Sillä tavoin oli jokaisessa kujannurkkauksessa yhä kasvanut se joukkue, joka pojan valkoisen hevosen perässä ratsasti tai juoksi, suosiota hoilaten, suurta isää ja poikasen miellyttävyyttä ja kauneutta ylistäen.
Eräs portinvartijoista oli ratsastanut leiriin edeltäpäin ilmoittamaan herran perillisille Ardarikin tulosta. Hän tapasi ensiksi Ernakin.
"Onko hän vihdoinkin täällä, se laiska germaanikoira?" huusi poika kohottautuen leveiden kultalapaisten jalustimiensa varaan ja ratsunsa pään yli kurottaen. "Minä kyllä opetan häntä antamaan herransa odottaa! Attila oli käynyt heikoksi vanhuuttaan! Eteenpäin!"
Ja hän piiskasi yhdeksänkaistaleisella hunnilaisruoskallaan eläimen kylkiä, painoi kannuksen kupeeseen, niin että veri tirskahti, ja ampaisihen kappaleen matkaa edelle toisista gepidiä vastaan.
"Missä sinä näin kauan olet viivytellyt, Ardarik?" kirkaisi hän epäkauniilla, kimeällä, liian korkealla äänellä kuninkaalle.
Tämä oli hänet huomatessaan vetänyt ohjaksista. Liikkumattomana hän istui, ikäänkuin vaskinen ratsaskuva, korkean, valtavan sotaratsunsa selässä, tumma viitta laskihen hänen leveiltä harteiltaan, hänen kypäristään kohosivat kuningaskotkan valtavat siivet, sen alta valuivat pitkät, kullanruskeat, mutta jo vähän harmaantuneet kiharat rautapaidalle asti, keihästä hän piti, kärki pystysuorassa alaspäin, rauhallisen keskustelun merkkinä. Vaiti, vakaana ja ylväänä hän siinä istui, ja aito kuninkaallinen oli kuva: tämä väkevä mutta levollisena pysyvä voima olisi herättänyt jokaisessa ajattelevassa kunnioitusta, arkuutta, niin, varovaisuutta.
Mutta tuo puolislaavilainen hunnilaispoika kirkui: "Missä sinä olet näin kauan vitkastellut, gepidi? Minun suuri isäni erkani tästä elämästä vihoissaan sinulle. Odotutit Attilalla itseäsi! Sitä ei anneta koskaan anteeksi. Minä perin samalla kuin valtakunnan sinun rangaistuksesi toimeenpanon. Älä istu siinä edessäni hevosenselässä kuin öykkäri! Alas ratsultasi, senkin mahtaileva germaani! Lankea polvillesi minun viereeni, suutele jalustintani ja odota, mitä tuomitsen kohtaloksesi!" Ja hän sivalsi ilmaan hunniruoskallaan.
Ardarik pysyi ääneti. Hän ei liikahtanutkaan. Mutta varoittaen, pahaaennustavasti hän kiinnitti teräksenharmaat silmänsä vihoissaan menoavaan poikaan. Tämä kannusti kärsimättömänä hevostaan, ratsasti ihan kuninkaan viereen ja huusi: "Joko kohta, huovi."
"Minä en neuvottele poikasten kanssa", virkkoi kuningas katsoen hänen päänsä ylitse, "mutta te, te hunnien ruhtinaat, sinä, Tsendrul, kuulkaa sanani. Vain Attilalle olen valan tehnyt, en hänen pojilleen, en ole velkapää tunnustamaan heille uskollisuutta tai kuuliaisuutta. Mutta suuren isän takia neuvon teille hyvän neuvon: sopikaamme kaikesta rauhassa. Asettakaa vangitut germaanit germaaneista ja hunneista kokoonpannun oikeuden eteen ja…"
"Pidä suusi neuvoinesi, röyhkeä huovi!" huusi Ernak. "Minä olen sinun herrasi. Sen saat nyt tuta."
"Koskaan, ruhtinas Tsendrul, en minä rupea poikasta palvelemaan. Palvelun aika on ohi. Minä ja Valamer, amalungi, me olemme tästä lähin vapaat. Ja minä neuvon teitä, te hunnien ruhtinaat, päästäkää muutkin germaanilaiskansat vapaiksi. Teidän täytyy kuitenkin — tehkää se ennemmin vapaaehtoisesti!"
"Emme!" huusi Ernak. "Kuin katraan oinaat, kuin maatilan orjat jaamme me, herranne perilliset, teidät keskenämme. Irti toisistaan riuhtaisemme me teikäläiset kansat. Yhden riekaleen otan minä gepidien kansasta ja toisen saa Dzengisitz; kuusi muuta, arvan määräämänä, lankeaa kuudelle muulle veljelle. Opitte tuntemaan minut, te germaanilaiskoirat."
Ja hän kohotti ruoskan iskuun ja löi kuninkaan ratsua päähän, niin että se hypähti pystyyn takajaloilleen.
Mutta heti paikalla taltutti selässäistuja vimmastuneen eläimen reisiensä rautaisella puristuksella, nosti nyt ja uhkaavasti käänsi vaivuksissa olleen keihäänsä: "Varjele itsesi! Minä varoitan. Älä lyö toiste! Muuten —"
"Pyh", kirkui Ernak, "muudan vangittu juutalainen kertoi äskettäin eräästä kansansa kuninkaanpojasta jutun, joka miellytti minua. Kansa napisi häntä vastaan, mutta vallanperillinen lausui: 'Minun isäni ruoskitti teitä raipoilla, mutta minä kuritan teitä skorpiooneilla'. Ota opiksesi, germaani!"
Ja hän heilautti ruoskaansa taas, tällä kertaa lyödäkseen kuningasta kasvoihin.
"Kuole sitten, nuori myrkkymato!" huusi tämä ja varjellen iskun, kannustaen ratsuaan, syöksi keihään hänen kullalla kirjaellun rengaspanssarinsa läpi sellaisella voimalla hänen rintaansa, että kärki tunkihe hartiain välistä ulos.
Mutta pahoin oli hänenkin henkensä uhattuna.
Sillä ennenkuin hän kerkesi tempaista keihään pois selälleen suistuvan ruumiista, oli ruhtinas Tsendrul hänen vieressään ja huutaen: "Alas, lapsenmurhaaja!" heilautti käyrää sapeliaan hänen päänsä päällä.
Kuitenkin ennenkuin isku ehti pudota, lensi heittokeihäs ruhtinaan otsan läpi — Gerwalt oli tähdännyt osuvasti.
