— Ja minä sanon sinulle, hän ei tee sitä! sanoi purnumestari. Ennen hän lakkauttaa tehtaiden käynnin! Tunnenpa tuon Artturin. Jo poikana oli hän senmoinen, perin toisenlainen kuin sinä. Sinä menettelit uhkauksella aina, tahdoit väkisin vallita kaikissa, oli se työ, puutarhan häkki tahi toveri — hän ei mielellään käynyt mihinkään käsiksi, ja kauan viipyi ennenkuin hän sai jotakin alkaneeksi, mutta jos hän sen kerta sai, silloin ei hän helpoittanut ennenkuin oli voittanut. Nyt on hän näyttävä teille, mistä hän käy. Kun hän kerta on ohjat käteensä saanut, silloin ei kukaan tempaa niitä hänen käsistään. Hänellä on osaksi sinun jäykkä pääsi; muista sanani, kun joskus vielä saat sen kokea!
Olli katseli synkeästi eteensä; hän ei nyt vastustanutkaan tavallisella kiivaudellaan, mutta silminnähtävää oli, kuinka närkästys kuohui hänessä, juuri sentähden ettei hänellä ollut mitään vastaan sanomista. Ehkäpä oli jo jonkun kerran saanut kokea tuota "jäykää neroa."
— Ja käyköönpä asia miten hyvänsä, jatkoi isä — luuletko että kaiken perästä mitä nyt on tapahtunut vielä vastakin saat olla päällysmiehenä, että sinua yhtähyvin vielä suvattaisiin tehtaissa?
Nuori mies nauraa virnisteli.
— Enpä luule, en tosiaankaan, jos se on tuolla mäellä olevain vallassa. He tietysti eivät ota minua armoihin! Mutta eipä armosta tulekaan puhetta olemaan, me määräämme heille vaatimuksemme, ja ensimäinen vaatimuksemme tulee olemaan että minä jään alalleni.
— Tiedätkö sen niin varmaan?
— Älkää häväiskö tovereitani, isä, sanoi Olli — he eivät jätä minua yksinäni!
Eikö sittekään, jos tuolla mäellä olevain vaatimus tulee olemaan, että sinun pitää pois. Ja sen ehdon herra tulee tekemään, luota siihen!
— Ei ikänä! Sitä ei hän ikänä saa aikaan! He tietävät jokainen, etten ole itseni hyväksi tähän hankkeesen ryhtynyt; minun ei ole ollut niin huonosti asiat; minun ei tarvinnut nälkää nähdä, ja minä saan leipäni missä hyvänsä. Se oli heidän viheliäisyytensä, jonka tahdoin korjata. — Älkää puhuko tuolla lailla, isä! Usein he tuottavat minulle huolta kyllin, mutta jos asiasta kerta tosi tulee, niin tungen perille eikä yksikään minua pulaan jätä. Jonne minä johdan heitä, sinne he menevät, ja minne minä pysähdyn, sinne hekin pysähtyvät, oli se missä hädässä ja pulassa hyvänsä!
— Ennen — niinpä kyllä! Ei nyt enään. Vanhus oli noussut istualta, ja vasta nyt, hänen täyttä päivänvaloa vasten käännyttyä, oli nähtävänä, kuinka murheelliset hänen kasvonsa olivat ja kuinka kumarassa se vähän aikaa sitä ennen vielä vankka ruumis oli.
— Olethan itse sanonut Laurille, että asiat ovat muuttuneet, jatkoi hän hiljaa — ja sinä tiedät myös päivän ja hetken milloin se tapahtui. En tarvitse sanoa sinulle, Olli, mutta minulta — minulta se päivä on vienyt kaiken sen hitusen lepoa ja iloa, jota vielä vanhoille päivilleni toivoin. Nyt se on mennyt, iäksi päiväksi.
— Isä! huudahti nuori mies. Purnumestari teki poistavan liikahduksen.
— Samapa on! En tiedä siitä mitään, enkä tahdokaan mitään tietää, sillä jos saisin sen selvästi ja säntilleen kuulla, silloin olisi loppuni tullut. Minä saan jo kyllikseni paljaasta siitä, kuin ajattelen sitä; se on jo miltei vienyt älyni.
Ollin silmät välähtivät taas, yhtä uhkaavina kuin sitä ennen ystävänkin sanoista.
— Ja jos nyt sanon sinulle, isä, että köysi katkesi, että käteni ei —
— Parempi ettet virkkaa mitään, keskeytti hänen vanhus karvailla mielin. — En usko sinua kuitenkaan, ja muutkaan eivät usko sinua. Ainahan olet ollut hurja ja väkivaltainen, ja olisit raivossasi lyönyt kuolijaaksi paraan ystäväsikin. Koetapa vaan, astupa toveriesi keskelle ja sano: Se oli vaan vahingon tapaus! — ei kukaan usko sinua!
— Ei kukaan! toisti Olli matalalla äänellä. — Etkä sinäkään, isä?
— Purnumestari loi surulliset silmänsä vakaasti poikaansa.
— Saatatko tässä minun edessäni pysyä väitöksessäsi, ettet ole syypää, et laisinkaan syypää siihen onnettomuuteen? että sinä — hän ei päässyt kysymyksensä loppuun, sillä Olli ei kestänyt hänen katsantoaan; hänen vielä liekitsevät silmänsä painuivat lattiata kohden; hänen kasvojaan riuhtoi, hän kääntyi pois — ja äänettömyys vallitsi tuvassa; ainoastaan vanhuksen raskas hengitys kuului. Kätensä, kun hän sillä pyyhkäisi otsaansa, ja ääni vapisi vielä enemmin, kun hän viimein hiljaa sanoi:
— Kätesi ei koskenut siihen? Oli se käsi tahi ei, ja lienee se ollut miten hyvänsä — kaikki sanovat, että asiata ei käy tutkiminen eikä mitään todeksi näyttäminen, Jumalan kiitos, ainakaan ei tuomio-istuimen edessä. Saat, Olli, tehdä tunnossasi tilin siitä, mitä siellä alhaalla tapahtui, mutta älä vaadi enään tovereitasi väkisin! Oikein olet nähnyt; siitä päivästä asti he vaan pelkäävät sinua; saathan nähdä kuinka kauan pelkällä pelvolla pakoittaa heitä voit!
Hän meni. Poika yritti hyökkäämään hänen jälkeensä; mutta hän pysähtyi yhtäkkiä, lyöden nyrkkinsä otsaansa. Ääni, joka sen ohella tunki hänen rinnastaan, oli kuin pidätettyä ähkäämistä. —
Kymmenen minuutia lienee kulunut, kun ovi taas aukesi ja Martta astui sisään. Eno oli poissa ja Olli istui nojatuolissa, kasvot käsien peitossa. Tämä ei enään näkynyt Marttaa hämmästyttävän; hän vaan silmäsi Ollin puoleen ja meni sitte pöydän äärelle ja kävi käsiksi. Olli oli kuullessaan hänen askelensa oikaissut itsensä. Hän nousi nyt verkalleen tuolilta ja meni Martan luokse; muuten hänen tapansa harvoin oli huolia tytön asioista, ainakaan ei puhua hänelle niistä. Nyt hän teki sen. Kentiesi oli tällekin jäykälle ja umpinaiselle luonteelle se hetki tullut, jona halusi merkkiä osanottavaisuudesta, juuri sillä hetkellä, jona kaikki väistyivät — kaikki pakenivat häntä.
— Sinä ja Lauri olette siis sopineet asiasta? alotti hän. En ole vielä puhutellut sinua siitä, Martta. Minulla on ollut niin paljon muuta ajattelemista. Oletteko kihloissa?
— Olemme; — soi lyhyt, puoleksi poistava vastaus.
— Ja milloin häät tulevat?
— Kyllähän siihen vielä ennätetään.
Olli katseli tyttöä, joka läähättäen ja vapisevin käsin työskenteli, katsahtamattakaan hänen puoleensa, ja salainen tunnon nuhde näkyi liikkuvan hänessä.
— Oikein olet tehnyt, Martta, sanoi hän hiljaa, — aivan oikein! Lauri on ripeä mies ja pitää sinua rakkaana, kentiesi rakkaampana kuin — muut olisivat voineet pitää. Ja kuitenkin annoit hänen mennä ilman vastauksetta vielä kerran sen jälkeen kuin toisiamme puhuttelimme. Milloin sai hän suostumuksesi?
— Kolme viikkoa sitten tästä päivästä.
— Kolme viikkoa sitten tästä päivästä! Vai niin! Se oli päivällä — onnettomuuden jälkeen purnussa! Silloin siis annoit hänelle suostumuksesi?
— Juuri silloin! Siihen asti en tainut sitä. Mutta juuri sinä päivänä tiesin taitavani ruveta hänen vaimokseen.
— Martta! — Nuoren miehen ääni paisui ikäänkuin yhtaikaa vihasta ja tunnon tuskasta. Hän yritti laskemaan kätensä Martan käsivarrelle; Martta hypähti ja syrjäytyi välttämättömästi, Olli antoi kätensä pudota ja astahti takaisin.
— Ja sinäkin? sanoi hän sortoisella äänellä — No niin, sepä minun olisi pitänyt arvatakin.
— Olli! puhkesi tyttö julmalla mielikarvaudella sanomaan, — mitä olet tehnyt meille, mitä olet tehnyt itsellesi! Oi, Jumala nähköön!
Olli seisoi vielä häntä vastakkain. Käsi, jonka hän nojasi pöydälle, vapisi; mutta kasvonsa osoittivat hirmuista kovuutta ja tuimuutta.
— Mitä olen itselleni tehnyt, siitä kyllä huolen pidän. Mitä teille olen tehnyt, sitä vastoin? Noh, eihän kukaan tahdo edes kuullella minua! Mutta nyt sanon teille — tässä muuttui hänen äänensä taas uhkaavaksi — noita tarkoittelemisia ja kiusailemisia on jo kylliksi — en kestä niitä kauemmin. Uskokaa mitä tahdotte ja ketä tahdotte. Minulle se tästä lähtien tekee saman. Minkä olen alkanut, sen saatan perille, teidän kaikkein tahtoa vastoin, ja jos nyt luottamus onkin loppunsa saanut — niin kuuliaisuutta kyllä osaan itselleni hankkia!
