Senjälkeen hän otti jälleen Heinen ja luki suurella mielihyvälläHarzimatkasta kiitetyn rakkausepisodin.
Juuri samaan aikaan, kuin Gösta Wickner istui yksinään huoneessaan itsensä tutkistelemistoimissa, istuivat Bob ja hänen vaimonsa pienessä vierashuoneessa, jonka rauhoittavan siniset huonekalut ja valkoiset uutimet antoivat sille kodikkaan viehkeyden, keskustellen siellä päivän tapahtumista.
"Minusta tuntuu, että Gösta lähti hyvin aikasin", alkoi Bob ja katsoi tutkivasti vaimoaan.
"Sitä minä en tullut ajatelleeksi", vastasi hän aivan rauhallisesti ihmetellen miehensä katsetta enemmän kuin hänen sanojaan.
"Hm!" sanoi Bob.
Mutta hän ajatteli itsekseen ensiksikin: "Olipa hyvä, ettei hän ole mitään huomannut", ja toisekseen: "Kuinka minä menettelisin, jotten vain kertoisi hänelle, mitä tänään olen saanut tietää."
Bob nimittäin ei ollut tottunut salaamaan mitään vaimoltaan ja tällä kertaa painoi häntä tuo salaisuus enemmän kuin tavallisesti. Hän ei voinut istua rauhassa, vaan alkoi kävellä edestakaisin, kuten vilkkaat luonteet tekevät, kun ovat saaneet jotain ajateltavaa. Hänen vaimonsa istui sohvassa kädet helmassaan. Rauhallisena ja pirteänä oli hän tällä hetkellä rauhattoman, pienen miehensä jyrkkä vastakohta, tuon miehen, joka yhtenään seisahtui katselemaan häntä ja hyväilemään hänen poskiaan. Hieman hymyillen, hiljaa hän istui siinä tottuneena miehensä hermostuneeseen käytökseen, ja hänen huulillaan leikkivä hymy ilmaisi, että hän ajatteli jotain erikoista.
"Mitä sinä ajattelet?" kysyi Bob vihdoin.
Hänen vaimonsa ei liikahtanutkaan. Hänen hymynsä tuli vain vieläkin voimakkaammaksi, ikäänkuin levisi yli kasvojen antaen loistetta hänen kirkkaille silmilleen.
"Minä ajattelen kuinka onnelliseksi sinä minut olet tehnytkään", vastasi hän, "ja kuinka ihania nämä päivät ovat olleet."
"Hm!" sanoi Bob jälleen ja jatkoi kävelyään.
Tällä hetkellä koski häneen vaimonsa sanat erikoisesti, melkein tuskaisen kiusaavasti, ja Anna rouva ehken tunsi miehensä äänessä jotain, joka ei ollut sopusoinnussa hänen oman mielialansa kanssa. Sillä kumartuessaan eteenpäin, niin että vaaleat otsakiharat valahtivat hänen puhtaan valkoiselle otsalleen, kysyi hän:
"Mitä sinä ajattelet?" Hän antoi erikoisen äänenpainon sanalle sinä, ikäänkuin hän olisi tiennyt, että hänen miehensä käveli vaan uteluja odotellen.
"Minäkö?" sanoi Bob. "Niin — — minä oikeastaan ajattelin Göstaa."
"Vai niin", vastasi Anna rouva. Ja jälleen palasi hymy hänen huulilleen. Tällä kertaa se oli kumminkin kokonaan toisellainen, hymy joka oli samalla kertaa viekas ja lempeä, iloinen ja hieman voitonriemuinen. Kukaan ei voi kuvailla kuinka paljon voi sisältyä sellaiseen pikaiseen, ajattelemattomaan naisen hymyyn.
"Mitä sinä hänestä ajattelet?" jatkoi Anna rouva ja hymyili edelleen.
"Minä en voi sanoa sitä", vastasi Bob. "Se oli jotain, josta me puhuimme päivällä."
"Jotako sinä et saa kertoa minulle?"
"Niin, minä lupasin sen hänelle." Samassa silmänräpäyksessä, kuin Bobilta olivat luiskahtaneet nuo sanat, hän katui. Hän tunsi olevansa kiinni ja tiesi, ettei hän koskaan voi vastustaa vaimonsa uteliaisuutta.
"Älä pyydä minua", sanoi hän jo edeltäpäin, tuntien pelkäävänsä omaa heikkouttaan. "Minä lupasin sen hänelle niin varmasti."
Mutta selvempänä kuin mikään, oli Anna rouvalle se, ettei miehellä saa olla mitään salattavaa vaimoltaan. Hän oli tämän vaatimuksen omistanut elämänperiaatteekseen ja katsoi pelkän viittauksenkin päinvastaiseen suuntaan merkitsevän samaa kuin hänen oman vaikenemiskykynsä halveksumisen. Hän muuttui ylpeäksi, loukatuksi, umpimieliseksi ja hiljaiseksi, ja pyysi Bobia kaikin mokomin pitämään lupauksensa. Tosiaankaan hän ei pitänyt sitä minään lupauksen rikkomisena, jos mies kertoo vaimolleen jotain, josta hän on luvannut olla vaiti. Sillä sellaiset lupaukset eivät saa vaikuttaa miehen ja vaimon välissä. Hän oli sen osottanut hänelle jo satoja kertoja. Mutta, jos hänellä olisi toinen näkökanta, niin olisivat he voineet keskustella muusta.
Siihen Anna rouva vaikeni.
Rehellisyys vaatii nyt tunnustamaan, että jos ei Bob itse olisi niin mielellään tahtonut puhua siitä, olisi hän kyllä saanut pitää sanansa. Mutta koko iltapäivän oli hän sairaana odottanut sitä hetkeä, jolloin hän jäisi yksin Annan kanssa ja saisi kertoa hänelle tuon uutisen, joka tuntui hänestä itsestään niin eriskummalliselta, ettei hän koskaan voisi sitä pitää omana tietonaan. Mitä varten hän olisi hiljaa siitä? Mitä varten hän ei kertoisi sitä? Se tuntui hänestä niin selvältä ja oikealta, että Anna sai sen tietää. Hänenhän täytyikin saada tietää, jottei tietämättömyydessään loukkaisi hänen parasta ystäväänsä.
Ja niin kertoi tämä kunnon Bob, kuinka Gösta Wickner oli tunnustanut rakastaneensa hänen vaimoaan. Bob kertoi asiat sitäpaitse paljon mukaantempaavammin kuin Gösta oli kertonut. Ja hän lopetti kertomuksensa kuvauksella, kuinka ystävä oli ollut liikutettuna, jonka Bob nyt tätä kertoessaan uskoikin. Hänen vaimonsa kuunteli häntä virkkamatta sanaakaan.
Hänen kasvojensa ilmeet muuttuivat uinaileviksi, joka teki ne tyttömäisiksi ja nuoriksi, ja hänen kauniit, siniset silmänsä täyttyivät kyynelillä.
"Tämän jälkeen tulee meidän pitää hänestä monin verroin enemmän kuin ennen", sanoi Bob.
Ja hänen vaimonsa nyökäytti päätään merkitsevästi.
Kädet toistensa vyötäisillä istuivat aviopuolisot pienessä sohvassa ja sydämet vuotivat verta ajatellessaan sitä, että he yhdessä, vaikkakin vasten tahtoaan, olivat saattaneet paraalle ystävälleen niin paljon sydänkipuja. Bob oikein loukkautui, kun hänen vaimonsa sanoi lopulta:
"Mutta etkö usko, että Gösta nyt on jo sen aikoja sitten unohtanut."
Ja Bob kielsi sellaisen mahdollisuudenkin pyhimmillä valoillaan.
Seuraavina aikoina tämän tapahtumarikkaan joulupäivän jälkeen puhuivat aviopuolisot, kuten luonnollistakin oli, hyvin usein yhteisestä ystävästään, Gösta Wicknerista. Hän oli, vaikkakin näkymättömänä, aina kolmantena heidän keskusteluissaan ja tällä tavalla vieraili hän melkein enemmän talossa, kuin jos hän olisi tullut jokapäivä päivälliselle.
Erityisenä huolena oli saada selvitetyksi, missä määrin Gösta oli kärsinyt Bobin ja Annan avioliiton vuoksi. Ja tässä oli heillä molemmilla, Annalla ja Bobilla monivuotiset muistot pengottavinaan löytääkseen tukea käsitykselleen, joka päivä päivästä kävi yhä varmemmaksi. He eivät myöskään lyöneet laimin penkoa muistojaan.
Melkein joka päivä, kun Bob tuli kotia, oli hän aina muistanut jonkun uuden pikkupiirteen heidän seurustelustaan, ja hän kertoi sen, niin pian kuin pääsi ovien sisäpuolelle, innolla, joka osoitti, että ystävän kohtalo oli antanut hänelle työtä kirjastossakin. Annalla, aamupäivät yksin kotona istuessa, oli myöskin hyvää aikaa mietiskellä, ja kun Bob kertoi mitä hänen mieleensä taas oli muistunut, voi hän aina tehdä hyviä lisäyksiä, joka osoitti, ettei hänkään ollut unohtanut heidän yhteistä ystäväänsä. Samoin kuin useimmilla vilkkailla naisluonteilla oli Annallakin tavattoman kehittynyt muisti muistamaan kaikkia pikkuseikkoja, jotka olivat yhteydessä hänen oman elämänsä kanssa, ja Bobin ei tarvinnut kuin muistuttaa vain jotain heidän avioliittonsa ajanjaksoa, esimerkiksi sitä kesää, jolloin he asuivat saaristossa tai Georgin syntymäpäivää, jolloin hän täytti kahdeksan vuotta, niin heti voi Anna rouva ruveta kertomaan. Hän täydensi miehensä muistia, kuvaili yksityiskohtaisempia pikkuseikkoja, näki ne kaikki selväpiirteisinä ja vereksinä, joka teki kauvan sitten puolittain unohtuneet tapaukset uudestaan eläviksi ja todellisiksi. Ja hän oli niin kiintynyt itse kertomiseen, että hän toisinaan oli huvitettu siitä ja huvittipa vielä miestäänkin tavalla, joka sai heidät molemmat melkein unohtamaan kuinka kaikki se, mikä nyt heidän mieltään kiinnitti, oli kerrassaan surullista.
