—En!sanoo tyttö lujasti, mutta vetää häveliäästi peiton silmiinsä saakka japyörähtää selin.
— Kuule Oihonna, kummallinen asia, jatkaa Orjo, — sano minulle rehellisesti:olitko sinä äsken minun luonani?
— Mitä sinä hulluttelet? mutisee tyttö.
— Sinäolitminun luonani! sanoo Orjo.
— Älä viitsi, Orjo!
— Sinäolitminun luonani! vakuuttaa aviomies. — Ilmielävänä! äsken!
—Mene pois, Orjo!
— Pelkäätkö?
— En!
— No älä siis käske pois. Anna minun edes istua hiukan. Minä en ole nukkunut koko yönä. Minulla on niin äärettömänikävä…
Tyttö ei sano mitään.
— Oihonna, älä ujostele, anna minun pidellä sinua kädestä.
Hän tavottelee tytön kättä, mutta tyttö kätkee sen.
Orjo istuu hievahtamatta, puhumatta. Tyttö makaa selin häneen, peitto hiuksiin asti vedettynä. On niin äärettömän hiljaista että luulisi lastenkin kuolleen. Vaalea kesäyö kajastelee huoneessa.Eikä mitään tapahdu. Mutta syvän hiljaisuuden takana, miehen rinnassa, hermostossa, aivoissa, järjessä ja sydämessä riehuu kova taistelu. Mitä minä teen? Miksi en tee jotakin? Juuri nyt? Juuri tällä hetkellä?
— Mene nyt, Orjo hyvä! lausuu tyttö rukoilevasti peiton alta.
Yksi ainoa äänen siveä sulosävy tekee Orjosta hyvän ihmisen.
Hän menee. Palaa huoneeseensa, panee lasioven kiinni ja nukahtaa aamu-uneen.
Palvelijatar kolkuttaa ulko-oveen, tuopi raskasta teetarjotinta.
Orjo säpsähtää:mitähänpalvelijatar mahtaakaan ajatella, kun ovi onsisäänpäin säpissäja he, Oihonna ja Orjo, lukkojen takana — kahden.
Oihonna vielä makaa, odottaa että Orjo ensin pukeutuisi.
— Oihonna! sanoo Orjo lähtiessään alakerrokseen täydessä juhlapuvussaan. — Älä huoli kertoa sitten kotona että minä istuin sinun vuotees reunalla. Tiedäthän että Mirjam on siinä tilassa…
— Enpä tietystikään! vastaa Oihonna.
Orjo ei huomaa neidon äänessä mitään muutosta. Ja hän iloitsee ettei Oihonna ole hänen suhteensa sen ujompi. Vielä likemmäs hän häntä tahtoisi päästä, vielä likemmäs — hän tahtoisi tehdä Oihonnasta suloisenvälittäjänitsensä ja Mirjamin välille. Tyttö on varmasti kaitselmuksen lähettämä pelastaja, sovittaja ristiriidassa…
* * * * *
Seuraava yö.
Oihonna ja Orjo ovat olleet kylän herrain ja naisten seurassa. On leikitty ulkoilmassa avaralla nurmipihalla ja oltu hurjalla tuulella. Oihonna on ollut leikin kuningatar ja Orjo leikin kuningas. Sillä molemmat ovat mainioita kilpajuoksijoita eivätkä helposti antaudu kiinni. Molemmilla taipuu ruumis äkkikäänteissä, molemmilla on vahvat keuhkot. "Te olette pulska pari", ovat muut kilpajuoksijat tunnustaneet. Oihonna on johtanut uutta leikkiä "Kolmas pyörä pois" ja nauranut sydämensä pohjasta. Orjo on tuntenut itsensä tänä juhannusiltana kymmentä vuotta nuoremmaksi, jollei vieläkin nuoremmaksi kuin silloin kun hän meni kihloihin Oihonnan sisaren kanssa. Jospa hänsilloinolisi ollut näin vahva! Näin elämänhaluinen ja seuravilkas? Ja jospa hänen eteensä silloin olisi sattunut noin komea tyttö —!
