Asja kohtasi meitä etehisen kynnyksellä; minä odotin jälleen naurua, mutta hän tuli meitä vastaan ihan vaaleana, äänetönnä ja silmät maahan luotuina.
— Tuossa hän taasen on, sanoi Gagin hänelle: — ja huomaa, hän on itse tahtonut palata.
Asja loi minuun kysyväisen silmäyksen. Vuorostani minä nyt ojensin hänelle käteni ja puristin voimakkaasti hänen kylmiä sormiansa. Minä säälin häntä suuresti; nyt vasta minä ymmärsin hänessä paljon, mitä en ennen ollut voinut käsittää: hänen sisällinen rauhattomuutensa, hänen voimattomuutensa pidättää itseänsä, hänen teeskentelemishalunsa, — kaikki minulle selveni. Minä loin silmäyksen hänen sieluunsa: salainen paino rasitti häntä lakkaamatta, hänen kokematoin itserakkautensa kesti hänessä alituista taistelua ja matkaan saattoi levottomana hänessä suurta hämmennystä, vaan koko hänen olentonsa etsi totuutta. Minä ymmärsin, miksi tämä kummallinen tyttö minua ihastutti; siihen ei ollut syynä ainoastaan hänen huima viehätysvoimansa; hänen henkensä se oli, joka minua miellytti.
Gagin alkoi puuhata piirustustensa ääressä; minä ehdoittelin Asjalle, että hän tulisi kanssani kävelemään viinitarhaan. Hän suostui siihen heti hilpeällä, milt'ei nöyrällä myöntyväisyydellä. Me astuimme ylös puolivälille vuoren korkeutta ja laskeusimme istumaan leveälle hiekkakivelle.
— Eikö teidän ollut ikävä ilman meitä? alkoi Asja.
— Oliko teidän sitten ikävä minun poissa ollessani? kysyin minä.
Asja katsahti minuun sivulta.
— Oli, vastasi hän. — Onko suloista olla vuorilla? jatkoi hän heti; — ovatko ne korkeita? korkeampia kuin pilvet? kertokaa minulle, mitä olette nähneet. Te kerroitte siitä veljelle, mutta minä en ole saanut kuulla mitään.
— Miksi lähditte ulos? huomautin minä.
— Minä lähdin … syystä että… Nyt minä enää en lähde pois, lisäsi hän luottavalla lempeällä äänellä: — te olitte suutuksissanne tänään.
— Minäkö?
— Niin.
— Mintähden? jos suvaitsette…
— Minä en tiedä, mutta te olitte suutuksissanne ja lähditte suutuksissanne pois. Se katkeroitti minun mieltäni, että siten lähditte pois, ja minä olen iloinen siitä, että palasitte.
— Myös minä olen iloinen siitä että palasin, virkoin minä.
Asja liikutti hartioitaan samalla tavalla kuin lapsilla on tapana tehdä kun heidän on hyvä olla.
— Oi, minä saatan arvata! jatkoi hän; — muinoin minä kuullessani isäni yskivän viereisessä huoneessa, jo siitä voin päättää, oliko hän tyytyväinen minuun vai ei.
Tähän päivään asti Asja ei kertaakaan ollut puhunut minulle isästään.Tämä minua kummastutti.
— Te siis rakastitte isäänne? kysyin minä, ja äkkiä minä suureksi harmikseni tunsin, että minä punastuin.
Hän ei vastannut mitään ja punastui hänkin. Me vaikenimme molemmat. Kaukana Rhein'illä kulki savuten höyrylaiva. Me käänsimme katseemme sinnepäin.
— Miksi ette kerro? virkkoi Asja melkein kuiskaamalla.
— Miksi te tänään rupesitte nauramaan heti kuu näitte minun? kysyin minä.
— Sitä minä en itsekään tiedä. Usein minun tekee mieleni itkeä, mutta silloin minä nauran. Te ette saa arvostella minua … sen mukaan, mitä teen. Ah, muistaessani, millainen on tuo tarina Loreleista? Se on kai hänen kallionsa, joka tuolla kaukana näkyy? Kerrotaan, että hän ensin upotti jokaisen, mutta kun hän rakastui, niin hän itse syöksyi veteen. Minua miellyttää tämä tarina. Frau Luise kertoo minulle kaikenmoisia tarinoita. Frau Luisella on musta keltasilmäinen kissa…
Asja nosti päätänsä ja pudisti kiharoitaan.
— Ah, kuinka hyvä minun on olla! sanoi hän. Samassa hetkessä kaikui katkonaisia pitkäveteisiä säveleitä korviimme. Sataluku ääniä toisti yht'aikaa kirkkolaulua, noudattaen määrätyitä välihetkiä: joukko pyhissä vaeltajia kulki alhaalla tietä pitkin ristineen ja pyhine lippuineen.
— Oi, jos lähtisi heidän kanssansa, huudahti Asja, kuunnellen sävelten vähitellen heikkonevaa kaikua.
— Oletteko niin hurskas?
— Minä haluaisin jonnekin kauas, rukoilemaan, tekemään jonkun vaikean urotyön, jatkoi hän. Päivät vierivät vierimistään, elämä on kuluva loppuunsa, — ja mitä me olemme saaneet toimeen!
— Te olette kunnianhimoinen, huomautin minä: — te ette tahdo viettää elämäänne ilmaiseksi, te tahdotte jättää jälkeenne merkkiä teidän olemassa olostanne…
— Onko tuo mahdotointa?
"Mahdotointa," olin juuri toistaa… Minä loin silmäyksen hänen kirkkaisiin silmiinsä ja virkoin vain:
— Koittakaa!
— Sanokaapa, alkoi Asja jälleen, hetkisen vaitiolon jälkeen, jonka kuluessa pian hälvenevä varjo oli laskeutunut hänen kasvoilleen, jotka taasen olivat ennättäneet tulla vaaleiksi: — teitä kai suuresti on miellyttänyt tuo nainen … muistatteko, veli joi hänen maljansa rauniolla seuraavana päivänä siitä kuin olimme tutustuneet?
Minä rupesin nauramaan.
— Teidän veljenne laski leikkiä; ei mikään nainen ole vielä minua miellyttänyt; ainakaan ei nyt kukaan miellytä.
— Mikä teitä enimmin miellyttää naisissa? kysyi Asja viattomalla uteliaisuudella.
— Millainen kummallinen kysymys! huudahdin minä.
Asja joutui hieman hämille.
— Minun ei olisi pitänyt kysyä teiltä tätä, eikö niin? Suokaa se minulle anteeksi; minä olen tottunut lavertelemaan kaikkia, mitä päähäni sattuu. Juuri sentähden minä pelkäänkin puhua.
— Puhukaa Herran tähden, älkää peljätkö? virkoin minä: — minä olen niin iloinen siitä, että vihdoin olette herjenneet ujostelemasta.
Asja loi silmänsä maahan ja nauroi hiljaista, vienoa naurua; minä en ollut nähnyt hänen ennen niin nauravan.
— No, kertokaapa vihdoin, jatkoi hän, tasoittaen hamettaan ja vetäen sitä alas jaloillensa, ikäänkuin valmistaaksensa itseään kauvan istumaan: — kertokaa, tahi lukekaa jotakin, niinkuin te taannoin luitte meille "Onjeginistä"…
Hän vaipui äkkiä ajatuksiin…
"Miss' risti puiden varjossaOn kurjan äitein haudalla…"
sanoi hän hiljaa itsekseen.
— Puschkin'issa nämät sanat kuuluvat vähän toisin, huomautin minä.
— Minä tahtoisin olla Puschkin'in Tatjana, jatkoi hän yhä ajatuksien vallassa… Kertokaa, huudahti hän elävästi.
Mutta minustapa ei ollut kertojaksi. Minä katselin häntä. hänen istuessaan vieressäni kokonaan auringon kirkkaitten säteitten valaisemana, tyynenä, lempeänä. Kaikki säteili iloa ympärillämme, sekä alhaalla, että ylhäällä — taivas, maa ja vedet, itse ilmakin näytti suurelta valomereltä.
