Muodinmukainen hännystakki sopi kuin valettu hänen voimakkaalle, sopusuhtaiselle varrelleen, tuoden sen notkean joustavuuden joka liikahduksella näkyviin. Pois häviävä päivettymä antoi kasvojen alaosalle vielä kupariin vivahtavan, mutta samalla terveyttä ja elinvoimaa uhkuvan heijastuksen. Komea otsa oli jo aivan puhdas ja teki ylpeästi liki toisiaan kaartuvine kulmakarvoineen hänen rohkeat, päättäväiset piirteensä ylimysmäisiksi. Kasvojen ilme oli huoleton, melkein hyväntuulinen, mutta samalla asui niillä taistohaaste, jyrkkä ja uhmaileva.
Ali Martikainen ei ollut näkevinään venäläisten ammattiveljiensä seivästeleviä katseita. Hän tervehti ovelle sattunutta Konsta Kyöttistä ja paria muuta maanmiestään ja käveli sitten varmoin askelin, tungoksen hänen edestään auetessa, salin perälle, jossa Baronin ja hänen klubituttavansa ottivat hänet riemukkaasti vastaan.
Ohimennen hän kumarsi Rybinskajalle ja parille muulle naiselle sekä käännähti sitten tervehtimään Loginovia, joka hyökkäsi häntä kohti kädet levällään, puskien suoraa päätä häntä syleilemään.
Naisia tervehtiessään satutti Ali Martikainen tahallaan niin, että joutui ensin puristamaan Baroninin vaimon ja tämän tyttärien käsiä. Vasta sitten hän tervehti Olgaa, vilkaisten häntä samalla nopeasti, rohkaisevasti silmiin.
Hänen sydäntään viilsi Olgan kärsivä, kalvakka ulkonäkö, ja hän oli huomaavinaan Olgan silmissä saman rukoilevan katseen, joka oli jäänyt hänen sieluunsa lähtemättömäksi perjantai-iltana. Myös tunsi hän Olgan käden vapisevan, vaikka Olga uljaasti taisteli mielenliikutustaan vastaan ja pysyi näköjään rauhallisena.
Loginov kumarteli ja puhua pajatti koko ajan vieressä, valitellen haikeasti ja anteeksipyydellen, että vaimonsa oli hänen poissa ollessaan sattunut sairastumaan, joten kaikki vieraat olivat saaneet heidän kotinsa tykkänään unohtaa. Sitä tervetulleemmaksi hän nyt toivotti Ali Martikaista jo huomispäivästä lähtien.
Loginov puhui kovalla äänellä, ja hänen sanansa aiheuttivat ympärillä merkitseviä silmäniskuja ja hymähdyksiä. Ali Martikainen tunsi ne vaistomaisesti, mutta ei ainoakaan värähdys hänen ajatuksiaan ilmaissut. Hän vain kohteliaasti selitti jo huomispäivänä lähtevänsä pois kaupungista, joten hän tuskin enää voi heidän rakastettavaa kutsuaan noudattaa.
Tätä sanoessaan hän vilkaisi syrjäsilmällä Olgaan ja sai vastaan hyväksyvän katseen.
— Niinkö, sepä vahinko! päivitteli Loginov tullen alakuloiseksi. — Olisimme niin mielellämme nähneet teidät kattomme alla. Ihan tulemme teitä haikeasti kaipaamaan.
Ties miten kauan Loginov vielä olisi kieppunut Ali Martikaisen kimpussa, jollei olisi tullut aivan odottamaton pelastus.
Saliin purjehti omassa korkeassa persoonassaan kaupungin pääseurakunnan esipappi parin alemman virkaveljensä seuraamana. He tulivat vartavasten kutsuttuina pitämään lyhyen kiitoshartauden suitsutuksineen. Sellainen seremonia on Petroskoin kaupungissa tapana paljon vähäpätöisemmissäkin juhlissa, saati sitten urakoitsijani syyskemuissa.
Kun seremonia oli ohi, suutelivat kaikki venäläiset urakoitsijat prelaatin ojentamaa ristiä, sujauttaen samalla hänen kouraansa sataruplasen kiitollisuuden osotukseksi kirkolle ja sen suojeluspyhille kesällä saavutetusta menestyksestä. Sievoisen apajan veti sillä tavoin esipappi, ja hänen naamansa säteili ilmeisestä tyytyväisyydestä.
Samassa kiskaisi jossakin piileskelevä soittokunta fanfaarin, ja Makari julisti, ruokasalin ovet selkoselälleen leväyttäen, että vieraat mahtoivat käydä sisälle maistelemaan vaatimattoman pöydän antimia.
Kahta kehotusta ei tarvittu. Koko kirjava seura tulvi toisiaan sysien ruokasaliin, niinkuin kosken niskalle patoutunut tukkisuma sulkupuomin auettua tulvii sekavana, mylleröivänä joukkueena vetävän kosken kurimukseen.
Viinapöydällä oli kolmenlaisia laseja: kohtalaisen isoja, isompia ja täysikasvuisia elikkä moukareja. Makari tyytyi vain ääneti kohottamaan lasinsa vierasten tervehdykseksi, mutta Shirnikovin mielestä tämä ei mitenkään riittänyt. Hän tempasi moukarin turpeaan kouraansa ja piti jyrisevällä äänellä seuraa van puheen:
— Hyvät herrasväet, jalosukuisuudet ja muu kauppiassääty!
Suvaitkaa ottaa huomioonne, mitä meidän urakoitsijain asema ja sääty niin sanoakseni meiltä oikeauskoisilta vaatii ja velvottaa. Me olemme kansanmiehiä, ja maku meillä on myös niin sanoakseni kansasta peräisin. Me otamme ryypyn, niin sanoakseni naukkaamme silloin kun kellot soivat aamuhartauteen. — Tässä kohden hän huomasi erehtyneensä pitämään torvien räminää kellojen soittona ja lopetti rutosti:
— Joka ei jaksa heiluttaa moukaria, lyököön vasaralla! Hurraa!
Moukarit heilahtivat rivakasti, ja jyrisevä hurraahuuto palkitsi pontevan puheen.
Mutta kerran vauhtiin päästyä huiskautettiin vielä toinen kerta moukareja, ja vasta tämän jälkeen hyökättiin hetkiseksi ruokapöydän ääreen valikoimaan sieltä sopivaa särvinpalaa.
Aluksi vallitsi pöydän ympärillä ankara tungos ja sekasorto, mutta vähitellen saatiin naisvieraat sijotetuiksi seinustalle asetettujen pienempien pöytien ääreen, jonne vahtimestarit heille lennättivät ruoka- ja juomapöydän antimia.
Olga oli asettunut aivan nurkkaan, ja seuranaan oli hänellä aluksi ainoastaan Baroninin naisväki. Hän tunsi suurta helpotusta iloisen Sofian yhtenään lörpötellessä; hän vain myhähteli ja vastaili silloin tällöin.
Rybinskajan ja Harpunovin naisten pöytä oli hyvin näkyvällä paikalla, ja siinä istui valikoitu seura heidän parhaita ystävättäriään. Tässä pöydässä pohdittiin vilkkaasti puolikovalla äänellä Loginovien ja Ali Martikaisen välistä kohtausta. Kovasti säälitettiin Loginov-raukkaa. Hän näytti olevan koko kaupungissa ainoa ihminen, joka ei tietänyt millä kannalla asiat oikeastaan olivat.
— Kutsui oikein hartaasti vielä käymään! virnaili Rybinskaja. — Onko hassumpaa kuultu!