Tällä lailla elivät Bob ja Anna koko avioliittoromaninsa uudestaan. He muistelivat sitä aikaa, jolloin he ensin olivat tulleet tuttaviksi. Miten he olivat tietämättään toisiinsa vetäytyneet ja toisiaan kaivanneet. Kuinka ujo ja kummallinen Bob oli ollut ja kuinka hän oli alkanut lopulta kiihkeästi hakkailla niin, että Anna oli pelästynyt ja pelännyt Bobia monta päivää, jolloin Bob oli epävarmuudessaan harhaillut tuntien itsensä onnettomimmaksi ihmiseksi auringon alla. Sitten oli kihlaus julkaistu ja silloin oli tullut se aika, jolloin Anna oli elänyt elämänsä ihanimpia päiviä, mutta jotavastoin Bob oli ajatuksissaan tehnyt hiljaisia huomautuksia, joita hän ei tohtinut ääneensä lausua. He olivat vaieten tehneet kävelyretkiään Humlepuistossa ja tunteneet kevätilman poskiaan hyväilevän, kun he istuivat Brunnsvikenin luona sillä penkillä, jota he omakseen kutsuivat. He jatkoivat romaaniaan häittensä edelliselle sivulle ja menivät yhdessä huonekaluja ostamaan. Sitten tuli hääpäivä iloineen ja loistoineen, sadepisaroita morsiuskruunuun, valkoinen morsiuspuku, morsiuskukat ja loppumattomia tulevaisuuden unelmia. Bob ja Anna tavallaan menivät uudestaan naimisiin, lämpenivät ja punastuivat muistojen vakavista hymyilyistä, matkailivat ensimmäiset vuodet paratiisin huvitarhoissa ja löysivät viimein pikku Georgin, jonka tulo sitäpaitsi ei vähintäkään millään tavalla herättänyt heitä uinailuistaan.
Bob tuli kokonaan liikutetuksi ajatellessaan sitä yötä jolloin Georg syntyi.
"Muistatko sinä sitä?" kysyi hän. "Gösta oli saanut lainata portinavaimen ja tuli kello viisi aamusella ja soitti ovikelloa kysyäkseen kuinka sinä voit. Silloin oli jo kaikki ohi, sinä nukuit kuin lapsi, Georg nukkui pienissä vaunuissaan ja minä olin yksin valveilla. Minä olin aivan liian onnellinen. Silloin raotin minä sänkykamarin ovea ja annoin hänen saada vilahdukselta nähdä poikaa ja sinua. Ja minä muistan, kuinka hänen kätensä vapisivat, kun hän otti minut syliinsä ja toivotti minulle onnea. En koskaan minä ajatellut silloin — minä en koskaan voinut ajatella."
Bob vaikeni kerrassaan hämillään kaikista niistä ajatuksista, jotka pakkautuivat hänen aivoihinsa ja sillävälin Anna jatkoi pehmeällä äänellään:
"Muistatko, hän lähetti jo aamuaikasella minulle vihkon mitä kauneimpia heloruusuja ja nimikorttinsa? Ja nimikorttiin oli kirjoitettu: 'Onnellisimmalle pikkuäidille Göstalta!'"
"Sinä voit hyvin ymmärtää, etten minä ole koskaan hetkeäkään ajatellut —"
Tähän vaikeni myöskin Anna rouva ja punastui hiukan. Ehken vain unohtaakseen itse tämän, jatkoi hän:
"Mutta sehän on kuitenkin paljon mahdollista, että hänen mieltymyksensä oli vain mielikuvitusta ja hän on jo aikoja sitten unohtanut koko asian."
Täten oli riidanaihe löydetty, tuo riidanaihe, johon kaikki sellaiset puhelut ja keskustelut päättyivät. Alinomaan Bob tarmolla puolusti sitä ajatustaan, ettei Gösta Wickner ollut mitään siitä unohtanut. Niin, se ei ollut kaukana, ettei hän tahtonut tehdä ystävää uinailevaksi rakastajaksi, joka palkitsemattomasta rakkaudesta kantoi sydäntuskia hiljaisuudessa, mutta oli liian jalomielinen salliakseen sen häiritä vanhaa ystävyyssuhdettaan.
Tällä tavalla seurasi Gösta Wickner Bobia ja Annaa koko heidän elämänsä, kuten se nyt heille selveni. Hän seurasi heitä siinä tavassa, jolla he tarkastelivat tätä elämää ja näytteli paljon suurempaa osaa heidän keskusteluissaan, kuin koskaan todellisuudessa oli tehnyt. He huomasivat muutamasta pienestä huviretkestä tai muutaman tunnin yhdessä olosta, että hän oli ollut heidän uskollinen ystävänsä koko kihlausajan. Hän oli ollut marsalkkana heidän häissään ja tämä seikka muuttui heidän ajatuksissaan kaikkein merkittävimmäksi tapaukseksi. Että hän ei ollut ollut heidän lapsensa kummina, sai myöskin merkityksensä. Ja mitä kauvemmin he molemmat penkoivat muistojaan, sitä selvemmäksi kävi heille, ettei kukaan ollut seurannut heidän elämäänsä niin uskollisena ystävänä kuin Gösta Wickner.
Mutta kun he tällä tavalla kulkivat taapäin muistoissaan, niin alkoivat itse ne tapaukset, joita he molemmat niin usein muistelivat ja niin hyvin muistivat, huomaamatta muuttaa luonnettaan. Ne saivat suruvoittoisen vivahduksen ja Gösta Wicknerin kohtalon varjo synkkänä valahti niitten yli ja tässä varjossa alkoi aviopuolisoiden silmät muuttua suruisiksi. Ei Bob eikä Anna huomannut, kuinka paljon he molemmat yhdessä kyhäilivät kaskuja. He eivät huomanneet, koska heitä oli kaksi niin hyvää, sydämellistä ja epäluulotonta ihmislasta. Heidän sydämensä oli alkanut sykkiä nopeammassa tahdissa kuin sellaisille ihmisille on terveellistäkään.
Tällainen keskustelu luonnollisestikin sai hyvää aihetta joka kerta, kun Bob ja Anna saivat tavata ystävän talossaan ja se tapahtui sangen usein, joten siinä hauskuudessa ei paljon välikohtia muodostunut. He olisivat saaneet tavata Gösta Wickneria vieläkin useimmin luonaan, jollei hänen olisi tarvinnut juuri tähän aikaan käydä niin tavattoman monissa yhtiökokouksissa ja liikepäivällisillä.
Eräänä päivänä tuli Bob kotia tehtyään yksin pitemmän kävelyretken ja luonnollisestikaan hän ei ollut estänyt siellä ajatuksiaan pyörimästä siinä aineessa, johon hän viime aikoina oli ollut niin kiihkeästi kiintynyt.
Sisälle päästyään näki hän Annan silmät itkusta tulehtuneina ja kysyi kohta syytä siihen. Ihmeekseen hän huomasi vaimonsa käytöksessä omituista vierasta kylmyyttä ja alkoi miettiä oliko hän mahdollisesti itse jollain tavalla loukannut häntä. Bob oli ollut naimisissa yksitoista vuotta ja joskaan hän ei ollut tällä aikaa kehittynyt yleensä eteväksi naissielun tuntijaksi, oli hän kumminkin edes oppinut niin paljon, etteivät naiset toisinaan sallisi miehensä huomata salaisia kyyneleitään, sekä että ystävyys ja huomaavaisuus sellaisissa tapauksissa teki vain pahan pahemmaksi. Hän päätti senvuoksi olla huomaamatta koko seikkaa ja alkoi hillityllä ja hiljaisella äänellä, kuten hän itse luuli, puhua mieliaineestaan:
"Eräs asia, jota minä olen ajatellut, ja joka koskee sitä, mitä me puhuimme Göstasta eilen…"
Mutta kauvemmas hän ei ehtinyt, ennenkuin hänen vaimonsa keskeytti hänen.
"Sinä tekisit minulle suuren palveluksen, jos tahtoisit olla puhumattaGöstasta", sanoi hän.
Se tuli kuin hyökkäys, sokeasti, kiivaasti ja kovasti. Bob kuuli äänessä jotain omituista. Mutta totta tosiaan hän ei voinut käsittää, mitä se oli.
"Ei saa puhua Göstasta?" kertasi hän. "Mitä sinulla on Göstaa vastaan?"
"Ei kerrassaan mitään. Minä en tahdo vaan puhua hänestä."
"Niin, mutta minkävuoksi?"
"Minusta tuntuu se ikävältä."
Jos Bob ei olisi kysynyt enempi, niin on luultavaa, ettei olisi mitään sen enempää tapahtunutkaan. Hän tunsi kärsivänsä vääryyttä saadessaan soimauksia siitä, että hän muka olisi väsyttänyt vaimonsa asialla, josta hän itse oli ollut vähintään yhtä innostunut kuin hänkin. Sitäpaitsi hän ei sietänyt nähdä vaimoaan kiihtyneenä saamatta heti tietää syytä siihen. Kuitenkin täytyy hänen jatkaa, vaikka se maksaisi hänen henkensä. Ja senvuoksi hän alkoi uudestaan:
"Niin, mutta rakas Anna, sinähän olet itse…"
Samassa silmänräpäyksessä heitti Anna rouva työnsä pois ja hänen kasvonsa vapisivat vihasta.
"Etkö voi antaa minun olla rauhassa!" Hän melkein itki sanat suustaan. "Päivä päivältä, ilta illalta, niin, yöt yöltä sinä puhut vaan Göstasta. Gösta, Gösta ja Gösta. Eikö nyt koko mailmassa ole muuta puhumista kuin Gösta? Sinä teet minut hulluksi ja minä teen sinut hulluksi."
"Mutta sinähän itse olet alkanut…"
"Minäkö? En koskaan! Minä en ole koskaan alkanut puhua hänestä. Etkö se ollut sinä, joka kerroit hänestä aluksi? Ja onko kulunut ainoatakaan päivää, ettet sinä olisi alkanut puhua hänestä? Etkö sinä huomaa itse kuinka minä ja sinä olemme vieraantuneet toisistamme? Nyt sanon minä. Me olemme vieraantuneet toisistamme ja me vieraannumme yhä enemmän päivä päivältä. Missä minä kävelen, seison tai istun, niin minä olen aina näkevinäni Göstan joka nurkassa kuuntelemassa mitä me puhumme ja pakkaantuvan meidän välillemme. Minä inhoan sitä miestä. Minä toivoisin, etten minä olisi koskaan nähnyt häntä."
Mutta nyt Bob suuttui vakavasti.
"Inhoatko sinä Göstaa?" sanoi hän. "Mitä hän on oikeastaan sinulle tehnyt?"
Anna rouva ei kuunnellut kauvemmin, mitä Bob sanoi. Hän syöksyi sellaisen sanatulvan suustaan, josta hänen miehensä ei ymmärtänyt kaikkein katkerinta ja kun sanat uupuivat, alkoi hän itkeä, ikäänkuin hänen sydämensä olisi tahtonut haljeta.
