Pian olin lukenut kaikki kirjastossamme löytyvät historialliset teokset. Pyysin sen vuoksi kirjakauppiastamme lähettämään jotain uutta historiallista teosta katsottavaksi. Hän lähetti minulle silloin »History of Civilization in England»[1]. »Teos ei ole täydellisesti valmis», kirjoitti kirjakauppias, »mutta tähän liitetyt kaksi nidosta, jotka ovat sille johdantona, ovat itsessänsä kokonaisuus ja ovat koko sivistyneessä maailmassa herättäneet suurta huomiota. Sanotaan, että kirjoittaja on tässä laskenut peruskiven aivan uuteen historian ymmärtämiseen.»
[1] Englannin sivistyshistoria. Suomentaja.
Niin, todellakin, kokonaan uuteen. Kun olin lukenut ja uudestaan lukenut nämä kaksi nidosta, tuntui minusta kuin olisin ollut henkilö, joka on elänyt koko elämänsä ahtaassa laaksossa ja tulee ensi kerran viedyksi korkealle vuoren kukkulalle, josta hän voi vapaasti nähdä laajalle maiden ja merien yli. En tahdo sanoa että minä, kolmenkolmatta vuotias, joka olin ainoastaan saanut tavallisen, pintapuolisen tyttö-kasvatuksen, ymmärsin kirjan kaikessa laajuudessaan, mutta sen viehätys valtasi minut. Huomasin, että minun ahtaan laaksoni ulkopuolella oli suuri, suuri maailma, josta en tähän asti ollut mitään aavistanut. Vasta sitte kun viidentoista, kahdenkymmenen vuoden kuluttua jälleen luin tämän kirjan, ja sitte kun olin tutkinut muutamia muita samassa hengessä kirjoitettuja teoksia, voin ehken rohjeta sanoa, että olin sen ymmärtänyt. Mutta *yksi* asia selveni minulle jo silloin: ihmiskunnan historiaa eivät määrää, niinkuin ennen ajateltiin, kuninkaat ja valtiomiehet, sodat ja valtioliitot, vaan ihmisälyn vähitellen tapahtuva kehitys. Polvesta polveen kulkeva *ihailu*, jolla muut historian kirjoittajat olivat tavallisesti kuvanneet mahtavien valloittajien ja maanhävittäjien elämänvaiheita, puuttui kokonaan Bucklen historiasta, päin vastoin näyttää hän toteen, että sotilassäädyn arvo on päinvastaisessa asemassa jonkun kansan sivistyskantaan: kuta lähempänä barbari- eli raakalaistilaa ollaan, sitä useammin tavataan molemminpuolista taistelua, sitä ahtaammat ovat rauhan rajat: maakunta maakuntaa, kaupunki kaupunkia, perhe perhettä vastaan. Hän panee erityisesti painoa siihen, että ihmiskunnan edistyessä on *rakkaus* sotaan enempi, kuin itse sota, vähentymässä. Olinhan minäkin lyhyellä kehitysajallani ehtinyt huomata, miten tuo rakkaus ja ihailu yhä enempi oli alkanut muuttua vastenmielisyydeksi. Ja jos olinkin usein koettanut ehkäistä tätä vastenmielisyyttä, ajatellen että se on arkamaista ja oikeudetonta, niin huomasin nyt, että se oli vaan kaiku ajan hengestä, sekä että monella oppineella ja ajattelevalla oli sama käsitys kuin minullakin.
Siis olin minä Bucklen *History of Civilization*'issa löytänyt juuri päinvastaisia ajatuksia kuin mitä olin etsinyt, ja kuitenkin pidin tätä löytöäni voittona. Tunsin että tämä minua jalostutti ja tyynnytti. Kerran koetin isäni kanssa puhua tästä asiasta, mutta hän ei minua lainkaan ymmärtänyt. Hän ei tahtonut tulla kanssani vuorelle — se tahtoo sanoa, hän ei tahtonut lukea kirjaa, ja olihan silloin turha keskustella niistä mielipiteistä, joita siinä esille tuotiin.
Nyt seurasi toinen aste mielentilassani, jolloin suru alkoi muuttua alakuloisuudeksi. Silloin luin ja tutkin vielä hartaammin. Bucklen teoksesta olin saanut halua miettimiseen ja sitä lukiessani olin saanut oppia tuntemaan ylevämpiä ajatuksia maailmasta ja siinä olevista esineistä. Tahdoin yhäkin vielä tällaista nautintoa ja sen vuoksi annoin monen samallaista henkeä sisältävän kirjan seurata tätä ensimäistä. Hartaus, jolla antausin lukemiseeni, ja hupi, jonka se minulle tuotti, vaikutti suuresti siihen, että alakuloisuus katosi ja neljäs aste valloitti mielentilani. Mutta samalla kuin aloin jälleen saada takaisin entisen elämänhaluni, tunsin, etteivät kirjat minua enää täysin tyydyttäneet, ja että minun tulisi elämästä, todellisesta elämästä etsiä ja löytää tukea uudelle katsantotavalleni ja saada vapaampi ala edistyvälle kehitykselleni. Katsoen minun kasvatukseeni ja suku-asemaani ei minulla ollut muuta tilaisuutta siihen kuin — seuraelämä.
Siis talvella 1863 päätin minä jälleen ottaa siihen osaa ja samalla saattaa sinne molemmat nuoret sisareni.
* * * * *
Sisareni ja minä huvittelimme oikein sydämen pohjasta, minä en suinkaan vähemmin kuin he. Olihan erinomainen nautinto että, sitte kun oli viettänyt neljä vuotta mitä yksitoikkoisinta maailmasta eroitettua elämää, yhtäkkiä tulla iloisten juhlien pyörteen keskukseen, saada puhella etevien henkilöiden kanssa sekä saada vastaanottaa paljo — niin miksi en sanoisi sitä — ihailua ja hellyyttä. Minun ympäristössäni oli useamman kuin yhden kerran tehty viittauksia siihen suuntaan, että minun pitäisi mennä naimisiin, mutta kaikissa niissä nuorissa herroissa, jotka ympäröivät minua ja sisariani, ei ollut yhtäkään, joka olisi tehnyt mitään syvällisempää vaikutusta minuun. Tunsin, että niiden ja minun välillä oli aita, jonka opiskeluni ja miete-elämäni niinä neljänä yksinäisenä vuotena oli muodostanut. Kaikilla noilla loistavilla nuorilla herroilla, joiden suurin harrastus oli urheilu, peli, tanssi, kurtiisi ja kunnianhimo, ei ollut vähintäkään käsitystä niistä asioista, joihin minun ajatukseni olivat kiintyneet ja joista minun henkeni oli saanut niin runsasta ravintoa. Tunsin, että jos sydämeni vielä kerran tuntisi rakkautta, tulisi rakkauteni esineen täydellisesti vastata minun vaatimuksiani.
Mutta minä työskentelin paljo pikku Rudolfini ja omien opintojeni kanssa. Mihinkään erityisen laajoihin erikoistutkimuksiin en ryhtynyt, mutta koetin aina pitää kehitystäni ajan henkisten virtausten tasalla. Hankin itselleni etevimmät maailmankirjallisuuden tuotteet, ja luin kaikki tieteellisetkin kirjoitukset »Revue des deux mondes»issa ja muissa samanlaisissa aikakauskirjoissa. Näistä opinnoista oli tosin seurauksena, että juopa samanikäisteni ja minun välilläni yhä kasvoi ja suureni, mutta sitä ei voinut auttaa. Olisin mielelläni avannut oveni muutamille kirjallisuuden ja tieteen etevimmille edustajoille, mutta se ei voinut käydä päinsä; »porvarillisia» aineksia ei otettu vastaan Itävallan hienoimmassa niin sanotussa »seuraelämässä». Tämä tapa on sittemmin muuttunut, mutta siihen aikaan, josta minä nyt puhun, oltiin vielä hyvin tarkkoja tässä suhteessa; se joka ei ollut tullut esitellyksi hovissa tahi voinut esiintuoda vähintään kuuttatoista sukupolvea, suljettiin ilman enempää pois seuraelämästä. Ja toiselta puolen en tahtonutkaan tuoda älyn ja tiedon miehiä näiden kreivittärien, kenraalien ja vanhojen aatelisneitien sekaan, jotka eivät puhuneet muusta, kuin siitä missä eilen tanssittiin ja missä huomenna tultaisiin tanssimaan, kuinka monta maatilaa ruhtinas Croy omistaa, josko rouva X:n äiti on syntyjään Wenkheim tahi Khevenhüller ja niin edespäin. Myöskin ajattelevat, tietorikkaat ja älykkäät miehet, joita oli sangen monta meidän piirissämme, pitivät velvollisuutenansa puhella samallaisia sisällyksettömiä ja mitättömiä puheita meidän, tanssivan nuorison kanssa. Kuinka mielelläni olisinkaan päivällisen jälestä vetäytynyt johonkin huoneen nurkkaan, jossa muutamat paljo matkustaneet tahi muuten oppineet ja etevät miehet keskustelivat vakavia kysymyksiä, mutta tämä olisi ollut rikos vallitsevaa tapaa vastaan, joka rautakourallansa piteli meitä nuoria erillään kaikesta itsenäisyydestä, ja varoitti meitä ettemme vapautuisi ennakkoluuloista. Ja jos olisinkin lähestynyt noita herroja, olisi tuo mieltäkiinnittävä keskustelu Byron'ista, Strauss'ista ja Renan'ista heti loppunut ja sen sijaan olisin heti kuullut: »Oi kreivitär, kuinka ihana te olitte eilen», tahi »te tulette kai Venäjän ministerin iltamaan?»
* * * * *
— Sallitko, Martha — sanoi serkkuni, Konrad Althaus, tanssiaisissa kreivitär L:n luona — että esittelen sinulle everstiluutnantti, parooni Tillingin.
Minä kumarsin. Serkkuni poistui, ja luullen että esitelty tahtoi tanssia kanssani, nousin tuoliltani ja laskin käteni hänen käsivarrelleen.
— Suokaa anteeksi, rouva kreivitär — sanoi parooni hiukan hymyillen — minä en osaa tanssia.