— Katsokaa, kuinka kaunista! sanoin minä hiljentäen ehdottomasti ääntäni.
— Kaunista! vastasi hän yhtä hiljaisella äänellä, katsomatta minuun. — Jos me molemmat olisimme lintuja, … kuinka korkealla me silloin lentäisimme, kuinka leijailisimme … katoaisimme kokonaan tuonne taivaan siniin… Mutta me emme olekaan lintuja.
— Mutta meille voi kasvaa siivet, sanoin minä.
— Kuinka niin?
— Tulevaisuudessa — te saatte nähdä. On tunteita, jotka kohoittavat meitä ylös maasta. Olkaa huoleti, te saatte siivet.
— Onko teillä siis ollut sellaiset?
— Kuinka sitä sanoisin… Luullakseni en tätä ennen vielä ole lentänyt.
Asja vaipui jälleen ajatusten mailmaan. Minä kumarruin hieman hänen puoleensa.
— Taidatteko valssia? kysyi hän äkkiä.
— Taidan, vastasin minä jotenkin oudonlaisesti.
— Menkäämme siis, menkäämme… Minä pyydän veljeä soittamaan meille valssin… Me kuvailemme mielessämme, että lennämme, että meille on kasvanut siivet.
Hän juoksi kotiin. Minä juoksin hänen jälkeensä ja muutaman hetken kuluttua me pyörimme ahtaassa huoneessa Lannerin ihanain sävelten kaikuessa. Asja valssi taitavasti, viehätyksellä. Jotakin hentoa, naisellista ilmaantui äkkiä hänen lapsellisen totisissa kasvoissaan. Vielä kauan jälestäpäin minä tunsin käteni koskettavan hänen vartaloansa, vielä kauan minä olin kuulevinani hänen pikaisen, läheisen hengittämisensä, näkevinäni edessäni hänen tummat, liikkumattomat, melkein suljetut silmänsä, hänen vaaleat, mutta elävät kutrien tuuheasti verhomat kasvonsa.
Tämä päivä kului niin hauskasti kuin suinkin voi toivoa. Me iloitsimme kuin lapset. Asja oli sangen suloinen ja yksinkertainen. Gagin riemastui katsellessansa häntä. Minä lähdin pois aivan myöhään. Saavuttuani keskelle Rhein'iä minä pyysin ehättäjää jättämään veneen virran valtaan. Ukko piti airoja ylhäällä — ja valtava virta kuljetti meitä mukanaan. Katsellessani ympärilleni, kuunnellessani, johdatellessani mieleeni menneitä, minä äkkiä tunsin salaisen rauhattomuuden sydämessäni … minä nostin silmäni taivasta kohti … mutta taivahallakaan ei ollut rauhaa; välkkyvine tähtineen se oli alituisessa liikkeessä, kierteli, värisi; minä kumarruin virtaa kohti … myöskin siinä, tuossa synkässä, kylmässä syvyydessä liikkui, värisi tähtiä; rauhatoin levottomuus kohtasi minua kaikkialla — ja rauhattomuus suureni minussa itsessä. Minä nojauduin veneen laitaa vastaan. Tuulen suhina korvissani, veden hiljainen loiske peräkeulan takana minua säikähdytti; aaltojen hilpeä huokuminen ei minua virkistyttänyt; satakieli viserteli rannalla, ja sen viserrys vuodatti minuun suloista myrkkyä. Kyyneleet tunkeutuivat silmiini, mutta ne eivät olleet tyhjän riemastuksen kyyneleitä. Mitä minä tunsin, se ei ollut tuota kaikkia käsittävien toiveitten epämääräistä, äsken herännyttä tunnetta, jolloin ihminen tuntee sielunsa laajenevan ja kaikuvan vastaan hänen tunteillensa, jolloin hän tuntee, että hän käsittää ja rakastaa kaikkia…
Ei, minussa hehkui halu onnellisuuteen. Minä en vielä rohjennut määrätä sille nimeä, — mutta onnellisuutta, onnellisuutta määrättömyyteen asti, — siinä se, jota minä halusin, johon minä pyrin… Mutta vene yhä kiiti eteenpäin, ja ehättäjä-ukko istui ja uinaili, nojautuen eteenpäin airoja vastaan.
Kulkiessani seuraavana päivänä Gagin'ien luo, minä en kysynyt itseltäni, olinko rakastunut Asjaan, mutta minä ajattelin paljo häntä, hänen kohtalonsa minua huvitti, minä iloitsin meidän osottamattomasta yhtymyksestämme. Minä tunsin itsessäni, että minä vasta eilisestä päivästä alkaen olin oppinut häntä tuntemaan! siihen asti hän oli ollut suljettuna minulle. Ja kuin minä vihdoin olin päässyt häntä tuntemaan, kuinka viehättävässä valossa hänen kuvansa silloin säteili edessäni. kuinka uusi se oli minulle, millainen salainen lumous siitä kainosti virtasi minuun…
Nopeasti minä astuin tuttua polkua pitkin, tavan takaa luoden silmäni etäisyydessä valkoisena välkkyvää taloa kohti. Minä en ajatellut tulevaisuutta — en edes huomista päivää; minun oli sangen hyvä olla.
Asja punastui kun minä astuin huoneesen, minä huomasin, että hän taasen oli pukeutunut uudestaan, mutta mitä kasvonsa ilmaisivat, se ei kuitenkaan soveltunut hänen pukuunsa: ne olivat surulliset. Ja minä tulin niin hilpeän iloisena! Minusta näytti, ikäänkuin hän nytkin tapansa mukaan olisi ollut aikeessa juosta pois, mutta kuitenkin koittanut voittaa itseänsä — ja hän jäi huoneesen. Gagin näkyi olevan tuon omituisen hurjan innon vallassa, joka taudin tavalla valtaa taitelijoita kun he kuvailevat mielessään, että heidän on onnistunut "saada luonto kynsiinsä", niinkuin he sanovat. Hiukset pörrössä ja maaliin tahrattuna hän seisoi jännitetyn palttinan edessä, vedellen sitä leveälti siveltimellään; hän nyökäytti ikäänkuin hurjistuneena minulle päätänsä, astui taaksepäin, tiiroitti sitä silmillään ja hyökkäsi sitte jälleen kuvansa luo. Minä en tahtonut häiritä häntä ja istuuduin Asjan luo. Hänen tummat silmänsä kääntyivät verkalleen minuun.
— Te ette ole tänään samanlainen kuin eilen, huomautin minä, turhaan koitettuani herättää hymyä hänen huulilleen.
— En, en ole samanlainen, vastasi hän vitkallisella ja kolkolla äänellä. Mutta mitäpä siitä! Minä vain en ole nukkunut rauhallisesti; minä olen miettinyt koko yön.
— Mitä olette miettineet?
— Ah, minä olen miettinyt paljon asioita. Jo lapsuudestani saakka se on ollut tapanani; ja siitä ajasta asti, kuin vielä asuin äitini kanssa.
Hän lausui tämän sanan voimainponnistuksella ja toisti sitten vielä kerran:
— Kun vielä asuin äitini kanssa… Minä olen miettinyt, miksi ei kukaan saata edeltäkäsin tietää kuinka hänen käy maailmassa; usein näkee vaaran olevan lähellä, — mutta kuitenkin on mahdotointa pelastaida; ja miksikä ei aina saada sanoa totuutta suoraan?… Sitten olen miettinyt sitä, etten minä tiedä mitään, että minun vielä tulee oppia. Minua pitää kasvatettaman, minä olen sangen huonosti kasvatettu. Minä en taida soittaa pianoa, en taida piirtää, ja ompelenkin aivan tyydyttävästi. Minulla ei ole mitään taitoa; minun seurassani mahtaa olla sangen ikävä.
— Te menettelette väärin itseänne kohtaan, virkoin minä. — Te olette lukeneet paljon, olette sivistynyt jo teidän ymmärryksellänne…
— Olenko minä ymmärtäväinen? kysähti hän niin sattuvan luonnollisella tiedonhalulla, että minä ehdottomasti rupesin nauramaan. — Veli, olenko minä ymmärtäväinen? kysyi hän Gagin'ilta.