"Karatkaa päälle, gepidit! Vapaus!" huusi alemanni tempaisten sotakirveen vyöstään käteensä.
Kaikuvin riemuhuudoin heittäytyivät Ardarikin ratsumiehet molempain päällikköjen kaatumisen johdosta kauhun tyrehdyttämän vihollisen päälle. Jykeväin germaanilaisratsujen painokas törmäys viskasi heti hunnien hevoset kumoon: ulisten pakenivat hunnit syvemmä leiriin, voitonriemuisasti huutavain germaanien takaa-ajamina.
Kahdeksas luku.
Pako ja takaa-ajo pysähtyi tosin pian, heti kun hunnit ja gepidit olivat saapuneet puukaupungin keskustaan, hautajaispaikalle, missä monta tuhatta hunnia, toiset ratsain, toiset jalkaisin, oli pakkautunut tungokseksi kuolinteltan edustalle.
Mutta jo ennemmin, matkalla pääpaikalle, soi kohtalo päälletunkeville menestystä, jota kukaan heistä ei osannut toivoakaan.
Kun Ardarik miehineen ratsasti erään leirikujan korkean kulmatalon ohi — pari hunnilaista soturia, jotka näyttivät olevan ovella vahdinpidossa, tempasi pakoonsyöksijäin vyöry mukaansa —, kuulivat he talosta huudettavan kuninkaan nimeä ja gootin kielellä apua ja vapautusta.
Gerwalt hyppäsi alas ratsultansa ja rikkoi sotakirveellä puisen ikkunaluukun, joka ollen ulkopuolelta salvassa sulki maakerroksen ikkunan. Joutuin ryömivät aukosta Wisigast, Daghar ja heidän seuralaisensa. He olivat melun hälyttäminä katsellessaan luukun raoista huomanneet hunnien pakenevan ja gepidien ratsastavan perästä.
Iloisesti tervehdittyinä ja aseilla varustettuina liittyivät vapautetut Ardarikiin ja hänen väkeensä. Nyt vasta he saivat kuulla — vartijat eivät olleet puhuneet heille sanaakaan — suuren uutisen Attilan kuolemasta ja Ildikon ihmeellisestä pelastuksesta, mutta myöskin hänen vankinaolostaan jossakin Gerwaltille tuntemattomassa talossa.
Kun nyt germaanit olivat saapuneet keskustaan kuolinteltan lähettyville, keskeytyi lähestyvä ratkaisu hetkiseksi.
Gepidit hämmästyivät äkätessään noin suunnattoman määrän kokoontuneita hunnilaisia sotilaita, ratsuja jalkamiehiä. Mutta näiden johtajat, varsinkin Dzengisitz ja Khelkhal, tiedustelivat hengästyneiltä pakolaisilta ensin niitä tapahtumia, jotka juuri ikään olivat sattuneet leirin eteläpuolella.
Vihastuneina he kuulivat tiedon Ernakin ja ruhtinas Tsendrulin kuolemasta. He ja heidän joukkonsa näkivät vähitellen, miten vähän oli gepidejä, jotka kuninkaansa ylevämielinen pelastushalu oli temmannut tänne — niinkuin nyt näytti, välttämättömään turmioon.
"Ernak murhattu! Tsendrul tapettu!" huusi Dzengisitz. "Kuule, isäAttila, me kostamme heidän puolestaan."
Ja nyt kävi tilanne germaaneille epätoivoiseksi.
Pelastumattomasti tuhon omaksi täytyi noiden parisen tuhannen ratsumiehen joutua ollessaan noin valtavan ylivoiman puserruksissa, jo aikaa ennen kuin jalkaväki ehtisi paikalle ja voisi ainakin jonkin verran suojella paluuta. Vielä kerran ratsasti Dzengisitz ruoskaa heiluttaen pitkin hunnien etumaista riviä, ojentaen ja järjestäen. "Eteenpäin, Purun pojat", hän huusi, "seuratkaa minua! Ettekö ole sitä papeiltanne kuulleet, ettekö itse olleet mukana laulamassa? Isäni henki — hänen kuoltuaan mitä onnellisimman kuoleman kaksinkertaisessa autuudessa — on mennyt toiseen yhtä suureen sankariin. Minä tunnen:minäolen se sankari! Seuratkaa minua, Dzengisitz vie teidät voittoon. Sillä Dzengisitzistä on tullut Attila!"
Syvä hiljaisuus seurasi hetkiseksi näitä sanoja. Hartaina, hurskaan harhaluulon valtaamina painoivat hunnit päänsä alas ja ristitsivät käsivartensa rinnalle mykkään rukoiluun vaipuen, valmiina karkaamaan seuraavassa silmänräpäyksessä hurjaksi ratkeavassa raivossa liian rohkeiden tungettelijain päälle: nämä näyttivät olevan toivottomasti hukassa.
Silloin tapahtui jotakin peräti odottamatonta.
Yhdeksäs luku.
Kajahti yht'äkkiä tuossa syvässä hiljaisuudessa ennen myrskyn puhkeamista kuuluvasti hunnien kielellä:
"Valhetta! Kaikki valhetta!"
Korkealta, ylhäältä, kuin taivaasta, kuuluivat nuo sanat tulevan.
Yllätettyinä katsoivat germaanit, säikähtyneinä hunnit ylös äänen suuntaan.
Korkealla puutornin tasakatolla näkyi pystyssä vaaleavaatteinen hahmo, pää ikäänkuin selkeän sädekehän ympäröimänä. Se oli Ildiko. Hänen kultainen tukkansa loisti mailleenpainuvan auringon täydessä paisteessa.
Ja hän huusi rintansa kaikin voimin hiiskahtamatta kuunteleville tuhansille sointuvalla, kauaskuuluvalla äänellä: "Valheteltu teille on, hunnit, ja petettyjä olette. Ei hän verensyöksyyn kuollut. Nainen on hänet surmannut: minä, Ildiko, kuristin hänet juopumukseensa näillä hiuksillani! Siitä keltaiset suortuvat hänen hampaidensa välissä."
Näiden koko keskuspaikalla kuultujen sanain vaikutus noihin tuhansiin hunneihin oli suunnaton. He katselivat loisteessa sädehtivän neidon ylpeää, valoisaa hahmoa, kun hän kaikkialle näkyvällä tasakatolla seisoi suorana, jumalattaren kaltaisena. Hänen jalo muotonsa, hänen ylpeytensä, hänen kuolemaa halveksiva rohkeutensa, hänen äänensä soinnusta kajahtava todenperäisyys eivät antaneet vähintäkään tilaa epäillä hänen puhettaan.