Hän ei voi olla ajattelematta Oihonnaa. Oihonna on — sen hän huomasi vasta ulkoleikissä — hurmaava. Kummallista ettei hän sitä ennen ole huomannut! Kyllä hän on tiennyt että kälytyttö on nuori, mutta ei hän ole ennen tiennyt että hän myös todella voi viehättää miestä. Hän on pitänyt häntä kiukkupäisenä, rumanpuoleisena tyttönä — ja nyt yhtäkkiä? Valkoinen leninkikö, valkoiset jalkineetko — nuo neitseellisesti ulospäin ponnahtelevat jalatko sen tekevät? Ei — he kuuluvatsielullisesti, salaperäisesti yhteen — hän ja Oihonna — siitä tämä kasvava kiintymys.
Orjo on salaisesti huumeissaan ja äärettömän onnekas ettei Oihonna ole mitään huomannut toisen yön nukkumisesta. Ettei hän siitä ole puhunut alakerroksessa eikä pyytänyt uutta yösijaa.
He astuvat taas yhdessä Oihonnan huoneeseen ja menevät pohjan valoisan akkunan eteen.
Ja Orjo alkaa puhua.
Hän puhelee nyt Mirjamista. Uskoo Oihonnalle nykyiset huolestuneet tunteensa Mirjamin suhteen. Mainitsee muutamia piirteitä Mirjamissa. Selittää, millä tavalla Mirjam on häneen vaikuttanut. Koko hänen elämäänsä! Ja mitä siitäolisivoinut tulla, jos Mirjam olisi ollut vähän toisenlainen. Edes vähänkään…
— Miksikä menitte naimisiin? sanoo Oihonna.
— Niin, miksi! sanoo Orjo alakuloisesti. — Tiedätkö, Oihonna, minun piti joutua onnellisimpaan avioliittoon — juuri minun — minulla oli siihen edellytykset…
— Ja minä luulen, Orjo, sanoi Oihonna jollakin tavoin pidättäen itseään, että sinunlaisesi miehen kanssa ei kestäisi kukaan muu kuin — Mirjam.
— Mitä sinä puhut, Oihonna? huudahtaa aviomies. — Senkö tähden vain että hän on sisaresi, sinä teet hänestä parhaan?
— Niin, vastaa Oihonna kiivaasti, minulle tekee niin pahaa, kun sinä arvostelet Mirjamia!
— Minähän koetan vain selittää asemaani. He ovat pitkän aikaa vaiti.
— Mene nyt nukkumaan, Orjo! sanoo Oihonna.
— En mene, sanoo Orjo jäykästi, alakuloisesti. — Sinulle juuri minä tahdon puhua. Tiedät että Mirjam on raskaana…
— Mutta herrannimessä, miksi saatat hänet siihen tilaan iskeeOihonna säälimättömästi.
Orjo iskee häneen silmänsä sanojen asemesta. Sitten hän sanoo:
— Sinä et ole naimisissa, Oihonna, etkä vielä tiedä avioliiton salaisuuksia.
— Enkä tahdokaan tietää. Mene nyt!
— Oihonna! sanoo Orjo hetken mietittyään tytön kiihkoa. Suo anteeksi että sinua valvotan, mutta tämä on ehkä niitä harvoja tilaisuuksia, jolloin saan sinulle vapaasti puhua. Oletko ajatellut että Mirjamin ja minun välit ovat jo sellaiset…
— Ottakaa avioero! sanoo Oihonna. Ja sitten hän kuin itsekseen huokaisee:
— Voi jos Mirjam saisi edes kuolla. Sellaisten kärsimysten jälkeen…
— Ja sinä Oihonna uskot tietysti että Mirjam on viaton ja ettei minulla ole kärsimyksiä.Minulla!sanoo hän painostavasti samalla tuntien kuinka mahdotonta ihmisen on todistaa kokemuksiaan toiselle.
— Uskon kyllä, mutta…
He keskustelevat ja väittelevät yli puolen yön. Väliin tyttö luottavasti kirkkain silmin katsoo Orjoon, sisarensa mieheen, ja muuttaa äänensä lempeäksi.
Vihdoinkin ojentaa Orjo kätensä ja Oihonna tarttuu siihen. Orjo pitelee tytön kättä tavallista kauvemmin omassaan ja sanoo:
— Minä tahdoin vain nähdä, oliko sinussasydäntävai ei. En mitään muuta tarkoittanut. Eikä sinun tarvitse peljätä että minä tänä yönä tulen sinua häiritsemään.
Hän vetäytyi lasioven taa ja meni pian vuoteeseensa. Unta odotellessa kaikui hänen sydämessään vain yksi lause Oihonnan suusta: "Mirjam sinusta aina on puhunut niin lämpimästi — se ei voi olla muuta kuin rakkautta."
