— Mitä tekemistä on teillä täällä, armollinen rouva? kysyi hän vireästi, mutta tuo äskeisin röyhkeä, isotteleva äänikin oli muuttunut; olipa ottanut miltei heltyneimmän muodon. — Meillä otellaan julmasti tänäpänä; ottelu ei ole aiottu vaimoväelle, sitä vähemmin teille. Te ette saa jäädä tänne.
— Minä tahdon mennä puolisotani katsomaan! sanoi Eugenia äkisti.
— Puolisotanne — katsomaan? toisti Olli. — Vaiko sinne?
Tämä oli ensi kerta, kun nuori rouva käytti tuota nimitystä; hän oli muulloin aina sanonut herra Berkow, ja Olli näytti aavistavan mitä tämä nimitys nyt merkitsi. Ensi hämmästyksissään ei hän tullut ajatelleeksi kuinka Eugenia oli tullut tänne, taikka mikä aikomuksensa liene ollut; nyt silmäsi hän hänen matkavaatteitaan, ja katsahti sitte ympärilleen missä matkavaunut tahi joku saattaja olisi.
— Minä olen yksinäni, selitti Eugenia, joka oivalsi hänen silmäyksensä, ja juuri sen tähden en saata jatkaa kulkuani. Vaaraa en pelkää, mutta tahdon välttää loukkauksia, joita ehkä kyllä valmistetaan minulle. Olette kerran ennen tarjonneet minulle varjelustanne ja tahtoneet ottaa minua saattaaksenne, silloin kun ei sitä tarvittu; nyt pyydän teitä sitä tekemään. Viekää minut turvallisesti kotiin, te sen voitte varmaan.
Purnumestari oli tähän asti tuskaisena seisonut Eugenian äärellä. Hän odotti joka hetki että poikansa ryhtyisi johonkin sopimattomuuksiin tuon äärettömästi vihatun isännän puolisoa vastaan, ja oli valmis hätätilassa astumaan väliin. Hän ei voinut käsittää tämän nuoren naisen helläisyyttä mieheen, jonka hän tiesi koko tämän melskeen ainoaksi aikaansaattajaksi, mutta kun Eugenia nyt pyysi häntä saattajakseen, silloin vanhus kokonaan hämmentyi ja katsoa tällötteli häneen täydellä kummastuksella.
Olli tuosta pyynnöstä myöskin oli kauheasti hurjastunut. Suopeuden ja suostumuksen muuttuva valo oli kadonnut hänen kasvoistaan ja entinen isotteleva uhka oli siihen taas ilmautunut.
—Minäköteidät sinne veisin? kysyi hän kolealla äänellä. — Ja sitä pyydätte minulta, armollinen rouva, juuriminulta?
— Tottakin teiltä! — Eugenia ei kääntänyt silmiään hänestä. Hän tiesi koko voimansa olevan niissä; mutta tässä hän näyttikin olevan tämän voimansa viimeisellä äyräällä.
Olli kavahti ylös vimmastuneena.
— Enpä milloinkaan! Ennen annan rynnäköllä sortaa huoneukset, annan purkaa ne pohjineen ja juurineen, ennenkuin vien teidät sinne. Hän siellä kartanossa saisi rohkeutta tekemään meille hurjinta vastusta, jos hän näkee teidän olevan äärillään. Hän riemuitsisi, jos näkisi teidän tulevan tänne, aivan yksinänne pääkaupungista ja kapinan ylimmällään ollessa lähteneen tänne, ainoastaan ettette jättäisi häntä yksinään. Mutta siihen saatte hakea toista saattajaa, ja jos täällä joku toinen on — nyt sinkahutti hän uhkaavan silmäyksen isäänsä — niin hän ei pääse kauaksi menemään, siitä kyllä pidän huolen.
— Olli malta taivaan tähden mielesi, nainenhan tämä on! sanoi purnumestari, joka tuskissaan astui väliin. Hän tietysti tässä ottelussa näki puuskahtavan ainoastaan sen hillittömän vihan, jota poika jo kauan oli kantanut koko Berkowin sukua vastaan, ja sentähden asettui hän ikäänkuin suojelijaksi nuorelle rouvalle, joka kuitenkin hiljaa, mutta vakaasti työnsi hänen syrjälle.
— Ette tahdokaan siis saattaa minua, Hartonen?
— En ja kymmenen kertaa en!
— No, olkoon niin, minä menen yksinäni.
— Hän lähti astumaan puistoa kohden; mutta kahdella harppauksella oli Olli saavuttanut hänen ja asettanut hänen tiellensä.
— Takaisin, armollinen rouva! Te ette pääse mihinkään, ette ainakaan sen kautta missä kumppalini ovat. Olkoon nainen tahi mies, niin on asia yksi. Nimenne on Berkow, ja siinä on kyllä. Heti kun tuntevat teidät, he karkaavat teitä vastaan. Sinne kartanoon ette taida tulla ettekä tulekaan. Te jäätte tänne!
Uhkaavat olivat sanansa, mutta Eugenia ei ollut tottunut antamaan itseään mihinkään lykätä, ja tuo miltei hurjamainen kiihko, millä Hartonen koki estää häntä Artturin luokse pääsemästä, herätti hänessä kuoleman tuskaa siitä, että Artturin kenties oli pahemmin asiat, kuin annettiin hänen aavistaakaan.
— Minä tahdon mennä mieheni luokse! toisti hän lujasti. — Tahdonpa nähdä, salvataanko tie väkisin minulta. Antakaapa kumppalinne tehdä väkivaltaa naiselle! Antakaa te itse käsky päällekarkaukseen, jos semmoinen urosteko teistä on haluttavaa! Minä kumminkin menen!
Ja hän menikin; hän riensi hänen ohitsensa ja lähti poikki niityn vievälle polulle. Hartonen jäi seisomaan, ja katsoen hänen jälkeensä hehkuvin silmin huolimatta isän rukouksista ja muistutuksista; hän tiesi paremmin kuin isä mitä nuori rouva tällä uhka-yrityksellä tarkoitti, mihin hän sillä tahtoi häntä pakoittaa; mutta tällä kertaa ei hän tahtonut antaa tälle pakolle valtaa. Mutta jos nyt Eugenia saisi surmansa kotinsa kynnyksellä, puolisonsa nähden, ennenkuin ennättäisi tuon vihatun puolison syliin, ennenkuin — siellä etempänä näkyi lauma vuorityömiehiä, jotka meluten ja räyhäten astuivat johtajansa jälissä. Ensimmäiset olivat vaan noin sadan askelen päässä; he jo havaitsivat tuon yksinäisen naisen; ensi hetkenä he tulisivat tuntemaan hänen, ja itse oli hän puolituntia sitä ennen yllyttänyt miehiä rajattomaan raivoon kaikkea vastaan, mitä Berkowin nimellä mainittiin. Eugenia astui suorastaan vihollisiansa vastaan, peittämättä edes kasvojaan. — Kuin vimmattu polki Olli jalkansa maahan; sitte riuhtaisi hän itsensä isästä irti ja samana hetkenä oli hän Eugenian rinnalla.
— Pudottakaa huntu kasvoillanne! käski hän ja tarttui häntä rautakouralla käteen.
Eugenia totteli syvään hengähtäen; nyt oli hän turvattu. Hän tiesi, ettei Hartonen luopuisi tästä kädestä vaikka koko työmieslauma ryntäisi heitä ahdistamaan. Hän oli täydellä ymmärryksellä astunut sortoansa vastaan, mutta myöskin täydellä vakuutuksella siitä, että ainoastaan tuo silminnähtävä sorto, johon hän olisi joutuva, oli pakoittava Hartosen tarjomaan hänelle tuon kielletyn turvan. Eugenia oli voittanut, mutta voittanut juuri viimeisellä nikaralla.
He lähenivät nyt miesparvea, joka heti kohta oli valmis pidättää johtajansa ympärille; mutta lyhyellä ja samalla tuiskaasti lausutuilla sanoilla käski hän heidät väistymään, ja osoitti heidät menemään kaivoksille. Niinkuin sitä ennen toiset kumppalit, niin tottelivat nyt nämäkin paikalla, ja Olli, joka ei ollut hetkeksikään seisahtunut, veti muassaan Eugeniata, joka nyt vasta näki, kuinka mahdotonta hänen täällä olisi ollut päästä yksinään kulkemaan taikka kenenkään muun suojelemana kuin juuri sen, joka nyt oli hänen rinnallaan.
Tämä muuten niin rauhallinen niitty oli tänä päivänä rauhattoman melskeen näyttämönä, vaikka varsinainen taistelu oli ollut kaivoksilla. Työmiehiä seisoi joukottain, mikä siellä mikä täällä, tiheään keräytyneinä — joka paikassa levottomasti liikkuvia miesryhmiä, joka paikassa vihaisia kasvoja, melua ja melskettä. Tämä hurja meteli näkyi vaan etsivän jotakin esinettä, päästäksensä paikalla törkeäksi väkivallaksi puhkeamaan. Kaikeksi onneksi polku koukerteli niityn laidatse, missä meteli oli verrattain vähempi, mutta sielläkin oli Olli, heti näkyviin tultuaan, kaikkein huomion esineenä ja keskuksena. Mutta meluisiin huutoihin, joilla häntä yleensä tervehdettiin, sekaantui tällä kertaa jonkunlainen hämmästys. Kokonainen lauma ällistyneitä, epäluuloisia ja vihaisia silmäyksiä viskattiin hänen vierellään olevaan naiseen. Mustan matkavaatteitten ja tiheän hunnun alta tosin ei kukaan tuntenut isännän vaimoa, ja jos joku olisi luullut tuntevansa hänen liikkumisesta ja käytöksistä niin semmoinen luulo olisi vaan pilkalla ja naurulla ajettu takaisin. Olli Hartonenhan se oli, joka häntä saattoi, ja hän ei suinkaan suojellut mitään mikä Berkowin taloon kuului; mutta nainenhan tuo kumminkin oli, joka astui hänen rinnallaan, purnumestarin tuiman ja hillimättömän pojan rinnalla, joka muuten ei koskaan piitannut naisista mitään, eipä Martta Ellasestakaan, josta kaikki tehtaan poikamiehet niin paljon pitivät. Olli, joka tämmöisissä tiloissa katsoi omain toveriensakin vaimot tarpeettomiksi haitoiksi, jotka olisivat niin paljon kuin mahdollista poistettavat, hän nyt saatteli tätä outoa naista, semmoisen näköisenä kuin tahtoisi hän lyödä kuolijaaksi jokaisen, joka rohkenisi lähetä häntä askeltakaan liiaksi likelle. Kukahan tuo oli — ja mitä tästä olisi ajateltava?