"Voi! Voi!"
"Naisen käden surmaama!"
"Niinkuin hänen isänsäkin!"
"Se on pannahinen!"
"Kirous on mennyt hänessä toteen!"
"Menee edelleenkin!"
"Sukupolvesta sukupolveen!"
"Voi hänen poikiaan!"
"Ah, hän on iankaikkisesti kirottu!"
"Iankaikkisesti viheliäinen mato!"
"Voi meitä! Voi!"
"Mikä kauhistus!"
"Paetkaa pois hänen kirotun ruumiinsa luota!"
"Kirousta tuo sellaisen ruumiin läheisyys! Viho viimeistä kirousta!"
"Paetkaa! Paetkaa!"
Niin huudettiin, niin valitettiin, niin paruttiin, niin riehuttiin, niin raivottiin avaran torin kaikilla puolilla. Ja he hajaantuivat joka taholle, ulisten, viskaten aseet pois, jalkaisin, mutta enimmäkseen ratsain ja hurjasti ruoskimalla kiihoittaen ratsut täyteen karkuun, niin että ne syöksyivät naisten, lapsien, jalankävelijäin, ystävän ja vihollisen ylitse.
Hunnit olivat ikäänkuin merenrannan hiekka: vastustamattomat voitokkaassa törmäyksessä, kun onnen myötätuuli lykki heitä eteenpäin, ryhdittömästi irralliset ja hillittömästi sirottautuen hajalle, kun vastuksien tuulenpuuska tapasi heidät edestä.
Sokea kauhu ja epätoivo hajoitti nuo monet tuhannet päättömään pakoon.
Suotta heittäytyivät heidän johtajansa, heidän ruhtinaansa heitä vastaan. Turhaan Khelkhal-vanhus, harvaa tukkaansa repien, rukoili heitä olemaan toki jättämättä herran ruumista alttiiksi, turhaan löi Dzengisitz useamman kuin yhden pakenijan ruoskallaan maahan. Hänet itsensä sysäsivät hevosenselästä, kiskaisivat maahan ne monet sadat, jotka taajoiksi keriksi sulloutuneina tulvivat joka puolelta hänen päälleen, ja hän katosi ratsujen ja ihmisten jalkoihin.
Khelkhalin oli onnistunut kiivetä ylimmille, telttaa joka puolelta ympäröiville portaille. Tältä näkyvältä paikalta hän huusi nyt yli tuon sikin sokin myllertävän joukon:
"Älkää uskoko häntä, germaanitarta! Hän valehtelee! Kuinka, pakenetko sinäkin, urhoollinen Dzorrtilz? Seisahduhan toki! Hän valehtelee!"
Ja molemmin käsin hän tarttui ohi ryntäävää soturia olkapäihin. Se oli vartijain johtaja — hän oli Khelkhalin kanssa puhdistanut ruumiin ja laittanut sen kuntoon.
Mutta epätoivon tuskassa mies riuhtaisihen irti ja huusi kaikin voimin: "Ei! Häneivalehtele! Päästä minut irti vanhus! Paetkaa, ystävät, paetkaa kirotun ruumiin luota. Minä näin omin silmin. Minä vannon: minä näin kauhun, kaamean aavistuksen läpitunkemana — keltaisia hiuksia — hänen suussaan. Tyttö ei valehtele! Hän on kuristanut hänet hiuksillaan! Paetkaa!"
Ja hän juoksi tiehensä, ja kaikkialla, niin pitkälle kuin hänen huutonsa kantoi, se lisäsi kauhua.
Vain vähäisen parven hänelle uskollisina pysyneitä orjia ja pari seuralaista sai vanhus pyynnöin ja väkivalloin pidätetyksi luonaan kuolinteltan ympärillä, ja häntä vapisutti luulo, että germaanit uhkaisivat sitä tuossa paikassa.
Mutta se oli heistä kaukana. Hämmästyneinä siitä, että he näin äkkiä, melkein ihmeentapaisesti pelastuivat toivottomasta asemastaan, ei heillä vielä ollut aikaa tehdä minkäänlaista päätöstä. Heidän täytyi myös alinomaa torjua yksityiset hunnit, jotka tarkoittamatta hyökkäystä tai kostoa, pelkästään sokeassa ahdistuksessaan päästä ruumiiseen liittyvää kirousta pakoon pyrkivät, kiireesti pois, kuten kaikille muillekin tahoille, niin myös eteläpuolelle, missä gepidit seisoivat ja huitoivat vihollista ja ystävää, kaikkea, mikä oli heitä estämässä.
Monesti onnistui noiden silmittömästi ryntääväin murtautua gepidien rivien läpi ja paeta edelleen etelää kohti.
Sillä tavoin sukeutui siellä täällä pikku kahakkoja yksityisten hunnien tai kokonaisten hunniryhmäin ja germaanien välillä. Mutta vaaratta jälkimmäisille. Sillä epätoivoisilta hunneilta puuttui sekä taistelutarkoitusta että taistelun johtoa. Takaa tunkeutuvat ajoivat heidät gepidien keihäisiin ja tulivat lävistetyiksi, niin että miltei yksinomaan hunneja, ei germaaneja, kaatui tässä sekasortoisessa ottelussa.
Mutta turhaan pyrkivät Wisigast, Daghar ja heidän pari seuralaistaan keskustan eteläpuolelta torin poikki koilliseen kulmaan, jossa Ildikon puutorni kohosi. Liian paljon oli heidän ja tuon kadunkulmauksen välillä sekaisin ratsain ja jalan pakenevia, tiheään sulloutuneita hunnijoukkoja, irrallisia hevosia, jotka olivat menettäneet ratsastajansa, naisia ja lapsia.
Huonolla menestyksellä pyrkiessään tunkeutumaan eteenpäin — aika monta hunnia, jotka eivät kyllin nopeaan väistäneet, hän pisti lyhyellä keihäällään maahan — piti Daghar alati silmällä kattoa, josta hänen armaansa korkea hahmo näkyi selvään. Neito oli koettanut moneen otteeseen turhaan avata talon ovea, ennenkuin torilla kasvavan melun herättämä tuska ja levottomuus oli ajanut hänet kiipeämään portaiden virkaa toimittavia tikapuita myöten katolle katsomaan alas ympärilleen. Sillä samoinkuin ainoa, ulkopuolelta suljettu ovi, samoin oli talon ikkunaluukut lujasti teljetty ulkoapäin salvoilla.
