"Tiedätkö ainoatakaan syytä", kysyi hän, "jonka vuoksi pääsi ei pitäisi komeilla keihään kärjessä niiden muiden joukossa San Bacolon portilla?"
"Tiedän useita", vastasi Francesco, ensin hätkähtäen, mutta heti sitten hymyillen, ja hänen vastauksensa näytti yksinkertaisuudellaan panevan herttuan ymmälle.
"Annahan kuulua joitakuita niistä!" kehoitti hän pian.
"Ei, kuulkaamme pikemminkin, mistä syystä minun päärukkaani pitäisi niin tylysti kohdella. Kun mies karkeasti vangitaan, kuten minulle on tehty, on tapana, jota sinun korkeutesi ehkä suvaitsee noudattaa, ilmoittaa hänelle jonkunlainen syy tähän loukkaavaan kohteluun."
"Sinä sulavakielinen kavaltaja", virkkoi äärettömän pahanilkisesti herttua, jota hänen serkkunsa arvokkuus yhä enemmän kiukutti. "Sinä valiosanainen roisto! Haluaisitko tietää, minkä tähden sinut on vangittu? Kerrohan minulle, hyvä herra, mitä puuhailit Acquaspartassa pääsiäisen edellisen keskiviikon aamuna?"
Kreivin rauhalliset kasvot pysyivät tutkimattomina, kärsivällisen ihmettelyn naamiona. Ainoastaan hänen käsiensä äkillinen puristuminen nyrkkiin ilmaisi, kuinka pahasti se pisto osui häneen, mutta hänen käsiään ei kukaan huomannut. Herttuan takana seisova Fabrizio da Lodi kalpeni huuliaan myöten.
"En muista puuhanneeni siellä mitään kovin merkillistä", vastasiFrancesco. "Hengitin metsässä kevään raitista ilmaa."
"Etkä mitään muuta?" ärähti Gian Maria.
"En jaksa muistaa paljoakaan muuta, millä olisi merkitystä. Kohtasin siellä erään ylimysnaisen, jonka kanssa hiukan puhelin, munkin, narrin, houkkamaisen keikarin ja joitakuita sotilaita. Mutta" — hänen sävynsä muuttui äkkiä ylpeäksi — "mitä tahansa teinkin, tein sen oman mieleni mukaan enkä vielä ole oppinut tietämään, että Acquilan kreivin täytyy tehdä tiliä siitä, mitä hän tekee ja missä hän liikkuu. Et ole vielä ilmoittanut minulle, sinun korkeutesi, minkä oikeuden tai kuvitellun oikeuden nojalla pidät minua vankina."
"Enkö tosiaankaan? Etkö oivalla mitään yhteyttä rikkomuksesi ja sen välillä, että silloin olit Sant' Angelon läheisyydessä?"
"Jos minun on ymmärrettävä se niin, että olet näin loukkaavasti tuottanut minut tänne esittääksesi minulle arvoituksia huviksesi, olen selvillä asiasta, mutta sittenkin hämmästynyt. En ole mikään hovi-ilveilijä."
"Sanoja, pelkkiä sanoja", kivahti herttua. "Älä luule pettäväsi minua niillä!" Lyhyesti naurahtaen hän kääntyi Francescosta korokkeella olevan seurueen puoleen. "Kummastellette, hyvät herrat, ja te, korkea äitini, millä perusteilla olen vangituttanut tämän kavaltajan. Saatte sen tietää. Pääsiäisen edellisen tiistain iltana kokoontui Sant' Angeloon seitsemän kavaltajaa punomaan juonia syöstäkseen minut vallasta. Heistä neljän päät ovat nyt nähtävinä Babbianon muureilla, kolme muuta pääsi pakenemaan, mutta tuossa seisoo yksi heistä — se, jonka piti istuutua tälle valtaistuimelle, sittenkun minut olisi sysätty siltä pois."
Kaikkien silmät olivat nyt suunnatut nuoreen kreiviin, kun taas hänen oma katseensa lipui Lodin kasvoihin, joista kuvastui tyrmistys, niin voimakas, että se olisi paljastanut hänet, jos vain herttua olisi sattunut katsahtamaan häneen päin. Syntyi äänettömyys, jota kukaan läsnäolevista ei rohjennut katkaista. Gian Maria näytti odottavan vastausta Francescolta; mutta Francesco seisoi, silmäillen häntä tyynesti, eikä ainoallakaan merkillä osoittanut haluavansa puhua. Vihdoin ei herttua enää jaksanut sietää hiljaisuutta, vaan huusi:
"E dunque?Eikö sinulla ole mitään vastattavaa?"
"Haluaisin huomauttaa", vastasi Francesco, "etten ole kuullut mitään kysymystä. Kuulin hurjan väitöksen, luonnottoman ja hullun, mielipuolisen syytöksen, jolle ei voida esittää minkäänlaisia todistuksia, sillä muussa tapauksessa, siitä olen varma, ette olisi jättänyt niitä mainitsematta. Kysyn teiltä, hyvät herrat, ja teiltä, rouva", jatkoi hän kääntyen toisten puoleen, "onko hänen korkeutensa sanonut mitään, mihin millään tavoin olisi tarpeellista vastata?"
"Todistuksiako sinä kaipaat?" huusi Gian Maria, mutta ei niin itsevarmasti kuin siihen saakka eikä senvuoksi niin rajustikaan. Hänen mielessään oli herännyt epäilys Francescon kummallisen tyyneyden tähden, joka Gian Marian käsityksen mukaan tuskin näytti syyllisyyden verholta, vaan osoitti pikemminkin syytetyn varmasti uskovan, ettei häntä mikään vaara uhannut. "Todistuksiako kaipaat?" toisti herttua, ja sitten hän tiedusti sen näköisenä kuin olisi esittänyt kysymyksen, johon oli mahdoton vastata: "Miten sait sen haavan, joka sinussa oli silloin metsässä?"
Francescon kasvoilla väikkyi hymy, joka häipyi pian.
"Pyysin todistuksia enkä kysymyksiä", huomautti hän väsyneesti. "Mitä se todistaisi, vaikka minussa olisi sata haavaa?"
"Todistaisiko?" kertasi herttua yhä epävarmempana, jo peläten kenties menneensä liian nopeasti ja liian pitkälle epäluulojensa tiellä. "Minusta se ynnä siellä olosi todistavat sinun olleen edellisen yön taistelussa."
Sen kuullessaan Francesco liikahti. Hän huoahti ja hymyili samalla kertaa. Sitten hän omaksui ripeän komentavan sävyn, osoitti vartijoitaan ja kehoitti:
"Käske näiden miesten mennä tiehensä ja kuuntele sitten, kun haihdutan rumat epäluulosi, kuten pyörretuuli hajoittaa lehtiä syksyllä!"
Gian Maria tuijotti häneen typertyneenä. Tuo valtava varmuus ja tuo ylhäinen, arvokas käytös, joka oli niin ylevä vastakohta hänen omalle karkealle rehentelylleen, heikensivät vähitellen yhä enemmän hänen itseluottamustaan. Kättään heilauttaen hän käski sotilaiden poistua, melkein itsetiedottomasti totellen serkkunsa hallitsijaälyä, jonka mukaan hän yhtä itsetiedottomasti taipui.
"Nyt, sinun korkeutesi", virkkoi Francesco heti miesten poistuttua, "salli minun selvästi ymmärtää syytöksesi, ennenkuin sen torjun. Käyttämistäsi sanontatavoista arvaan sen olevan seuraavan: Vähän aikaa sitten tehtiin Sant' Angelossa salaliitto, jonka tarkoituksena oli syöstä sinut pois Babbianon valtaistuimelta ja nostaa minut sijallesi. Syytät minua siitä, että minulla oli salaliitossa osa — minulle määrätty osa. Asia on niin, eikö olekin?"
Gian Maria nyökkäsi.
"Olet esittänyt asian hyvin selvästi", ärähti hän. "Jos voit yhtä selvästi todistaa viattomuutesi, uskon varmasti tehneeni sinulle vääryyttä."
"Että tällainen salaliitto on tehty, sitä pidämme todistettuna, vaikka Babbianon kansasta todistukset tuntunevat niukoilta. Sittemmin kuollut mies oli kertonut sinun korkeudellesi, että sellaista salaliittoa haudottiin. Se tuskin oli sellaisenaan riittävä todistus antaakseen aihetta sille, että neljän sangen uljaan herrasmiehen päät pantiin keihäiden kärkeen, mutta epäilemättä sinun korkeudellesi oli muita todistuksia, joihin me muut emme ole päässeet tutustumaan."
Gian Maria vavahti näistä sanoista. Hän muisti, mitä Francesco oli lausunut heidän viime kerralla puhellessaan tästä samasta asiasta; hän muisti, miten hänet itsensä oli sinä päivänä otettu vastaan Babbianossa.
"Meidän täytyy uskoa asianlaidan olevan niin", jatkoi Francesco levollisesti. "Sinun korkeutesi menettely tässä jutussa ei jätäkään sijaa epäilylle. Uskomme siis, että sellainen salaliitto tehtiin, mutta se, että minä olin siinä osallinen, että minä olin sinun paikallesi valittu mies — pitääkö minun todistaa, kuinka pätemätön sellainen syytös on?
"Pitää, todentotta! Jumaliste! Sinun pitää, jos mielit pelastaa pääsi."
Kreivi seisoi huolettomassa asennossa, kädet ristissä selän takana, ja hymyili katsellessaan serkkunsa kalpeita kasvoja ja rypistynyttä otsaa.
"Kuinka salaperäisiä ovatkaan oikeutesi tiet, serkku!" jupisi hän suunnattoman huvitettuna. "Kuinka ihmeellistä tasapuolisuutta kuvastuukaan menettelytavoistasi! Raahautat minut tänne väkivallalla, istut siellä ja sanot minulle: Todista, ettet ole vehkeillyt minua vastaani Muutoin saa sinut pyöveli! Totisesti! Salomon oli typerä loruilija sinuun verrattuna."
Gian Maria läimäytti tuolinsa kullattuun käsinojaan iskun, jonka tähden hän seuraavana aamuna huomasi käteensä tulleen mustelman.
"Todista se!" kiljui hän kiukuttelevan lapsen tavoin. "Todista se, todista se, todista se!"
"Eivätkö sanani ole sitä jo todistaneet?" lausui kreivi niin lievän hämmästyneesti ja lempeän moittivasti, että Gian Maria jäi töllistelemään suu auki.