Tämä lyhyt tuskin kymmentäkään minuutia kestävä vaellus oli vaarallinen itse johtajallekin, mutta hän näytti, että hän ainakin täällä oli rajaton valtijas ja ymmärsi käyttää valtaansa. Milloin hajoitti hän muutamilla jyrkillä sanoilla jonkun heidän tiellään seisovan ryhmän, milloin antoi hän käskyn jollekin vastaantulevalle laumalle ja niin suuntasi sen toisaalle; milloin tyydytti hän jonkun yksityisen, joka tahtoi lähetä häntä kysymyksineen tahi kertomuksineen, sanoen "sitte" tahi "minä tulen takaisin", ja kaiken tämän ohessa laahasi hän nuorta rouvaa ehtimiseen ja niin kiiruusti muassaan, että kaikkinainen selvempi havainto ja viivyttäminen kävi mahdottomaksi. Viimevihdoin pääsivät he puistolle, joka täällä oli suljettuna ainoastaan puiselle ristikkoportille. Olli tokasi sen auki ja astui kumppalinensa puitten varjoon.
— Kyllähän jo välttänee; sanoi hän ja päästi hänen kätensä. Puistossa on teille vielä turvaa, ja viidessä minuutissa pääsette perille.
Ohitse päästy vaara vielä vienosti vapisutti Eugeniata ja kättänsä särki Ollin rautakourainen pitely; hän nosti verkkaan hunnun kasvoiltaan.
— Joutukaa vaan, armollinen rouva! jatkoi Olli karvastavalla ivalla. — Olenhan rehellisesti auttanut teitä miehellenne pääsemään. Eihän toki pidä pitkittää hänen vartomistaan?
Eugenia katsahti häneen. Ollin kasvot osoittivat, mihin tuskastumiseen Eugenia oli hänen johdattanut, kun hän oli asettanut hänen valitsemaan josko hän tahtoisi nähdä kumppalinsa tekemää väkivaltaa, taikka itse ottaisi saattaaksensa häntä puolisonsa turville. Nuorella naisella ei ollut rohkeutta kiittää häntä; hän vaan ojensi hänelle vaiti kätensä. Mutta Olli vähässä tuupahti hänen kättänsä pois puolestansa.
— Te olette niin paljon vaatineet minulta, niin paljon, armollinen rouva, ettei paljosta puuttunut ettei se käynyt onnettomasti. Nyt on käynyt kuin olette tahtonut, mutta olkaatte koettamatta toisten minua pakoittaa, niinkuin tänä päivänä, ei ainakaan jos hän on saapuvilla — silloin — silloin — minä, Jumal' avita! menetän teidät molemmat!
Toisella paltalla seisoivat molemmat palvelijat, katsellen huolestuneesti, mutta samalla uteliaasti tehtaille päin, ja säikähtyivät yhtä paljon kuin sitä ennen purnumestari, kun armollinen rouva, jonka tietysti luulivat olevan pääkaupungissa, yhtäkkiä seisoi heidän edessään ilman että vaunuja oli kuulunut, ja ilman että palvelijaneitsyttä tahi ketään muuta näkyi hänen seurassaan. Tehtaiden kautta nuori rouva ei ollut millään muotoa voinut tulla, vielä vähemmin puiston kautta, sillä sen takana niityllä, oteltiin vielä kiivaammin, ja kuitenkin oli hän täällä. Molemmat miehet olivat niin ällistyksissään että tuskin saivat vastanneiksi Eugenian äkilliseen kysymykseen; kuitenkin sai hän tietää, että miehensä oli sisällä huoneissa, ja nyt riensi hän pikaa portaita ylös. Palvelija, joka seurasi häntä sinne, sai vielä enemmän syytä kummastella armollista rouvaa, tämä kun porstuassa tuskin suvaitsi hänen ottaa hattuansa ja nuttuansa, ja kun palvelija aikoi kiirehtiä huoneisin, missä Artturi asui, ilmoittamaan rouvan tuloa, käski rouva hänen seisahtua ja sanoi aikovansa itse etsiä miehensä. Tulonsa oli kuin myrskytuuli; mitähän pääkaupungissa olikaan tapahtunut?
Eugenia oli piankin rientänyt poikki salin ja molempain ensimäisten huoneiden, kun yhtäkkiä seisahtui; sillä Artturin lähisestä työhuoneesta kuului ääniä. Eugenia oli niin varmaan luullut saavansa tavata miehensä yksinään: odottamattomana ja ilmoittamattomana oli hän tahtonut astua sisään, ja nyt piti hänen tavata häntä vieraiden keskellä. Ei, ei vieraiden läsnä-ollessa! Hän viivyskeli epäröiden, kääntyisikö takaisin vai jäisikö sinne. Viimein astui hän syrjälle taakse risahtamattomia oviverhoja, jonka laskokset enimmäksi osaksi hänen peittivät.
— Mahdotonta, herra Berkow! kuului yli-insinöörin selkeä ja kimeä ääni. — Jos vieläkin annatte sääliväisyyden vallita, niin he hätyyttävät niitäkin, jotka jo ovat alkaneet järjestykseen palata. He ovat tällä kertaa peräytyneet, sentähden että olivat heikommat, mutta kahakat tulevat uudistumaan, rajumpana ja verisempinä kuin aamulla, kun tora päättyi käsirysäkkään. Hartonen on näyttänyt, ettei hän säästä omia tovereitaankaan, jos ne asettauvat hänen hirmuvaltaansa vastaan. Hän antaa ystävän ja vihollisen vuodattaa vertansa, kun omat mielenjohteensa vaan ovat kysymyksessä.
Avonainen ovi antoi Eugenialle tilaisuuden esteettömästi katsella huoneesen. Artturi seisoi häntä vastakkain avonaisen akkunan suussa, ja koko kirkas päivänvalo kävi hänen kasvoilleen, jotka olivat paljon synkistyneet siitä kun Eugenia viimeksi oli hänen nähnyt. Murheen pilvi, joka jo silloin oli näkynyt otsallaan oli nyt muuttunut kahteen syvään menevään vakoon. Kaikki kasvojen piirteet olivat terävemmät; murros, mikä jo ennen oli alkanut vivahdella ja ainoastaan eräinä pontevampina hetkinä oli ollut oikein selvästi nähtävänä hänen kasvoissaan, vallitsi niissä ehdottomasti rauhallisuudenkin hetkinä ja oli kokonansa haihduttanut entisen uneilevan muodon; asema ja äänikin osoittivat samaa lujuutta — silminnähtävää oli, että nuori isäntä muutamana viikona oli oppinut sen, mihin muut tarvitsevat vuosikausia.
— Minä kyllä olen viimeinen puhumaan vieraasta avusta, jatkoi yli-insinööri, — mutta ajattelen että me kaikki, ja isäntämme etukynnessä, olemme tehneet kyllin estääksemme tappelua syttymästä. Meitä ei kyetä moittimaan, jos viimein ryhdymme keinoon, johon muut tehtaat, ilman niin suurta hätäpakkoa kuin meidän jo aikoja ovat ryhtyneet.
Artturi pudisteli synkeästi päätänsä.
— Mitä muissa tehtaissa on tapahtunut, se ei tarvitse olla meille ohjeena; niissä on asiasta päästy muutamilla vangitsemisilla ja vähäpätöisillä haavoilla; niissä ei ole tarvittu kuin viisikymmentä miestä ja muutamia tyhjiä ampumisia ilmaan koko kapinan lannistamiseen. Täällä on Hartonen johtajana, ja me tiedämme kaikki, mitä siitä on odotettavaa. Hän ei peräydy vaikka paineteilla käytäisiin rynnäkölle, ja hänen rinnallaan seisoo ja kaatuu koko hänen ryhmänsä. Nämä saattaisivat asiat viimeisillensä — meillä kulkee rauhan tie poikki kuoleman.
Insinööri ei virkannut mitään, mutta synkistynyt kasvonsa todistivat, että hänkin oli puolustava isännän arvelua.
— Mutta jos ei rauha muun neuvoin ole voitettava — alkoi hän puhumaan.
— Jospa vaan olisi voitettava! Mutta sitä ei voiteta, ja uhrit olisi suotta menetettävät. Minä tukehdutan toran täksi hetkeksi, mutta tulevana vuonna, kentiesi tulevalla kuulla nähdään se uudestaan alkavan, ja te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin etten semmoisessa tapauksessa voisi tehtaita kunnossa pitää. Muissa paikoin nähdään toki älyä kunnollisuuteen ja luottamukseen, ja väestö alkaa viime vihdoin heltymään; meillä ei ole sitä toivomistakaan; kauan kylvössä ollut nurjuus ei ole niin helposti voitettu. Viha ja vaino oli välisanana, jaettuna kullekin minun tänne tullessani; se se on vielä tänäkin päivänä, ja jos nyt laskisin verta itseni ja väestöni välillä, niin silloin olisi kaikki lopussa. Hartonen ehkä rohjennee häätää väkensä kuuliaisuuteen julkisessa taistelussa, hän rohjennee väkisin, ehkäpä vertakin vuodattamalla pakoittaa heidät tahtoonsa mukautumaan; mutta hän tulee ainakin olemaan se apostoli, jolta pelastustaan odottavat.
Mutta jos antaisin mennä yhdenkin laukauksen, jos vaan varustan itseni aseilla ainoastaan henkeni turvaksi, niin olen minä hirmuvaltias, joka röyhkeällä mielellä murhautan heitä, sortaja, jolla on ilonsa heidän tuhostaan. Vanha purnumestari ei sanonut turhaan: "jos kerta meillä kahakka syttyy, silloin Jumala meitä auttakoon!"
Ei ollut vaikeroimista, eikä alakuloisuutta näissä sanoissa, ainoastaan tuo haikea mielikarvaus, mikä saa sijansa ihmisessä, joka viime vihdoin näkee itsensä temmatuksi tuon hurmauksen partaalle, jota on koettanut kaikin voimin välttää. Kentiesi nuori isäntä ei olisikaan näin puhunut jollekulle toiselle, mutta yli-insinööri oli ainoa, joka viime aikoina oli päässyt häntä likemmä, hän kun kaikissa vaaroissa ja neuvotteluissa oli pysynyt järkähtämättä hänen rinnallaan; hän oli niin'ikään ainoa, joka isännän suusta kuuli muuta kuin käskyä ja kehoituksia, mitkä olivat ainoat, joita isäntä muille virkamiehille jakoi.
— Väestö on kuitenkin osaksi tahtonut ryhtyä työhön, sanoi insinööri.
Ja sekö juuri pakoittaisi minun julistamaan toisille sodan? sanoi Artturi oikaisten itsensä suoraksi. — Hartosta on mahdoton saada sovintoon — turhaan olen vielä kerran sitä koettanut.
