Asui Jäämimaassa muinoin Tyrni, renkolaisten päämies, kauppi julma, asui Saamemaassa uljas Ullok naisenansa Leila mustakulma.
Tuli Tyrni, otti veron, ryösti,väen ratsun selkään Leilan nosti,Ullok heimon miehet kokoon kutsui,vuoroin saami, vuoroin jäämi kosti.
Ajoi Tyrni kerran markkinoille,kirkon sytytti, miss' oli kansa,Leila Ullokille sanan saattoi:"nouse vuorelle ja laita ansa!"
Ullok vuoren huippuun hirret kiskoi,polki lumen, tielle vettä valoi,hakkas vuoren juureen jäiset portaat,Ullok ootti, vihass' silmät paloi.
Huomas pirkkalaiset varustuksen,puukot hampaissa ne vuorta nousi,nauroi uljas Ullok uhkamielinkädessänsä jännitetty jousi.
Hyökkäs hurjin huudoin saamelaiset,jäämein kalloon hirret, paadet päästi,niinpä Ullok surmas pirkkalaiset,yhden ainoan hän hengen säästi:
"Sano Tyrnille: 'veit noidan naisen,älä toiste ryöstä Lapin puolta!'"Manas Ullok, ampui ilmaan nuolen:"varo aina, Tyrni, noidan nuolta!"
Ja kun Tyrni huomas Leilan juonen,murti suuta ja niin suuttui tuosta,sitoi naisen pulkkaan, antoi peuranalas jyrkänteeltä kuiluun juosta.
Ullok etsi Leilaa öin ja päivin, rinnass' suru, tuska, kalman huoli, eikä tietty, minne Ullok eksyi, eikä tietty, minne Ullok kuoli.
Ruobba sankar' rautakouramiekoin, keihäsmiehin lähtiPerman merilinnaan, missäloisti Anri, Perman tähti.
Vanhan Perman kaupit toivatSindhun mailta kultakamaa,Anri vuotti huomenlahjaasankartöiden kirkastamaa.
Perman kalmankartanossajalokivin hohti haudat,jumalkuvat kultamaljoin,ympärillä aidat, raudat.
Kulki Perman nuorukaisetjuhannusna lemmen lehtoonneitten kanssa, yksin Anriastui haaveiss' armaan ehtoon.
Metsätieltä hyökkäs Ruobba,ryösti Anrin aarteenansa,ajoi kauvas tuntureille,joikui, lauloi iloissansa:
— "Anri, Anri, Perman tähti,vien sun lumolinnoihini,akkunoista tähdet loistaa,katto on kuin meren sini."
— "Tuulenlinnat, tähtilinnat,turvekota, arkku multaa!Himoot niinkuin Ruijan urhotjumalkuvaa, kalman kultaa."
— "Anri armas, sua ma etsin,nyt ei paina yöt, ei vaivat.Mutta katsos, merta kyntääRuijan lohikäärmelaivat!"
— "Loihdi laivat, noidu miehet,niin mun sankariksein koidut,prinsessalta sydämmenkinitsellesi ijäks noidut!"
Turvekodass' itki Anri,Ruobba kulki soita, maita.— Laivat maihin laski salaaRuijan heimoruhtinaita.
Hiipi kalmankartanohonrautamiehet kirveet vyöllä.Kuvat kaatui, ryske kuului,hätätorvet ammui yöllä.
Permit syöksyi vuoteiltansa,heiluttivat tapparoita,Ruijan miehet kauhuissansakapusivat kallioita,
tuntureille eksyksissä,loittonivat laivoistansa.Näki Ruobba rautamiehet,kulki vastaan soihdullansa.
— "Lapin poika, päivän poika,ilon päivää kerran vietä,niin saat kultaa pulkan täysi,näytä meille ensin tietä!"
Ruobba astui jyrkänteelle,nosti ilmaan tulisoihdun,manas esiin suuren meren,laittoi laivat, teki loihdun.
"Kuulkaa, soivat sotaharputRuijan miesten sankartyöstä,keulat kohoo, purjeet välkkyyniinkuin kaarneen siivet yöstä!
Musta, hurja meri huutaa,käärmelaivat kelluu veellä,kukaan teist' ei eksy yöhön,kun ma soihduin kuljen eellä!"
Heitti Ruobba soihdun kuiluun,silloin Anri mieleen muistui.Kalliolla seisoi Ruobba,rautamiehet kuiluun suistui.
Ajoi Ruobba Permanlinnaan,prinsessan, sen nuoren toi hän,yhteen veren vuodatti hän,kolme yötä häitä joi hän.
Heitti maljan mereen, laivoinvierahille maille lähti,palas aartein Permanlinnaan,kun taas tuikki pohjantähti.
Kannel kaikui linnass' silloin,iloisesti Vienan lainelauloi linnan muurin alla,kauvas kaikui Ruobban maine.
Käräjienmäell' lyötiin rikki Ruthin mitat, siks hän vihan vimmoissaan yllytteli Hvoslevin ja Buchtin lyömään jalkapuihin lappalaiset; kaikkein sydämmissä viha väijyi.
Bucht vain hohotti ja juovuksissa ajoi ryöstäin, väen naiset makasi, eikä ollut monta turvekotaa, joiss' ei kiristyksistänsä tietty, kuiskaeltu hänen konnantöistään.
Aslak harhas poropalkisillaKadjaa karttaen ja salaa kaihoten,Ruthin, Buchtin syytös mieltä kaivoi,myös hän muisti Biggan pelon, itkun,kiros' salaa piispat, kirkkokunnat,
Bigga istui Maunan äidin luona,virttä veisaili tai Kadjaa lohdutti,Svakko yksin oli kotosalla,tuleen tuijotti kuin lyöden arpaaihmiselon sala-ongelmista.
"Pappi ajaa Tromsaan piispan luokse, pahat peikot virittävät juoniaan, tulee nälkä, tulee susi, surma, kirveet laulaa, herää punakukko, sekasorto, saasta, auta Tiermes!