Tämä ei vastannut hänelle mitään, vaan jatkoi puuhailemistaan, yhä vaihtaen sivellintä ja nostaen kättänsä korkealle.
— Minä toisinaan itsekään en tiedä, mitä minulla on päässäni, jatkoi Asja samalla miettivällä katsannolla. — Minä välistä itsekin todella pelkään itseäni. Voi, minä tahtoisin niin mielelläni… Onko totta, ettei naisten pidä lukea paljoa.
— Paljoa ei heidän pidä lukeman, mutta…
— Sanokaa minulle, mitä minun pitää lukeman? sanokaa mitä minun pitää tekemän? Minä tahdon tehdä kaikki mitä te minulle määräätte, lisäsi hän viattomalla luottamuksella kääntyen minuun.
Minä en heti huomannut, mitä minun piti vastaaman hänelle.
— Eikö teidän tule ikävä minun kanssani?
— Kuinka siihen arveluun saatatte tulla? vastasin minä.
— No, kiitän teitä siitä! virkkoi Asja; — minä vain luulin, että teidän saattaisi tulla ikävä.
Ja hänen pienoinen kuuma kätensä puristi minun kättäni.
— N.! huudahti samassa Gagin: — eikö tämä tausta ole liian tumma?
Minä menin hänen luoksensa. Asja nousi ja lähti huoneesta.
Tunnin kuluttua hän palasi takaisin, jäi seisomaan ovelle ja viittasi kädellään minua tulemaan luoksensa.
— Kuulkaa, sanoi hän: — jos minä kuolisin, säälisittekö minua.
— Millaisia ajatuksia teillä tänään on! huudahdin minä.
— Minä kuvailen mielessäni, että minä kuolen pian; minusta toisinaan näyttää, kuin kaikki ympärilläni jättäisi minulle jäähyväiset. On parempi kuolla, kuin elää tällä tavoin … voi älkää katsoko minuun tuolla tavalla; minä vakuutan, etten teeskentele. Muuten minä jälleen rupean pelkäämään teitä.
— Oletteko siis peljänneet minua?
— Jos minä olen tuollainen kummallinen olento, niin minä todellakaan en ole syypää siihen, vastasi hän, — Katsokaa, minä en enää saata nauraakaan…
Hän pysyi surullisena ja raskasmielisenä iltaan saakka. Jotakin oli hänessä tekeillä, mutta mitä se oli, sitä minä en käsittänyt. Hänen silmäyksensä pysähtyivät usein minuun; minä en ymmärtänyt, mitä ne lausuivat, mutta minun sydämeni vetäytyi joka kerta niiden vaikutuksesta hiljaa kokoon. Hän näytti rauhalliselta — mutta katsellessani häntä minun kuitenkin teki mieleni pyytää häntä rauhoittumaan. Minä ihailin häntä, minä näin liikuttavan viehätyksen hänen vaaleissa piirteissään, hänen epämääräisissä, vitkallisissa liikkeissään — mutta hän kuvaili itselleen jostakin syystä en tiedä mistä — etten ollut hyvällä tuulella.
— Kuulkaa, sanoi hän minulle vähää ennen hyvästi jättöä: — minua häiritsee se ajatus, että te pidätte minua kevytmielisenä… Vastaisuudessa teidän tulee uskoa, mitä teille sanon, mutta myöskin teidän pitää oleman vilpittömän minua kohtaan: minä olen aina sanova teille totuuden, minä annan sen vahvistukseksi teille kunniansanani…
Tämä "kunniansanani" saattoi minut taasen nauramaan.
— Voi, älkää naurako, sanoi hän kiihkeästi, — muuten minä tänään sanon teille saman, minkä te sanoitte minulle eilen: — "Miksi te nauratte?" — ja lisäsi, oltuansa hetken vaiti: — muistatteko, te puhuitte eilen siivistä? … minulle on kasvanut siivet mutta ei ole minne lentäisin.
— Mitä sanottekaan, virkoin minä: — onhan teille kaikki tiet avoinna.
Asja katsoi suoraan ja terävästi silmiini.
— Teillä on tänään huonoja ajatuksia minusta, sanoi hän rypistäen kulmakarvojansa.
— Minullako huonoja ajatuksia? teistä? —
— Mikäpä teitä tänään saattaa olemaan noin allapäin? keskeytti minuaGagin: — tahdotteko että eilisen mukaan soitan teille valssin?
— Ei, ei, vastasi Asja, puristaen käsiänsä yhteen; — ei millään ehdolla tänään.
— En minä tahdo pakoittaa sinua, rauhoitu!…
— Ei millään ehdolla, toisti Asja, tullen vaaleaksi. — — —
"Olisiko mahdollista, että hän rakastaisi minua?" ajattelin itsekseni tullessani Rhein'ille, jonka synkät aallot kiihkeinä vyöryivät.
"Olisiko mahdollista, että hän rakastaisi minua?" kysyin itseltäni herätessäni seuraavana aamuna. —
— Minä en tahtonut luoda silmäystä itseeni. Minä tunsin että hänen kuvansa. että "väkinäisesti nauravan tytön" kuva oli tunkeutunut syvään sydämeeni, ett'enkä siitä helposti voinut irtaantua. — Minä lähdin L:ään ja viivyin siellä koko päivän. mutta Asjasta en saanut nähdä muuta kuin vilahduksen silloin tällöin. Hän tuli alas hetkiseksi, kääre otsan ympärillä, vaaleana, raukeana, silmät melkein suljettuina; hän hymyili voimattomasti ja sanoi: — "se menee ohitse, se ei ole mitään, se menee ohitse, eikö niin?" — ja meni pois. — Tämä kävi säälikseni, ja sydämessäni tuntui niin surullisen tyhjältä; minä en tahtonut pitkään aikaan lähteä pois ja palasin kotiin vasta myöhään.
Seuraavan aamun minä mietin jonkinmoisessa puoliunen kaltaisessa tilassa. Minä tahdoin ryhtyä työhön — en voinut; koitin olla mitään tekemättä, mitään ajattelematta … tämäkään ei onnistunut. Minä kävelin pitkin kaupunkia, palasin kotiin ja lähdin jälleen ulos.
— Oletteko ehkä herra N.? kuului äkkiä takanani lapsen ääni. Minä katsoin taakseni; edessäni seisoi poika. — Tämä on neiti Annetet'eltä teille, lisäsi hän, antaen minulle kirjelipun.
— Minä aukaisin sen — ja tunsin Asjan säännöttömän ja hätäisen käsialan. — "Minun täytyy ehdottomasti saada tavata teitä," kirjoitti hän minulle, "saapukaa tänään kello neljä rauniolle vievän tien varrella olevan rukoushuoneen luo. Minä olen tänään menetellyt sangen varomattomasti… Tulkaa Jumalan tähden, te saatte kuulla kaikki… Sanokaa kirjeen tuojalle: "kyllä."
— Tuleeko vastausta? kysyi poika.
— Sano: "kyllä," vastasin minä. Poika lähti juoksemaan pois.
Tultuani huoneeseni laskeusin istumaan ja vaivuin ajatuksiin. Sydämeni sykki tuimasti. Useampia kertoja minä luin Asjan kirjeen. Minä katsoin kelloa; se ei vielä ollut yhtätoistakaan.
Ovi avautui — ja Gagin astui sisään.
Hänen kasvonsa olivat synkät. Hän tarttui minun käteeni ja puristi sitä lujasti. Hän näytti sangen levottomalta.
— Mikä teitä vaivaa? kysyin minä.
Gagin otti tuolin ja istuutui minua vastapäätä.
— Neljä päivää sitten, alkoi hän väkinäisesti hymyillen ja änköttäin: — minä hämmästytin teitä kertomukseni kautta; tänään minä hämmästytän teitä vielä enemmän. Jollekulle toiselle minä luultavasti en puhuisi … niin suoraan… Mutta te olette kunnon mies, olette minun ystäväni, eikö niin? kuulkaa siis: minun sisareni Asja on teihin rakastunut.