— Ketä? mitä olette koettaneet, herra Berkow? kysyi insinööri niin älykkäästi, että nuori isäntä oikein kummeksien katseli häntä.
— Hartosta saada sovintoon. Tuo asia toki ei julkisesti tapahtunut; olisipa se sitte voitu kehnoudeksi sanoa; tapahtui se kerran, kun sattumasta kohtasimme toinen toisemme, kun olimme kahden kesken ja minä vielä kerran tarjosin hänelle käteni sovinnoksi.
— Sitä teidän ei olisi pitänyt! virkkoi siihen toinen, miltei kiihkossaan. — Ojentaa sille miehelle kättänsä sovinnoksi! Oih Jumala, te ette siis tiedäkään vielä mitään.
— Eikö olisi pitänyt? kysyi Artturi tuikeasti. — Mitä tarkoitatte, herra yli-insinööri? Olkaa vakuutettu, että kyllä ymmärrän varjella asemani semmoisissakin tiloissa.
Yli-insinööri oli jo malttunut.
— Antakaa anteeksi, herra Berkow! sanoillani en tahtonut moittia isäntämieheni tekoja! ne tarkoittivat ainoastaan poikaa, jolla ei liene aavistustakaan noista huhuista, jotka ovat liittyneet hänen isänsä kuolinhetkeen. Olimme luvanneet toisillemme, ettemme virkkaisi niistä teille mitään; sen teimme paraimmassa tarkoituksessa. Mutta nyt näen, että olemme tehneet väärin, että teidän olisi pitänyt saada niistä tiedon. Te tahdoitte ojentaa kätenne sovinnoksi, ja minä sanon vieläkin, ettei se olisi pitänyt tapahtua.
Artturi katsoa tuijotti häneen. Kasvonsa olivat yhtäkkiä käyneet verettömiksi ja huulet värisivät.
— Te puhutte Hartosesta ja isäni kuolin hetkestä. Onko mitään yhteyttä niitten välillä?
— Pelkään sitä: me pelkäämme sitä kaikki. Yleinen epäluulo ei ainoastaan meidän vaan hänen kumppaniensakin kesken syyttää päällysmiestä.
— Silloin kulku-aukossako? kysyi Artturi kovin liikutettuna. —Turvattomanko salamurhaaminen? Sitä en usko Hartosesta!
— Hän vihasi vainajaa, sanoi yli-insinööri viitaten, — eikä ole hän koskaan kieltänyt vihaansa. Herra Berkow on voinut suututtaa hänet jollakin sanalla tahi haasteella. Lienevätkö köydet todellakin ainoastaan sattumuksesta katkenneet, ja käyttikö hän sitä vaarallista hetkeä pelastaakseen itsensä ja syöstäkseen toisen syvyyteen, vai lieneekö koko tämä tehtävä ollut jo aikasemmin keksittynä, tämäpä peittyy sakiampaan pimeyteen, mutta syytön hän ei ole, siitä olen valmis takaamaan.
Nuoren esimiehen kasvoista näkyi kuinka syvälle tämä ilmoitus hänen mieltänsä viilsi; hän nojasi raskaasti pöydän laitaan.
Tutkinnossa asia nähtiin olevan onnettomuuden saattama, vastasi hän arastavalla äänellä.
— Tutkinnossa ei päästy minkään perille! Sentähden otaksuttiin kaikki onnettomuuden tapaukseksi ja jätettiin semmoisekseen. Ei kukaan tohtinut julkista kannetta tehdä, todistuksia ei ollut ja välttämättömiä riitaisuuksia olisi sytytetty työmiestemme oloissa, jos tämän epäluulon nojalla heiltä olisi otettu heidän johtajansa, joka todenmukaisesti kuitenkin olisi syyttömäksi julistettu. Me tiesimme että asiain ollessa niin kuin olivat, ette voisi välttää tämän vastustajan nostamia yrityksiä ja tahdoimme säästää teidät ainakin mielipahasta, joka olisi syntynyt samassa kun olisitte saanut tietää, mikä mies vastustajanne oli. Tämä oli syynä siihen, ettemme mitään asiasta virkkaneet.
Artturi pyyhkäisi kädellä hikistä otsaansa.
— Sitä en aavistanut? Enpä aavistanut! Ja vaikkapa hän olisikin syytön — te olette oikeassa, sille miehelle minun ei olisi pitänyt kättä ojentaa.
— Ja sama mies, jatkoi siihen yli-insinööri vakavasti, — on toveriensa johtajana kerännyt kaikki onnettomuudet teille ja meille; sama mies on herkeämättä liehtonut ja pitkittänyt toraa, ja koettaa nyt, kun valtansa on vähenemässä, tehdä riidan auttamattomaksi. Taidatteko ja tahdotteko vielä sääliä häntä?
— Häntäkö? En! sen päätin jo silloin kun hän niin jyrkästi hylkäsi rauhan-ehdoitukseni, mutta tämän päiväisten tapausten nähtyäni en saata säästää niitä muitakaan, ne vaativat minun viimeistä keinoani koettamaan. Ne kaksisataa, jotka aamulla tahtoivat työhön ruveta, ovat nyt oikeutetut saamaan suojelusta työssänsä. Purnut ovat turvattavat mihin hintaan hyvänsä, sitä en voi enään yksinäni, siis —
— Siis — odotamme käskyjänne herra Berkow.
Hetkisen äänettömyys seurasi, mutta Artturin kasvoissa selvästi nähtävä taistelu antoi viimein sijan näkyviin astuvalle synkeälle päätökselle.
— Minä kirjoitan sotamiesten päälikölle kaupungissa. Kirjeen pitää joutua sinne, jo tänä päivänä — niintäytyykäydä.
— Viime vihdoin! sanoi yli-insinööri puoli-ääneen ja ikäänkuin puoleksi nuhdellen. — Jopa olikin aika.
Artturi kääntyi kirjoituspöytänsä puoleen.
Menkää nyt ja katsokaa, että tirehtööri ja muut herrat jäävät paikoilleen, kuten heille osoitin käydessäni tehtaissa. He eivät saa mennä sieltä, ennenkuin minä tulen. Aamulla ei olisi auttanut mitään käydä meteliä vastustamaan; kentiesi menestyy asia nyt paremmin. Puolen tunnin päästä olen minäkin siellä. Tapahtuuko jotakin vaseti merkillistä sillä aikaa, niin lähettäkää minulle hetikohta sana.
Kun yli-insinööri, joutusasti kumartaen, lähti huoneesta, oli hänellä liiain kova kiiru ja pää liiain täynnä ajatuksia, havaitaksensa nuorta rouvaa, joka hänen lähetessään painui syvälle oviverhojen lymyyn. Katsahtamatta ollenkaan syrjään meni hän poikki lähisen etuhuoneen ja sulki oven jälkeensä. Molemmat puolisot olivat nyt yksinänsä.
Artturi oli vaan kitkerästi myhähtänyt insinöörin viimeisille sanoille.
— Se on kovin myöhäistä; sanoi hän raskaasti itsekseen. — Ne eivät väisty ilman verta vuodattamatta — minun täytyy niittää mitä isäni on kylvänyt!
— Hän heittäytyi nojatuoliin, ja laski pään kätensä nojaan. Nyt, kun hänellä ei enään ollut vastaamista kenellekään, kun hänen ei enään ollut täytymys näyttäytä isäntämiehenä, jonka nerosta kaikkein muitten onni rippui, nyt kaikki ponsi näytti poikkeevan hänestä ja hän jäi tuon kuolleen hermottomuuden näköiseksi, johonka väkevinkin on menehtynyt sittekun hän viikkokaudet on ponnistanut ruumiinsa ja hengensä voimia mitä jäntevämmille. Olipa tuo syvän ja tuskallisen älyttömyyden hetki, mikä kyllä voi lähestyä miestä, joka lakkaamatta ja turhaan vastaan sotii kirousta menneestä ajasta, jolloin hän kumminkaan ei rikkonut muussa missään, kuin siinä, että pysyi osaa ottamatta silloisiin pyrintöihin, ja jonka onneakukistava perintö kuitenkin kaikella kovuudella oli ottanut rasittaaksensa häntä yksinään. Isäänsä kovat syyttämiset, jotka huulillaan väikkyvät, tosin vaiensivat samana hetkenä, kuultuansa mikä kauhea luulo ihmisten kesken oli noussut hänen kuolemastaan, ja kuitenkin oli isä yksinään syynä siihen, jos poika nyt, tuon tuskallisen sodan yhteydessä, kumminkin viime vihdoin näki itsensä pakoitetuksi viimeiseen kauheaan välttämättömyyteen, jos hän, häviönsä tarjona ollessa, vaimonsa hylkäämänä, kaikista entisistä ystävistään kaukana, ryhtyi viimeiseen keinoon turvatakseen itsensä ja mitä hän vielä kumminkin hetkeksi nimitti omaksensa, vastustaaksensa sitä vihaa, jota vuosikausina oli kylvetty ja kasvatettu ja joka nyt hänelle tarjosi kaiken katkeran hedelmänsä. Artturi ummisti tuiki väsyneet silmänsä ja nojasi päänsä tuolin selkäimeen — hän ei muuta mitään kyennyt.
Eugenia oli hiljaa lähtenyt lymy-paikastaan ja astunut kynnykselle. Unhotettuna oli vaara, missä hän oli ollut, unhotettuna insinöörin syytös, jota hän äskeisin kauhistuen oli kuulellut, unhotettuna hänkin, jota syytös tarkoitti, ja kaikki mitä häneen oli liitettynä; nyt, kun hän puolisotaan lähestyi, näki hän ja kuuli ainoastaan häntä. Hunnut, jotka niin kauan ja niin tiheänä olivat rippuneet heidän välillään, olivat nyt viho vihdoin rikki raastettavat. Jos hän oli erehtynyt, jos häntä ei niin vastaanotettaisi, kuin hän, väkipakolla kopeudesta luovuttuansa, tahtoi ja täytyi tulla — veri syöksi hurjan väkisellä voimalla nuoren naisen sydämeen, ja tämä sydän sykki sanomattoman tulisesta tuskasta — seuraavana hetkenä oli koko hänen elämän onnensa päätettävä.
— Artturi! sanoi hän hiljaa.
Artturi kavahti pystyyn kun olisi joku luonnottaren ääni korvaansa koskettanut, ja katsoa tuijotteli ympärilleen. Tuolla kynnyksellä, missä hän iäksi oli sanonut hänelle jäähyväiset, siellä seisoi hänen vaimonsa, ja samana hetkenä kuin hän näki hänen katosivat kaikki hurmeet ja mietteet. Hän teki liikahduksen ikäänkuin heittäytäkseen häntä kohden, ja autuas äänähdys, joka välähti hänen suustaan, salaman säihky hänen silmässään, todisti hänelle kaikki mitä kuukausien maltti aina tähän hetkeen asti oli kokenut peittää.