— Ja valitti haikeasti, ettei Olga Nikolajevna hänen poissaollessaan sairauden vuoksi ole voinut ketään vastaanottaa! säesti Harpunova.
— Eipä tietenkään ole voinut vastaanottaa. Kun oli sairas, niin oli sairas! hihitti koko pöytäseura, vilkuillen Olgan pöytään päin.
Mutta keskustelussa tapahtui äkkiä yllättävä hyppäys. Harpunovan tytär Natalia, haaveileva immyt, oli toisia kuulematta hyvän aikaa salavihkaa ihaillut Ali Martikaista, joka sattui seisomaan siinä lähellä, syöden ja jutellen muutamien herrasmiesten kera. Katseltuaan tarpeekseen huudahti Natalia:
— Sanokaa mitä sanotte, mutta komea se on ja miellyttävä mies tuo suomalainen, ihan kuin ilmeinen ylimys. Jos pantaisiin pari tähteä sen rintaan, niin luulisi vaikka miksi!
Toiset olivat hämmästyvinään Natalian lennokasta päähänpistoa, mutta yhtäkaikki kääntyivät kaikki silmät Ali Martikaiseen, ja sydämensä syvyydessä he eivät voineet olla myöntämättä, että Natalia oli iskenyt ihan kuin naulanpäähän. Vilkkaan mielikuvituksen silmillä he jo näkivät Ali Martikaisen tähtirivi rinnassaan häikäisevän komeana ja pyörryttävänä.
Näkivät ja huokasivat, ja kaksinkertaisella voimalla alkoi kateus kalvaa heidän sydänpohjiaan, kun eivät he itse olleet Olgan sijassa.
Keskustelu ei enää oikein ottanut sujuakseen, tuntui suorastaan tukalalta olo.
Naisten haaveet keskeytti äkkiä kova melu, joka syntyi viinapöydän ääressä. Siellä oli laiha Harpunov kuikelo, mielestään kaunopuhuja ja suuri näyttelijä, yrittänyt pitää puhetta illan sankareille, mutta sotkeutui ensi sanoissaan, ja silloin ärjäisi jo vahvasti viinoissaan oleva Shirnikov hänelle:
— Mitäs siinä rupeat haukottelemaan, kaada viinaa kurkkuusi ja anna olla!
— Oikein! Nasevasti sanottu! ulvottiin ja hohotettiin kuorossa hänen ympärillään.
Harpunov koetti vetäytyä nolona syrjään, mutta Shirnikov kerran vauhtiin päästyään hyökkäsi hänen eteensä ja ärjyi nyrkkejään heristäen:
— Vai puhumaan tässä mokoma! Me urakoitsijat tarjoamme tänä iltana, ymmärrätkös, senkin supliikkimaakari. Me tarjoamme ja meillä on rahaa maksaa, ymmärrätkös. Syö ja juo niin paljon kuin maittaa, mutta suusi pidä kiinni, ymmärrätkös.
Läheltä piti, ettei hän alkanut takoa vapisevaa Harpunovia molemmilla nyrkeillään saadakseen tämän ymmärtämään. Toiset kuitenkin kävivät häneen takaapäin kiinni, ja Harpunov käytti vikkelästi tilaisuutta luikertaen kuin ankerias väkijoukkoon.
Harpunova ja Natalia olivat valahtaneet ihan kalpeiksi perheensä päätä kohdanneen loukkauksen vuoksi. Rybinskaja, joka myös tunsi ylemmyytensä heidän rinnallaan, riemuitsi sydämensä syvyydessä, vaikka näön vuoksi oli soimaavinaan Shirnikovin moukkamaisuutta.
Tuotiin samppanjaa. Makari ja muutamat muut herrat tulivat kilistelemään naisten pöytiin. Ali Martikainen, joka sattui olemaan lähinnä Rybinskajan seurueen pöytää, alotti siitä sen enempää ajattelematta.
Kilistäessään iski Rybinskaja julkeasti häneen silmänsä ja kysyi:
— Tanssitteko te, Ali Pavlovitsh?
— Kyllä, vastasi Ali Martikainen. Samassa hänelle vilahti mieleen se Rybinskajan hampaiden nyhtäminen. Hän ajatteli: Parempi myöhään kuin ei milloinkaan! ja pyysi, saisiko viedä rouvan ensimäiseen tanssiin, kun soitto alkaa.
Rybinskajan silmissä välähti autuaallisesti. Ali Martikainen katui jo seuraavassa silmänräpäyksessä tarjoustaan, mutta myöhä oli enää peräytyä. Hän kumarsi ääneti ja jatkoi matkaansa toisiin pöytiin.
Rybinskajan pöytätoverit olivat kateudesta pakahtua. Harpunova loi ivallisen silmäyksen Ali Martikaisen jälkeen ja sanoi:
— On se olevinaan. Näittekös miten hän pyysi, aivan kuin armosta!
Rybinskajan silmäterät supistuivat ja hänen suupielensä vavahtivat. Hän loi Harpunovaan katseen, joka oli jäätävän kylmä, pistävä, aivan kuin olisi isketty jäätyneillä teräspuikoilla.
Ei puhuttu sanaakaan, mutta kumpikin tajusi, että siitä hetkestä he olivat toistensa veriviholliset.
Ali Martikainen päätyi lopuksi Olgan pöytään, johon myös Loginov ja Baronin olivat istahtaneet. Hänet vedettiin mukaan ja sullottiin istumaan Olgan ja Marfa-rouvan väliin.
Baronin piti loistavalla tavalla keskustelusta huolta, mutta vaikeaksi tunsi Ali Martikainen sittenkin olonsa Loginovin seurassa. Loginovin mielistelevä, anteeksipyytelevä hymy alkoi hänestä tuntua suorastaan ivalliselta, pirulliselta ja kaiveli hänen sisuksiaan kuin poltinraudalla.
Sen lisäksi hänelle tuotti tuskallisia ajatuksia Olgan nääntynyt ulkonäkö. Olga näytti aivan kuin puoliunessa koettavan pysytellä mukana keskustelussa, hymyili ja vastaili hänelle tehtyihin kysymyksiin, mutta hänen ajatuksensa olivat nähtävästi kaukana. Ali Martikainen tunsi sivullaan Olgan käsivarren ja olkapään kosketuksen, ja hänestä tuntui, kuin ankarat vilunväreet olisivat tavantakaa puistattaneet Olgaa.
— Ei nukkunut viime yönä, huomenna makaa varmaan jo sairaana! ajatteli hän kauhistuneena. Hän kirosi mielessään urakoitsijat, kun satuttivat mässäyksensä juuri parahiksi rääkätäkseen Olgan loppuun, silloin kun tämä jo muutenkin tarpeeksi kärsi.
Viinapöydän luona kasvoi melu kasvamistaan. Siellä syleiltiin ja suudeltiin, vaimettiin kyynelsilmin ikuista ystävyyttä ja seuraavassa tuokiossa riideltiin tappelun rajoilla. Muutamat vetelivät jo lyhkäisiä, haikeita laulunpätkiä vedet silmistä valuen, toiset säestivät huokauksin ja mukana hoilaten. Juotiin samppanjaa ja likööriä, mutta pääasiallisesti juotiin viinaa.
Alussa niin houkuttelevan näköinen, mahtava pitopöytä oli nyt kurjassa kunnossa. Näytti kuin sitä pitkin olisi moneen kertaan ajettu raskaalla piikkiäkeellä. Vahtimestarit koettivat hikipäin parsia hävityksen jälkiä, mutta työ ei kantanut siunauksellisia hedelmiä. Heillä oli vastassaan liian suuri ylivoima.