— Ahaa, sitä parempi — sanoin minä ja istahdin jälleen. — Vetäysin juuri tänne syrjään saadakseni levätä hiukkasen.
— Ja minä pyysin saada tulla esitetyksi voidakseni ilmoittaa teille tärkeän asian.
Katsoin ylös hämmästyneenä. Parooni näytti hyvin vakavalta. Hän ei ollut enää nuori, noin nelikymmenvuotias; hänellä oli muutamia hopeahivuksia ohimoilla, mutta ylipäänsä näytti hän sangen miellyttävältä.
Everstiluutnantti von Tilling ei istunut vierelleni, vaikka häntä siihen kehoitin.
— En tahdo vaivata teitä kauemmin, kreivitär. Asia, joka minulla on teille ilmoitettava, ei sovellu puheaineeksi tanssiaisissa. Pyytäisin vaan luvan tulla käymään luonanne; tahtoisitteko olla hyvä ja määrätä päivän ja hetken, milloin saisin puhua kanssanne.
— Otan vastaan joka lauantai kahden ja neljän välillä.
— Silloin on luonanne luultavasti suuri joukko vieraita. Minun täytyy saada puhua teidän kanssanne kahden kesken.
— Te kiihoitatte uteliaisuuttani. Määrätkäämme huomenna, tiistaina, samaan aikaan. Olen kotona teitä enkä ketään muita varten.
Hän kiitti kumartaen ja poistui.
Seuraavana päivänä annoin käskyn, että ei ketään muuta otettaisi vastaan kuin parooni Tilling. Sisareni eivät olleet kotona, ja täti Maria, heidän väsymätön *garde dame*'nsa[1], oli seurannut heitä luistinradalle.
[1] Vanhempi seuralaisnainen. Suomentaja.
Kun määrähetki lähestyi, otin erään kirjan ja istuin odottamaan pieneen salonkiini. En tarvinnut odottaa kauvan. Kello kymmenen minuuttia yli kaksi saapui parooni Tilling.
— Kuten näette, kreivitär, olen minä täsmällinen — sanoi hän tervehtien kunnioittavasti.
— Onneksi — sanoin minä hymyillen — sillä muutoin olisin menehtynyt uteliaisuudesta.
— Siis sanon teille heti ilman pitkiä esipuheita sanottavani. Eilen en sitä tehnyt, syystä, että en tahtonut synkentää iloista mielialaanne.
— Te peljästytätte minua.
— No niin: minä otin osaa Magentan taisteluun.
— Ja te näitte Arnon kuolevan! — huudahdin minä kiivaasti.
— Se on totta. Voin kertoa teille hänen elämänsä viimeisistä silmänräpäyksistä.
— Puhukaa! — sanoin minä vavisten.
— Älkää peljätkö, kreivitär. Jos teidän puolisonne viimeiset silmänräpäykset olisivat olleet niin hirmuiset, kuin monen muun toverini, en olisi niistä koskaan teille kertonut; ei ole mitään katkerampaa, kuin tietää jonkun meille rakkaan kuolleen tuskaisen kuoleman.
— Nostatte kiven sydämeltäni. Kertokaa.
— En tahdo uudistaa tuota sisällyksetöntä lausetta, jolla koetetaan lohduttaa niitä, jotka ovat taistelussa kadottaneet jonkun rakkaan sukulaisen: »hän kuoli kuin sankari», sillä minä en oikein käsitä mitä sillä tarkoitetaan — mutta todellisen lohdutuksen voin teille tarjota: hän kuoli, ajattelematta kuolemaa. Hän oli alusta pitäen vakuutettu siitä, ettei hänelle mitään pahaa tapahtuisi. Me olimme paljo yhdessä, ja hän puhui usein minulle kodistansa ja rakkaistansa, näytti minulle nuoren, kauniin vaimonsa ja lapsensa valokuvat, sekä pyysi minua sodan loputtua käymään hänen kodissaan. Magentan taistelussa satuin sattumalta olemaan hänen vierellään. Jätän kertomatta, mitä sitä ennen tapahtui — sitä on mahdoton kertoa. Miehet, jotka jo luonteeltaan ovat sotaisia, tulevat taistelun pauhinassa ja kuulasateessa sellaiseen kiihkoon, etteivät he oikein tiedä mitä heidän ympärillänsä tapahtuu. Sellainen mies oli Dotzky. Hänen silmänsä leimusivat, hän tähtäsi varmasti, hän oli aivan kun juopunut sotainnosta, sen voin minä, joka olin selvä, nähdä. Silloin tuli pommi suhisten ja putosi maahan vähän matkan päähän meistä. Kun kummitus räjähti kaatui kymmenen miestä maahan, niiden joukossa myöskin Dotzky. Kauhea epätoivon huuto kuului haavoitettujen suusta, mutta Dotzky ei huutanut: hän oli kuollut. Minä ja pari toveria koetimme auttaa haavoitettuja, mutta se oli mahdotonta, ne taistelivat kaikki kuoleman kanssa, olivat hirveimmällä tavalla haavoittuneet ja kärsivät kauheita tuskia — — —. Ainoastaan Dotzky, jonka vierelle laskeusin polvilleni, oli jo herennyt hengittämästä; hänen sydämensä ei sykkinyt ja hänen rikkiammutusta kyljestänsä pulppusi veri esiin sellaisella voimalla, että jos hän olisikin ollut vaan tunnotonna ja ei kuolleena, ei olisi tarvinnut peljätä, että hän virkoaisi —
— Peljätä? — keskeytin minä häntä itkien.
— Niin, sillä meidän täytyi antaa heidän levätä siinä auttamatta: edessämme kaikui taas murhaan käskevät »hurraa»-huudot ja meidän takanamme riensi ratsuväki, joka armahtamatta kulkisi noitten kuolevien ylitse — onnellinen se joka jo oli kuollut! Hänen kasvoillansa lepäsi tyyni, levollinen ilme, ja kun me taistelun jälkeen etsimme meidän kuolleitamme ja haavoitettujamme, löysin minä hänen samasta paikasta sama rauhallinen ilme kasvoillaan. Tämän asian olen tahtonut teille ilmoittaa, kreivitär. Tosin olisin voinut tehdä sen jo monta vuotta sitte — ainakin kirjeellisesti — mutta tulin ajatelleeksi sitä vasta eilen, kun serkkuni sanoi, että hän muiden muassa odotti vieraakseen Arno Dotzkyn leskeä. Suokaa anteeksi, jos olen mieleenne tuonut surullisia muistoja, luulen kuitenkin täyttäneeni velvollisuuteni, koska olen vapauttanut teidät kiusallisesta epätiedosta.
Hän nousi ja minä ojensin hänelle käteni.
— Kiitän teitä, parooni Tilling — sanoin minä vapisevin, huulin — te olette todellakin antanut minulle arvokkaan lahjan: tiedon, että mieheni kuolema oli tuskaton ja kivuton. Mutta jääkää vielä hetkeksi — tahtoisin kuulla teidän puhuvan enempi — puhuessanne äsken lausuitte sanasen, joka sai tunteen sielussani värisemään. Sanokaa minulle kiertelemättä: inhoatteko sotaa?
Tillingin kasvot muuttuivat synkiksi.
— Suokaa minulle anteeksi, rouva kreivitär, jos en voi lausua mielipidettäni tässä asiassa. Sitäpaitsi en voi pysähtyä kauvemmin, minua odotetaan toisaalla.
— Silloin en tahdo pidättää teitä, parooni Tilling — vastasin minä, jonka jälkeen hän, pyytämättä saada uudistaa käyntiänsä, kumarsi ja poistui.
* * * * *
Karnevaali oli ohitse. Molemmilla nuorilla sisarillani oli ollut tavattoman hauskaa, ja he olivatkin rientäneet huvista huviin nuoruuden väsymättömällä huvitteluhalulla. Mitä minuun tulee, olin tehnyt päiväkirjaani seuraavan muistoonpanon:
»Olen iloinen, että ikuinen tanssiminen on ohitse. Se alkoikin jo tulla kovin sisällyksettömäksi. Ei yhtä ainoata hauskaa ihmistä koko tuossa joukkiossa, aina samat kasvot, samat keskusteluaineet, samat imartelut ja joutavat »kurtiisit». Ainoa, joka olisi voinut tehdä nämä seurat vähän hauskemmiksi — no niin, hänestä emme huoli puhua, hän ei tule kenties koskaan enää tielleni —»
Laskiaisen aikaan pysyin poissa melkein kaikista iltamista ja seurusteluista, sillä olin aivan äkkiä kadottanut halun niihin. Mieluummin jäin montakin kertaa kotia Rudolfin kanssa, ja kun hän oli pannut maata, otin minä jonkun kirjan ja rupesin lukemaan. Joskus tuli isäni luokseni vieraaksi ja me puhelimme jonkun tunnin. Luonnollisesti oli puheaineenamme parhaastaan sotaiset muistot. Olin kertonut hänelle Tillingin kertomuksen Arnon kuolemasta, mutta se ei näyttänyt tekevän häneen mitään vaikutusta. Jos joku oli kuollut tuskallisesti tai ilman tuskia, oli hänelle aivan yhdentekevä. Hänen mielipiteensä mukaan oli kuolema sotatantereella niin suuri kunnia, ettei siihen kuuluvia tuskia saanut ollenkaan ottaa lukuun.
Se tapa, millä hän puhui ylpeydellä itsestään ja kunnioituksella muista, jotka olivat siinä tahi siinä taistelussa haavoittuneet, saattoi kuuntelijan unhoittamaan, että tuollainen kuolema ja sattumus saattaisikaan tuottaa tuskaa. Kuinka toisenlaisen vaikutuksen Tillingin kertomus oli tehnyt; kuinka syvää osanottoa osottikaan hänen kertomuksensa niistä kymmenestä onnettomasta, jotka räjähtäneen pommin runtelemina päästivät sydäntäsärkeviä valitushuutoja. En kertonut Tillingin sanoja isälleni, sillä tunsin vaistomaisesti, että ne olisivat hänen mielestään olleet sotilaalle sopimattomia ja vähentäneet hänen kunnioitustansa niiden lausujaa kohtaan, ja se olisi minusta ollut ikävätä. Sillä juuri se vastenmielisyys, jolla Tilling oli nähnyt ja kertonut sotatoveriensa kuoleman ja joka kenties ei juuri sotilaalle soveltunut, mutta aivan varmaan oli todistus siitä, että kertojalla oli jalo ja ihmisrakas luonne — juuri se oli tunkenut sydämeeni ja herättänyt minussa mieltymystä häneen.