Sitten herttua teki hätäisen, kärsimättömän eleen.
"Herra Alvari", sanoi hän ankaraa raivoa uhkuvalla äänellä, "teidän on luullakseni parasta kutsua vartijat takaisin".
"Malttakaahan!" esti kreivi pakottavasti, kohottaen kättänsä. Ja nyt näkyi tyyni huolettomuus kadonneen hänen kasvoiltaan; hymy oli häipynyt ja sen sijalla oli ylhäisen ja ylenkatseellisen suuttumuksen ilme. "Toistan sanani. Olet raahauttanut minut tänne eteesi väkivallalla, ja istuen siellä, Babbianon valtaistuimella, sanot: 'Todista, ettet ole vehkeillyt minua vastaan, jos mielit pelastaa pääsi!" Sekunnin ajan hän oli vaiti ja pani merkille, kuinka ymmälläolevan näköisinä kaikki häntä katselivat.
"Onko tämä vertaus?" ärisi herttua käsittämättä.
"Sinäpä sen sanoit", säväytti Francesco takaisin. "Vertaus se on. Ja jos sitä harkitset, niin eikö se tarjoa sinulle todistuksia kylliksi?" kysyi hän äänessään voitonriemuinen sointu, "Eikö keskinäinen asemamme epäämättömästi osoita tätä syytöstäsi perusteettomaksi? Seisoisinko minä täällä ja istuisitko sinä siellä, jos se, mitä väität, olisi totta?" Hän nauroi miltei villisti, ja hänen silmänsä leimusivat halveksivasti hänen katsoessaan herttuaa. "Jos haluat kuulla sen vielä selvemmin, Gian Maria, niin sanon, että jos olisin vehkeillyt päästäkseni horjuvalle valtaistuimellesi, olisin nyt sillä istumassa enkä seisoisi tässä puolustautumassa typerää syytöstä vastaan. Mutta voitko sinä epäillä sitä? Etkö oppinut mitään ratsastaessasi Babbianoon tänään? Etkö kuullut väkijoukon huutavan minulle suosiotaan ja sadattelevan sinua? Ja kuitenkin", lopetti hän ylhäisen säälivästi, "väität minun vehkeilleen. Niin, jos haluaisin valtaistuintasi, ei minun tarvitsisi muuta kuin levittää lippuni pääkaupunkisi kaduilla, ja tunnin kuluttua ei Gian Maria enää olisi herttua. Olenko todistanut syyttömyyteni, sinun korkeutesi?" päätti hän tyynesti, melkein murheellisesti. "Oletko saanut varmuuden siitä, kuinka vähän tarvitsen vehkeilyä?"
Mutta herttualla ei ollut mitään vastattavaa hänelle. Sanattomana istui Gian Maria eräänlaisen huumeisen kauhun vallassa ja katseli synkästi serkkunsa kauniita kasvoja, samalla kun toiset tarkkailivat häntä salavihkaa äänettöminä ja vapisten nuoren miehen tähden, joka täällä, herttuan kynsissä, oli uskaltanut puhua hänelle sillä tavoin. Äkkiä hän peitti kasvonsa käsillään ja istui siten vähän aikaa ikäänkuin syviin mietteisiin vaipuneena. Vihdoin hän veti kätensä verkkaisesti syrjään ja näytti kasvot, joita intohimo ja mielentuska olivat oudosti raastaneet niin vähässä ajassa. Hän kääntyi Santin puoleen, joka seisoi lähinnä.
"Vartijat!" äänsi hän käreästi, heilauttaen kättänsä, ja Santi lähti kenenkään uskaltamatta hiiskua sanaakaan. Sillä tavoin he vartosivat omituisena ryhmänä, kaikki perin vakavina paitsi yhtä, sitä miestä, jolla oli eniten syytä olla vakava. Sitten kapteeni astui sisälle kahden sotilaansa seuraamana, ja Gian Maria heilautti kättänsä vankia kohti.
"Viekää hänet pois!" mutisi hän käheästi, kasvot kammottavina, intohimon puistattaessa häntä, niin että hän vapisi kuin haavanlehti. "Viekää hänet pois ja odottakaa määräyksiäni etuhuoneessa!"
"Jos nyt sanomme jäähyväiset, serkku", virkkoi Francesco, "niin saanko toivoa sinun lähettävän papin luokseni? Olen elänyt totisena kristittynä."
Gian Maria ei vastannut hänelle mitään, mutta hänen häijyt silmänsä olivat tähdätyt Martinoon. Arvaten hänen katseensa merkityksen kapteeni kosketti kevyesti Francescon käsivartta. Tuokion kreivi seisoi paikallaan, silmäillen vuoroin herttuaa, vuoroin sotilaita; sekunnin ajaksi hänen katseensa suuntautui huoneeseen kokoontuneeseen seurueeseen; sitten hän hieman kohautti olkapäitänsä, pyörähti korollaan ympäri ja poistui pää pystyssä herttuan valtaistuinsalista.
Ja hänen mentyään kesti hiljaisuutta, kunnes Caterina Colonna rikkoi sen, purskahtaen nauruun, joka repi Gian Marian nyt kovin helliä hermoja.
"Lupasit uljaasti", pilkkasi Caterina, "näytellä leijonan osaa. Mutta tähän saakka olemme kuulleet vain aasin kiljuntaa."
Vaeltavat ritarit
Tämä äidin pilkka kannusti Gian Marian liikkeelle. Hän nousi herttualliselta tuoliltaan ja laskeutui korokkeelta, jolla se seisoi, niin myrskyisen mielialan vallassa, ettei se sallinut hänen istua paikallaan.
"Aasin kiljuntaako?" jupisi hän, seisahtuen Caterinan eteen. Sitten hän naurahti epämiellyttävästi. "Aasin leukaluu teki pahaa jälkeä eräässä tilaisuudessa, madonna, ja niin saattaa käydä uudelleen. Hitunen malttia, niin kyllä näette." Sitten hän pirteämmän näköisenä puhutteli neljää äänetöntä hovimiestään. "Te kuulitte, mitä hän sanoi, hyvät herrat", huudahti hän. "Miten pitäisi minun mielestänne menetellä sellaiseen kavaltajaan nähden?" Hän odotti joitakuita sekunteja vastausta, ja häntä näytti kiukuttavan, ettei vastausta kuulunut. "Eikö teillä siis ole minkäänlaista neuvoa minulle?" tiedusti hän tylysti.
"En ollut luullut", sai Lodi vaivoin sanotuksi, "teidän korkeutenne tarvitsevan neuvoa tällaisessa tapauksessa. Teidät oli johdettu päättelemään, että Aquilan herra oli kavaltaja, mutta siitä, mitä kaikki olemme kuulleet, teidän korkeutenne pitäisi nyt oivaltaa, ettei hän ole."
"Pitäisikö minun?" vastasi herttua, seisahtuen liikkumattomaksi ja kiinnittäen Fabrizioon katseen, joka oli himmeä kuin käärmeen. "Herra da Lodi, uskollisuudessanne on viime aikoina näkynyt horjumisen merkkejä. Jos olenkin Jumalan ja Hänen autuaiden pyhäinsä armosta hallinnut armollisena ruhtinaana ja hairahtunut liian paljon kallistumaan lempeyteen, haluaisin varoittaa teitä olemaan koettelematta lempeyttäni liian kovasti. Olen sittenkin vain ihminen."
Hän kääntyi vastassaan olevasta vanhasta, pelottomasta valtiomiehestä silmäilemään seurueen muita, huolestuneina katselevia jäseniä.
"Vaitiolonne, hyvät herrat, ilmaisee teidän arvostelunne tässä asiassa olevan samanlaisen kuin minun. Ja te olette viisaita, sillä tällaisessa tapauksessa ei voi tulla kysymykseen muuta kuin yksi menettelytapa. Serkkuni on tänään lausunut sellaisia sanoja, jollaisia yksikään mies ei ole koskaan lausunut ruhtinaalle menettämättä henkeään. Emmekä me tee poikkeusta siitä säännöstä. Aquilan kreivin pään täytyy pudota hänen uhkarohkeutensa hinnaksi."
"Poikani!" kirkaisi Caterina kauhistuneesti. Gian Maria katsoi häneen intohimon vallassa, kasvot täpläisinä.
"Olen sen sanonut", ärähti hän. "En nuku, ennenkuin hän kuolee."
"Mutta mahdollisesti et sitten enää herääkään", tokaisi äiti. Ja sen etulaukauksen jälkeen hän syyti Gian Marialle karvaimman arvostelun, mitä viimemainittu oli milloinkaan kuullut. Purevilla liikanimillä ja ylenkatseellisilla sanoilla hän koetti saada herttuan tajuamaan, kuinka järjetön hänen aikomuksensa oli. Oliko hän tosiaankin kyllästynyt hallitsemaan Babbianoa? Jos asianlaita oli niin, lausui Caterina, tarvitsi hänen vain odottaa Caesar Borgian tuloa. Hänen ei tarvinnut jouduttaa tapahtumia sellaisella teolla, joka johtaisi kapinaan, saattaisi kansan nousemaan kostaakseen epäjumalansa puolesta.
"Olette esittänyt minulle ainoastaan lisäsyitä", vastasi Gian Maria jäykästi. "Herttuakunnassani ei ole tilaa sellaiselle miehelle, jonka kuoleman, jos näkisin hyväksi sen aiheuttaa, oma kansani minulle kostaisi."
"Lähetä hänet sitten pois alueiltasi!" kehoitti Caterina. "Karkoita hänet maanpakoon, ja kaikki saattaa käydä hyvin. Mutta jos surmaat hänet, en pidä henkeäsi päivän palkan arvoisena."
Tämä neuvo oli järkevä, ja vihdoin saatiin herttua taivutetuksi hyväksymään se. Mutta sitä varten tarvittiin hovimiesten loputtomia rukouksia ja suostuttelevan Caterinan purevaa ivaa ja ennustuksia siitä, mikä kohtalo häntä varmasti odottaisi, jos hän kajoaisi niin rakastetun miehen henkeen. Vihdoin hän vasten tahtoaankin jurosti myöntyi tyytymään serkkunsa karkoitukseen. Mutta sen luvatessaan hän tunsi suunnatonta katkeruutta ja harmia, sillä hänen kateuttaan ei olisi voinut rauhoittaa mikään muu kuin Francescon kuolema. Varmastikaan ei mikään muu kuin seurausten pelko, jonka hänen äitinsä oli virittänyt hänen sydämessään, olisi voinut taivuttaa häntä tyytymään Aquilan kreivin karkoittamiseen.