Vähitellen pääsi Daghar kuitenkin tunkeutumaan likemmäksi taloa, kiitos hänen vihaisten iskujensa, sill'aikaa kun kuningas Ardarik piti gepidinsä suljettuna ryhmänä Khelkhalin varalta, joka nyt oli hiljakseen saanut kerätyksi ympärilleen sellaisen joukon hunneja, ettei enää näyttänyt mahdottomalta, että he voivat ryhtyä hyökkäämään. Gepidi oli siten varuillaan ja valmiina taisteluun.
Yht'äkkiä parahti kuningas Wisigast: "Voi, Daghar! Katso ylös! Hän on hukassa! Katolla! Katso sinne! Hunni!"
Dagharilta keskeytyi eteenpäintunkeutuminen ja hän katsoi ylös.
"Dzengisitz!" hän ähkyi. "Painivat!"
Peloittavin sivalluksin hän raivasi itselleen tietä vihollisten taajain joukkojen läpi. Mutta niin vähän kuin näistä olikin vastusta hänen aseilleen, hänen epätoivolleen, hänen oli kuitenkin pakko myöntää itselleen, että vaikka tie taloon olisi ollut aivan avoin, ei hän olisi voinut enää saapua ajoissa ylös katolle pelastamaan tyttöä tämän ja hunnihirviön epätasaisesta ottelusta. Mutta kostaa hän tahtoi rakastettunsa puolesta! Ja vihan vimmoissa hän käytteli keihästään ja miekkaansa.
Kymmenes luku.
Vaatteet riekaleina, keihäs poikkitaitettuna, ruoska katkenneena oli Dzengisitz ponnistamalla viimeisetkin voimansa saanut kohottaudutuksi maasta makaamasta ja päässyt seisoalleen hevosten ja ihmisten jalkain sekaan. Joukko häntä tallanneiden kavioiden ja jalkain tekemiä puristushaavoja tuotti hänelle kipua. Verta valui noronaan hänen kasvoilleen; terävä okakannus oli viiltänyt hänen oikean poskensa halki ylhäältä alas asti. Hän oli aina ollut hunnilaisrumuuden valio; nyt, loassa kieriskeltyään, runneltuna ja vaatteet revittyinä, veren tahraamana, vimmattu mutta voimaton raivo julmettuneissa piirteissään hän näytti helvetistä karanneelta paholaiselta.
Tosin hän nyt seisoi jaloillaan; mutta hetken verran hän vielä horjahteli, hänen voimansa oli epätoivoinen ponnistelu, kuolemantuska ja hänen haavainsa kivut kuluttanut loppuun, ja hän pysyttelihen jalkeilla pitämällä kiinni vieressä ontuvan mielettömän hevosen harjasta, hän nojautui sen kuvetta vasten, hän sulki silmänsä, hän haukkoi ilmaa.
Jo uhkasi häntä taas vaara joutua uuden ryöpsähtävän hunniaallon maahan paiskattavaksi tai sen mukana laahattavaksi.
Mutta etumaiset tunsivat hänet ja kaikin voimin pidättivät jäljestätunkeutuvia hetkisen: "Se on kuninkaanpoika. Dsengisitz! Haavoittuneena! Pysähtykää! Älkää puristako häntä!"
Selkäpuolelta sillä hetkellä näin suojattuna hän kokosi kaikki voimansa, loi silmäyksen katolle, jonne Ildiko oli taanoin ilmaantunut, kääntyi pohjoista kohti ja pyrki taloon.
Leveä parvi pakenevia hunneja — niitä tunki takaa, etelästä käsin Daghar tieltään — erotti hänet, lännestä pohjoiseen pyrkivän, päämäärästään.
"Päästäkää minut tästä läpi", hän sanoi läähättäen käheällä äänellä."Päästäkää minut läpi, miehet! Minäpyydänteitä. Kuuletteko?Dzengisitzpyytää!"
Niin hirvittävä intohimo loimusi näistä sanoista, että likinnä olijat, jotka ne kuulivat, niiden satuttamina väistivät ja sysäsivät vierusmiehiäänkin syrjään.
"Dzengisitz pyytää! Sitä ei ole tapahtunut!"
"Tilaa, tilaa herran pojalle!"
"Mitä tahdot, herra?"
"Paetako, sinäkin?"
"En: kostaa!" sähähti hän, sysäsi hajalle viimeisen ohuen pakolaisrivin, joka erotti hänet kulmatalosta, tempaisi käyrän tikarin vyöstä ja paiskautui ovea vasten. Mutta se oli suljettu ja sangen luja. Se seikka oli tähän asti Ildikon pelastanut.
Sillä monien hunnien päähän, heidän rientäessään pakomatkallaan hänen vankilansa ohi, oli kuitenkin, vaikka he kaikin voimin pyrkivätkin tiehensä, juolahtanut aikomus rangaista herran murhaajaa, joka hupsunrohkeasti vielä julkisesti kerskui teollaan, kostaa herran kuolema. Vartijat, jotka oli asetettu ovelle, olivat jo heti hunnien hajaannuksen alussa lähteneet itsekin käpälämäkeen tai tempautuneet pakenijain mukaan. Mutta vahditon ovi oli ulkoapäin sekä rautasalvoilla että avaimella suljettu, ja vartija, jonka huostassa avain oli, oli samoin kuin toisetkin hävinnyt.
Niin olivat hunnit koettaneet turhaan rynnätä äkkiä sisään ja viipymiseen siinä kellään ei ollut aikaa.
Dzengisitz tapasi rautasalvan jo sellaisten sisäänpyrkijäin syrjään vetämänä. Mutta hurjan kirouksen päästäen hän huomasi, että oven tammiliitokset olivat liian vahvat ja paksut, jotta ne olisi voinut jalalla potkaista säpäleiksi. Turhaan hän koetti lukkoakin avata käsin, tikarilla ja polvin.
"Piilu! Kirves! Talollinen kultaa kirveestä!"
"Tästä saat kirveen, Dzengisitz", huusi ohikiitävä hunni, tempaisten sotakirveensä asevyöstä, ja heitti sen prinssille, joka sieppasi sen nokkelasti käteensä.
"Vai niin, minä opetan sinut pakenemaan, koira!" riehahti hän, juoksi miehen perästä ja halkaisi yhdellä huitaisulla häneltä takaraivon.
Jo hän seisoi ovella ja hakkasi lukkoa.