Vuoret järkkyy, vapisevat vaarat,kodat kaatuu, poro lankee polvilleen,meri kiehuu, tuli nuolee maata,etsii pakopaikkaa uumenissa,mylvii, möyryy ulos pääsemättä.
Hourailenko tässä hornan unta!Verta, verta, minne katson, verta vaan!Onko totta, että pappi lentää…?Kuulen tiuvut, haistan vieraan hajun,koirat haukkuu… lankesinko loveen?"
Kotaan astui Hvoslev lumisena,jäiset puikot riippui hänen hiuksissaan,astui ankarana keskikotaankulmakarvat pystyssä ja lausuijymyvällä ukkosäänellänsä:
— "Svakko! Miss' on pojanpoikas Aslak, tahdon nähdä elämänne helvetin, tahdon kukistaa sen rosvoluolan, josta paha paisuu kaikkialle myrkyttäen koko Lapin ilman!"
Svakko heräsi kuin unestansa, hiipi soppeen tunturille viitaten, luullen näkevänsä papin haamun manas: "ootko, kurja, kalmistosta, mene myrkänä taas Manan maille!
Sinne manaan sun! Mut miksi kysynsyitä, jotka tunnen, uness' sinut näin!"Hvoslev käden nosti kiihkoissansa,iski kepakolla Svakon päähän:"kyllä nutistan ma Lapin noidat!"
Pyhän oven kautta juoksi Svakko.Hvoslev mietti, istui pulkkaan kuohuissaan,ajoi suoraa päätä tunturille,eksyi, kääntyi kotiin, joka kotaanpoikkesi ja pauhas parannusta.
Tuli seuroihin hän tuomioineen, pyhät raivostuivat hänet nähdessään, tyynesti hän jakoi iskujansa niinkuin isä kurittaissaan lastaan, kunnes talttui pahin uskon vimma.
Toista tietä ajoi Bucht ja löysityhjän kodan, näki tulen sammuneen,leimas ryöstömerkein padat, vuodat,vieraiks miehiks otti Jounan, rengin,Maunan kodalle hän sitten ajoi.
Meni kotaan Bucht ja näki Biggan:"et mua veisuillasi, vaimo, käännytäniinkuin koitit kääntää Ruthin vaimon.Missä miehet, missä sikiösi?Vastaa, vaimo, lakkaa vinkumasta!
Vai et vastaa, kyllä tiedän tempun!"sanoi Bucht ja paukautti käsiään,Bigga säikähtyi, mut silmä välkkyi,kimmahtain kuin tiine ilveskissaraivoissaan hän hyppi, hoki veistä.
Silloin jolsa Magga painoi Biggan taljalle, vei Hetan kotaan väkisin, sanoi mennessänsä: "kuule, Buhtta, kyllä tunnet meidän heimon naiset vaan et tunne meidän miesten mieltä!"
Tulen ääreen istui Bucht, ei kuullut kuinka Jouna kodan takaa kuunteli, sopesta hän silloin itkun kuuli, nosti taljan, näki Kadjan ruumiin: "kyyhkyseni, nyt sun vihdoin löysin.
Tule! Isäs kutsuu sua kotiin, hellästi sun vien kuin omiin häihisi, mull' on toinen poro mukanani, oman poros sidon pulkan perään, niin et eksy enään näille maille!"
Jouna ajatteli itseksensä:en ma Aslakille, Buhtallekaan suoKadjastani, keskikodan kukkaa.Keksi keinon, kaivoi pulkan pohjaa,kaatoi Buchtin poron korvaan viinaa.
— "Tässä seison enkä tule kanssas vaikka sitoisit mun pulkan pohjahan", sanoi Kadja. — "Niin siis sinut köytän!" sanoi Bucht ja halun hurjapäissään kantoi Kadjan, sitoi pulkan pohjaan.
Ajohihnall' iski; porohärkä kaarsi niinkuin koiraa säikähtäessään, pillastui jo mäen alla, käänsi sarvet ajajaansa päin ja potki, toinen poro kiiti Kadjan kanssa.
Poro yltyi, kaatui Bucht ja ähki, ryömi pulkan alle, poro potki vaan, hiljaa kykki Buchti kumarassa, etsi turhaan viinaeväitänsä, poron talttuessa esiin kömpi.
Tunturilta oli Mauna nähnyt oudot vieraat, ajoi laaksoon porollaan kohti porokylää, näki Kadjan, poron kiitämässä tievaa pitkin polvein nasatessa sähön lailla.
Kadjan poron Mauna pysäytti,impi valitteli hälle vaiheitaan.Silloin virkkoi Mauna vakavana:— "Kuule, Kadja, kyllä Aslak kostaa,mutta nyt sun vien ma Juoksan kotaan.
Näin sä uuvutat vain urhon mielen,yhteen veresi kun häneen vuodatit,vuoti kaikki voima Aslakista,kääpiöksi käy hän naisen kauttaeikä jättiläiseks jättitöissä!"
Sanoi, vakavasti houkutteliKadjaa mairitellen kotiseuduille.Porot kiiti niinkuin pilven varjot,Kadja nyökäytti tuntureillehyvästinsä, hellät hyväilynsä.
Mutta Jouna juoksi paliskuntaan,kehui poropaimenille keppostaan,kieri lumessa ja noitui, nauroi,matki Buchtia ja ähki, rähmi.Svakko tuli hiljaa nuotiolle.
Kömpelöltä näytti kirkko kunnaallaan niinkuin hautova ja iso riekko. Kirkko oli täynnä ristikansaa, surutonten koreet puvut kiilsi, pyhäin puvut puhui vakavuutta.
Tuli vaimot kantain lasta komsassaan,kirkonseinään sukset pystytettiin,Ruthin luota hoippui moni lappi,nosti kirkonportaill' leilin suuhun,joskus remu kuului messun lomaan.