Hän noudatti Martinon ja käski hänen antaa kreiville takaisin miekan. Maanpakosanoman viemisen hän uskoi Fabrizio da Lodille, jonka hän velvoitti ilmoittamaan Francescolle, että hänelle myönnettiin neljäkolmatta tuntia, joiden aikana hänen tuli laittautua pois Gian Maria Sforzan alueilta.
Sen tehtyään herttua perin huonolla tuulella — kääntyi kantapäänsä varassa ympäri, poistui otsa synkkänä herttuallisesta valtaistuinsalista ja meni kenenkään saattamatta omiin huoneisiinsa.
Riemastuneena lähti Fabrizio da Lodi asialleen, jonka hän suoritti, liittäen siihen eräitä kehoituksia, jotka olisivat maksaneet hänen päänsä, jos ne olisivat joutuneet Gian Marian tietoon. Hän nimittäin käytti hyväkseen tilaisuutta taaskin tyrkyttääkseen Francescolle Babbianon valtaistuinta.
"Hetki on hyvin otollinen", huomautti hän, "ja kansa rakastaa teitä varmasti enemmän kuin ainoatakaan ruhtinasta on ikinä rakastettu. Juuri kansan edun vuoksi rukoilen. Te olette sen ainoa toivo. Ettekö suostu tulemaan sen johtajaksi?"
Jos Francesco epäröi tuokion, johtui se pikemminkin kruunun tarjoamistavan herättämistä mietteistä kuin siitä, että tarjous olisi häntä kiehtonut. Kerran — silloin yöllä Sant' Angelossa — hän oli tuntenut kiusausta ja hetkisen kuunnellut häntä valtaan kutsuvan äänen viettelystä. Mutta nyt ei ollut niin. Hän ajatteli kansaa, joka luotti häneen niin vakaasti, joka osoitti häntä kohtaan sellaista ihailevaa rakkautta, jolle hän vuorostaan toivoi kaikkea hyvää ja jota hän olisi mielellään palvellut millä muulla tavoin tahansa paitsi tällä. Hän ravisti päätänsä ja hylkäsi tarjouksen, hymyillen pahoittelevasti.
"Olkaa kärsivällinen, vanha ystävä!" lisäsi hän. "Minä en ole sellaista ainesta, josta saadaan hyviä ruhtinaita, vaikka te niin luulette. Se on sellainen pakottava tilanne, johon en hevin myy itseäni. Minä kaipaan miehen elämää. Fabrizio — vapaata elämää, jota eivät ohjaa neuvonantajat eikä rahvaan mielivalta."
Fabrizion kasvot kävivät murheellisiksi. Hän huokasi syvään, mutta koska hänen ei olisi ollut hyvä kovin kauan viipyä puhelemassa sellaisen henkilön kanssa, joka herttuan silmissä oli valtiopetoksellinen, ei hän voinut itsepintaisesti hokea suostuttelukaan, joiden sittenkin, kuten hän selvästi oivalsi, täytyisi loppujen lopuksi osoittautua hyödyttömiksi.
"Babbianon kansan pelastus", jupisi hän, "olisi myöskin teidän ylhäisyytenne pelastus, koska teidän ei tarvitsisi lähteä maanpakoon, jos suostuisitte ehdottamaani menettelyyn".
"No, mutta tämä maanpakohan sopii minulle mainion hyvin", vastasi Francesco. "Olen ollut joutilaana liian kauan, ja harhailu-into polttaa taaskin suonissani. Katselen vielä kerran maailmaa, ja kun kyllästyn vaeltamaan, voin vetäytyä tiluksilleni Aquilaan, ja siellä Toscanan sopukassa, liian halvassa vetääkseen puoleensa valloittajan katsetta, ei kukaan minua häiritse, vaan saan levätä. Babbianossa, hyvä ystävä, ei minua tämän illan jälkeen enää nähdä. Kun minä olen poissa ja kansa käsittää, ettei se voi saada, mitä haluaisi, se ehkä tyytyy siihen, mitä se voi saada." Ja hän heilautti kättänsä herttuan valtaistuinsaliin vievään oveen päin. Senjälkeen hän sanoi jäähyväiset vanhalle ystävälleen ja kädessään miekka ja tikari, jotka kapteeni Armstadt oli palauttanut hänelle, hän poistui reippaasti palatsin pohjoiseen siipirakennukseen, jossa hänen majapaikkansa oli.
Etuhuoneessa hän lähetti pois palvelijoistaan ne, jotka oli otettu herttuan talouden henkilökunnasta, ja käski omien toskanalaisten seuralaistensa Zaccarian ja Lanciotton huolehtia hänen tavaroittensa sullomisesta ja laittaa kaikki lähtökuntoon tunnin kuluessa.
Hän ei ollut pelkuri, mutta häntä ei haluttanut kuolla juuri nyt vielä, jos sen saattoi kunniakkaasti välttää. Elämällä oli nautintoja tarjolla Francesco del Falcolle, ja se kannusti häntä kiiruhtamaan, sillä hän tunsi hyvin serkkunsa häikäilemättömyyden. Hän käsitti hyvin, että Gian Maria oli painavilla perusteluilla pakotettu sallimaan hänen lähteä, ja älykkäänä miehenä hän pelkäsi, että jos hän viipyisi, hänen serkkunsa saattaisi pyörtää päätöksensä ja kysymättä toista kertaa keneltäkään neuvoa toimittaa hänet pois tieltä välittämättä seurauksista.
Jätettyään Lanciotton puuhailemaan etuhuoneeseen kreivi meni Zaccarian saattamana makuukamariinsa laittamaan asuunsa välttämättömiä muutoksia. Mutta tuskin hän oli ennättänyt aloittaa, kun hänen työnsä keskeytti Fanfulla degli Arcipreti, jonka Lanciotto opasti sisälle. Francescon kasvot ilostuivat hänen nähdessään ystävänsä, ja hän ojensi kätensä.
"Mitä oikein on tapahtunut?" huudahti uljas nuorukainen, lisäten sellaista, mikä osoitti hänen tiedustuksensa tarpeettomaksi, sillä hän oli kuullut Fabrizio Lodilta koko jutun. Hän istuutui vuoteen laidalle ja lainkaan kaihtamatta Zaccariaa — jonka hän tiesi uskolliseksi ja luotettavaksi — koetti taivuttaa kreiviä siihen, mihin Fabrizio ei ollut saanut häntä taipumaan. Mutta Paolo keskeytti hänen puheensa jyrkästi, ennenkuin hän oli ehtinyt kovinkaan pitkälle.
"Jättäkää se silleen!" pyysi hän, ja vaikka hän sanoikin sen naurusuin, soinnahti hänen sävystään jäyhää päättäväisyyttä. "Olen harhaileva ritari enkä ruhtinas enkä salli kenenkään käännyttää itseäni. Se tekisi vapaasta miehestä helootin, ettekä te, Fanfulla, rakasta minua, jos siitä enää väittelette. Luuletteko, että olen suruissani ja masentunut ajatellessani tätä maanpakoa? Ei, poika; veri alkoi virrata nopeammin suonissani, kun kuulin tästä tuomiosta. Se päästää minut vapaaksi Babbianosta yhdessä tunnissa, kun taas velvollisuuteni — kansan rakkauden korvaaminen — olisi muutoin ehkä pidättänyt minua täällä, ja se antaa minulle vapauden lähteä, kelpo Fanfulla, etsimään sellaisia seikkailuja, joihin haluan antautua." Hän levitti kätensä ja paljasti oivalliset hampaansa purskahtaessaan hilpeään nauruun.
Fanfulla silmäili kreiviä, ja häneen tarttui toisen mielialan meluisa iloisuus.
"Niin, totta tosiaan, herra kreivi", myönsi hän, "olette liian komea lintu laulamaan häkissä. Mutta lähteä kiertämään harhailevana ritarina —" Hän katkaisi puheensa ja levitti kätensä vastalauseeksi. "Enää ei ole lohikäärmeitä pitämässä prinsessoja vangittuina."
"Voi! Ei ole. Mutta venetsialaiset ovat sodan kynnyksellä, ja heillä kyllä on työtä käsilleni. Minulta ei puutu ystäviä heidän parissaan."
Fanfulla huoahti.
"Ja niin me menetämme teidät. Babbianon pontevin mies poistuu luotamme hädän hetkellä herttua-tolvanan karkoittamana. Kautta sieluni, herra Francesco, toivoistapa voivani tulla mukaanne. Täällä ei ole mitään tekemistä."
Francesco, joka veti saapasta jalkaansa, keskeytti puuhansa ja kohotti katseensa ystäväänsä, tuijottaen häneen hetkisen.
"Jos te sitä haluatte, Fanfulla, otan teidät riemumielin kumppanikseni."
Ja nyt se ajatus tunkeutui todenteolla Fanfullan mieleen, sillä hänen äskeiset sanansa olivat olleet jotensakin ajattelemattomat. Mutta koska Francesco pyysi häntä, miksipä ei tosiaankin?
Ja niinpä kävi, että sen lämpöisen, toukokuisen illan kolmannella tunnilla nelimiehinen ratsuseurue ja kaksi kuormamuulia poistuivat Babbianosta ja lähtivät sille tielle, joka vie Vinamareen ja sieltä Urbinon alueelle. Nämä ratsastajat olivat Aquilan kreivi ja Fanfulla degli Arcipreti saattajinaan Lanciotto, joka talutti näiden harhailevien ritarien aseita kantavaa, ja Zaccaria, joka ohjasi heidän muilla matkatavaroillaan sälytettyä muulia.