Ilma ruokasalissa alkoi tulla sakeaksi ja tukahuttavaksi. Raskaat kattoon keräytyneet savupilvet painuivat vähitellen yhä alemmaksi, peittivät ja käärivät kaikki kitkerään vaippaansa. Vain hämärästi voi huoneen perältä enää erottaa viinapöydän ja sen ympärillä teutaroivat olennot, jotka näyttivät keskenään torailevilta ja rähiseviltä aaveilta.
Pelastuksen toi hetkiseksi tanssisoiton alkaminen. Tanssittiin isossa juhlasalissa, jonka ovia vahtimestarit siihen saakka olivat koettaneet pitää sulettuina.
Ali Martikainen tanssi hyvin, eivätkä hänen polvensa notkahdelleet, kuten monien muiden jo tekivät. Hän oli kyllä tyhjentänyt ehkä yhtä monta lasia kuin useimmat muut, mutta hänen ruumiinrakenteensa oli teräksinen. Viina ei tehnyt siihen vähintäkään vaikutusta; hän voi juoda kokonaisen yökauden yhteen menoon, tuntematta muuta kuin hieman vilkkaampaa veren kuohahtelua suonissaan.
Niinpä hän sen puolesta tunsi olevansa nyt parhaassa tanssivauhdissa ja tanssitti kerran alkuun päästyään kaikkia naisia järjestään, tanssitti perinpohjaisesti, lennättäen heitä vuoron perään keveästi kuin höyhentä käsivarrellaan. Hän ajatteli, että voi yksin tein nyhtää kaikkien niiden juoruhampaat, saapihan sitten Olga ehkä muutaman päivän olla rauhassa.
Hän teki työtään kuin urakkalainen ja tunsi nopeasti pääsevänsä aseman herraksi. Lukuisat ryypyt ja huumaava, jalat vievä samppanja alkoivat naisissakin tehdä tehoansa. Useimmat heistä olivat jo puolijuovuksissa ja antautuivat intohimoisesti, kiihkosta läähättäen voimakkaan tanssitoverinsa valtaan. Häntä se rupesi pian tympäisemään, mutta hän karkaisi luontonsa ja kesti.
Lupauksensa mukaan hän tanssitti ensimäisenä Rybinskajaa. Tämä painautui kiihkeästi hänen käsivarttaan vasten, ja irstas himo leimahteli hänen katseestaan. Hän kuiskaili huumautuneena:
— Ah, te olette väkevä, Ali Pavlovitsh! Viette ihan kerrassaan ja pyörrytätte.
Ja kun Ali Martikainen aikoi jo lopettaa, imeytyi Rybinskaja aivan kuin iilimato häneen kiinni ja läähätti:
— Vielä yksi kierros, rakas Ali Pavlovitsh, vain yksi ainoa vielä!
Rybinskajan jälkeen hän otti Natalian. Tämä tanssi kuin unessa, ummisti silmänsä ja antautui kokonaan, raukeana, hervottomana tanssitoverinsa valtaan. Vain joskus hän raotti hiukan silmiään ja suuntasi autuaallisen katseen Ali Martikaiseen. Hänen huulensa vavahtelivat ja rintansa kohoili kiihkeästi. Hän ei puhunut sanaakaan ja näytti sitten vasta heräävän hurmiostaan, kun Ali Martikainen laski hänet varovasti tuolille istumaan.
Olga tanssi ensimäisen tanssinsa Makarin kanssa. Urakoitsijain juhlissa oli vanha tapa, että Aunuksen helmen ensimäinen tanssi kuului urakoitsijain vanhimmalle.
Ensin aikoikin Olga lopettaa tanssinsa siihen. Hän tunsi olonsa niin raskaaksi ja tympäiseväksi, että hänen teki mielensä paeta pois koko juhlasta, sanoa salavihkaa Ali Martikaiselle hyvästit ja sopia hänen kanssaan huomisesta kohtauksesta sekä lähteä kotiinsa.
Mutta sitten hänelle tuli mieleen edessä oleva uneton yö ja hän kauhistui. Jollei hän saisi virkistävää unta, tunsi hän huomenna olevansa lopussa, ja silloin hän tekisi erohetken Alille kaksin verroin tuskalliseksi. Hän tahtoi Alille uskotella, että kestäisi hyvin, vaikka tunsi yksin jäätyään menehtyvänsä.
— Huomiseen vain, tulkoon sitten mitä hyvänsä! kuiski hänen sydämessään. Mutta sitä varten hänen piti saada unta.
Hän muisti joskus ennen löytäneensä tanssista unhotuksen. Kun oli tanssinut itsensä aivan näännyksiin, oli huomaava, raukea väsymys vallannut mielen; se oli aivan kuin uinahtanut pehmeälle vuoteelle, hyväilevälle unhotuksen vuoteelle, jossa tuska lientyi eikä tarrannut ajatella mitään. Ja silloin hän oli nukahtanut virkistävään uneen. Hän päätti yrittää taasen samaa lääkettä.
Hän rupesi tanssimaan kiihkeästi, eikä häneltä viejiä puuttunut. Hän oli aina menossa, hän näytti kilpailevan Ali Martikaisen kanssa. Ja hän pääsi jonkinlaiseen huumaustilaan, hänen verensä kiersi kiivaasti ja jyskytti ohimoissa. Ja raskas paino sydämeltä tuntui aivan kuin keventyvän; sitä ei enää niin tukahuttavasti kouristanut.
Lopulta hän sai polttavan halun tanssia Ali Martikaisen kanssa. He eivät olleet vielä milloinkaan tanssineet yhdessä. Hän näki kyllä, miten Ali vei muita naisia, mutta se ei ollut samaa kuin kokea itse. Hän heitti ohikiitäessään Ali Martikaiselle silmäyksen ja jäi sitten kiertonsa lopetettuaan odottamaan.
Ali Martikainen tuli, ja he läksivät. He olivat kumpikin hengästyneet.Olga kuiskasi:
— Sinä olet paljon tanssinut, Ali, vieläkö jaksat?
Ali Martikainen ei vastannut mitään, mutta hänen silmänsä nauroivat, ja Olga tunsi hänen käsivartensa kiertyvän hiukan tiukemmalle. Se kiertyi hyväilevästi, mutta voimakkaasti, se otti hänet kokonaan valtoihinsa. Hänen ei enää tarvinnut itse ajatella mitään, hän tunsi tulevansa keveäksi kuin höyhen eikä hän enää mitään väsymystä tuntenut. Hän unohti muut, tanssijat ympäriltään, he hävisivät olemattomiin, he erosivat niistä, liitelivät kaukana, korkealla. Soittokin kuulosti tulevan hyvin kaukaa, se kuului vain heikkona huminana hänen korviinsa. Hän tunsi vain käsivarren, joka häntä piteli, näki vain silmät, jotka nauroivat, kuuli vain sydämen, joka joskus löi hänen sydäntään vasten. Sen sydämen jokaisesta sylkähdyksestä virtasi uutta tulta hänen suoniinsa; riemukas onnentunne värähteli läpi hänen olentonsa.
Hän kohensi kättään Alin olkapäälle ja sanoi:
— Tällä tavoin, Ali, tahtoisin tanssia kauan, hyvin kauan. Sinä viet hyvin!