Ovensuussa saamilapset leikkivät,kirkoss' oli hien, pihkan haju,miesten puolla istui eri ryhminAslak, Mauna, Rista; naisten puollaKadja, Bigga kuullen messu-ääntä.
Lempeästi kirkkoväärtti myhäili päässä valetukka, piispan lahja, nähtiin Ruthin vaimo, Klement, Juoksa, surutonten katseet oli veltot, pyhäin silmiss' oli kiihkon tulta.
Astui alttarilta Hvoslev kaapussaan, nousi, puhui saarnastuolistansa, alas tulvi tulikivisaarna, kimpos seiniin, kieri ulos ilmaan yli hautuusmaan ja kyläkujan.
Niinkuin vanhan testamentin profeetta, sotanasiiri hän julki huusi anateemansa ja iski lautaan, tankkas sanaa ikivanhaan tapaan vailla henkeä ja herätystä.
Aslak katsoi häntä, muoto musteni, muisti Svakon saamat papin iskut, muisti pakon, uskon uhkaukset, pyhän valheen, papin vallanhalun, verot, vainot, kurjuudet ja kauhut.
"Lain salama kun iskee Sinailta ihmissyämmeen, puhkee tuskan huuto, evankeliumin valonsäteen kohdatessa raikuu ilon ääni, mikään ihmisvoima sit' ei estä.
Jalot, korkeet tunteet ääniin puhkeaa,muuten ihmissydän särkyy, murtuu,ei ne vaijeta voi kirkossakaan!"— Nuo Laestadiuksen syvät sanatmuisti Aslak, vaipui mietteihinsä.
Lauri Leevi pappi on kuin papit muut, minä yksin olen tosi pappi, seuran ylipaimen, hengen päämies, en voi kuulla tulvaa palkkasuusta, veroilla sen autuuden saan maksaa.
Niin hän mietti, kuuli saarnastuolista papin väsyttävän, turhan uhkan raipaniskuista ja jalkapuusta, silloin havahti hän aatoksistaan, kuuli itkun tyrskeen naisten luota.
Biggan olkapäähän Kadja nojasi, itki ilmi kaikki sala-itkut, kaikki kaipaukset, synnin tuskat, mutta käytävällä kulki Magga elein nauratellen pyhäin seuraa.
Niinkuin syyskuun hämärässä äkkiä lankee rankkasade räppänästä sammuttaen tulen, kodan seiniin yksitoikkoisesti rummutellen, niin nyt itku kuului kaikkialta.
Aslak värisi, ja tunteen humina kävi ruumiin läpi herkytellen, voiman hehku kävi sielussansa, kookkaana ja äkkiarvaamatta penkille hän nousi, huusi ääneen:
"Herätkäätte, saamelaiset, herätkää, pirun profeetta on meidän pappi, kääntykää jo poijes hänen luotaan, kääntykää jo poijes pimeästä, kuulkaa korvess' ääntä huutavaisen!
Kuulkaa! Kautta Hengen pyhitetty oon,Hengen vaikutteesta kiroon kaikkikääntymättömät ma helvettihin,min' oon tie ja avain autuutehen,pappi, rukoile, käy polvillesi!"
Hii ja huu! Nyt riemun huudot kaikuivat.Niinkuin Daavid tanssi arkin eessätanssi Aslak kirkon lattialla,penkeistänsä nousi miehet, naiset,huumeissaan ja huutaen ne hyppi.
Aslak Kadjan pyhään kisaan tempasi.Mylläkästä yli kaiken kuuluiLaurin ääni: "teitte Isän huoneenrosvoluolaks!" aukas kirkon portit,hautuusmaalle syöksyi lappalaiset.
Vanha kirkkoväärtti kulki rauhoittain, vihdoin joukko hajosi ja tyyntyi, kirkonkellot soi kuin myrskyn kellot ihmishulluutta ja ihanuutta, kaiken kauneutta, kadotusta.
Piispankäräjät jo oli käyty, paimenkirjeet kiersi pappiloita. Häiväistykset, nuhdesanat lensi korpiteitä, kautta kotien, yli sammuneitten nuotioiden.
Kesän hiljaist' oli kaikkialla, saamit vaelsivat merenrantaan, syksyllä kun sieltä palasivat, leiskui vimma ilmiliekkihin, alkoi vihan, raivon, hirmun aika.
Musta katsanto kuin iho heillä, hulluus silmissä ja vaahto suussa, ei Laestadiuskaan järjen sanaa saanut kalloihinsa mahtumaan, oppi-isänsäkin hylkäsivät.
Heidän mielestänsä ihmiskuntamateli kuin mato heidän allaan,Pojast' oikealla istuivat he,Luojan jäseniä olivat,raamattu ja uusi testamentti.
Maassa uudessa he asustivat, armorikkaan ajan koitonmaassa, kuolo olivat, ei kuolla voineet, synnit saivat antaa anteeksi, valta oli tuomita ja tappaa.
Naiset karkasivat miesten luota'apostolein' vaimoiksi, ja miehetpieksi alastomat, nuoret tytötjäätyneillä koivunvitsoillatunnustamaan salasyntejänsä.
Kulki Magga kerran metsätiellä,tuli vastaan Svakko verkkoinensa,Neitsyt Maariaksi vaati MaggaSvakon itseänsä sanomaan,Svakko kätkeytyi erämaahan.
Ajoi Aslak pitkin SaamemaataMaunan, Laurin kanssa tuntureita,tasajalkaa hyppien hän riehui,kodast' ajoi kotaan kuuluttainpyhää sotaa kirkkokansaa vastaan.
Oli niinkuin satu-ajan yöstäammoin kesytetty eläin oisihirviönä esiin hyökkäellyt,noussut peto ihmisrinnastavuosisadat hiljaa maattuansa.
Kulona hän kulki öin ja päivin, kerran raamatun hän polki alleen, eikä rajaa ollut raivollansa, kaikki Biggan hellät neuvot hän unohti nyt suuruusuhmassansa.