Oh tätä helvetinpolttavaaristiriitaa!Miksi eivät ihmiset edes avioliitossa ole sitä mitä he todellisissa tunteissaan ovat? Kaikkialla naamarit!
Orjo nukahti väsyneenä. Mutta tänä toisena yönä oliOihonnan vuoro valvoaja hikoilla vuoteessaan.
35.
Kesä oli kauneimmallaan. Nurmi tuoksui, lehtipuut lemusivat pöyhistelehtien rannoilla, linnut liversivät kiitosta poikueista, jotka olivat kohta valmiit lentämään pesästään — vesilinnuilla uivat poikueet pitkänä jonona perässä.
Laine oli haalea ja kimmelsi raukeana, aurinko paistoi huumaavan kuumasti. Ja erämaan saaren vehmaita rantoja kiersi jättiläisseppele ummuilleen puhjenneita helakanpunaisia orjan ruusuja, joiden juurilla hohteli lumivalkoinen kaino kielonterttu, levittäen suloista, väkevää tuoksua läpi vakavan havumetsän.
Sellaisena päivänä Orjo ja Oihonna läksivät Ulpukkasaaresta noutaaksensa postin kylältä. Kun he jo olivat menossa puolivälissä salmea, huusi Mirjam heidän peräänsä:
— Mitä varten Oihonnan piti mukaan? Eihän tuo soudakkaan! Yhtä hyvinhänminävoisin istua perässä joutilaana.
Orjo oli henkeään pidättäen ja airoja koholla lepuuttaen kuunnellut, kun Mirjam alkoi huutaa. Nyt hän mitään vastaamatta laski aironsa veteen ja nykäisi venheen voimakkaaseen liikkeeseen.
Oihonna näytti neuvottomalta eikä osannut mitään vastata sisarelleen.
— Siinä se taas oli, äänsi Orjo kuin itsekseen.
Mutta kuta edemmäs he pääsivät saaresta, jossa Mirjam eleli lasten kanssa, sitä iloisempi mieliala valtasi väkistenkin kummankin. Luonto oliliian kaunispitääksensä heitä siinä synkässä mielentilassa, jonka nykyään joka päivä Mirjamin ja Orjon välinen hermotila vaikutti. Tuntui vapauttavalta päästä pariksikaan tunniksi irti kotihengestä! Oihonna tunsi sen yhtä hyvin — Oihonna, jonka täytyi auttaa Mirjamia lastenhoidossa ja jonka hermot eivät kestäneet yövalvontaa senkään vertaa kuin lasten äidin.
Orjo, soutaessaan etuteljolla, alkoi kertoa iloisia juttuja Oihonnalle. Ja Oihonna innostui kyselemään, vieläpä poikkesi tavallisesta umpimielisyydestään ja kertoi hänkin puolestaan tuttavuuksistaan. Kertoi uljaasta laulajanuorukaisesta, joka oli hänen kanssaan leikkinyt kuin lapsi.
— Ei olisi kummallista, jos häneen kaikki tytöt rakastuisivat!Hänellä on niin kauniit silmät.
— Pyh! pani Orjo ylimielisesti. — Kaikenlaisia mamsselleja sinäkinOihonna ihastelet.
— Annas nyt minäkin soudan! pyysi Oihonna äkkiä ikäänkuin muistaenMirjamin sanat.
— Tule vaan, sanoi Orjo ja asettui itse venheen pohjalle olkihattu silmäin päälle, mutta niin että voi tirkistää soutavaan neitoon. Ja siitä hän sitten alkoi lasketella yhä hauskempia juttuja.
— Sinä olet mainio! kehui Oihonna nauraen.
— Ja tämähän on kerrassaan ihanteellista syntisten vaellusta, riemuitsi Orjo, — antaa nuoren tytön kauniina kesäpäivänä tuuditella itseään yli ulapan. — Kuules Oihonna, me taidamme nyt soutaa suoraan paratiisiin…
Hän iski katseensa iloisesti niin syvälle Oihonnan silmiin ettei tyttö ehtinyt eikä nähtävästi tahtonutkaan niitä sulkea tuolla ennenmainitulla sulkulaitoksella.