Hän meni; Martta ei yrittänytkään häntä pidättämään ja se olisikin ollut turhaa työtä. Olli paiskasi kiivaasti oven kiinni, niin että koko tämä pieni rakennus tärisi; kohta sen jälkeen oli hän sieltä poissa.
* * * * *
Sinne ylemmä Berkowin huvilaan oli vierasten tulo kyllä tuottanut vähän enemmän eloisuutta, mutta ei sen enempää yhteyttä molempain puolisoiden niin jyrkästi eroitetuissa huoneellisissa suhteissa. Vaikka tämä vieraissa käynti oli määrätty ainoastaan muutamia päiviä kestäväksi, keksi Artturi kyllin aiheita ja estelyksiä ollakseen niin paljon kuin suinkin heistä erillään, josta huomaavaisuudesta niin hänen appensa kuin nuori lankonsakin olivat hänelle erittäin kiitolliset. Parooni palasi nyt vasta pääkaupunkiin noista Rabenauen kartanoista, jotka nyt olivat hänen omansa. Hänen oli, sitä ennen tyttärensä luona käydessään, täytynyt erota hänestä jo seuraavana aamuna, huolimatta siitä peljättävästä kapinasta, joka juuri hänen siellä ollessaan oli syttynyt, sillä velvollisuus kutsui häntä, likimmäisenä sukulaisena, orpanan kuolinvuoteelle; mutta tämän velvollisuuden täytettyäkin oli jälelle jääneen omaisuuden ja tilain suhteen vielä ollut niin paljon järjestämistä, mikä oli vaatinut uuden isännän siellä viipymään. Nyt vasta oli hän vanhine poikanensa, jonka oli kutsunut luoksensa, paluumatkalla; tietysti ajettiin tälläkin kertaa se lyhyt matka Berkowin tilain kautta, ajettiinpa sitä mieluummin, kuin nuori Klaus parooni ei vielä ollut nähnyt sisartaan häiden jälkeen.
Päivällä tulon jälkeen, oltaissa Eugenian salissa, jossa tilassa Artturi kuten tavallisesti ei ollut saapuvilla, näytti kumminkin niinkuin olisi kysymys jostakin enemmästä kuin vaan terveisillä käynnistä ja jälleen näkemisestä. Nuori rouva istui sohvalla, kuullellen isäänsä, joka seisoi hänen edessään ja juuri nyt näytti lopettaneen pitemmän puheen. Klaus istui nojatuolissa, katsellen kiinteällä odotuksella sisartansa.
Eugenia oli laskenut otsan kättänsä vasten, niin että käsi peitti kasvot; hän ei muuttanut asentoaan eikä katsonut ylös, hiljaa vastatessaan.
— En tarvitse, isä, noita vihjauksia ja tähtäilemisiä, arvatakseni, mitä tarkoitat — sinä puhut avio-erosta!
— Niin, lapseni, sanoi parooni vakaisesti, — avioerosta, oli se millä peittosyyn nimellä ja mihin hintaan hyvänsä. Mikä väkisin otetaan, se tavallisesti ainoastaan pakolla säilytetään; se olisi ollut Berkowien ajateltavana. Nyt, kun taas kykenen työni ja tekoni ohjaamaan, kun en kauemmin tarvitse olla hänen velallisenaan, nyt tahdon koettaa kaikkea, irroittaakseni sinun niistä kahleista, jotka ainoastaan minun tähteni otit kantaaksesi ja jotka, kieltänet sen tahi et, tekevät sinun äärettömän onnettomaksi.
Eugenia ei vastannut; isä otti hänen kätensä ja istui hänen viereensä.
— Tämä ajatus lienee sinulle outo ja hämmästyttävä? Minussa nousi se hetikohta, kun sain sen paljoa sisältävän sanoman, joka niin äkki-arvaamatta teki muutoksen varoissani. Silloin tätä ajatusta ei kumminkaan käynyt toteuttaminen. Mitä keinoja eikö tuo Berkow käyttänyt, saadaksensa tämän yhdistyksen välillänne aikaan! Mahdotonta oli ajatellakaan, että hän olisi suostunut aviopurkuun, joka kokonaan olisi sulkenut hänen pois niistä seuroista, joihin hän meidän kauttamme väkisin tahtoi päästä, ja miestä, joka tunnottomuudessaan voi tehdä vaikka mitä, ei käynyt riitaan haastaminen. Kuolemansa on kerrassa muuttanut kaikkityyni, ja nyt on vaan pojan vastustus voitettava. Alusta asti hän on pysynyt joksikin toimettomana koko tässä asiassa ja vaan ollut isänsä aseena; toivon siis hänen antavan perään, kun me puoleltamme pontevasti ryhdymme asiaan.
— Hän on antava suostumuksensa, vahvisti nuori rouva; nuo sanat tuli miltei äänen kuulematta. — Ole huoleti siitä!
— Senpä parempi! arveli Windeg. — Sen pikemmin pääsemme tarkoituksemme perille!
Näytti siltä kuin tahtoisi hän liiankin pikaan päästä tarkoituksensa perille, ja niinpä se olikin. Velkautuneella parooni-paralla, joka näki häviön edessään, ei ollut muuta neuvoksi, kuin ottaa Eugenian uhri hyväkseen, pelastaakseen siten itselleen ja pojilleen nimen ja aseman; niin työlästä kuin tämä olikin, oli hän mukautunut välttämättömyyteen, ja välttämättömyys oli opettanut hänen sitä kärsimäänkin. Rabenauen perillinen, joka oli jälleen päässyt itsevaraiseksi ja itsensä tajuavaksi, joka nyt helposti voi maksaa jälleen saadun rahasumman, katsoi tätä pakkoa polttavaksi häpeäksi ja tyttärensä avioliittoa julmaksi vääryydeksi, jonka hän itse oli tehnyt hänelle ja jonka hän millä hinnalla hyvänsä tahtoi palkita. Koko olonsa aikana uusilla tiloillaan oli hän alituisesti näitä ajatellut, ja keksintö oli nyt valmiina toimeen pantavaksi.
— Tottapa sinun niinkuin meidänkin tahtomme on — jatkoi hän — että nämä kiusalliset asiat niin pikaisesti kuin mahdollista käsille otetaan ja loppuun saatetaan. Tahtoisin ehdotella sinulle, että nyt jonkun peittosyyn nimellä tulisit seurassanne kaupunkiin ja sieltä ryhtyisit tarpeellisiin puuhiin ja toimiin. Sitten et muuta tarvitse kuin kieltäyt palaamasta puolisosi luokse ja vaadit eroa. Me pidämme huolen siitä, ettei hän väkivallalla koeta saada aikomuksiaan menestymään.
No niin, Jumal' auta, sen teemme, Eugenia! virkahti Klaus kiihkoisesti. Jos hän nyt ei tahtoisi purkaa tätä häpeällistä kauppaa, niin veljiesi miekat kyllä pakoittavat hänen siihen. Nyt ei hän enään voikaan uhata meitä häpeällä ja julkisella pilkkaamisella, niinkuin isänsä teki. Se on ollut ainoa, josta joku Windeg joskus lienee vapissut, ainoa, millä väkisin tytär on otettu heidän heimostansa!
Nuori rouva liikahti tuskaisesti veljeänsä kohden. — Heitä nuo uhkauksesi, Klaus, ja sinä isä, herkeä huolehtimasta. Huolet ovat tässä tarpeettomat. Minkä luulette ainoastaan taistelulla ja pakolla voitettavaksi, se on minun ja Artturin välillä jo ammoin aikoja sovittu asia.
Windeg kavahti seisaalle, ja Klaus astui hämmästyen askelen likemmä. Eugenia teki nähtävää väkivaltaa itselleen saadakseen ääntään lujemmaksi, mutta eipä se tahtonut onnistua, ääni vapisi tuntuvasti hänen jatkaessaan:
— Jo ennen Berkowin kuolemaa olimme siitä sopineet, mutta tahdoimme välttää kaikkea hälinää, minkä liian aikainen ja liian äkillinen ero olisi nostanut, ja sitousimme siis vielä ulkonaisesti elämään yhdessä. —
— Joko ennen Berkowin kuoltua? keskeytti veli häntä äkisti, se tapahtui siis kohta häidenne jälkeen!
— Siispä olet itse ottanut asian puheeksi? kysyi isä yhtä äkisti.Siis olet itse sitä vaatinut?
Ei kumpikaan miehistä näkynyt ymmärtävän sitä, mikä kumminkin niin selvästi kuvautui nuoren rouvan kasvoihin; tämä silminnähtävästi käytti kaikki voimansa ja malttinsa vastaukseen, ja äänensä olikin aivan vakainen, kun vastasi:
— En ole milloinkaan koskenut tähän asiaan! Se oli Artturi, joka vapaa-ehtoisesti tarjosi minulle eron.
Parooni ja hänen poikansa katselivat toisiaan, niinkuin tämä selitys kävisi yli heidän käsitysvoimansa.
— Tuotapa en tosiaankaan olisi odottanut! sanoi parooni hämillään.— Hänkö itse? Sitä en olisi uskonut.
— Saman se tekee! sanoi Klaus hellästi, kun hän antaa sinun meille takaisin, Eugenia! Ei kukaan meistä ole vielä voinut iloita perintötiloistamme kun olemme tienneet sinun onnettomaksi meidän toimestamme. Vasta sinun palattua luoksemme taidamme, isä ja me, iloita tästä uudesta onnesta; sinua olemme aina kaivanneet!
Hän pani kätensä sisarensa vyötärille ja tämä kätki kasvonsa hetkisen ajaksi hänen olkaansa vasten, mutta nämä kasvot olivat yhtä kalmankalpeat ja kalmankylmät kuin mimmoisina veli jo kerran ennen oli nähnyt ne alttarin edessä, ja nyt hän kumminkin oli palaava isän kotiin, josta silloin oli erinnyt.
Parooni katseli vähän hämmästyneenä tytärtään, joka nyt oikaisi itsensä, pyyhkäisten nenäliinasella otsaansa.
— Anna anteeksi, isä, jos tänäpänä näytän eriskummalliselta. En voi oikein hyvästi, ainakaan en tarpeeksi hyvästi taitaakseni puhua tästä asiasta. Salli että menen huoneeseni, minä —
— Paljon olet kärsinyt tänä viime aikana, keskeytti hänen isä hellästi; sen näen, lapseni, jos et tahtoisikaan sitä tunnustaa. Mene sinä ja jätä kaikki minun huolekseni! Minä olen säästävä sinua niin paljon kuin mahdollista.