— Eugenia!
Nuori rouva tapaili syvälle henkeään, ikäänkuin rautanen paino olisi nostettu rinnaltaan. Silmäilys ja tuo ääni, millä Artturi mainitsi hänen nimeään, antoivat hänelle nyt viime vihdoin tuon niin kauan epäillyn todistuksen, ja vaikka hän pidätytti hurjamaisen aikeensa, vaikka hän ikäänkuin omaksi turvakseen koettikin taas pukeutua vanhaan valelliseen verhoonsa ja peittää tuon toden puhuvan silmänsä, tuo kaikki oli jo myöhäistä, hän oli jo nähnyt kylläkseen.
— Mistä tulet? kysyi Artturi vihdoin, vastuksella voitetulla ky'yllä, — näin odottamattomasti — ja kuinka olet päässyt näihin huoneihin? Tehtaassa ollaan täydessä metelissä, mahdotoin sinun on ollut sitä tietä tulla. Eugenia astui hiljakseen likemmälle.
— Olen tullut muutama hetki tätä ennen. Tien tänne minun on täytynyt valloittaa itselleni, äläpä nyt kysy millä neuvoin — siinä kyllä, että menestyin. Tahdoin tulla puolellesi, ennenkuin sorto saavuttaisi sinun. Artturi koetti kääntyä toisaalle.
— Mitähän tuo tietänee, Eugenia? Mikä on tarkoituksesi helevällä äänelläsi? Klaus kaiketiki kertomuksillaan on sinua huolestuttanut, vaikka kyllä rukoilin ja vasetinki kielsin häntä sitä tekemästä. Minä en välitä säätämäkäskyn ja jalouden tarjouksia, sen tiedät.
— No sen minä tiedän! vastasi Eugenia vakaasti. — Olethan jo kerta ennenkin torjunut minun pois niitä tuottamasta. Sinä et voinut anteeksi antaa, että kerran tein sinulle väärin, ja sitä kostaaksesi olit vähässä menettää sekä minun että itsesi. Artturi, kuka meistä molemmista oli hurjempi ja rajumpi?
— Eihän se ollut kostoa, — sanoi hän hiljaa. — Minä laskin sinun vapaaksi; — itsehän sitä halusit.
Eugenia seisoi nyt aivan hänen uumillaan; tunnustus, joka ennen ei mihinkään hintaan olisi luiskahtanut hänen huuliltaan, kävi nyt senpä keveämmäksi, kun tiesi olevansa rakastettu. Hän nosti tummat, kyyneltulvaamat silmänsä ylös Artturiin.
— Ja jos nyt sanon puolisolleni, etten tahdokkaan vapautta ilman hänettä, että olen tullut tänne tekemään itseäni osalliseksi kaikessa, mitä meille voi tapahtua, että olen oppinut — rakastamaan häntä; onko hän silloin toisen kerran käskevä minun pois?
Sanoilla hän ei saanut vastausta, mutta hän levähti jo Artturin sylissä, noissa syleilyissä, jotka niin lämpöisesti ja tukevasti sulkivat hänen, ikäänkuin eivät milloinkaan tahtoisi laskea luotaan mitä viime vihdoin oli voitettuna. Tulisista hyväilyksistä joita hän tuhlaten jakeli hänelle, huomasi Eugenia, kuinka syvälle katomisensa oli koskenut Artturiin ja mikä takaisin tulonsa tämmöisellä ajalla oli hänelle. Noissa suurissa ruskeissa silmissä hän näki helleyden, jota hän ei koskaan ennen niissä nähnyt. Tuo lumouksissa oleva kadonnut maailma oli kohonnut syvyyksistään täyteen hehkuvaan päivänvaloon, ja nuori nainen lienee ehkä saanut näissä jonkun aavistuksen kaikista aarteista, jota tämä maailma lupasi hänelle, sillä hän laski mitä hellimmällä suopeudella päänsä miehen rinnalle, kun tämä kumarsi hänen helmoilleen ja hiljaa kuiskahti:
— Puolisoni! kaikkeni!
Avonaisesta akkunasta luikaili huoneesen ikäänkuin suihkina ja tervehdys tuolla etäällä olevalta metsäkukkulalta. Näitten äänien täytyi välttämättömästi ottaa osaa tähän äsken saavutettuun riemuun; olivathan ne olleet sitä synnyttämässäkin. Ne olivat jo aikoja tunteneet nämä molemmat, silloinkin kun he eivät vielä tunteneet toisiaan, kun he vielä olivat kopeina ja sotaisina ja puhuivat luopumuksesta aivan samana hetkenä, kun sydämensä tapasivat toinen toisensa. Mutta eihän tuo mitään auta, että ihmislapset kopeilevat ja sotivat, jos he sydämillään ja toiveillaan ovat joutuneet siihen lumoukseen, johonka vuorenhaltijat väikkyvällä terhenneliä saartavat valtakuntansa kevään ensi taitoksessa — sillä mikä silloin iskee yhteen, se on yhdessä pysyvä iankaikkisesti!
* * * * *
Päivä, joka oli alkanut näin myrskyisenä Berkowin tehdas-asunnoilla, päättyi verrattain tyvenenä, tyvenempänä kuin aamun tapauksista päättäen olisi saattanut odottaa. Suhteisin outo olisi kentiesi luullut sen tyvenen, mikä illan puoleen näytti vallitsevan kaikissa tehtaissa, sitkeimmäksi rauhaksi, ja kuitenkin oli tuo vaan tyven edellä myrskyn, joka huovahteli hetkisen aikaa sitte uudella rajuudella jälleen alkaakseen.
Purnumestarinkin kotona vallitsi tuo tukala, raskas hiljaisuus, joka kätki niin paljon onnettomuutta helmassaan. Purnumestari itse istui nojatuolissaan lietensä edessä; Martta askaroitsi sitä ja tätä tuvassa, silmäten tuontuostakin Olliin, joka vaieti ja ristissä käsin lakkaamatta mittaili huoneen lattiata. Ei kukaan sanonut hänelle mitään, eikä hänkään muille. Entinen ystävällisyys, jota nuori päällysmies jäykällä luonteellaan piukalle käydessä monta kertaa oli saattanut häiriöön, mutta joka yhtä monesti oli johdatettu sovintoon, oli aikoja sitte kadonnut. Olli hallitsi nyt täällä kotona yhtä itsevaltaisesti, kuin toveriensakin keskellä; ei tohtinut enään isäkään puhua hänen päätöksiään ja yrityksiään vastaan; mutta täällä, niinkuin muittenkin kesken, oli pelko ainoa, mikä tuotti hänelle kuuliaisuuden; rakkaus ja luottamus olivat kaukana.
Äänettömyyttä oli kestänyt kotvan aikaa ja olisi arvattavasti kestänyt vieläkin kauemmin, jollei Lauri olisi astunut huoneesen. Martta, joka näki hänen akkunasta, meni häntä vastaanottamaan ja aukaisi oven. Näiden kihlattuin väli oli kumminkin omituisesti kalsea; vastoin päivän arveluttavia tapauksia olisi tytön tervehdys voinut olla — olisipa kentiesi juuri niiden tähden pitänytkin olla — herttaisempi, ja tämä ajatus näyttikin olevan nuorella työmiehellä, sillä kasvoihinsa ilmausi tyytymättömyys ja hän pidättyi keskelle herttaista tervehdystään; mutta Martta ei huomannut sitä eikä tätä ja Lauri käännähti Ollin puoleen.
— Noh? kysyi Olli, seisahtuen.
— Niinhän se on; kuin jo ennenkin olen sanonut sinulle, vastasi Lauri, hartioitaan nytkäyttäen. Huomenna ilmoituttaa neljäsataa miestä itsensä työhön otettavaksi, ja yhtä monta epävakaisena väipistelee. Tuskin voit puoleenkaan luottaa.
Tällä kertaa Olli ei kiivastunutkaan niinkuin hänen semmoisissa tiloissa oli tapana; hurja vallattomuus, jonka hän aamulla oli osoittanut, milloinka oli puhe toverien verrattain vähäisestä luopumuksesta, näytti tummasti eroittavan tuosta miltei luonnottomasta hiljaisuudesta, millä hän otti puhuakseen.
— Vaiko ei puoleenkaan? Ja kuinka kauan hekään pysyvät vakavina?
Lauri vastasi kierrellen:
— Niihin kuuluu koko nuorempi työmiehistö. He ovat alusta aikain liittoutuneet sinuun ja he kyllä pysyvät yhdessä, vaikka huomenna tapahtuisikin jotakin kaivoksissa. Aiotko tosiaankin antaa asian niin pitkälle mennä, Olli?
— Hän antaa asian mennä niin pitkälle, sanoi vanha purnumestari nousten seisaalle —-, että kaikki luopuvat hänestä ja hän jää yksinään. Olen jo sanonut sen teille. Te ette tule mihinkään mielettömällä vaatimuksellanne ja vihallanne, joka kyllä voi olla paikallaan mitä koskee isään, mutta jota poika ei ole ansainnut. Mitä hän tarjosi teille, siinä oli kyllin, sen tiedän minä, joka myös olen tehnyt työtä purnussa ja jolla myös on sydän vertaisteni kärsimykselle; useimmat olisivatkin tyytyneet hänen tarjouksiinsa, mutta he kiljuttiin korvat täyteen ja heitä uhattiin, kunnes ei yksikään enään uskaltanut paikaltaan ainoastaan sen tähden, että Olli oli pannut päähänsä vaatia mahdottomia. Nyt on viikkokausia kestänyt kaikkea tuota kurjuutta, kaikkea tuota murhetta ja puutetta, eikä ole tuosta mitään apua ollut. Sinä, Olli, olet sen aikaansaattanut, sinä yksinäsi; tee nyt siitä loppukin.
Vanhus oli noussut seisaalle ja katseli nyt miltei uhkaavasti poikaansa, mutta Olli pysyi yhtä kolkkona ja puhumattomana tässäkin äänettömässä, nuhtelevassa katselmassa, joka arvattavasti muussa tilassa olisi nostattanut kaiken hänen röyhkeytensä.