Kuinka mielelläni olisinkaan tahtonut puhua Tillingin kanssa enempi tästä asiasta, mutta hän ei näkynyt olevan halukas tuttavuutemme jatkamiseen. Hänen viimeisestä käynnistään oli kulunut neljätoista päivää, jolla ajalla olin ainoastaan nähnyt häntä pari kertaa, etäällä teaatterissa ja kadulla. Miksi oli sydämeni sykkinyt niin kiivaasti silloin, miksi oli minun sitte niin vaikea saada ajatukseni hänestä erilleen?
Eräänä päivänä tuli isäni luokseni.
— Rakas lapsi, minulla on sinulle yksi pyyntö. — Hän piti kädessään erästä kääröä.
— Tässä on minulla sinulle jotain, — sanoi hän laskien käärön pöydälle.
— Pyyntö ja lahja! Sitähän voi sanoa lahjomiskoetukseksi! — sanoin minä nauraen.
— Kuule nyt pyyntöni, ennenkuin avaat käärön, ja lahjan komeus sinut häikäisee. Minulla on tänään hyvin ikävät päivälliset — — —
— Tiedän, kolme vanhaa kenraalia rouvineen.
— Ja kaksi ministeriä rouvineen, lyhyesti, juhlallinen, jäykkä, unta-antava tilaisuus.
— Sinä et suinkaan halunne, että — — —
— Niin, sitä minä juuri haluan. Sillä koska naiset vielä kunnioittavat minua käynnillään, täytyy minulla olla myös joku nainen, joka pitää emännän virkaa.
— Mutta täti Mariahan on luvannut tehdä sen.
— Hänellä on tänään tavallinen, kova päänsärkynsä; minulla ei ole siis muuta neuvoa — — —
— Kuin uhrata tyttäresi, niinkuin monet muut isät muinais-aikaan tekivät — — — esimerkiksi Agamemnon Iphigenian. Olkoon menneeksi, minä suostun kohtalooni.
— Sitä paitsi on vierasten joukossa pari nuorempaakin: tohtori Bresser, joka viimeisen sairauteni aikana hoiti minua niin mainiosti ja jolle tahtoisin mielelläni olla vähän kohtelias. Vielä on everstiluutnantti Tilling — — — mutta sinähän tulet aivan punaiseksi, mikä sinua vaivaa?
— Minua? Oi, varmaankin vaan uteliaisuus, sillä nyt en voi enää pidättää itseäni, nyt minun täytyy katsoa mitä olet tuonut minulle. — Ja minä aloin avata kääröä.
— Ei se ole sinulle — — — älä odotakaan mitään helmikoristetta — — — se on Rudille.
— Vai niin, kyllä näen, leikkikaluja. Tinasotamiehiä! Mutta, isä, ei suinkaan nelivuotias lapsi — — —
— Minä aloin jo kolmivuotisena leikkiä sotamiehenä. Sitä ei voi kyllin aikaisin alottaa. Ensimäiset havaintoni olivat rumpuja, sapeleja, äkseeraus- ja komentosanoja. Sillä tavoin herää rakkaus sotilastoimeen — — —
— Minun Rudolfistani ei tulekaan sotilasta — keskeytin minä häntä kiivaasti.
— Martha! Minä tiedän, että hänen isänsä toivoi — — —
— Hänellä ei ole enää isää. Rudolf on yksin minun omani, ja minä en tahdo — — —
— Että hän antautuu ihanimpaan ja kunniakkaimpaan kaikista toimista?
— Ainoan lapseni henkeä en pane sodalle alttiiksi, — sanoin minä päättäväisesti.
— Minäkin olin vanhempieni ainoa lapsi, ja minusta on sentään tullut sotilas. Arnolla ei ollut, ainakaan minun tietääkseni, sisaruksia, ja veljesi Otto on samoin minun ainoa poikani. Ja siitä huolimatta olen hänen pannut sotakouluun. Meidän sukujemme perintötapa vaatii, että Dotzkyn ja Althausin perilliset antautuvat isänmaan palvelukseen.
— Isänmaa tarvitsee häntä vähempi kuin minä.
— Jos kaikki äidit ajattelisivat niin!
— Silloinpa ei olisi mitään paraadeja ja sotakatselmuksia, eikä mitään alas ammuttavia ihmismuureja. Ei mitään »kanuunanruokaa», niinkuin sattuvasti sanotaan. Eikä se olisikaan mikään onnettomuus.
Isäni kasvot saivat hyvin tyytymättömän leiman.
— Voi, teitä naisia! — sanoi hän halveksien. — Kaikeksi onneksi ei pojan tarvitse pyytää sinulta lupaa saada tulla sotilaaksi, sillä sotilaan verta virtailee hänen suonissaan. Ja sitäpaitsi ei hän varmaankaan tule olemaan ainoa poikasi. Sinä menet kai uusiin naimisiin, Martha?
— Mihin aikaan ovat päivälliset, milloin pitää minun tulla? — kysyin minä vaihtaakseni keskusteluainetta.
— Kello viisi. Mutta tule puoli tuntia aikaisemmin. Nyt minun täytyy mennä, tervetultua jälestä. Ja tervehdi Rurua, Itävallan armeijan tulevaa päällikköä!
Juhlallinen, jäykkä, unta-antava tilaisuus, — niin oli isäni nimittänyt tulevaa päivällistään. Ja sellainen olisi se varmaankin ollut minunkin mielestäni, jollei vierasten joukossa olisi ollut eräs henkilö, joka suuressa määrässä herätti mielenkiintoani.
Parooni Tilling tuli juuri ennen päivällisen alkua, ja minä olin siis ollut tilaisuudessa vaihtamaan hänen kanssaan vaan pari välinpitämätöntä sanaa, silloin kun hän tervehti minua. Ja pöydässä, jossa minut oli asetettu kahden vanhan, harmaapäisen kenraalin väliin, istui Tilling niin kaukana minusta, että minun oli mahdoton saada hänet ottamaan osaa siihen keskusteluun, jota meidän pöydän päässämme pidettiin. Lohdutin itseäni, ajatellen sitä hetkeä, jolloin jälleen palaisimme salonkiin. Siellä pyytäisin Tillingin viereeni istumaan ja koettaisin saada hänet vielä tarkemmin kertomaan tuosta tapauksesta taistelutanterella. Halusin jälleen kuulla sitä äänenvärettä, joka ensi kerran oli minua niin myötätuntoisesti liikuttanut.
Mutta, alussa en ollut lainkaan tilaisuudessa panna toimeen aikeitani. Molemmat harmaapäät olivat ympärilläni, vielä päivällisenkin jälkeen, ja asettuivat vierelleni istumaan, kun rupesin kahvia (»café noir») tarjoamaan. Seurueesemme yhtyi pian isäni, ministeri X., tohtori Bresser — ja myöskin Tilling, mutta keskustelu, joka nyt syntyi, oli yleinen. Muut vieraat, muun muassa kaikki naiset, istuivat huoneen toiseen nurkkaan, jossa ei poltettu, kuin sitävastoin meidän nurkassamme polttaminen oli sallittu.
— Saas nähdä, eiköpäs taaskin pian syttyne sota, sanoi eräs kenraaleista.
— Hm, — arveli toinen, — tuleva sota tulee olemaan Venäjää vastaan, luullakseni.
— Täytyykö sitte aina olla »tuleva sota?» — keskeytin minä, mutta kukaan ei sitä huomannut.
— Mieluummin Italiata vastaan, — arveli isäni. — Meidän täytyy kai saada Lombardia takaisin — — — Sellaisen tulon Milanoon kuin oli vuonna 49, vanha Radetzky etunenässä, — sellaisen tahtoisin vielä elämässäni nähdä. Oli kirkas aamupäivä — — —
— Oi, kertomuksen Milanoon tulosta tunnemme kaikki, — keskeytin minä häntä.
— Myöskin kertomuksen uljaasta Hupfaufista?
— Tietysti, ja se on minun mielestäni hyvin inhoittava.
— Mitä sinä siitä ymmärrät?
— Kerro, Althaus, sitä historiaa emme ole kuulleet, — kehoittivat molemmat harmaapäiset.
Isäni ei antanut pyytää itseänsä kahdesti.
— No niin, Hupfauf oli tyrorilainen ja mainio pyssymies. Jokaisessa maaliin-ammunnassa satutti hän pilkkuun joka ainoa kerta. Mitä teki mies nyt, kun milanolaiset nostivat kapinan. Niin, hän pyysi luvan saada mennä neljän toverin kanssa tuomiokirkon katolle ja sieltä ampua kapinoitsijoita. Hän sai luvan. Ne neljä toveria, joilla kullakin oli pyssy muassaan, saivat koko ajan ladata kiväärejänsä ja ojentaa ne Hupfaufille, ettei häneltä menisi yhtään aikaa hukkaan. Ja tällä tavalla ampui hän yhdeksänkymmentä italialaista, toisen toisensa jälkeen.
— Inhoittavaa! — huudahdin minä. — Jokaisella noilla italialais-raukoilla oli kotona äiti tahi joku muu, jota hän rakasti ja joka nyt kenties oli kadottanut ainoan tukensa.
— Jokainen heistä oli vihollinen, lapseni, ja se muuttaa koko asian.
— Aivan oikein, — sanoi tohtori Bresser, — niinkauvan kuin käsite vihollinen hyväksytään ihmisten kesken, eivät ihmisrakkauden käskyt voi saada suurempaa valtaa.
— Mitä te sanotte, parooni Tilling? — kysyin minä.