Taaskaan ei Ali Martikainen mitään vastannut. Hänen nauravat silmänsä vastasivat, ja hänen käsivartensa kiertyi vielä tiukemmalle.
He tanssivat tosiaan kauan. Aluksi tanssi paljon muita pareja heidän ympärillään, mutta vähitellen ne harvenivat ja lopulta he tanssivat kahden. Kaikki muut katselivat heidän tanssiaan. Kuului ihastuneita kuiskutuksia:
— Käykää kehälle, sivussa seiskaa! Aunuksen helmi ja Suomen pulska petra karkelevat!
He lopettivat tanssinsa vasta soiton vaiettua. Olga oli unohtanut sydäntänsä painavan tuskan, oli unohtanut huomisen erohetken. Hän muisti sen vasta poistuessaan Ali Martikaisen käsipuolessa tanssisalista hiukan vilvottelemaan. Silloin hän kuiskasi:
— Ali, minä tulen huomenna sinua laivalle saattamaan.
Ali Martikaisen sydän vavahti riemusta, hän puristi voimakkaasti Olgan kättä ja sanoi:
— Kiitos, Olga, minä odotan sinua ajoissa.
— Minä tulen hyvissä ajoin. Meillä on vielä paljon puhumista, ja kotona on niin vaikeata. Elä suostu tulemaan, vaikka Loginov vielä pyytäisi.
— En suostu, sinä kärsit siitä liiaksi, Olga, ja minuakin se kiduttaa.
Olga nyökkäsi, Loginov tuli heitä vastaan, ja he erosivat.
Tanssin loma-ajoilla jatkettiin samppanjan juomista, ja naiset päihtyivät yhä enemmän. Toiset alkoivat itkeä juopuneen onnesta, heittäytyivät tanssin keskellä miestoveriensa kaulaan ja kuiskailivat julkeita lemmentarjouksia. Toiset tulivat avuttoman raukeiksi, kompastelivat ja olivat viedä tanssitoverinsa kumoon.
Lisäksi alkoi ruokasalista ilmestyä tanssivien keskelle juopuneita urakoitsijoita, jotka ryhtyivät täysinäiset lasit kourassa tanssimaan venäläistä kansallistanssia. He kiljuivat soittokunnalle, että sen piti soittaa heille, ja sitten he tanssivat kyykkysillään, näyttäen taitoaan sillä, että säilyttivät koko ajan täysinäiset lasinsa läikkymättä kädessään. Välistä he hyppäsivät korkealle ilmaan, löivät näppiä, hihkuivat villisti ja syöksähtelivät ohimennessään halailemaan ketä sattui.
Jo ryntäsi itse Shirnikov saliin, puhisten kuin villihärkä, tukka likomärkänä. Hän oli humalaansa haihdutellakseen uittanut päätään jäävedessä ja tahtoi sen päälle tanssia. Hän tarttui ensimäisen eteensä sattuvan naisen vyötäröihin ja alkoi pyöriä hänen kanssaan lattialla tahdista välittämättä. Nainen, joka myös oli juovuksissa, tarttui häneen molemmin käsin kiinni, ja niin he tanssivat rivosti jalkojaan heitellen ja nauraa hohottaen, toisten osottaessa meluisasti suosiotaan.
Ilmestyivät lopuksi saliin myös Ali Martikaisen vanhat kilpailijat Mauronen ja Timoshkin. Kun Timoshkin äkkäsi Ali Martikaisen, hyppäsi hän hänen eteensä ja täysinäisellä lasillaan heristellen ärjyi:
— Tule tanssimaan, Suomen ylimys! Näytä pystytkö kyykkysillä rehellisen venäläisen rinnalle.
Ali Martikainen naurahti halveksivasti, mutta huusi sitten:
— Soittakaa!
Soittokunta puhalsi venäläisen kansallistanssin. Ali Martikainen sivalsi yltään hännystakkinsa ja viskasi sen lähinnä seisovalle, kehottaen kilpailijaansa tekemään samoin. Timoshkin nauroi ylimielisesti:
— Elä opasta vanhempaasi! Tanssin vaikka turkki päällä sinun rinnallasi!
He alottivat, Timoshkin vähän horjahdellen, mutta rivakasti jalkojansa viskellen, Ali Martikainen varmana kuin teräsjousilla notkuen.
Tanssivien ympärille muodostui siinä tuokiossa tyhjä piiri ja kaksi puoluetta, jotka kumpikin huutelivat kehotuksiaan suosikilleen. Ali Martikaisen puolella tepasteli kaikkein innostuneimpana ukko Baronin huudahdellen:
— Hei, Ali Pavlovitsh, näyttäkää sille pitkätukkaiselle, ettei ne ole meidänkään miehillä niinestä jäntereet. Hypittäkää sitä tarpeekseen!
Konsta Kyöttinen hoki myös tuohtuneena:
— Ei perään, Ali, ei saakeli vieköön! Tässä on koko Karjalan ja lisäksi vielä Repolan ja Aunuksen kunnia kyseessä!
Venäläiset urakoitsijat piirittivät rähisevänä joukkona Timoshkinin ja kirkuivat minkä kurkusta läksi hyviä neuvoja ja kehotuksia:
— Elä reuhdo, Matvei Petrovitsh!
— Elä heitä liian paljon sorkkiasi, lennät pakaroillesi!
— Pidä lasisi läikkymättä, elä hellitä!
Hetkisen näytti tanssi ratkaisemattomalta, mutta vain hetkisen. Ennen pitkää alkoi liiaksi viinoissaan oleva Timoshkin väsyä ja horjahdella. Kehotukset eivät auttaneet, hänen viinalasinsa läikähteli ja lopuksi hän viskasi sen tykkänään kädestään.
Mutta soitto kiihtyi kiihtymistään, ja hänen liikkeensä tulivat yhä epävarmemmiksi. Hän huitoi käsillään pitääkseen tasapainoa yllä, hän läähätti pahasti, ja hiki virtaili noroina hänen kasvoiltaan, hänen pitkä tukkansa leiskui ja hyppi vimmatusti. Lopuksi hän sivalsi nopealla liikkeellä kauhtanan yltään ja heitti sen suosijainsa jalkoihin, jatkaen tämän tempun jälkeen hetkisen tanssiaan notkeammin ja pyyhiskellen kirjavan paitansa hihoilla yhtenään likomärkiä kasvojaan.
Mutta Ali Martikainen jatkoi tanssiaan kuin leikillä. Ei ainoakaan horjahdus tai käsien huitova liike ilmaissut väsymystä. Äkkiä hän ärjäisi:
— Nopeampi tahti!
Kaikki hätkähtivät, soittajat alkoivat puhaltaa kuin vimmatut. Oli enää vaikea kunnolleen erottaa tanssivien jalkojen liikkeitä. Pian sotkeutui Timoshkin kerrassaan, hyppi ja huitoi kuin mieletön, vain silloin tällöin tahtia tavotellen.
— Ei sillä tavalla! huudettiin hänelle kuorossa Ali Martikaisen puolelta.
— Jo häviää, jo häviää se vintiö! hihkui ukko Baronin.
Venäläiset näkivät myös miehensä olevan lopussa. Vielä koettivat he epätoivon vimmalla kiihottaa häntä, sadatellen ja uhkaillen, että hän pani koko heidän maineensa menemään, jos kesken kellistyisi.
Mutta uhkaukset eivät auttaneet. Yht'äkkiä Timoshkin viskasi molemmat kätensä ylös, horjahti pahasti ilmaa haukkoen ja kaatua retkahti sitten lattialle pitkin pituuttaan, jääden siihen liikkumattomaksi, joka jäsen vapisten kuin horkassa.