Niin lujaan hän löi, että jyske kuului parkuvain naisten hälinän ja miesten huutojen yli ja tunkeutui läheisiin taloihinkin selvään.
Vastapäisessä kulmatalossa — se oli niin ikään ulkopuolelta lujasti teljetty ja vahdit sen edustalta kadonneet — kuunteli ja tähyili maakerroksessa mies, kasvot painettuina kahden hirren väliseen hataraan saumaan, noita kajahtelevia iskuja ja tuota vihaapuhkuvaa hakkaajaa. Mutta äkkiä ne tutkivat silmät hävisivät.
Yhdestoista luku.
Sillävälin oli neito korkealta paikaltaan huomannut rohkeiden sanainsa suunnattomat vaikutukset, ylpeys ja ilo, mutta myös säikähdys mielessään.
Hän kuuli hunnien epätoivoisen ulvonnan, näki heidän hajaantumisensa, ottelunsa keskenään ja germaaneja vastaan. Hän tunsi myös — ah, niin kaukana olevan! — rakastettunsa, isän, hän näki, miten nämä voimallisesti mutta vitkaan menestyen pyrkivät tunkeutumaan lähemmäksi häntä, näki heidän aseidensa välkähtelevän, monen hunnin suistuvan. Mutta kovin vähän he pääsivät eteenpäin.
Koko se valtava, peloittava näytelmä, jonka loppupäätöksen täytyi ratkaista hänenkin kohtalonsa, piti häntä äärimmäisessä jännityksessä. Kumartuneena tasakaton kaiteiden yli hän ei pannut merkille, että nuoli, määränään murhaajan rankaiseminen ja paon vilskeessä vauhkoilevan ratsun selästä epävarmasti tähdätty, väliin iski hänen viereensä aitauksen puuaineeseen.
Hän ei tullut mitään ajatelleeksi niistä kirveeniskuista, jotka kylläkin selvään kuuluivat alhaalta hänen korviinsa. Hänen katseensa kohdistui tuonne avoimeen paikkaan, ei kulmatornin sivukadun oveen.
Mutta nyt tapasi hänen korvaansa hänen oma nimensä. Kovaan se huudettiin lähimmän talon tasakatolta — sivukadun tuolta puolen —, niin kovaan, että kuului torin melun ja noiden kirveeniskujen läpi.
"Ildiko! Ildiko! Hän ottaa sinut hengiltä! Pakene katolta kellariin, piilottaudu! Hän saattaa olla siellä heti paikalla!"
Hän kääntyi sinnepäin, mistä huuto kuului, ja näki vastapäätä sivukadun kulmassa olevan puutornin katolla miehen, jonka erotti hänestä koko kujan leveys, huutavan ja viittaavan hänelle.
"Ellak! Sinä täällä!" vastasi neito. "Mitä tahdot?" "Älä kysy! Piilottaudu. Liian pitkä matka!" Hän mittasi etäisyyttä harkitsevin katsein. "Minä en voi hypätä yli! Hän surmaa sinut!"
"Kuka?"
"Veljeni! Dzengisitz! Hän murtaa tuolla alhaalla ovea. Kiiruhtaa portaita ylös. Voi! Siinä hän on jo."
Ja todellakin työntäytyi siitä kapeasta aukosta, joka vei ylimmästä kerroksesta puutornin tasakatolle, näkyviin hunnin kauhea, verinen, raivosta vääntynyt naama.
Kirveen hän oli jättänyt rikkomaansa oveen, pitkää puukkoaan hän piti hampaidensa välissä, sillä molempia käsiään hän tarvitsi kiivetessään sitä nopeammin ylös portaina käytettyjen tikapuiden astuimia myöten.
Kuninkaantytär oli paljon uljaampi kuin tytöt yleensä, mutta nyt, tuon nähdessään, hän säikähdyksissään päästi hätähuudon. Tuokion hän ajatteli hypätä katolta kadulle — kunhan ei vain joutuisi tuon käsiin! Hän katsoi alas; hänen päätänsä huimasi. Hurjan korkea oli torni — hyppäys olisi kuolemanhyppäys.
Hän aikoi — sillä vastarinnan ajatuksesta ja pelastuksen toivosta ei hän nytkään luopunut! - heittäytyä hirviötä vastaan, estää häneltä pääsyn tuosta vain miehen levyisestä kattoluukusta. Hän kääntyi sinnepäin: voi, liian myöhään!
Dzengisitz seisoi jo katolla. Hetken aikaa hän mittaili häntä kiiluvilla silmillään niinkuin susi ennenkuin se tekee surmaavan loikkauksen metsäkauriin kurkkuun.
"Daghar!" huusi neito. "Daghar! Apuun!"
"Niin, paru päälle", pilkkasi hän käheällä äänellä, kohottaen puukon. "Turhaan sinä huudat! Voi sinua, suurimman miehen murhaaja! Valitettavasti ei ole aikaa kiusata sinua niinkuin ansaitsisit, kiduttaa sielusi värähtelevästä ruumiistasi irti. Mutta elää et sinä saa. Sinun pitää…"
Silloin tyttö epätoivon rohkeudella karkasi häntä vastaan.
Neito oli vahva ja uskalias.
Usein hän oli tarttunut vastustelevaa nautaa sarviin ja taivuttanut sen kuuliaiseksi. Hän ei aikonut kaatua hunnin kädestä vastarintaa tekemättä. Hän puolusti henkeään.
Molemmin käsin hän takertui vihollisen kohotettuun oikeaan käteen, jossa puukko oli — varjellen, ettei hän päässyt sillä pistämään, varjellen myös, ettei hän saanut siirretyksi asetta vasempaan käteen. Ja kaikin voiminsa hän työnsi häntä takaperin kattoluukkua kohti.
Hetken seisoi hunni pökerryksissä, odottamattoman vastarinnan yllättämänä. Mutta vain hetken! Pian pääsi miehen ylivoima näkyviin. Vapaaksijääneellä vasemmalla kädellään hän puristi tyttöä kaulasta ja työnsi häntä, kaikesta vastustelusta huolimatta, edellään tasakaton alempaa aitaa kohti etelään päin. Sillä kohtaa hän voi, hänen täytyi ehdottomasti saada hänet voitetuksi, heti kun tyttö ei enää voisi väistyä. Puukkoa ollenkaan käyttämättä tarvitsi hunnin vain syöstä hänet takaperin katon yli alas.