"Oihonna on suloinen", ajatteli aviomies. "Jumala on hänet lähettänyt minulle Mirjamin katkeruuden balsamiksi. Minun on niin helppo ja hyvä olla Oihonnan kanssa, kuljinpa missä hyvänsä. Minun ei tarvitse kuin katsahtaa häntä silmiin ja saada yksi vastakatse, niin kaikki hätä ja onnettomuus sielussani tyrehtyy ja minä kiitän Jumalaa että elämässä sentään on auringonsäteitä."
— Oihonna, joko väsyt? Sinä soudat hurjasti. Kyllä minä tulen…
— Lepää sinä vaan, maalarimestari. Ja tyttö souti raittiisti. Kun he olivat saapuneet kylän rantaan, niin he kaahlimalla molemmat astuivat alas venheestä nauttien lämpöisestä rantavedestä.
— Ihan tekisi mieli uimaan! sanoi tyttö. Jos uitaisiin yhdessä? laski mies pilaa.
— Jää sinä uimaan — minä menen edeltä postiin.
Mutta he menivät yhdessä, istuivat kumpikin tienreunaan toinen toiselle puolelle rantatietä ja panivat jalkineet jalkaansa ennenkuin astuivat sisään kylän piiriin. Rinnakkain he sitten — valkoisissa jalkineissa — astuivat kylän raitille.
Ja minne mies meni, sinne seurasi neitokin, ja Orjosta tuntui että Oihonna häntä piti hyvänä ystävänä, joka tiesi mitä tahtoi. Tuttavat katsoivat heitä hymyhuulin, uteliaat kurkistivat akkunoista, kauppiaat olivat heille kohteliaat…
Miksi heistä yhtäkkiä niin väkevästi tuntuikaan että he kuuluivat yhteen,he— juuri he, kuvitteli Orjo tytönkin puolesta, — vaikka kohtalo heidät oli eroittanut ennenkuin yhteenkuuluvaisuus tuli selville? Tyttö muka tunsi sen itsetiedottomasti — hän ei olisi sitä ikinä kenellekään tunnustanut! — mutta Orjo sekä tunnusti sen itselleen että oli valmis tunnustamaan sen koko maailmalle… Hän, Orjo ja tuo Oihonna, olivat muka jumalallisen järjestyksen mukaanluoduttoisilleen…
Se oli suloinen pyörrytys kesähelteessä suurten kyläkoivujen siimeksessä. Orjo ei tehnyt itselleen selkoa, mitä hänessä paraikaa tapahtui, hän antautui huumeelleen ja nautti myötävirrasta, ja hänestä näytti että tyttö laski huimaa vauhtia sitä samaa myötävirtaa hänen rinnallaan. Mutta yhtäkkiä mies tuli surulliseksi, hän muisti että Oihonna pian lähtee pois paikkakunnalta — kenties iäksi — kenties menee kihloihinkin jonkun kanssa jahänen, Orjon, kaunis kesäidylli särkyy. Hän jää yksin Mirjaminsa kanssa — oh, saattaa tapahtua että Mirjam kuolee —hänenelämänsä käy yhä orvommaksi, mutta Oihonna on silloin poissa ja luultavasti siteissä jonkun kanssa. Luonteensa mukaan hän aina näin ajatteli vain itseään ja omien intohimojensa tyydytystä.
Oliko synti ajatella että Oihonna jollakin tavoin voisi joutuaMirjamin tilalle, jos Orjo jäisi leskeksi?
— — —
"Oihonna lentää minulta kuin lintu käsistä. Enkö voi ja enkö saa hänelle antaa mitään merkkiä mitä hänestä sisimmässäni ajattelen?"
Aviomies ei suinkaan selvästi ajatellut, kaikki oli hänessä vain väkevää vaistoa, herkkää, hellää tunnelmaa.
Hän säpsähti itseänsä: "Minäkö, rehellisin aviomies, joka en edes nuorena miehenä ole vietellyt ainoatakaan tyttöä, minäkö nyt, lasten isänä, suunnittelen niinsanottua luvatonta rakkautta — vaimoni seljän takana?"
Orjo ja Oihonna palasivat venheelleen. Päivä paistoi yhä hempeämmin. He riisuivat taas jalkineensa ja lykkäsivät kaahlien venettä ennenkuin siihen nousivat.
— Minä soudan ensiksi, sanoi Orjo ja riisui takkinsa niin että ohut keltainen kesäliivi tuli näkyviin ja väljät silkkipaidan hihat lepattivat tuulessa.