Minä säikähdin ja hypähdin ylös tuolilta…
— Teidän sisarenne, te sanotte…
— Niin, niin, keskeytti minua Gagin. — Minä puhun teille, eitä hän on kadottanut järkensä, ja saattaa minutkin järjettömäksi. Mutta onneksi hän ei osaa valehdella — hän luottaa minuun. — Oi, millainen sielu tuolla tytöllä on … hän saattaa itsensä vielä turmioon ihan ehdottomasti.
— Mutta te varmaankin erehdytte, huomautin minä…
— En, minä en erehdy. Eilen, niinkuin tiedätte, hän oli vuoteellaan melkeen koko päivän, ei syönyt mitään, ei myöskään mitään valittanut… Hän ei valita milloinkaan. — Minua kuitenkaan ei huolestuttanut, vaikka häntä iltapuoleen rupesi vaivaamaan kuume. Tänään kello kaksi aamulla emäntämme herätti minut: Tulkaa, sanoi hän, sisarenne luo: hänen laitansa on jotenkin huono.
— Minä kiirehdin Asjan luo ja näin hänen täysissä vaatteissa makaavan kuumetaudissa, kyynelten vallassa; hänen päänsä oli hehkuvan kuuma, ja hänen hampaansa kalisivat. "Mikä sinun on, kysyin minä: oletko kipeä?"
— Hän heittäysi minun kaulaani ja rupesi rukoilemaan minua viemään hänet pois niin pian kuin mahdollista, jos tahtoisin, että hän jäisi elämään… Minä en käsitä mitään … minä koitan häntä rauhoittaa… Hän rupee itkemään yhä tuimemmin … ja äkkiä minä hänen kyyneleittensä ohessa kuulen… Niin, sanalla sanoen, minä kuulin, että hän rakastaa teitä. — Minä vakuutan teille, ett'ei meistä kumpikaan, vaikka olemmekin ymmärtäväisiä miehiä, voi kuvailla mielessään kuinka syvälti hän tuntee, ja millaisella mahdottomalla voimakkuudella nämät tunteet hänessä esiytyvät; tämä nyt valtasi hänet odottamattomasti ja kiihkeästi kuin raju-ilma. Te olette sangen rakastettava ihminen, jatkoi Gagin: — mutta kuitenkin minun täytyy tunnustaa, ett'en käsitä, miksi hän on rakastunut teihin. Hän sanoo, että hän oli mieltynyt teihin heti ensi katsannossa. Siitä syystä hän myöskin taannoin itki, vakuuttaessaan minulle, ett'ei hän tahdo rakastaa ketään muuta kuin minua. — Hän luuloittelee itselleen, että te halveksitte häntä, että te varmaankin tunnette hänen syntynsä; hän kysyi minulta, enkö ole kertonut teille hänen elämänvaiheistansa — minä luonnollisesti annoin kieltävän vastauksen; mutta hänen hieno aistinsa — se todellakin on ihmeteltävä. Hän toivoo ainoasti yhtä asiaa, lähteä pois, pois nyt heti. — Minä istuin hänen kanssansa aamuun asti; hän vaati minua vakuuttamaan kunniansanallani, ett'ei meitä enään huomena olisi täällä — ja silloin vasta hän nukkui. Minä mietin miettimistäni, ja päätin vihdoin — keskustella teidän kanssanne. Minun mielestäni Asjalla on oikein — meidän tulee molempien lähteä täältä matkaamme. Ja minä olisin jo tänään vienyt hänet täältä pois, jollei päähäni olisi sattunut ajatus, joka minun pidätti. Ehkä … kukapa sen tietää? — minun sisareni miellyttää teitä. Jos niin olisi asian laita, niin mintähden siis veisin hänet pois? — Ja silloin minä päätin häpeämättä… Ja sitä paitse minä olen itsekin jotakin huomannut… Minä päätin … kuulustella teiltä… Gagin raukka joutui kokonaan hämille. — Suokaa minulle anteeksi, minä pyydän, lisäsi hän: minä en ole tottunut tällaisiin asioihin.
Minä tartuin hänen käteensä.
— Te tahdotte saada kuulla, virkoin minä vakavalla äänellä: — miellyttääkö minua teidän sisarenne? — Te olette arvanneet oikein, hän miellyttää minua…
Gagin katsahti minuun. Mutta, lausui hän änkäten: — te ette suinkaan tahtoisi naida häntä?
— Miten te tahdotte, että vastaisin tällaiseen kysymykseen? Päättäkää itse saattaisinko nyt…
— Minä ymmärrän, minä ymmärrän, keskeytti minua Gagin. — Minulla ei sitä paitse ole mitään oikeutta vaatia teiltä vastausta tähän, ja minun kysymykseni — oli peräti sopimatoin. — Mutta mitä minun pitää tekemän? — Tulen kanssa ei ole hyvä leikitellä. Te ette tunne Asjaa; olisi mahdollista, että hän sairastuisi, lähtisi ulos, määräisi teille yhtymis-ajan…. Toinen saattaisi salata kaiken ja odottaa tilaisuutta — mutta sitä hän ei saata. Hänelle on tämä tapahtunut ensikerran, — sepä siinä juuri paha onkin. Jos olisitte nähneet, kuinka hän tänään itki jalkojeni juuressa, niin ymmärtäisitte minun pelkoni.
Minä rupesin miettimään. Gagin'in sanat: "määrätä yhtymis-ajan" sattuivat sydämeeni. Minusta näytti häpeälliseltä olla avosydämisesti vastaamatta hänen kunnialliseen avosydämisyyteensä.
— Niin, sanoin minä vihdoin: — te olette oikeassa. Tunti on siitä kulunut, kun sain sisareltanne kirjeen. Tuossa se on.
Gagin otti kirjeen, luki sen nopeasti ja laski kätensä polvilleen. Hänen kasvoillaan ilmautuva hämmästys saattoi hänet huvittavan näköiseksi, mutta minun ei nyt tehnyt mieleni nauraa.
— Te todeltakin olette, sen vielä toistan … kunnon mies, virkkoi hän: — mutta mitä nyt on tekeminen. kuinka? hän tahtoo itse lähteä pois, ja kirjoittaa kuitenkin teille ja soimaa itseään varomattomuudesta … ja milloin hän on ennättänyt kirjoittaa? Mitä hän oikeastaan tahtoo teiltä?
Minä rauhoitin häntä, ja me rupesimme niin kylmäkiskoisesti kuin suinkin keskustelemaan siitä, mihin meidän oli ryhtyminen.
Vihdoin me tulimme seuraavaan päätökseen: vaaran välttämiseksi minun tuli mennä määrättyyn paikkaan ja keskustella rehellisesti Asjan kanssa. Gagin sitoutui istumaan kotona ja teeskentelemään täydellistä tietämättömyyttä hänen kirjeensä suhteen; mutta illalla me jälleen päätimme yhtyä.
— Minä luotan lujasti teihin, sanoi Gagin puristaen kättäni: — säästäkää sekä häntä että minua. Huomena me kuitenkin lähdemme, lisäsi hän nousten: — sillä te ette kumminkaan nai Asjaa.
— Antakaa minulle miettimisaikaa iltaan saakka, virkoin minä.
— Olkoon niin, mutta te ette häntä kumminkaan nai. Hän lähti pois, mutta minä heittäysin sohvalle ja suljin silmäni. Päätäni pyörytti: se oli ollut yht'aikaa liian monen rajun tunteen vaikutuksen alaisena. Minua pahastutti Gagin'in avosydämisyys, minä tunsin mieliharmia Asjaa kohtaan, hänen rakkautensa minua sekä ihastutti että häiritsi. Minä en voinut käsittää, mikä saattoi hänet ilmaisemaan kaikki veljellensä; pikaisen, melkein silmänräpäyksellisen päätöksen välttämättömyys minua kiusasi…
"Mennä naimiseen seitsentoista vuotiaan, hänen luontoisensa tytön kanssa, kuinka se on mahdollista?" sanoin minä nousten sohvalta.