Neito tunsi jo, vaikka olikin pannut epätoivon vimmalla vastaan, askel askeleelta lykkäytyvänsä taaksepäin ja kaiteiden puisen rintanojan kinnerkoukuissaan, jo alkoi höltyä hänen otteensa hunnin oikeasta kädestä, jo painoi tämä hänen yläruumistaan taaksepäin kaiteiden yli. Hänen tajuntansa rupesi sekaantumaan. "Auta, Frigga!" hän huusi vielä…
Silloin tapasi kamppailevain korvaan alhaalta torilta ja etenkin sivukujan puolelta sellainen sadoista kurkuista lähtevä parkaisu — niin ytimiin asti tunkeva säikähdyksen ja hämmästyksen kiljaisu —, että molemmat sävähtivät. Dzengisitz hellitti uhrinsa kaulan, riuhtaisi mahtavalla tempaisulla oikean kätensä tytön otteesta ja hypähti taaksepäin, kuunnellen ja väijyen.
Samassa hetkessä hyppäsi heidän takanaan ulkopuolelta päin kaiteen yli katolle mies. Se oli Ellak.
Kahdestoista luku.
Hän oli Ildikon kuolema silmäinsä edessä uskaltanut, tehdä epätoivoisen hypyn katolta toiselle. Kujalla ja torilla olevan väen kiljaisu oli seurannut sitä. Se näytti toivottomalta, hirveältä, mutta onnistui. Lujalle otti: vain parista tuumasta siinä oli kysymys; kurotetun vasemman kätensä sormilla — murskatun oikean käden tynkää ei hän voinut käyttää — hän tavoitti rintasuojan ristikkoon, kouraisi kiinni ja piteli itseään riipuksissa, kunnes sai alaruumiinsa vedetyksi perästä, ja pannen oikean kyynärpäänsä rintanojan toiselle puolelle keikautti itsensä yli. Tosin hän siinä joutui kierimään tuolla tasaisella katolla, mutta hän kavahti heti pystyyn ja juoksi Dzengisitzin ja tytön väliin.
"Pakene, Ildiko!" hän huusi. "Tikapuita myöten alas. Teikäläiset ovat lähellä! Daghar…"
Mutta salamannopeasti Dzengisitz loikkasi takaperin kattoluukulle asettuen sen eteen. Hän kohotti uhkaavasti tikariaan.
"Kurja, kirottu gootti! Suojelet isäsi murhaajaa? Hyvä on! Nyt saatte molemmat…"
"Tuomittava hän on, ei murhattava."
Ja hän heittäytyi Dzengisitziä vastaan, kävi kiinni hänen käsivarteensa ja koetti vetää häntä kattoluukulta poispäin, jotta pääsy tulisi Ildikolle vapaaksi.
Todellakin: jännittämällä kaikki voimansa hänen onnistui kiskoa tuo raivoisa mies kolmen askelen verran pois aukosta.
"Pakene, Ildiko!" huusi hän vielä kerran.
Tämä juoksi joutuin taistelevain ohi luukulle.
Molemmin käsin hän kokosi avaran hameensa, kyyristyi, työnsi jalkansa luukun neliskulmaiseen aukkoon, tavoitti tikapuut ja laskihen liukumaan niitä myöten, käyttämättä yksityisiä puolia, vaan pidellen molemmin käsin pystysuorista kaiteista ja siten laskien mäkeä.
Hän seisoi jo ylimmän kerroksen lattialla.
Silloin kuului ylhäältä katolta raskas kumahdus.
Heti senjälkeen tulla huristi Dzengisitz, verinen puukko kädessään, yltään verissä, tikapuita alas.
"Kuolleena koira makaa! Sinä seuraat häntä!" karjaisi hunni ja sieppasi hänen pitkistä huimailtavista hiuksistaan kiinni, juuri kun hän oli saanut jalkansa seuraavaan kerrokseen vieväin leveiden portaiden ensimmäiselle askelmalle.
Tyttö parkaisi kovaan, päässä tuntuvasta kivusta ja kuolemanpelosta. Hän luuli jo tuntevansa veitsen niskassaan, hän sulki silmänsä, valmistautuen kuolemaan. "Daghar!" huusi hän vielä.
"Tässä minä olen!" kajahti häntä vastaan alempaa portailta. Samassa hän tunsi tukkansa pääsevän irti, kuuli juuri takaansa kamalan kiljahduksen. Hän aukaisi silmänsä: hänen vieressään seisoi Daghar. Hän katsahti ympärilleen, hänen takanaan maassa lojui henkihieverissään hunni sätkien käsin ja jaloin, heittokeihäs rinnassa.
Silloin menetti kovin koeteltu tyttö aistiensa kyvyn: tajuttomana hän vaipui armaansa syliin.
Kolmastoista luku.
Kun Daghar suudelmista taas tajuntaan heränneen neidon kera astui talon ovesta ulos, hän kohtasi kuningas Wisigastin seuralaisineen, jotka ajoivat hunnien tähteitä edellään.
Yhdessä riensivät pelastuneet eteläpuolelle suurta toria kuningasArdarikin luo. He tapasivat hänet keskustelemasta Khelkhalin kanssa.
Molemmat johtomiehet olivat astuneet esiin soturiensa etumaisesta rivistä.
Ardarik nojasi vasemmalla käsivarrellaan rinnankorkuiseen kilpeensä, hänen kypärinsä levällään olevat kotkansiivet varjostivat hänen kasvojaan. Oikean käsivartensa hän oli kietonut keihään ympärille. Niin hän seisoi siinä, ylväänä, pystypäisenä, korkeana sankarihahmona ja kuninkaallisena. Hän viittasi Wisigastia ja Dagharia asettumaan hänen rinnalleen Gerwaltin viereen.
Heidän edessään seisoi Khelkhal koristelemattomissa, jopa kehnoissa vanhahunnilaisissa hevosennahkapukimissaan, avopäin, ja hänen pitkät, ohuet harmaat hapsensa roikkuivat takkuisina veltosti hänen olkapäillään. Hän nojasi itseään miehenkorkuiseen hunnilaisjouseensa, jonka katkennut jänne heilui tuulessa. Verta tihkui hänen kaulastaan, nuoli oli häntä hipaissut. Hänen vartalonsa oli kumarassa, hän näytti elinytimiltään murtuneen, vanha pää oli painuksissa rinnalla, ikäänkuin kuolemaan asti väsyneenä. Kyynelet, ne katkerat, kuumina polttavat kyynelet, jotka vain kypsyneen miehen silmä tuntee, valuivat kahtena suurena pisarana hitaasti parrattomain laihain poskien yli ja sekaantuivat harvassa leukaparrassa hänen haavansa vereen.