Kutsui Aslak kokoon valittunsa, kotakäräjiin hän kutsui miehet: — "nyt on Herran vihanpäivä tullut, katso, profeettanne minä oon, katso, minä olen kuninkaanne.
Kuolkoon Buhtta, kaatukoon myös pappi,Ruutan yli koston kirves heiluu,uskottomain synti ei oo surma,punakukko kohta kohoaaRuutan talon harjalle ja kiekuu.
Mulle annettu on taivaan voima,Mauna hengessä on vertaiseni,mutta minä olen kuninkaanne,Lapin kuningasten kuningas,vainovalanne nyt vannokaatte!"
Pystyyn kavahtivat kaikki miehet,heiluttivat miehet puukkojansa:"totisesti, sulle valan teemme,saamelaisten suuri gonagas,Guovddageidnoon, kaikki Guovddageidnoon!"
Valan vannottuaan söivät miehet pyhän atrian, päät taljaan vaipui, miehet nukkui; Jouna hiljaa luisui räppänältä kaikki kuultuaan, riensi sanaa viemään Kautokeinoon.
* * *
Istui suruissansa vanha Svakko risumajan eessä erämaassa verkot, ahraimensa unohtaen, silloin tärähti ja vonkui maa hiljaa vavisten kuin piesty poro.
Herkän korvan painoi vanhus maahan kuin ois Jabme-aimost' äänen kuullut, mutisi ja puhui itseksensä: "ankea on aika, hukkuu maa, vanhat jumalat on unhoitettu.
Korppi muuttuu lumivalkeaksi, joutsen lentää sysimustin siivin, talvella saa poro uudet sarvet, kaihtaa ihmistä ja metsistyy, käärmeet yöllä käyvät käräjöitään.
Lapsivuoteeseensa kuolee äidit, sota, nälkä sortaa parhaat miehet, naiset kiistelevät jäänehistä, jalan jälkiäkin suudellen vuodattavat kurjat kyyneleitään.
Koira muuttuu sudeks taas ja ulvooyksin yössä kodan raunioilla.Mitä mietin? — Ehkä kaikki muuttuumaailmassa ihanaksi taas,se on vallass' suurten jumalien."
Niin hän mietti, astui venoseensa, hiljaa sauvoi sytyttäen soihdun, iski ahraimella lohen kylkeen, paistoi kalan risutulella, nuotionsa ääreen nukkui vihdoin.
Ympärillä nukkui vanhat vaarat, vavahtivat kerran unessansa, alku-aikaa ehkä uneksuen, tuli-aaltoina kun vyöryivät jähmettyen jäähän, iki-yöhön.
Pyhäinpäivän aatoll' Aslak Hetta raidon jäless' ajoi Kautokeinoon eellä ahkiossa koivunraipat, vuoroin pieksi tiellä tulijoita, vuoroin poroansa pieksi Aslak.
Päättyi huomenissa kirkonkyläänAslak Hetan kuninkainen retki,hiljaa kirkoss' istui, mutta myrskykulki korkein aalloin sielussansa,sanaa sanomatta ulos lähti.
Kirkon ovell' ootti Ruth ja heittikäsiraudat pyhäin jalkain eteensekä ilkkui: "nytpä koitetahanStefanuksen uskoa!" mut vaitiastui Aslak ohi kiukuissansa.
Kuuli pilkkanaurun ympärillään, näki Juoksan, Kadjan kirkkolähdön, huomas koulumestar Gundersenin, kaikki mustui hänen silmissänsä, pystypäin hän kulki majapaikkaan.
Lähti suruttomat monin poroinyöpyäkseen Autsin pieneen kylään.Aslak yönsä nukkui levotonna,aatos teki työtään pimeässä,pahat voimat valvoi vuoteellansa.
Välähteli salamakin silloin läpi muiston joka sielun soppeen valaisten ja hetkeks ihastuttain, pimeässä vaipui sielu taasen vielä syvempään ja synkemmäksi.
Kulki huomenissa Ruthin pihaan,siellä aitassansa Ruth jo hääri.Buchtin luona istui Matte Jouna,Buchti nauroi hänen hädällensä:"minut tappaa? ken sen uskaltaisi!"
Pyhät saarsi Ruthin pihamaalla, hyökkäs Aslak esiin nuijallansa, maahan löi hän Ruthin sekä huusi: "kosto pyhän Herran herjaajille, kuole piru!" iski puukon rintaan.
Kuuli Buchti Ruthin avunhuudon, riensi pihaan pamppu kourassansa, juoksi vahva Mauna häntä vastaan, painivat kuin vanhat uroskarhut, kunnes Buchtikin sai puukon iskun.
Ruthin vaimo katsoi akkunasta, kaatui kauhuissansa lattialle tuskan kylmä hiki otsallansa, tointui, nousi, ryömi takatietä, pappilaan hän juoksi hädässänsä.
Helmat humahtivat korvissansa, vaarat tanssi hänen silmissänsä, okaat löivät häntä kasvoihinsa, tuuli hajotteli hiuksiansa, suru, kauhu karmi sydänalaa.
Ruthin pihall' itki yksinänsäBigga äiti aitan portahalla,pyhät syöksähtivät Ruthin taloon,myllertäen, rikkoen ja ryöstäin,huoneest' toiseen huutain temmelsivät.
Maasta nousi Bucht ja laahusteli ullakolleen jättäin verijäljet, sulki oven, ryömi vuoteeseensa, mutta Jouna juoksi salateitä, ajoi avunhakuun Autsin kylään.
— "Loddatsham! Mun oma lintuseni,Aslak, mitä teit, ah, armahani!"vaikeroitsi Bigga lyyhistyen.— "Herra, armahda mua synnillistä!"voihki Buchti yksin ullakolla.
Hurjin huudoin juoksi pihaan Magga jäless' Aslak, Mauna, Rista, Lauri; uskon veljet näki veripilkut, kirkuen ne kiipes ullakolle, ovi särjettihin ryskinällä.