— Sinun sanoillesi, isä, ei kannata väitteitä panna, vastasi hän karsaasti, sen olen tietänyt jo aikoja! Sinä olet tyytyväinen kun vaan saat syödä kovaa leipääsi rauhassa, mikä sitä ylemmäksi menee, sen sanot hurjuudeksi tahi rikokseksi. Kaikki minä olen pannut sattumuksen nojaan! Minä olen aikonut panna sen toimeen ja olisinkin sen tehnyt, ellei tuo Berkow äkkinäisesti olisi tullut ja näyttänyt meille teräksistä neroaan. Jos nyt ei menestyisikään — noh, saatanhan vielä luottaa puoleen tovereistani ja puolellakin näyttää hänelle, mitä sortamisemme maksava on. Voittonsa pitää tulla hänelle kyllä kalliiksi!
Purnumestari katsahti Lauriin, joka seisoi siellä alakuloisena, käymättä keskusteluun osalliseksi, ja otti sitte pojallensa puhuakseen:
— Katso ensin, pysyykö tämä puolikaan sinulle uskollisena, jos herra taas astuu väliin, niinkuin hän teki puolenpäivän aikana. Se maksoi sinulle toisen puolen, Olli. Luuletko, ettei hänen käytöksensä, ensi päivästä aikain kun aloitte uhata häntä, ole mitään vaikuttanut? Luuletko, etteivät he näe, että hän kyllä pystyy vastustamaan sekä sinua että heitä, kun kerta herkeät olemasta heidän päälikönsä? Tänä aamuna ovat ensimäiset työhön hankkineet; sen he olisivat tehneet kolme viikkoa tätä ennen, jos he vaan olisivat tohtineet. Kun nyt alku kerran on tehty, peräytymistä ei enään olekaan toivominen.
— Voitpa olla oikeassakin, isä, sanoi Olli matalan kolealla äänellä. Peräytymistä ei enään ole toivominen! Olen luottanut heihin niin kuin kallioon, ja nyt on se pelkkää, kätteni alla valuvaa hiekkaa. Berkow kyllä ymmärtää, miten hänen tulee houkutella pelkureita raukkoja puolelleen puheillaan ja kirotulla käytöstavallaan keskenämme, aivan kuin ei löytyisikään kiviä, jotka voisivat sinkota häntä päähän, tahi jotakin nuijaa, joka piukalle käydessä voisi tavata korkeasti kunnioitettua isäntämiestä; ja senpä tähden ei kukaan uskalla häntä lähestyä. Kyllä tiedän, minkä tähden hän tänäpänä yhtäkkiä nosti päätänsä niin korkealle, minkä tähden hän syöksi joukkomme keskelle iloisena, ikäänkuin ei nyt enään voitto ja onni häneltä tulisi puuttumaan, ja tiedänpä senkin, että se jo nyt on hänen huostassa — olenpa itse vienyt sen hänen helmaansa tänä aamuna.
Viimeiset sanat katosivat hänen paiskatessa kiini oven, jonka hän puhellessa oli aukaissut; ei niistä kukaan läsnä olevista mitään ymmärtänyt. Olli lähti pihalle ja heittäytyi lavitsalle istumaan. Tavaton ja käsittämätön vakavuus täytti tänäpänä koko hänen olentonsa, tuopa tuntui miltei pelottavalta miehessä, jonka muuten aina oli tapa laskea kiivautensa valloilleen. Joko niin, että hänen toveriensa pettämys oli niin kovasti koskenut hänen sydämeensä, taikka että oli jotakin muuta, joka aamusta aikain oli vaivannut hänessä, siinä kyllä, että pöyhkeä voittotoivonsa, johon tähän asti oli luottanut, nyt näytti olevan löyhtyneenä, milteipä peräti lauenneenaki.
Pienen puutarhan sivutse juoksi leveä puro, joka etempänä pani käymään tehtaita, mitkä nyt kumminkin istuivat. Väkevävirtainen oli tuo oja ja sillä ei ollut mitään sitä surisevaa hopean heleätä juoksua, josta sisarensa tuonempana vuoren välillä olivat tunnetut, ja kuitenkin hänelläkin oli alkunsa vuorten syvyyksistä, juuri sieltä kauemmalta, missä kaivokset olivat tehtynä. Tämä virta näytti niin kolkolta, siinä kun se juoksi illan hämärässä; ja vielä kolkommalta kuului sen porina. Se kuiski ja huusi niin ilkullisena ja pahan-nauroisena kuin jos siellä syvyydessä olisi keksinyt kaiken vuorenhaltijan ilkikurisuuden, millä se ympäröi ne ihmiset, jotka alinomaa kokivat ryöstää häneltä hänen aarteitaan, ja jolla se jo oli vaatinut niin monen nuorukaisen hengen ja haudannut sen sinne kaivoksen yöhön. Tässä porinassa ja pauhussa ei kuulunut hyvää, eikä se ollut hyvällä hetkellä kuin se kuuluminen tapasi nuoren työmiehen korvaan, siinä kun hän istui ja tuijotti ojaan, ikäänkuin jotakin salamielistä ääntä kuullellen.
Kotvan aikaa lienee hän istunut niin, kun askelia kuului juuri hänen takanaan, ja heti sen jälkeen seisoi Martta hänen vieressään.
— Mitä tahdot? kysyi Olli, kääntämättä silmiään purosta.
— Tahdoin katsella, minne jouduit menemään, Olli! Tytön äänessä kuului kuin pidätettyä mielentuskaa. Olli kiskahti hartioitaan.
— Minnekä minä jouduin? siellä sisällä on sulhasesi, hänestä saatat huolta pitää. Anna minun olla missä olen!
— Lauri on jo mennyt! sanoi Martta äkisti, ja hän tietää paraiten, ettei hänelle vääryyttä tapahdu jos puhuttelen sinua.
Olli kääntyi tytön puoleen ja katseli häntä; olipa niinkuin olisi tahtonut kiskoutua irti niistä ajatuksista, joita puron kohina hänessä herätti.
— Kuulepas Martta, mitä Lauri sinulta hyvänään pitää, siihen ei tyydy kukaan muu. En kärsisi, että noin kohtelisit minua. Sinun ei olisi pitänyt antaa suostumustasi, jos et rakasta häntä.
Nuori tyttö kääntyi pois, miltei ynseyttä näyttäen.
— Sen hän tietää, sen sanoin hänelle kihlautuessamme. Kuitenkin hän niin tahtoi, ja minä en voi muuttaa sitä, en ainakaan nyt; kentiesi häiden jälkeen käy huokeammaksi.
— Kentiesi! toisteli Olli katkeruudella, joka oli vihlovampi, kuin että se vaan olisi Martan sanoja tarkoittanut Häiden jälkeenhän opitaan paljo, niin se ainakin muissa on, miksi ei niin sinussakin.
Hän käännähti silmänsä taas pimeään liikkuvaan veteen, ikäänkuin ei voisi siitä irti kiskoutua. Siellä alhaalla sohisi ja kohisi taas, juurikuin olisi siellä kuiskailtu hänelle pahoja, ilkeitä ajatuksia. Martta seisoi vielä muutamia askelia hänestä; tuo arkamaisuus, mikä aina siitä hetkestä asti, jona "onnettomuus aukossa" tapahtui, oli vallinnut Ollin koko lähisyydessä, esti häntäkin lähenemästä Ollia. Useat viikkokaudet oli hän välttänyt joutumasta yksinänsä hänen pariinsa; mutta tänäpäivänä oli tuo vanha kaipaus taas vironnut väkeväksi, ja veti häntä miltei väkisin hänen puoleensa; tuo kummallinen mielen vakavuus ei voinut häntä pettää; hän aavisti mitä sen takana piili.
— Sinä et voi unhottaa kumppalien luopumista sinusta? kysyi hän hiljaa. Onhan puolet heistä vielä sinun puolellasi, ja Lauri jää puolellesi viimeiseen asti.
Olli myhäili ynseästi.
— Tänäpänä heitä vielä on puolet, huomenna on neljäs osa ja ylihuomenna — älä huolikaan siitä, Martta! Ja mitä Lauriin tulee, niin hän tällä ajalla on suostunut kaikkeen ainoastaan puolittain. Hän on liittynyt minuun, sentähden että olen hänen ystävänsä, mutta ei asian vuoksi, ja ystävyyskin kohta saanee loppunsa. Hän pitää sinua niin rakkaana, voidaksensa nyt enään minusta piitata kunnollisesti mitään.
— Olli! virkahti Martta tuimassa mielenliikutuksessa.
— Noh, eihän se enään sinua loukanne! Ethän suostunut, kun pyysin sinua vaimokseni. Jos olisit taipunut, niin moni kohta olisi paremmalla kannalla kuin se nyt on.
— Ei olisi ollut paremmalla! sanoi Martta jyrkästi. En ole luotu kärsimään, mitä Lauri päivä päivältä noin kärsivällisesti suvaitsee ja samanlainen kuin hänen ja minun väli nyt on, olisi meidänkin välimme tullut olemaan; minä vaan olisin ollut se, joka olisi saanut suvaita sitä. Eihän minulla ollut pienintäkään hitusta sydämestäsi! rakkautesi oli kokonansa menevä toiselle.
Kovaa moitetta oli näissä sanoissa; mutta eipä tämäkään viittaus nyt voinut suututtaa Ollia, hän oli noussut seisomaan ja katseli pimenevään puistoon, ikäänkuin keksiäksensä sieltä jotakin puiden välistä.
— Sinä tarkoitat, että olisin löytänyt paremman edun ja likempää, jos olisin etsinyt, ja siinä sanot totta. Mutta semmoista ei etsitä, Martta; se tapaa meidät yhtäkkiä eikä päästä meitä, niin kauan kuin henki liikkuu. Sen olen kokenut! — Olen saattanut sinulle muretta, Martta, mitä muretta, sen nyt vasta ymmärrän! mutta usko minua, semmoisessa rakkaudessa ei ole siunausta; se on monesti raskaampaa pitää kuin katkerin viha!
Tämä oli puoleksi anteeksipyyntöä ja kuului kummallisen oudolta Olli Hartosen suussa, hänen, joka niin vähän otti punnitaksensa satuttiko hän ketään tahi ei, ja paitsi sitä oli hänen sanoissaan jotakin, joka erotti luonteestaan, joku rasitettu mielenmaltti, joku poltto, kussa ei enään löytynyt tuimuutta eikä hurjuutta, mutta joka juuri sentähden vaikutti senpä enemmän sattuvasti. Martta unhoitti sekä arkuuden, että pelvon, ja astui tuiki likellä häntä.
— Kuinka sinun on, Olli? Sinä näytät olevan niin kummastuttava tänäpänä, tämmöisenä en ole koskaan ennen nähnyt sinua! vaivaako sinua mikään?
Olli lykkäsi kädellä vaalean tukan ohimoiltaan ja nojasi selkäimensä säle-aitaan.