Oihonna ohjasi venhettä. Hän katsoi Orjoon hymyilevin huulin ja Orjo antoi katseensa tuontuostakin viivähtää neidon silmissä. Heidän keskustelunsa oli niin toverillista, niin sydämellistä.
— Miksi et sinä Oihonna jää Korpilinnaan, kun Mirjam matkustaa! Minä olin sinuun niin tyytyväinen, kun kerran viikon olit emäntänä ja Mirjam viipyi pappilassa, puhelee Orjo.
Mutta tyttö sanoo:
— Ei, kyllä minä matkustan yhdessä Mirjamin kanssa. Mutta minähän tulen syksyllä takaisin.
— Jumala ties, tuletkokaan, epäilee Orjo.
— Miksi en tulisi? kysyy tyttö huolettomasti.
— Siksi että muuttolinnut, jotka kerran kesällä ovat lentäneet etelään, eivät palaa vielä syksyllä takaisin.
— Näyt pitävän minua lintuna.
— Lintuhan sinä olet…
Airot loiskuttavat, laine kimmeltää, lenseä etelätuuli puhaltaa unisesti pitkin ulappaa.
— Minne asti sinä soudat? kysyy tyttö.
— Tuonne Tuuliniemen kohdalle, vastaa mies miettivästi.
Todentotta: Orjo miettii jotakin, punnitsee sielussaan ja näyttää hajamieliseltä.
— Mikä sinulle tuli, Orjo? kysyy tyttö osanottavasti. — Sinä muutuit yhtäkkiä aivan kalpeaksi?
— Nukuin taas huonosti viime yönä…
—Minätulen nyt soutamaan, pyytää tyttö.
—Ei vielä, vastaa aviomies. Hän katsahtaa ympärilleen. Ei ainoatakaan muuta venhettä ole näköpiirissä, kaukaisten mökkien rannoilla ei näy ainoatakaan ihmistä, kesähelteen hiljaisuus leijailee aalloilla. Soutaja katsoo tyttöön rukoilevasti, sielullinen tuska värähtää hänen silmissään — hän tuntee itsensä heikoksi kuin kaatuvainen ja tahtoisi tarttua kiinni johonkin ettei kaatuisi…
—Päästä minut nyt soutamaan, Orjo hyvä! pyytää tyttö kauniisti.
—Tule siis!vastaa soutaja ja nousee seisoalleen. "Nyt jos koskaan tai ei koskaan", leimahtaa hänessä sekava päätös. Oihonna astahtaa häntä vastaan solakkana ja viehkeänä valkoisessa puvussaan — heidän täytyy sivuuttaa toisensa niin likeltä että kummankin on pakko väistää toisiansa.
Ja silloin yhtäkkiä Orjo kiertää käsivartensa lujasti Oihonnan vartalon ympäri, kallistaa päänsä ja painaa pikaisensuudelmanneidon huulille…
Oihonna riuhtaisee itsensä hurjasti irti, viskautuu teljolle, tarttuu airoihin ja iskee airon lavat niin raivokkaasti veteen että vesi roiskahtaa korkealle molemmin puolin venettä. Hän on niin hämmästynyt, ettei muutamiin sekunteihin saa sanaa suustaan, hänen kasvoillaan käy kummallinen värileikki, suupielet värähtelevät, silmät iskevät vihan kipunoita, hän puristaa yhtaikaa huuliaan yhteen ja airoja voimakkailla kourillaan. Sitten hän purskahtaa puhumaan:
— Tätäpä en koskaan olisi uskonut Orjo Koreliuksesta! Jos keneenkään olenluottanut, niin sinuun! Hyi!
Orjo, rikollinen aviomies, nähdessään suhteensa nyt muuttuneen, on silmänräpäyksessä tajunnut vaaran suuruuden ja asettuu puolustusasemaan. Hän ryömii niin lähelle Oihonnan jalkoihin että tyttö aivan hyvin voisi potkaista häntä kasvoihin siinä soutaessaan paljain pohkein.
— Älä suutu, Oihonna. Sinä olet — lähinnä Mirjamia — ainoa tyttö koko maailmassa, jotaminäolen suudellut.
Tästä, siitä ettei ollutuskaltanutsuudella, vaikka olisi alati kauheasti halunnut, koetti hän aina saada itselleen erikoista ansiota!
— Hyi! pani tyttö sähisten kuin kissa ja kiskoi intohimoisesti airoillaan.