"Jos sinä vaan tahtoisit ymmärtää minua", nyyhkytti hän katkeamatta."Jos sinä vaan tahtoisit ymmärtää minua."
Tällä tapaa koetettiin kosketella Bobin hellimpiä tunteita. Sillä ei mikään ollut tärkeämpää hänelle kuin koettaa ymmärtää omaa pientä, kallista vaimoaan, jota hän rakasti enemmän kuin mitään muuta mailmassa. Mutta hyökkäys Göstaa vastaan koski häneenkin kuin terävä piikki ja hän voi vielä tuntea, kuinka se pisti. Sitäpaitsi oli koko tässä kohtauksessa jotain odottamatonta ja epäselvää, ja se sai hänen melkein pelkäämään.
Täydessä kapinassa meni hän huoneeseensa ja hän tuli vielä enemmän raivoihinsa, kun hän sulki oven ja kunniansa vuoksi hän ei silmänräpäykseksikään olisi voinut mennä takaisin hyvittämään Annaa ja kuivaamaan hänen kyyneleitään.
Luonnollisestikin seurasi sovinto tätä mellakkaa ja Bobia hellittiin kokonainen päivä, hyväiltiin ja ihailtiin joka askeleella, jonka hän otti kotonaan. Mutta mitään selvyyttä itse tapauksesta hän ei saanut. Kuitenkin siitä oli se varma seuraus, että keskustelu Gösta Wicknerista tällä aikaa heidän välillään lakkasi ja siitä taas oli seurauksena, että Bob tämän jälkeen ajatteli yksikseen. Etenkin oli eräs ajatus, joka tähän aikaan antoi hänelle työtä. Mistä se tuli, sitä hän ei ymmärtänyt ja hän melkein häpesi tunnustaa sitä itselleen. Bob Flodin nimittäin mietti sitä, jos hänen vaimonsa todellakin — kun hän oli nuori tyttö — oli ollut kerrassaan tietämätön Gösta Wicknerin mieltymyksestä. Bob oli tuntenut tuon ajatuksen ensi kerran sukeltautuvan aivoihinsa jostain niistä lukemattomista keskusteluista, joita hänellä ja vaimollaan oli ollut tuon merkillisen jouluillan jälkeen ja hän häpesi kauheasti itsekseen, kun hän huomasi, että tämä ajatus palasi jälleen ja sai hänet tuumiskelemaan. Hän lupasi itselleen koettaa unohtaa sen, mutta löytyy ajatuksia, joilla on sellainen ominaisuus, ettei niitä voi unohtaa. Ja Bob huomattuaan sen, menetteli vihollisensa suhteen toisella tapaa. Hän ei koskaan voinut alentua jollain tavalla epäilemään vaimoaan. Hän ei aivan yksinkertasesti uskaltanut, tuntiessaan, että silloin menisi koko hänen elämänsä kappaleiksi, niin, ihan pieniksi murusiksi. Bob oli kasvanut yhteen vaimoonsa niin lujasti, että hän yhtä kernaasti, niin, paljon ennemminkin olisi ruvennut epäilemään itseään. Hän huomasi myös pian, että jos Anna todellakin olisi ollut tietoinen sellaisesta ja salasi sen, niin olisi hän sen tehnyt häntä säälien, koska hän alusta asti on tahtonut salata häneltä, Bobilta, koko asian, ja Bob tunsi ihailun sitä enemmän vaimoansa kohtaan kasvavan, mitä enemmän hän ajatteli, että tämä hänen vaikenemisensa varmaankin aiheutui vain hellyydestä häntä itseään kohtaan.
Anna rouva puolestaan mietiskeli paljon niinä pitkinä aamupäivinä, joina hän istui yksin kotona, ja pikku Georg juoksenteli ja leikki salissa silloin kun hän ei ollut koulussa. Hän oli kerrassa ihmeellinen lapsi. Yksinäisyys oli hänen opettanut elämään keskenkehittyneissä mielikuvitteluissaan. Hän leikki olevansa matkoilla, matkusti kauvas vieraille maille äitiä tervehtimään, joka asui siellä kaukana, jonne Georg saapui. Tai hän kierteli markkinakauppiaana. Hänellä oli tuhansia nokkelia kujeita, joko hän leikki rautatietä, höyrylaivaa, raitiovaunuja tai äitiä ja lasta, aina olisi äidin pitänyt olla mukana. Ja he molemmat huvittivat toisiaan oikeen mainiosti. Mutta tähän aikaan Anna rouva istui mietteissään ja senvuoksi hän ei ottanut osaa lapsensa leikkeihin niinkuin ennen. Hän vastasi hajamielisesti, ajatusten työskennellessä toisaalla, tapahtuipa usein, että hän pyysi raitiotiepilettiä vaikka Georg oikeastaan olikin konduktöörinä eli kysyi Georgilta mitä hevonen maksaa, vaikka he pitkät ajat jo olivat leikkineet äitiä ja lasta. Silloin Georg harmistui.
"Sinähän et leikikään", sanoi hän. "Sinä olet vain leikkivänäsi."
Ja lapsi voi jättää tähän hänet yksinään, ottaa kirjan ja alkaa lukea. Silloin palasivat ajatukset jälleen moninkerroin voimakkaampina ja vyörähtivät usein kyyneleetkin Anna rouvan silmiin, ilman että hän itsekään voi sanoa minkävuoksi.
Toisinaan hän melkein olisi toivonut Bobin rupeavan puhumaan kuin ennenkin. Se varmastikin kuohutti hänen mieltään ja tuntui hänestä pahalta. Mutta se oli vieläkin pahempi, vaikka Anna olisi kuinkakin toivonut, niin Bob oli vaan vaiti. Tuon pienen kahakan jälkeen, jolloin Anna oli pyytänyt hänen olemaan puhumatta Gösta Wicknerista, noudatti hän tätä toivomusta kerrassaan kiusallisen tarkasti.
Nyt sensijaan voi tapahtua, että molemmat aviopuolisot istuivat yhdessä, kumpikin työskennellen omissa ajatuksissaan, sanomatta sanaakaan toisilleen. Varsinkin se tapahtui illoin ja silloin kuluivat pitkäveteiset tunnit tyhjinä ja sisällyksettöminä. Bob istui kirjan ääressä ja Anna käsityönsä kanssa. Mutta Bobin ajatukset eivät seuranneet kirjan sanoja ja Annan ajatukset — niin, niillähän oli hyvää aikaa kierrellä omilla teillään. Omilla poluillaan ne liikkuivatkin ja syvä hiljaisuus vielä ikäänkuin pelotti heitä katsomasta tai puhuttelemasta toisiaan.
"Mitä sinä luet?" voi Anna rouva kysyä lopulta.
Ja Bobin täytyi katsoa, mitä hän luki. Sillä useimminkin hän oli sen unohtanut.
"Eikö sinulla ole mitään, jota lukisit ääneen, niinkuin sinä ennen teit?" kysyi Anna.
Bob nousi ylös ja velloi kirjahyllyä.
Mutta hän ei löytänyt mitään sellaista, vaikka hän kuinkakin velloi.
Tuntuipa oikein helpotukselta heille molemmille, kun kello löi salissa ja tuli aika käydä vuoteelle.
Anna rouva huokasi syvään ja Bob kuuli sen. Hän tunsi tukahduttavaa vihaa sydämessään ikäänkuin hänen vaimonsa olisi tehnyt hänelle jotain pahaa. Ja Anna rouva ymmärsi mitä hänen miehensä tunsi, voimatta kumminkaan auttaa häntä.
Vaarallinen seikka on, kun kaksi ihmistä, jotka rakastavat toisiaan, joutuvat molemmat pimeässä makaamaan valveilla ajatuksissaan, johtumatta kummallekaan mieleen puhutella toista. Asia muuttuu vieläkin pahemmaksi, kun he molemmat keskenään tietävät toisistaan. Silloin alkavat ne pahat ajatukset työskentelemään.
Nämä pahat ajatukset eivät oikeastaan olekaan mitään ajatuksia. Sillä ne eivät koskaan muodostu sanoiksi. Tunteet ne on, jotka työskentelevät, ja niillä on voimaa, ikäänkuin ne olisivat itsenäisiä vaikuttavia valtijaita. Niillä pienillä, näkymättömillä olennoilla, jotka alituiseen ovat tehneet ihmiselle kepposia, ei ole koskaan suurempaa valtaa kuin silloin kun kaksi kuolevaista, jotka kauvan vaieten vierekkäin ajattelevat katkeraa toisistaan. Toisen tunteet ärsyttävät ja kiihoittavat toisen tunteita. Toisen katkeruus siirtyy toiseen ja lisää katkeruuden moninkertaiseksi sen sielussa. Toisen suuttumus synnytti vihaa toisessa. Vihasta kehittyy vastenmielisyys ja vastenmielisyydestä inho. Vaikka aihe onkin vähäpätöinen, se ei merkitse mitään. Toisinaan näyttää siltä, ikäänkuin onnettomuus olisi sitä suurempi, mitä mitättömämpi sen ulkoinen aihe näyttää olevan.
Sellaisina hetkinä puhuu itse itselleen voimakkaammin kuin sanoin ja mitä silloin on puhuttu, vaikuttaa valtavammin, koska sellaiset sanat kumpuavat suoraan meidän syvimmistä tajuttomista tunteistamme. Toinen sielu voi silloin murtaa toisen sielun kuoliaaksi.
Ja se ei mitään lievennä, jos sellaisena yönä toisen käsi haparoi peitteellä löytääkseen ja puristaakseen toisen kättä. Hän, joka puristaa silloin toisen kättä, ei tee sitä senvuoksi, että hän olisi hellä ja katuen pyytäisi anteeksi. Hän puristaa senvuoksi, että hänen tuskansa ovat niin ylivoimaisia, että hänen täytyy saada tuntea elävän olennon ruumiillista lämpöä, olkoonpa tuo olento vaikka sama, jonka hänen ajatuksensa raivoissaan juuri musersi. Hän, joka sai sellaisen kädenpuristuksen, tietää kyllä sen ja maksaa sen aivan saman salaperäisen tuskan pakoittamana.
Sillä ei mikään ole kolkompaa, synkempää ja enemmän hirvittävämpää kuin hellyys kahden ihmisen väliltä on poiskulumaisillaan ja vaihtuu intohimoon, joka ärsyttää mielettömään taisteluun toisiaan ja itseään vastaan. Tämä ei ehkä koskaan tapahdu niin mieliä järkyttävästi muulloin kuin juuri hiljaisuudessa. Silloin kaksi ihmistä vaieten toisiaan murtaa julmemmin kuin metsänpedot, jotka raivoissaan raatelevat toistensa ruumista.