"Pirun kätyri, nyt kuole, koira!"huusi Aslak työnsi pitkän puukonBuchtin rintaan, Magga haloll' iskipuukonpäähän, niinkuin teuras vihdoinveti Buchti viime henkäyksen.
Veti henkeänsä Aslak Hetta,hullu raivon riemu täytti rinnan,niinkuin humalassa alas juoksi,roihdun sytytti ja tuleen pistiRuthin talon, aitat, rakennukset.
Hyppi miehet, naiset kartanolla, hyppi liekit pitkin kattomalkaa, ikkunoista tulikäärmeet leiskui, tuli tuuli, nosti tulimeren kohti korkeutta, joka hohti.
Kirkonkatto välkkyi valkoisena, vaivaiskoivut niinkuin ruusupensaat veriruusuin loisti vasten lunta, pilvet kiitivät kuin isot koirat tai kuin rivot aaveet yli vuorten.
Kuninkaista nauruansa nauroiAslak Hetta, Lapin kuninkainen,nimess' suuren, kurjan kuninkuudenkädet nosti, huusi miehillensä:"Pappilaan! Nyt alkaa papin vuoro!"
Naiset tulen luota kirahtivat niinkuin hurjat, hullut noita-akat, kaikki rynkäsivät kylätielle, eellä Aslak niinkuin villipeura juoksi, juoksi tietä pappilahan.
Mäellä hän kääntyi, katsoi hetken tulikipeneitä, jotka lensi yli Alattion joen törmän tuliperhosina liehuellen lumitähtikukkiin sammuakseen.
Mutta hartaana ja hiljaisesti hiipi Bigga Ruthin ruumiin luokse, nosti kädet kohti korkeutta: "Älä rankaise mun rakkaintani, kovin koita, Herra, huonettani!"
Päivällistä syöden istui perhe pappilassa vaiti, vakavana. Papin rouva sanoi lempeästi: "eilen kirkoss' oli kumman hiljaa, nyt se hiljaisuus mua peloittaa."
Virkkoi pappi: "Lapista ei pidä leipää etsiä, ei sieltä kukaan viel' oo palannut; ei pakkokeinoin rauhaa luo, ken miekkaan tarttuu, miekkaan hukkuu, nyt sen ymmärrän."
Mutta Inka soitti sormillansa rummutellen poloneesin tahtiin, muisti eilisillan tanssiaiset, pitovieraat, paksun, pyyleen Buchtin, joka soitti päissään huilullaan.
Muisti Thude Nordvin kokkapuheet, muistui mieleen vielä mieluisammin nuori papin alku, studiosus, sacri ministeri candidatus, sukulainen sinisilmäinen.
Silloin saliin juoksi Ruthin vaimo,kaikki atrialta pystyyn nousi. —"Älä itke, vaimo, älä pelkää,Inka, rauhoitu, ma käyn ja katson,koitan hurjan joukon rauhoittaa."
Sanoi Hvoslev, jätti sauvan nurkkaan, kulki hiljaa kohti kirkonkylää, malttaneet ei naiset kotiin jäädä, kaukaa seurasivat papin tietä, pappi kulki kohti templiään.
Niinpä raskaasti ei koskaan käynyt, kulki rakkaan tiensä kumarassa, ennen kulki usein ilomielin sunnuntaisin saarna-aatoksissa, nyt kuin Golgatalle kävi hän.
Tuli kiroellen pyhät vastaan,naiset sylkien ja miehet juosteneellä Aslak, Mauna, nuori Lauri,Aslak, Rista, Magga murtain suutasakeana sauhu takanaan.
"Kuule, pappi, huutaja nyt huutaa,jo on kirves pantu puiden alle,jos ei puu voi kantaa hedelmiä,hakataan se, tuleen heitetähän,Herran päivä lähestynyt on!
Etkö pelkää Herran vihan tulta, katso, pappi, noin ne paatunehet, palaa helvetissä!" — Aslak Hetta viittas kädellänsä Ruthin taloon, käski papin kädet sidottaa.
Sidottihin kädet selän taakse,naiset lyötiin kylmin koivunraipoin.Magga tarttui nuoren Ingan hiuksiin,nosti käden Lauri, eteen astui,torjui nyrkiniskun kädellään.
Katsoi Hvoslev tyynnä, totisenaAslak Hetan silmiin säikkymättä,niinkuin risahtaissa korvess' oksanhirvi, susi katsoo kohdatessaantoisiaan ne mittas katseillaan.
Silloin Autsist' tuli apujoukko,Klement koulumestar' etupäässäpyssyin sekä nuijin kirkkotieltä,uhaten hän käski, nosti pyssynniinkuin kouluss' ennen keppiään.
Kimmahtivat pyhät papin luota surutonten kimppuun, vaihtui iskut, monet pyörtyi maahan mellakassa, monet huohottivat haavoissansa, monet verin maahan tallattiin.
Karjui joukko kuin ois irti päässeet kaikki pahat henget helvetistä, kiiri äänet yli talviseudun, kaikui intohimon, tuskan huudot kuin ois sata koiraa haukkunut.
Kuului vihlovat ja villit äänet iltahämärässä, sekamelskaan sotkeentuivat veljet, vihamiehet, kunnes pyhäin joukot teljettihin, sidottuina latoon ajettiin.
Päästettihin pappi siteistänsä,Inka itki, papin rouva vietiintajutonna kotiin, kaikkialtakuului kirous ja vihan voihke,ladoss' yhä pyhät mellasti.
Kiristellen hampaitansa Aslakponnisteli pauloissaan ja huusi,Mauna siteitänsä koitti purra,Laurin silmään nousi kyynelhelmi,vieri palkin rakoon polvilta.
Saapui surutonten lisäjoukot, kekseillä nyt ulos raastettihin, kiskottihin pyhät pihamaalle, lyötiin rautoihin ja vankikyydin vietiin vankilahan Alteniin.
Ja se kulku oli murheen kulku, ruumiskelloin soitto, surusaatto, ja se kulku oli niinkuin retki itkun erämaassa, surun maassa, taivas huokasi ja huokas maa.