— En tiedä! On vaan jotakin, joka ahdistaa minua kaiken päivän, josta en pääse erilleni ja joka hivuttaa kaikki voimani. Kyllä ne huomenna tarvitsen; mutta kohta ajatellessa niitä, kaikki mustenee; ikäänkuin ei mitään enään olisi tuonnempana huomispäivää, ikäänkuin huomispäivänä kaikki loppuisi minulta, kaikki! kaikki! — Olli oikaisi itsensä yhtäkkiä, ja näkyviin pisti taas tuo vanha pöyhkeys. Tyhmiä ajatuksia! Luulenpa veden tuolla alhaalla lumonneen minun kirotulla kohinallaan. Minullako aikaa kuullella semmoisia; hyvästi!
— Ketä menette hakemaan? Kumppaleitanneko?
— Ei, minun täytyy vielä tehdä yksinäinen vaellus, hyvästi!
Olli, minä rukoilen sinua, älä mene! Nuoren päällysmiehen lyhyt-aikainen helteys oli kadonnut; hän kiskoutui malttamattomasti erilleen.
— Päästä minua! Minulla ei ole aikaa pakinoimiseen — sitte toisella kertaa!
Hän sysäsi puutarhan portin auki ja katosi kohta kauemmalla hämärässä puistossa.
Martta jäi ristissä käsin seisomaan ja katseli hänen jälkeensä. Mielen karvastus ja katkera sydänsärky taistelivat hänen kasvoissaan, mutta sydänsärky sai voiton. "Semmoisessa rakkaudessa ei ole mitään autuutta!" — Nämä sanat soivat vielä hänen sydämmessään — hän huomasi, ettei mitään autuutta vallinnut hänen omassakaan sydämessään.
Sillä aikaa oli Eugenia Berkow yksinään puolisonsa työhuoneessa. Molemmat puolisot eivät saaneet paljon aikaa antauta äsken saavuttamansa rakkauden- ja elämän-onnen helmaan. Jo kahdesti tänäpäivänä oli Artturin täytynyt väkisin lähteä puolisonsa luota, ensisti puolenpäivän aikana, kun hän heittäytyi keskelle meteliä ja onnistuikin sen asettamaan, ja nyt taasen, kun neuvottelu tehtaan hoitajain seurassa kutsui hänen pois.
Tässä aukeni ovi, ja askeleita kuului vierashuoneesta. Eugenia nousi istualta, kiirehtiäksensä vastaan tulijata, jonka hän aivan varmaan luuli Artturiksi, mutta hämmästyksensä nähdessään oudon miehen muuttui kauhistukseksi, kun hän tulijassa tunsi Olli Hartosen. Olli kavahti niinikään ja seisahtui kummastuksissa nähdessään Eugenian.
— Tekö täällä olettekin, armollinen rouva? Minä haen herra Berkowia.
Hän ei ole täällä, mutta minä odotan hänen hetikohta tulevaksi, vastasi Eugenia hätäisellä, vapisevalla äänellä. Hän tiesi, kuinka vaarallinen tämä mies oli Artturille ja mikä mies hän täällä tehtaissa oli; kuitenkaan ei hän ollut empinyt uskoutua hänen suojeltavaksi, kun hänellä tänä aamuna ei muuta neuvoa ollut; mutta aamun ja tämän hetken välillä oli se hetki, jona hän oli joutunut kuulemaan yli-insinöörin ilmoittaman syytöksen. Epäluulohan tuo toki kyllä olikin, mutta vaan epäluulokin turvattoman ihmisen salamurhaamisesta on toki kauhistuttavaa; tulisella hirmulla oli tuo tungennut nuoren naisen sydämeen. Puolisonsa lepyttämättömälle vihamiehelle oli hän tainnut uskoa itsensä; mutta häntä kauhistutti tuo käsi, joka kentiesi oli tahrattu hänen appensa verellä.
Olli huomasi hyvin kyllä syyn tähän ajatukseen. Hän jäi kynnykselle seisomaan, mutta äänessään soi epäilemättömän suora ilkku.
— Olen kentiesi säikähyttänyt teidät tulollani? Ei ollut minun syyni etten tainnut ilmoituttaa itseäni. Ei portailla eikä käytävässä ollut ketään palvelijoistanne.
Olisinkin arvattavasti heidät syrjään siirtänyt, jos olisivat minulta tien sulkeneet, mutta jyske olisi kumminkin käynyt ilmoituksesta.
Eugenia tiesi, ettei kukaan estänyt Hartosta sisään tulemasta; molemmat palvelijat olivat, Artturin jyrkästä käskystä, hänen oman huonekertansa etusalissa. Nyt, kun kaikkein mielet olivat kuohussa, kaikki järjestyksen siteet puretut, eihän voinut tietää, jos yksinäisten vallattomuus kävisi niinkin pitkälle, että huoneisin ryntäisivät. Levottomuus oli nyt häätänyt nuoren rouvan miehensä huoneisin, jotka olivat toisessa kylkirakennuksessa ja joiden akkunoista hänen sopi nähdä milloin miehensä palasi; mutta täällä olivat ovet vartioimatta ja Eugenia siis yksinään.
— Mitä täältä tahdotte, Hartonen? kysyi hän, rohkaisten mieltänsä. Enpä uskonut, että tämän kaiken tapahduttua, koettaisittekaan tulla huoneisimme ja tunkea tänne asti isäntänne työhuoneesen. Tiedättehän, ettei hän enään saata ruveta teidän puheille.
— Senpä tähden juuri haenkin häntä, muutama sana hänelle virkatakseni! Luulin tapaavani hänen yksinään. Teitä en hakenut armollinen rouva!
Viimeisiä sanoja puhuessaan oli hän astahtanut likemmä. Eugenia väistyi ehdottomasti, huoneen perimmäiselle puolelle: Hartonen nauroi ääneen.
— Miten pari tuntia voi kaikki muuttaa! Aamulla anoitte minulta suojelusta ja kuljitte käsikynkässäni, viedessäni teitä puhki hälinän, nyt menette minua pakoon niinkuin ette olisi hengestännekään turvattuna minun likelläni. Tottapa herra Berkow on käyttänyt tämän ajan näyttääksensä teille, etten ole rosvoa enkä murhaajatakaan parempi, eikö tosi?
Nuori rouva rypyitti hienoja silmäkulmiaan, kun, valloittaen pelkonsa, lyhyesti ja vakaasti sanoi:
— Menkää tiehenne täältä, Hartonen! Mieheni ei ole täällä, näettehän sen; ja jos hän olisikin, niin tuskin jättäisin teitä yksinään hänen seuraan.
Minkä tähden ette? kysyi Olli pitkään puhuen ja kolkosti katsellen Eugeniaa. Minkä tähden ette? kysyi hän kiivaammin, kun Eugenia yhä oli puhumatta.
Eugenian rohkea luonto oli vietellyt hänen usein varomattomaksi, eikä hän nytkään ajatellut sanainsa mahdollisia seurauksia, kun hän vakaasti vastaten soi suunsa sanella tuon vaarallisen vastauksen.
— Sen tähden, että likemmälle päästyänne jo kerran ennenkin olette näyttänyt, miten voitte olla Berkow nimelle vaarallinen!
Hartonen vavahti ja kalvettui. Näytti ensi hetkenä kun olisi hänen mieli ollut purkaa sydäntänsä entisellä raivoudellaan, mutta hän ei tullut niin pitkälle. Kalsea vakavuus vallitsi yhä edelleen hänen kasvoissaan ja äänensä oli yhtä koleana ja verhottuna, kuin se kaiken keskustelun aikana oli pysynyt.
— Tuoko se siis olikin! sanoi hän puoli-ääneen. Noh, olisipa minun pitänyt ymmärtää, että tuon viime vihdoin tulisi löytää tien teillekin!
Eugenia näki kummastuksella tuota vakavuutta, jota hän tässä ei odottanut, ja joka kuitenkin oli onnettomuutta ennustava; mutta tuopa juuri saikin hänen rohkaisemaan vielä vaarallisemman koetuksen. Tämän päivän aamupuoli oli näyttänyt hänelle miten valtansa oli rajaton ja hänen halutti nyt Artturin hyväksi saada selvälle kuka tämä Artturin vastustaja taistelussa oli. Hän arveli, että totuutta ei kiellettäisi häneltä, jos kiellettäisiinkin se koko muulta maailmalta.
— Te tiedätte siis mitä ajatukseni on? alkoi hän uudelleen. Te ymmärrätte mitä minä tarkoitan? Saatatteko valheena kieltää sen huhun, joka on liitettynä tuohon onnettomaan hetkeen, Hartonen?
Hartonen laski käsivartensa ristiin ja katsoi synkein silmin lattiaan.
— Ja jos nyt tekisin sen, uskoisitteko minua?
— Eugenia oli ääneti.
— Uskoisitteko minua? kysyi hän kerta vieläkin, mutta äänellä, kun olisi henkensä ja elämänsä vastauksesta rippuva.
Eugenia suvaitsi silmänsä luikahtaa hänen kasvoilleen, jotka näyttivät samaa tuskallista mielen ponnetta kuin äänensäkin; nuo kasvot olivat vielä kalmakat, mutta kokonaan ja avoinna käännetyt Eugeniaan.
— Rikokseen luulen teidät kykeneväksi, jos vihanne on herätettynä — mutta valheesen en!
Ollin rotevaa rintaa paisutti syvä henkitys — ja ikäänkuin päästäkseen Eugenian kaikesta pelvosta, astui hän askelen takaisin.
Noh, kysykää, sitten, armollinen rouva! Tahdon vastata teitä.
Nuorta rouvaa vapisutti vienosti, siinä kun nojahti sohvan laitaan, hän ymmärsi mikä vaara hänellä siinä oli, jossa hän rupesi tuommoisen miehen puheille, mutta hän teki kuitenkin tuon painavan kysymyksen.
— Puolisolleni puhutaan, että se oli jokin muu kuin vain paljas tapaturma, joka katkosutti köyden onnettomuuden päivänä. Sekö sen teki, Hartonen?