Ja vieläpä taistelu näyttää kestävän unessakin. Sillä aamun koittaessa jatkavat samat valvovat ajatukset työtään, jotka yöllä alkoivat, ja ajatuksista kehittyy tekoja, jotka vaativat ihmiselämää.
Jos ei moista ihmisten keskuudessa tapahtuisi, luulisin monen yhteentörmäyksen jäävän mahdottomuudeksi. Sillä todellakaan ei voi koskaan sanoa mitä tapahtuu ja toteutuu vain senkautta, että ihmiset ovat tehneet sitä ja sitä toisilleen tai ainoastaan sanoneet toisilleen niin eli näin. Ei Bob eikä Anna voineet myöskään tässä elämänsä käänteessä ymmärtää, mikä oikeastaan vieroitti heitä toisistaan. Bob ei tahtonut tunnustaa edes itselleenkään minkäänlaista hajaannusta tapahtuneen ja jos Anna rouva hieman asiaa ymmärsikin, niin hän ei missään tapauksessa puhunut siitä Bobille.
Olisipa Anna rouva vaan ollut enemmän äiti siinä merkityksessä, kuin muutamat naiset ovat, olisi hänen ollut helpompi osata itse ja samalla johtaa miehensäkin raittiimpaan silmäpiiriin niistä sokkeloista, joissa he molemmat haparoivat. Hän oli kyllä tavallaan äiti ja rakasti kiihkeästi lastaan. Hänen rakkautensa Bobiin oli kokonaan muuttunut ja melkeinpä haihtunutkin. Heille molemmille oli lapsi ollut vaan enemmän ääretön ilonlähde, joka enensi heidän onneaan toistensa seurassa, kuin yksilö ja lapsi, jolle heidän ensisijassa tuli molempien elää. Senvuoksi Anna rouva melkein unohti poikansa, kun tunsi eripuraisuuden hänen ja Bobin välillä kasvavan ja Georg eleli nyt enimmästi koulussa ja lastenkamarissa.
Anna rouva vietti sillä välin aamupäivänsä vierashuoneessaan katsellen väliin akkunasta ulos, josta hän voi eroittaa muutamia puitten latvoja Humlepuistosta. Hän tunsi epämääräistä pelkoa jostain, joka oli juuri tapahtumaisillaan, ja hän ajatteli Bobia. Kun Bob nyt oli poissa, heltyi Annan sydän kokonaan häntä näin ajatellessaan ja oli hyvillään ikäänkuin hän olisi ollut juuri hänet kadottamaisillaan. Tarvittiin vaan niin vähän hänet jälleen voittaakseen. Tarvitsisi vain sanoa muutama sana, ehkäpä yksi sana oikeaan aikaan ja he alkaisivat taas puhua toistensa kanssa kuin ennenkin. Kaikki muuttuisi entiselleen.
Anna rouvan sydän löi kuuluvasti tätä ajatellessaan.
Niin, hän ei voinut mielestään kauvemmin sietää sellaista elämää, jota he nyt elivät. Oli koko jakso pikkuseikkoja heidän välillään. Ennen oli ollut tapana edes kerran ennen päivällistä telefonoida toisilleen. Toisinaan telefonoi Bob ja toisinaan soitti Anna rouva itse. Tässä pienessä keskustelussa kumpainenkin kuvaili toisilleen ikävää yksinäisyyttään ja Anna oli ennen tottunut ikävöimään sitä hetkeä tavallisena aamupäivätapahtumana. Tämä tapa oli viime aikoina itsestään hävinnyt, Juuri tänä päivänä Anna rouva suri sitä, että se oli niin hävinnyt. Hän suri sitä niin voimakkaasti, että hän alkoi ikävöidä ainoastaan saada kuulla Bobin ääntä. Ja tämä ikävä lopultakin voitti hänet.
Anna rouva kuului niihin, joitten ei ole helppo ottaa ensi askelta ja se oli hänelle suuri voitto, kun hän nyt meni telefonin luo ja soitti.
Kaikeksi kummakseen hän kuuli kohta miehensä äänen.
"Kumma kyllä, kun sinä soitit", sanoi Bob. "Minä olisin juuri soittanut sinulle."
Annan sydän lakkasi ilosta hetkeksi sykkimästä. Hän oli ajatellut samaa! Hän odotti henkeään pidättäen.
Sitten tuli jatkoa. Hän ei voinut tulla kotia päivälliselle. Kokonaisia selityksiä, joita Anna ei kuullut.
"Oletko sinä pahoillasi? Miks'et sinä vastaa?"
"Ikävissäni! Eipä ensinkään! Hyvin tyytyväinen."
Koko elämä näytti Anna rouvasta tyhjältä ja sisällyksettömältä, kun hän jälleen ripusti kuulotorven paikalleen ja tuntui melkein kuin Bob kädenkäänteessä olisi pois pyyhkäisty hänen tunne-elämästään ja mailmastaan. Hän meni verkalleen paikalleen vierashuoneen pöydän viereen, kohoutti pikku Georgin vaatteita, jotka odottivat korjaamista. Poika itse istui matolla ja leikki pienillä vaunuillaan. Aurinko heitti akkunasta säteitään hyväillen hänen valkoisenkellertävää, pehmeää tukkaansa, mutta Anna ei tuntenut vähintäkään iloa siinä häntä katsellessaan. Hän tunsi epämääräistä vihaa sielussa, suuttumusta kaikkeen ja kaikkiin sekä ennen muita Bobiin. Näistä tunteista sukeltautui hänen mieleensä omituinen kiusaava ajatus, että hänen omassa elämässään oli jotain epäselvää. Kuinka hän on juuri tähän kotiin tullut vaimoksi ja äidiksi, kuinka se on tapahtunut. Hän muisteli niitä aikoja, jolloin hän vielä oli nuori tyttö ja vapaa; hän toivoi voivansa nähdä mailmaa samassa puoliselvässä, hyväilevässä päivänpaisteessa kuin silloinkin. Mitä varten tuo kaikki on poissa? ajatteli hän. Ja samassa juolahti hänen mieleensä kysymys: Mikä siihen on syynä, että minä juuri nyt sitä ajattelen?
Samassa hän säpsähti, kun telefoni soi jälleen. Hän luuli sitä Bobiksi, joka olisi katunut ja päättänytkin tulla kotia päivälliselle. Se olisi niin hänen tapaistaan. Anna rouva tunsi, jos hän nyt tulisi kotia, olisi se ollut hänelle vielä suurempi pettymys kuin jos hän todellakin olisi poissa. Hän meni vastenmielisesti telefoniin ja sanoi "halloo" sellaisella välinpitämättömällä äänellä, jota hän itsekin ihmetteli.
Hän säikähti kuullessaan iloisen äänen kysyvän: "Onko pikku rouva huonolla tuulella?" Gösta Wickner sieltä puhuikin ja silloin tunsi Anna itsensä oikeen iloiseksi. "Eikös mitä, ei hän ole huonolla tuulella. Vain vähän hermostunut." "Vai niin. Hermostunut vaan." "Voisinko minä saada tulla päivälliselle?" "Kas kuinka kiusallista, ettei Bob ole kotona." Gösta ei ollut kiihkeä, hän kertoi vaan tulevansa jonain toisena päivänä.
Mutta Anna rouva oli saanut päähänpiston, joka näytti antavan hänelle lujuutta. Hän pyysi Göstaa tulemaan päivälliselle, vaikkei Bob ollutkaan kotona. Hän pyysi häntä laverrellen kuinka se olisi hauskaa, jos hän tulisi.
Gösta Wickneriä ei ollut niin vaikeakaan siihen houkutella. Mutta kun Anna rouva nyt ripusti kuulotorvea paikoilleen, niin hänen sydämensä sykki ilosta.
Hän aikoi näyttää Bobille…
Itse asiassa ei ollut vähintäkään ihmeellistä, että Gösta Wickner tuli herra ja rouva Flodinin luo päivälliselle, vaikka talon isäntä oli poissa. Olihan se tapahtunut jonkun kerran ennenkin, eikä siinä ollut talonväki paremmin kuin vieraskaan huomannut mitään ihmeteltävää.
Viime aikoina oli sitäpaitsi tapahtunut se kumma, että Anna ja Bob tunsivat itsensä mitä iloisimmiksi niinä päivinä, joina he saivat tavata Gösta Wickneria. Hänen läsnäolonsa näytti karkoittavan ne sairaloiset mielikuvitukset, jotka koskivat heitä itseään ja aviopuolisoiden välit olivat niinä päivinä ennallaan. He muuttuivat luonnollisiksi, sopusointuisiksi ja helliksi toisilleen niinkuin ennenkin. Niin, jopa eräänä iltana kestailtuaan ravintolassa Göstan kanssa Bob pysähytti Annan keskellä katua suudellakseen häntä ja jatkoi senjälkeen matkaansa sanoen samassa sydämellisen iloisena:
"Eihän se mitään ole, Anna. Eihän se ole kerrassaan mitään."
Myöskin vaikutti siihen se seikka, että Gösta Wickner puolestaan oli melkein unohtanut kaikki, mitä hän oli Bobille salaisuutena kertonut nuoruutensa tunteista Anna rouvaan. Sitäkin selvempää oli, ettei Göstalla ollut eikä voinut olla vähintäkään aavistusta ystäviensä murtuneista väleistä. Kerran hän oli sitä seuraavalla viikolla tavannut Bobin yksinään ja silloin hän oli sanonut: "Sinähän muistanet, mitä olet luvannut, etkä kerro vaimollesi?" "Mitä?" sanoi Bob hänelle tavattoman oudolla maltillisuudella. "Niin, luonnollisesti sitä, jonka minä kerroin sinulle jouluna." "En sanaakaan! Minähän olen luvannut", vastasi Bob häikäilemättä. Tämän hetken perästä rauhoittui Gösta Wickner. Sillä kun muuten totuutta rakastava henkilö joskus on pakoitettu valehtelemaan, tekee hän sen niin vakuuttavasti, että ei kukaan voi epäillä.
Senvuoksi Gösta Wickner tunsi itsensä hyvin rauhalliseksi lähtiessään päivälliselle kahden kesken Anna rouvan kanssa ja Anna taas puolestaan olisi mitä vakuuttavimmin kieltänyt, että siinä olisi ollut mitään erityistä, jos sitä olisi kysynyt häneltä. Juuri tänään hän kuitenkin huomasi erikoisen merkitsevää siinä salaisuudessa. Hän tunsi viekoittelevaa ajatuksessa saada vieraita omin päinsä, joista Bob ei tietänyt. Hän nautti vapaudestaan, mitävarten hän ei sitten nauttisi omasta vapaudestaan ja käyttäisi sitä hyväkseen? Anna rouva tunsi aivan erikoisen vapauden halun virtailevan tänään itsessään ja hän nautti täysin siemauksin siitä, että hän oli nyt vain itse oma neuvojansa. Sitäpaitsi ei hän ennen päivällistä ehtinyt juuri ajatella muuta. Ensin oli Georg laitettava siistiksi ja sitten pöytä katettava hienoimmilla pöytäliinoilla ja kauneimmilla astioilla. Ja lopuksi oli Annan laitettava itsensä hienoksi.