— Olisin tahtonut antaa miehelle kunnian merkin, jolla hän olisi saanut koristaa urhoollista rintaansa, mutta samalla olisin tahtonut ampua kuulan hänen kovan sydämensä läpi. Molemmat oli hän yhtä hyvin ansainnut.
Minä loin kiitollisen katseen puhujaan, mutta toiset, lukuun ottamatta tohtoria, näyttivät tulevan lausutuista sanoista vastenmielisesti liikutetuiksi. Siitä seurasi pieni, kylmä äänettömyys, jonka jälkeen keskustelu siirtyi kirjallisille ja tieteellisille aloille.
Noin kello kahdeksan läksivät kaikki vieraat pois. Isäni ei tahtonut heitä vielä päästää, ja minäkin mutisin pari vieraanvaraista lausetta, että »eikö vielä joku kuppi teetä», mutta turhaan. Jokaisella oli jotain syytä poistua.
Tilling ja tohtori Bresser, jotka olivat nousseet samalla kuin toisetkin, jättivät viimeiseksi hyvästi.
— Ja mitä tärkeää tehtävätä teillä molemmilla on? — kysyi isäni.
— Minulla ei suinkaan ole juuri mitään, — vastasi Tilling hymyillen, — mutta kun kaikki muutkin lähtevät, niin olisi ehkä vähemmin sopivaa — — —
— Samaa minäkin tahdoin sanoa, — keskeytti tohtori.
— No, silloin en päästä teitä kumpaakaan.
Vähän ajan kuluttua oli isäni ja tohtori asettuneet peli-pöydän ääreen ja antautuivat siinä pelaamaan, mutta parooni Tilling istui minun vierelleni kamiinin kupeelle. »Juhlallinen, jäykkä, unta-antava tilaisuus?» Ei, miellyttävämpää ja hauskempaa iltaa olin tuskin voinut mielessäni kuvitella, tuli äkkiä mieleeni. Ääneen sanoin:
— Oikeastaan pitäisi minun torua teitä, parooni Tilling, että olette ensimäisen käyntinne jälkeen unohtanut tien minun luokseni.
— Te ette kehoittanut minua tulemaan jälleen.
— Kyllä varmaan, sanoinhan, että lauvantaisin —
— Kahden ja neljän välillä! *Sitä* ei teidän pidä vaatia minulta, kreivitär. En tiedä mitään ikävämpää kuin nuo yleiset vastaanotot. Tulla huoneeseen, joka on täynnä aivan tuntemattomia henkilöitä, kumartaa emännälle, istahtaa viideksi minuutiksi, kuulla syvämietteisiä lausuntoja ilmasta ja, jos sattumalta sattuu istumaan jonkun tuttavan vieressä, saada itsekin sanoa sanan tai pari tästä huvittavasta asiasta; — olla vihdoinkin niin onnellinen, että saada yksi kysymys emännältä, jota vastaamaan heti rientää toivossa, että vihdoinkin saapi keskustelun alkuun sen kanssa, jonka luokse on oikeastaan tullut, — turhaan, — juuri samassa silmänräpäyksessä astuu sisälle uusi vieras, jota tervehditään ja joka istuu alas seuraavalle tyhjälle paikalle puoliympyrässä, tehden jälleen uuden huomautuksen ilmanlaadusta. Ja niin yhä uudelleen ja uudelleen. Ei, rouva kreivitär, tämä käy kokonansa muutoinkin ei liian loistavien seurustelulahjojeni ylitse.
— Te ette näy olevan huvitettu seuraelämästä, — hymyilin minä. — Teitähän ei näe juuri koskaan. Oletteko kenties ihmisvihaaja? Mutta ei, sen kysymyksen otan takaisin. Kaikesta, mitä olen nähnyt ja kuullut teistä, luulen huomaavani, että rakastatte kaikkia ihmisiä.
— Rakastan *ihmiskuntaa* — mutta kaikkia ihmisiä? En. Löytyy niin monta mitätöntä, itsekästä, sydämetöntä, julmaa ihmistä — niitä en voi rakastaa, mutta minusta on valitettavaa, että huono kasvatus ja epäsuotuisat olot ovat tehneet heidät sellaisiksi, ja ettei heistä ole tullut hyviä ja rakastettavia ihmisiä.
Vähäisen äänettömyyden jälkeen sanoin minä:
— Olen kiitollinen siitä, mitä äsken sanoitte Hupfaufista.
— Oletteko? Te olette siis ainoa, joka mielipiteeni hyväksytte. Heidän ylhäisyyksiänsä, herroja, tietysti sitävastoin loukkasin keisarilliselle everstiluutnantille sopimattomalla puhetavallani. Sanoa sillä olevan kovan sydämen, joka kylmäverisesti ampuu vihollisia — mikä herjaus! Kuta sydämettömämpi sotilas on, sitä »hyväntahtoisempana veitikkana» häntä pidetään. Ei löydy mitään kummallisempaa olentoa sotanäyttämöllä, kuin taisteluissa harmaantunut, helläsydäminen sotilas, jolla ei ole rohkeutta loukata kärpäistäkään.
— Miksi on teistä tullut sotilas?
— Tämä kysymys osoittaa, että olette katsonut sydämeeni. En minä, ei tämä kolmikymmenvuotias Fredrik Tilling, joka on ottanut osaa kolmeen sotaretkeen, ole valinnut tätä tointa, vaan yhdeksän — tai kahdentoistavuotias pieni Fritz, joka oli kasvatettu tinasotilasten, rumpujen, pajunettien ja muiden sotaisten lelujen seassa. Kun hänen isänsä, tähdillä koristettu kenraali, ja hänen setänsä, uljas luutnantti, häneltä kehoittavasti kysyivät: No, pikkuinen, miksikä *sinä* aijot? vastasi hän tietysti yllytetyllä itseluottamuksella: Oikeaksi sotilaaksi, jolla on oikea sapeli ja elävä hevonen.
— Tänään sain minäkin laatikollisen tinasotamiehiä pientä poikaani varten, mutta minä en aijo antaa niitä hänelle. Mutta — minä kysyn vieläkin — kun pojasta oli tullut mies, miksi ette jättänyt tointa, joka oli teille inhoittava?
— Inhoittava on liiaksi sanottu. Minä inhoon olojen laatua, joka tuottaa meille ihmisille niin julman velvollisuuden, kuin sodan käynti on. Mutta kun nyt kerran olot ovat sellaiset, en voi vihata niitä, jotka ottavat tehtäväkseen nämä olojen tuottamat velvollisuudet ja koettavat niin tunnollisesti kuin mahdollista on ja parhaimpien voimiensa mukaan niitä täyttää. Ja luuletteko, että sodat vähenisivät senvuoksi, että minä jättäisin sotapalveluksen? Valitettavasti eivät. Mutta kenties voin tällä paikalla vaikuttaa hiukan siihen suuntaan, että sydämettömän päällikkökunnan julmuudet vähän lieventyvät.
— Ettekö voisi enempi hyödyttää kanssaihmisiänne, jos kuuluisitte johonkin muuhun säätyyn?
— En tiedä. Olen saanut sellaisen kasvatuksen, joka tarkoittaa yksinomaan sotapalvelusta, enkä ole oppinut mitään muuta perin pohjin. Mutta mitä ikinä ihminen onkin, voipi hän aina tehdä jotain hyvää, ja minä koetan keventää niiden taakkaa, joiden päällikkö olen. Mitä minuun itseeni tulee, niin saan sen arvonannon, jonka asemani sotilaana minulle tuottaa, olen sangen nopeasti ylentynyt virkaurallani, toverini pitävät minusta, — ja minulla ei sitäpaitsi ole yksityisomaisuutta, jolla voisin kanssaihmisiäni hyödyttää. Miksi siis vaihtaisin elämäntoimintani?
— Siksi, että teistä on vastenmielistä ampua ja lyödä kuoliaaksi ihmisiä.
— Kun minun täytyy puolustaa henkeäni toista vastaan, joka ampuu ja lyö kuoliaaksi, katoaa persoonallisen vastuunalaisuuden tunne. Sotaa on usein sattuvasti sanottu joukkomurhaksi, mutta yksityinen ei pidä senvuoksi itseään murhaajana. Että sota kumminkin on minulle vastenmielinen, että taistelutantereen kauheat näytelmät tuottavat minulle tuskaa ja vaikuttavat minussa inhoa, on kyllä totta. Minä kärsin siitä, kärsin syvästi. Mutta samalla tavoin voipi myöskin merimies kärsiä meritaudista; kuitenkin täytyy hänen, jos hän on jotakuinkin rohkea mies, uskaltaa olla kannella ja vielä, jos niin täytyy, uudelleen lähteä merelle.
— Niin, jos niin täytyy! Mutta *täytyykö* sitte olla sotia?
— Se on toinen kysymys. Mutta sotaan *täytyy* yksityisen mennä, jollei hän pane omaa persoonaansa isänmaan edelle.
Tällä tavoin keskustelimme hyvän aikaa hiljaisella äänellä, etteivät pelaajat keskusteluamme kuulisi. Tilling kertoi vielä muutamia tapauksia sotatantereelta ja kuvasi inhoa, jota hän oli niitä nähdessään tuntenut. Ja minä kerroin hänelle Bucklen opista; tämä ei sopinut sotaisten kenraalien kuultavaksi. Ymmärsin, että Tilling osoitti suurta luottamusta minulle, kun hän näin avonaisesti minulle kertoi mielipiteistään, — se oli myötätuntoisuuksien virta, joka kävi sielusta toiseen.
— Teidän keskustelunnepa näyttää vilkkaalta, — huusi isä kerran meille. — Mitä vehkeitä teillä oikeastaan on?
— Minä kerron kreivittärelle juttuja sotaretkiltä.
— Vai niin. Niihin hän on lapsuudesta asti tottunut. Joskus kerron minäkin niitä — — —
Isäni ja tohtori lopettivat pelinsä, ja me sanoimme kaikki hyvästi. Tilling seurasi minua vaunuuni. Hän oli käärinyt takin huolellisesti ympärilleni ja puristi kättäni hyvästiksi erityisellä sydämellisyydellä, joka kohotti veren poskilleni. Koska saan tulla luoksenne? — kysyi hän.
