Sain nimittäin eräänä päivänä mustareunaisen kirjeen eräältä tuttavalta perheeltä:
»Herra ja rouva N. ilmoittavat täten surulla, että heidän molemmat lapsensa, Francois (kahdeksan vuotta) ja Amelie (neljä vuotta) ovat saaneet surmansa pommista, joka on ammuttu sisään ikkunasta.»
Luin tiedonannon kauhulla ja hämmästyksellä. Salaman tapainen ajatus osotti minulle niiden vanhempien surun laajuuden, jotka sen näillä yksinkertaisilla riveillä ilmoittivat. Näin *meidän* molemmat lapsemme, Rudolfin ja Sylvian — ei, minä en voinut ajatella ajatustani loppuun.
Tiedot, joita voi saada, olivat luonnollisesti harvinaisia ja niukkoja. Kaikki postiliike oli keskeytetty, ja muun maailman kanssa oltiin yhteydessä ainoastaan kirjekyyhkyisten ja ilmapallojen avulla. Mitä vastakkaisimpia huhuja liikkui alituisesti. Joskus puhuttiin voittorikkaista uloshyökkäyksistä, joskus siitä, että vihollinen aikoo jo kaupunkiin hyökätä ja sytyttää sen tuleen. Toiste jälleen vakuutettiin, että ennenkuin sallittaisiin ainoankaan saksalaisen tulla muurien sisäpuolelle, räjähdyttäisivät linnastonpäälliköt itsensä ja koko Pariisin ilmaan. Vielä kerrottiin, että maalaisväestö hyökkäisi piirittäjien niskaan, katkaisisi heidän paluumatkansa ja hävittäisi heidät viimeiseen mieheen.
Päivä päivältä kävi elintarpeiden saaminen yhä vaikeammaksi. Lihavarastot olivat tyhjennetyt, jo kauvan sitte olivat raavaseläimet ja lampaat loppuneet karjametsiköistä. Pian olivat hevosetkin syödyt ja nyt tuli koirien, kissojen, rottien ja hiirien vuoro. Vihdoin viimeinkin täytyi ottaa eläimet »*Jardin des plantes*» puistosta; näiden seassa oli tuo kaikkien ihmettelemä elefantti-raukkakin, joka nyt myös täytyi ottaa ihmisille ruoaksi. Leipää oli melkein mahdotonta saada. Väki sai seisoa tuntikausia rivissä leipurin puodin edustalla, ja useimmat saivat kuitenkin palata tyhjin käsin. Taudit niittivät runsaita uhreja. Kun Pariisissa tavallisissa oloissa kuoli 1,100 ihmistä viikossa, kuoli nyt 4 à 5,000. Siis joka päivä noin 400 luonnotonta kuolemantapausta, — tai oikeammin sanottuna: *murhaa*. Sillä vaikkei murhaaja ollutkaan mikään yksityinen henkilö, vaan tuo persoonaton sota, niin oli murha kuitenkin murha. Ja kelle tuli edesvastaus? Kenties niille valtiollisille suurisuille, jotka kiihoittavissa puheissaan selittivät, että he »vastaisivat sodan syttymisestä historian edessä»? Ovatko yhden ihmisen hartiat kyllin voimakkaat tällaista edesvastausta kantamaan? Varmaankaan eivät. Eikä kenenkään mieleen juolahdakaan pitää tuollaisten suurisuiden sanoista kiinni.
Eräänä päivänä tammikuun keskipaikoilla tuli Fredrik liikutettuna huoneeseeni.
— Ota esille muistoonpanokirjasi, sinä pieni, harras historiankirjoittaja. Tänään saat kirjoittaa muistoon jotain hyvin tärkeätä.
— Mitä merkillistä nyt on tapahtunut?
— Kuule! Preussin kuningas Wilhelm on Versaillessa huudettu Saksan keisariksi. Nyt on olemassa *yksi* Saksa — yksi *yksimielinen* Saksa. Tämä muodostaa uuden jakson niin kutsutussa maailmanhistoriassa. Ja voithan ajatella, miten suuressa arvossa sotaa tullaan pitämään valtakunnassa, joka saa kiittää sotaa synnystänsä. Kätke rauhan-pöytäkirjasi, Martha, me tulemme nyt pitkän aikaa eteenpäin olemaan Marssin verisen, raudankovan merkin alaiset.
— Olen melkein iloissani tästä, Fredrik, — sanoin minä. — Tämä surmaaminen ei siis ole mennyt aivan hukkaan, kuin sen seurauksena on ollut uuden, suuren valtakunnan perustaminen.
— Ranskalaisille on tappio täten kaksinkertainen, ja saksalaisviha tulee tästedes kukoistamaan yhä paremmin.