Siihen tarvittiin enimmän aikaa. Sillä hän pukeutui itse uuteen, harmajaan, hyvin istuvaan kävelypukuun ja liiviin, jossa oli suuret ja uhkeat napit. Anna rouva ei koskaan nauttinut mielestään muusta niin paljon, kuin uusista puvuistaan. Hän tunsi itsensä niin hienoksi ja yhtä nuoreksi kuin hänen uusi, käyttämätön pukunsakin oli. Kaikki vanha, ikävä ja vähäpätöinen heitettiin pois kuin vanha pukukin, ja hän itse oli kerrassaan nuori ja iloinen, ja hän tunsi elämän hymyilevän itselleen. Hän tunsi ikäänkuin muuttaneensa takaisin omiin neitsyyspäiviinsä, kun hän käveleskeli uneksien ja vuotteli jotain erikoista tapahtuvaksi. Hän sitoi mustalla samettinauhalla metaljongin kaulaansa. Kapea musta samettinauha, joka upposi hieman kuulakan valkeaan ihoon. Metaljongissa oli Bobin valokuva ja Anna rouva oli niin riemastuksissaan, että hän suuteli koristetta ennekuin hän sitoi sen kaulaansa.
Kepein, joustavin askelin meni hän saliin ja siellä seisoi jo GöstaWickner myhäillen hänelle.
Anna rouva tunsi kasvojensa punehtuvan vain siitä yllätyksestä, että hän niin äkkiarvaamatta sai nähdä vieraansa. Hän kiiruhti pudistamaan hänen kättään.
"Oletteko jo tullut?"
Hän katsoi mielihyvällä järjestelyjä ympärillään.
"Täällähän on juhla. Ja miten hieno te itse olette!"
Gösta Wickner oli miettinyt syytä siihen kylmään äänen sävyyn, jonka hän kuuli huutavan halloota telefonissa. Hän oli valmistautunut näkemään epäjärjestystä ja sensijaan hän tapasikin täydellisen vastakohtaista. Seuraus siitä oli, että hän itsekin tuli kirkkaalle mielelle kaikesta siitä päivänpaisteesta, joka oli täällä häntä vastassa.
"Minä tahdon olla iloinen tänään", sanoi Anna rouva.
"Olkaa hyvä."
Hän otti vierastaan käsikoukusta ja vei pöydän luo. He nauroivat molemmat, puhuivat pari sanaa Bobista ja istuutuivat.
Siitä tuli iloinen päivällinen, pullo viiniäkin tuotiin pöytään. Kynttilät paloivat kruunussa ja akkunaverhot vedettiin alas. Kun päivällinen loppui, siirtyivät he Bobin huoneeseen, paperossit sytytettiin ja he lavertelivat kuin kaksi iloista lasta.
Kuten sanottu, olivat he ennenkin kahden kesken päivällisellä olleet, joten tapaus ei ollut uusi. Mutta Anna rouva ei ollut koskaan ennen tuntenut olleensa niin hyvällä tuulella kuin tänään. Hän huomasi Bobin häviävän ajatuksistaan sitä enemmän mitä kauvemmin päivällinen kesti ja hänen sydämensä yhä keventyi, kun hän sen huomasi. Ihmeellisesti, ei ensinkään tuskaisesti hän luisui pois hänen sydämeltään ja se sai hänet ajattelemaan, että Gösta ja hän istuivat kodissaan. Se oli heidän kotinsa ja kaikki mitä oli ollut, oli poissa ja unohdettu. Sitä ei ollut koskaan tapahtunut. Koko elämä oli heille ollut vain unta ja nyt he olivat valveilla. Kaikki tuntui hänestä niin keveältä ja ihmeelliseltä, melkein kuin uusi, virkistävä ruumiinlämpö olisi alkanut virtailla koko hänen olennossaan. Hän riemastui tuntiessaan itsensä niin keveäksi ja vapaaksi ja koko hänen pieni olentonsa säteili nuoruutta.
Kun he yhdessä menivät Bobin huoneeseen, oli kaikki tuo niin lumoavasti kutoutunut hänen mielikuviinsa, että Anna rouvan täytyi nauraa ääneensä omille ajatuksilleen.
"Mitä te nauratte", kysyi Gösta Wickner.
Anna oli ajatellut ja ajatuksensa niin kietonut mielikuviinsa, että hän olisi pitänyt aivan asiaan kuuluvana, jos Gösta silloin olisi laskenut kätensä hänen vyötäisilleen ja suudellut häntä kiitokseksi ruuasta. Sitä hän ei luonnollisesti voinut sanoa. Ja senvuoksi hänen silmänsä välkähtelivät monin verroin hilpeämmin, kun hän vastasi:
"Niin, tiedättekös, kun minä katsoin teitä selän takaa, niin te näytitte minusta niin naineelta mieheltä."
Anna rouva tunsi silmänräpäyksen joutuneensa lasiliukkaalle jäälle.Mutta hän sai samassa kykyä ohjata liikkeitään, joka yllätti hänetitsensäkin, ja äkkinäisellä käänteellä hän muuttui vakavaksi, taputteliGöstaa olkapäälle ja sanoi:
"Olipa oikeen hyvä, kun tulitte. Minä olin koko päivän niin seuransairas."
Hän hymyili ystävällisesti ja rauhallisesti, mieliala oli jälleen valoisa ja iloinen, joka oli tuskin silmänräpäykseksi äsken häiriytynyt. Gösta Wickner oli mitä paraimmalla tuulella ja alkoi kertoa. Hän kertoi kerrassaan erinomaisesti, ja hänellä oli koko varasto leikillisiä kaskuja ihmisten suhteista muistissaan ja ne vaikuttivat Annaan hyvää. Hän tunsi koko ajan siitä asti levänneensä, kun Gösta tuli. Syy tähän oli aivan yksinkertaisesti siinä, että Gösta Wickner oli kerrassaan Bobin vastakkainen luonne. Täällä ei ollut mitään hermoheikkoutta, ei sitä hentoa hellyyttä, joka aina kerjäsi vastausta. Ei mitään ärtyisää, kiusallisen arkaa, eikä vähintäkään tyytymättömyyttä, joka Bobissa alinomaan väijyi, niin usein kuin hän oli saanut jotain mietittävää. Gösta Wickner sai toisinaan olentoonsa eriskummallista luottamusta herättävää arvokkaisuutta, joka melkein voi vaikuttaa lämmittävästi, vaikka hänen ymmärryksensä oli sitä vähemmin nukuksissa. Voi sanoa, hän oli vahti itselleen. Hän voi olla ystävällinen, jopa osottaa hyvyyttäkin ystävilleen, mutta juuri niin harkiten, että hän tiesi, kuinka paljon hän sanoi ja miten pitkälle hän tahtoi mennä. Alinomaan sai hänestä sen käsityksen, että hän määräsi itse itsestään ja omista suhteistaan. Tämä ehkä alusta alkaen kaikkein enimmän vaikutti sekä kunnioitusta herättävästi että puoleensavetävästi Bobiinkin, ja nyt sai myöskin se Anna rouvan tuntemaan itsensä huvitetuksi hänen seurassaan. Hän tunsi ikäänkuin juovansa voimaa ja sielunrauhaa puhellessaan tuon miehen kanssa, joka oli niin varma itsestään ja jonka tasapainoa ei mikään voinut häiritä.
Ennenkuin Anna rouva huomasi sanojaan, olikin hän alkanut puhua Bobista Göstalle. Se tuli aivan ajattelematta ja hän melkein pelästyi, kun hän oli alkanut. Sillä sellaista ei koskaan ennen tullut kysymykseenkään hänen ja Bobin ystävän kesken. Ylipäätään ei Anna rouva ollut koskaan kenellekään puhunut miehestään tai tunteistaan häneen. Mutta Anna oli nyt tänä iltana sellaisella tuulella, jolloin tuntuu kaikki luonnolliselta ja senvuoksi hän puhui edelleen Bobista juuri senvuoksi, että Gösta hyvin hyvästi tiesi, kuinka paljon hän piti hänestä. Hän varoi taitavasti sellaista, josta olisi voinut huomata, mitä oikeastaan viime aikoina oli heidän välillään tapahtunut. Mutta hän puhui kuitenkin keventääkseen sydäntään uskomalla salaisuutensa Göstalle. Hän kertoi kuinka Bob oli herkkäluonteinen, ja helläsydäminen ja kadotti niin helposti tasapainonsa. Hän kiihtyi pienimmästäkin ja kun hän kerran jostakin tuli kuohuksiin, joutui hän pian pois suunniltaan.
Anna rouva kuvaili yksityisseikkoja. Hän kertoi ne iloisella tavallaan ja lisäsi:
"Ymmärrättehän, miten se voi tulla väsyttäväksi, kun kerran pitää ihmisestä?"
Anna rouva huomasi tätä kertoessaan juuri sanat sanottuaan niin merkillisesti vieläkin enemmän sydämensä kevenevän. Ja mitä iloisemmaksi hän tuli, sitä eloisammasti hän tunsi pitävänsä hänen ja Bobin yhteisestä ystävästä. Hän oli sydämellisesti kiitollinen ja tunsi Göstan ansioksi, että niin paljon painostavaa oli ikäänkuin solunut pois hänen näköpiiristään. Hän näki kaikki niin selvästi tänä iltana. Niin ihmeellisen kirkkaana.
Ja ensi kerran hän tuli selvästi ja rohkeasti ajatelleeksi:
"Miksei hän silloin ymmärtänyt enempi, kun Bob ensi kerran tuli hänen mailmaansa ja melkein heti otti vain hänen sydämensä?"
Anna rouvasta tuntui ihmeelliseltä, ettei hän silloin ollut mitään nähnyt. Joutuin, kirkkaana ja melkein koko mailma seuralaisenaan liukui tuo ajatus hänen aivojensa läpi. Se hävisi päiväpaisteisen ja pilvettömän hymyn viemänä yhtä helposti kuin se oli tullutkin.
Kun Gösta nousi mennäkseen, tuntui Annasta, ettei hän pitkän pitkiin aikoihin ole ollut niin onnellinen, ja nauroi sanoessaan:
"Ajatelkaahan, minä olen Georgin unohtanut kokonaan. Nyt hän on saanut nukkua yksin."