Hänen silmänsä tuijottivat maahan, hän karttoi kohtaamasta germaanilaiskuninkaan vakaata, voitonvarmaa katsetta. Voimakkaalla, mutta levollisella hillityllä äänellä kuningas puhui hunnien kieltä, niin kovaan, että Khelkhalin soturienkin täytyi se kuulla ja ymmärtää:
"Sinä uskollinen mies siis huomaat: moite, että olisin ollut uskoton, ei tapaa minua; ainoastaan vainajalle olen vannonut enkä senjälkeen ole häntä vastaan miekkaani nostanut, mutta mikään ei sido minua hänen poikiinsa. Niin, teidänkin on pakko, hunnilaiset miehet, havaita: senjälkeen kun pelästys, jonka meidän jumalamme lähettivät teidän sekaanne — he haastoivat tuon ihanan neidon suun kautta —"
"Murhaajan!" viskasi Khelkhal siihen väliin, luoden vihaisen katseenIldikoon.
"Ei, hätävarjelijan, joka oli totisessa hädässä, perin pohjin oikeassa! Sen jälkeen kun meidän jumalamme Ildikon totuuttarakastavan suun kautta ovat puhaltaneet hajalle hurjaan pakoon monet tuhannet teikäläiset — sinä, urhoollinen Khelkhal, ja ne harvat, jotka vielä seisovat takanasi, te ette pystyisi meitä torjumaan, jos me tahtoisimme karata teidän päällenne — kohta on jalkaväkenä täällä, kahdeksan täyttä tuhatta! — ja syöstä hallitsijanne ylvään hautapatsaan kumoon."
"Uskallapa, koetapa!" uhkasi Khelkhal synkästi, epätoivoisesti. "Me peitämme joka tuuman siitä ruumiillamme."
"Olkoon se kaukana meistä! Minä kunnioitan teidän uskollisuuttanne, kunnioitan myös vainajaa. Emme etsi kostoa, vaan vapautta."
Hän toisti nämä sanat gootin kielellä.
"Vapautta! Vapautta!" huusivat riemuiten hänen takanaan soturit.
"Sentähden kuule ehdotukseni. Mieletön oli vaatimuksesi, jonka näiden neuvottelujen alussa teit — että minun tulisi luovuttaa sinulle kuningas Wisigast, Ildiko ja Daghar ja palkkioksi saisin vapaasti lähteä tieheni. Luovuttaa ne, joiden pelastamiseksi olen pannut alttiiksi oman ja ratsumiesten! hengen! Sillä kannalla eivät enää ole asiat meidän kesken. Nouda vapautetut asein, jos mielesi tekee saada heidät jälleen haltuusi."
Khelkhal voihki. Hän heitti aran silmäyksen epäröiviin hunneihinsa.
"Päinvastoin hyväksy, mitä minä — puhtaasta kiitoksesta vainajaa kohtaan! — sinulle tarjoan. Me emme hyökkää teidän kimppuunne, me lähdemme rauhassa. Mutta kaikkien leirissä olevain germaanien, naisten samoinkuin miesten, jotkatahtovat, tulee saada seurata meitä kotiinsa. Te hunnit jääkää — meidän ahdistamattamme — ja surkaa herraanne, surkaa valtakuntanne kukistumista. Mutta Attilan monille sadoille pojille viekää tämä tervehdys:
"Valamer, amalungi, ja Ardarik, Wotanin jälkeläinen, ja Wisigast, ruugi, ja Dagomuth, skiiri, ja Fara, herulien kuningas, ja Hildiwalt, turkilingi, ja Helmikis, longobardi, ja Hariogais, markomannien kuningas, ja Sido, kvaadien kuningas, ja Gerwalt ja Hortari, alemannit, ja Irnfried, tyyrinkiläinen, ja Arpo, khatti, ja Markomer ja Sunno, rannikkofrankit — kaikkien näiden kansain kuninkaat tahi kreivit, me olemme päättäneet, yhtyneet ja vannoneet, ettemme enää hunnien iestä kanna."
"Me", vastasi Khelkhal uhkaavasti, "pakotamme teidät kuin karanneet orjat kuuliaisuuteen jälleen tahi kaadumme!"
"Niinpä kaadut sitten, vanhus, sinä ja kaikki Attilan pojat. Jumalat antakoot teistä ja meistä verisen tuomionsa surmaansuistavassa kansaintaistelussa. He ratkaiskoot, kenelle maailma on kuuluva: Attilan pojilleko vai Asgardhin pojille! Ja määrätkäämme nyt kansamme vanhaa sankaritapaa seuraten sen suuren ottelun aika ja paikka. Neljään kuukauteen te voitte, me voimme koota kaikki kansamme. Pannoniassa juoksee kaunis joki — Netadiksi sitä sanotaan — leveiden kenttäin halki; komea taistelutanner. Sinne kutsun minä sinut ja kaikki Attilan pojat ja kaikkien hunnien sotavoimat taisteluun. Päteekö?"
"Pätee!" vastasi Khelkhal lujasti, oikaisten vartalonsa suoraksi.
Hän viittasi hunneilleen. Nämä lähettivät airuita kaikille leirin kujille ilmoittaen germaaneille, että he saavat valita, jäävätkö vai lähtevätkö Ardarikin kanssa pois. Kuninkaaseen kääntyen hän aloitti jälleen: "Lähtekää pois tästä pyhästä paikasta, tämän suuren vainajan tyköä, jota teidän läsnäolonne häpäisee."
"Me menemme!" huudahti Daghar. "Mutta näkemiin neljäksi kuukaudeksi! Silloin Netadin laineet vierivät verisinä. Silloin palatkaa takaisin päivännousumaiden aroille, mistä tulittekin. Silloin luhistuu hunnien valtius, silloin tulee maailma vapaaksi!"
"Vapaus, vapaus!" kajahti kaukaa leirikujilta, joissa Khelkhalin sanomaa kuulutettiin.
Silloin astui Ildiko isänsä ja rakastettunsa viereen, kohotti, kasvoissaan vieno puna, kauniin päänsä heidän puoleensa ja kuiskasi heille jotakin.