He ratsastivat koko yön tähtien valossa ja vielä noin kolme tuntia auringonnousun jälkeen. Sitten he pysähtyivät kumpujen väliseen notkoon jokseenkin lähellä Fabrianoa. He panivat hevosensa liekaan rauhaisia laakereita ja suojaavia silkkiäispuita kasvavaan lehtoon vierun juurelle, jota peittivät öljypuut, harmaat, pahkaiset ja käpertyneet kuin iäkkäät raajarikot, ja Esino-joen partaalle sellaisessa kohdassa, jossa se oli niin kapea, että vireä mies olisi jaksanut hypätä sen ylitse, Siellä he sitten levittivät vaippansa ruohikolle, ja Zaccaria otti esille elintarpeet ja asetti heidän eteensä yksinkertaisen aterian, leipää, viiniä ja paistettua lintua, joka kiihoitti näiden nälkäisten miesten ruokahalua enemmän kuin juhlapöytä olisi kiihoittanut johonkin muuhun aikaan. Ja syötyään he paneutuivat pitkäkseen puron varrelle ja kuluttivat aikaansa rattoisalla haastelulla, kunnes vaipuivat uneen. He lepäsivät päivän kuumimman ajan, ja herättyään noin kolme tuntia keskipäivän jälkeen kreivi nousi ja meni kymmenkunta askelta puron vartta alaspäin kohdalle, jossa se laski vähäiseen järveen — lammikkoon, yhtä syvään ja siniseen kuin sen kuvastama pilvetön taivas oli. Siellä hän riisui tamineensa ja hyppäsi päistikkaa veteen, kohotakseen muutamien minuuttien kuluttua jälleen rannalle virkistyneenä ja reipastuneena sekä ruumiiltaan että sielultaan.
Herätessään Fanfulla näki itseään kohti tulevan ilmestyksen, hahmon, joustavan ja jäntevän kuin metsän jumalan; vesi kimalteli tulijan norsunluunvalkealla iholla ja välkkyi hänen kiiltävän mustissa hiuksissaan auringonsäteiden niihin osuessa.
"Sanokaahan nyt, Fanfulla, onko olemassa mieleltään niin turmeltunutta miestä, että hän pitäisi herttuallista kruunua tätä parempana!"
Ja nähdessään Francescon säteilevän ilmeen hovimies kenties vihdoinkin ymmärsi, kuinka likainen olisi se kunnianhimo, joka jaksaisi houkutella miehen sellaisesta jumalaisesta vapaudesta ja sen tarjoamasta pyhästä, kaikkivaltaavasta riemusta. Kun hänen ajatuksensa kerran olivat joutuneet sille uralle, puhelivat he siitä kreivin jälleen pukiessa ylleen asunsa — punaiset housunsa, polveen saakka ulottuvat, parkitsemattomasta nahasta valmistetut saappaansa ja korukirjailuilla koristetun, yksinkertaisesta, ruskeasta kankaasta ommellun asenuttunsa, johon, kuten huhuttiin, tikari ei pystynyt. Vihdoin hän nousi kiinnittämään uumenilleen takoteräksisen vyönsä, josta riippui hänen lonkkansa takana vankka, pitkähkö tikari, ainoa hänen kantamansa ase.
Hänen komennuksestaan hevoset taaskin satuloitiin, ja kuormamuulit sälytettiin uudelleen. Hänen jalustintaan piteli Lanciotto, ja Zaccaria teki saman palveluksen Fanfullalle. Pian he laskettivat lyhyttä laukkaa tuoksuisesta lehdosta laajojen, vihreiden laidunmaiden joustavalle ruohikolle. He menivät joen ylitse sellaisella kohdalla, jossa veden laajentunut pinta tuskin kohosi heidän ratsujensa selkää ylemmäksi; sitten he kaarsivat itäänpäin ja ratsastivat poispäin kukkuloista parin kilometrin verran, kunnes saapuivat maantielle. Täällä he kääntyivät jälleen pohjoiseen ja etenivät Caglia kohti.
Kellojen soittaessa Ave Mariaa pysähtyi ratsujoukko Valdicampon palatsin eteen, jossa Gian Maria oli vieraillut kaksi päivää aikaisemmin. Sen portit avattiin nyt yhtä kerkeästi levälleen päästämään sisälle kuuluisaa ja maineikasta Aquilan kreiviä, jota herra Valdicampo piti ihan yhtä suuressa arvossa kuin hänen mahtavampaa serkkuaan. Hänen ja Fanfullan käytettäväksi luovutettiin huoneita; palvelijoita määrättiin huolehtimaan heidän tarpeistaan; heille tuotiin uudet asut, ja Francescon kunniaksi järjestettiin komeat illalliset. Eikä auliin Valdicampon käytös muuttunut kylmemmäksi hänen saatuaan tietää, että Francesco oli joutunut epäsuosioon Babbianon hovissa ja karkoitettu herttua Gian Marian alueilta. Hän lausui myötätuntoisen pahoittelunsa niin ikävän seikan johdosta, mutta hienotunteisesti pidättyi lausumasta mielipidettään siitä.
Mutta kun myöhemmin illallispöydässä valioviinit kenties olivat hiukan höllentäneet hänen varovaisuuttaan, antautui hän lausumaan Gian Marian menettelytavoista arvosteluja, jotka eivät suinkaan olleet kiittäviä.
"Täällä minun talossani", kertoi hän, "teki hän eräälle kovaonniselle poloiselle kauheaa väkivaltaa, josta minä kenties vielä vaadin häneltä selvitystä — koska se tapahtui minun kattoni alla, vaikka minä en tiennytkään siitä mitään".
Kun Paolo tiukkasi häneltä tarkempia tietoja, ilmoitti hän, että kysymyksessä oleva onneton oli Urbinon narri Peppe. Silloin Paolon katse kävi tarkkaavammaksi. Nyt hänen mieleensä välähti se muisto, että hän oli kuukausi sitten kohdannut narrin ja tämän emännän metsässä, ja hänen päähänsä pälkähti, että hän saattoi oikein arvata, mistä lähteestä hätien serkkunsa oli saanut ne tiedot, jotka olivat johtaneet hänen vangitsemiseensa ja karkoitukseensa.
"Millaista väkivaltaa hän teki?" tiedusti Francesco.
"Peppen oman kertoman mukaan hän nähtävästi tiesi jotakin, mitä Gian Maria tahtoi tietää, mutta minkä Peppe oli vannonut pitävänsä salassa. Gian Maria vangitutti hänet salaa ja kuljetutti hänet pois Urbinosta. Hänensbirrinsätoi miekkosen tänne, ja pakottaakseen hänet puhumaan herttua järjesti makuuhuoneeseensa väliaikaisentratta di corden, jolla oli toivottu tulos."
Kreivin kasvot synkkenivät suuttumuksesta. "Se raukka!" mutisi hän. "Se kurja raukka!"
"Mutta ajatelkaahan, herra kreivi", huudahti Valdicampo, "että tämä Peppe-rukka on heikko ja rujomuotoinen olento, jolla ei ole tavallisen miehen voimia, älkääkä tuomitko häntä liian tylysti!"
"En puhunut hänestä", vastasi Francesco, "vaan serkustani, tuosta raukkamaisesta tyrannista Gian Maria Sforzasta. Mutta sanokaahan, herra Valdicampo, miten on Peppen käynyt!"
"Hän on vielä täällä. Käskin hoitaa häntä, ja hänen tilansa on jo nyt paljoa parempi. Ennen pitkää hän kyllä toipuu, mutta vielä muutamia päiviä hänen käsivartensa ovat melkein käyttökelvottomat. Ne olivat miltei repeytyneet irti ruumiista."
Aterian jälkeen Francesco pyysi isäntäänsä viemään hänet Peppen huoneeseen. Siihen Valdicampo suostui, ja jätettyään Fanfullan perheensä naisten seuraan hän saattoi kreivin siihen huoneeseen, jossa onneton, rääkätty kyssäselkä virui vuoteessa erään Valdicampon talouteen kuutuvan naisen hoitelemana.
"Täällä on vieras, joka haluaa nähdä sinua, Peppe", ilmoitti vanha herra asettaessaan kynttilänsä vuoteen vieressä olevalle pöydälle. Narri käänsi ison päänsä tulijaa kohti ja tähysti surullisilla silmillään vieraan kasvoja. Kun hän näki ne, levisi hänen piirteilleen kauhuinen ilme.
"Teidän ylhäisyytenne", huusi hän, ponnistautuen istumaan, "jalo, armollinen herra, armahtakaa minua! Olisin voinut kiskoa irti tämän raukkamaisen kieleni. Mutta jos tietäisitte, millaisia tuskia kärsin ja miten he minua kiduttivat saadakseen minut pettämään valani, niin kenties te itsekin säälisitte minua."
"Kyllähän minä säälinkin", vakuutti Francesco lempeästi. "Totisesti, jos olisin aavistanut, millaisia seurauksia siitä valasta sinulle olisi, en olisi sallinut sinun sitä vannoa."
Peppen kasvojen pelokas ilme muuttui epäileväksi.
"Annatteko minulle anteeksi, herra kreivi?" huudahti hän. "Teidän astuessanne sisään pelkäsin teidän tulleen rankaisemaan minua kaikesta siitä pahasta, mitä olen puhumisellani teille ehkä tehnyt. Mutta jos te annatte minulle anteeksi, saan kenties anteeksi taivaaltakin enkä ehkä joudu kadotukseen. Ja se olisi kovin surkeata, sillä mitä, herra kreivi, tekisin helvetissä?"
"Ilkkuisit Gian Marian tuskille", vastasi Francesco, naurahtaen.
"Sentähden melkein kannattaisi palaa", aprikoi Peppe, ojentaen kättänsä, jonka raadeltu turvonnut ranne osoitti, millaista kidutusta hän oli saanut kestää. Sen nähdessään kirposi kreivin huulilta kiukkuisen kauhun huudahdus, ja hän ehätti tiedustamaan, miten narri-poloinen voi.
"Enää ei minun ole niin kovin paha olla", vastasi Peppe, "ja olen pysynyt vuoteessa ainoastaan sen tähden, että herra Valdicampo sitä jyrkästi vaatii. En tosin juuri pysty käyttämään käsiäni, mutta ne ovat paranemaan päin. Huomenna nousen jalkeille ja toivon pääseväni lähtemään Urbinoon, jossa rakas emäntäni varmaankin on huolissaan ja peloissaan poissaoloni tähden, sillä hän on oikein hyväntahtoinen ja helläsydäminen nainen."
Tämän Peppen päätöksen johdosta kreivi tarjoutui saattamaan hänet seuraavana päivänä Urbinoon, koska hän itse matkustaisi sitä kautta. Sen tarjouksen narri hyväksyi empimättä ja iloisen kiitollisesti.