— Olen kotona joka lauvantai —
— Kotona? Ymmärrän, te ette siis lainkaan tahdo ottaa vastaan minua.
Hän kumarsi ja meni.
Olisin tahtonut huutaa hänelle vielä jonkun sanan, mutta palvelija paiskasi samassa vaunun oven kiinni, ja me ajoimme pois.
Nojasin vaunun nurkkaan ja olisin mieluimmin tahtonut itkeä. Kuinka olin voinut olla niin tyly ja ajattelematon sellaista ihmistä kohtaan, joka herätti minussa niin suurta myötätuntoisuutta? Olikohan se vaan myötätuntoisuutta? Eiköhän joku lämpimämpi tunne vetänyt minua tuon miehen luo, joka oli niin jalo, niin ylevä, niin erilainen kuin *kaikki*, joita tähän asti olin tavannut?
* * * * *
Seuraavana päivänä kirjoitin nämä sanat punaisiin vihkoihini:
»Se, mitä vaununpyörät ja kaasulyhdyt eilen illalla minulle sanoivat, ei ole totta, tahi ainakin on se hyvin liioiteltua. Myötätuntoisuutta jaloa ja etevää henkilöä kohtaan — kyllä! Mutta rakkautta? ei! Hänkin tuntee myötätuntoisuutta, me ymmärrämme toisiamme monessa asiassa. Kenties olen minä ainoa, jolle hän on ilmaissut mielipiteensä sodasta, mutta siitä ei suinkaan tarvitse olla seurauksena, että hän minua rakastaisi. Olin varmaankin hänen mielestään hyvin ynseä, kun en kutsunut häntä luokseni jonakin muuna päivänä kuin yleisinä lauvantaina — mutta ehkenpä oli parasta, että kävi kuten kävi. Kun muutamia viikkoja on kulunut, kohtaamme kenties taas toisemme ja minä saan jälleen nautinnon keskustella hänen kanssaan. Sillä onhan tosiaankin hyvin hauska olla hänen seurassaan, hän on niin toisenlainen kuin kaikki muut. Olen todellakin oikein iloinen, että tänä päivänä niin tyynesti ja kiihkotta voin kaiken tämän tunnustaa; — eilen pelkäsin melkein, että rauhani olisi mennyt.»
Useita päiviä kului enkä Tillingiä kohdannut. Joka päivä menin ulos tavatakseni häntä, kävin teaatterissa ja tanssiaisissa, mutta turhaan. Luonnollisesti ei hän myöskään tullut vastaanottopäivinä luokseni; eihän olisi ollut hänen kaltaistaan, että varmasti sanottuaan: *sitä* ei teidän pidä odottaa minulta, kreivitär, — kuitenkin tulla luokseni sellaisena päivänä. Olin loukannut häntä, se oli varma, ja hän vältti tavata minua. Mutta mitä minä sille voin? Minua kalvasi polttava kaipaus saada häntä jälleen nähdä, saada palkita tylyyteni häntä kohtaan ja saada taaskin viettää niin viehättävä hetki hänen seurassaan, kuin äskettäin isäni luona.
Eräänä lauvantaina tapasin hänen serkkunsa, saman naisen, jonka luona olin tullut tutuksi Tillingin kanssa. Kun hän astui huoneeseeni, rupesi sydämeni kiivaasti sykkimään. Nyt voin ainakin saada kuulla jotain siitä, joka niin yhä oli ajatuksissani. En voinut kuitenkaan suoralla kysymyksellä johtaa puhetta häneen, sillä tunsin, että en voisi lausua hänen nimeänsä punastumatta, ja senvuoksi puhuin sadasta eri asiasta, toivossa, että ystävättäreni mahdollisesti itsestään antaisi minulle tietoja serkustansa.
Tämä tapahtuikin. Kerran keskustelun pysähtyessä sanoi hän vilkkaasti:— Se on totta, Martha, minulla on asiaa sinulle, tervehdys serkultaniFredrikiltä. Hän matkusti toispäivänä.
Tunsin kuinka veri poistui poskiltani.
— Matkusti? Minne sitte? Onko hänen rykmenttinsä muutettu täältä?
— Ei, hän on vaan pyytänyt lyhyen virkavapauden matkustaakseen Berliniin, jossa hänen äitinsä lepää kuolinvuoteellaan. Fredrik-parka, minulla on sääli häntä, sillä tiedän kuinka hän jumaloipi äitiänsä.
Kaksi päivää myöhemmin sain kirjeen, jonka kuorella oli tuntematonta käsialaa ja Berlinin postileima. Jo ennen avaamistani tiesin, että kirje oli Tillingiltä. Sen sisältö oli seuraava:
Berlinissä 30 p. Maaliskuuta 1863.Kello 1 yöllä.
Kallis kreivitär!
Minun täytyy avata sydämeni jollekin. — Miksi juuri teille? Onko minulla mitään oikeutta siihen? Ei — mutta tunnen vastustamattoman tarpeen puhua teidän kanssanne. Te olette ymmärtävä minua, sen tiedän.
Jos olisitte tuntenut kuolevan, niin olisitte rakastanut häntä. Tuo hellä sydän, tuo selvä äly, tuo tyyni, iloinen luonto, tuo jalo ja hieno mielenlaatu. Ja kaiken tuon täytyy nyt hautaan — mitään pelastusta ei löydy.
Olen viettänyt koko päivän hänen sänkynsä vieressä ja jään tänne yöksikin — hänen viimeiseksi yökseen.
Hän on kärsinyt uskomattomasti, äiti raukkani, nyt on hän sangen tyyni — — — voimat loppuvat, suoni on melkein herennyt sykkimästä. — — — Paitsi minua, valvoo hänen sisarensa ja yksi lääkäri sairashuoneessa!
Voi, tuota kauheata eroa, kuolemaa! Tiedämmehän, että se odottaa kaikkia, ja kumminkaan emme koskaan voi oikein käsittää, että se irroittaa meistä nekin, jotka ovat meille rakkaat. Mitä äitini on minulle ollut, sitä en koskaan voi sanoin ilmoittaa.
Hän tietää, että kuolema on lähellä. Kun tulin tänä aamuna, otti hän minut vastaan ilohuudolla:
— Siis saan nähdä sinua vielä kerran, Fredrikini, rakas poikani!Pelkäsin, että tulisit liian myöhään.
— Tulethan jälleen terveeksi, äiti! — huudahdin minä liikutettuna.
— Ei, ei, älä puhu enää siitä, rakas poikani. Älä riistä tältä viimeiseltä yhdessä-olon hetkeltä sen pyhyyttä puhumalla tavallisia sairas vuoteen ääressä käytettyjä lohdutussanoja. Sanokaamme jäähyväiset toisillemme.
Lankesin itkien polvilleni vuoteen viereen.
— Itketkö, Fredrik? Niin, minäkään en tahdo sanoa sinulle tavallista: älä itke. Se on minulle rakasta, että ero parhaasta vanhasta ystävästäsi surettaa sinua. Tiedän, että olen kauan pysyvä muistossasi — —
— Niin kauan kuin elän, äiti!
— Muista myös silloin, että minulla on ollut paljo iloa sinusta. Lukuun ottamatta sitä levottomuutta, jota lapsuutesi aikaiset sairaudet minulle tuottivat ja sitä epätoivoa, jossa olin, kun olit sodassa, olet sinä tuottanut minulle ainoastaan iloa ja auttanut minua niitä koettelemuksia kantamaan, joita kohtalo on pannut hartioilleni. Minä siunaan sinua siitä, rakas lapseni!
Nyt sai hän taas yhden vaikeista kohtauksistaan. Oli sydäntäsärkevää nähdä hänen kärsivän niin. Niin, kuolema on hirmuinen vihollinen, ja kuolintaistelu muistutti mieleeni kaikki, mitä sellaista olin taistelutantereella ja sairashuoneissa nähnyt. — — Kun ajattelen, että me ihmiset joskus itsekkäästi ja kevytmielisesti kiihoitamme toisiamme kuolemaan, että me kehoitamme elinvoimaista nuorisoa antautumaan vapaasti surman suuhun, tuon vihollisen, jota vastaan heikoin ja väsynein vanhuskin vielä epätoivoisesti taistelee — niin — niin se on — kurjaa!
— Tämä yö on kauhean pitkä! Jos vaan rakastettu sairas saisi nukkua, mutta hän makaa tuossa avoimin silmin. Puoli tuntia kerrallaan istun hänen sänkynsä vieressä, sitte hiivin kirjoituspöydän luo kirjoittaakseni muutamia rivejä tähän kirjeeseen — ja sitte taas jälleen hänen luokseen takaisin. Näin on kello vihdoinkin joutunut neljään. Olen juuri kuullut nuo neljä kellonlyöntiä läheisistä kirkoista.
Tuntuu niin kylmältä ja tunteettomalta, kuin ajattelee, miten väsähtymättä aika rientää ijankaikkisesti edelleen, juuri samalla kuin jonkun rakastetun olennon aika on pysähtymäisillään. Mutta kuta kylmemmältä ja tunteettomammalta kaikki tuntuu tuskassamme, sitä hartaammin pakenemme jonkun toisen ihmissydämen luo, jonka uskomme sykkivän meille osanottavasti. Sen vuoksi olenkin käyttänyt sen paperiarkin, jonka tohtori on unohtanut pöydälle ja lähetän teille nämä rivit —
Kello on seitsemän. Se on ohitse.
»Voi hyvin, rakas poikani!» Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Sitte sulki hän silmänsä ja nukkui. Nuku suloisesti, rakas vanha äitini!
Itkien suutelen teidän käsiänne. Teidän syvästi surullinen
Fredrik Tilling.
Tämä kirje on minulla vielä tallella. Miten rutistunut ja muuttunut se nyt onkaan! Tätä eivät ole ainoastaan 25 vuotta tehneet, vaan myöskin ne kyyneleet ja suudelmat, joilla silloin tämän rakkaan käsialan peitin. »Syvästi surullinen» — niin, mutta äärettömän onnelliseksi tunsin minä itseni, kun olin kirjeen lukenut, vaikka siinä ei ollut sanaakaan rakkaudesta, en voinut kuitenkaan ajatella mitään parempaa todistusta siitä, että hän rakasti minua eikä ketään muuta. Että hän tuollaisena hetkenä, äitinsä kuolinvuoteen vieressä, tahtoi itkeä tuskansa minulle, siitä sain varman ja suloisen tiedon, että minä olin hänelle enempi kuin kaikki muut.