— Kummallista tämä kumminkin on, isä! sanoi nuori parooni, sittekuin ovi sisaren mentyä oli kiinni lykätty. Ymmärrätkö tuota Berkowia? Minä en häntä ymmärrä!
Windeg kävi, otsa kurtuilla, kerran lattian poikki. Hänessä yhtyi hämmästykseen tuosta ilmoituksesta jotakin loukkaavaistakin. Tämä kopea ylimys näki hyvinkin helposti selitettäväksi asiaksi, että onnen kohottama mies, joka vallitsi miljoonia, ei ollut kammonut uhrauksia eikä juonia päästäkseen hänen perheensä sukulaisuuteen, vaikka hän itse kosti tämän pakon ainoastaan vihalla ja ylenkatseella; mutta ei ollut hän koskaan voinut porvariselle vävylleen anteeksi antaa, että tämä semmoisella halveksimisella oli vastaanottanut paroonittaren Windeg aviokseen, ikäänkuin tämä avioliitto olisi ollut aivan tavallisia, eikä myöskään voinut hän anteeksi antaa, että Artturi sittemmin oli näyttänyt itsensä tämän kunnian suhteen, yhtä tunnottomaksi kuin isä oli ollut sen suhteen herkkätuntoinen. Ja nyt hän, tuo Artturi Berkow, peräytyi tästä avioliitosta, ennenkuin häntä siihen oli pyydettykään! Sepä oli liikaa parooni Windegin ylpeydelle, hänen, joka kyllä oli valmis taistelemaan takasin saamista, mutta ei ensinkään voinut kärsiä, että sai tyttönsä takaisin hänen puolisonsa halveksimisesta tahi jalomielisyydestä.
— Minä puhuttelen Berkowia, sanoi hän viimein, ja jos hän tosiaankin taipuu, jota vastoin Eugenian vakuutusta epäilen, niin asia viipymättä pannaan toimeen.
— Viipymättäkö? kysyi Klaus. He ovat tuskin kolmea kuukautta olleet naimisissa, ja minun mielestäni he tekevät oikein siinä, että välttävät varsin aikaista eroa.
— Se on tietty! ja minä kohdaltani ehdottomasti yhtyisin samaan mieleen, jollei minulla olisi täydellisiä syitä jouduttamaan asiata. Täällä tehtaissa kaikki kohdat eivät ole niinkuin pitäisi olla; olenpa luotettavalta suunnalta saanut vihjan siitä, että alkanut levottomuus työmiehissä voi antaa kuolemankolauksen Berkowin varallisuudelle, jota tähän asti on luultu äärettömäksi. Jos hän todellakin joutuu häviöön, niin vaimonsa ei voi samassa erota hänestä, se ei käy laatuun maailman silmissä; vaikka meillä olisikin todellisempia ja syvällisempiä eron syitä, niin se yhtähyvin katsottaisiin syyksi, ja niin ei saa olla! Parempi että otamme päällemme näin aikaisen eron silmiin pistäväisyyden, kuin että sidomme kätemme, jos peljätty mullistus tapahtuu. Yritys semmoinen kuin työmiesten ei lakkaa muutamain viikkoin kuluessa, sitä kestää ainakin vuoden ajan, ja puolessa sitä aikaa ero on valmiina, jollei hän tee esteitä. Eugenian täytyy palata luoksemme, täytyy olla vapaa, ennenkuin pääkaupungissa aavistetaankaan, miten asiat täällä ovat.
— Odotinpa sisareni käyvän tuumaamme osalliseksi vilkkaammasti ja iloisemmasti kuin kävikään, sanoi Klaus miettiväisesti. No niinpä niin, jos he jo tätä ennen ovat päättäneet asian, niin ajatus ei ollut hänelle mikään outo, mutta kumminkin hän on niin kylmä ja umpimielinen, niinkuin kaikki nämä asiat olisivat etäisiä, niinkuin hänen omasta vapaudestaan ei olisikaan puhetta.
Parooni tempaisi hartioitaan. — Eugeniaa huolettaa kun ajattelee välttämättömästi nousevaa hälinää sekä oikeudenkäymisestä olevaa vaivaa ja harmia, asioita, joista ei saada häntä säästetyksi! Semmoinen ero on aina vaikea askel naiselle, ja kuitenkin se on astuttava. Meillä on siinä tapauksessa ainakin koko pääkaupunki puolellamme. Eipä valitettavasti ollut mikään salaisuus, minkä syystä tämä naimiskauppa tehtiin, ja ihmiset näkevät sen hyvin ymmärrettäväksi, että nyt kiirehdimme sitä purkamaan.
— Tuolla tulee Berkow, sanoi Klaus puoli-ääneen, lähisen huoneen oven auetessa. Sinä tahdot puhutella häntä; jätänkö teidät yksinänne?
Windeg teki kieltävän liikennön.
— Sinä olet vanhin perheessä, ja tämmöisissä keskusteluissa kolmannen henkilön läsnä-olo tavallisesti panee keskustelevana päälle terveellisen pakon; jää tänne, Klaus!
Sillä aikaa kun nämä sanat hiljaa ja kiireesti vaihetettiin, oli Artturi astunut likimmäisen huoneen kautta ja tuli nyt sisälle. Tervehdys oli kohtelias ja kylmä kuin tavallisesti ja alkoi tavallisilla puheenparsilla. Vieraat lausuivat mielipahansa, että niin harvoin saivat nauttia isännän seuraa, ja tämä toi esteiksi monenlaisia tehtäviään, jotka eivät sallineet hänen isännän hupaista tointa tehdä — keskinäisiä kohteliaisuuksia, joita tietysti molemmin puolin epäiltiin ja joiden taa he pakosivat, jotta olisi toki jotakin sanomista.
— Toivon Eugenian alituisen läsnä-olon palkitsevan teille minun pakollisen poissa-oloni! jatkoi Artturi, samalla kun silmänsä lennähtivät salin ympärille, ikäänkuin puolisoa etsien.
— Eugenia on paennut huoneisinsa, kun ei voi oikein hyvästi, selitti parooni, ja minä halusin käyttää tätä tilaisuutta esittääkseni teille erään toivotuksen, herra Berkow, jonka toteenkäyminen pää-asiallisesti rippuu teistä.
— Jos toteen käyminen rippuu minusta, niin käskekää, herra parooni! Nuori mies istuutui appeansa vastakkain, jota vastoin Klaus, joka tiesi mikä asia oli puheeksi tuleva, ikäänkuin sattumoisesti syrjäytyi akkunan puolelle ja, kuten näytti, hyvin tarkallisesti katseli ulos paltalle. Windegin käytös oli niin mittamääräinen ja ylhäinen kuin mahdollista; arvattavasti näki hän välttämättömäksi sillä vaikuttaa kunnioitusta tyttärensä porvarillisessa puolisossa ja siten ennakolta lannistaa jokaisen mahdollisen vastustuksen, hän kun arveli Artturin tarjoaman eron joksikin mielen kuohuksi jonkun kiivaan kiistan perästä; todelliseksi tarjoukseksi ei hän sitä uskonut.
— Levottomuuksille täällä teidän tiloillanne näytään antavan suurempi merkitys kuin niillä kenties oikeittain onkaan, alkoi hän. Kun eilen kulin kaupungin kautta ja samalla kävin linnaväen päällikköä, erästä nuoruuden ystävääni, tervehtimässä, kuvailtiin minulle työmiestenne mieliala ylen uhkaavaksi ja levottomuuksien syntyminen hyvin todenmukaiseksi.
— Kaupungissa näkyy olevan tehtaistani ja työmiehistäni enemmän tekemistä, kuin olen luullutkaan, vastasi Artturi kylmästi. En ole ainakaan vielä etsinyt apua herra everstiltä.
Parooni ymmärsi näiden sanain poistavan tarkoituksen.
— Minä kohdaltani tietysti en tiedä asiaa arvostella, vastasi hän äkisti. Tahdon vaan huomauttaa teitä siitä, ettei olisi soveliasta asettaa Eugeniaa alttiiksi täällä mahdollisesti sattuville tapauksille. Soisin saavani ottaa tyttäreni pääkaupunkiin seurassani ainoastaan joksikuksi ajaksi, kunnes asiat täällä on saatu selvinneiksi.
— Nuoren puolison kasvot vienosti liikahtelivat; hän silmähti oven puoleen, joka vei hänen vaimonsa huoneisin, ikäänkuin tahtoen tietää, oliko tämä pyyntö sieltä kotoisin; mutta vastauksensa oli aivan levollinen:
— Eugenialla on täydellinen vapaus tehdä kuin tahtoo. Jos hän katsoo tarpeelliseksi lähteä pois — niin en pane estettä.
Windeg kallisti varsin tyytyväisenä päätänsä.
— Hän lähtee siis seurassamme huomenna! Mitä hänen viipymiseensä siellä tulee, niin yhdymme tässä semmoiseen kohtaan, joka meille kummallekin lienee yhtä ikävä; mutta kumminkin katson paremmaksi suullisesti puhua siitä, etenkin kun tiedän toivotuksemme pää-asiassa käyvän yhteen.
Artturi näytti yrittävän kavahtamaan tuolilta seisaalle, mutta maltui ja pysyi paikallaan.
— Vai niin! Eugenia on jo puhunut teille asian! — On! kummastuttaako se teitä? Tottapa hänen sopi ja täytyi isälleen ensistäkin uskoa asiansa.
— Minä ajattelin, sanoi nuori mies ja huulensa vapisivat — että asia saisi pysyä salaisuutena meidän välillämme, kunnes aika olisi käydä sitä toimeen panemaan. Erehtynytpä olenkin, kuten näen!
— Miksi jättää toistaiseksi kerta tehty päätös? kysyi parooni huoleti. Aika sen toimeen panemiseen on nyt juuri sovelias. Nykyiset suhteet tiloillanne tietysti antavat paraan ja mutkattomimman syyn tyttäreni poislähtöön. Että poissa-olo tulee olemaan ikuinen, sitä maailma ensimmältä ei tarvitse tietää. Nyt kesällä, kun kaikki lähtevät pääkaupungista pois, sopii valmistaviin toimiin paraiten käydä. Kun nyt kaikissa tapauksissa hälinää ei käy välttäminen, niin on aina parempi että maailman eteen saatetaan laskea tosi tapaus; silloin juoruhimo tavallisesti pikemmin saa kyllänsä.