Toisten täytyi raahata hänet pois, ja vasta pitkällisen virvottelun perästä saatiin häneen, uudelleen elonmerkkejä.
Kilpailijansa sorruttua tanssi AH Martikainen vuoronsa loppuun ja päätti sitten tanssinsa kauniilla loppuhyppäyksellä suosionosotusten jyristessä.
Venäläiset olivat raivoissaan, ja läheltä piti, ettei tullut täydellinen käsikähmä eri puolueiden kesken.
Tanssin jatkamisesta ei ollut enää puhettakaan. Naiset alkoivat vähitellen poistua, ken vielä siihen kykeni.
Olga hommautui lähtöön Loginovin kanssa; lähtiessään hän kuiskasi AliMartikaiselle:
— Niillä on sinulle kaunaa, olisi parasta poistua, jos voit.
— Minä en voi, luulisivat minun paenneen! sanoi Ali Martikainen silmät leimahtaen. Hän puristi rohkaisevasti Olgan kättä ja poistui nopeasti ruokasaliin.
Siellä rähistiin ja vaadittiin kiihkeästi rehellisen venäläisen juomakilpailun alottamista. Kun Shirnikov näki Ali Martikaisen tulevan, huusi hän:
— Siinä tulee se, jota etsin. Tanssissa voititte, koetetaankos juomisessa!
Ali Martikainen suostui empimättä. Täytettiin pitkä rivi laseja.Shirnikov, joka oli jo melkein täydelleen humalastaan selvinnyt, kysyi:
— Koko- vai puoliarssinoittainko?
— Niin paljon kuin uppoaa!
He alkoivat heittäen yht'aikaa ryypyt kurkkuunsa ja haukaten välistä jotakin palaa päälle. Toiset seurasivat toimitusta juhlallisen hiljaisuuden vallitessa.
Makari täytteli uusia laseja, kun entiset alkoivat harventua, täytteli huolellisesti, toinen silmä melkein kiinni tarkaten, että kaikkiin tuli tipalleen saman verran.
Juotuaan he heittivät tyhjät lasit menemään; se kuului kilpailun sääntöihin. Vahtimestarit saivat sitä mukaa lakaista niiden sirpaleita lattialta.
Hetkisen jatkui kilpailu sanaa vaihtamatta. Shirnikov oli paksu kuin tynnyri, ja voitonvarmana hän nakkeli moukareja kurkkuunsa, leveästi irvistellen, kuten näytti, paljaasta mielihyvästä. Ali Martikainen joi silmää räväyttämättä; ei ainoakaan lihas hänen kasvoillaan liikahtanut.
Oli juotu jo pitkä rivi laseja hengähtämättä. Shirnikovin punainen naama alkoi muuttua, tummanpuhuvaksi, hänen nokkansa rupesi tohisemaan kuin palje. Hän vilkaisi Ali Martikaiseen ja huomasi häviävänsä. Häijy ilme vilahti hänen pienistä tihrusilmistään, hän sanoi:
— Teillä on sisua, Ali Pavlovitsh. On tainnut kaunis nainen teitä taikoa!
Hän virnisti merkitsevästi; ympäriltä kuului pidätettyä naurua.
Ali Martikainen kalpeni.
— Mitä tarkotatte? kysyi hän, ja hänen silmänsä leimahtivat.
— Mitäkö tarkotan? kertasi Shirnikov venyttäen ja päästi leveän ivallisen naurunremahduksen. — Sitä minä vain tarkotan, että on tainnut juottaa teitä Olga Nikolajevna omalla — — —
Enempää hän ei ennättänyt, hän sai Ali Martikaiselta iskun suoraan vasten kasvojaan.
Hän oli ollut varuillaan, ja siksi isku ei tavannut täydellä voimalla.Hän vain hiukan horjahti ja sylkäisi verta suustaan. Seuraavassasilmänräpäyksessä hän päästi villin karjunnan ja hyökkäsi AliMartikaisen kimppuun.
Muut peräytyivät. Kuului yhteeniskevien jäsenten rasahduksia, Ali Martikaisen notkea vartalo teki pari nopeaa liikettä. Sitten keikahti Shirnikovin jättiläisruho ilmaan, hänen paksut koipensa tekivät suuren kaaren, ja hän lensi pää edellä suoraan ikkunasta kadulle, vieden puitteet mennessään.
Ali Martikainen käännähti salamoivin silmin venäläisten urakoitsijain puoleen ja kysyi matalalla, uhkaavalla äänellä:
— Vieläkö on ketä, joka uskaltaa häväistä sen naisen nimeä?
Huoneessa vallitsi haudanhiljaisuus. Kaikki seisoivat kalvenneina ja liikkumattomina. Särkyneen ikkunan verhot lepattivat, sakea, höyryävä ilmavirta imeytyi sen kautta ahnaasti ulos.
Silloin astui venäläisten puolelta esiin Makari, tuli kättään ojentaenAli Martikaista kohti ja puhui liikutuksesta vapisevalla äänellä:
— Kiitän teitä, Ali Pavlovitsh, teitte oikein! Sen naisen nimi on meille pyhä, sitä ei saa loukata!
Hän syleili heltyneenä, kyyneltynein silmin Ali Martikaista.
Jännitys laukesi, suomalaiset urakoitsijat ja sahojen herrat alkoivat tungeskella AH Martikaisen ympärille puristaen kilvan hänen kättään ja kehuen yhteen ääneen hänen verratonta voimannäytettään. Mutta Makari huusi maanmiehilleen:
— Kiittäkää tekin Ali Pavlovitshia, hän on paras, jaloin meistä kaikista! Ja minä sanon, pojat, että itse omilla käsilläni heitän samasta reiästä kadulle sen, joka uskaltaa vielä sanalla tai katseellakaan häntä loukata.
Puhe teki vaikutuksensa, kaikki hyökkäsivät yhteen rykelmään Ali Martikaisen ympärille. Hänen käsiään puristettiin, häntä syleiltiin ja lopuksi kohotettiin hänet raikuvin riemuhuudoin ilmaan.
Hänestä tuli juhlan sankari, ruvettiin juomaan samppanjaa hänen kunniakseen.
Juotiin myös monet maljat Aunuksen helmen kunniaksi ja lyötiin joka kerta lasit palasiksi, kun ne oli tyhjennetty.
Ei ole näet kauniin naisen maljaa lasimestari mieron kuluksi tehnyt.
Olga hommaili puistossa kukkiensa luona. Hän valikoi niiden viimeisistä, lakastumiselta säilyneistä syyskuista kukkavihkoa Ali Martikaiselle. Hän oli kyllä varannut ruusuja, mutta niiden lisäksi hän tahtoi vielä antaa kymmenen vuotta rakkaudella vaalimansa kukkamaan viimeiset tuotteet. Se kukkamaa oli häneltä nyt jäävä ainaiseksi, Ali sai sen viimeisen rakkaan muiston heidän uuteen kotimaahansa viedä.
Olga ajatteli niitä viikkoja, jotka olivat kuluneet siitä päivästä, jolloin hän ensi kerran yksinään odotti Alia näiden kukkalavojen luona. Se aika ei ollut pitkä, ja kuitenkin kätkeytyi siihen niin mittaamattoman paljon onnea; se sisälsi koko hänen tähänastisen elämänsä.