Gösta Wickner meni ja Anna rouva istuutui pianon ääreen. Hän soitti vanhoja kappaleita, joita hän oli silloin soittanut, kun hän vielä oli nuorena tyttönä ja koko elämä hymyillen vietteli häntä. Sävelet olivat saaneet uuden soinnun, jota hän mielestään ei ollut koskaan ennen kuullut. Hän toivoi oppivansa laulamaan, hänestä tuntui, että häneen sittenkin kätkeytyi hitusen lauluääntä, vaikka hän ei koskaan ennen ole sitä aavistanutkaan.
Silloin kuuli Anna rouva miehensä askeleita eteisestä ja lopetti äkkiä soiton nousten pianon äärestä. Tuskaisin tuntein hän ihmetellen huomasi Bobin läsnäolon häiritsevän hänen iloaan.
Kun mies jättää iloisen seuransa ennen illallista mennäkseen kotiinsa aivan yksinomaan senvuoksi, ettei vaimon tarvitse yksinäisyydessä ikävöiden viettää iltaansa, niin on hänellä oikeus toivoa edes hieman lämpöistä vastaanottoa, ja jos hän ei sitä saa, niin hän katkeroituneena syvästi sydämessään katuu kaunista tekoaan ja liikanaista jalomielisyyttään. Sillä ei mikään ole nolaavampaa kuin osoittaa tietämättään ystävyyttä, jota ei ensinkään ole kaivattu. Toinen seikka, jos itse on sekä herättänyt ystävällisyyttä että kohdellut hyvyydellä eikä sitten kunnioita mitä on kuitenkin vastaanottanut. Nainen tuskin voi halpamaisemmaksi tulla. Se on melkein ruminta, mitä ihminen voi tehdä, ja sellainen herättää suoranaista ivaa ja halveksumista, jota on synti kehittää paremmassa ihmissielussa.
Tällaista ja paljon muuta samantapaista kierteli Bobin aivoissa, kun hän tänä iltana kotiin saavuttuaan tervehti vaimoaan. Iloisena ja kevein mielin hän tuli, kun oli tavannut Göstan tiellä ja saanut tietää, ettei hänen vaimonsa ollut ollutkaan yksin. Tämä oli heittänyt yhden kiven Bobin sydämeltä. Sillä hän oli varmasti kuullut telefonissa vaimonsa äänessä jotain raskasta ja katkeraa ja toivoi mielipahan nyt olevan ohi.
Bob tuli sisään tyytyväisyyttä ja mielihyvää uhkuvin mielin. Hänellä oli niin paljon hauskaa, jota hän ikävöi saada kertoa vaimolleen. Hän oli jo edeltäpäin nauttinut ajatuksesta saada kuulla hänen nauruaan. Anna otti hänet ystävällisesti vastaan, mutta Bob oli odottanut hänen riemastuvan, kun hän tuli niin aikasin. Senvuoksi hän kylmeni äkkiä ja kun Bob kylmeni, niin ei ollut suuttumuskaan kaukana.
"Enkö minä olekaan tervetullut?" sanoi hän koettaen laskea leikkiä, joka ei kuitenkaan näyttänyt onnistuneen. Sillä lepyttävää hymyä, jota hän odotti, ei ilmennytkään hänen vaimonsa huulille. Hän vastasi vaan välinpitämättömästi: "Kyllä, varmastihan sinä olet tervetullut", mutta kun Bob oli toivonut olevansa ikävöity, niin vastaus ei tuntunut hänestä vähääkään tyydyttävältä.
Hän ilmaisi sen myöskin ja tällä kertaa hänen äänensä ei ollut enää leikillinen, vaan masentunut ja soimaava. Tämä teki Anna rouvan, joka hetki sitten oli tuntenut sydämensä niin keveäksi ja mielensä iloiseksi, jälleen tuskaiseksi ja hän sanoi senvuoksi onnistumattomasti hillityllä äänellä.
"Minä en olisi koskaan uskonut, että sinä tulisit kotia. Sinä olisit voinut hyvin kernaasti olla poissa, jos se sinua paremmin miellytti."
Tästä Bob ärtyi kylliksi ja hän ei voinut olla huomauttamatta, että hän oli tullut juuri vaimonsa vuoksi ja sellainen teko vaatii tunnustusta.
Bob ei voinut ymmärtää, miksi Anna rouva olisi pitänyt hänen viipymistä parempana, kun hän sanoo tulleensa ainoastaan hänen itsensä vuoksi, ja senvuoksi hän suuttui kovin, kun hänen vaimonsa aivan kylmäverisesti vastasi:
"Enhän minä ole koskaan sinulta sitä pyytänyt."
Bobista tuntui tuo tulleen sydämettömästä rinnasta eikä hän hetkeen kiukusta hämmenneenä saanut sanaakaan sanotuksi puolustuksekseen. Hän oli siinä määrin loukattu, ettei hän edes kyennyt puolustautumaan ja senvuoksi hän ei löytänyt muuta keinoa kuin antaa vaan sokeasti takaisin.
"Oletko sinä ollut yhtä herttainen Göstallekin", vastasi hän, "silloin minä en onnittele häntä."
Anna rouva kuohui sekä vihasta että sanoissa piilevästä ivasta.
"Eikö minulla ole oikeus tavata ystäviäni, kun sinulla kerran on oikeus käydä ystäviesi luona?" sanoi hän.
"Sitä minä en ole sanonutkaan", vastasi Bob rauhallisemmin.
"Et, mutta sitä sinä tarkoitit. Sen kuuli sinun äänestäsikin. Onko minulla oikeutta tai ei?"
Molemmat huomasivat menneensä liian pitkälle ja juuri se kiihoitti heidän vihaansa. Nämä sanat olivat vain alkua näytelmään, jossa sitten kaikkein kummallisimmat syytökset seurasivat toisiaan ja jossa toinen asiallinen vahti toisen hengenvetoa saadakseen tilaisuuden purkaa kaikki vihansa, joka vitkalleen oli hänessä itsessään sanoiksi muodostunut.
Tätä purkausta seurasi pitkä ja kiusallinen hiljaisuus, jolloin molemmat tunsivat elämässään tapahtuneen aivan uuden käännöksen. He istuivat siinä vierekkäin lähellä toisiaan, hikisinä huohottaen ja raivosta kalpeina. He tuijottivat kumpikin ihmetellen toisiinsa ja molemmat olivat näkevinään oudot kasvot, jotka tuntuivat heistä niin vierailta ja jotka he nyt vasta ensi kerran näkivät.
Anna rouva purskahti itkuun, suorana hän istui, antaen kyynelvirran vieriä poskilta rinnoille ja helmaan eikä kohottanut kättään kuivatakseen kyyneleitään. Mutta Bobin sydän oli kova tällä kertaa. Liikahtamatta hän nauttien kuunteli vaan hänen itkuansa.
Anna rouva nousi sitten mennäkseen huoneeseensa. Mutta ennenkuin hän meni, katsoi hän Bobiin ja sanoi.
"Sinä luulet, että minä voin hyvin helposti unohtaa sinut toisen vuoksi. Sinä olet sen sanonut ja sitä minä en koskaan unohda."
Siihen Anna rouva jätti hänet. Ja Bob istui siinä murtuneena ajatellen iloisen päivänsä surullista loppua.
Seuraavana päivänä kulkivat Bob ja Anna kierrellen toisiaan kuin kaksi pahantekijää, jotka tietävät saman rikoksen ja molemmin puolin syyttävät toisiaan sen alkuunpanijaksi. He olivat molemmat väsyneet ja kyllästyneet itseensä ja koko mailmaan, ja he tunsivat ikäänkuin tulevaisuuden näköpiiri olisi kutistunut yhteen heidän ympärilleen.
Aamiaispöydässä katkaisi Anna rouva äkkiä hiljaisuuden ja sanoi:
"Tällaistako olisi tapahtunutmeille!Ettäsinäjaminäolisimme voineet sanoa toisillemme sellaista! Kaikki muut, mutta emme vaan me."
Hän ei sanonut tätä vastausta siihen odottaakseen. Hän sanoi sen vaan vastauksena omille ajatuksilleen ja hänen katseensa solui Bobin ohi hänen taakseen huoneeseen.
Bob puolestaan ymmärsi kyllä ajatuksen sanoissa. Hän itse oli ajatellut samaa. Mutta hän oli niin kipeästi katkeroitunut, ettei hän voinut yhtyä niihin.
"Miksei meille niin hyvin kun muillekin?" sanoi hän sensiaan.
Pikku Georg istui heidän keskellään tähystellen vanhempiaan suurilla silmillään ja ihmetteli kovin, miksi he näyttivät niin ikävystyneiltä eikä pappa suudellut mammaa lähtiessään.
Vaikka Bob olisi kuinkakin tarkkaan sielustaan haeskellut, tuskin hän kumminkaan olisi ajatuksissaan löytänyt mitään niin vierasta kuin hän noissa sanoissaan lausui, jotka hän juuri oli päästänyt suustaan. Sillä se juuri nykyään lakkaamatta yhtenään kiinnitti hänen ajatuksiaan.
Että tämä oli tapahtunut juuri heille! Tämä oli Bobista niin käsittämätöntä, koko elämä alkoi tuntua hänestä suurelta ja ratkaisemattomalta arvoitukselta. Ennen oli kaikki näyttänyt hänestä niin yksinkertaiselta ja selvältä. Kaikki mikä koski häntä itseään, hänen vaimoaan, lastaan ja kotiaan, kaikkea sitä oli hän tuskin ajatellut toisin kuin lintu, joka laulaa kesällä, ajattelee auringonpaistetta ja tuoretta vihantaa, jotka viekoittelevat hänet visertelemään. Nyt hän sai niin paljon enemmän aihetta ajattelemiseen, hän tunsi ihmeellistä aavistusta tulleensa jollain kummallisella tavalla petetyksi. Hän ei tarkoittanut ensinkään, että hänen vaimonsa olisi hänelle uskoton edes ajatuksissaankaan. Bob voi jotain suutuksissaan sanoa sinne päin, mutta ajatella vakavasti sellaista — ei, sitä hän ei voinut. Kun Bob sanoi itselleen olevansa petetty, niin silloin siinä oli kokonaan toinen tarkoitus. Oli jotain, jota hän oli toivonut saavansa aina omistaa, joka nyt oli huomaamatta alkanut luisua hänen käsistään. Jotain lämpöistä ja jaloa hän oli vaalinut omaisuutenaan ja joka nyt päivä päivältä oli muuttunut yhä kylmemmäksi ja arvottomammaksi. Bob ei voinut koskaan sitä itsekseen lausua. Hän etsi etsimällä sanoja, jotka voisivat selittää sitä, mitä hän tarkoitti, mutta hän ei löytänyt. Hän tunsi vaan, että kaikista, joita hän yritti yhdistellä, puuttui sisällystä.