— Mutta minulla halutti sinua suudella, halutti niin kauheasti — tämä kaunis kesäpäivä — oliko siinä mitään pahaa?
— Ja vasten toisen tahtoa! sähisi neito.
— Mutta milloin te tytöt ilmoitatte tahtonne? Ette milloinkaan! muistutti Orjo. — Tehän aina teeskentelette.
— Se riippuu siitä, kenelle teeskentelee! sanoi tyttö ankarasti, purren huuliaan tiukasti yhteen ja soutaen vimmatusti. Orjo oli varma siitä ettei tyttö tiennyt tällä kertaa soutavansa mainiosti. Hänen mielenkuohunsa valui airojen kärkiin.
— Oihonna, Oihonna, Oihonna!?
Orjo katsoi voimakkaasti tyttöä kasvoihin etsien hänen silmäystään.
Mutta tyttö koetti kääntää päätään oikealle ja vasemmalle silminnähtävästi harmitellen että täytyi näinkin paljon itseään näyttää. Ettei päässyt pakoon!
— Oihonna, jatkoi Orjo rauhallisesti, rauhoittavasti, sisässään väristen oudosta pelosta, — katso minua silmiin — niinkuin ennenkin. Katsothan?
Tyttö naurahti kummallisesti, mutta Orjon sydän riemuitsi salaa — hänestä näytti että Oihonnan vihastus oli jo lauhtumassa, että se oli vain hämmästystä ja että hänen silmiensä raoista pilkisti ystävällinen säde Orjoa vastaan.
Sitten kumpikin oli pitkän aikaa ääneti ja vene liukui kohisten pitkin selkää.
Ulpukkasaari oli näkyvissä ja lasten iloiset huudot alkoivat raikua rantahiekalta korviin.
— Aijotko kertoa Mirjamille? kysyi Orjo matalalla äänellä.
— Enpä tietysti! tiuskasi tyttö.
Orjosta näytti että tyttö tahallaan tekeytyi kovemmaksi kuin olikaan.
— Lupaan etten sinua toista kertaa suutele. Kunhan vaan et minua pelkää. Se minulle on tärkeintä ettet minua pelkää! saneli aviomies surunvoittoisesti. Hän näki Mirjamin laskeutuvan rantaan…
— Ethän minua pelkää? kysyi hän vielä kerran kuiskaamalla. JaOihonna vastasi lyhyesti:
— En.
Tämän jälkeen he kumpikin ottivat päällensä sen naamarin, jota heidän viime aikoina aina oli täytynyt käyttää Mirjamin läsnäollessa. Venhe töksähti hiekkaan ja lapset kiipesivät kilvan venheeseen. Mirjam seisoi taampana.
36.
Sitten vasta tapahtuiräjähdys. Suudelma oli vain sytytyslanka, dynamiitti oli tytössä ja sytyttäjänä toimi mies, joka tulitikkujensa kanssa varomattomasti liikkui ruutikellarin lähellä.
Asia kehittyi seuraavasti. Sitten kun Oihonna oli toipunut suudelman vaikuttamasta mielenliikutuksesta — hänelle sattui aina suuttumuksen jälkeen kouristus-kohtaus, jonka hän tarkoin salasi — souti Orjo saareen ja pyysi Mirjamin kautta, että Oihonna saisi tulla hänelle toveriksi maalaamaan pirtin laveata lattiaa Korpilinnassa.
Minä olen niin sielullisesti tympääntynyt ainaiseen maalaamiseen etten mitenkään jaksa yksin sitä maalata tänä iltana, selitti hän Mirjamille.
— Mutta saatanhan minä tulla, — ehdotti Mirjam.
— Sinä?
Orjo katsoi kummastuneena vaimoonsa.
— Niin, olemmehan ennenkin maalanneet yhdessä, huomautti Mirjam.
— Ei, sanoi aviomies, Oihonnalle on se helpompaa ja ymmärräthän,Mirjam rukka, miksi minä en sinua tahdo seurakseni nykyään.
— No miksi? kysyi vaimo.
— Siksi että teemme syntiä sanoillamme.
— Ja Oihonnan kanssa ette tee? sanoi vaimo.
— Emme ainakaan sanoilla.
— Hyvä on, sanoi Mirjam ja huusi sisartaan: Oihonna, lähde nyt Orjon kanssa.
— Mutta enhän ole milloinkaan maalannut, sanoi tyttö.
