antanut perään, sillä se olisi ollut ainoa keino asiainsa pelastamiseksi ja omaa kunniatansa ja isännän arvoaan hän ei pannut kysymykseen. Pojalla näkyy olevan toinen mieli; mutta ne sanat, joita sopi käyttää vuosi tätä ennen, eivät nyt kelpaa. Hänen olisi pitänyt olla varovaisempi eikä noin jyrkkä puheissaan, niin hänellä aina olisi ollut tilaa mieltänsä muuttaa jos —
— Männikköön turhine pelkoinenne! keskeytti hänen yli-insinööri kiivaasti. Suokaa anteeksi, Herra Sihvonen, että käyn rajuksi; mutta näkyypä, että olette konttoorissa työskennelleet, ettekä työmieslaumoja johtaneet. Hän on arvannut juuri oikean nuotin, hän on vaikuttanut heissä kunnioitusta, ja tämmöisissä tapauksissa siinä on kaikki. Ystävällisen puhuttelemisen he olisivat katsoneet heikkoudeksi, ylhäisen maltillisuuden ylpeydeksi. Heidän omaa kieltänsä: joko — taikka, täytyy heidän kanssansa puhua, ja sen ymmärtää herra Berkow paremmin kuin kukaan muu; sen kyllä näitte Hartosesta.
— Pelkään vaan, että hän, oli miten oli, arvaa edessämme olevan taistelun kovin helpoksi, sanoi tirehtööri vakaisesti. Omin päinsä olisivat työmiehemme tyytyneet siihen, mitä hän myöntää, mutta Hartosen johdattavina he eivät sitä tee. Hän ei rupea mihinkään sopimukseen. Mutta herra on oikeassa, hän on mennyt suostumuksissa ainakin rajojen äärille; etemmä meneminen olisi hänen itsensä, asemansa ja meidän kaikkein alttiiksi panemista!
Nyt he kaikki yhtä rintaa puhuivat "herrasta", niinkuin tämä ylimys-nimitys seuraisi itsestänsä. Muutamissa tunneissa oli Artturi sen valloittanut; nyt ei enään näyttänyt muuta nimitystä heidän isännelleen löytyvänkään. Tottapa lienehän näyttänyt itsensä valtijana.
Ne kolme asiamiestä olivat lähteneet huoneesta ja menivät nyt tehtaita kohden. Olli ei virkannut sanaakaan, mutta Lauri sanoi puoli-ääneen:
— Väitithän kerta, että jos joku ajallansa näyttäisi ikeniään ja ajallansa lausuisi meille oikeat sanat, niin — mutta kuulepas, Olli, minä luulen hänen tuolla ylhäällä sen ymmärtävän!
Olli ei vastannut, hän katsahti ylös akkunoihin ja ukonpilvi peitti hänen otsansa.
— Tämäpä siis olikin se, joka piili hänen silmissään, kun aina näyttivät niin uneliailta, ikäänkuin hän ei olisi kelvannut mihinkään muuhun maailmassa kuin nukkumaan! jupisi hän hammasta purren. "Niinkauan kuin minä olen täällä, minä olen tehtaiden herra!" Luulenpa tosiaankin hänellä olevan siihen luonnonlahjaa.
He kohtasivat nyt joukon vuorityömiehiä, Ollin väkeä, jotka eivät olleet menneet kaivokseen ja nyt piirittivät nämä kolme asiamiestä hätäisillä kysymyksillä.
— Antakaa Ollin kertoa se teille! sanoi Lauri kuivasti.
— Luulen, ettemme olekaan oikeata miestä tavanneet; hän ei aiokaan mihinkään suostua.
— Eikö? — Vuorityömiehet näyttivät kaikki pettyneen. Toista vastausta olivat he toki odottaneet. Muutamia huutoja ja uhkauksia nuorta isäntää vastaan, jonka nimeä useita kertoja halveksimalle mainittiin, joutuivat kuuluviin.
— Vaiti! ärjäisi Olli heille. Te ette tunne häntä semmoiseksi, kuin me nyt olemme hänen nähneet. Ajattelinpa, että nyt niin helposti pääsisimme voitolle, kun isä on poissa; mutta kaikki olemme erehtyneet pojan suhteen. Hänellä on mitä ei yksikään olisi uskonut sillä vennokkaalla olevan, hänellä on tahto! Vakuutan teitä, että se tulee antamaan meille kyllin tekemistä.