Minua värisytti.
— Jo yksin sana »viha» täyttää mieleni kauhistuksella.
— Niin, sinä olet oikeassa. Niin kauan kuin tämä sana pysyy ihmisten oikeuskäsitteessä, niin kauan ei ole olemassa mitään inhimillistä ihmisyyttä. Täällä maan päällä on vaan olemassa yksi ainoa jalostuttava ja onnelliseksi tekevä tunne, ja se on rakkaus. Tästä voimme me kaksi kertoa yhtä ja toista, Martha.
Minä nojasin päätäni hänen rintaansa vasten, ja hän siirsi kädellään hellästi hiukset pois otsaltani.
— Me tiedämme, miten iloista on, kun sydämissämme asuu lämpöä ja hellyyttä rakkaitamme kohtaan, veljiämme ja sisariamme kohtaan suuressa ihmiskuntaperheessä…
— Ei, Fredrik, *niin* laaja ei minun rakkauteni ole. En voi rakastaa kaikkia noita ihmisiä, joiden sydämen täyttää viha ja verenhimo.
— Mutta sääliä heitä varmaankin voit?
Muistan niin hyvin tämän keskustelumme, sillä paitsi sotaisia seikkoja, kirjoitin päiväkirjaani myöskin keskusteluja näistä asioista. — Sinä päivänä puhuimme myöskin tulevaisuudesta. Pian täytyy Pariisin antautua, sodan täytyy loppua, ja sitte voimme jälleen hyvällä omallatunnolla nauttia onnestamme.
Kävimme läpi sen ajan muistojen, jonka olimme yhdessä eläneet. Näiden kahdeksan vuoden kuluessa emme olleet vaihtaneet epäystävällistä sanaa, me olimme kärsineet ja nauttineet niin paljo yhdessä, ja meidän rakkautemme ja välillämme oleva myötätuntoisuus oli sillä ajalla lujentunut niin lujaksi, ettei sen heikontumista voinut ajatellakaan. Päinvastoin kiinnyimme yhä hellemmin toisiimme. Jokainen uusi tapaus, jonka yhdessä saimme kokea, solmisi uuden yhdyssiteen välillemme. — Kun olimme tulleet vanhoiksi ja valkopäisiksi, millä ilolla silloin katselisimmekaan takaisin menneitä vuosia, ja mikä tyyni ja onnellinen elämän ilta meitä odottaisikaan. Sen onnellisen, vanhan parin kuvan, joksi me kerran tulisimme, olin niin usein ja elävästi mielessäni kuvitellut, että se joskus näyttäytyi minulle unessakin, kuin jokin todella eletty aika. Muutamat erityiskohdat ovat varsinkin jääneet muistooni. Näin Fredrikin samettikalotti päässä ja puutarhasaksit kädessä — miksi, sitä en tiedä, sillä hän ei ollut koskaan osottanut mitään halua puutarhan hoitoon, ja kalotista ei ollut koskaan ollut mitään puhetta — ja itseni musta pitsimyssy päässä, hopeanhohtavien hiusteni peittona. Me istuimme laskeutuvan auringon viimeisten säteiden valaisemassa puistossa ja puhelimme menneistä ajoista. »Muistatko sinä silloin, kun…?»
* * * * *
Monen edellä olevan sivun kirjoittaminen on vaatinut minulta suurta itseni voittamista. En voinut vavistuksetta kertoa niistä tapauksista, joita sain kokea matkallani Böhmiin ja koleraviikolla Grumitzissa, mutta tein sen täyttääkseni velvollisuuteni. Rakastettu puoliso on antanut minulle tehtävän: jos kuolen ennen sinua, täytyy sinun ottaa minun tehtäväni, toimia rauhan aatteen hyväksi. Jollei minulla olisi ollut tämän toivomuksen täyttäminen, niin ei mikään maailmassa olisi voinut saada minua armahtamatta auki repimään tuskallisten muistojeni haavoja.
Mutta nyt olen tullut tapaukseen, jonka tosin tulen kertomaan, mutta jota en voi enkä tahdokaan tarkemmin kuvailla.
Ei, minä en voi, en voi!
Olen koettanut sitä tehdä kerta toisensa jälkeen. Kymmenen puoleksi kirjoitettua, rikki revittyä paperiarkkia makaa lattialla kirjoituspöytäni vierellä — sydäntäni kouristi, ajatukseni sekaantuivat — minun täytyi heittää kynä pois ja itkeä, itkeä kiivaasti ja katkerasti kuin lapsi.
Muutamien tuntien kuluttua koetan jälleen. Mutta minun täytyy jättää kaikki erityiskohdat, — tapahtuman sanominen on kylläksi.