Lähetin samana päivänä seppeleen, joka oli sidottu sadasta suuresta valkoisesta kameeliasta ja niiden seassa oli yksi puoleksi puhjennut punainen ruusu. Käsittäisikö hän, että valkoiset, tuoksuttomat kukkaset olivat poismenneelle surun vertauskuvana, mutta että punainen ruusu oli häntä varten? —
* * * * *
Kolme viikkoa oli kulunut.
Konrad Althaus oli kosinut sisartani Lilliä, mutta oli saanut rukkaset. Hän ei kuitenkaan ottanut asiaa raskaammin, vaan kävi yhäkin meillä samoin kuin ennen.
Lausuin kerran hänelle ihmettelyni hänen horjumattomasta vasalli-uskollisuudestaan.
— Minusta on hyvin hauska, — sanoin minä, — ettet tunne itseäsi loukatuksi, mutta samalla osoittaa se, että tunteesi Lilliä kohtaan ei ole ollut niin syvä, kuin olet vakuuttanut, sillä hyljätty rakkaus on tavallisesti vihaava ja kostonhaluinen.
— Sinä erehdyt, rouva serkku, minä pidän äärettömästi Lillistä. Ensin luulin pitäväni sinusta, sitte haaveksin jonkun aikaa Rosasta, mutta sitte huomasin lopuksi, että Lilli se olikin, jolle olin antanut sydämeni. Ja hänelle olen oleva uskollinen kuolemaan asti.
— Mutta kun hän nyt ei huoli sinusta, Konrad-parka?
— Luuletko kenties, että minä olen ensimäinen, joka on kosinut kolme kertaa samaa tyttöä ja saanut neljännellä kerralla myöntävän vastauksen; — jollei muun tähden, niin sen, että tunkeilevaisuus loppuisi? Lilli ei tosin rakasta minua, — ja se on minusta aivan selittämätöntä, mutta vähitellen tulee rakkauteni liikuttamaan häntä ja herättää hänessä vastarakkautta, ja silloin sinusta kerran tulee minun kälyni, suloinen Martha. Ethän vaan aijo vastustaa aikeitani?
— Minäkö? En, ole rauhallinen. Panen päinvastoin suurta arvoa kärsivällisyydellesi ja toivon sinulle kaikkea menestystä, sinä rehellinen veijari!
Olin kuullut kerrottavan, että Tilling oli palannut Wieniin jo neljätoista päivää sitte, mutta minun luonani hän ei ollut vielä käynyt. Seuraelämässä en häntä tietysti voinut tavata, mutta olin toivonut, että hän tulisi käymään minun kodissani tahi ainakin kirjoittaisi minulle.
— Oletko saanut pääsylippuja jalkojenpesemisjuhlaan? — kysyi tätiMaria minulta eräänä päivänä.
— Kyllä, isä hankki minulle muutamia, mutta en minä todellakaan tiedä, jos menen.
— Voi, kyllä sinun täytyy välttämättömästi mennä! Ei ole mitään ihanampaa ja mieltä ylentävämpää kuin tämä seremoniia.[1] Nähdä keisarin ja keisarinnan lattialla ryömien pesevän köyhäinkodin ukkojen ja akkojen jalkoja, — eikös se ole kaunis vertauskuva maallisen majesteetin pienuudesta ja vähäpätöisyydestä jumalallisen edessä.
[1] Meno, tapa.
— Voidakseen ihmisten eteen polvistumalla tahtoa näyttää nöyryyttä, täytyy tuntea itsensä jokseenkin ylennetyksi. Minun mielestäni ei ajatus tässä juhlamenossa ole erittäin nöyrä.
— Sinulla on kummallisia mielipiteitä, Martha. Niinä kolmena vuotena, jotka olet viettänyt yksinäisyydessä kirjojesi seassa, olet saanut joukon ikäviä aatteita.
— Niinkö? — hymyilin minä. — Mutta mitä me niistä asioista puhumme, rakas pieni täti, salli minun mieluummin kertoa mitä pikku Rudolf teki eilen. — —
Ja siten olin johtanut puhelun onnellisesti kiitollisempaan keskusteluaineeseen, jossa ei meillä ollut eroavia mielipiteitä. Sillä että pikku Rudolf oli somin, omituisin ja ikäisekseen kehittynein lapsi maailmassa — siitä olimme molemmat yhtä mieltä.
Päätin kuitenkin seuraavana päivänä mennä jalkojenpesemis-juhlaan. Heti kello kymmenen jälkeen menimme me, sisareni Rosa ja minä, mustiin puettuina, linnan suureen juhlasaliin.
Yhdellä juhlalavalla oli paikkoja ylimyksille ja lähettiläskunnalle. Myöskin gallerialla[1] oli paljo väkeä, mutta yleisö oli siellä »sekavampaa», ei kuulunut aivan hienoimpaan »kermaan», niinkuin me alhaalla estraadillamme. Tässä nöyryyden juhlassa oli säätyeroitus ja sukuedut yhtä tarkasti huomioonotetut kuin muutoinkin.
[1] Yläparveke.
En tiedä, josko muut olivat uskonnollisessa mielentilassa, mutta minä ainakin odotin mitä tuleman piti, yhtä uteliaasti, kuin teaatterissa odotetaan esiripun alhaalla ollessa. Katsoin yhä sinne päin, mistä esiintyvien henkilöiden piti tulla; kaikki teaatteri-koristukset olivat jo kunnossa, s. t. s. se pitkä pöytä, jonka ääressä niiden kahdentoista ukon ja akan tuli istua.
Olin melkein iloinen, että olin tullut tänne, sillä tämän näytöksen odottaminen käänsi ajatukseni tavallisesta surullisesta kiertokulustaan, ja minä istuin nyt ja odotin suurella jännityksellä keisariparin ja köyhäin tuloa. Mutta juuri sillä hetkellä, jolloin en yhtään ajatellut Tillingiä, huomasin hänet äkkiä. Hän oli juuri tullut sisään hovinvirkamiesten ja kenraalikunnan mukana — annoin katseeni kulkea välinpitämättömästi noiden loistaviin pukuihin puettujen vartalojen yli — eihän näiden pitänyt näytellä pääosia, vaan olla ainoastaan äänetönnä jäsenenä eli statistina, — kun yhtäkkiä huomasin Tillingin, joka oli asettunut vastapäätä meidän parveamme. Tunsin omituisen piston, aivan kuin sähkötäräyksen. Hän ei katsonut sinne päin, missä me olimme. Hänen kasvoissaan näkyi jälkiä siitä murheesta, joka häntä oli kohdannut; hänen kauniilla otsallaan oli syvän surun leima. Kuinka mielelläni olisinkaan äänettömästi, hellästi puristanut hänen kättään osoittaakseni hänelle osanottoani!
— Ne tulevat, ne tulevat! — huudahti Rosa nykäisten minua. — Ei, katsos miten kauniita — aivan kuin joku taulu!
Ukot ja akat, puettuina muinais-saksalaisiin pukuihin, tuotiin nyt sisälle. Sanottiin, että nuorin noista naisista oli kahdeksankymmentä kahdeksan vuotta, ja nuorin miehistä kahdeksankymmentä viisi. Ryppyisiä, hampaattomia, kumaroita, — en tosiaankaan voinut pitää Rosan huudahdusta: miten kaunista! oikeutettuna. Mutta hänestä olivat varmaankin näyttäneet kauniilta puvut, jotka täydellisesti sopivat koko tämän keskiajan-hengen mukaisen juhlallisen menon kanssa yhteen. Anakronismia eli vääräaikaista olimme täällä vaan me muodikkaine pukuinemme ja käsityksinemme, — me emme soveltuneet tähän kuvaan.
Sitte kun nuo kaksikymmentäneljä vanhusta olivat istuneet paikoilleen pöydän ääreen, astui saliin joukko kullalla ja kunniamerkeillä koristettuja vanhoja herroja. Ne olivat salaneuvokset ja kamariherrat; niiden seassa näin monet tutut kasvot. Viimeiseksi tulivat hengellisen säädyn jäsenet, joiden piti tehdä virantoimitusta juhlatilaisuudessa. Nyt olivat siis statistit tulleet kaikki sisään, ja yleisön odotus oli hyvin kiihkeä.
Katseeni irtausivat sentään alituisesti tästä näytelmästä hiipiäksensäTillingin luo. Nyt oli hänkin huomannut minut ja tervehti.
Rosa pani jälleen kätensä käsivarrelleni.
— Martha, voitko pahoin, koska olet niin kalpea? Katsos nyt, katsos. —
Ja todellakin. Ylimäinen juhlamenojen-ohjaaja antoi merkin, että keisarilliset lähestyivät. Tästä näytti tulevan jotakin oikein kaunista, sillä sekä keisari että keisarinna olivat kauniimpia ihmisiä, mitä nähdä voi. Samalla astui myöskin sisään muutamia arkkiherttuoita ja herttuattaria, ja nyt voi juhla alkaa. Juomanlaskijat ja hovipassarit kantoivat esiin täysinäisiä lautasia, jotka keisaripari asetti vanhuksien eteen. Mutta tuskin oli tämä tehty, ennenkuin pöytä jälleen tyhjennettiin, jonka työn — myöskin nöyryyden osoitukseksi — tekivät arkkiherttuat. Sitte kannettiin pöytä ulos, ja varsinainen jalkojenpesemis-juhlallisuus alkoi. Tämä oli, samoin kuin ruoka-ateriakin ainoastaan ilveilyä. Polvistuen lattialle kosketti keisari yhdellä pyyhinliinalla aivan kevyesti ukkojen jalkoja, sitte kun apuna oleva pappi oli ollut ensin kaatavinaan vettä niiden päälle. Ja tällä tavalla teki hän kaikille kahdelletoista ukolle samalla kuin keisarinna samanlaisessa nöyrässä asennossa, mutta jättämättä hituakaan arvostansa, teki samat temput kahdelletoista muorille. Säestyksenä kaikelle tälle oli päivän evankeliumi, jonka hovisaarnaaja luki juhlamenojen aikana.