Ja niin harmaana ei hohda koskaanLapin taivas kuin se hohti silloin,ja niin syvään huokaillut ei milloinHvoslev katsoessaan akkunastatämän kurjan kulun nähdessään.
Mutta ladon alta ryömi hiljaaMatte Jouna, nosti pullon suuhun,ryyppi kunnes juopui, nukkui hankeen,hampaat irvistivät pimeästäkohti raskaan taivaan kattoa.
Kaukaa pilven reunalt' tähti vilkkui levollisna, yksin kurjaan maahan, lensi, katos avaruuden kautta löytämättä onnen toivojaansa, rauhaa löytämättä lentäissään.
Käräjienmäell' Altenissa voudin, lautakunnan läsnä ollen antoi tuomituille rättäri määrä-iskut, vaiti kesti Mauna, kärsi Aslak sanaa päästämättä.
Elinkautisvankeuteen vietiinmonet pyhät, Lauri, Magga, Rista.Aslak, Mauna kuoloon tuomittiin,vaan ei tunnustaneet syyllisyyttään,kuoloon kulkivat he täynnä uhmaa.
Nosti päänsä Aslak yli rahvaanniinkuin marttiira ja uskon uhri,huusi korkeana hulluuttaan:"se on täytetty, ma olen Kristus,Eli, Eli, lama sabachtani!"
Uskollisna nytkin seuras Mauna,mestuupölkylle hän laski päänsä.Korkealta kaatui kuollessaanvoitelutta, voittamattomanaAslak, päivänpoika, kuninkainen.
Kuutamolla yöllä hautas Hvoslev heidät kalmantarhan aidan taakse, itkenyt ei Bigga, saamina aatteli hän: ikuisuuden maahan pääsi Aslak valoon vaivoistansa.
Kauvan yksin öillä itki Kadja,keskikodan kukka rakkauttaan,luonto sääli hänen suruaan.— Meni kesä, talvi, tuli uusi kevät,uusi talvi satoi unhoon jäljet.
Rakkauden ehtymätön lähde, elonhalu nosti uutta terää, uuden kaihon kukan mullastaan, tuli yösenpuolen maasta kosjo, kalastajalappi lohduttaen.
Hymyi Kadja surunhymyänsä, puki ylleen tulipunakäyhdin, hopeevyölle sitoi helynsä, ajastajan kosjon lahjaa kantoi, vietti häänsä meren auvetessa.
Jälkeen häiden vanha Juoksa hoippui, levotonna kätköraunioillaan kuin ois raha kättä polttanut, kerran pororengit löysi ukon kuollehena riksikasallansa.
Vankilassa nuori Lauri Hettamonet talvet, monet kesät istui.Yli muiston mustain kuilujenvieri vuodet niinkuin lumivyöry,paistoi päivä jälkeen myrsky-öitten.
Sydän suli, tasaantui ja tyyntyi, yrttitarhoiks ruusunihaniksi muuttui elämänsä erämaa, usein Hvoslev kävi hänen luonaan hädän hetkell' lohduttaen häntä.
Usein ristikosta nuorukainen katsoi ikävöiden ijäisyyttä vapauden jano rinnassaan, revontulten taivaall' leimutessa muisti lapsuutensa lempeet muistot.
Näki uudestaan ne armaat näyt, kodat loisti niinkuin taikalyhdyt, nuotiot ja padat rannoilla, tulen loisteess' soutomiesten varjot, kuuli tutut joijut, porokellot.
Tai kun kevään tullen tippui räystäs, näki joutsenten ja merilintuin kiitelevän yli vankilan, kuuli ajojäiden, vapaan meren korkeen luonnonveisun korvissansa.
Äkkiä hän nousi vuoteeltansa,kuuli avainkimpun helisevän,vouti, Hvoslev astui koppihin,Lauri toipui lapsuusunelmistaan,rippikouluajan aatoksistaan.
Armahduksen sanoman toi vouti, kummastuen katsoi häneen Lauri, nousi hiljaa, kääntyi ovella hyvästellen seiniä ja pöytää, vuodetta hän katsoi ristikkohon,
niinkuin mierolainen jättää majan, jossa yönsä on hän hyvin maannut, kuin ois jäänyt osa onnestaan, pala sydämmestä lukon taakse, maailma taas avarana eessä.
Niin hän tunsi. Näki vanhan äidin, vanhan harmaantuneen, köyryn Biggan, näki Maggan, Ristan, vangit muut, hyvät heimolaiset vapahina, näki Ingan kera nuoren sulhon.
Näki tutut porot, jotka nosti kruunupäitään hänet huomatessaan, lumi häikäsi ja päivä loi hänen silmihinsä onnen väikkeen kuin ois ensi kerran päivän nähnyt.
Bigga pojan poskeen painoi posken: "puorist… kiitos, taivaan taata, annoit kolme rakkautta; yhden vei viekas meri, maa vei ahne toisen, kolmannen sain jälleen, kuopukseni."
Pulkkaan istui Lauri, toiseen Bigga, silloin portin eteen vankikyyti porovarkaan, Matte Jounan toi, poispäin Jouna käänsi juudaskasvot, koitti peskiin peittää häpeäänsä.
Ajoi rakkahille tuntureilleen Lauri iloisena sydämmessään, päätään vaarat nyökkäs iloissaan, tiellä riekot nauroi iloisesti, Laurikin taas nauroi iloissansa.
* * *
Tyrmästänsä päästyänsä Jouna luisui kurjuutensa kuilun varjoon, tappelussa silmä puhkaistiin, kerjäsi ja heti joi hän almun, kulki ummikkona, untelona.
Kalastajalappi kujeillansa kyhäs kerjuukirjeen petturille, sitä ihmisille näyttäissään sai hän rovon sijaan selkäsaunan, huomas juonen, pisti pilkkaajalle:
"Ruman juoigan mulle, lempo, laitoit,varoit varasta sä karttamasta,siksi vamman jalkaas, kätees saat,toiste muistat Jounan 'silmäpuolen'",Jouna keksipuulla rikkoi ruudut.