Lyhykäinen seisahdus puheessa seurasi; Artturi loi taas silmänsä vaimonsa huoneen-oven puoleen, tällä kertaa selittämättömällä mielen-ilmauksella kasvoissaan; sitte kääntyi hän taas isän puoleen.
— Lähtikö tämä pyyntö asian jouduttamisesta alkujaan Eugenialta itseltään?
Parooni katsoi soveliaaksi tällä kertaa salata totuuden; sillä keinoin päästäisiin muka pikemmin tarkoituksen perille, ja kävi miten kävi niin Eugenia aina olisi hänelle siitä kiitollinen.
— Minä puhun tyttäreni puolesta! selitti hän mittamääräisesti.
Artturi kavahti niin äkisti ja niin kiivaasti seisaalle, että tuoli keikahti kumoon.
— Minä myönnyn kaikkeen, herra parooni, kaikkeen! Luulin ilmoittaneeni tyttärellenne syyni asian viivytykseen, ne olivat etunenässä häntä kohtaan vaarinotettavan karttavaisuuden vaatimia; itseäni en ottanut siinä laisinkaan lukuun. Jos hän sittekin haluaa asian jouduttamista — niin kernaasti minulta — käyköön niin.
Äänenlaatu näissä sanoissa oli niin omituinen, että Klaus, jolta ei ollut jäänyt yhtään sanaa keski-puheesta huomaamatta, vaikka hän yhä näytti palttaa katselevan, tuota pikaa käännähti puoleen ja kummastuksella katseli lankoa. Näyttipä parooni Windegkin vähän hämmästyneeltä; eikähän tässä oikeastaan ollutkaan syytä vihastua, koska vaan tahdottiin vähän joutuisammin lakkauttaa kummallekin puolisolle kiusallinen pakko.
— Te suostutte siis eroon empimättä? kysyi parooni vähän epäilevästi.
— Ehdottomasti!
Parooni hengähti syvästi. Eugenia oli siis ollut oikeassa, kun oli sanonut miehensä ehdottomasti tulevan myöntymään. Mitä muuten vielä olisi esteitä poistettavina, ne paroonin arvellen eivät tuottaisi vastuksia.
— Olen teille suuresti kiitollinen taipuvaisuudestanne, sanoi hän kohteliaasti; se on kummallekin teille huojentava tämän ikävän askeleen. Nyt on vielä yksi kohta, joka kyllä ei kuulu asiaan, mutta joka kumminkin on järjestettävä. Herra isänne, tumma puna lennähti tämän muiston ohella tämän nyt rikkaan paroonin otsalle, herra isänne oli hyvä ja takasi minua sitoumusten suhteen, joita en silloin voinut maksaa. Nyt olen tilaisuudessa sen korvaamaan, ja minä soisin saavani niin pian kuin suinkin —
Hän vaikeni, sillä Artturi aukaisi silmänsä niin suuriksi ja tuimiksi, että silmäyksensä kielsi puheen jatkamisen.
— Emmekö kernaammin antaisi sen asian olla sinään? Minä kohdaltani pyydän sitä.
— Se saattoi olla sinään, niin kauan kuin keskinäiset sitomuksemme olivat voimassa, selitti Windeg vakaisesti, mutta ei nyt enään kun ne puretaan. Ette suinkaan tahdo pakoittaa minua yhä edelleen pysymään velan-alaisenanne.
— Velkaa tavallisessa merkityksessä eihän tässä ollutkaan olemassa. Isä vakuutti vaan omat saamisensa, ja näitä saamisia koskevat paperit minun tietääkseni hävitettiin, kun — tässä puhkesi nuoren miehen viha ainakin hetkeksi valloilleen tuon pakollisen maltillisuuden takaa — kun te niistä annoitte tavaran.
Parooni nousi seisaalle pahastuneena.
— Silloin sitomus tehtiin — vastasi hän kylmästi — erinomattain herra Berkowin tahdosta; nyt on se purettava, erinomattain meidän pyynnöstämme. Suhteet ovat siis nyt perin vastakkaiset.
— Onko siis aivan välttämätöntä, että eronkin hetkenä käyttelemme asiata kauppa-asiana, keskeytti hänen Artturi, pistävällä tuimuudella. Toivon ettei toki toista kertaa tahdota tehdä minua ja vaimoani kauppatavaraksi. Siinä on kyllin, että kerran niin on tehty.
Parooni käsitti perin väärin nämä sanat, niinkuin hän väärin selitti sen mielenliikutuksen, josta ne olivat lähteneet; hän rupesi niin ylhäisen näköiseksi kuin mahdollista, ja sanoi:
— Olkaa hyvä ja muistakaa, herra Berkow, että sana "kauppa", jota näette hyväksi käyttää, sopii vaan toiseen asianomaiseen — meihin ei se sovi.
Artturi astui askelen takaperin, mutta ryhtinsä oli niin uljas ja kunnioitusta vaativa, että herra parooni itse tuskin olisi voinut semmoista näyttää.
— Jopa tiedän miten tästä naimisesta sovittiin, ja tiedänpä niinikään miten ne velkasitomukset syntyivät, joiden tähden te pakoitettiin siihen myöntymään. Siispä helposti ymmärtänette, minkä tähden pyydän, ettei sitä velkaa sanallakaan mainittako.Vaadinteiltä, parooni, ettette pakoita poikaa punastumaan isänsä muistosta.
Windeg oli jo kerran ennen joutunut hämmille vävynsä edessä; se oli silloin kun tämä rohkeni hyljätä aatelisen arvokirjan, mutta se oli toki tapahtunut entisen Artturi Berkowin tyvenellä, puoleksi huolettomalla laadulla. — Tämä käytös ja tämä kopeus sitä vastoin kivestytti paroonin kokonansa; hän katsahti välttämättömästi poikansa puoleen, joka jo oli astunut pois akkunan luota ja jonka kasvot osoittivat ääretöntä hämmästystä, jota hän ei koettanutkaan salata.
— En tiennyt teidän niin asiasta ajattelevan, sanoi Windeg viimein.Tarkoitukseni ei suinkaan ollut pahoittaa mieltänne, mutta —
— Sen uskonkin. Siis jätämme asian unhotuksiin!
Mitä naimis-eroon tulee, niin käsken asiamieheni mukautua kaikkiin vaatimuksiinne. Jos tulisi itse minustakin kysymys, niin pyydän, että ratkaisette solmun mielenne mukaan. Minä olen valmis kaikkeen, että asia niin pikaisesti ja hennosti kuin mahdollista päättyisi.
Hän kumarsi molemmille herroille ja lähti huoneesta. Samassa seisoiKlaus-parooni isänsä vieressä.
— Mitä tämä kaikki merkitsee, isä? Mikä taivaan nimessä näinä kolmena kuukautena tuosta Artturista on tullut! Tosin havaitsin hänen eilen illalla entistä totisemmaksi ja vakaammaksi, mutta tuommoiseen käytökseen en olisi uskonut häntä kykeneväksi!
Parooni ei ollut vielä tointunut hämmästyksistään. Nämä pojan sanat vasta tekivät sen hänelle mahdolliseksi.
— Eipä näytä hän tosiaankaan tienneen, miten isänsä keinoitteli meidän suhteemme! Sepä asian kokonaan muuttaa, sanoi hän hämmästyneenä; jospa hän vaan olisi pyytänyt minua yhä edelleen velan-alaisekseen.
— Hän tekee aivan oikein, sanoi Klaus intoisesti, hän kun tietää, millä tavoin Berkow koronkiskonnallaan syöksi meidät onnettomuuteen! Ei neljättä osaa siitä summasta, mikä sittemmin näytti meille niin suunnattoman suurelta, ole hän maksanut, suoritettavikseen otetuista veloista, eikä penniäkään siitä saata poika vastaanottaa, jos ei tahdo pilata kunniaansa. Olihan silmin nähtävää, kuinka häpeä koko tästä asiasta raivosi hänessä. Kuitenkin tämä keskustelu päättyi hyvin kummallisesti. Hän kieltämättä ensinnä oli se, joka toimitti kehnommat ja halveksivammat tehtävät, mutta hän saattoi asian lopullisesti siksi, että me saimme miltei hävetä tarjoustamme.
Windeg näytti ottavan tämän muistutuksen jommoisellakin epäsuosiolla vastaan, kentiesi sentähden, ettei voinut sitä vääräksi näyttää.
— Jos tähän asti olemme tehneet hänelle väärin, sanoi hän, niin olen nyt valmis tekemään hänelle oikeuden, senpä täydellisemmin, kuin nyt avio-eron suhteen tosiaankin jäämme hänelle kiitollisuuden velkaan. Enpä luullut asian käyvän näin helposti, vaikka hän kyllä aina näytti haluttomalta tähän naimiseen.
Klaus'in kasvoihin ilmaantui taas tuo epäileväisyys, joka muuten ei ollut niissä tavallinen.
— En tiedä mistä syystä, isä, mutta asia ei näytä minusta niin aivan varmalta. Berkow ei suinkaan ollut niin levollinen, kuin hän oli olevinaan, eikä Eugeniakaan. Kiivautensa, kun sanoit, että se oli Eugenia, joka vaati tätä pikaista eroa, ei osoittanut huolimattomuutta ja Eugenian kasvoin muoto lähtiessään luotamme vielä vähemmin. Minussa on tämän johdosta noussut omanlaatuinen ajatus.
Parooni naurahteli kuin mahtavampi ainakin.
— Oletpa toisinaan todellakin lapsi, Klaus, niin kaksikymmentä vuotias ja upseri kuin oletkin. Luuletko siis tosiaankin, että päätös, minkä he molemmat, sen mukaan kuin nyt voi ymmärtää, jo aikoja sitten ovat tehneet, on syntynyt ilman edellisiä kohtauksia ja tapahtumia? Oli miten oli, Eugenialla on ollut paljon niistä kärsimistä, ja kentiesi Berkowillakin. Mitä niin viisaasti olet huomannut, ei ole muuta kuin entisten myrskyin hyökyä. Jumalalle olkoon kiitos, että nyt molemmin puolin olemme selvillä ja että myrskyt ovat loppuneet.
Taikka jos ne nyt vasta alkavat! mumisi Klaus puoli-äänen, lähtiessään isänsä jälkeen salista.