Suostuttuna tuntimääränä minä kuljin Rhein'in poikki, ja ensimäinen henkilö, joka tuli minua vastaan toisella rannalla, oli sama poika, joka oli tullut minun luokseni aamulla. Hän nähtävästi oli minua odottamassa.
— Neiti Annett'eltä, sanoi hän kuiskaamalla ja antoi minulle toisen kirjeen.
Asja ilmoitti, että hän oli määrännyt toisen paikan meidän yhtymistämme varten. Minun piti puolentoista tunnin kuluttua menemän Frau Luise'n taloon, eikä rukoushuoneelle, koputtaa alhaalla ja astua sitten kolmanteen kerrokseen.
— Sanonko taasen: "kyllä?" kysyi poika.
— "Kyllä," toistin minä ja lähdin kävelemään pitkin Rhein^in rantaa. Ei ollut enää aikaa palata kotiin, ja kaduilla minä en tahtonut kuljeksia. Kaupungin muurin takana oli pieni puutarha katettuine keilaratoineen ja pöytineen oluenjuojia varten. Minä lähdin sinne. Joitakuita jo vanhanpuolisia Saksalaisia heitti keilaa; jyrinänä vierivät puiset pallot ja silloin tällöin kuului mieltymyksen huudahtuksia. Sievä palvelustyttö toi minulle olutkannusen; hänen silmänsä olivat punaset itkusta. Minä katsoin häntä kasvoihin. Hän kääntyi äkkiä ja meni pois.
— Niin, niin lausui lähellä istuva lihava, punaposkinen porvari: — Hannasemme on tänään sangen surullinen. Hänen sulhonsa on mennyt sotamieheksi. Minä katsoin häneen: hän oli tunkeutunut erääsen nurkkaan ja nojasi poskeansa käteensä; kyyneleitä vieri toinen toisensa jälkeen alas pitkin hänen sormiansa. Joku pyysi olutta; tyttö vei hänelle kannusen ja palasi jälleen paikallensa. Hänen surunsa vaikutti minuun: minä rupesin ajattelemaan lähellä olevaa hetkeä, jona minun piti tapaaman Asjaa, mutta minun ajatukseni olivat huolelliset, ilottomat.
Keveällä sydämellä minä en suinkaan mennyt tapaamaan häntä; minä en saanut antautua keskenäisen lemmen vaikuttavan ilon valtaan; minun oli pitäminen antamani lupaus, täyttäminen raskas velvollisuus. "Hänen kanssansa ei ole hyvä leikkiä" — nämät Gagin'in sanat olivat tunkeutuneet kuin nuolet sydämeeni. Eikö minussa vielä neljä päivää sitten istuessani tuossa aaltojen tuudittamassa veneessä hehkunut halu onnellisuuteen. Sen saavuttaminen minusta näytti mahdolliselta — ja minä horjuin, työnsin sen pois; minun täytyi sen työntää pois itsestäni… Sen odottamattomuus saattoi minun mieleni häiriöön. Itse Asja, hänen tulinen luonteensa, hänen entuutensa, hänen kasvatuksensa, tämä ihastuttava mutta kummallinen olento — minun täytyy se tunnustaa — herätti minussa pelkoa. Kauan nämät tunteet taistelevat minussa. Määrätty hetki lähestyi. "Minä en saata naida häntä," päätin minä vihdoin; — "hänen ei pidä saaman tietää, että myös minä lemmin häntä."
Minä nousin, — ja pantuani talarin Hanna-raukan käteen (hän ei edes kiittänyt minua siitä) lähdin Frau Luise'n taloon. Illan varjot häälyivät jo ilmassa, ja taivahalta lähtevä kaita valo, iltaruskon punainen kajastus, välkkyi hämärällä kadulla. Minä kolkutin hiljaa ovelle; se avautui heti. Minä astuin kynnyksen yli ja jouduin täydelliseen pimeyteen.
— Tänne! kuului vanhan vaimon ääni. Teitä odotetaan.
Minä astuin haparoiden pari askelta; luinen käsi tarttui minun käteeni.
— Oletteko Frau Luise? kysyin minä.
— Olen, vastasi minulle sama ääni: — minä se juuri olen, kaunis, nuori herrani! Akka vei minua yhä ylöspäin jyrkkiä rappusia myöden ja pysähtyi kolmannen kerroksen ovien edustalle. Himmeässä pienestä akkunasta tulevassa valossa minä tunsin pormestarin lesken ryppyiset kasvot. Tympeän viekas hymy vääristi hänen kuoppautuneita huuliansa ja veti kokoon hänen pienet, uleat silmänsä. Hän osoitti minulle pienen oven. vapisevalla kädellä minä aukaisin sen ja työnsin sen kiinni jälessäni.
Pienessä huoneessa. johon minä astuin, oli jokseenkin pimeä, enkä heti voinut huomata siinä Asjaa.
Kääriytyneenä pitkään saaliin hän istui tuolilla akkunan ääressä, pää poispäin käännettynä ja melkein kätkettynä, niinkuin säikähtynyt lintunen. Hän hengitti pikaisesti ja koko hänen ruumiinsa värisi. Hän kävi sanomattomasti minun säälikseni. Minä astuin hänen luoksensa. Hän käänsi vielä enemmän päätänsä poispäin…
— Anna Nikolajevna, sanoin minä.
Hän ojensi itsensä äkkiä, tahtoi katsoa minuun — eikä voinut. Minä tartuin hänen käteensä; se oli kylmä ja jäi niinkuin kuolleena minun kouraani.
— Minä halusin … alkoi Asja, koittaen hymyillä, mutta hänen vaaleat huulensa eivät totelleet häntä: — minä tahdoin… Ei, en voi, sanoi hän ja vaikeni. Ja todellakin, hänen äänensä keskeytyi joka sanassa.
Minä laskeusin istumaan hänen viereensä.
— Anna Nikolajevna, toistin minä, enkä voinut minäkään sen enempää sanoa.
Tuli äänettömyys. Minä yhä pitelin hänen kättänsä ja katselin häneen. Hän pysyi yhä itsehensä vetäytyneenä niinkuin ennen, sai tuskin henkeänsä vedetyksi ja pureskeli alahuultansa voidaksensa olla itkemättä ja pidättääksensä esiintunkeutuvia kyyneleitä… Minä katselin häneen: oli jotakin liikuttavan avutointa hänen arassa liikkumattomuudessaan: oli ikäänkuin hän hervottomuudesta tuskin olisi päässyt tuolille saakka ja sitten vaipunut sille. Sydämeni lakkasi sykkimästä…
— Asja, sanoin minä tuskin kuuluvasti…
Hän nosti hitaasti päätänsä ja loi silmänsä minuun… Oi lempivän naisen katsetta, — kuka sitä voi kuvata? Ne rukoilivat, nuot silmät, ne kysyivät, ilmaisivat luottamusta, nöyryyttä… Minä en voinut vastustaa niiden lumousvoimaa. Minä tunsin polttavan tulen niinkuin kuumista neuloista lähtevän pistoksen tunkeutuvan lävitseni; minä kumarruin alas ja laskin huuleni hänen kädellensä…
Värisevä ääni, niinkuin katkonainen huokaus, tunkeutui korviini, ja minä tunsin heikon lehden tavalla vapisevan käden koskettavan hiuksiani. Minä nostin päätäni ja näin hänen kasvonsa. Kuinka nopeasti ne olivat muuttuneet! Pelko oli niistä kadonnut, katse kulki jonnekin kauas avaruuteen ja vei minut sinne mukanansa, huulet olivat puoleksi avoinna, otsa vaalea kuin marmori, ja kiharat olivat ikäänkuin tuulen vieminä koottuina taakse-päin. Minä unhoitin kaikki ja vedin hänet luokseni — hänen kätensä totteli nöyrästi ja koko hänen ruumiinsa seurasi sitä, saali soljui alas hänen hartioiltansa, ja hänen päänsä lepäsi hiljaa minun rinnallani hehkuvien huulieni alla…
— Teidän … kuiskasi hän tuskin kuuluvasti.