Jaalaan heitettihin Matte JounaTromsaan vietäväksi, karkas maihin,siitä asti häntä pelättiin:lapin käteen, jalkaan puhkes paiseet,vuoden kamppaili hän elämästään.
Vanhana ja tekohurskahanakankein, laihoin jaloin kiersi Jounaporopaimenena polkujaanRuijan rannikoilta rauhatonna,vieraan leipää söi hän, leipää sylki.
Yhä etelämpiin maihin vaappui mieron tiellä tuntemattomana, kohtaloaan salaa kiroillen, palannut ei koskaan heimon luokse Jouna raukka, Jouna silmäpuoli.
Lepäs avaruus kuin musta meri, kaartui pimeys kuin yökön siipi yli Saamemaan kuin kerran muinoin yön ja kaiken luomiskauden aikaan, tähdetönten, tyynten tyhjyyksien.
Nukkui pedot talviluolissansa, nukkui kodat lumikinoksissa, nukkui ihmiset ja porot, koirat, yksin Nälkä ajoi pulkassansa pitkää, polutonta erämaata.
Passevaaran laell' istui Svakko kirves polvella ja rumpu maassa, sumun takaa kiilsi seidan hahmo, liikkumatta istui suuri noita niinkuin vuosisataisvanha seita,
jok' on tuijottanut ohi kirkon tuhat vuotta kauvas kaihisilmin aavistusten sekä arvoitusten alla ammottavaan, syvään kuiluun koskaan löytämättä kaiken pohjaa.
Sumu katosi kuin sairas kaihi, tunturit taas nousten noroistansa seisoivat kuin vanhat jättiläiset, kiipesivät yli toisiensa, yli kyhmyselkäin painien ne ryömi.
Jalat rämpi jängissä ja soissa, kainaloiden alla pilvet sousi, kyyristynein, jäykin niskoin jätit hyppyyn hyökkäävinä kouristuivat, kohosivat yhä korkeemmalle.
Nyrkit puristuivat voima-iskuun taivaan tyhjää kantta tavoitellen sisus-uumenissa tuli, tuska, kerta kaikkiansa lyödäksensä visapäillään puhki taivaan navan.
Käydäksensä kerran käräjöitä itse ikuisien istunnoissa, julki huutaaksensa kaiken tuskan, kaiken kahlehtivan, öisen kauhun kylmän kylläisille jumalille.
Katsoi Svakko pohjaan, katsoi itään, ootti päivää niinkuin ennen muinoin esi-isät, vanhat, viisaat noidat joijuin tervehtivät aurinkoa, söivät päivän-uhriatrioita.
Siirsi katseen seitaan manaellen: "vaadin, vaadin sinut voittosille, ilkut itseäsi, saita seita, sulle annoin parhaat poroistani, sulle uhrasin ma elämäni.
Mikset lyönyt maahan murhamiestä,uuvuttanut synkkään syvyytehenpunakäyhtimiestä piiluinensa,joka kaatoi kaikkein kalleimpani,Aslak poikaseni poloiseni!
Päätönnä hän harhaa häpeässäJabme-aimon alhon syvyydessävailla suopunkia, vailla jousta,vailla riistaa, ruokaa, metsäkoiraa,vailla naista, iloa ja rauhaa.
Gedgge-Ibmel! Jollet liitä yhteen, minkä käräjillä käsky riisti, jollet kosta heimohäpeääni, jollet nosta tänne poikastani ennen päivän suurta sarastusta,
niin en usko enään enteitäsi, enkä paljasta ma vanhaa päätä, kokoon yhdeksän ma pihkapuuta, jotka nähnet, tähän pyhään paikkaan ja sun poroks poltan petturina!"
Otti Svakko käteen arparummun, korvaa kallisti hän helinälle kuunnellakseen ääntä kohtaloiden, lauloi tolasjuoigan, muinaislaulun, unohtuneen, kuolleen, kauniin laulun.
Lauloi Päiveneita'n kuolemasta,Njavvis-ene'stä hän säkeet siitti,joka väsyneenä vaivoistansalepäs sairahana vuoteellansapyhän kota-oven luona yöllä.
Ikävöitsi päästä iki-iloon,Tiermeen salamoiden risteillessäIbmeliä aina ihaillakseen,omaa taataistansa, suurta Päivää,näki oven luona kylmän vieraan.
Joikui joutsenlaulun pojallensa,Njavvis-ene lauloi iltalaulun,kuinka aurinkoinen armas laskee,kaikki maa käy kovin pimeäksi,koska, koska tulee kerran aamu!
Kaunis päivä laskee, karja kuolee,musta rutto surmaa, paarma pistää,susi vaeltavi väijyksissä,valon lapset eksyy yksin yöhön,Päivä lempeänä länteen laskee.
Päivä laskee. Kaunis Päiveneita valon lähteen kotiin taasen lentää, viepi sylissänsä tyttärensä yli alimpien auringoiden, yli yhdeksännen tähtitaivaan.
Hautakaatte tämä kirkas tomuHaldivaaran korkeimpahan huippuun,ikivihreänä hauta hohtaa,siell' en ole minä, henki liitäälumipuhtahana Saamemaata.
Nuori, neitseellinen, puhdas henki liitää yli lumilakeuden, valvoo saamineitseen suloutta, saami-äidin pyhää puhtautta, koska, koska tulee kerran aamu!
— Svakko uupui, vaipui unelmiinsa kuin ois nähnyt tuhatvuotisunta, havahti ja katsoi ilman rantaan, missä kuulti hieno keltajuova niinkuin palttinainen kuolinliina.
Tuli tuuli merimatkoiltansa, pyyhki viileäksi Svakon otsan, johon sarastus kuin kultaloimi, niinkuin päärmäelty sulhaskäyhti kajanteena loisti aamun mailta.