— Sen teki tapaturma, taikka ehkä pikemmin, jos niin tahdotte — sen teki sallimus! Entinen isäntämme oli korjatuttanut hina-laitoksensa, ja tämä niinkuin kaikki mitä hän teki, tarkoitti ainoastaan palvelusta, eikä työntekijäin turvaa. Ja mitäpä siitä jos muutama sata työmiestä, joitten, oli joka päivä siinä kulkeminen, joutuikin vaaraan! Kuljetettiinhan siinä kahdesti ja kolmastikin heitä raskaampia painoja, suunnattomia malmimöhkäleitä hinattiin ylös samalla koneella, ja nämä välikappaleet täyttivätkin viime vihdoin virkatoimensa, mutta tällä kertaa työmiehistä ketään ei sattunutkaan, vaan itse herraan. Siinä ei ollut ihmisen sormi, joka pani köyden katkeamaan juuri sinä hetkenä kun sen oli määrä kannattaa hänet; minun käteni siinä ei ainakaan ollut, armollinen rouva! Minä näin vaaran lähestyvän; me olimme juuri tulossa viimeiselle penkerelle. Minä rohkenin tehdä pitkän askeleen ja hänen —
— Hänen syöksitte syvyyteen? keskeytti hänen Eugenia, henkeänsä vetämättä Hartosen viivähtäessä.
— En ainakaan! minä vaan soin hänen syösähtää sinne. Olisin toki voinut pelastaa hänen jos olisin tahtonut. Olihan minulla siihen säpsän verran aikaa. Oma henkeni kyllä oli vaarassa; hän olisi voinnut temmata minun penkereeltä tultuani hänelle avuksi, vaan sitä en olisi epäillyt tehdä minkä kumppalin, minkä työjohtajan hyväksi tahansa, mutta — sitä miestä auttaakseni en sitä tehnyt. Samana hetkenä välähti päähäni kaikki mitä hän meille oli tehnyt, että itse hänelle nyt vaan tapahtui sama, mitä hän joka päivä meille oli suonut, ainoastaan säästääkseen rahaa, ja ettei minun pitäisi sekaantua taivaan toiminnoihin, jos nyt muka kerran kävi siksi, että oikeutta jaettaisi hänellekin. En kättäni liikahtanut, ehkä kyllä kuulin hänen porunsa ja seuraavana hetkenä kaikki jo oli myöhäistä, — tynnyri syöksi syvyyteen ja hän sen ohessa!
Hartonen vaikeni. Eugenia katsahti häneen sydän täynnä kauhistusta ja säälimystä. Hän tiesi aivan hyvin, että syytökset, mitkä Hartonen linkoili vainajaa vastaan; olivat paikallaan, ja jos olisikin hän itse, vaaran tarjona ollessa, ojentanut vihatulle Berkowille pelastavan käden, niin ei toki toinen, joka nyt seisoi hänen edessään, muka tiennyt anteeksi antaa eikä unhottaa kärsimystään! hän antoi vihamiehensä silmin nähden surmautua.
— Oletteko puhuneet minulle täyden totuuden, Hartonen? Uskonne ja kunnianne menettämättä?
— Uskoni ja kunniani menettämättä, armollinen rouva!
Silmäyksensä, synkeä mutta vakainen, yhtyi Eugenian silmiin; ei ollut mitään enään epäilemistä, kun hän nuhdellen sanoi:
— Ja miksi ette epäluulon kumoamalla saata asiaa selville? Miksi ette sano muillekin, minkä nyt olette minulle sanoneet?
Kopea ylenkatse vivahti hänen kasvoissaan.
— Sentähden, ettei kukaan uskoisi minua. Ei yksikään, eipä liioin isänikään. Hän on oikeassa; kaiken aikani olen ollut hurjapäinen ja hillimätön, kumonnut kaikki mitä tielleni on tullut, enkä ole huolinut, mitä minusta on sanottu; siitä olen nyt saanut vetää sakkoja. He tiesivät jokainen minun vihaavan vainajaa, ja kun nyt onnettomuus tapahtui yksin minun läsnä ollessani, niin tiettypä se, että minä olin siihen syypää. Eihän siitä ollut epäilemistäkään. Oma isäni on omain korvani kuullen sen sanonut minulle, ja kun en voinnut vastata hänelle hänen kysymykseensä, josko olin ihan puhdas Berkowin kuolemaan — enhän muuta olisi tarvinnut kuin ojentaa käteni pelastaakseni häntä, enkä kumminkaan tehnyt sitä — kun en voinut vastata hänelle: olen, niin hän ei ensinkään tahtonut minua kuulella. Eikä hän olisi uskonutkaan minua, vaikka olisin itseni puhtaaksi vannonutkin. Sitte kuulustelin asiata sieltä ja täältä toverienkin kesken, ja jos eivät he mitään puhuneet, niin huomasin kuitenkin heidän käytöksestään, että luulivat minun valehtelijaksi. Kerjuun heidän puolustustaan minun ei sopinut ruveta, ja siis soin minä asian kallistua minne halunsa oli; kylliksi oli minulla muunkin puolesta heidän ystävyyksistään ja toveruksistaan. Olisiko oikeudessa minua hengeltä ahdistettu, niin siinä kyllä olisin sanonut, miten asia oli, mutta kysymys on, olisiko sittekään kukaan uskonut minua?
Eugenia pudisti leppeästi päätänsä.
— Teidän täytyy puhdistaa itsenne tuosta epäluulosta, Hartonen, ja te olisitte voineet sen tehdä, jos täyttä totta olisitte sitä koettaneet, mutta kopeutenne ja röyhkeytenne kaiketiki esti teidät sitä tekemästä. Te olette vastustaneet epäluulon ylpeydellä, ja silläpä se juuri on saatettu vahvistukseen. Nyt olette hyljätty tehtaista, kaikilta johtajamiehiltä ja puolisoltani — —
— Mitä minun tulee herra Berkowia kysyä! katkasutti hän röyhkeästi, mitä minun tulee kaikista muistakaan huolia! Kirotkoot minua tahi älkööt, se on minulle yhtä. Mutta sitä minä en salli, että te armollinen rouva käännytte minusta pelvolla ja ynseydellä, pahaa kun ette luule minusta, liioinkaan nyt kun näen silmistänne että uskotte minua — ja kaikki muu on minusta yhdentekevä!
— Minä uskon teitä, sanoi Eugenia vakavasti. Ja minun pitää puhdistaa teidät mieheni silmissä, ainakin pahimmasta epäluulosta. Että jätitte auttamatta siinä kun olisitte voinut auttaa, siitä en tahdo päättää. Asiasta teidän on vastaaminen omassa tunnossanne! Mutta Artturin ei pidä kauemmin uskoa, että isänsä murhaaja on se, joka seisoo häntä vastassa. Sovinto ei nyt enään voi tulla kysymykseen, siksi olette saattaneet hurjuuden liika pitkälle. Vasta muutamia hetkiä tätä ennen olen oppinut tuntemaan, mitä on ollut tapahtumassa ja mitä ehkä vieläkin voi tapahtua, jos ryntäys huomenna on uudistuva purnua vastaan. Hartonen — nuori rouva oli nyt heltynyt niin varomattomaksi, että astui likemmälle häntä ja laski suotuisasti kätensä hänen käsivarrelleen, — Hartonen, me olemme joutunut kauhistuttavan tapaturman äärelle. Te olette pakoittanut mieheni turvan hakuun, kun hän itse ja väkensä on saatettu vaaraan, ja hän on päättänyt käydä avun hakuun. Jos verta on vuotaminen huomenna, jos täytyminen on niin käydä, niin ajatelkaa kenenkä siitä on vastaaminen.
Eugenian lähestyminen ja käsi hänen käsivarrelleen eivät jääneet Ollista ilman vaikutuksetta; mutta tällä kertaa tuo ei ollut hyvällistä. Ollin äänestä katosi katoamistaan entinen kolea vakavuus hänen vastatessa: — Minunko vastaaminen? Olkaa varoillanne, armollinen rouva! Asiasta on ehkä teidänkin vastaaminen, jos se kohtaisi esimerkiksi semmoista, ketä te rakastatte. Herra Berkow ei varmaankaan tule huoneissa viipymään, jos tuolla pihalla on otteluun käyminen, senpä tiedän, ja tiedän kyllä senkin, ketä ensin käyn hakuun, kun kahakka kerta on saanut alkunsa!
Eugenian käsi jo kauan oli pois tempaistu, kun hän itse otti väistääksensä Ollin vierestä. Tuon äänen hän kuuli ja näki samassa silmäilynkin, joka oli varoittava hänelle: ainiaanhan se oli tuo masennettu kontio, joka siinä hetkenä vielä totteli hänen ääntänsä, kentiesi osoittaaksensa hänelle jo tulevana kaiken kauhistuttavan raivonsa; ja tuo peljätty hetki näytti nyt tulleeksi; Ollin silmät uhkasivat myöskin häntä.
— Hartonen, muistakaa että olette isäntänne puolison puheilla, puhkesi hän sanomaan, suotta koettaen taivuta häntä järkeen; jos te vihaatte häntä. —
Isäntääkö? puuttui hän hurjalla ivalla hänen puheesen. Hänestä tässä ei ole kysymystä; hänen puheille minun on ryhtyminen toveri joukkoni etunenässä. Artturi Berkow on se, jota vihaan, siitä syystä että te olette mennyt hänelle vaimoksi, että te rakastatte häntä, ja minä, minä rakastan teitä, Eugenia, enemmän kuin ketään koko avarassa maailmassa. Älkää noin säikähtykö siitä! Varmaan te olette huomanneet sen aikoja sitte; enhän ole ensinkään voinut hillitä itseäni, kohta kun olen joutunut likellenne. Olen koettanut polkea ja tukehduttaa sen valtaväkisin — mutta ei ollut miksikään; eikä ole miksikään nytkään, vaikka vasta tänä päivänä olen saanut kokea tuon vanhan tarinan, että vertaiset sujuvat ainoastaan vertaisilleen, ja että moiselle kuin minä tuskin toki suodaan pienen ylimyksellinen hartioitten nykähys, ehkä henkikin rohjetaan menettää. Mutta josko nyt taas hengen hukkaaminen tulisi kysymykseen, niin siinä minä en uhraa omaani, siihen hurjaan tapaan kun tein teidän tänne tullessanne hevostenne kavioiden alla; silloin se koskee toisen. Olen jo kerta ennenkin Berkowille kantanut kuoleman vihaa, silloin en luullut voivani enään pahemmin vihata ketään ihmistä. Mutta nyt on toisin. Toisen murhaajaksi tosin en joutunut, mutta onpa olemassa toinen, jonka saattaisin tappaa, hänen yksin! Isästä ei niin mitään, mutta tapaanko kerran pojan yksinään semmoisessa tilassa, siinähän sanottakoon: hänkö vai minä, vaiko me molemmat!
Kauhistuttava hetki tuo oli, kun miehen miltei yltynyt kiiho särki sulkunsa, valloilleen päästetty, turmiota tuottava koski, jota ei mikään enään voi tyrehdyttää eikä estää. Eugenia näki, että joka sana, joka änähdys tässä olisi turhaa, ja että kaikki valtansa nyt oli mennyt loppuun. Hän ei olisi pakoon pääsevä. Olli oli häneltä anastanut tien ovelle, mutta hän riensi kellon nauhaa tapaamaan ja riuhtoi sitä ankarasti. Palvelijat tosin olivat toisella puolella kartanoa, mutta ainahan voi kello sinnekin kuulua.