Ja kietoutui minun käsivarteni hänen vartalonsa ympäri… Mutta äkkiä Gagin ikäänkuin ukonnuolen leimaus muistui mieleeni. — Mitä me teemme! huudahdin minä ja vetäydyin äkkiä taaksepäin… Teidän veljenne … tietää kaikki…. Hän tietää, että me olemme täällä toisiamme tapaamassa.
Asja vaipui tuolille.
— Niin, jatkoin minä nousten seisoalleni ja astuen toiselle puolelle huonetta. — Teidän veljenne tietää kaikki… Minun täytyi sanoa hänelle kaikki.
— Täytyi? lausui hän epäselvällä äänellä. Hän ei nähtävästi vielä voinut tointua eikä ymmärtää minua täydellisesti.
— Niin, niin, toistin minä jonkinmoisella katkeruudella — ja siihen te yksinänne olette syypää, te yksinänne. — Miksi te itse ilmaisitte salaisuutenne? Kuka teitä saattoi kertomaan kaikki veljellenne? Hän oli itse tänään luonani ja kertoi minulle teidän keskustelunne hänen kanssansa. — Minä koitin olla katsomatta Asjaan ja kävelin pitkin askelin edes takaisin huoneessa. — Nyt on kaikki hukassa, kaikki, kaikki…
Asja oli nousta tuolilta.
— Jääkää, huudahdin minä: — jääkää, minä rukoilen teitä. Teillä on tekemistä rehellisen miehen kanssa — niin, rehellisen miehen kanssa. — Mutta Jumalan nimessä, mikä teitä niin on kiihoittanut? Oletteko huomanneet minussa jotakin muutosta? — Minun oli ihan mahdotonta salata mitään veljeltänne, kun hän tänään kävi luonani.
"Mitä minä puhunkaan?" ajattelin minä itsekseni ja se ajatus, että minä olin kunnotoin petturi, että Gagin tiesi meidän yhteentulostamme, että kaikki oli ilmaistu, paljastettu, — risteili päässäni.
— Minä en kutsunut veljeä luokseni, kuului Asjan säikähtynyt, epäselvä ääni. Hän tuli itsestään.
— Katsokaapa nyt, mitä olette saaneet toimeen, jatkoin minä. Nyt te tahdotte lähteä pois…
— Niin, minun täytyy lähteä, sanoi hän yhtä hiljaisella äänellä: minä olenkin pyytänyt teitä tänne ainoasti sitä varten, että saisin jättää teine jäähyväiset.
— Ja te luulette, virkoin minä, että minun on helppo erota teistä.
— Mintähden te siis kerroitte veljelle? sanoi Asja.
— Minä sanon sen teille — minä en saattanut menetellä toisin.Jollette itse olisi ilmaisseet asiatanne…
— Minä olin sulkeutunut huoneeseni, sanoi hän suora-sydämisesti: — minä en tiennyt, että emännällä oli toinen avain.
Tämä viatoin puolustus, hänen lausumansa, tällaisella hetkellä — oli silloin melkein suututtamaisillaan minua … mutta nyt en minä saata muistella sitä tulematta liikutetuksi. Rehellinen, vilpitöin lapsi raukka!
— Ja nyt on kaikki päättynyt! aloin minä uudestaan, — kaikki. Nyt meidän täytyy erota.
Minä katsoin salaa Asjaan … hänen kasvonsa leimahtivat tuli-punaisiksi. Hän tunsi, minä sen huomasin, sekä häpeätä että surua. Minä itsekin kävelin ja puhuin niinkuin kuumetautinen. Te ette ole antaneet kehkeytyvälle tunteelle aikaa kypsyä, te olette itse katkaisseet meidän välimme, te ette luottaneet minuun, teillä oli epäluuloa minua kohtaan…
Puhuessani Asja yhä enemmän oli kumartunut eteenpäin — ja laskeutui nyt äkkiä polvilleen, antoi päänsä vaipua käsiinsä ja rupesi tuimasti itkemään. Minä syöksyin hänen luoksensa, koitin nostaa häntä, mutta hän ei suvainnut sitä. Minun on mahdotointa kärsiä naisten kyyneliä: niitä nähdessäni minä heti joudun vimmaan.
— Anna Nikolajevna, Asja! huudahtelin minä tuskissani: minä pyydän, minä vannotan teitä, Jumalan tähden herjetkää… Minä tartuin uudestaan hänen käteensä …
Mutta suureksi hämmästyksekseni hän äkkiä hypähti ylös, syöksyi nopeasti kuin ukonnuoli ovelle ja katosi…
Kun Frau Luise muutamien hetkien kuluttua astui sisään, — minä yhä vielä seisoin keskellä lattiaa, niinkuin ukkosen kohtaamana. Minä en käsittänyt, kuinka tämä yhteentulo voi päättyä niin pikaisesti, niin typerästi — päättyä, kun en vielä ollut sanonut sadannestakaan siitä, mitä tahdoin, mitä minun tuli sanoa, kun en vielä ollut selvillä siitä, miten se oli päättyvä.
— Lähtikö neiti pois? kysyi minulta Frau Luise, kohottaen keltaiset kulmakarvansa ylös otsalle saakka.
Minä katselin häneen niinkuin mielipuoli — ja lähdin pois.
Minä kiidin ulos kaupungista ja lähdin suoraa tietä lakeudelle. Mieliharmi, vimmattu mieliharmi kalvoi mieltäni. Minä soimasin ankarasti itseäni. Kuinka en voinut käsittää syytä, joka saattoi Asjan muuttamaan yhtymäpaikkaa, kuinka en pannut arvoa siihen, kuinka vaikeata hänen täytyi olla tulla tämän akan luo, kuinka en pidättänyt häntä. Kahden kesken hänen kanssansa tuossa yksinäisessä, tuskin valaistussa huoneessa minulla oli voimaa, oli sydäntä — syöstä hänet luotani, vieläpä soimatakin häntä… Ja nyt hänen kuvansa seurasi minua, ja minä pyysin häneltä anteeksi; muistellessani noita vaaleita kasvoja, noita kosteita ja arkoja silmiä, noita hajanaisia hiuksia hänen kyykistyneellä niskallaan, muistellessani, kuinka hänen päänsä hiljaisesti kallistui minun rinnalleni, minä tunsin tulen polttavan itseäni — "Teidän" … kuiskahti vielä hänen vieno äänensä minun korviini. "Minä olen menetellyt omantuntoni mukaan," koitin minä vakuuttaa itselleni… Se ei ole totta! Tahdoinko minä todellakin, että asia niin päättyisi? Onkohan minun mahdollista erota hänestä? Voinko olla häntä ilman? — Mieletöin! mieletöin! huudahdin minä katkerasti…
Sillä välin oli yö synkkine varjoineen laskeutunut maan yli. Pitkin askelin minä riensin siihen taloon, jossa Asja asui.
Gagin tuli minua vastaan.
— Oletteko nähneet sisartani? huusi hän minulle jo kaukaa.
— Eikö hän siis ole kotona? kysyin minä.
— Ei.
— Hän ei siis ole palannut?
— Ei. Pyydän anteeksi, jatkoi Gagin: — minä en voinut pysyä alallani kotona; minä lähdin vastoin suostumustamme rukoushuoneelle; siellä häntä ei ollut; hän luultavasti ei ollut tullutkaan sinne?
— Hän ei ollut rukoushuoneella.
— Ettekä te ole häntä nähneet?
— Minun on tunnustaminen, että minä olen nähnyt hänet.
— Missä?
— Frau Luise'n luona. — Minä erosin hänestä tunnin verran tätä ennen, lisäsin minä. Minä olin vakuutettu siitä, että hän oli palannut kotiin.
— Odottakaamme, sanoi Gagin.
Me astuimme huoneesen ja laskeusimme istumaan toinen toisemme viereen. Me olimme vaiti. Me emme kumpanenkaan olleet hyvällä mielellä. Me loimme silmämme alituisesti ympärillemme, katselimme ovelle päin ja kuuntelimme. Vihdoin Gagin nousi.