* * * * *
Ilta oli tullut ja talossa vallitsi jonkunlainen levottomuus. Vielä samana iltana oli parooni Windegin ja hänen tyttärensä välillä ollut joksikin pitkä keskustelu, ja heti sen jälkeen sai kamarineitsy käskyn, panna emäntänsä vaatetukset kokoon. Jo sitä ennen oli herra Berkow ilmoittanut palvelusväelle, että vaimonsa seuraavana aamuna oli lähtevä isänsä seurassa pääkaupunkiin, siellä moniaita viikkoja olemaan, ja että siis tarpeellisiin hommiin tämän matkustuksen vuoksi oli käytävä, joka ilmoitus tietysti hetikohta levisi tehtaan koko virkamiehistöön ja yleensä nosti pikemmin arastelemista kuin kummastusta. Selvästi ymmärrettävähän oli, että herra lähetti armollisen rouvan pois, sentähden että tiesi kapinan kohta syttyvän tehtaissa. Hän tahtoi nähdä rouvansa turvattuna pääkaupungissa ja oli todenmukaisesti itse niin hankkinut, että isä oli tullut häntä noutamaan. Windeg oli oikein aprikoinnut: tekosyy oli niin todenmukainen, ettei kellekään johtunut mieleen sitä epäillä. Nuoren parikunnan kankeasta, kummallisesta keskinäisestä välistä oli kyllä ensimmältä paljon puhuttu tehtaissa ja koettu selittää syitä siihen; nyt olivat nämä puheet vähitellen lakanneet. Tiettiinhän, ettei tämä naiminen ollut taipumuksesta tapahtunut, mutta kun ei koskaan mitään kuultu tuimista torista ja rettelöistä, mitkä tuskin olisivat jääneet palvelusväeltä huomaamatta, kun Berkow aina oli sula kohteliaisuus puolisoaan kohtaan ja puoliso pelkkä maltillisuus käytöksessään Berkowia vastaan, niin tottapa he olivat tottuneet toisiinsa ja olivat nyt tyytyväiset — mikä mukavuus olikin semmoisten, vieraslaskujen perästä tehtyin avioliittojen tavallinen seuraus. Heidän eriskummallista keskinäistä elämänlaatua luultiin vaan suuren maailman tavaksi; tottapa pääkaupungin ylhäisissä seuroissa enimmiten elettiin näin erilaisella ja kohteliaalla kannalla, ja että paroonitar Windeg ja pohatta Berkowin poika tekivät samaten, eihän se enään pitäisi ketään kummastuttaa.
Ei kukaan aavistanut, että tämä matkalle lähtö, jonka edellä ei ollut käynyt minkäänlaista kiistaa, tarkoitti avio-eroa, eikä sekään kummastuttanut, että herrasväki oli viettänyt iltansa erillään toisistaan. Molemmat vieraat herrat söivät yksinään ruokasalissa; nuori rouva oli, kun ei voinut hyvästi, tuotattanut ruan kammioonsa, mutta kamarineitsyen kummastukseksi ei koskenutkaan siihen, ja herra Berkow ei syönyt ollenkaan, vaan pakeni "toimintojen vuoksi" työhuoneesensa, sittekuin oli antanut palvelijoille käskyn, ettei kukaan, oli se minkä syyn nimellä hyvänsä, saisi häntä häiritä.
Ulkona oli pilkkopimeä ja huoneessa loi kirjoituspöydällä palava lamppu valonsa miehelle, joka enemmän kuin tunnin ajan rauhatonna käveli kävelemistään ja joka nyt viimein suljettuin ovien takana loi haluttomuuden kauan kannetun valemuodon päähänsä ja antoi sisällään riehuvan myrskyn purkautua ilmiin. Hän ei ollutkaan enään tuo veltostunut, uneilevaan hentouteen vajonnut nuori perillinen, mutta eipä liioin tuo nuori isäntäkään, joka yhtäkkiä nousneella tarmolla ja maltillisuudella tiesi vaikuttaa kunnioitusta alammaisissaan ja vuodattaa rohkeutta virkamiehiinsä. Noissa kasvoissa vallitsi raivoisa into, jonka voimaa hän itse ei ollut aavistanut, ennenkuin sinä hetkenä, jona hän iäksi päiväksi oli menettävä sen esineen. Se hetki oli nyt tullut, ja nyt se vaati vaatimustansa. Tuolla kalpealla otsalla, noilla vapisevilla huulilla ja noissa tulisissa silmissä oli selvästi kirjoitettuna, mitä oli maksanut tämän päivän keskustelu, josta parooni Windeg oli sanonut, ettei hän ollut uskonut asian niin helposti suoriavan.
Siis oli se tullut, se niin kauan peljätty eron hetki, ja hyvä oli että se tuli sillä neuvoin, että vieras mies ryhtyi asiaan, kun oma kykenevyys näytti hapertuvan voimattomaksi. Kuinka usein viimeisinä neljänätoista päivänä eikö Artturi ollut aikonut käyttää samaa tekosyytä, minkä parooni nyt hänelle ehdoitti, siten lyhentääksensä tämän yhdessä-olon tuskallisuutta; sillä tätä mittamääräistä ulkonaista kylmyyttä ei ollut enään mahdollinen kestää; hehku hänen sydämessään rankaisi joka hetki tätä valheellisuutta; se kävi miltei yli inhimillisten voimain — ja kuitenkaan ei ollut mitään tullut tehdyksi. Kieltämätön totuus kyllä on, että parasta on kun välttämättömät asiat tapahtuvat pian, mutta eipä jokaisella, jolla on rohkeutta vakavalla kädellä laskea veitsen myrkytetylle haavalle ruumiissaan, ole samaa rohkeutta, kun kalvaava poltto on sydämestä kiskottava; polttoon liittyy ainakin välttämättömästi kadottamisen pelko. Olivathan nämä molemmat aikoja sitten erinneet toisistaan; mutta olihan Artturi toki vielä näkevä tuon ihanan, vaaleatukkaisen pään jalone, nyt toki valkoisine kasvoineen ja eloisine, tummine silmineen, olihan Artturi toki vielä tuon äänen kuuleva; ja tulihan siihen vielä salaman nopeudella välähtäviä onnenkin hetkiä, jotka vastasivat kokonaisia, mielikarvaudella täytettyjä päiviä ja viikkoja; esimerkiksi pari päivää sitä ennen metsässä, kun Eugenia niin silminnähtävällä hätäisyydellä tunki hevosensa hänen hevosensa rinnalle, kun hän vapisi Artturin sylissä, tämän auttaissa häntä hevosen selästä — olkoonpa vaan että se oli hentevyyttä, mutta Artturi ei ollut voinut vapaa-ehtoisesti luopua Eugeniasta ennen kuin nyt, koska häntä siihen vaadittiin.
Ovi aukesi hiljaa ja palvelija seisoi kynnyksellä.
— Mitä se on? tiuskaisi Artturi. Enkö ole sanonut —
— Antakaa anteeksi herra Berkow! rukoili säikähtynyt mies. Tiesin kyllä, ettei saisi häiritä teitä — mutta kun — kun armollinen rouva itse —
— Kuka?
— Armollinen rouva itse on täällä ja haluaa — Palvelija ei saanut aikaa lopettaa sanojaan ja hämmästyikin sitä kiivautta, millä hänen herransa riuhtaisi oven auki ja suhkaisi etuhuoneesen, missä todellakin näki puolisonsa, joka näytti häntä siellä odottavan. Seuraavana hetkenä oli hän sen äärellä.
— Palveliatako kysymällä? Sepä tarpeetonta koreilemista!
— Kuten kuulin, sinä et tahtonut nähdä ketään, ja palvelija sanoi, että kielto koski kaikkia ilman eroitusta.
Artturi kääntyi nuhtelevin silmin palvelijan puoleen, joka puollustaen tekoansa sanoi:
— En tosiaankaan tiennyt miten minun piti tehdä. Tämähän on ensi kerta kun armollinen rouva täällä käypi.
Oikeastaan näissä sanoissa vaan oli hätäinen anteeksi pyyntö, mutta Eugenia käännähti kumminkin äkisti, ja nuhteet, jotka jo pyörivät hänen puolisonsa huulilla, jäivät antamatta. Mies oikeittain sanoi totta; näin erinäiseen tapaukseen, kuin armollisen rouvan käynti herran huonekerrassa oli, tämän käskyt eivät sopineet; ja ensikerranhan Eugenia nyt astuikin tähän huonekertaan. Tähän asti oli häntä nähty ainoastaan isossa salongissa, ruokasalissa ja seurahuoneissa; ei siis kumma jos hänen täällä käyntinsä nyt hämmästytti palvelusväkeä.
Artturi viittasi palvelijan menemään ja astui vaimonsa parissa työhuoneesen. Eugenia näytti viivyskelevän kynnyksellä.
— Halusin puhutella sinua! sanoi hän ahtaalla äänellä.
Artturi sulki oven ja lykkäsi nojatuolin esiin viitaten Eugeniaa istumaan. Nämä vähät hetket olivat tuottaneet takaisin nuorelle miehelle kaiken tajunsa, josta kyllin oli saanut ponnistella näinä viimeisinä viikkoina; vastaukset ja käytökset olivat totiset ja mittamääräiset aivan kuin oudoimpaa naista kohtaan oudossa salongissa.
— Etkö halua istua?
— Kiitän! En tahdo sinua kauan viivyttää. Nuoren rouvan käytöksessä oli jotakin arkamaista ja epävakaista, mikä merkittävään tapaan eroitti hänen niin varmaan vakavasta asemasta. Kentiesi oudoksui hän näitä huoneita, ja kentiesi hänen myös oli vaikea aloittaa keskustelua. Artturi ei auttanut häntä kummassakaan kohdassa; hän näki, kuinka Eugenia kahdesti yritti puhumaan eikä tavannutkaan sanoja, mutta hän seisoi vaan ääneti ja kolkkona häntä vastakkain kirjoitus pöydän ääressä ja odotti.
— Isä on sanonut minulle, mitä on puhellut sinulle, sanoi Eugenia vihdoin, — ja samaten keskustelunne päätöksen.
— Sitä olen odottanut, ja juuri sentähden — suo se minulle anteeksi, Eugenia — minä ensin niin hämmästyin näkemästäni sinun täällä. Luulin sinun jo lähtöäsi valmistelevan.