Hiljaa Svakko kulki kiven luokse yli pyhän piirin horjumatta, tervaskantoihin hän tulen pisti, humahteli liekit korkealle korven kohahtaissa aamu-yössä.
Liekkiin laski Svakko uhrisarvet, heitti helisevän arparummun, nousi, nosti, kaksin käsin kirveen taikomatta, vimmavoimin iski, seidan halkasi ja kaatoi kuiluun.
Jyrkänteeltä jyrkänteelle vyöryi pyhä uhrikivi kumahdellen, onkaloista ponnahteli kaiku vastaan kaikua ja solaan vaipui, silloin sammui tuli, päivä nousi.
Nousi suuri, aina armas päivä, lämmin, läikähtävä ilon tuoja, synnyttäjä, kaiken kasvattaja, nousi niinkuin nousi ensi kerran ensi ihmisille ensi yönä.
Hohti huiput, välkkyi Haldivaara tuhat tuhansissa timanteissa, säteili nyt koko ilmakehä joka aarrekätköön, satu-aittaan, joka kodan räppänään se paistoi.
Tunturit ne kyyristyivät kokoon kääpiöiksi korkeen taivaan alla, alas vaipuivat ne voimatoinna niinkuin häveten ja jäykistyivät murinaan ja jylhään mykkyyteensä.
Katsoi Svakko taivaalle ja itki, ilosta hän itki ensi kerran: "vielä kerran sain sun kasvos nähdä ennen kalmantarhan taivallusta, nyt sen tunnen, tiedän, tahdon, lähden."
Niin hän hiljaa hiihti alas vuorta kaunis, tyyni kajas kasvoillansa, vaarat takana ja päivä päällä, alla laaksot, jäkälät ja jängät, etääll' aamutulen kotasauhut.
Hiihti hiljaisimpaan erämaahan, Saivomaahan, suureen suvenmaahan, missä onnelliset noidat nuortuu loveen langeten ja uinahtaen ikipuitten vilpoisimpaan varjoon.
Kautokeinon uskonnollinen meteli tapahtui v. 1852 Kautokeinossa Norjan Lapissa, lähellä Suomen rajaa. — Runoelmaan on liitetty myös läheiset tapahtumat pastori Stockflethin ollessa pappina Kaaresuvannossa. Oman pappinsa sai Kautokeino vasta v. 1852, jolloin Hvoslev astui virkaan. Jyrkemmän vastakohdan saavuttamiseksi on Hvoslev kuvauksissa saanut ankaramman Stockflethin luonteen ominaisuuksia. — V. 1854 mestattiin Altenissa metelin pääsyylliset Aslak Hetta ja Mauna Sompio.
Päivän poikienajatellaan asuvan päivän puolella, jolla lappalaiset ymmärtävät eteläpuolella napapiiriä sijaitsevaa rannikkoa. Sen pohjoispuolella olevaa seutua sanottiin yön puoleksi ja sen asukkaita yöpuolen kansaksi.
Saamemaa, Lapinmaa.Passevaara, pyhä vaara.Biegga, tuuli.Peski, turkki.Matte Jouna, Johannes Mathiesen.Njalla, paalun päähän rakennettu aitta, missä lappalainen säilyttää riistaa, juustoa y.m. "Koitto", hämärän lepo, syöttöaika ennen porojen lähtöä pitkälle taipaleelle.Taata, taatto.Biritista, Bigga, puhuttelumuoto.Loddatsham, lintuseni.Gedgge-Ibmel, kivinen seita.Stuorra Junkkeri, epäjumalien yhteisiä nimiä.Paapa, pappi.Staalo, hiisi, jättiläinen, ihmissyöjä. S. 14.Vosleva, Hvoslev.Guoddageidno, Kautokeino.Rista Ibmel, ristin jumala.Puorist! Hastam, hastam kiätä-keesit, Terve! Vaadin, vaadin käsivoittosille.Haldivaara, Haldishok. S. 10.Laestadius, Lauri Leevi Laestadius, "Lapin apostoli", synt. v. 1800 Arjeplougissa, pastorina Kaaresuvannossa; v. 1849, muutti L. Pajalaan, missä kuoli v. 1861.Amta, hallintoalue.Runoniekkapiispat, Esaias Tegnér, Frans Michael Franzén.Buhtta, Bucht.Ruuta, Ruth.Pounu, mätäs.Lapin vuokko, Dryas octopetale.Vanamo, Linnaea borealis.Uuvana, Diapensia lapponica.Kielavelgo, "Lapin satakieli", Luscinea suecica.Pororieki, porokello.Puorre päive, tervehdyssana.Isa-märra, Jäämeri. S. 38.Raito, poromatkue.Alnasnjarga, Alattion ja Naavuonojen välissä oleva niemimaa.Guovsakasak, revontulet.Lota, pieni lohensukuinen kala.Kavevalkeat, kalevantuli.Kainulainen, Ruijassa asuva suomalainen.Passari, tuomarin palvelija hänen oleskellessaan paikkakunnalla.Nonne plenum optimum, ubi omnes pleni, eiköhän paras täysi-istunto ole siellä, missä kaikki ovat täynnä (= juopuneina).Kapper, suippo patalakki.Siebenavte, ahmannahkainen irtokaulus.Palle, reunaompelus.Käyhti, takin sijasta käytetty, punaisilla tai keltaisilla nauhoilla olkapäitten kohdalta koristettu. _Vuoma, neva, aapa.Vuottoraippa, vetohihna porolla.Kalla Parne, suksien keksijä, metsänkävijä, hirvien kesyttäjä.Sivakat, sukset. Gumpe lä botsuin_, susi on poroissa.Sindhu, India.Palkinen, porolaidun.Tieva, hiekkainen harju.Komsa, remmillä kannettava, nahasta tehty, pulkan muotoinen kätkyt, jota lappalaiset äidit kantavat selässään.Gonagas, kuningasAutsi, kylä, sijaitseva peninkulman päässä pohjoiseen päin KautokeinostaTolasjuoiga, muinaislauluKajas, kajastus