— Minä opetan, sanoi aviomies. —
Kummallista tosiaan oli että Mirjam antoi perään ja että Oihonna taipui! Orjo oli salaisesti hämmästyksissään. Jos kohta oli totta että hän oli tympääntynyt työhönsä, jota hänen aina täytyi tehdä yksikseen, niin oli hän tällä kertaa ainoastaan kokeeksi pyytänyt tyttöä toverikseen, nähdäkseen oliko Oihonna todella antanut hänelle anteeksi suudelman.
Pian oli Oihonna puettuna Mirjamin vanhaan hameeseen ja maalipuseroksi lupasi Orjo hänelle omansa Korpilinnan puolelta.
Mies pani merkille että tyttö nyt venheeseen astuttuaan erikoisesti varoi paljaita jalkojaan näkymästä. "Miksi hän noin?" ajatteli mies. — "Tahtooko hän olla minua kiihoittamatta? Eikö hän usko etten häntä toistamiseen suutele?"
— Sinä olet niin maalaisemännän näköinen, virkkoi Orjo.
"Merkillistä", hän ajatteli samalla:"hänsaa panna päällensä kuinka ruman puvun tahansa, minä pidän hänestä sitä enemmän."
Reippaasti kävivät he työhön käsiksi. Suuri maalimalja pantiin keskelle avaraa lattiaa ja kumpikin kävi siihen kastamassa jättiläissuurta sivellintä. Hyvin likellä toinen toistaan he maalasivat palkin palkilta — Orjo kummasteli ettei tyttö pyrkinyt hänestä kauvemmaksi, vaikka oli siihen tilaisuudessa. Mutta paitsi suurta maalimaljaa seisoi lattialla myös kaksi pienenpientä lasimaljaa, joita kumpikin maalari siirteli takanaan ja kun olivat maalanneet määrätyn alueen, ottivat he pienet lasimaljat käteensä ja maistoivat tilkan kullankeltaista nestettä. Ja silloin tyttö aina nauroi niin että hampaat hohtivat.
— Kippistä!
— Kippis!
— Sinä olet kekseliäs, Orjo.
— Sima mehiläiselle ei tee koskaan pahaa. Vahinko ettei punssia ole enempi.
— Minulle on tässäkin kylliksi.
— Sinä lipostelet kuin kärpänen maitoa.
— Sinä olet minua sanonut linnuksi, mehiläiseksi ja kärpäseksi.Mikähän lopulta lienen? nauroi tyttö iloisesti.
— Kun vaan varot ettet pistä kuin ampiainen, niin minä puolestani olen tyytyväinen. Sinä olet mainio maalari!
— Älä nyt imartele!
— Ihan tosiaan. Sinun kanssasi joutuu työ ja aika rientää hauskasti.Tämä on minun suloisin maalauspäiväni. Kerran me Mirjamin kanssa…
— No, mikset sano? kysyi tyttö.
— Niin, muistan vaan, kun viime syystalvena eräänä yönä Mirjamin kanssa maalasimme tätä samaa lattiaa.
— Mitä siinä sitten oli ihmeellistä? uteli tyttö huolettomasti.
— Se vain että olimme hyvin vähillä vaatteilla, kun pirtti oli lämmitetty niin kuumaksi.
— Nyt sinä taas liioittelet, Orjo.
— Kysy Mirjamilta.
He vaikenivat. Orjo muisti, kuinka suloiselta tuo talviyö hänestä oli tuntunut, kun isäntä ja emäntä lasten nukkuessa kynttiläin ja lamppujen kirkkaassa valossa puuhailivat. Mirjam ei silloin vielä ollut tietänyt tulleensa raskaaksi…
— Oihonna, nyt minä maalaan sinun nimesi lattiaan. Ikuiseksi muistoksi!
Tyttö katsoi veikeänä, kun Orjo siveltimellään kiireesti kaarteli valtavan isoja kirjaimia.
— Sinä olet taiteellinen.
— Vähintäänkin! Paha vaan että tämä, koreus täytyy hävittää.Hävitäppäs likka oma nimesi.
— Hävitetään yhdessä.
Kilvan he tuhrivat palkit sileäksi niin että pensselit tupsahtivat yhteen.
— Joko sinua väsyttää?
— Ei vähääkään!
— Maalataan sitten yhdessä etehisenkin lattia.
Ja he jatkoivat työtään.