"Rakastaako hän minua?" ajatteli hän itsekseen virkahuoneessaan kirjojensa ääreen kumartuneena.
"Onko se mahdollista, että hän olisi kyllästynyt minuun?" Tätä ajatusta seurasi yhtäkkiä toinen:
"Rakastanko minä todella häntä?" Bob ei voinut vastata tähänkään kysymykseen ja hän koetti päästä siitä, koskei hän tohtinut ajatuksissaan muodostaa sellaista vastausta, joka häntä pelotti. Hän ei voinut elää ilman vaimoaan, siinä oli kaikki mitä hän tiesi ja tunsi, ja muuta vastausta hän ei myöskään voinut itselleen antaa.
Mutta niin paljon Bob tiesi, että hän ja Anna olivat alkaneet kulkea omia teitään ja että he olivat herjenneet kysymästä, mitenkä toinen eli toinen aikaansa vietti ja mihinkä hän sen kulutti. Anna rouva oli saanut omista oikeuksistaan sellaisen käsityksen, jota hänellä ei ollut koskaan ennen ollut, hän vaati vapautta itselleen, tarvitsematta selittää, mihin hän sitä käytti. Bob ei voinut hänen vaatimustaan kumota ja hänellä oli niin hyvä syy, että hänen oli vaikea vastustaa häntä. Samalla jätti Anna rouva hänelle yhtäläisen vapauden, jota hän ei koskaan ollut pyytänytkään eikä tiennyt mihinkä hän sitä käyttäisi. Hän tiesi yhtä vähän mihinkä hänen vaimonsa käytti vapautensa. Hän tiesi ainoastaan, että jos hän telefonoi aamupäivällä kotiin, niin hän varmasti sai odottaa vastaukseksi, että rouva oli mennyt ulos, ja jos hän iltapäiväksi esitti jotain huveja, niin oli hänen vaimonsa edeltäpäin jo kiinni työssään tai oli hänellä kaupungilla muita puuhia, jotka estivät häntä.
Bob kummeksi kaikkea tätä, mutta ei tohtinut epäillä eikä uskaltanut edes kysyä. Hänellä oli vain hämäränä käsityksenä, että kaikki oli murtunut pirstaleiksi ja toisinaan voi hän vaan ihmetellen odottaa jotain tapahtuvan. Sillä jotain täytyy tapahtua, joka lopettaa tällaisen elämän, siitä hän oli varma. Mutta mitä oikeastaan voisi tapahtua? Bob ei löytänyt vastausta siihen eikä voinut rauhoittaa itseään silläkään, että tuo levottomuus, joka häntä yötä päivää kidutti, oli vain luulottelua.
Bob istui eräänä iltana yksin kotona. Anna rouva oli mennyt vierailulle erään ystävättärensä luo ja Bobin piti työskennellä. Mutta työ ei tahtonut ottaa oikeen sujuakseen. Bob tunsi itsensä rauhattomaksi ikäänkuin hän olisi pelännyt onnettomuuden millä minuutilla tahansa voivan hiipiä ovesta sisään.
Ovi avautui ja pikku Georg pistäytyi sisään. Hän hiipi hiljaa, jottei häiritsisi isää, jolle hän tahtoi sanoa vaan hyvää yötä.
Bob nosti poikansa polvilleen ja alkoi jutella hänen kanssaan. Ja Georg alkoi kertoa vieraasta koirasta, jonka kanssa hän oli leikkinyt Humlepuistossa.
Bob istui hiljaa hyväillen poikansa hiuksia ja sillä välin sekavat ajatukset heräsivät ja hävisivät hänen aivoissaan. Mutta poika huomasi isän olevan hajamielisenä ja kysyi harmistuneena:
"Mikset sinä vastaa?"
"Mitäs minä vastaisin?" kysyi Bob ja koetti näyttää leikilliseltä.
"Ajattele vain hupaisesti", sanoi poika.
Bob tunsi tuon vastauksen omituisella tavalla koskevan kipeästi itseensä. Hän tunsi aina unohtaneen poikansa, tuskin tunsi häntä, ja lapsi nyt avoimella tavallaan soimasi häntä siitä.
Mutta Georg oli jo ruvennut ajattelemaan muuta.
"Miksei äiti nyt ole koskaan kotona?" kysyi hän.
Kysymys vaikutti Bobiin kuin ankara korvapuusti. Hän suuteli lasta kätkeäkseen tältä kyyneleitään, jotka pulpahtivat hänen silmiinsä, pisti pojan ovesta sisään ja pyysi hänen mennä nukkumaan. Senjälkeen hän nousi ylös ja sulki oven kahteen lukkoon, jottei kukaan voisi päästä näkemään kuinka kuohuksissa hänen mielensä oli.
Hänet valtasi uusi ajatus. Hänen vaimonsa alkaa unohtaa lastaan. Hän ei leiki enää pojan kanssa kuten ennen, hän tuli niin pian kärsimättömäksi kuin tämä pyysi hänen apuaan ja lähetti hänet aina lastenkamariin.
Oliko todellakin aina ollut niin, myöskin silloin kun hän toisinaan leikki pojan kanssa, hemmotteli häntä ja oli iloinen häntä hienosti vaatettaessaan?
Heidän keskinäinen rakkautensa, vieraat ystävyyssuhteet, huvit, henkiset harrastukset — kaikki tuo oli täyttänyt heidän elämänsä niin, ettei siellä ollut sijaa heidän omalle lapselleen, joka sai kasvaa palvelijain seurassa.
Siinä on syy heidän onnettomaan elämäänsä, ajatteli Bob ja päätti tarmokkaasti puhua siitä Annan kanssa. Kaikki muuttuisi toisin, ajatteli hän. Täytyy — — —
Bob puhui myöskin Annalle asiasta. Mutta se ei tullut kumminkaan paremmaksi. Hänen vaimonsa selitti niin jyrkästi kaikki, mitä hän esitti, tyhjiksi houreiksi ja luulotteluiksi, että Bobin täytyi lopulta myöntää Annan olevan oikeassa ja hänen itsensä väärässä.
Rauhallisemmaksi hän ei tullut kumminkaan. Vaimonsa sanoissa hän oli tuntenut hänen kylmyytensä.
Pari päivää sen jälkeen istui Bob eräänä sunnuntaina aamupäivällä Gösta Wicknerin luona Arsenalikadun varrella. Herrojen välissä oli pelipöytä ja Bob oli juuri voittanut pelin.
Se tapasi muutoin aina saada hänen hyvälle tuulelle. Mutta tällä kertaa näytti siltä kuin hän olisi voittanut tietämättään. Ja kun peli loppui, nousi hän pöydästä, ikäänkuin hän olisi vain odottanut pelin keskeyttämistä voidakseen saada tilaisuuden itse puhua.
Hän alkoi kertoa ystävälleen omista suhteistaan. Sitä Bob ei ollut koskaan ennen tehnyt. Hänelle ei ollut koskaan johtunut mieleenkään ilmaista edes sanallakaan kellekään elävälle ihmiselle, ettei kaikki ollut niin kuin piti hänen ja vaimonsa välillä. Senvuoksi olikin Bob äärimmäisyyteen asti kiihtyneellä mielellä, hän tuskin näki sitä, jolle hän puhui.
Olisipa Bob nähnyt, niin hän ei olisi mitenkään voinut olla huomaamatta sitä harmillista asemaa, johon Gösta Wickner huomasi joutuneensa. Hän, joka muuten oli tottunut hallitsemaan ilmeitään kaikissa olosuhteissa, sai polttavan punan koko kasvoihinsa. Nyt Gösta kumminkin kuului niihin, jotka tietävät voivansa tahdon ponnistuksella punastuksestansa päästä. Hän käytti myöskin tätä taitoaan ja kun Bob puhui kauvan, sai hän hyvää aikaa voittaakseen kasvojensa ilmeet jälleen valtoihinsa.
Kun Bob lopetti ja nosti katseensa, niin oli Gösta jo aivan rauhallinen. Vieläpä Bob luuli lukeneensa selvää osanottoa ystävänsä ilmeissä. Oli hetken hiljaisuus, jolloin Bob odotti saavansa kuulla, mitä ystävällä oli sanottavaa. Hän odotti Göstalta neuvoa, neuvoa, joka kenties tekisi kaikki hyväksi. Jonkunlaisella epätoivoisella tarmolla hän oli takertunut tähän ajatukseen, pelaaminen oli vain ollut tyhmä tekosyy, jota hän käytti puhelimessa ilmoittaessaan tulostaan ja hän oli koko ajan katunut, että hän oli ottanutkaan sitä suojakseen.
Gösta Wickner luonnollisesti ymmärsi nyt hyvin hyvästi kaikki ja itse asiassa hänen todellakin vilpittömästi tuli sääli Bobia. Se sopi niin mainiosti tuohon hänen teoriaansa, että kaikissa avioliitoissa ilmenee sairaloisuutta, onnellisimmassa tapauksessa käännekohta — mahdollisesti myös käännetapauksia. Hän kehitti aivan luonnollisesti tämän käsityksensä Bobille ja sanoi, että hänen mielipiteensä mukaan luultavasti ovat kaikki avioliitossaolevat elämässään kokeneet samanlaista.
Mutta Bob pudisti päätään. "Miten se voi olla mahdollista?" sanoi hän."Voiko rakkaus huonota vihaksi?"
"Kyllä", vastasi Gösta. "Minähän en kyllä ole ollut naimisissa, mutta niin Relling sanoo. Niin, minähän en voi kokemuksesta sitä tietää. Mutta kun kaksi ihmistä menee naimisiin yksinomaan rakkaudesta, niin tuntuu se minusta aivan luonnolliselta. Mutta järjellinen avioliitto — se on kerrassaan toista. Silloin yhtyy kaksi ihmistä senvuoksi, että he ovat huomanneet sopivansa toisilleen, ja kumpikaan ei vaadi enempää kuin toinen voi antaa."
"Mutta jos luonto herää eloon ja vaatii osaansa", sanoi Bob, joka ei nyt kärsinyt minkäänlaisia hyökkäilyjä rakkauden kimppuun.
"Se tapahtuu verrattain harvoin", vastasi Gösta. "Mutta kun rakkaus yhdistää kaksi ihmistä — se on samaa kuin luottaa häilyvään luonnonvoimaan. Toisena päivänä se on hyvä ja toisena paha. Toisena päivänä se hyväilee ja toisena puree. Onneksi olemme kehittyneet jossain määrin lannistamaan luonnonvoimia. Tässä se merkitsee niin paljon, että kun luonnonvoimat ovat raivonneet aikansa, niin asettuvat ne rauhaan ja silloin palaa onnikin takaisin."