* * * * *
Oli vielä joksikin aikaisin aamupäivällä, vielä tuoksuivat ja kimmaltelivat vuoret ja metsät raikkaan keväisen aamun kasteessa, kun Eugenia aivan yksinään ratsasteli metsätietä. Hän oli oivallinen ratsastaja ja rakasti tätä huvitusta innostuksella, ja kuitenkin oli hän täällä maalla nauttinut sitä harvemmin kuin tapansa oli. Ensistäkin oli ilmanlaatu estänyt kaikki huviretket, sitte puuttui häneltä halua siihen, mutta pääsyynä oli se, että hänen kaunis ratsunsa oli hänen miehensä kihlaus-ajalla lahjoittama, ja että hän nyt kerta oli tottunut siirtämään vastenmielisyytensä antajaa kohtaan kaikkeen, mikä suorastaan tuli häneltä. Ainoastaan vastenmielisyydellä oli hän hääpäivänä käyttänyt niitä kalliita timantteja, jotka hän oli saanut morsiuspukunsa koristeiksi; sitte ne eivät olleet enään liikkuneet koteloistaan; ainoastaan pakollisesti liikkui hän siinä ylellisessä komeudessa, mikä ympäröitsi naimisensa jälkeen, ja tämänkin ihanan eläimen, joka oli maksanut niin tarumaisen summan ja joka, hänen ensi kerran kihlattunsa vierellä sillä ratsastaessa, oli saattanut koko kaupungin ihmettelemään, sen valtijatar silminnähtävästi laiminlöi, jättäen sen kokonansa palvelijain huostaan.
Sitä suuremman kummastuksen nosti se palvelijoissa, kun armo eräänä päivänä käski satuloita hevosen huviratsastukselle, ja sanoi palvelijalle, joka hankkiutui kuin tavallisesti häntä saattelemaan, että hän tällä kertaa tahtoi ratsastaa yksinään. Käskynsä tietysti toteltiin, joskin jollakulla kummastuksella, ja hän ratsastikin tiehensä yksinään. Artturi tietysti ei tietänyt siitä mitään; Eugenia näki häntä nyt jos mahdollista vielä harvemmin kuin ennen; Artturi jäi monesti pois atrioilta, ja molemmat puolisot elivät ylimalkain niin erillään, että ainoastaan ylen harvinaisissa tapauksissa toinen tiesi mitä toinen tänä tahi toisna päivänä teki.
Eugenia ratsasti ravakkaa juoksua poikki metsän, kohtaamatta yhtään inhimillistä olentoa; täällä tuntuikin hyvin yksinäiseltä, ja tämä yksinäisyys, tämä aamun vilppaus ja ihanuus ei voinut olla elähyttävästi vaikuttamatta nuoreen rouvaan, joka moneen päivään ei ollut liikkunut puistoa kauemmaksi. Tehtaat olivat työttöminä ja jonkunlainen petollinen lepo ja hiljaisuus vallitsi tällä muuten niin uutteralla tilalla; mutta sitä vilkkaammin työ kävi nuoren isännän työhuoneessa, josta hän nyt harvoin liikkui mihinkään. Tehtaan herrat tulivat ja menivät; neuvoitteluja pidettiin, kirjoja ja papereita tarkasteltiin; Sihvonen matkusti pääkaupungin ja tehtaan väliä ehtimiseen; sillä välin lenteli kirjeitä ja lennätinsanomia edes ja takaisin; mutta tämä ponnisteleva toimellisuus oli niin vakaisen ja synkeän näköistä, että oli kuin olisi aavistettu jotakin onnettomuutta, jota tahdottiin estää ja jota vastaan ainakin tahdottiin varustauta. Eugenia tiesi työmiesten suhteen oltavan jonkinlaisessa epäsovussa. Artturi oli itse puhunut hänelle siitä ja lisännyt, ettei asia olisi juuri minkään arvoinen ja että se ennen pitkää saataisiin sovituksi. Hän oli sanonut sen hänelle hyvin tyvenmielisesti, kylmästi ja vaan käskenyt hänen satunnaisilla huviretkillään niin paljon kuin mahdollista välttämään niitä kyliä, joissa vuorityömiehet asuivat, heissä kun tätä nykyä muka vallitsi jonkunlainen vihamielisyys. Tehtaan herratkin lienevät sen ohessa saaneet jonkun vihjan, etteivät huolestuttaisi nuorta rouvaa, sillä Eugenian yritykset saada siltä suunnalta likempiä tietoja menivät tyhjään, hän kun vaan sai kohteliaasti kierteleviä vastauksia ja rauhoittavia vakuutuksia. He olivat sanoneet hänelle, ettei hänen pitäisi ensinkään huolehtia, että asia oikeastaan ei ollut minkään veroinen, vaan että sovintoa voitiin joka päivä odottaa — ja kuitenkin Eugenia selvästi tunsi tuon kielletyn vaaran, samaten, kuin hän myös havaitsi sen muutoksen, mikä vanhan Berkowin kuolemasta aikain oli tapahtunut hänen puolisossaan, vaikka tämä ei ollut mitenkään käytöstään häntä kohtaan muuttanut.