Narrin uteliaisuus
Seuraavana aamuna Francesco lähti taaskin liikkeelle seurassaan palvelijansa, Fanfulla ja narri. Viimemainittu oli nyt kylliksi toipunut kyetäkseen istumaan muulin selässä, mutta jotta ratsastaminen ei rasittaisi häntä liiaksi, etenivät he miltei pelkkää käymäjalkaa Metauron viehättävää laaksoa pitkin. Niinpä kävi, että he illan hämärtyessä olivat vielä matkalla noin kymmenen kilometrin päässä Urbinosta. He taivalsivat seuraavat viisi kilometriä kuutamossa, ja narri huvitti heitä parhaillaan kertomalla hullunkurista, Boccaccion hupaisilta sivuilta valittua tarinaa, kun hänen herkkä korvansa äkkiä erotti äänen, joka teki hänet mykäksi keskellä lausetta.
"Voitko pahoin?" kysyi Francesco, kääntyen vikkelästi narriin päin, sillä hän muisti, kuinka surkea miekkosen tila oli.
"En, en", vastasi narri niin kerkeästi, että kreivin levottomuus siinä suhteessa haihtui. "Olin kuulevinani kaukaisen marssimisen ääntä."
"Puissa suhiseva tuuli, Peppino", selitti Fanfulla.
"En usko —" Peppe keskeytti lauseensa ja kuunteli; ja nyt he kaikki erottivat sen, sillä se kantautui heidän korviinsa heidän kasvojansa hivelevän oikullisen tuulenpuuskan mukana.
"Olet oikeassa", virkkoi Francesco. "Se on askelten töminää. Mutta entä sitten, Peppe? Italiassa kyllä marssii miehiä. Salli meidän kuulla tarinasi loppu!"
"Mutta kukapa marssisi Urbinossa ja yöllä?" intti narri. "Tiedänkö minä sen tai välitänkö minä siitä?" tokaisi kreivi. "Tarinasi, mies!"
Vaikka narri ei suinkaan ollut rauhoittunut, alkoi hän jatkaa kertomustaan. Mutta enää hän ei kertonut sitä entiseen, vastustamattoman humoristiseen tapaansa. Hänen mieltänsä askarrutti marssin ääni, joka läheni lähenemistään. Vihdoin hän ei enää jaksanut sitä kestää, ja hänen kumppaniensa välinpitämättömyys tulistutti hänet avoimesti kapinoimaan.
"Herra kreivi", kivahti hän, kääntyen Francescon puoleen ja keskeyttäen tarinansa uudelleen, "ne ovat melkein edessämme".
"Niin ovatkin!" myönsi Francesco rauhallisesti. "Tuon seuraavan käänteen takana meidän pitäisi joutua vastakkain."
"Siispä pyydän teitä, herra kreivi, poikkeamaan tien oheen. Seisotaan täällä puiden varjossa, kunnes he ovat menneet sivuitsemme. Olen pahasti peloissani. Kenties olen pelkuri, mutta pelkään näitä öisin harhailevia joukkueita. Tulossa saattaa ollamasnadiero-seurue."
"Entä sitten?" vastasi kreivi hiljentämättä vauhtia. "Mitä syytä on meillä pelätä rosvojoukkuetta?"
Mutta Fanfulla ja palvelijat liittyivät tukemaan kehoituksillaan Peppeä ja saivat vihdoin Francescon taivutetuksi lähtemään piiloon siksi aikaa, kunnes lähestyvä seurue olisi mennyt ohitse. Heitä rauhoittaakseen hän myöntyi siihen, ja pyörrettyään oikealle he painuivat metsän laitaan, pysäyttäen ratsunsa pimentoon, josta he saattoivat tarkastaa tietä ja nähdä, keitä menisi sitä valaisevan kuutamoläikän ylitse. Ja pian saapui joukkue marssien kirkkaaseen valojuovaan. Hämmästyksekseen tarkkailijat eivät nähneet rosvojoukkuetta, jollaista he olivat johtuneet odottamaan, vaan perin hyvästi järjestetyn sotilasosaston, jossa oli noin kaksikymmentä siistiasuista, nahkaisilla haarniskoilla ja kirkkailla teräskypäreillä varustettua miestä marssimassa miekat kupeella ja keihäs olalla. Tämän seurueen etunenässä ratsasti punaisen ruskealla hevosella vankkarakenteinen mies, jonka nähdessään narri hiljaa kirosi hämmästyksestä. Joukon keskellä oli neljä muulien kantamaa kantotuolia, ja niiden rinnalla ratsasti hoikka, miellyttävä olento, joka kiihoitti Peppen päästämään toisen kirouksen. Mutta hartain sadatus kirposi hänen suustansa, kun hän näki joukon jälessä vaeltavan, muhkean, dominikaanimunkkien mustaan asuun puetun hahmon, joka juuri silloin äkäisesti riiteli hänen muuliansa peitsensä tyvellä hoputtavalle miehelle.
"Kärvennettäköön teitä paistin ristikolla kuten pyhää Laurentiusta!" ähkyi suuttunut munkki. "Tahtoisitteko taittaa niskani, te raaka elukka? Malttakaahan, kun ehdimme Roccaleoneen! Kautta pyhän Dominicuksen, siellä taivutan lurjusmaisen komentajanne hirttämään teidät tämän sopimattoman ilveilyn tähden."
Mutta hänen kiusanhenkensä nauroi vastaukseksi ja sivalsi muulia uudelleen, tällä kertaa niin navakasti, että eläin melkein karkasi takajalkojensa varaan. Munkki kiljaisi kiukkuisen pelästyneenä ja ratsasti sitten edelleen, yhäti raivoten ja uhkaillen ahdistajaansa. Hänen jälkeensä tulivat kuudet raskaasti kuormatut vaunut, "joista kutakin veti härkäpari, ja kulkueen loppupäässä oli toistakymmentä määkivää lammasta, joita paimensi sadatteleva sotilas. He sivuuttivat hämmästyneet tarkkailijat, jotka pysyivät piilossa, kunnes tuo kummallinen seurue oli häipynyt yöhön.
"Voisin vannoa", sanoi Fanfulla, "että tuo munkki ja minä olemme tavanneet toisemme".
"Ettekä vannoisikaan väärää valaa", vakuutti narri. "Hän nimittäin on se lihava tomppeli, veli Domenico, joka kävi kanssanne Acquaspartan luostarissa noutamassa lääkkeitä hänen ylhäisyyttään varten."
"Mitä tekemistä hänellä on noiden miesten seurassa, ja mitä väkeä he ovat?" tiedusti kreivi, kääntyen narrin puoleen heidän ratsastaessaan pois lymypaikastaan.
"Jos kysytte minulta, missä paholainen säilyttää paulojaan", lausui narri, "niin koetan jollakin tavoin vastata. Mutta sitä, mitä veli Domenico tekee tuossa joukossa, en uskalla lainkaan arvata. Hän ei ollut ainoa tuntemani henkilö", lisäsi Peppino. "Siellä oli Ercole Fortemani, kookas, siivoton, rehentelevä retkale, jota en ole milloinkaan nähnyt muutoin kuin repaleissa, mutta joka nyt ratsasti jonon etunenässä perin harvinaisen eheässä asussa; ja siellä oli myöskin Romeo Gonzaga, jonka en ole koskaan tiennyt liikkuvan öisin muutoin kuin mennessään kohtaukseen. Outoja asioita täytyy olla tekeillä Urbinossa."
"Entä kantotuolit?" kysyi Francesco. "Etkö osaa ollenkaan arvata, mitä ne merkitsevät?"
"En ensinkään", vastasi narri, "paitsi sitä, että ne kenties selittävät herra Gonzagan mukanaolon, sillä kantotuolit viittaavat naisiin".
"Näyttää siltä, narri, kuin ei edes sinunkaan viisaudestasi olisi meille hyötyä. Mutta kuulithan munkin sanovan, että he olivat matkalla Roccaleoneen?"
"Kyllä, kuulin sen. Ja sen avulla saamme otaksuttavasti selville kaiken muun ehdittyämme matkamme päähän."
Ja kun narri oli mielenlaadultaan tavattoman utelias, pani hän tiedustelunsa käyntiin heti heidän päästyään sisälle Urbinon portista seuraavana aamuna — sillä he olivat saapuneet kaupungin edustalle liian myöhään päästäkseen sisälle samana iltana, joten heidän oli pakko etsiä suojaa eräästä joen varrella olevasta talosta. Hän tiedusti portin vahtipäälliköltä.
"Osaatteko sanoa, herra kapteeni", kysyi hän, "mitä väkeä oli se seurue, joka eilen illalla lähti Roccaleoneen?"
Kapteeni katseli häntä hetkisen.
"Minun tietääkseni ei sinne lähtenyt mitään seuruetta", virkkoi hän."Varmasti ei Urbinosta lähtenyt."
"Vahtimisenne on ihmeellistä", huomautti narri kuivasti. Ilmoitan teille, että noin kaksikymmentä miestä käsittävä sotilasjoukkue meni viime yönä Urbinosta Roccaleoneen."
"Roccaleoneen?" kertasi kapteeni miettivän näköisenä ja tarkkaavaisempana kuin ennen, ikäänkuin sen nimen toistaminen olisi herättänyt jonkun ajatuksen hänen mielessään. "Niin, sehän on monna Valentinan linna."
"Juuri niin, viisas herra. Mutta mikä seurue se oli, ja minkä tähden se oli matkalla sillä tavoin, öiseen aikaan?"
"Mistä tiedätte, että se lähti Urbinosta?" tiedusti kapteeni vakavasti.
"Siitä, että tunsin sen etunenässä olevan miehen mylviväksi soturiksi Ercole Fortemaniksi, keskellä ratsasti Romeo Gonzaga ja jälkijoukossa oli veli Domenico, madonnan rippi-isä — kaikki urbinolaisia."
Upseerin kasvot lehahtivat purppuranpunaisiksi hänen kuullessaan sen.
"Oliko seurueessa naisia?" huudahti hän.
"En nähnyt ainoatakaan", vastasi narri, jonka tämä kapteenin äkillinen innostuminen pani varomaan ja aprikoimaan.
"Mutta mukana oli neljä kantotuolia", pisti väliin Francesco, jonka luonne ei ollut yhtä epäluuloinen eikä valpas kuin viisaan narrin.
Liian myöhään Peppe rypisti otsaansa varoittaakseen häntä. Kapteeni kirosi ponnekkaasti.
"Hän se on", huusi hän varmasti. "Ja tämä seurue oli matkallaRoccaleoneen, niinhän mainitsitte. Mistä sen tiedätte?"
"Kuulimme sen munkilta", vastasi Francesco empimättä.