Olisin mielelläni tahtonut olla muutamia silmänräpäyksiä noiden vanhojen sijassa, saadakseni tietää, mitä he ajattelivat istuessaan harvinaisissa puvuissansa, majesteettien palvelemina ja loistavan seurueen katselemina. Varmaankin tuntui se heistä ihmeelliseltä unelta, samalla kuin se teki heihin kiusallisen ujouden vaikutuksen ja vaikutti täydellisen seisauksen heidän muutoinkin jäykässä ja vanhuudenheikossa ajatuskoneistossaan. Ainoa, minkä he selvästi käsittivät oli varmaankin se pieni kolmekymmentä hopearahaa sisältävä silkkikukkaro, jonka jokainen heistä sai heidän armollisten majesteettiensä kädestä vastaanottaa, sekä se ruokatavaroilla täytetty kori, jonka he saivat ottaa mukaansa kotia.
Koko juhlallisuus oli pian ohitse, ja heti sen jälkeen tyhjeni sali. Ensin läksi sieltä hovi, sitte poistuivat muut osanottajat ja vihdoin yleisö lavoilta ja parvekkeilta.
— Kaunista se oli! — kuiskasi Rosa ihastuneena.
Minä en vastannut mitään. Ajatukseni olivat jo kaukana poissa juhlallisuudesta ja miettivät yksinomaan kysymystä: odottaakohan hän minua ovella?
Mutta me emme ehtineet ovelle niin nopeasti kuin olisin toivonut. Joukko tuttavia tunki luoksemme tervehtimään, ja kysymyksiä ja kohteliaisuuksia sateli ympärillämme. Ei kukaan olisi voinut luulla, että me palasimme uskonnollisesta juhlasta.
Vihdoin tulimme kuitenkin portille, jossa meidän vaunumme odottivat. Paikan ympärillä seisoi joukko ihmisiä, jotka muun puutteessa tahtoivat ainakin nähdä muutamia niistä onnellisista, jotka olivat saaneet olla läsnä itse juhlallisuudessa.
Tuskin olimme ehtineet portista ulos, ennenkuin Tilling lähestyi meitä.Hän kumarsi.
— Pyydän saada kiittää teitä, kreivitär, siitä kauniista seppeleestä.
Ojensin hänelle käteni, mutta en saanut sanaakaan lausutuksi.
Vaunumme odottivat jo meitä, ja Rosa kiirehti minua, että joutuisimme lähtemään.
Tilling nosti kätensä lakkiin ja aikoi poistua. Suurella ponnistuksella sain lausutuksi äänellä, joka itsestänikin tuntui oudolle:
— Olen kotona kahden ja kolmen välillä sunnuntaina.
Hän kumarsi ääneti ja me nousimme vaunuun.
— Ethän vaan ole vilustanut itseäsi, Martha, — arveli Rosa kotiin ajaessamme; — äänesi kuuluu niin omituisen käheältä. Ja miksi et esitellyt minua tuolle surumieliselle upseerille? Olen harvoin nähnyt jäykempiä kasvoja.
* * * * *
Määrätyllä ajalla ilmoittautui Tilling luonani.
Kodissani, jossa hän viipyi noin puoli tuntia, oli hän koko ajan kylmä ja vierastava. Hän pyysi minulta anteeksi, että oli kirjoittanut minulle. Minun pitäisi lukea tuo tapaus niihin ajattelemattomuuksiin, joita sellainen henkilö voi tehdä, joka juuri on kadottanut yhden rakkaimmistaan. Sitte kertoi hän minulle yhtä ja toista äidistänsä ja hänen viimeisistä hetkistään, mutta siitä, jota olin odottanut, ei hän maininnut sanaakaan. Ja niin tulin minäkin kylmäksi ja jäykäksi. Kun hän nousi pois lähteäkseen, en koettanutkaan häntä pidättää enkä pyytänyt häntä tulemaan takaisin.
Ja kun hän oli mennyt, pakenin taas punaisten vihkojeni luo, jotka olivat auki pöydällä, ja kirjoitin seuraavaa:
»Tunnen, että kaikki nyt on lopussa, että olen katkerasti pettynyt, että hän ei rakasta minua ja luulee nyt vuorostaan, että minä en hänestä välitä. Olen ollut melkein kylmäkiskoinen. Tunnen, ettei hän koskaan enää palaja. Eikä kuitenkaan löydy koko maailmassa yhtään ihmistä, joka on minulle niin kallis kuin hän. Eikä ketään niin hyvää, niin jaloa, niin lempeätä kuin hän.
Tämän jälkeen en tahdo enää rakastaa yhtään miestä, ainoastaan äidinrakkaus täyttäköön sydämeni. Rudolfini on oleva ainoa lohdutukseni ja iloni. Jos minun onnistuu kerran kasvattaa hänestä niin jalo mies, kuin Fredrik Tilling — silloin olen saavuttanut elämäni päämäärän.»
Oikeastaan on hyvin hullua pitää päiväkirjaa. Tahtoa ikuistuttaa noita vaihtelevia vaikutuksia, mielialoja, toivomuksia, jotka sieluelämässä liikkuvat, on väärästä päästä alkamista, ja sellaisten muistiinpanojen johdosta saapi myöhemmällä iällään hävetä omaa epävakaisuuttaan.
* * * * *
Muutamia päiviä myöhemmin saapui Tilling luokseni puolenpäivän aikana. Hän ei tavannut minua kuitenkaan yksin kotona. Isäni ja täti Maria olivat tulleet luokseni vieraaksi, samoin Rosa ja Lilli, Konrad-serkku ja yksi isän vanhoista ystävistä, ministeri »Totisesti», joksi häntä nimitimme sen vuoksi, että hän aina käytti tuota sanaa.
Sain ponnistaa kaikki voimani hillitäkseni iloista huudahdusta, hän tuli niin odottamatta ja se seikka herätti minussa raivoisan riemun. Mutta iloni katosi pian, kun Tilling tervehdittyään läsnäolevia ja istuttuaan, sanoi:
— Olen tullut luoksenne hyvästijätölle, rouva kreivitär. — JätänWienin muutamien päivien kuluttua.
— Kuinka kauaksi? — Minne matkustatte? — Ja miksi? — kysyivät kaikki vilkkaasti ja yhtä aikaa, mutta minä olin vaiti.
— Kenties ainiaaksi. Unkariin. Tullakseni siirretyksi toiseen rykmenttiin. Siksi, että minulla on erityinen rakkaus unkarilaisia kohtaan — vastaili Tilling eri kysymyksiin.
Sillä välin olin minä ehtinyt tointua.
— Sepä oli nopea päätös, — sanoin minä niin tyynesti kuin mahdollisesta. — Mitä on pääkaupunki teitä vastaan rikkonut, koska niin äkkiä aijotte sen jättää?
— Täällä on aivan liian iloista ja eloisaa minulle, ja minä olen sellaisessa mielentilassa, että haluan tulla yksinäisille Unkarin aroille.
— Mitä joutavia! — sanoi Konrad. — Kuta synkemmäksi tuntee mielensä, sitä enempi täytyy koettaa huvitella. Yksi ainoa ilta Casinoteaatterissa on virkistävämpi kuin koko viikon mietiskelevä yksinäisyys.
— Parhain keino alakuloisuuttanne poistamaan, paras Tillingini, — sanoi isäni — olisi varmaankin raikas ja iloinen sota. Mutta valitettavasti ei nykyään ole sellaista toivottavissa. Rauha uhkaa vielä kestää kauan.
— Sellaisia omituisia ristiriitaisuuksia! — täytyi minun muistuttaa: sota ja »iloinen», rauha ja »uhkaa».
— Totisesti — vakuutti ministeri — valtiollisella taivaalla ei näy nykyään yhtään mustaa pilkkua. Mutta myrsky voipi siitä huolimatta äkkiä nousta raivoamaan, ja ainahan voi löytyä mahdollisuuksia sodan syttymiseen. Sen sanon lohduttaakseni teitä, everstiluutnantti.
— Sallikaa minun, teidän ylhäisyytenne, — keskeytti Tilling häntä, puolestani panna vastalause sitä käsitystä vastaan, että toivoisin sotaa. Me, sotilaat, olemme olemassa puolustaaksemme isänmaata, kun vihollinen sitä uhkaa, samoin kuin palokunta on tulipalon sammuttamista varten. Molemmat tapaukset ovat onnettomuuksia, suuria onnettomuuksia, eikä kukaan ihminen saa iloita lähimmäisensä onnettomuudesta.
— Sinä ylevä mies! — ajattelin minä itsekseni. Tilling jatkoi:
— Tosin tiedän, että tilaisuutta persoonallisen maineen saavuttamiseen harvoin muuten tarjoutuu kuin sodissa ja tulipaloissa. Mutta miten itsekäs ja ahdasmielinen sellaisen ihmisen täytyy olla, joka toivoo persoonallista kunniaa tuhansien ihmisten surun ja kurjuuden kustannuksella! Rauha on suurin onni, mitä maa voi toivoa, tahi, niinkuin äsken sanoitte, ainoa tila, jolloin asukasten hyötyä katsotaan, ja kuitenkin tahdotte antaa vähäiselle osalle näitä asukkaita, armeijalle, oikeuden toivoa, että tämä onnellinen tila pian loppuisi, ja kaikki sodan onnettomuudet tulisivat sijaan. Saada toimeen sota sitä varten, että armeija saisi työtä ja tulisi tyydytetyksi, olisi mielestäni aivan sama kuin sytyttää tuleen joku talo, että palokunta saisi työtä.