Toisen kerran hän kiitti hyvää kohtaloa, että se oli antanut hänelle elämän, suuren, ihanan elämän, jonka mahlojen kuohunnan hän joka kevät oli niin polttavana suonissaan tuntenut. Raskaalta tuntui kyllä olo edessä olevaa eronhetkeä ajatellessa, mutta samalla tulvi mieleen niin paljon onnellisia muistoja, että eronhetken tuska lientyi; sen silmiin tuomat kyyneleet olivat yhtä paljon onnen kyyneliä.
Olga sai vihkonsa valmiiksi ja tarkasteli sitä huolellisesti. Alakuloiseksi tuli silloin hänen mielensä; kukat näyttivät niin lakastuneilta, niissä oli syksyn leima.
— Ei näitä voi Alille antaa, ajatteli hän. — Vain masentavan syystunnelman ne hänelle mieleen toisivat.
Hän antoi vihkon pudota maahan ja katseli apein mielin istutuksiaan, vasta nyt huomaten, miten tyyten kesän vehreys oli niistä hävinnyt, miten alastomiksi ja kellastuneiksi lehvät olivat käyneet.
Mutta äkkiä hän tunsi mielensä melkein keveäksi, että näin oli käynyt, että ne näin pian olivat lakastuneet ja kuolleet. Helpolta tuntui niistä nyt ero, vaikka hän alussa oli ajatellut niitä ikävöivänsä. Saivat jäädä niinkuin kaikki muukin, jo seuraavana päivänä hän ne unohtaisi.
Hän ajatteli:
— Eivät nämä kukkalavat kuitenkaan ole Alia varten, eikä Ali milloinkaan enää täällä käy näitä näkemässä. Siellä uudessa kotimaassa, siellä kasvatan uudet kukat Alille, niitä hellyydellä hoidan ja vaalin. Niitä Ali rakastaa, sillä ne ovat hänen ja minun, meidän yhteiset.
Hänelle tulvahti lämmin tunne mieleen, kun hän ajatteli uutta kotiansa siellä kaukana. Hän näki sen jo niin selvänä mielessään joka kohdan, huoneet, puiston, kukkasistutukset, kaikki tyyni. He olivat siitä niin useasti Alin kanssa puhuneet, hänellä oli kaikki pienintä yksityiskohtaa myöten sieluunsa syöpyneenä, ja hän tunsi rajatonta hellyyttä ja rakkautta kaikkeen, mitä siellä oli.
Hän rakasti myös Alin kotimaata, vaikk'ei milloinkaan ollut siellä käynyt. Sen maan kielen hän jo lapsuudesta tunsi, sen oli hän äidiltään oppinut, ja siksi se maa tuntui hänestä jo niin läheiseltä, vaikka se oli siellä kaukana.
Mutta vielä enemmän hän sitä maata rakasti sen vuoksi, että se oli Alin kotimaa. Ali puhui siitä aina suurella hellyydellä, aivan kuin äidistään; Ali osasi niin elävästi kertoa kaikesta, mitä siellä oli. Hän tunsi sieltä jo paljon ihmisiäkin Alin kuvausten mukaan, Alin hyviä ystäviä ja lapsuudentovereja, jotka kaikki tulisivat myös hänen ystävikseen siellä.
Hänelle kohosivat onnen kyyneleet silmiin, kun hän ajatteli, että se maa tästä lähtien tulisi myös hänen kotimaakseen. Siellä olisi hyvä elää, siellä tuntisi itsensä onnelliseksi, kun tietäisi mitä rakastaa ja minkä vuoksi elää. Täällä oli kaikki vierasta, tarkotuksetonta, oli alusta pitäen ollut.
Mutta sitten hänelle jysähti mieleen, että hänen täytyi vielä jäädä tänne, tähän kylmään ja vierovaan ympäristöön, ties kuinka pitkäksi aikaa. Alin kotimaa kutsui ja houkutteli, hän halasi palavasti päästä sinne, mutta hän ei saanut vielä lähteä, ei voinut vielä lähteä, hänen täytyi odottaa.
Kolkko yksinäisyyden tunne hiipi hänen mieleensä. Hän tunsi arastelevansa, melkein pelkäävänsä Loginovia. Tämä tunne oli asunut hänessä siitä lähtien, kun Loginov oli palannut Pietarista. Nyt hän sen tajusi selvänä, voimakkaana. Eikä vain Loginovia, hän arasteli myös tätä taloa, jota tähän saakka oli kodikseen kuvitellut, arasteli palvelijoita, arasteli kaikkea. Ei ollut tämä hänen kotinsa, hän oli täällä kuin autiossa erämaassa, jossa ei ole mitään, jossa vain ääretön tyhjyys tuijottaa vastaan aavemaisilla silmillään, jossa painajaistunnelma väkisin valtaa mielen.
Raskain, väsynein askelin hän läksi sisään. Silloin tuli Loginov häntä vastaan rappusissa.
Hän oli koko aamun kartellut Loginovin tapaamista, oli ilmottanut olevansa sairas ja sillä tekosyyllä jäänyt pois aamiaiselta. Siksi Loginovin kohtaaminen hänet kerrassaan yllätti; hän tunsi sydämensä melkein seisahtuvan, eikä hän uskaltanut silmiään nostaa kohdatakseen Loginovin katsetta.
Loginov tiedusteli huolestuneena hänen vointiaan. Hän sopersi jotakin vastaukseksi ja sai sitten äärimmäisillä voimainponnistuksilla sen verran itsensä hillityksi, että ilmotti:
— Minun pitää tänään iltapäivällä lähteä kaupunkiin; käyn lääkärillä ja vähän muuallakin.
Loginov ilostui ja alkoi puhella lämpimästi:
— Tietysti sinä menet, rakas Olga, ja minä toimitan, että hevonen tulee ajoissa valjastetuksi. Pitää sinun kaikin mokomin myös käydä laivalla sanomassa Ali Pavlovitshille jäähyväiset meidän molempien puolesta. Ei mitenkään voi häntä ilman laskea, se olisi suorastaan kiittämätöntä.
Olgasta tuntui, kuin Loginov olisi lyönyt häntä ruoskalla kasvoihin.Hän luuli tukehtuvansa siihen paikkaan.
Onneksi Loginov kiiruhti pois, vielä mennessään iloisena huudahdellen, ettei Olgan ensinkään tarvitse vilustumista pelätä, hän kyllä panee lämpimät peitteet kärryihin.
Aivan menehtymäisillään Olga horjui huoneeseensa ja vaipui sohvalle jääden siihen tuijottamaan eteensä tylsin, elottomin silmin. Hänen sisässään huusi raju ääni:
— Pois täältä, pois Loginovin silmistä viipymättä! Täällä on mahdoton enää päivääkään elää, ennemmin vaikka Pietariin!
Mutta silloin hän muisti, että itse oli tukkinut itseltään tien Pietariin; häntä ei siellä missään oteta vastaan, kaikki ovet siellä ovat häneltä suletut.
Maailma musteni hänen silmissään, hänen sydäntään kouristi kuin jättiläispihdeillä. Hän heittäytyi sohvan tyynyille, painoi päänsä niihin ja pusersi niitä molemmin käsin kasvojaan vasten. Hän olisi tahtonut itkeä, itkeä hillittömästi, mutta hänen kyyneleensä eivät vuotaneet, hänen epätoivonsa oli liian suuri. Hän rukoili palavasti:
— Hyvä jumala, anna minulle voimia, anna edes sen verran, että tämän päivän kestän. Ali ei saa tietää, miten kauhea minun oloni on, miten vaikea minun on tänne yksin jäädä, aivan yksin. Ei, se toisi hänelle tuskaa ja hän ehkä pitäisi minua vielä heikkona, arvottomana rinnalleen. Hän ehkä hylkäisi minut, ja silloin kaikki olisi lopussa.