"Niinkö luulet?" kysyi Bob.
"Aivan varmasti", oli vastaus. "Tehän olette olleet naimisissa jo yksitoista vuotta? Silloin olette ehtineet kyllästyä rakkauteenne. Ja sitten tulee reaktioni. Se on kerrassaan luonnollista. Kun se on ohi, ei kumpikaan teistä ymmärrä sitten, mistä te olette oikeastaan riidelleet."
Bob istui ja kuunteli ystävänsä sanoja ja ihmeekseen huomasi niitten rauhoittavan häntä. Hän tunsi ihmeellistä helpoitusta, ikäänkuin olisi saanut heittää raskaan kuorman sydämeltään ja hän tahtoi saada kiitokseksi siitä puristaa sydämellisesti ystävänsä kättä.
Gösta Wickner ei ollut huomaavinaan sitä, vaan istui muka ajatuksissaan. Muutamista syistä hän oli viime aikoina saanut hieman epäluuloa, jonka hän tahtoi mielellään varmentaa eli päästä vapaaksi siitä.
Hänellä oli senvuoksi vakava aikomus saavuttaa uutta luottamusta, kun hän kysyi:
"Sinä et tiedä mitään erikoista syytä apeamielisyyteenne ja teidän välisiin rettelöihinne?"
Nyt tuli Bobin vuoro punastua ja hän tunsi tarvetta saada tehdä kaikki selväksi, olla täydellisesti rehellinen ja päästä kaikesta, joka painoi häntä, ja hän sanoi:
"Minä todellakin olen ollut kerran epärehellinen sinua kohtaan. Muistatko, kun sinä minulta kysyit, olenko minä pitänyt sanani ja ollut vaiti Annalle siitä, jonka sinä kerroit itsestäsi minulle?"
Gösta Wickner nyökäytti päällään ja hänen silmänsä saivat kiivaan läpitunkevan ilmeen.
"Minä en voinut vaieta", sanoi Bob häveten, "minä kerroin todellakin Annalle, mitä sinä olit uskonut minulle. Sinä ymmärrät, se tuli aivan itsestään. Ja minä muuten uskon, että häiriöt meidän välillä ei ole missään yhteydessä sen kanssa. Kuinka se voisi olla mahdollistakaan?"
Eriskummallinen ilme välähti Göstan kasvoille, ilme, joka yhtä hyvin saattoi olla hymy kuin irvistyskin. Mutta hänen katseensa muuttui samassa läpipääsemättömäksi ja solui syrjään, ennenkuin Bob ehti sitä tavata.
"Se kumminkin oli kirotun tyhmästi", sanoi hän.
"Kyllä, mutta miksi?" kysyi Bob.
"Niin", sanoi hän rauhallisesti. "Muuten olisin minä ehken voinut puhua asiasta vaimosi kanssa. Ja se olisi mahdollisesti ollut hyvä teille molemmille. Nythän se ei ole enää ajateltavissakaan."
Bobin täytyi myöntää Göstan olevan siinä aivan oikeassa. Mutta lähtiessään hän ei tuntenut itseään vähääkään rauhallisemmaksi kuin tullessaankaan ja hänen rauhattomuuteensa sekottui hämärää epäilystä.
Gösta Wicknerillä oli tähän aikaan paljon liikeasioita. Hän kulki kuin kuumeessa, aivot täynnä liikesuunnitelmia. Ensi kerran elämässään hänelle oli juolahtanut mieleen ajatuksia, jotka todellakin näyttivät voivan tehdä rahaa. Eräänä päivänä tuli nimittäin Gösta Wicknerin luo muuan mies, jonka hän oli jo kauvan tuntenut kiinnittämättä erikoisesti sen parempaa huomiota häneen kuin että eräässä kahvilan nurkassa tehdyn pikaisen tuttavuuden jälkeen olivat vaan satunnaisesti muutamia kertoja ulkona toisiaan tavanneet. Tämä mies kääntyi Gösta Wicknerin puoleen, jolla hän tiesi olevan vaikutusvaltaa liikemailmassa ja tarjosi hänelle patenttia ostettavaksi.
Gösta Wickner otti ehdotuksen vastaan hyvin välinpitämättömästi, koska hän tiesi patentteja olevan kyllä paljon, mutta rahapohatoita harvassa. Mutta mitä enemmän hän tutustui siihen ja mitä kauvemmas hän laskuissaan ehti, sitä enemmän hän mieltyi siihen. Hän pyysi patentin huostaansa kahdeksaksi päiväksi, jolloin hän ei ehtinyt muuta ajattelemaan ja lopuksi hänelle selvenikin, että tässä oli kysymys miljoonista. Siinä oli Fenix lintu kätkeytyneenä patentin äärettömyyteen, jonka eteen todellakin ansaitsi työskennellä. Tämä ajatus muutti Gösta Wicknerin mailmankatsomuksen kokonaan ja antoi hänelle sellaista elämänhalua, jota hän ei ennen ollut tuntenut. Kuinka olikaan hänen mielikuvituksensa työskennellyt, kuinka olikaan hän taistellut itsensä kanssa sietääkseen sellaista elämää, jota hän oli tähän saakka elänyt? Työskennellä muitten hyväksi! Rikastuttaa pankkia! Omasta puolestaan aina tyytyä vähäpätöiseen palkankorotustoiveeseen ja ehkä saada täytettyään viisikymmentä vuotta juhlapäivällisen johtokunnalta ja mitätön kunnialahja! Mitä merkitsee kaikki tuo? Juomarahoja hienommassa muodossa.
Gösta Wickner seisoi rannalla katsellen miljoonien vyöryvän ohitsensa, mutta ei voinut ryhtyä niihin käsiksi ja täyttää niillä omia taskujaan. Hän oli oppinut arvostelemaan virran suuntaa, mittaamaan sen voimaa ja tarkastelemaan, ett'ei vaan järkevänä miehenä sokeasti heittäytyisi tuohon virtaan, joka vaatii häneltä pyörteisiinsä paljon kovia kolikoita.
Nyt huomasi hän vasta hetken tulleen käydä asiaan käsiksi.
Hillityllä kiihkolla, joka vain on mahdollista niille ihmisille, joilla on niin voimakas arvostelukyky, että se voi hillitä liiallisen mielikuvituksenkin, antautui Gösta Wickner nyt tarmokkaasti työhön, joka tarvittiin tuon suuren suunnitelman toteuttamiseen. Hän ei ollut koskaan tähän asti käyttänyt hyödykseen niitä monia ystävyyssuhteitaan, joita hän oli vuosien kuluessa koonnut, vaan oli hän kuten pelaaja säästänyt hyvät korttinsa oikealle hetkelle, jolloin niitä tarvitaan. Gösta Wickner ymmärsi tämän hyödyn ja tiesi myöskin, että kun hän, joka ei ollut koskaan käyttänyt vuoroaan ennen kuin sillä silmänräpäyksellä, jolloin hän oli varma voitostaan, koetti koota osakkaita taloudelliseen yritykseen, olisi hänellä oleva sellainen salaperäinen loiste, joka on siinä, että kaikki mainitsevat miestä kelpoisena voimana senvuoksi, ett'ei tuo ihminen ole aikaan saanut kaikkein katkerinta. "Suuri on se, joka ei liiku, vaan suuresti vaikuttaa", sanoi Gösta Wickner Hamletin sanoilla, hymyillen itselleen. Ja tämä järkevä mies, jonka ajatuksissa mitä aineellisempien ponnistusten keskellä oli sijaa Shakspearen runollisille lauseille, antautui nyt koko tarmollaan voittamaan suurta voittoa elämän arpajaisissa.
Koko taito oli siinä, koota rahaa niin, että ne, jotka rahojaan luovuttivat siihen, uskoisivat ansaitsevansa ne takaisin moninkertaisine korkoineen, vaikka hän itse todellisuudessa jättäisi heille ainoastaan välttämättömimmästi liikenevät osat suuresta voitostaan. Saavuttaakseen tämän päämaalinsa teki Gösta Wickner asiansa ja itsensä mitä luotettavimmaksi kullekin yhtiömiehelle. Hän sai heidät puolelleen näyttelemällä alinomaan selviä papereita tehden samalla lyhyitä ja vaikuttavia suullisia lisäyksiä, joissa ei tuntunut jälkeäkään liiotellusta mielikuvituksesta ja senvuoksi hän voittikin kaikkien luottamuksen. Mutta itselleen hän alinomaa säilytti niin paljon kuin hän tahtoi säilyttää. Ja se mitä hän säilytti, oli juuri hänen oma salaisuutensa, joka antoi hänelle joustavuutta ja sanomatonta onnea.
Tällaista onnea voi vain kokea erään luonteiset miehet, mutta se on lähellä sitä hallitsijailoa, joka on tehnyt onnettomuuksia historiassa. Tämä onni antoi Gösta Wicknerille paitsi loistavan tulevaisuuden mahdollisuutta myöskin nuoruutta, ikäänkuin hän olisi ollut rakastunut. Onnistumisen varmuus valoi hänen vereensä nuorteaa virkeyttä ja hän kulki pirteänä iloiten ikäänkuin hänen elämänsä vasta nyt täytettyään kolmekymmentäkahdeksan vuotta olisi oikeastaan alkanut.
Tätä eriskummallista nuorteaa virkeyttä, jonka tuo kerrassaan kylmäverisesti edeltäpäin laskettu menestys alussa sai, ei Anna rouva ensin oikein sietänyt, se herätti hänessä omituista kateuden tapaista myötätuntoisuutta. Siitä pienestä kahden kesken vietetystä päivälliskestistä saakka, jolloin Anna rouva oli puhunut Göstalle miehestään, oli Göstan ja hänen välillään solmittu sellainen suhde, joka syntyy salaisuuksien uskomisesta toisilleen. Kun nuo kolme ystävystä tapasivat yhdessä toisensa, voi tapahtua, että Bobin sanoessa jotain tai muistellessa menneitä tapahtumia, Anna rouva ja Gösta salaa, ymmärtäen toisiaan vaihtoivat silmäyksen, joka sai veren kuumana syöksymään heidän suonissaan. Ja jos Bob jätti heidät silmänräpäykseksikään kahden kesken, niin alkoi aivan kuin itsestään keskustelu heidän välillään, joka, jos Bobin askeleet kuuluivat viereisestä huoneesta, keskeytettiin tai vaihdettiin kerrassaan toiseen, kuin mitä se oikeastaan oli koskenut.