Hartonen oli astunut hänen jälissään. Hän tahtoi temmata hänen kätensä irti kellon nauhasta, mutta samassa oli itse häntä pois tempaamassa käsi, joka innostaan sai voiman lennättää tuon jättiläisen miehen syrjälle kuin lapsen. Artturihan oli tuo, joka nyt seisoi heidän välillään, ja ilosta huudahtaen, mutta samassa myös kuoleman tuskaisena otti Eugenia pakonsa puolisonsa turviin; hän arveli mitä nyt olisi tulossa.
Olli oli noussut jaloilleen mitäänkään äännähtämättä, mutta raivosta tuntemattomaksi julmistuneena. Tuli, joka leimahti hänen silmissään, huomatessaan kuka vastustajansa oli, aavisti välttämättömän surman; mutta Artturi oli jo äkillisellä mielenjänteellä siepannut käteensä yhden pistuoleista, jotka rippuivat kirjoituspöytänsä takana, ja laskien vasemman kätensä puolisonsa vyötäisille ojensi hän tämän surmaavan aseen valloittajata vastaan.
— Pois takasin Hartonen! Äläkä vaan rohkene toisten lähestyä! ainoakin askel puolisotani likemmälle ja te oikoilette kuolleena lattialla!
Hartonen malttui; ehkä kyllä julman raivoksissa, millä hän aikoi heitä masentaa, niin näki hän kumminkin että pistuolin suu oli vakavaan ja tarkkaan ojennettuna häntä puoleen, ja ettei tutissut käsi, joka sitä suuntasi; jo toisella askelella olisi lyyjy häneen tarttuva ja vastustaja olisi häntä voittava; hän puristi vaan oman kouransa, joka oli aseen puutteessa.
— Minä olen pistuolia vailla, minä — sanoi hän hampaitaan kiristellen; olisi minulla niitä, olisimme tasahyvät, herra isäntä, mutta — no ei! semmoisiksi emme tule koskaan. Te olette katsoneet puoltanne paremmin kuin minä; tyhjät minun ovat käteni teidän aseitanne vastaan, ja onhan sitte huokeata nähdä, kummanko onneksi tuo lyhempi korsi joutuu.
Artturi ei päästänyt häntä silmistään.
— Te, Hartonen, olette pitäneet huolen siitä, että nyt aina jännitetyt aseet pitää olla käsillä. Asumukseni ja vaimoni minun toki pitää varjella teiltä, vaikka kuolemankin maksulla. Pois takaisin, sanon vieläkin kerran!
Taas vaiheteltiin tuo molemmin puolinen palavan tulinen silmäys näiden kahden kesken, samoin kuin edellisessäkin tähdellisessä yhteentulossa, jossa he molemmat näyttivät punnitsevan toistensa voimia, ja nyt niinkuin silloinkin oli nuori isäntä se, joka joutui voittajaksi, vaikka nyt olikin käynyt niin pitkälle, että hänen tarvitsi käyttää toisia aseita kuin silmiänsä. Hän seisoi vielä liikahtamatta, sormi kirpaisimella, ja silmillään seuraten jokaista vastustajansa liikettä, kunnes tämä otti peräytyäkseen.
— En ole koskaan pitänyt henkeäni suuressa arvossa, sanoi Olli pöyhkeästi; sen luulen teidän molempain kylläksenne nähneen, mutta ei sittekään haluta minun antaa itseäni kynnyksellänne tappaa; välillämme tilit vielä eivät ole tehtynä. Älkää noin tutisko, armollinen rouva! Olettehan hänen sylissään, ja hän on turvattuna; vielä nyt on hän turvattu, mutta emme me vielä ole lopussa. Ja jos nyt seisottekin siinä, niin kuin ei voisi mikään erottaa teitä toisistanne, niinkuin olisitte toisiinne liitetyt kaikeksi iankaikkisuudeksi, niin kyllä kerta tuleeminunkinaikani ja silloin teidän tulee minuakin ajatella!
Hän meni. Raskaat askelensa kopsahtivat vierashuoneessa, ulkopuolisessa huoneessa, ja ääni niistä katosi lopuksi ulkona. Nuori rouva likistyi likemmä puolisonsa rintaa; hän oli nyt nähnyt, kuinka Artturi osasi suojella häntä.
— Tulitpa hyvään aikaan, Artturi! sanoi hän, vielä vapisten peljästyksestä. Olin lähtenyt huoneistani vastoin varoitustasi; se oli varomattomasti tehty, sen ymmärrän; mutta minä tahdoin odottaa sinua täällä, luullen toki huoneissa vielä olevani ilman vaaratta.
Artturi laski aseen ja syleili häntä innokkaasti.
— Mutta etpä ollutkaan, sen olemme nyt nähneet. Mitä Hartosen oli tehtävä täällä työhuoneessani?
— En tiedä. Hän haki sinua, arvattavasti ei hyvässä tarkoituksessa.
— Minun pitää olla varoillani vaikka viimeisiin, sanoi hän hiljaisesti ja laski pistuolin kirjoituspöydälle. — Näethän, että jo olen hankkinut aseita tuommoisiinkin tapahtumiin, mutta arvelen että tämä vaan oli alkajaisia huomispäivälle, jolloin varsinainen ryskytys alkaa. Pelkäätkö, Eugenia? Anottu apu voi vasta illan puoleen olla täällä; meidän täytyy yksinämme kestää koko päivä vihollistemme rynteitä.
— Sinun rinnallasi en pelkää mitään. Mutta, Artturi, — äänensä todisti rukoilevaista tuskallisuutta — älä vaan enään yksinäsi mene ryskeen keskelle niinkuin puolenpäivän aikana! Hän on siellä, ja hän on vannonut kuolemasi.
Artturi nostahti hiljaa nuoren puolisonsa päätä ylemmälle ja katsahti uskollisesti ja vakaasti häntä silmiin.
— Elämä ja kuolema eivät toki yksistään ole Hartosen käsissä; totta löytyy toinenkin, joka asiasta päättää. Älä murehdi, Eugenia! Minä olen täyttävä kaikki vaatimukset, mutta toisin nyt on käyminen kuin ennen; nythän tiedän miten vaimoni huolehtii minusta; sitä ei ole niin vähällä unohtamista.
Tuolla ulkona, paltalla seisoi Olli Hartonen. Hämärä oli käynyt synkeämmäksi; hänen kasvoistaan ei enään käynyt näkeminen mitä mielessään, hengähti kun silmiänsä käännähti huoneiden akkunoihin, joista äskeisin oli lähtenyt; mutta äänensä todisti sen, kun hän puoli-ääneen, ikäänkuin vannoen, jupisutti samaa uhkausta, jonka hän jo Artturille oli lausunut. Hän tahi minä, taikka jos niin on täytyminen käydä — me molemmat.
* * * * *
Toisena aamuna! Tuopa oli ajatus, joka huolestutti ei ainoastaan Artturin puolisoa, vaan koko hänen talonväkeänsäkin. Nythän oli tulossa tuo peljätty aamu ja näytti toteuttavankin sen pelvon, millä oli käyty sitä vastustamaan. Niin varhainen kuin aika vielä oli, olivat tehtaan virkamiehet jo isäntänsä luona. Olivatko he kokoontuneet sinne neuvoittelemaan vai olivatko he paenneet sinne? — näyttipä miltei niinkuin olisivat sen tehneet, sillä kasvonsa olivat kalpeat ja pöyhistyneet, ja puheet ja vastaukset, ehdoitukset, voivotukset ja änkkäykset kuuluivat sekaantuvan toinen toisiinsa.
— Minä pidän vieläkin siitä, mitä jo sanoin: paha oli, kun ne kolme miestä vangittiin! intti Sihvonen, tirehtöörin puoleen kääntyneenä. Se kyllä olisi voitu tehdä, jos sotaväen apu jo olisi ollut täällä, mutta ei ikänä omin neuvoimme. Nyt he ryntäävät huoneesen pelastamaan vankeja, ja me häädymme laskemaan ne vapaiksi.
— Suokaa anteeksi, mutta sitä emme saa tehdä! sanoi yli-insinööri, joka tavallisesti oli vastaista mieltä kuin molemmat kumppalinsa. Kyllä kestämme ryntämisen ja kovalle käydessä otamme puolustautaksemme näissä huoneissa; paitsi sitä on herra Berkowkin päättänyt sen tehdä.
— No niin, tepä tiedättekin paraiten hänen päätöksensä; tehän olette hänen ainoa neuvon antajansa! arveli tirehtööri vähän noukastuneena, kun ei saattanut kerskata semmoisesta isäntänsä luottamuksesta, vaikka virkansa ehkä pikemmin olisi pitänyt oikeuttaa häntä siihen.
— Herra Berkowin on enimmiten tapa yksinään tehdä päätöksensä, vastasi yli-insinööri karmiasti. Olen vaan nyt, kuin tavallisestikin samaa mieltä kuin hänkin. Olisipa se vastoin oikeuden ja velvollisuuden vaatimuksia, ja päälliseksi todistaisi se vaivaisenkin kurjuutta jos päästettäisiin irti ne kolme pahantekijää. Tarkoituksensa oli hävittää työkoneet meiltä.
— Hartosen käskystä! virkkoi siihen Sihvonen.
— Yhtä kaikki! he yrittivät panemaan sitä toimeen. Herra Berkow joutui oikeaan aikaan konnantekoa estämään, ja tahtoisinpa nähdä ken olisi päästänyt heidät rankaisematta. Hän panetti heidät kiini ja siinä teki hän oikein. Hartonen toki ei ollut tässä työssä; hän oli vielä purnussa, missä meteli oli täydessä kiihkossa, ja missä hän ei kauemmin voinut estää miehiä menemästä työhön, kun oma isänsä rupesi häntä ahdistamaan.
— No niin, ja onneksemme joutui purnumestari meille avuksi, sanoi tirehtöri. Tottapa hän näki, ettei ollut hänellä enään muuta neuvoa estääksensä julmuuksia, koska aamulla itsestään tarjoutui viemään väkeä työhön, vaikk'ei tuo toimi olekaan hänelle kuuluva. Kylläpä hän tiesi ettei poika rohkenisikaan vastukseen ryhtyä, ja muitten joukossa ei ollut ketään, joka liikahti sormeakaan kumppaleitten neuvoksi, kun näkivät johtajan väistyvän. Ainoastaan vanhusta saamme kiittää, että kaivoksen suun saimme vapaaksi.