— Tämäpä on hirveätä! huudahti hän: — Sydämenikin jo lakkaa sykkimästä. Hän tappaa minut vielä, Jumal'auta tappaakin … lähtekäämme häntä etsimään.
Me lähdimme. Ulkona oli jo sangen hämärä.
— Mistä te puhuitte hänen kanssansa? kysyi minulta Gagin, painaen hatun alas silmillensä.
— Minä olin yhdessä hänen kanssansa korkeintaan viiden minuutin verran, vastasin minä: — minä puhuin hänen kanssansa niinkuin oli suostuttu.
— Tiedättekö mitä, virkkoi hän: — parempi on meidän mennä kummankin erikseen; siten voimme pikemmin löytää hänet. — Tulkaa kuitenkin kaikissa tapauksissa tunnin kuluttua tänne.
Minä astuin rivakkaasti viinitarhaa alas ja syöksyin kaupunkiin. Nopeasti minä kuljin kaikki kadut, katsoin kaikialle, myöskin Frau Luise'n akkunaan, palasin Rhein'ille ja juoksin pitkin sen rantaa. Tavan takaa naishaamuja tuli minua vastaan, mutta Asjaa ei ollut missään nähtävänä. Minua ei enää vaivannut mieliharmi, — salainen pelko kalvoi omaatuntoani, enkä minä tuntenut ainoastaan pelkoa … en, minä tunsin katumusta, hehkuvinta sääliä, lempeä — niin hellintä lempeä. Minä vääntelin käsiäni, huusin Asjaa yön vierivien varjojen keskellä, ensinnä hiljaa sitten yhä kuuluvammin; minä kerroin sata kertaa, että minä lemmin häntä, minä vannoin, ett'en milloinkaan eroisi hänestä; minä olisin antanut kaikki, mitä maailmassa oli, jos vain vielä kerran olisin saanut pidellä hänen kylmää kättänsä, kuulla hänen vienoa ääntänsä, vielä kerran nähdä hänet edessäni… Hän oli ollut niin lähellä minua, oli tullut luokseni täydellisellä luottamuksella, täydellisellä sydämen ja tunteitten viattomuudella, oli tarjonnut minulle oman kokemattoman nuoruutensa … enkä minä ollut silloin sulkenut häntä rintaani vastaan, minä olin ryöstänyt itseltäni sen autuuden, jota olisin tuntenut nähdessäni, kuinka hänen armaat kasvonsa kirkastuivat ilosta ja hiljaisesta riemastuksesta… Tämä ajatus oli saattaa minut järjeltäni.
"Minne hän on voinut joutua, miten hänen on käynyt?" huudahdin minä hervottoman epäilyksen tuskassa… Jotakin valkoista välähti yht'äkkiä aivan virran rannalla. — Minä tunsin tuon paikan; siinä oli erään seitsemänkymmentä vuotta sitten veteen hukkuneen miehen haudalla puoleksi maahan vaipunut kiviristi, johon oli piirretty vanhanaikainen hautakirjoitus. — Sydämeni jähmettyi… Minä juoksin ristin luo; valkoinen hahmo oli kadonnut; minä huudahdin: "Asja." Kuoleman kolkko ääneni säikähdytti minua itseä — eikä ketään kuulunut…
Minä päätin lähteä kuulemaan, eikö Gagin ollut löytänyt häntä.
Kiireesti astuessani viinitarhan läpi vievää polkua pitkin minä näinAsjan huoneen olevan valaistun… Tämä minua hieman rauhoitti.
Minä lähestyin taloa; alhaalla oleva ovi oli suljettu; minä kolkutin.Ikkuna alikerroksessa, joka ei ollut valaistu, avautui varovasti jaGagin'in pää pistäytyi siitä esiin.
— Oletteko löytäneet? kysyin minä häneltä.
— Hän on palannut, vastasi hän minulle kuiskaamalla: — hän on huoneessaan ja riisuu vaatteet yltänsä. Kaikki on paikoillansa.
— Jumalan kiitos! huudahdin minä sanomattoman ilon valtaamana: Jumalan kiitos! Nyt on kaikki hyvin! Mutta te tiedätte, että meillä on vielä keskusteltavaa.
— Toisella kertaa, virkkoi hän, vetäen akkunan hiljaa itseensä päin: — toisella kertaa, mutta nyt jääkää hyvästi!
— Huomiseksi, virkoin minä: — huomenna on kaikki ratkaistava.
— Jääkää hyvästi, toisti Gagin. Akkuna sulkeutui. Minä olin melkein kolkuttamaisillani sille. Minä tahdoin juuri silloin sanoa Gagin'ille, että minä pyydän hänen sisarensa kättä. Mutta sellainen kosiminen, sellaisella hetkellä… Huomiseksi, ajattelin minä; huomenna minä tulen onnelliseksi…
Huomenna minä tulen onnelliseksi! Onnella ei ole huomista päivää; sillä ei myöskään ole eilistä; se ei tiedä mistään entuudesta, se ei ajattele tulevaisuutta; nykyisyys kuuluu sille, — eikä se ole päivä — se on silmänräpäys.
Minä en muista millä tavalla minä tulin S:ään. Eivät jalat minua vieneet, ei vene minua kuljettanut; jonkinmoiset leveät, voimakkaat siivet kiidättivät minut sinne. Minä kuljin pensaan ohitse, jossa satakieli lauloi; minä pysähdyin ja kuuntelin kauan: minusta tuntui kuin se olisi laulanut minun lemmestäni, minun onnestani.
Kun minä seuraavana aamuna lähestyin tuttua taloa, niin muuan asianhaara oudostutti minua: Kaikki sen akkunat olivat avoinna, ovi samaten; paperilippuja oli hajallaan kynnyksen edessä; piika näkyi luuta kädessä oven takaa.
Minä lähestyin häntä…
— He ovat lähteneet! tokaisi hän ennenkuin ennätin kysyä, oliko Gagin kotona.
— Ovat lähteneet?… toistin minä…. Kuinka lähteneet? Minne?
— He lähtivät tänä aamuna kello kuusi, eivätkä sanoneet, minne lähtisivät. Mutta odottakaapa, te luultavasti olette herra N.?
— Minä olen herra N.
— Teille on kirje emännällä. Piika meni ylös ja palasi kirje kourassa.— Kas siinä, olkaa niin hyvä!
— Mutta eihän ole mahdollista … kuinka asian laita näin voi olla?… höpisin minä. Piika katsoi minuun töllistellen ja rupesi lakaisemaan.
Minä aukaisin kirjeen. Se oli Gagin'ilta; Asjalta ei ollut riviäkään. Hän alkoi kirjeensä pyytämällä, ett'en suuttuisi hänen odottamattoman poislähtönsä tähden; hän oli vakuutettu siitä, että minä tarkkaan mietittyäni asiata pitäisin hänen päätöksensä kohtuullisena. Hän ei ollut keksinyt muuta keinoa päästäksensä sellaisesta tilasta, joka voisi tulla vaivaloiseksi ja vaaralliseksi. — "Eilen illalla, kirjoitti hän, kun me molemmat ääneti odotimme Asjaa, minä lopullisesti tulin siihen vakuutukseen, että ero oli välttämätöin. On olemassa ennakkoluuloja, joita minä pidän arvossa; minä ymmärrän, että teidän on mahdotointa mennä naimiseen Asjan kanssa. Hän on kertonut minulle kaikki; hänen rauhallisuutensa tähden minun on täytynyt suostua hänen alituisiin, hartaisiin pyyntöihinsä." — — Kirjeen lopussa hän ilmeitti mielipahaansa siitä, että meidän tuttavuutemme niin pian keskeytyi, toivotti minulle onnea, puristi ystävällisesti minun kättäni ja pyysi, ett'en yrittäisi etsiä heitä.