Nämä sanat olivat hyvin valitut, menettääkseen vaikutuksen siitä mielenliikutuksesta, minkä Artturi tunsi kun näki Eugenian, ja ne näyttivät vastaavaan tarkoituksensa. Kului muutama hetki ennenkun nuori rouva vastasi:
— Olet jo tänä iltapäivänä maininnut lähdöstäni palvelusväelle?
— Olen! Luulin siten täyttäväni tahtosi ja katsoin paraaksi, että käsky valmistuksiin lähti minulta. Olitko aikonut toisin tavoin alottaa asian? Siinä tapauksessa mieleni on paha, etten tiennyt tarkoituksiasi.
Ääni oli kalsea, ja näyttipä kuin kylmävä tuulahdus olisi koskettanutEugeniata; hän astahti välttämättömästi askelen taakse.
— Minulla ei ole mitään sitä vastaan muistuttamista. Minua hämmästytti vaan nähdä lähdölleni sovittu määrä-aika lyhennetyksi. Sinulla oli kuitenkin asiasi pysyä siinä kiini.
— Minullako? Se oli sinun tahtosi, sinun vaatimuksesi, jota siinä paikassa noudatin. Niin ainakin parooni Windeg sanoi minulle.
— Eugenia kavahti. Näytti, niinkuin sillä syvällä helpoittavalla henkäyksellä, joka nyt kohautti hänen rintaansa, kaikki arkuus ja epävakaisuus olisi kadonnut, niinkuin tämän vastauksen ohessa kaikki hänen uskalluksensa olisi palannut.
— Sitä aavistinkin! Isäni on puhunut liikoja, Artturi; hän on puhunut minun nimessäni, missä vaan on esittänyt oman tahtonsa. Olen tullut tänne poistamaan tätä väärinkäsitystä ja sanomaan sinulle, etten lähde — ainakaan en ennen, kuin olen sinun suustasi kuullut, että sen tahdot.
Eugenia oli luonut silmänsä vakavasti, mutta ikäänkuin pelollisessa ja henkeä salpaavassa odotuksessa Artturin kasvoihin, juurikuin nyt tahtoisi ja olisi pakoitettu hänen silmistään lukemaan vastauksen; mutta nämä silmät pysyivät verhoittuneina ja Eugenian sanat oikeastaan eivät mitään vaikuttaneet. Tosin hänen kasvojaan vävähytteli kun Eugenia selitti "väärinkäsityksen", mutta kenties se vaan näytti Eugeniasta siltä, sillä liikunto katosi yhtä pikaa kuin oli tullutkin, kasvot pysyivät muuttumattomina ja ääni oli kalsea kuin ennenkin, kun Artturi hetkisen ääneti oltuaan kysyi:
— Et siis tahdokaan lähteä? Ja miksi et? Nuori rouva astui täydellä uskalluksella puolisonsa eteen.
— Sanoithan minulle eilen, että nyt uhkaavassa taistelussa elosi ja olosi saatavat joutua vaaraan. Että siinä taistelussa tullaan ottelemaan viimeisiin asti, sen tiedän. Hartosen viimeksi tavattuani tiedän niinikään, että asemasi on vielä suuremmassa vaarassa kuin mitä minulle tunnustatkaan. En voi enkä tahdo jättää sinua semmoisella ajalla, se olisi pelkurimaisuutta ja —
— Oletpa sangen jalomielinen, keskeytti hänen Artturi; ja nyt piili hänen äänensä kalseuden takana huonosti salattu kitkeryys. — Mutta että taitaisimme jalomielisyyttä osoittaa, vaaditaan, että on joku, joka sen vastaan ottaa, ja minä en ota sitä sinulta vastaan.
Eugenian käsi kouristi, suuttumustansa hilliten, sametilla peitettyä tuolin selkäintä.
— Etkö?
— En! tuuma on isäsi alkama — olkoonpa niin! Hänellä tietysti on oikeus tyttärelleen, joka ennen pitkää on oleva kokonaan hänen, vaatia turvaa ja takuutta ilkeyttä ja vallattomuutta vastaan, jota todenmukaisesti täällä on ilmaantuva. Minä annan hänelle täyden oikeuden ja tyydyn ehdottomasti huomispäivän eroon.
Nuori rouva kohotti tarmokkaasti vaaleatukkaista päätänsä.
— Ja minä tyydyin siihen, ainoastaan niin kauan kuin luulin sen sinun tahdoksesi; yksin isäni tahtoa en ole totteleva. Olen nyt kerta sitounut puolison velvollisuuksiin, ainakin maailman edessä; maailman edessä tahdon ne täyttääkin, ja ne vaativat, etten saa, nähdessäni mitä tulemassa on, pelkoisesti luopua sinusta, vaan jäädä luoksesi kunnes vaara on ohitse ja alkuperäisesti määrätty eron aika on tullut. Silloin olen lähtevä enkä ennen.
— Etkö sittekään, jos nimenomaan pyydän sinua.
— Artturi!
Nuori mies seisoi puoleksi toisaalle kääntyneenä, oikea kätensä rutisteli kiivaasti paperia, jonka oli ottanut kirjoituspöydältä; väkinäisesti saavutettu mielenmaltti ei tahtonutkaan kestää tuota silmäystä ja ääntä.
— Olen jo kerran ennen pyytänyt sinua, ettet näyttelisi mitään jaloutta minua kohtaan, sanoi hän katkerasti. — Luontoni ei ole suostuva semmoisiin. Velvollisuuksiako? Naisella, joka vapaasta tahdosta antaa miehelle arvonsa ja sydämensä, hänellä on velvollisuuksia kärsimään yhteisyyden vastuksia ja käymään osalliseksi yhteisyyden onnettomuuksissakin ehkäpä surmassakin, niinkuin on oltu yhteisyyden onnellisuudessa —; mutta niinpä ei olekaan tapahtumat meidän välillä ollut. Meillä, ei ole velvollisuuksia toisiamme kohtaan ensinkään, sentähden ettei ole ollut meillä oikeuksiakaan toistemme suhteen. Ainoa, minkä tässä pakollisessa avioliitossa taisin sinulle tarjota, oli mahdollisuus saada se puretuksi. Se on ollut purettuna aina siitä hetkestä asti, kun päätimme erota. Tämä on vastaukseni tarjoukseesi.
Eugenian mustenevat silmät vavahtamatta yhä vielä rippuivat Artturin kasvoihin kiinnitettynä. Sitä tulista, kavaltavaa kiiltoa, mikä joka kerta salaman nopeudella oli paljastanut tuntemattomia aarteita, ei nyt näkynytkään, ja juuri nyt olisi Eugenia, mihin hintaan hyvänsä, tahtonut sen näkymään. Mitä hän noissa välähyksissä lieneekin nähnyt tahi aavistanut — ja tottapa tämä pöyhkeä nainen oli aavistanut jotakin, ennenkuin päätti käydä täällä ja tehdä tätä tarjousta — eipä suonut hänelle Artturi riemua sitä kerran vielä nähdä, tahi tulla siitä selville; hän hillitsi täydellisesti itsensä, jättäen Eugenian kiusallisiin epäilyksiinsä.
— Älä tee viipymistäni täällä niin raskaaksi minulle — Eugenian äänessä oli samaa kiusallista epävakaisuutta, mikä hänen sydämensä täytti; hän horjaeli kopeuden ja suostuvaisuuden välillä. — Minun on täytynyt paljo tukahuttaa ja voittaa ennen tänne tultuani, sen ymmärrät, Artturi; säästä minua myös sen tähden. Sanat soivat piankin kuin rukous; mutta Artturi oli nyt sillä kannalla, ettei hän huomannut sitä. Hurja tuimuus ja kauhistuttava suututus, joka raivosi koko hänen olennossaan, saattivat hänen tässäkin väärin ymmärtämään Eugenian sanat ja hän vastasi katkeran terävällä äänellä:
— En epäile ensinkään, että paroonitar Windeg antautuu suunnattoman matalaksi kun hän vielä, vaikka vapauskin on hänelle hetikohta tarjona, päättää kolmen kuukauden ajan kantaa vihattua halpasukuista nimeä ja viipyä näin tuiki ylönkatsotun puolison sivulla. Minun on jo kerran täytynyt kuulla, kuinka halpana sinä pidät molemmat, ja siitä voin päättää mitä tämä itsesi valloittaminen tietysti on sinulle maksanut.
— Sinä soimaat minua sanoistani sinä iltana kun tänne tulimme, sanoi Eugenia hiljaa. — Minulta — minulta se keskustelu jo oli unhoittunut.
Nyt vihdoin viimein leimahtivat Artturin silmät; mutta ei se ollut se välähys, jota Eugenia oli etsinyt ja halannut; se oli jotakin vierasta ja vihamielistä, mikä nyt liikkui Artturissa.
— Oletko tosiaankin sen unhottanut? Et kysykään, olenko minäkin sen unhottanut? Silloin täytyi minun kuulella sitä, mutta siinäpä olikin raja, minne asti kesti kärsimykseni. Luuletko miehen niin antavan itseään maahan poleksia, kuin sinä siinä iltana minulle teit, ja sitten mistään huolimatta nostattaa itsensä taas pystyyn, milloin sinä näet hyväksi muuttaa ajatuksesi? Enpä ollutkaan se perin viheliäinen vennokas, miksi olit katsonut minun; sen hetken perästä en vennokas enään ollutkaan, se oli ratkaiseva hetki elämälleni, mutta se oli ratkaiseva tulevaisuudellemmekin. Mitä hyvänsä minulle tapahtuneekin, niin aion yksinäni sen kärsiä. Paljo olen oppinut näillä viimeisillä viikoilla; minä olen myös aikaan paneva mitä tahdon, mutta — tässä oikaisi hän itsensä helaisevalla pöyhkeydellä — naista, joka hääpäivänämme niin kopealla ylenkatseella sysäsi minun luotansa, huolimatta oliko puoliso, jolle hän kumminkin oli avioksi antautunut, todellakin niin syyllinen kuin hän hänestä luuli; — naista, jonka mielestä selitykseni, vakuutukseni, että hän erehtyi, ainoastaan oli valehtelijan välttelyksiä — joka, kysyttyäni, eikö hän luulisi kannattavan koettaa parantaa "hukkaantunutta", toki ylenkatseellisesti vastasi minulleen— sitä naista en tahdo likelläni silloin kun taistelen tulevaisuudestani — minä tahdon olla yksinäni!