Fredrik — lemmittyni — tuli, erään hänen luonansa löydetyn, Berliinistä tulleen kirjeen johdosta, syytetyksi vakoilemisesta; — hurjistunut roskaväen joukko ympäröi hänet: *à mort, à mort, le prussien!*[1] Hänet kuljetettiin erään isänmaallisen tuomioistuimen eteen — ja helmikuun 1 p:nä 1871 — sotalakien mukaan ammuttiin.
[1] Kuolema, kuolema preussiläiselle! (Suom.)
* * * * *
Kun tulin jälleen tuntoihini, oli rauha tehty ja kommunin päivät ohitse. Monta kuukautta olin maannut sairaana, ja minua oli hellästi ja huolellisesti hoitanut uskollinen Anna-rouva. Mitä tautia oikeastaan sairastin, sitä en vielä tänäänkään oikein tiedä. Ympärilläni olevat olivat kyllin hienotunteiset nimittäessään sitä lavantaudiksi, mutta minä luulen yksinkertaisesti, että se oli mielipuolisuutta.
Siitä, että en tuntoon tultuani ja tapahtumat muistettuani ottanut itseäni hengiltä, tahi ettei suru minua surmannut, on minun kiittäminen lapsiani. *Ne* tekivät elämiseni mahdolliseksi.
Jo samana päivänä kun tuo kauhea tapahtui, ja ennenkuin sairastuin, piti Rudolf minua hengissä. Olin vaipunut maahan polvilleni ja huusin raivoisasti: kuolla, kuolla! Minun *täytyi* kuolla! Silloin tunsin kaksi käsivartta kaulani ympärillä, ja rukoilevat, tuskallisesti vakavat, ihmeellisen suloiset pojan kasvot katselivat minuun.
— Äiti!
Tähän asti oli poikani aina nimittänyt minua mammaksi. Että hän nyt tässä tuskan hetkessä lausui sanan »äiti», se ilmoitti minulle selvästi: sinä et ole yksin, sinulla on poika, joka rakastaa ja kunnioittaa sinua, joka jakaa tuskasi, jolla ei ole maailmassa ketään muuta kuin sinä. Älä hylkää lastasi, äiti!
Painoin armaani sydämelleni ja näyttääkseni, että ymmärsin häntä, kuiskasin minä: poikani, poikani!
Samalla muistin pienen tyttöseni — *hänen* tyttösensä — ja päätökseni jäädä elämään oli tehty.
Mutta tuska oli sietämätön ja ymmärrykseni himmeni, ei yhden kerran, ei, monta kertaa tulevien vuosien kuluessa. Nyt olen ollut jo monta vuotta terveenä. Kahdeksantoista vuotta on kulunut helmikuun 1 p:stä 1871. Mutta sitä pohjatonta surua, jonka sen päivän tapaukset painoivat sieluuni, sitä ei voi aika hälventää, vaikka eläisinkin sata vuotta. Jos vähitellen voisinkin työntää tuskalliset muistot syrjään, niin että voisin iloita lasteni kanssa ja joskus tuntea jotain uuden elämänhalun tapaista, niin ei kuitenkaan kulu yhtään ainoata yötä, jolloin en tuntisi surun kauheata taakkaa. Se on kuin sielun kaksoiselämää. Joka yö samaan aikaan herään sanomattoman surun tunteella. Sydän kutistuu kokoon, ja minusta tuntuu kuin täytyisi minun puhjeta katkeraan, valittavaan itkuun. Seuraavassa silmänräpäyksessä valtaa minut hellä myötätuntoisuuden tunne koko kärsivää, onnetonta ihmiskuntaa kohtaan. Oi, te poloiset ihmisraukat! Nyt näen, miten he kaatuvat surmaa tuottavien kuulien silpomina, kuulen hirmustuttavia huutoja — ja muistan, että *minunkin* rakkaimpani kuoli samoin…
Mutta ihmeellistä on: unessa en koskaan tiedä mitä olen menettänyt. Usein tapahtuu, että unessa puhelen Fredrikin kanssa, aivan kuin hän vielä kävisi vierelläni. Tapauksia menneisyydestä, mutta ei koskaan surullisia, näen silloin: yhtymisemme Schlesvig-Holsteinilaisen sodan jälkeen, loruamisemme Sylvian kätkyen luona, tyynet opiskelu-hetkemme, kävelyretkemme Schweitsissä ja tuon tuostakin jo edellä mainitsemani kuvan iltavalaistuksessa, kun valkotukkainen rakastettu puolisoni leikkaa ruusupensaita puutarhasaksillansa. — — — »Eikö totta?» sanoo hän minulle hellästi hymyillen, »me olemme onnellinen vanha pari?»
Voi minua!