"Sitten kautta pyhän neitsyen, he ovat käsissämme! Ho-hoi!" Hän kääntyi toisaalle ja lähti luikkaillen juoksemaan porttivahtien majapaikkaan, josta hän hetkisen kuluttua taaskin ilmestyi puolikymmentä sotilasta kintereillään.
"Palatsille!" komensi hän ja miestensä sijoittuessa Francescon seurueen ympärille lisäsi: "Tulkaa, hyvä herra! Teidän täytyy lähteä mukaamme ja kertoa tarinanne herttualle."
"Emme lainkaan tarvitse koko tätä väkeä", vastasi Francesco kylmästi."Missään nimessä en voisi sivuuttaa Urbinoa käymättä tapaamassa herttuaGuidobaldoa. Olen Aquilan kreivi."
Heti kävi kapteenin käytös kunnioittavaksi. Hän pyyteli anteeksi innokkuuden sanelemia, rajuja toimenpiteitään ja käski miestensä jättäytyä jäljelle. Annettuaan heille määräyksen seurata häntä hän hypähti hänelle tuodun hevosen selkään ja ratsasti torin poikki ripeästi kreivin rinnalla. Ja ratsastaessaan hän kertoi toisille uutisen, jonka ilveilijän herkkä arvauskyky oli jo hänelle kuiskannut. Neiti Valentina oli karannut yöllä Urbinosta, ja hänen seurassaan olivat menneet kolme hänen seuranaistaan ja kuten myöskin otaksuttiin, koska he olivat kadonneet veli Domenico ja Romeo Gonzaga.
Hämmästyneenä kuulemastaan Francesco tiukkasi kertojalta lisää tietoja: mutta kapteeni ei osannut ilmoittaa hänelle paljoakaan muuta paitsi sitä seikkaa, että monna Valentinan arveltiin hädissään turvautuneen siihen keinoon välttääkseen joutumasta avioliittoon Babbianon herttuan kanssa. Guidobaldo oli harmissaan tapahtumasta ja tahtoi välttämättä saada neidon takaisin, ennenkuin tieto hänen käyttäytymisestään ennättäisi Gian Marian korviin. Kapteeni oli senvuoksi sangen mielissään siitä, että hänen osakseen oli osunut viedä Guidobaldolle tieto Valentinan olinpaikasta, jonka hän oli urkkinut Francescolta ja narrilta.
Peppe näytti synkältä ja äreältä. Jos hän vain olisi hillinnyt kirottua uteliaisuuttaan ja jos kreivi olisi ajoissa ottanut varoituksen varteen ja pysynyt vaiti, ei hänen rakkaallapatronallaanehkä olisi ollut mitään hätää. Asiain näin ollen hän — mies, joka oli valmis kuolemaan palvellakseen monna Valentinaa — oli juuri ollut hänen pakopaikkansa kavaltaja. Hän kuuli kreivin nauravan, ja se ääni äidytti hänen kiukkuaan. Mutta Francesco ajatteli ainoastaan, kuinka loistavan rohkeasti neito oli toiminut.
"Entä ne sotilaat, jotka olivat, hänen muassaan?" kummasteli hän. "Mitä varten niin lukuisa henkivartiosto?"
Kapteeni silmäili häntä tuokion.
"Ettekö sitä arvaa?" virkkoi hän. "Ette kenties tunne Roccaleonen linnaa."
"Olisi omituista, jollen tuntisi Italian vankinta linnoitusta."
"No, eikö se sitten ole selvää? Hän on vienyt tämän joukkueen varusväeksi, ja Roccaleonessa hän selvästikin aikoo kapinoitsijan tavoin vastustaa hänen korkeutensa toivomuksia."
Sen kuultuaan kreivi keikautti päätänsä taaksepäin ja pelästytti ohimenijöitä niin hilpeällä naurunpuuskalla kuin koskaan oli lähtenyt hänen huuliltaan.
"Hitto vieköön!" ähkyi hän naurun yhä tukahduttaessa hänen sanojaan. "Kas siinä tyttö! Kuulitteko, mitä kapteeni puhui, Fanfulla? Hän aikoo vastustaa tätä avioliittoa asevoimin, jos se on tarpeen. Kautta sieluni autuuden, jos Guidobaldo vielä tämän jälkeen vaatii tätä liittoa, niin totisesti hänellä ei ole sydäntä eikä tunteita. Niin totta kuin elän. sellaisesta naissukulaisesta sopii niin sotaisen ruhtinaan ylpeillä. Eipä ihmekään, ettei Urbinossa pelätä Borgiaa." Ja hän nauroi taaskin. Mutta kapteeni katsoi häneen karsaasti, ja Peppe rypisti otsaansa.
"Hän on kapinallinen heilakka", murahti kapteeni happamesti.
"No, no, hiljaa!" varoitti Francesco siitä huolimatta, että hän yhä nauroi. "Jos olisitte aatelissukuinen, taittaisin kanssanne peistä niiden sanojen tähden. Näin ollen —" Hän keskeytti lauseensa, hänen naurunsa taukosi, ja hänen tummat silmänsä mittailivat kapteenia omituisesti. "Parasta on olla arvostelematta häntä, herra kapteeni. Hän kuuluu Rovere-sukuun ja on läheisesti liittynyt Montefeltro-sukuun."
Nuhde tehosi upseeriin, ja senjälkeen vallitsi heidän keskensä äänettömyys.
Sillä aikaa, kun Francesco, Fanfulla ja Peppe etuhuoneessa vartosivat, että heidät päästettäisiin herttuan puheille, purki narri jonkun verran heidän lörpöttelynsä johdosta tuntemaansa katkeruutta. Upea huone oli ahdinkoon saakka täynnä hoviväkeä. Siellä oli uhkeita ylimyksiä ja lähettiläitä, tummia pappismiehiä ja purppuravaippaisia kirkkoruhtinaita, teräsasuisia sotapäälliköitä ja silkkiin ja samettiin puettuja hovimiehiä. Mutta Peppe ei piitannut mahdollisista kuulijoista, vaan lausui moitteensa, eivätkä hänen käyttämänsä sanontatavat olleet niin hillittyjä eivätkä niin kunnioittavia kuin kreivin arvo olisi vaatinut. Osoittaen samaa suoramielisyyttä, jonka tähden häntä niin yleisesti rakastettiin, Francesco ei kuitenkaan pahastunut narrin nuhteista. Hän oivalsi, että ne olivat ansaittuja, sillä ne loivat asiaan uutta ja paremmin selvittävää valaistusta. Mutta pian hän näki kauemmaksi kuin narri ja hymyili toisen synkille ilmeille.
"Ei niin äänekkäästi, Peppe", tyynnytti hän pilailijaa. "Arvioit vahingon liian suureksi. Pahimmassakin tapauksessa olemme vain vähän jouduttaneet sitä, minkä herttua varmasti olisi saanut tietää muista lähteistä."
"Mutta juuri siitä vähäisestä — muutamista tunneista tai päivistä — paha koituukin", ärähti narri kärtyisesti, vaikka hiljensikin ääntänsä. "Gian Maria palaa muutamien päivien kuluttua. Jos hän saavuttuaan kuulisi sellaisen uutisen, että neiti Valentina on poissa, karannut Romeo Gonzagan kanssa — sillä sellaista, käsitättehän, pian puhutaan — niin luuletteko, että hän viipyisi täällä tai enää pitkittäisi kosintaansa? Ei vainkaan. Näissä yksinomaan valtiollisiin päämääriin tähtäävissä liitoissa, joissa sydämellä ei ole lainkaan osaa, vaaditaan ainakin, ettei morsiamen mainetta ole häväistysjuorujen henkäys himmentänyt. Hänen korkeutensa olisi palannut kotiinsa, ja madonna olisi päässyt hänestä eroon."
"Mutta hinta olisi ollut outo, Peppe", huomautti Francesco totisesti. "Sittenkin", lisäsi hän, "myönnän, että olisin paremmin edistänyt hänen pyrkimystään, jos olisin pysynyt ääneti. Mutta sitä en usko, että sellainen juttu olisi jäähdyttänyt serkkuni kiihkeyttä. Olet väärässä pitäessäsi tätä sellaisena liittona, jossa sydämellä ei ole ollenkaan osaa. Serkkuni puolelta — jos ihmisten kaikki puheet ovat tosia — esittää sydän totisesti aika suurta osaa. Mutta mitä pahaa olemme muuten tehneet?"
"Aika sen näyttää", virkkoi kyssäselkä.
"Se näyttää sitten, etten ole millään tavoin vahingoittanut monna Valentinan etuja. Nykyisin hän on turvassa Roccaleonessa. Mitä hänen siis tarvitsee pelätä? Guidobaldo epäilemättä lähtee hänen luoksensa ja vallihaudan ylitse rukoilee, että hän olisi velvollisuudentuntoinen veljentytär ja tulisi takaisin. Hän tarjoutuu tekemään niin, jos herttua antaa hänelle ruhtinaallisen sanansa takeeksi siitä, ettei häntä enää vaivata tällä avioliitolla. Entä sitten?"
"No niin?" murahti narri. "Entä sitten? Kuka sanoo, miten sitten saattaa käydä? Olettakaamme, että hänen korkeutensa nujertaa hänet väkivallalla."
"Piirityskö?" Kreivi purskahti nauramaan. "Pyh! Missä on viisautesi, narri? Luuletko loistavan Guidobaldon innokkaasti haluavan joutua Italian naurettavaksi ja jälkimaailman mainitsevan häntä siksi herttuaksi, joka piiritti veljentytärtään, koska tämä vastusti hänen määräyksiään neidon avioliitosta?"
"Guidobaldo da Montefeltro saattaa eräissä tilaisuuksissa olla kiivas mies", vastasi narri parhaillaan, kun heidän luotansa lähtenyt upseeri ilmestyi jälleen ja ilmoitti hänen korkeutensa odottavan heitä.
Heidän saapuessaan ruhtinaan luokse oli viimemainittu perin synkällä tuulella ja tervehdittyään Francescoa kylmän muodollisesti esitti heille kysymyksiä siitä seurueesta, jonka he olivat kohdanneet edellisenä iltana. Nämä tiedustelut hän suoritti luonteenomaisen arvokkaaseen tapaansa osoittamatta sen enempää levottomuutta kuin asia olisi koskenut harhaan lentänyttä haukkaa. Hän kiitti Francescoa tiedoista ja määräsi, että hovimarsalkan oli varattava huoneita kreivin ja Fanfullan käytettäviksi niin pitkäksi aikaa kuin he suvaitsisivat viipyä hänen hovissaan. Senjälkeen hän sanoi heille jäähyväiset, käskien upseerin jäädä sinne saamaan häneltä määräyksiä.