Hän kääntyi äkisti toisaalle. Eugenia jäi hämmästyksissään äänettömänä seisomaan; niin paljon kuin hänen puolisonsa luonne viime ajalla olikin muuttunut, niin ei hän kumminkaan ollut nähnyt häntä kiihkoisena, ja nyt oli Artturi siihen määrään kiihkoutunut, että se miltei peljätti häntä. Myrskystä, mikä tässä leimusi häntä vastaan, saattoi hän aavistaa, mikä oli häntä pahoittanut, mikä kuukausittain oli hänessä riehunut, kunnes se viimein tempasi hänen tuosta haluttomuudesta, Joka oli muuttunut hänen toiseksi luonteekseen. Niinpä se, tuo kalsea, ylenkatseellinen sanaen— hän tiesi paraiten, kuinka väärin hän sillä oli tehnyt Artturia kohtaan; ja nyt, kun hän näki, kuinka syvälle se oli häntä loukannut, nyt olisi tämä hetki kentiesi voinut parantaa mitä toinen oli rikkonut, ellei nuo viimeiset onnettomat sanat olisi väliin tulleet. Ne koskivat nuoren rouvan kopeuden suonta, ja kun pöyhkeys sekaantui asiaan, silloin oli ajatus ja mietintö hunnikolla, joskin hän tiesi väärässä olevansa.
— Sinätahdotolla yksinäsi; toisti Eugenia. — No, sitte en tahdo väkisin tunkea äärillesi. Tulin vaan saamaan tarkempia tietoja, onko isäni tuuma myöskin sinun. Asianlaita on niinkuin näen, — minä lähden siis.
Hän kääntyi mennäksensä. Ovella viipyi hän vielä vähäsen; hänestä tuntui, niinkuin olisi Artturi sinä hetkenä, milloin kätensä tarttui lukkuun, liikahtanut paikaltaan, niinkuin olisi hän aikeissa syöksiä häntä pidättämään; mutta tottapa tuo olikin hairaus, sillä käännettyänsä takaisin näki hän Artturin vielä seisovan kirjoitus pöydän ääressä, tosin kuoleman kalmeana, mutta hänen suorassa muodossaan ja kasvonsa jokaisessa soppelossa näki hän olevan kirjoitettuna sen sanan, millä hän kerran oli sysännyt hänen luotansa — jäykkä, taivuttamatonen.
Eugenia ponnisti viimeisen hermonsa jäähyvästi sanoakseen.
— Huomena me tapaamme toisiamme ainoastaan isäni läsnä ollessa ja kentiesi ei koskaan enään — voi hyvästi, Artturi!
— Voi hyvästi! sanoi hän tukalasti.
Eugenian jälkeen sulkeutui ovi; — hän oli nyt kadonnut. Tämä viimeinen toinen toistansa näkeminen oli mennyt hyödyttömästi hukkaan, viimeinen porras sovintoon oli katkaistu. Ei ollut kumpikaan tahtonut nöyristyä, ei ollut kumpikaan lausunut sitä sanaa, mikä tässä yksistään olisi voinut pelastaa ja auttaa, sitä mutkatonta vähäistä sanaa, joka olisi palkinnut kaikki, vaikkapa heidän olisi ollut kymmenen kertaisesti pahemmin; tyly pöyhkeys yksinään johti puhetta — ja sillä oli tuomionsakin heille lausuttuna.
Harmaana ja pilvisenä koitti seuraava aamu vuorten takaa; mutta kartanossa vallitsi vireyttä ja liikettä päivän alkuun katsomatta. Lähtö oli täytynyt näin varhaiseksi määrätä, että oikeaan aikaan voitaisiin saapua rautatien pysäyspaikalle ja vielä samana iltana ennättää pääkaupunkiin. Ensimältä oli vaan Klaus von Windeg salissa. Parooni oli vielä huoneessaan. Eugeniata ei myöskään näkynyt, ja nuori upseeri näkyi malttamattomasti odottavan jotakin. Hän oli jo astunut useita kertoja salin permannot halki ja poikki, käynyt balkongille ja sittemmin istahtanut nojatuoliin, josta ravakkaasti kavahti jaloille, kun Artturi Berkow astui huoneesen.
— Ah, jopa olette täällä, sanoi Berkow, tervehtien nuorta lankoaan tuohon kylmään kohteliaisuuden laatuun, joka heidän välillään oli tavallista.
Klaus riensi vilkkaasti häntä vastaan.
— Haluaisin saada puhua teille muutamia sanoja kahden kesken, — mutta, herra Jumala, mikä teitä vaivaa; Oletteko sairas?
— Minäkö? kysyi Artturi levollisesti. — Mitä ajattelette? Minä voin aivan hyvästi.
— Niinkö on! vastasi Klaus, katsahtaen langon kalpeihin, valvomisesta veltostuneihin kasvoihin, — minä joudun toista aatelleeksi.
Artturi nyykäytti vähän kärtysti hartioitaan.
— En ole tottunut nousemaan näin varhain; silloin ollaan aina velton näköiset. Muuten pelkään matkustuksen tulevan teille ikäväksi, sillä aamu on kauhean pilvinen.
Hän meni akkunalle, ilmaa muka katsastakseen, mutta oikeastaan vaan välttääkseen sitä harmittavaa kasvojen tarkastusta, millä Klaus kävi hänelle surkeaksi. Tämä ei kuitenkaan niin hevillä häntä heittänyt; hän astui häntä supi likelle.
— Tahdoin olla ensimmäisenä täällä huoneessa, alotti hän vähän äpläköiten — syystä että vielä halusin puhutella teitä kahden kesken, Artturi!
Puhuteltu kääntyi kummastuneena yhtä paljon tästä pyynnöstä, kuin Klaus paroonin laadusta häntä puhutella. Tämä ei ollut nimittäin koko sukulaisuuden aikana kertaakaan kutsunut häntä ristämänimellä. Hänen oli tapa tehdä kuin isänsä ja nimittää häntä "herra Berkowiksi".
— No mitä? kysyi Artturi kummissaan, mutta hyvin ystävällisesti.
Nuoren upseerin muodossa taisteli silmin nähtävästi ujous ja hämi muita tunteita vastaan, mutta yhtäkkiä nosti hän aukeat, kauniit kasvonsa langon puoleen ja katsoi häntä uskollisesti silmiin.
— Me olemme tehneet teille väärin, Artturi, minä kenties enimmin! Minua suretti tämä naiminen, ja pakko, joka päällemme pantiin — ja tahdon suoraan sen tunnustaa — minä olen perin pohjin vihannut teitä, aina siitä hetkestä kun tulitte langokseni. Eilisestä aikain tiedän, että olemme erehtyneet, ja siitä aikain vihani on menneenä. Minä olen pahoillani, sangen pahoillani, ja sitä — sitä juuri tahdoin sanoa teille! Annatteko minulle anteeksi, Artturi?
Hän ojensi uskollisesti ja sulimmasta sydämestä kätensä. Artturi tarttui siihen.
— Kiitän sinua, Klaus, sanoi hän suoraan.
— Jumalan kiitos! no niin on siis siitä päästy; en ole koko yönä saanut unta, vakuutti Klaus. — Ja usko minua, isänikin on myöskin oleva sinulle kiitollinen. Hän ei kyllä tule sitä suoraan tunnustamaan, mutta minä tiedän, miten hän ajattelee.
Pikainen hymy väikähti Berkowin kasvoissa; tosin otsa ei valostunut, silmä ei kirkastunut; molempia peitti vielä synkkä pilvi, hänen tyvenesti vastatessa:
— Sepä minulle on hupaista kuulla. Siis emme toki eroa vihamiehinä.
— No niin, mitä lähtöön tulee, virkahti Klaus, — niin isä vielä on huoneissaan ja Eugenia nyt juuri yksinään kammiossaan — etkö vielä kerran tahtoisi puhutella häntä?
— Mitä varten? kysyi Artturi kummastuen. — Herra parooni on tänne tuleva millä hetkellä hyvänsä, ja Eugenia tuskin —
— Minä asetun oven eteen enkä päästä ketään tulemaan, vakuutti Klaus innokkaasti. — Minä viivytän isää niin kauan täällä huoneessa, kunnes te siellä olette valmiit.
Pikainen puna peitti hetkisen ajaksi Artturin otsan, kun hän kohtasi langon tarkasti utelevan silmäyksen, mutta hän pudisteli epäilevästi päätänsä.
— Ei, Klaus, ei siitä ole mitään hyvää! Jo eilen illalla puhuttelin vielä kerran ja kauan sisartasi.
— Puhuttelitko? lähdöstäkin?
— Lähdöstäkin!
Nuori upseeri näkyi vähän äimistyvän, mutta aikaa ei ollut enempiin ehdoituksiin, sillä ulompana jo kuuluivat paroonin askelet, ja heti astuikin hän jo huoneesen. Klaus siirtyi puoleksi ynseällä silmänluonnilla peremmälle huonetta, jupisten itsekseen: "Ei tässä asiassa sittekään kaikki ole selville".
Aamuinen, jota syödessä kaikkein oli yhdessä oleminen, oli nautittuna. Paroonin mittailtu kohteliaisuus ja palvelijain alinomainen läsnä-olo oli helpottanut tätä yksissä-oloa; nyt ajoivat vaunut paltan eteen. Herrat ottivat päällysvaatteensa ja kamarineitsy ojensi Eugenialle hänen hattunsa ja ison huivinsa. Artturi tarjosi vaimolleen kätensä saattaaksensa häntä alas. Täydellisen sovun ulkonäkö tietysti oli viimeiseen hetkeen kannettava.
Harmaana ja synkkänä oli aamu koittanut vuorille, harmaana ja synkkänä usva laskeutui laksoon; ulkopuolella akkunoita lainehti kaasumeri, sisäpuolella hämäräinen päivänvalo teki huoneet oneiksi, kainaloiksi ja ikäviksi; näyttipä niinkuin koko tuo uhallinen komeus, mikä koristi nämä huoneet, tuota pikaa olisi menettänyt loistonsa ja värinsä, ja tyhjinähän ne tulivatkin olemaan, aivan tyhjinä — nuori valtijatar oli niistä iäksi päiviksi lähtenyt.