Hän rukoili kauan, ja palavat rukoukset viihdyttivät hiukan hänen mieltään. Henkeä ei enää tuntunut salpaavan; hän tunsi epätoivonsa turtuvan kolkoksi, apeaksi mielialaksi. Mutta hän päätti taistella loppuun asti ja kestää.
Hän nousi ja suihkutti hiukan virkistävää hajuvettä kasvoilleen, kuivasi ne ja tarkasteli niitä sitten peilistä puhellen itsekseen:
— Ali ei saa nähdä jälkiä kärsimyksistäni, ei koskaan. Ali tahtoo, että minun pitää olla eronhetkellä rohkea. Minä koetan olla, koetan hymyillä hänelle, tulkoon huomenna mitä hyvänsä!
Hän päätti ihan väkisin päästä tasapainoon ja ajatteli ruveta soittamaan. Hänelle tuli mieleen useita Alin lempikappaleita; niiden sävelistä hän uskoi saavansa voimia. Hän istahti pianon ääreen ja alkoi valikoida nuotteja, mutta silloin täytti äkkiä arkuus hänen mielensä. Oli kuin joku olisi hänen korvaansa kuiskannut:
— Loginov voisi kuulla soittosi, voisi arvata, kenelle soitat!
Hän säikähti, ja hänelle selvisi, ettei hän enää milloinkaan näissä huoneissa voi soittaa. Hänen soittonsa kaikuisi täällä vieraana, häiritsevänä, se kimpoaisi pelästyneenä näistä seinistä hänen sydämeensä ja repisi sen kappaleiksi. Masentuneena, kädet veltoiksi valahtaen jäi hän istumaan, nuottipinkka solahti hänen kädestään ja putosi pianon koskettimille. Soittokone päästi valittavan äänen, aivan kuin tuskallisen voihkaisun.
Hän pelästyi sitä ääntä, kokosi nuotit kiireesti ja sulki varovasti pianon, väänsi sen lukkoon ja pani avaimen sille varattuun säilöön ajatellen:
— Siitä sitten löytävät, ettei lukkoa särkeä tarvitse.
Hän käveli hitaasti ikkunan luo ja katseli puistoon. Aurinko oli peittynyt alhaalla raskaina ajelehtiviin pilviin. Tuulen mukana lensi ilmassa sakeanaan varisevia haavanlehtiä. Ne muistuttivat hänestä keveinä häilyviä käärinliinoja; ne laskeutuivat, laskeutuivat vähitellen, kerroksittain. Tuntui niin kolkolta.
* * * * *
Hän saapui kaupunkiin paria tuntia ennen laivan lähtöä. Hän ajoi suoraan Ali Martikaisen hotelliin, jätti hevosen tallipojalle ja meni sisään.
Siellä hän ilmotti ovenvartijalle lyhyesti, ketä tahtoi tavata, ja läksi sitten vastausta odottamatta Ali Martikaisen huoneeseen. Hän ei enää välittänyt siitä, mitä hänen käynnistään ajateltiin, hän tahtoi mennä Alin luo, olla siellä viimeiset hetket kenenkään häiritsemättä.
Hän oli koko tulomatkan ajatellut, että pysyisi tyynenä, kyyneltymättä ja hymyilisi rohkeasti Alille.
Mutta kun Ali Martikainen avasi hänelle oven ja veti hänet, onnesta väräjävällä äänellä tervehtien, sisään, pettivät siinä paikassa kaikki ennakkolaskelmat. Hänen toivottoman sydäntuskansa sulut murtuivat Alin ensimäisestä hyväilevästä kosketuksesta; hän vaipui hervottomana Alin syliin, kietoi kätensä hänen kaulaansa, painoi kasvonsa hänen rintaansa vasten ja puhkesi rajuun, hillittömään nyyhkytykseen.
Ali Martikainen kiersi oven lukkoon, riisui, koko ajan häntä tukien, hänen päällysvaatteensa ja hattunsa sekä kantoi hänet sitten kuin pienen avuttoman lapsen sohvalle.
Kauan hän itki, mutta Ali hyväili häntä koko ajan hellittämättä, puristi häntä rintaansa vasten, piteli hänen päätään käsiensä välissä, kuivasi välillä hänen kyyneliään, suuteli häntä pitkään ja polttavasti ja puhui hänelle helliä, rohkaisevia sanoja. Hän kuiski, ettei heillä ollut monta hetkeä jälellä. Ne lyhyet hetket heidän piti tehdä unohtumattomiksi, ikuisiksi, niistä piti tulla heidän elämänsä kaunein satu, jota he vielä vanhoina, harmaapäinä voisivat onnellisina muistella.
Kauan Olga itki, mutta vähitellen hänen sydänalaansa ahdistava tuska lientyi ja suli, hänen hervonneet jäsenensä lämpenivät, niihin virtasi uusi elämä Alin hyväilyistä, ja hänen kyyneleensä lakkasivat vuotamasta. Hän alkoi hymyillä ja vastata Alin hyväilyihin, ensin raukeasti, sitten yhä tulisemmin. Hän kietoi kätensä lujemmin Alin kaulaan, painoi päänsä hänen kasvojaan vasten. Kammat irtautuivat hänen tukastaan, se hulvahti Alin käsivarrelle, se valui pehmeänä, tiheänä huntuna heidän päittensä yli, kääri ne yhteen, vihki heidät siunaavasti toisilleen.
He elivät kauniin, onnellisen sadun.
Huoneessa oli jo vahvasti hämärä, kun he läksivät. Olga kiinnitti ennen lähtöä yhden tuomistaan ruusuista Ali Martikaisen rintaan, toiset hän otti käteensä ja lupasi antaa ne vasta laivarannassa.
He kävelivät rinnatusten hämärää käytävää pitkin, he tuskin huomasivat ovelle hyvästelemään kokoontunutta hotelliväkeä. Ali Martikainen oli jo aikaisemmin jakanut niille juomarahat, runsaat juomarahat, ja kaikki hänen tavaransa olivat jo laivassa.
Kadulla oli myös jo hämärä. Tuuli oli tyyntynyt, oli raskas, pilvinen syysilma. Parhaillaan sytytettiin katulyhtyjä, mutta ne valaisivat heikosti. Ihmisiä oli liikkeellä hyvin vähän. He pysyttelivät laudotuksilla, uskaltautuen vain siellä täällä katulyhdyn valaisemassa piirissä harppaamaan kuraisen keskikadun yli. Laudotuksetkin olivat liukkaat kosteudesta.
Ali Martikainen otti Olgan käden kainaloonsa ja kuletti häntä varovasti jyrkästi rantaan viettävien katujen laudotuksia pitkin. He kulkivat koko matkan ääneti. Heidän olennoissaan värähteli vielä äsken eletyn onnen tunnelma; sanat sitä tunnelmaa olisivat vain häirinneet.
Laivarannassa ei näkynyt ketään muita matkustajia, ne olivat jo aikoja tulleet ja painuneet alas laivan lämpimiin suojiin. Laivaväki hääräili kannella, sytytteli valoja ja valmisteli lähtöä. Viimeisiä rahtitavaroita nosteltiin juuri kannelle, höyrypannu pihisi jo aivan lähtövalmiina. Aikaa oli enää muutamia minuutteja, mutta laiva seisoi ne rauhallisesti. Saattoihan tapahtua, että aivan viime tingassa tulisi vielä joku uusi matkustaja, ei sopinut sitä ylenkatsoa.