"Ja hänkö", virkkoi Francesco Peppelle heidän mennessään etuhuoneen lävitse palvelijan jäljessä, "on sellainen mies, joka ryhtyisi piirittämään veljentyttärensä linnaa? Kerrankin, herra narri, on viisautesi erehtynyt."
"Teidän ylhäisyytenne ei tunne herttuaa", vastasi narri. "Hänen jäätyneen ulkokuorensa alla loimuaa ahjo, eikä olo sellaista hulluutta, jota hän ei olisi valmis tekemään."
Mutta Francesco vain nauroi astellessaan käsi Fanfullan kainalossa käytävää pitkin niihin huoneisiin, joihin palvelija heitä opasti.
Gian Maria vannoo valan
Jossakin määrin olivat seuraavat tapahtumat melkein omiaan osoittamaan narrin olleen oikeassa, sillä jos kohta ajatus piirittää Valentinaa ja nujertaa hänet asevoimin ei ensi sijassa ollutkaan Guidobaldon, hän kuitenkin oli herkkä hyväksymään sen neuvon, että heidän olisi siten meneteltävä, kun Babbianon herttua kaksi päivää myöhemmin sitä vaati.
Kuultuaan sanoman Gian Maria antautui sellaisen raivon valtaan, että kaikki hänen ympärillään olevat ylimmästä alimpaan saakka vapisivat. Hänen intohimoaan kohdannut pettymys oli sellaisenaan riittävä syy siihen; mutta sen lisäksi näki Gian Maria Valentinan paon tekevän tyhjiksi ne rohkeat suunnitelmat, joista hän oli niin suurellisesti puhunut neuvonantajilleen ja äidilleen. Juuri hänen luottamuksensa niihin suunnitelmiin oli houkutellut hänet lähettämään niin uhmaavan vastauksen Caesar Borgialle. Sen johdosta oli hänen kiire — perin epätoivoisen kiire — päästä avioliittoon, koska avioliiton piti antaa hänelle voimaa täyttää uljaat lupauksensa ja puolustaa kruunuansa Valentinoisin herttuaa vastaan puhumattakaan Borgian perinpohjaisesta rusentamisesta, minkä hän oli huimapäisesti ottanut suorittaakseen.
Se, että tyttö-heilakka viskaisi valtakuntien kohtalot taivaan tuulten vietäviksi, tuntui hänestä yhtä sietämättömältä kuin se oli ollut odottamatonta.
"Hänet täytyy noutaa takaisin!" oli hän kirskunut vihansa vimmassa."Hänet täytyy noutaa takaisin heti."
"Se on totta!" vahvisti Guidobaldo rauhalliseen tapaansa. "Hänet täytyy noutaa takaisin. Siihen nähden olen täydelleen yhtä mieltä kanssanne. Mutta sanokaahan, millä tavoin se käy päinsä." Ja hänen äänestään soinnahti purevaa ivaa.
"Mitä vaikeuksia siinä on?" tiedusti Gian Maria.
"Ei mitään vaikeuksia", kuului ivallinen vastaus. "Hän on sulkeutunut Italian vankimpaan linnaan ja ilmoittanut minulle, ettei hän tule sieltä pois, ennenkuin lupaan, että hän saa itse vapaasti valita aviopuolisonsa. Selvästikään ei ole lainkaan vaikeata saada häntä takaisin."
Gian Maria näytti hampaitaan.
"Sallitteko minun menetellä tässä asiassa omalla tavallani?" kysyi hän.
"En ainoastaan salli sitä, vaan lisäksi autan teitä voimieni mukaan, jos keksitte keinon, jolla hänet voidaan houkutella pois Roccaleonesta."
"Enää en epäröi. Veljentyttärenne, herra herttua, on kapinallinen, ja häntä on kapinallisena kohdeltava. Hän on hankkinut varusväen linnaan ja singonnut uhmailun maan hallitsijalle. Se on sodanjulistus, teidän korkeutenne, ja sotaan me joudumme."
"Mielisittekö turvautua väkivaltaan?" tiedusti Guidobaldo äänessään paheksumisen häive.
"Asevoimaan, teidän korkeutenne", vastasi Gian Maria vitkastelematta ja tuimasti. "Alan piirittää tätä hänen linnaansa ja revin sen maahan kiven kiveltä. Niin; olisin kosinut häntä sievästi, jos hän olisi sallinut, lempein sanoin ja siloitellusti, mikä neitosista on mieluista. Mutta koska hän uhmaa meitä, kosin häntä pyssyillä ja tykeillä ja koetan nälällä pakottaa hänet alistumaan kosintaani. Rakkauteni pukeutuu sotisopaan alistaakseen hänet, ja kautta Jumalan vannon, etten aja partaani, ennenkuin olen päässyt siihen linnaan."
Guidobaldo näytti vakavalta.
"Minä suosittelisin lievempää menettelyä", virkkoi hän. "Piirittäkää häntä, jos haluatte, mutta karttakaa liiallista rajuutta! Ehkäiskää häneltä muonavarojen saanti ja ottakaa nälkä puoltajaksenne! Sittenkin, pelkään, teille nauretaan koko Italiassa", lisäsi hän mutkattomasti.
"Viis' siitä! Naurakoot hupsut, jos heidän mielensä tekee! Kuinka paljon väkeä hänellä on Roccaleonessa?"
Tämä kysymys sai Guidobaldon otsan synkistymään. Näytti siltä kuin hän olisi muistanut jonkun unohduksissa olleen seikan.
"Noin kaksikymmentä miestä tunnetun, Forteinani-nimisen vintiön komentamina. Joukon pestasi, kerrotaan, muuan hovissani ollut herrasmies, puolisoni sukulainen herra Romeo Gonzaga."
"Onko hän siellä nyt?" ähkäisi Gian Maria. "Siltä näyttää."
"Kautta pyhän neitsyen perugialaisen sormuksen!" kivahti Gian Maria entistä pahemmin nolostuneena. "Vihjaatteko, että he pakenivat yhdessä?"
"Hyvä Luoja!" Guidobaldon ääni kajahti terävänä ja uhkaavana. "Puhutte minun veljentyttärestäni. Hän otti mukaansa tämän herrasmiehen aivan samoin kuin kolme hovineitostaan ja hovipojan tai pari saadakseen sellaisen saattoväen kuin hänen syntyperänsä vaatii."
Gian Maria käveli lattialla kerran edestakaisin otsa rypyssä ja huulet tiukasti yhteen puristettuina. Guidobaldon ylväät sanat eivät suinkaan tyyten poistaneet hänen epäilyksiään. Mutta voimakkain halu hänen sydämessään juuri silloin oli nöyryyttää se tyttö, joka oli uskaltanut pilkata häntä, pakottaa hänet notkistamaan itsepintainen kaulansa. Vihdoin hän jupisi kiivaasti:
"Minusta saattaa tosiaankin tulla Italian naurun esine. mutta päätökseni toteutan, ja ensimmäinen tehtäväni Roccaleonen valtaamisen jälkeen on hirttää tuo Gonzaga-veijari sen korkeimpaan torniin."
Samana päivänä Gian Maria aloitti valmistelunsa Roccaleonea vastaan tehtävää retkeä varten, ja siitä vei Fanfulla tiedon Francescolle — sillä viimemainittu oli poistunut majapaikastaan palatsista saatuaan kuulla Gian Marian tulosta ja asui nyt majatalo "Auringossa".
Uutisen kuultuaan hän kirosi valtavasti, toivoen serkkuaan paholaiselle, jonka siittämäksi hän Gian Mariaa sillä hetkellä väitti.
"Luuletteko", kysyi hän tultuaan rauhallisemmaksi, "että tämä Gonzaga on Valentinan rakastaja?"
"Sitä en osaa sanoa", vastasi Fanfulla. "Tosiasia on, että he karkasivat yhdessä. Mutta kun tiedustin Peppeltä tätä seikkaa, nauroi hän ensin sille vihjaukselle pilkallisesti, käyden sitten vakavaksi. 'Monna Valentina ei häntä rakasta, moista houkkiota', vakuutti hän, 'mutta hän rakastaa monna Valentinaa, jollen minä ole sokea, ja hän on lurjus, sen tiedän'."
Francesco nousi seisomaan kasvot perin vakavina, ja hänen silmistään kuvastui levottomia mietteitä.
"Vietävä! Tämä on häpeällistä", huudahti hän vihdoin. "Neito-poloista ympäröi joka taholta joukko vintiöitä, jotka ovat toinen toistansa häikäilemättömämpiä. Fanfulla, käskekää noutaa Peppe! Meidän täytyy lähettää hänet monna Valentinan luokse varoittamaan häntä Gian Marian tulosta ja myöskin kehoittamaan häntä kavahtamaan mantualaista, jonka kanssa hän karkasi."
"Liian myöhäistä", pahoitteli Fanfulla. "Narri lähti tänä aamuna Roccaleoneen liittyäkseenpatronansaseuraan." Francesco näytti alakuloiselta.
"Hän joutuu turmioon", valitti hän. "Sillä tavoin vasaran ja alasimen — Gian Marian ja Romeo Gonzagan välissä.Gesú!Hän joutuu turmioon! Ja hän on niin uljas ja niin uhkamielinen!"
Hän siirtyi verkkaisesti lasiovelle ja jäi seisomaan, tuijottaen ikkunoihin kadun ylitse, jolle laskeva aurinko loi rusoista hohdettaan. Mutta hän ei nähnyt ikkunoita. Hän näki Acquaspartan metsässä vuoritaistelun jälkeisenä aamuna sattuneen kohtauksen, kanervikossa viruvan haavoittuneen miehen ja hänen ylitsensä kumartuneen hellän naisen, jonka katseesta uhkui sääliä ja levottomuutta. Usein hän oli senjälkeen mielessään nähnyt sen kohtauksen, ja joskus hän oli silloin hymyillyt, toisinaan huokaissut, joskus tehnyt kumpaakin samalla kertaa.
Hän pyörähti äkkiä Fanfullaan päin. "Minä lähden itse". ilmoitti hän.