— Teidän vertauksenne ontuu, paras everstiluutnanttini — keskeytti isäni, käyttäen vastoin tavallista tapaansa Tillingin arvonimitystä, kenties siten huomauttaaksensa, etteivät hänen mielipiteensä soveltuneet hänen asemansa kanssa yhteen. — Tulipalot tuottavat ainoastansa onnettomuutta, kuin sitä vastoin sota voipi tuottaa maalle suurta voimaa ja suuria etuja. Miten ovat valtakunnat muodostuneet ja kasvaneet, jolleivät voittorikkaitten taistelujen kautta? Persoonallinen kunnianhimo ei suinkaan ole ainoa, joka herättää sotilaan halua sotaan; se on ennen kaikkea isänmaallinen ylpeys eli toisilla sanoilla patriotismi.
— Se tahtoo sanoa: kodin rakkaus, — keskeytti Tilling. — En ymmärrä, miksi me sotilaat alituisesti tuomme esiin, että meissä, ennen muita, on vallalla tuo tunne, joka kuitenkin on hyvin luonnollinen useimmille ihmisille. Jokainen rakastaa sitä turvetta, jossa on kasvanut, jokainen toivoo maallensa edistystä ja onnea, mutta sen voi saavuttaa aivan toisella tavalla kuin sodan kautta. Muistakin asioista voi ylpeillä, ei ainoastaan aseteoista. Minä esimerkiksi tunnen itseni paljoa ylpeämmäksi Anastasius Grünin, kuin yhdenkään kenraalin tähden.
— Kuinka voipi runoilijaa ja sotapäällikköä verrata toisiinsa? — huudahti isäni harmistuneena.
— Saman kysymyksen tahtoisin minäkin tehdä — vastasi auttamatonTilling. — Onhan veretön laakeri kaikista ihanin.
— Mutta, paras parooni, — keskeytti nyt täti Maria — en ole koskaan kuullut kenenkään sotilaan puhuvan teidän tavallanne, jos kaikki ajattelisivat niinkuin te, kuinka sotilasinnon ja urhoollisuuden silloin kävisi?
— Ne eivät ole minulle outoja tunteita, teidän armonne. Niiden hurmaamana riensin yhdeksäntoista vuotiaana nuorukaisena ensi kerran taisteluun. Mutta kun omin silmin sain katsella verikylvyn kaikkia kauhuja, kun sain nähdä siellä vapaasti raivoavan eläimellisen raakuuden, silloin intoni loppui, ja seuraaviin taisteluihin en enää mennyt halulla vaan alamaisuudella.
— Kuulkaapas, Tilling, minä olen ottanut osaa useampaan taisteluun kuin te ja myöskin nähnyt tarpeeksi monta hirmutapausta, mutta intoni ei ole kuitenkaan laimennut. Kun minä vuonna 49 jo vanhempana miesnä marssin Radetzkyn kanssa, tunsin samaa iloa kuin ensi kerrallakin.
— Suokaa minulle anteeksi, teidän ylhäisyytenne, mutta te kuulutte vanhempaan sukupolveen, sukupolveen, jossa sotaisa henki oli voimakkaampi ja enemmin kehittynyt kuin meissä, ja jolle yleinen ihmisyydentunne, joka vaatii kaiken muinaisen julmuuden, kaiken kurjuuden poistamista, ja joka nyt yhä enempi saavuttaa alaa, on melkein vieras.
— Mitä varten sellaista vaaditaan? Kurjuutta tulee kaikkina aikoina löytymään, sitä ei voi poistaa, enempi kuin sotaakaan.
— Katsokaa, kreivi Althaus, noilla sanoilla tuotte te ilmi entisen, nykyään paljo muuttuneen katsantotavan, jota aina ennen maailmassa käytettiin kaikkia sosiaalisia epäkohtia vastaan, nimittäin altistumisen katsantotavan, jonka kannalta tuota välttämätöntä, pakollista katsellaan. Mutta jos jotain ääretöntä kurjuutta katsellessa tunkee mieleen tuo epäilevä kysymys: täytyykö se niin olla? — silloin ei voi jäädä välinpitämättömäksi, vaan tuntee kummallista vaikutusta, jota tahtoisin nimittää ajan omantunnon ääneksi.
— Tuo on liian korkeaoppista minulle — sanoi isäni ja nosti olkapäitään. — Voin vakuuttaa teille, että emme ainoastaan me vanhat ajattele ylpeydellä ja ilolla niitä sotaretkiä, joihin olemme osaa ottaneet, vaan että useimmat nuoremmista ja nuorimmistakin, jos heiltä kysyisi tahtovatko lähteä sotaan, vastaisivat iloisesti: kyllä mielellämme, mielellämme!
— Niin, nuorimmat aivan varmaan, sillä niillä on vielä tallella niihin istutettu innostus. Ja muilla on se käsitys, että se osoittaisi arkuutta, jos vastaisi toisella tavalla, joskin ei tämä »mielellämme» ole niin todenperäisesti tarkoitettu.
— Huu, — sanoi Lilli vähän vavahtaen — minuakin pelottaisi. — Kyllä mahtaa olla hirveätä, kun kuulat suhisevat ympärillä, eikä tiedä, jos on seuraavalla hetkellä enää hengissä.
— Tuo tuntuu sangen luonnolliselta naisen suusta vastasi Tilling — mutta meidän miesten täytyy hillitä itseylläpidon-vaisto, — sotamies ei saa näyttää mitään myötätuntoisuutta kaikelle tuolle kauhealle kurjuudelle, jota sekä ystävät että viholliset saavat runsaasti tuntea, sillä lähinnä pelkoa ei ole mitään, jota meissä niin paljo moititaan, kuin juuri tunteellisuutta.
— Sodassa, rakas Tilling, sodassa — sanoi isäni. — Rauhan aikana voimme mekin olla helläsydämisiä.
— Niin, sen tiedän. Mutta sodanjulistuksen jälkeen sanotaan kaikesta julmuudesta: olkoon menneeksi kunnian tähden! Murhaaminen ei silloin ole murha, ryöstö ei ole ryöstö, palavat kylät eivät ole murhapolttoja. Mutta kun sotainto hetkiseksi laimentuu, kun sovinnainen käsitys joskus katoaa mielestä ja tulee näkemään ja huomaamaan nuo hirveät tapaukset täydellisessä todellisuudessaan, silloin löytyy ainoastaan yksi keino, jonka avulla voi päästä siitä hirvittävästä tuskasta ja niistä kalvaavista omantunnon vaivoista, joita tämä näkö tuottaa, ja se keino on — kuolema.
— Se on totta — sanoi täti Maria miettien, — sellaiset käskyt kuin: ei sinun pidä tappaman — ei sinun pidä varastaman — sinun pitää rakastaman lähimmäistäsi, — kaikilla näillä käskyillä —
— Ei ole mitään merkitystä sodassa — keskeytti häntä Tilling. — Ja ne, joiden velvollisuus on näiden käskyjen opettaminen ja valvominen, että niiden mukaan eletään, ne ovat ensimäisinä siunaamassa meidän aseitamme ja anovat taivaan siunausta meidän tappotyöllemme.
— Ja siinä tekevät he oikein — sanoi isäni. — Jo raamatun Jumala oli sodan Jumala, sotajoukkojen herra. — Se on hän, joka käskee meidät taisteluun, se on hän —
— Jonka tahtoa ihmiset aina koettavat selittää omien toivomustensa mukaan, — keskeytti Tilling. — Aivan yhtä raaka, epäjohdonmukainen ja lapsellinen, kuin ihminenkin, on se Jumala, jonka ihminen on asianhaarojen mukaan itselleen muodostanut. Ja nyt, kreivitär, — sanoi hän nousten ylös, suokaa anteeksi, että olen tuhlannut aikaa niin vähän miellyttävään aineeseen, ja sallikaa minun sanoa jäähyväiset.
Sisälläni liikkui myrskyisiä tunteita. Kaikki, mitä hän nyt oli sanonut, oli tehnyt hänet vielä kalliimmaksi sydämelleni. — Ja nyt piti minun erota hänestä kenties ikuisesti. Se ei ollut mahdollista; kun ovi hänen jälkeensä olisi sulkeutunut, olisin minä puhjennut itkemään. Se ei saanut tapahtua. Minä nousin, koettaen näyttää tyyneltä.
— Vielä hetkinen, parooni Tilling — sanoin minä niin tyynesti kuin mahdollista. — Minulla on pari sanaa sanottava teille »entre nous».[1] Tahdotteko olla hyvä ja seurata minua.
[1] Meidän kesken. Suom.
Hän katsoi minuun hämmästyneenä, mutta seurasi minua sitte salin toiseen nurkkaan, josta eivät muut voineet meitä kuulla.
— Parooni Tilling — sanoin minä kiirehtien ja vapisevin huulin — tällä tavoin en voi antaa teidän matkustaa, minun täytyy saada vielä puhua teidän kanssanne. Teidän täytyy tulla vielä luokseni — huomenna tähän aikaan.
Hän näytti epäilevän.
— Pyydän teitä tulemaan, äitinne muiston tähden jonka vuoksi olen teidän kanssanne itkenyt.
— Oi, Martha!
Kuullessani tämän nimen, joka oli tahtomatta tullut hänen huuliensa välistä, tunsin raivoisan, selittämättömän ilon täyttävän sydämeni. Mutta minun täytyi hillitä itseni ja sanoin sen vuoksi tyynesti: — siis huomenna.
— Tähän aikaan, niin.
Olimme yhtä mieltä. Minä palasin toisten luo, ja Tilling meni.
— Kummallinen ihminen — sanoi isäni, puistaen päätään. — Mitä hän täällä sanoi, sitä ei korkeammissa paikoin hyväksyttäisi.
* * * * *
Kun määrätty hetki lähestyi seuraavana päivänä, annoin, samoin kuin edelliselläkin kerralla käskyn, ettei ketään muuta päästettäisi sisään kuin Tilling.
Mitä sanoisin hänelle? Oi, sitä en tiennyt, tiesin vaan, etten olisi voinut nähdä hänen matkustavan sanomatta hänelle vielä yhtä sydämellistä sanaa, saamatta vielä häiritsemättä jättää toisillemme jäähyväiset. Kun vaan ajattelinkin hyvästijättöä, täyttyivät silmäni kyynelillä.