— Millaisia ennakkoluuloja? huusin minä, ikäänkuin hän olisi voinut kuulla minua: — mitä hulluutta! "Kuka on antanut hänelle oikeuden ryöstää hänet minulta"… Minä tartuin päästäni kiinni…
Piika alkoi ääneensä huutaa emäntää; hänen kauhunsa saattoi minut järkeeni. Yksi ajatus oli minussa vallalla: etsiä heitä, etsiä, kuinka paljon ikänänsä se maksaisikaan. Kestää tämä isku, olla tyytyväinen tällaiseen asian päätökseen oli mahdotointa. Minä sain kuulla emännältä, että he olivat kello kuusi aamulla astuneet höyrylaivaan ja lähteneet kulkemaan Rhein'iä alaspäin. Minä lähdin laivakonttooriin; siellä sanoivat minulle, että he olivat ottaneet laivapiljetin Köln'iin asti. Minä menin kotiin aikeessa heti panna matkakapineeni järjestykseen ja lähteä kulkemaan heidän jälkeensä. Minä satuin käymään Frau Luise'n talon ohitse… Yht'äkkiä minä kuulen: joku huutaa minua. Minä nostin päätäni ja näin saman huoneen akkunassa, jossa minä edellisenä päivänä olin ollut tapaamassa Asjaa, pormestarin lesken. Tuo tympeä hymy huulilla hän kutsui minua. Minä käännyin takaisin ja ai'oin mennä ohitse; mutta hän huusi minun jälkeeni, että hänellä on jotakin minulle. Nämät sanat saattoivat minun pysähtymään ja minä menin hänen huoneesensa. Miten kuvaisinkaan tunteitani, kun jälleen näin tämän huoneen…
— Oikeastaan, virkkoi akka, näyttäen minulle pientä kirjettä: — minun olisi pitänyt antaa tämä teille ainoasti siinä tapauksessa, että te itse olisitte tulleet minun luokseni, mutta te olette niin kaunis, nuori herra. Ottakaa!
Minä otin kirjeen.
Aivan pienellä paperilipulla oli seuraavat lyijykynällä hätäisesti piirretyt sanat:
"Jääkää hyvästi, me emme enää milloinkaan näe toisiamme. Minä en ylpeydestä lähde pois — en, mutta minä en saata muuta. Jos te eilen, kun minä itkin teidän jalkojenne juuressa, olisitte sanoneet yhden ainoan sanan, ainoasti yhden ainoan sanan — minä olisin jäänyt. Te ette sitä sanoneet. Niin on siis parempi… Jääkää hyvästi ainaiseksi!"
Yhden ainoan sanan… Oi minua järjetöintä! Tämän sanan … minä kerroin sen kyynelsilmin eilen, minä lausuin sen tuulelle, minä huusin sitä moneen kertaan keskellä tyhjiä kenttiä … mutta minä en sanonut sitä hänelle, minä en sanonut hänelle, että minä lemmin häntä… Niin, minä en voinut eilen lausua tätä sanaa. Kun minä tapasin hänet tuossa kovan onnen huoneessa, minulla ei vielä ollut selvää tietoa rakkaudestani; se ei vielä silloinkaan ollut herännyt minussa, kun minä vaiti ollen istuin hänen veljensä kanssa vaipuneena tuskallisiin mietteisin … se leimahti päättämättömällä voimalla vasta muutamia hetkiä jälestäpäin ilmi, kuu minä onnettomuuden mahdollisuuden säikähdyttämänä aloin etsiä ja kutsua häntä … mutta silloin oli jo liian myöhäistä. "Tuohan on mahdotointa!" sanotaan ehkä minulle; minä en tiedä, onko se mahdollista — tiedän vain, että se on totta. Asja ei olisi lähtenyt pois, jos hänen lemmessään olisi ollut edes teeskentelemisen jälkeä ja joll'ei hänen tilansa olisi ollut vaarallinen. Hän ei voinut kestää sitä, mitä kukin toinen olisi kestänyt, sitä en voinut ymmärtää. Pahansuopa hengettäreni pidätti tunnustuksen huulillani tavatessani viimeisen kerran Gagin'in hämärän akkunan edessä, ja viimeinen lanka, johon vielä olisin voinut tarttua, luiskahti käsistäni.
Samana päivänä minä palasin kokoonpantuine matkakapineineni L:ään ja astuin laivaan, lähteäkseni Köln'iin. Minä muistan, kuinka laiva jo laski rannalta, ja minä jätin hengessäni jäähyväiset noille kaduille, kaikille noille paikoille, joita minun ei enään milloinkaan pitänyt unhoittaman — ja näin Hannan. Hän istui penkillä rannalla. Hänen kasvonsa olivat vaaleat, mutta eivät surulliset. Nuori, kaunis poika seisoi hänen vieressään ja kertoi hänelle nauraen jotakin; mutta toisella puolen Rhein'iä pieni Madonnankuva yhä katseli surullisena esiin vanhan saarnin synkästä lehdistöstä.
Köln'issä minä jouduin Gagin'ien jäljille; minä sain kuulla, että he olivat matkustaneet Lontoosen; minä lähdin heidän jälkeensä; mutta Lontoossa kaikki minun etsimiseni olivat turhat. Minä en tahtonut pitkään aikaan rauhoittua, ja olin kauan itsepäinen, mutta vihdoin minun täytyi luopua toivosta löytää heidät jälleen.
Enkä minä ole nähnyt heitä enään — en ole nähnyt enään Asjaa. Hämäriä huhuja saapui korviini hänestä, mutta hän oli kadonnut minulta ainaiseksi. Minä en edes tiedä, onko hän enään elävien joukossa. Kerran minä muutamia vuosia sitten ulkomailla näin rautatien vaunussa vilahduksen naisesta, jonka kasvot minulle elävästi johtivat mieleeni unhottumattomia piirteitä … mutta luultavasti minä satunnaisen yhtäläisyyden johdosta erehdyin. Asja säilyi muistissani samallaisena tyttönä, kuin olin oppinut häntä tuntemaan elämäni ihanimpana aikana, kuin olin nähnyt hänet viimeisen kerran kumartuneena matalan puutuolin selkälaudan yli.
Muuten minun täytyy tunnustaa, ett'en minä liian kauan surrut häntä: minusta päinvastoin näytti kuin kohtalo olisi menetellyt hyvin siinä, ett'ei se yhdistänyt minua Asjan kanssa; minä lohdutin itseäni sillä ajatuksella, ett'en luultavasti olisi tullut onnelliseksi sellaisen vaimon kanssa. Minä olin silloin nuori, ja tulevaisuus, tuo lyhyt, nopeasti kuluva tulevaisuus minusta näytti äärettömältä. "Eiköhän se, mikä nyt on minulle tapahtunut, voi tapahtua uudestaan," ajattelin minä silloin, "ja vielä paremmassa, vielä ihanammassa muodossa?"… Minä olen oppinut tuntemaan muita naisia, mutta se tunne, jonka Asja minussa herätti, tuo hehkuva, hellä, syvä tunne ei enään uudistunut. Ei! ei mitkään silmät ole voineet korvata minulle niitä, jotka kerran lempivinä olivat luodut minuun, ei mikään sydän, joka on nojautunut rintaani vastaan, ole saanut omaa sydäntäni niin riemastuttavan suloisesti hurmautumaan! Tuomittuna perheettömän koturin yksinäiseen elämään minä elän ilottomia päiviä; kuitenkin minä säilytän pyhinä hänen kirjeensä ja kuihtuneen geraaniumi-oksan, tuon saman oksan, jonka hän kerran heitti minulle akkunasta. Vielä nytkin siitä lähtee hieno tuoksu, mutta käsi, joka sen minulle antoi, tuo käsi, jonka minun ainoasti kerran oli suotu painaa huuliani vastaan, se ehkä jo kauan on ollut mätänemässä haudassa… Ja minä itse — mitä minusta on tullut? Mitä on jäänyt jäljelle minusta, mitä noista siivekkäistä toiveista ja haluista? — Siten vähäpätöisen ruohon hieno tuoksu elää kauemmin kuin kaikki ihmisen ilot ja surut — elää kauemmin kuin itse ihminen.