"Te?" kummasteli Fanfulla. "Entä venetsialaiset?" Eleellä kreivi osoitti, kuinka vähän venetsialaiset hänestä merkitsivät verrattuina tämän naisen kohtaloon.
"Minä lähden Roccaleoneen", kiivaili hän, "nyt heti". Ja hän astui ovelle ja taputti käsiään, kutsuen Lanciottoa. "Sanoitte, Fanfulla, ettei enää nykyisin ole vankeuteen teljettyjä neitoja, joille harhaileva ritari saattaisi tarjota apuaan. Te erehdyitte, sillä monna Valentina on vankineito, serkkuni on lohikäärme, Gonzaga toinen, ja minä olen harhaileva ritari, jonka on määrä niin toivon pelastaa hänet."
"Aiotteko pelastaa hänet Gian Marian kynsistä?" tiedusti Fanfulla epäilevästi.
"Aion yrittää sitä."
Hän kääntyi palvelijansa puoleen, joka tuli sisälle hänen puhuessaan.
"Lähdemme liikkeelle neljännestunnin kuluttua, Lanciotto", virkkoi hän."Satuloi ratsut minulle ja itsellesi! Sinä lähdet mukaani. Zaccariajääköön herra degli Arcipretin luokse! Pitäkää te huolta hänestä,Fanfulla! Hän kyllä palvelee teitä hyvin."
"Entä minä sitten?" huudahti Fanfulla. "Enkö minä seuraakaan teitä?"
"Jos tahdotte, niin kyllä. Mutta saattaisitte palvella minua paremmin palaamalla Babbianoon ja tarkkaamalla sikäläisiä tapahtumia, lähettäen minulle niistä tiedon. Siellä sattuu suuria tapahtumia, jollei serkkuni palaa ja jos Borgia lähestyy. Juuri siihen perustan mielessäni virinneet toiveet."
"Mutta minne pitää minun lähettää teille sana? Roccaleoneenko?"
Francesco mietti tuokion. "Jollette kuule minusta mitään, niin lähettäkää sanomanne Roccaleoneen, sillä jos viivyn siellä ja meitä piiritetään, on minun kenties mahdotonta lähettää teille tietoja. Mutta jos — kuten toivon — lähden Aquilaan, lähetän teille tiedon siitä."
"Aquilaan?"
"Niin. Saattaa käydä niin, että olen Aquilassa ennen tämän viikon loppua. Mutta pitäkää se salassa, Fanfulla, ja minä peijaan näitä herttuoita niin pahasti kuin heidän epäterve mielenlaatunsa sietää."
Puoli tuntia myöhemmin kreivi Aquila, joka ratsasti vankalla kalabrialaisella hevosella ja jota seurasi Lanciotto muulin selässä, loittoni hiljalleen laaksoa kohti. He etenivät kenenkään huomaamatta, sillä mitäpä välittivät heistä talonpojat, jotka laulelivat uurastaessaancontadossaan?
He kohtasivat kauppiaan, jonka palvelija hoputti kuormattuja muuleja ylämäkeä kunnaan laella olevaan kaupunkiin, ja sivuuttivat hänet, kohteliaasti tervehtien. Kauempana heitä vastaan tuli ratsastava seurue ylimyksiä ja naisia, jotka palasivat haukkametsästykseltä ja joita seurasi huppupäisiä haukkoja kantavia palvelijoita, ja heidän hilpeä naurunsa kaikui yhä Francescon korvissa vielä sittenkin, kun hän oli loitonnut pois heidän näkyvistään ja kadonnut purppuraiseen iltausvaan, joka joesta kohosi häntä vastaan. He kääntyivät länteen päin Apennineja kohti ja samosivat edelleen yön tultua aina neljännelle tunnille saakka, jolloin he Francescon ehdotuksesta pysähtyivät tien ohessa olevan, uneliaanlocandanedustalle ja herättivät isännän pyytääkseen yösijaa. Siellä he nukkuivat vain aamurukouksen hetkeen asti, joten sarastuksen harmaa valo näki heidät jälleen matkalla, ja silloin, kun auringon ensimmäinen kultainen sädekimppu osui vanhojen kukkuloiden harmaaseen harjaan, he seisauttivat ratsunsa pauhaavan joen partaalle sen valtavan kallion juurelle, jonka laella oli Roccaleonen linna.
Tuikeana ja laihana se kohosi hedelmällisen laakson yläpuolella; sitä kaarsi joki luonnollisena vallihautana, ja se muistutti taustanaan olevien Apenninien jättiläisvahtia. Ja nyt kiiti auringonvalo pakoveden tavoin alaspäin pitkin iäkkäiden vuorten rinteitä. Se osui neliskulmaiseen päätorniin ja lipui sitten pitkin seinää, pannen vanhat, harmaat kivet kimaltelemaan ja heijastuen korkealla olevasta ristikkoikkunasta. Yhä alemmaksi se painui, paljastaen eriskummaiset kohokuvat, valaisten pykäläharjaisia muureja ja muuttaen vihreiksi muratin ja sammalen, jotka vain hetkinen sitten olivat tummentaneet vankkoja, ulkonevia tukimuurauksia. Sieltä se hypähti maahan ja karkoitti varjoja edellään pitkin ruohoista rinnettä, kunnes se saavutti joen ja säkenöi sen kuohuvassa, myllertävässä vedessä, sirottaen satoja värejä sen ryöppyävään räiskeeseen.
Ja koko ajan, siihen saakka, kunnes auringonpaiste ennätti häneen ja sulki hänetkin esiin loitsimaansa kuvaan, istui Aquilan kreivi satulassa silmäillen linnoitusta miettivästi.
Sitten hän Lanciotton seuraamana ratsasti käymäjalkaa läntisen laidan ympäri, jossa joen sijalla oli tyyni vesiuoma, jota varten oli tehty kaivanto eristämään Roccaleonen kalliota täydellisesti. Mutta täällä, mistä käsin linnaa olisi saattanut olla helpoin ahdistaa, oli häntä vastassa sileä muuri, jossa oli vain kapea rako tai pari pyällyksien keskivälissä. Hän ratsasti edelleen pohjoispuolelle, mennen joen poikki vievän jalkasillan ylitse, ja pysähtyi vihdoin porttitornin edustalle. Täällä taaskin oli vallihautana vuoripuron kohiseva vesi.
Hän käski palvelijansa herättää linnan asukkaat, ja Lanciotto, jonka äänen luonto oli tehnyt syväksi ja voimakkaaksi, luikkasi. Kaiku kiiri kumisten ylöspäin, säikäyttäen vuoren rinteen lintuja, mutta ei saanut vastausta äänettömästä linnasta.
"Siellä on vahtiminen valpasta", ilvehti kreivi nauraen, "Uudelleen,Lanciotto!"
Palvelija totteli, ja yhä uudelleen hänen syvä äänensä kajahti torventörähdyksen tavoin, ennenkuin sisällä näkyi merkkejä siitä, että sitä oli kuultu. Vihdoin ilmestyi tornin rintasuojuksen yläpuolelle kitukasvuinen olento, jonka tukka oli kampaamaton ja joka oli melkein yhtä eriskummainen kuin alempana olevat kivikuvat; heitä tirkistivät pöllönkasvot muurin pyällyksestä, ja yrmeä, käreä ääni tiedusti heidän asiaansa. Heti kreivi tunsi Peppen.
"Hyvää huomenta, narri!" toivotti hän.
"Tekö, teidän ylhäisyytenne!" huudahti ilveilijä.
"Roccaleonessa nukutaan sikeästi", lausui Francesco. "Herätä lurjusmainen varusväkenne ja käske niiden laiskojen koirien laskea nostosilta alas! Minulla on sanomia monna Valentinalle."
"Heti, teidän ylhäisyytenne", vastasi narri ja olisi poistunut samassa, jollei Francesco olisi huutanut häntä takaisin.
"Sano, Peppe, että täällä on ritari — se ritari, jonka hän tapasiAcquaspartassa, jos niin haluat! Mutta jätä nimeni mainitsematta!"
Vakuutettuaan noudattavansa hänen toivomustaan Peppe lähti toimittamaan asiaansa. Vähäisen viivytyksen jälkeen ilmestyi muurin harjalle Gonzaga unisena ja kärtyisenä, seurassaan pari Fortemanin sotilasta, ja tiedusti, millainen Francescon asia oli.
"Minulla on asiaa monna Valentinalle", vastasi Francesco, nostaen päänsä pystyyn ja korottaen ääntänsä, joten Gonzaga tunsi hänet Acquaspartan haavoittuneeksi ritariksi, muisti ja rypisti otsaansa.
"Olen monna Valentinan ylipäällikkö täällä", ilmoitti hän röyhkeästi."Ja minulle voitte luovuttaa tuomanne sanomat."
Seurasi väittely, jossa Gonzaga esiintyi pahantuulisesti ja kreivi melkein samaan sävyyn; Francesco kieltäytyi jäykästi puhumasta asiaansa kenellekään muulle kuin Valentinalle, ja Gonzaga kieltäytyi yhtä jyrkästi herättämästä neitoa sellaiseen aikaan ja laskemasta alas nostosiltaa. Vallihaudan veden ylitse sinkoili puolelta toiselle sanoja, jotka kävivät kuumemmiksi joka lauseelta, kunnes ne äkkiä katkesivat, lain Valentina itse näyttäytyi Peppinon seuraamana.
"Mitä tämä on, Gonzaga?" tiedusti hän kiihtyneesti, sillä narri oli kertonut hänelle, että linnaan pyrki Francesco-ritari, ja kun se nimi oli mainittu, oli hän ensin punehtunut, sitten kalvennut ja sitten lähtenyt muurille. "Minkä tähden tältä ritarilta evätään sisäänpääsy, vaikka hän tuo sanomia minulle?" Ja korkealta seisomapaikaltaan hän katseli ihailevin silmin Aquilan kreivin — unelmiensa harhailevan ritarin miellyttävää muotoa. Francesco paljasti päänsä ja kumarsi ratsunsa säkään saakka, tervehtien kohteliaasti. Valentina kääntyi Gonzagan puoleen maltittomasti.
"Mitä te varrotte?" kivahti hän. "Ettekö ole käsittänyt, mitä haluan?Käskekää laskea silta alas!"
"Harkitkaahan, madonna!" esteli Gonzaga. "Ette tunne tätä miestä. Hän saattaa olla Gian Marian urkkija palkattu meitä kavaltamaan."