Ennenkuin Gian Maria ehti vastata, kehoitti Guidobaldo hiljaa häntä hyväksymään ehdon.
"Mitä muuta voisitte tehdä?" lopetti Montefeltro ponnekkaasti.
"Entä tämä toinen veljentyttärenne —?" kysyi Gian Maria masentuneesti.
"Olen jo antanut sanani", vastasi Guidobaldo.
"Entä monna Valentina?" lisäsi toinen, melkein vinkuen.
"Saa mennä avioliittoon tämän itsepintaisencondottieronsakanssa.Minä en heitä vastusta. Niin, olen ystävänne tässä asiassa. UhraanpaValentinankin teidän eduksenne. Jos nimittäin olette itsepäinen,syöksee kreivi teidät turmioon. Hän on voiton puolella, hyvä herra.Tunnustakaa tappionne, kuten minä tunnustan omani, ja maksakaa!"
"Mutta mitä on teidän tappionne minun tappiooni verrattuna?" huudahti Gian Maria, joka Guidobaldon arvostelevien sanojen nojalla oivalsi, että sellainen veljentyttären puoliso kuin Francesco del Falco ei suinkaan ollut vastenmielinen uhkaavina rauhattomina aikoina.
"Se on ainakin yhtä ehdoton", vastasi Guidobaldo, kohauttaen olkapäitään. Ja tähän suuntaan Urbinon herttua pitkitti muutamia minuutteja, kunnes Gian Maria vihdoin huomasi, että hänen liittolaisensa ei ollut ainoastaan luopunut hänestä, vaan nyt lisäksi kamppaili hänen serkkunsa puolella, vaatien häntä hyväksymään serkun ehdot, niin harmilliset kuin ne olivatkin. Tällä tavoin ahdistettuna Gian Maria lamaantuneena tunnusti tappionsa ja ilmoitti taipuvansa maksamaan menetyksensä. Samalla hän tiedusti, kuinka pian hänen sallittaisiin poistua linnasta.
"No, heti, kun nyt olen saanut sanasi", lupasi Francesco auliisti, minkä jälkeen Gian Marian silmissä välähti kavala ilme, jonka Francescon seuraavat sanat pian häivyttivät. "Mutta jotta sinun ja minun sotilaani eivät joutuisi kahinaan, pitää sinun määrätä, että sotilaasi tulevat linnasta ilman aseita ja varuksia, ja sinun itsesi tulee riisua omasi.
"Hänen korkeutensa herttua Guidobaldo on ainoa mies, johon nähden voin tehdä poikkeuksen tästä ehdosta. Jos sitä rikotaan, niin, sen lupaan, kadutte sitä katkerasti. Nähdessäni ensimmäisen aseellisen miehen tulevan portista, käsken ampua teitä, ja omat tykkinne tuottavat teille tuhon."
Näin päättyi Roccaleonen toinen piiritys melkein heti alkuunsa, ja niin antautui Gian Maria voittajalle. Babbianon herttua ja hänen sotilaansa marssivat linnasta säyseinä ja äänettöminä, suunnaten matkansa Babbianoon. Gian Maria ei lausunut sanaakaan eikä edes katseella osoittanut huomaavaisuutta sille naiselle, joka oli aiheuttanut hänen tappionsa ja joka hilpeänä katseli hänen poistumistaan.
Guidobaldo ja hänen harvat seuralaisensa viipyivät vielä hänen äskeisen liittolaisensa lähdettyä. Hän käski Francescon opastaa hänet veljentyttärensä luokse, ja Francesco totteli kerkeästi.
Herttua syleili Valentinaa kylmästi — mutta se, että hän kaiken tapahtuneen jälkeen lainkaan syleili veljentytärtään, oli hyvä merkki.
"Lähdettehän kanssani Urbinoon, herra kreivi?" virkkoi hän äkkiä Francescolle. "Olisi paras viettää häät siellä. Kaikki on valmista — sillä kaikki oli valmistettu Gian Mariaa varten."
Valentinan silmiin lehahti hyvin iloinen ilme; hänen poskensa punehtuivat, ja hänen katseensa painui maahan; mutta Francesco tarkasti herttuan kasvoja terävästi ikäänkuin ei olisi voinut uskoa niin suureen onneen.
"Tarkoittaako teidän korkeutenne minulle hyvää?" rohkeni hän kysyä.
Guidobaldo jäykistyi, ja hänen kirkas, korkea otsansa meni ryppyihin.
"Saatte ruhtinaallisen sanani sen vakuudeksi", lupasi hän juhlallisesti, minkä jälkeen Francesco notkisti polvensa ja kumartui suutelemaan hänen herttuallista kättänsä.
Ja niin he lähtivät, ratsastaen hevosilla, jotka he pitivät sotasaaliina. He tarjosivat komean näyn; Guidobaldo ynnä Francesco ja Valentina ratsastivat etunenässä, kun taas jälkijoukkona olivat Peppe ja veli Domenico, jotka tämän kulkutaudin tapaisen suopeuden tartuttamina vihdoinkin veljeilivät keskenään.
Ja heidän ratsastaessaan Guidobaldo sattui pian jättäytymään jäljelle, joten Francesco ja Valentina huomasivat jääneensä tuokioksi kahden kesken vähän muiden etupuolelle. Valentina kääntyi kreivin puoleen; hänen ruskeissa silmissään oli ujo ilme, ja hänen punaiset huulensa vavahtelivat.
"Et vielä ole sanonut antaneesi minulle anteeksi, Francesco", valitti hän, arasti kuiskaten. "Eikö sinun olisi sopivaa tehdä se, koska meidät vihitään avioliittoon niin pian?"