Komealta näytti lähdössä oleva suuri Syvärin laiva, kun kaikki valot sen kannella oli saatu palamaan. Se oli kuin kirkkaasti valaistu, aalloilla uiva satulinna, joka valmistausi viemään sen mukaan päässeitä onnellisia uusille, luvatuille maille.
Ali Martikainen ja Olga seisoivat laskuportaiden vieressä laiturilla. He puhelivat hiljaisella äänellä ja katselivat koko ajan toisiaan silmiin saadakseen rohkeutta viimeisen hetken varalta.
Silloin laiva päästi sihisten liikaa höyryä pannustaan. Olga säpsähti ja vilkaisi hätääntyneenä laivaa; hänen sydämensä tuntui pysähtyvän.
Hän koetti peittää säikähdyksensä, mutta Ali Martikainen näki sen vilahtavan hänen silmissään, ja samalla hän oli huomaavinaan niissä vilahtavan myös sen saman nöyrän, rukoilevan katseen, joka oli ennestään tuttu Ali Martikaiselle, joka oli lähtemättömästi hänen sieluunsa syöpynyt.
Hän tarttui Olgan käteen ja kysyi:
— Mitä ajattelit, Olga? Sinulla on joku pyyntö, näen sen, se asuu silmissäsi. Sano se minulle, rakas Olga, sano!
Hänen äänensä vapisi mielenliikutuksesta.
Olga hämmentyi, painoi katseensa maahan ja puhui hätääntyneellä, katkonaisella äänellä:
— Ei se ole mitään, rakas Ali, ei mitään! En minä mitään ajatellut eikä minulla mitään pyytämistä ole. Kaikkihan on hyvin, sinä kirjotat usein, niin olet luvannut. Ne kirjeet ovat minun elämäni, ne tuovat kaiken, mitä yksinäisyydessä kaipaan.
Olgan äänestä kuuli, että hän taisteli epätoivoista taistelua. Ali Martikainen tunsi tuskallisen vihlaisun sydämessään. Hänen mielensä teki puhua, rohkaista Olgaa, mutta hän tajusi, etteivät sanat auttaisi. Ei hänellä ollut millä rohkaista, hän itse ei hyväksynyt omaa menettelyhän, ei jaksanut sitä enää edes ajatella, se oli hänestä niin nöyryyttävä, pelkurimainen. Hän tunsi olevansa kokonaan syypää Olgan kärsimyksiin, mutta hän ei kyennyt niitä lievittämään.
Laiva vihelsi, ja kannelta kiirehdittiin Ali Martikaista.
— Hyvästi, Olga, koeta pysyä rohkeana! sanoi hän ja puristi Olgan kättä voimakkaasti, melkein rajusti.
Olga ojensi hänelle kukat ja kuiskasi tukahtuneella, tuskin kuuluvalla äänellä:
— Kyllä minä kestän, elä pelkää, rakas Ali!
Ali Martikainen hyppäsi kannelle. Laivamies oli jo vetämäisillään laskuportaat ylös. Tuli kuitenkin vielä joku viivykki, häntä kutsuttiin muuanne ja hän jätti portaat paikalleen.
Ali Martikainen jäi portaiden yläpäähän ja kumartui kaiteen yli. Hetkisen vielä Olga taisteli, mutta sitten hänen päänsä painui alas ja hänen hartiansa alkoivat vavahdella.
Ali Martikaiselle tuli mieleen se hetki, jolloin Olga oli hänelle elämänsä suuren tunnustuksen tehnyt, elämänsä näännyttävän tuskantaakan paljastanut ja jolloin hän oli vannonut pelastavana Olgan. Samalla tavoin seisoi nyt Olga, samat syvälle lihaan syöpyneet kahleet jaloissaan.
Ali Martikaisen sisällä särkyi kaikki, hän kuuli kuin tuomiosoiton korvissaan kumajavan:
— Petät valasi! Vannoit pelastavasi Olgan, hänen kahleensa katkoa lupasit, mutta jätät hänet niihin menehtymään. Hän ei kestä, ei kestä! Ja mille uhraat Olgan? Mikä on suunnitelmasi: kurja ajatushoure, muualta lainattu, ei omasi! Sille Olgan uhriksi heität, Olgan onnen ja oman onnesi tuhoat! — Ja kuin salaman leimahtavassa valossa selvisi hänelle myös Olgan katse, se nöyrä, rukoileva pyyntö, joka asui Olgan silmissä, jota Olgan huulet eivät rohjenneet, eivät voineet kuiskata. Se puhui samaa.
Hän ei enää epäröinyt, hän ojensi kätensä ja sanoi pyytävällä, vavahtelevalla äänellä:
— Olga, rakas Olga, tule!
Olga kuuli hänen äänensä kuin unessa. Hän kohotti päänsä, ja raju toivonvälähdys näkyi hänen katseestaan, mutta se sammui heti. Sijalle tuli pelokas epäily, säikähdys ja pohjaton tuska. Olga epäili aistejaan.
Laivamies tarttui portaisiin. Ali Martikainen sysäsi hänet syrjään, pani jalkansa portaiden eteen ja toisti hellästi kutsuvalla, mutta varmalla äänellä:
— Laiva lähtee, tule, Olga! Yhdessä me järjestämme uuden kotisi, meidän yhteisen kotimme!
Silloin löi ihmeellinen, häikäisevä valo Olgan silmiin. Kaikki, koko maailma katosi hänen ympäriltään, hajosi tyhjyyteen. Hän näki yläpuolellaan vain valaistun laivankannen ja siellä kaiteen yli kumartuneena rakastamansa miehen voimakkaana ja kauniina, ja sen käsi oli ojennettu, sen ääni ja silmät kutsuivat.
Hän tarttui molemmin käsin, kiihkeästi, ojennettuun käteen. AliMartikainen auttoi hänet kannelle.
Seuraavassa tuokiossa vedettiin laskuportaat ylös, laiva irtautui laiturista, kääntyi hitaasti ja läksi sitten, voimakkaan potkurin iskuista vapisten, painumaan pimenevälle Äänisen ulapalle.
Raunalla olevan tavarasuojan varjossa oli seissyt kolme tukkilaista. He astuivat valaistulle laiturille ja katselivat poistuvan laivan jälkeen. Hetken vaitiolon perästä yksi heistä virkkoi:
— Sinne meni Aunuksen helmi, ryösti pois sen meiltä Suomen pulska petra!
Toiset nyökkäsivät äänettöminä.
Mutta valaistulla laivankannella seisoivat rinnatusten Ali Martikainen ja Olga.
Niin seisoi Ali Martikainen kuin Karjalan kaukaisten salojen komea lakkahonka, jossa ei ainuttakaan virhettä ole. Hänen käsivarteensa nojaten seisoi Olga ja kuuli korvissaan Aunuksen koskien kohinan.
Mutta riemukkaasti se kohina soi, se soitteli ikuista elämän laulua, joka ei kahleista eikä rajoista tiedä.
Olga painautui tiukemmin Ali Martikaisen kainaloon.
— Kaipaatko sinä tuota, rakas Olga? kysyi Ali Martikainen viitaten yöhön häviäviin valoihin.
— En, Ali, minä en kaipaa mitään!
Olgan äänessä värähti suuri onni.