Molemmat nyökäyttivät päätään myöntävästi ja kuningas Wisigast aloitti: "Khelkhal, paitsi germaaneja, jotka tahtovat seurata meitä elämään, vaadimme sinulta vielä yhden kuolleen: Ellakin. Hän kaatui lapseni puolesta, kaatui hunnin puukosta. Hänen ruumistaan älköön teidän kostonne häväiskö. Me viemme hänet muassamme…"
"Ja me kasaamme", puuttui Daghar puheeseen, "hänelle, amalunginvesalle, hautakummun vanhan goottilaistavan mukaan."
Khelkhal nyökäytti päätään myönnytykseksi. "Ei hän eläessään kuulunut meihin", hän virkkoi jurosti, "älköön kuoltuaankaan kuuluko meille. Ottakaa hänet, se epäröijä."
Daghar kävi itse nyt muutamain muiden kanssa noutamassa Ellakin ruumiin katolta, ja se pantiin kantopaareille.
Hunnit vetäytyivät äänettöminä, heittäen gepideihin synkkiä mutta alakuloisia katseita, takaisin teltalle ja ympäröivät sen taajaan. Viimeinen, mitä Ardarik, joka antoi lähtökäskyn, hunneista näki, oli Khelkhalin laiha hahmo. Se lyyhistyi kokoon teltan edustalle rakennusten salvoksen ylimmälle portaalle.
Neljästoista luku.
Gepidit lähtivät nyt ottaen Ellakin ruumiin mukaansa liikkeelle leirin eteläistä porttia kohden. Siellä he asettuivat odottamaan joka puolelta tulvehtivia germaaneja. Iloinen vapautusviesti keräsi heitä sinne taajoin parvin, miehiä, naisia ja lapsia, ratsain, jalan ja vankkureissa, tavarat vankkureihin ja kärryihin sälytettyinä ja ajaen edellään nautaeläimiään.
Niitä oli monta tuhatta. He olivat olleet täällä toiset pitemmän, toiset lyhyemmän ajan panttivankeina, vangiksi joutuneina, anojina, syyttäjinä tai syytettyinä, mutta myös pääkaupungin vakinaisena varusväkenä ja asukkaina.
Meni hyvän aikaa ennenkuin gepidien airuet, jotka torveen puhaltaen ratsastivat ristiin rastiin kaikki avaran leirin kujat ja kehoittivat kaikkia germaaneja lähtemään matkaan, olivat palanneet ja ilmoittivat, ettei missään ollut enää yhtään ainoaa germaania, ei miestä eikä naista — ketään ei ollut jäänyt.
Vihdoin saivat ruhtinaat tuon pitkän, monipäisen jonon järjestetyksi, ja se lähti eteläportista käsin liikkeelle.
Aurinko, joka oli koko pitkän kesäpäivän vain silloin tällöin päässyt pilkistämään näkyviin paksujen usvapilvien takaa, tunkihen nyt, vähän ennen mailleenpainumistaan, voitokkaana sameiden verhojen, synkeän harmauden läpi. Sen säteet lankesivat melkein vaakasuoraan tuon leveän tien päälle valaisten kuin tultahehkuvalla kullalla marssivain germaanien kypärit, keihäiden kärjet, rautapaidat ja kilvet.
Kuningas Ardarik pysäytti eteläportin ulkopuolella mahtavan sotaratsunsa toisten johtajain rinnalle. Hän heitti vielä silmäyksen leiriin. "Katsokaa", huudahti hän, "mitä punaista tuolla nyt loimahtaa?"
"Ja sen päällä", virkkoi Daghar, "leijuu musta savu! Kuin suunnaton surulippu!"
"Kuulkaa", kysyi Gerwalt, "mitä ne ulvovat? Sitä parkua!"
Muudan vapautetuista germaaneista oli Ardarikin ensi huudahduksella kiivennyt portin vieressä kasvavaan korkeaan poppeliin.
"Oi herra", huusi hän nyt sieltä, "kamalaa näytelmää!"
"Mitä ne tekevät?"
"Teltta! Kuolinteltta! Koko peijaispaikka aarteineen! Ovat sytyttäneet sen tuleen! Se loimuaa ilmi liekeissä! Ja voi kauheaa!"
"Mitä näkyy?"
"Heittelevät ihmisiä, elävältä, liekkeihin! Minä näen sen selvään. Tunnenkin viskatut! Ne ovat ne orjat, jotka rakensivat teltan, jotka salvoivat puuosat."
Kauhun valloissa laskeutui mies alas puusta.
"Minä ymmärrän heidät", virkkoi kuningas Wisigast. "He aavistavat, että heidän on ennen pitkää pakko lähteä maasta, ja ylväs kuninkaankaupunki jää suojattomaksi ja autioksi. Silloin ei saa kukaan enää tietää, missä Attila makaa haudattuna, kukaan ei hänen tomuaan häiritse penkoessaan hänen aarteitaan. Tule, rakas tytär!" Hän kehoitti häntä nousemaan ratsulle, joka oli valmiiksi satuloitu.
Mutta ujosti Ildiko meni rakastettunsa luo, joka juuri otti eräältä seuralaiseltaan tämän vankilasta tuoman harpun.
Neito ojensi kätensä, tuijotti siihen ja kuiskasi: "Voi, Daghar, eikö tämä käsi kammota sinua? Se on tehnyt murhan."
Intomielisesti tarttui nuorukainen kapeaan käteen ja suuteli hellästi sen pitkiä valkeita sormia.
"Tämä käsikö?" hän huudahti. "Jumalattaren kätenä minä sitä kunnioitan! Frigga itse on sitä väkevöittänyt ja johdattanut."
Ja hän näpäytti harpun kieliä ja lauloi:
Terve teille, te urhot kultakutrit, kunnon gootit ja keihäskelvot gepidit! Terve, te germaanein suvun suuren jälkeenjääneet! Raikuos riemu ja kaikuos harpun kieli: Vaipui vihdoin kansojen kauhu, Attila, julma jumalanvitsa! Ei häntä surmannut säilä, ei keihäs; ei, vaan yljältä yöllä, kurjalta käärmeeltä polki pään vihitty vaimo, tuo uljas impi, kostaen kansojen kärsimykset, itselleen ikikunnian voittain. — Harpun sävelet soikaa, soikaa! Terve sä morsio maire, terve, sa säihkyväsilmä, sa sankaritar satusorja! Ildiko, kaikkein kaunein, terve, sa urhea, terve!
Ja sadat, tuhannet toistivat ojentaen kätensä tuota korkeaa hahmoa kohden, joka kainona painoi kauniin päänsä armaansa kaulalle:
Ildiko, kaikkein kaunein,terve, sa urhea, terve!