Klaus havaitsi, että hänen sisarensa muoto oli samanlainen, kuin mikä sitä ennen Artturissa oli häntä huolettanut, mutta muuten hän ei kummankaan olossa voinut keksiä mitään outoa. He näyttivät voivan hyvästi suorittaa tehtävänsä, johon kerta olivat ryhtyneet, vaikka heidän kasvonsa kyllä todistivat, että aikeensa oli tuottanut heille unettoman yön.
Miehensä käsivarresta pitäin astui Eugenia portaita alas, tietämättä oikeastaan mitä tekikään, tahi minne menivät. Ikäänkuin unessa nähtynä olivat hänelle nuo vaatteilla peitetyt portaat, joita oman matkustuspuvun liepeet koskettivat, ne korkeat oleanderi-puut, joilla porstua oli koristettu, palvelijat, jotka seisoivat kumarrellen armolliselle rouvalle, kaikki liukuivat epäselvinä ja varjon tapaisina hänen sivutsensa. Hän saapui vaunuille. Vielä kerran kohtasivat puolisoiden silmät toinen toisensa, mutta ne eivät sanoneet mitään toisilleen. Sumu liikkui sakeana ja kylmänä heidänkin välillään. Sitte tunsi nuori rouva kuinka käsi, kostea ja kylmä, tapasi hänen kättänsä, hän kuuli muutamia vieraita, kohteliaita jäähyvästi sanoja, joita ei ymmärtänyt, mutta se oli kumminkin Artturin ääni, joka ne lausui, ja siinä lennähti taas tuo tuikkaava tuska poikki koko tämän sekavan unelman — sitte hevosten kavionkapse ja ratasten pyörintä — ja pois oli lähteminen, pois tuohon harmaasen huuruun, joka häilyi ja laskeutui yltympäri, samoin kuin sinäkin keväisenä hetkenä, kuna avio-ero päätettiin tuolla kukkulalla — ja mitkä silloin eriävät, ne iäksi päiväksi eriävät.
* * * * *
Niinkuin sanoin teille, vakuutti yli-insinööri tirehtöörille, kun he yhdessä astuivat kotiinsa, — on nyt tottakin toista tulossa! Herra johtaja näyttää antaneen ryntäyskäskynsä, mutta mepä estämme heidät, mepä emme annakaan heille aihetta siihen. Aivanhan varmaan meitä taisteluun vaaditaan ja loukkaukset ovat tapana joka päivä. He ovat aivan oikein yllyttäneet koko seudun meitä vastaan, kaikki tehtaat istahtavat, meillä on vaan ollut kunnia alottaa. Siinä on vettä Hartosen myllylle. Hän kantaa nyt päätänsä kahta ylempänä kuin muullosti.
— Herra Berkow näkyy aikovan vastustaa vaikka mitä, arveli tirehtööri. — Hän on vienyt rouvansa turvattuun paikkaan; sepä paraiten todistaa, mitä hän arvelee omasta väestään.
— Joutavia! väestämmekö? virkahti toinen. — Ne pian nöyryttäisimme, jollei vaan tuota yhtä olisi! Mutta niin kauan kuin hän on etunenässä ei ole lepoa eikä rauhaa tehtaissamme ajattelemistakaan. Jos vaan Hartonen olisi kahdeksan vuorokautta pois täältä, niin kyllä vastaisin että sovinto syntyisi meille.
— Jopa olenkin sitä ajatellut — tirehtööri katsahti tämän ohessa varuisasti ympärilleen ja alensi äänensä — olen ajatellut, eikö sopisi käyttää eduksemme sitä epäluuloa, jota jokainen kätkee sydämessänsä hänestä, ja jolla ei mitään vääryyttä häntä vastaan tapahtune. Mitä siitä sanotte?
— Ei kelpaa! Epäluulo meillä kyllä on, mutta missä ovat todistukset? Koneissa ja köysissä ei ole voitu mitään muuta keksiä, kuin että ne ovat katkenneet, ovathan herrat tuomarit paikalla pitäneet tarkempia tutkintoja. Miten se kävi ja mitä siellä purnun pohjalla tapahtui, sen tietää Hartonen yksinään, ja hän kyllä kykenee valehtelemaankin. Saisimme vaan, asian tyhjään raueten, jälleen päästää hänet irti.
— Mutta rikosasian tutkinto tekisi hänen kykenemättömäksi vahingoittamaan. Jos tehtäisiin kanne häntä vastaan, niin muutamain viikkoin vankeus —
— Ottaisitteko työmiestemme raivon vastataksenne, jos heidän johtajaansa käsiksi käytäisiin? Minä en sitä tekisi! Ne ryntäävät huoneesen, jos tietävät siellä semmoista hankittavan, ja sen he tekevät varmaan.
— Sepä juuri kysymyksenä onkin. Hänellä ei ole enään heidän entistä luottamusta.
— Mutta entinen pelko on kyllä paikallaan. Sillä hän hallitsee yksinvaltaisemmin kuin koskaan ennen, ja — te teette työmiehillemme väärin jos luulette, että he ainoastaan epäluulon nojalla jättäisivät johtajansa pulaan. He voivat kammoa häntä ja ajan kuluessa luopua hänestä, mutta samalla hetkellä kun kävisimme häneen käsiksi, he keräytyisivät kaikki hänen ympärilleen ja suojelisivat häntä kaikesta vaarasta. Ei, ei, se ei käy laatuun. Mitä tahdomme välttää, veristä rynnäkköä, se juuri tapahtuisi, ja vieläpä olen varmaan vakuutettu, ettei herra Berkow siihen suostuisi.
— Eikö hänellä vielä ole aavistustakaan näistä epäluuloista.
— Ei; tietysti ei kukaan rohkene virkata asiasta hänelle mitään ja luullakseni on parasta, että vastakin säästämme hänen siitä. Hänellä on muutakin kyllikseen kantamista.
— Onpa tosiaankin, enemmin kuin kyllin — ja viimeisten viikkoin surusanomat ja Sihvosen kirjeet pääkaupungista eivät kumminkaan näytä jäävän vaikutuksetta. Minä luulen, että hän todellakin aikoo suostua anomuksiin.
— Miksi hän sen tekisi? sanoi yli-insinööri, — siihen on aika muunkin puolesta myöhäinen. Ennen väelle vastattuaan, hänen kävi valitseminen, uskaltaisiko uhrata rahojaan vai ottaisiko päällensä sen ikeen, minkä Hartonen on nähnyt hyväksi asettaa meille; mutta sittekuin hän kerta kohteli häntä sillä tavoin, se ei voi enään tulla kysymykseenkään. Joka rahtu valtaa on auttamattomasti kadotuksessa, jollei hän nyt ole jäykkänä pysyvä. Hänen täytyy olla etupäässä, ja setäytyminenon aina eduksi taistelussa.
— Entäs jos siinä kysytään kaikkia hänen varojansa!
— Entäs jos siinä kysytään miehen kunniata!
Molemmat herrat joutuivat taas tuohon kiivaasen ja hyödyttömään kiistaan, jonka tavallinen seuraus oli että kumpikin sai pysyä siinä mielessä, mikä hänellä oli ollut; niinpä kävi tälläkin kertaa, kun kohta sen jälkeen erosivat toisistaan.
— Onpa oivallinen asia, tuo kaksipuolisuus, mumisi yli-insinööri virkaveljensä mentyä, astuessaan omaan huoneesensa. — Kunhan vaan ollaan oikein varuisat ja pelkääväiset, niin ettei loukata kumpaakaan puoluetta, sillä kukapa tietää, kelle ohjat viimein joutuvat. Soisin että kaikki nuo vaapsiaiset, — Wilpponen, mitä maailman mokomia sinä tyttärestäni laadit.
Molemmat nuorukaiset, joita tämä ärähdys tarkoitti, suhkaisivat säikähtyneinä kumpikin eri suunnalleen, ikäänkuin rikoksen teosta tavattuina, vaikka se oikeittain vaan oli mutkaton käden suuteleminen, minkä Wilpponen oli rohjennut suorittaaksensa ottaa; mutta Wilpponen silmäili sen ohessa niin hellästi Melania ja tämä puoleltaan näytti olevan niin liikutettuna, että isänsä, joka jo oli vihoissaan ja ärtyksissä edellisestä puheesta tirehtöörin parissa, hyökäsi heitä välittämään kuin raju-ilma.
— Pyydän kaikkein nöyrimmästi anteeksi! änkytti nuori kirjuri, jota vastoin neiti Melania, tietäen että kädellä painettu suutelu ei millään muotoa ole mitään pahaa, joksikin karskisti katsoi häntä silmiin.
— Minä vaadin todentakaista selitystä! sanoi yli-insinööri vihaisesti. — Mitä teillä on tekemistä täällä porstuassa? Miksi ette mene vierashuoneesen kuten teidän pitäisi.
Vaadittua selitystä ei käynyt parilla sanalla antaminen, vaikka molemmat nuorukaiset olivat varsin syyttömät tähän toisiansa kohtaamiseen. Herra Wilpponen oli tullut sinne, herra Berkowin käsky mielessä ja syvä surkutus sydämessä. Surkutus tietysti tuli nuoren rouvan poislähdöstä, josta hän jo illalla ennen oli kuullut puhuttavan, mutta jonka hän aamupuoleen oli saanut levollisessa unessa unhottaa. Herätessään hän taas oli tuntenut itsensä niin äärettömän onnettomaksi ja sitte kaiken viikon kävellyt niin alakuloisena, että neiti Melania, joka sattumasta porstuassa joutui häntä vastaan, ei voinut olla säälivästi kysymättä, mikä häntä vaivasi.
Nuori runoilija oli juuri sillä mieli-alalla, että halusi laskea mielihaikeutensa valloilleen jonkun säälivän olennon helmaan; hän huokaili siis useita kertoja, sitten hän ensinnä vaan viittauksilla ilmoitti mielentilaansa, ja vihdoin hän purkasi koko sydämmensä, saadakseen yhtä todellisesti vastaan ottaa vielä suuremman säälimisen. Jos nuori nainen tätä ennen oli ollut utelias, niin hän nyt joutui sanomattoman surkuttelevaksi. Hän näki asian niin ylen ihantavaksi, Wilppos-paran ansaitsevan hänen hellimmän huolensa, eikä siis ollut millänsäkään, kun Wilpponen kaikkein näitten ilmoitusten ja lohdutus-perusteitten lopulla tarttui hänen käteensä, sovittaaksensa siihen kiitollisuuden suukkosen; eihän siinä ollut rahtuakaan vaarallista, hän kun rakasti toista.