Aurinko ei vielä ollut laskenut päilyväin salmien taa, kun he lykkäsivät veneen vesille palataksensa saareen illalliselle.
— Nytpä ruoka maistaa!
Orjo tunsi itsensä niin tyytyväiseksi tämän päivän työhön. Näin juuri — hän ajatteli sen käydä pitää. Kun nuori tyttö olisi rinnalla muissakin puuhissa, niin elämä olisi silkkiä eikä mieli milloinkaan pääsisi masentumaan. Hän tahtoi pyhästi varoa ettei enää koskaan loukkaisi Oihonnaa odottamattomilla lemmenpuuskilla. Siinä oli hänelle, aviomiehelle, kylliksi että sai seurustella neidon kanssa toverillisesti ja vapaasti. Ja hän oli äärettömän kiitollinen Oihonnalle että Oihonna oli käyttäytynyt aivankuin heidän välillään ei mitään olisi tapahtunut.
Voi kuinka minä olen tyytyväinen että sinä minua autoit tänä iltana, sanoi Orjo meloen hiljaa venettä. Millä minä sinut palkitsen? Uskotko että minä maksan sinulle tästä illasta ainakin markan neliömetriltä maalauspalkkaa. Sanokaamme summamutikassa viisikymmentä markkaa.
— Miksi ei sata? laski tyttö leikkiä.
— Olkoon menneeksi, Oihonna. Minä maksan sinulle sata markkaa.
— Sinä?
— Minä!
— Et ikinä raahtisi, jos olisin niin hullu että tahtoisin!
— Sepä nähdään! väitti Orjo salaperäisesti. Sinä näyt luulevan minua visuksi. Minä olen valmis sinulle lahjoittamaan — koko Korpilinnan.
— Älä viitsi! pani tyttö.
— Niin, sanoi aviomies synkästi. — Mitä minä tällä talolla teen.Ihminen ei näy olevan sen onnellisempi, vaikka on uhkea talo…
— Vaimosi ja lastesi koti? äänsi Oihonna.
— Niin vaimoni ja lasteni koti! sanoi Orjo venyttäen sanoja, tuskin katsoen tyttöön.
He astuivat saarelle.
— Mirjam, sinä et usko,kuinka hyvä Oihonna on maalaamaan!
Enempää ei Orjo sanonut, mutta hän ei aavistanut raapaisseensa tulen sytytyslankaan. Oihonna huusi vimmastuneena:
— Häpeä Orjokiittämästäminua vaimosi kustannuksella! Kun sinä kiität minua, niin sinä tahdot häpäistä Mirjamia —se on aivan samaa.
— En suinkaan, sanoi Orjo hillityllä äänellä, tykkänään hämmästyneenä ja kuin puusta pudonneena.
— Älä viitsi valehdella! moitti Oihonna täydellisesti muuttuneena haahmoltaan, silmät hehkuen ja ääni väristen vihasta. — Älä viitsi valehdella sinä, joka aina moitit vaimoasi.
— Oihonna, hyvä ystävä, tule järkiisi! sanoi Orjo, mutta jokainen hänen hyväkin sanansa oli nyt uutta tulta tappuroihin.
— Älä huoli sanoa minua hyväksi ystäväksesi. Sinä, sinä, joka oletMirjamillepaha!
— Mutta Oihonna —?
— Pidä suusi kiinni. Sinä, sinä — minäinhoan sinua!Kuuletko: minä inhoan. Orjo, Orjo, mitä sinä olet tehnyt Mirjamille…
Oihonna hyrskähti hysteeriseen itkuun. Nyrkit koholla Orjoa kohti sanoi hän:
— Minä olen nähnyt mustelmia Mirjamin käsivarressa. Mitäs sanot,Orjo?
— Minä en sano mitään muuta kuin että niitä asioita sinä, Oihonna, et ymmärrä, lausui aviomies kalpeana sisällisestä kidutuksesta.
— Inhottava mies!
— Vaikene Jumalan nimessä, tyttö!
— Inhottava mies! toisti Oihonna polkien jalkaa.
Orjon nyrkki paukahti pöytään niin että rystyset veristyivät.
— Älä lyö nyrkkiäsi vaimosi edessä. Mirjam! huusi tyttö vihansa vallassa:Tuollaisen miehenkanssaminäen eläisi päivääkään yhdessä.
— Mitä sinulla on muuta sanomista, Oihonna? äänsi Orjo voittaen vihansa ja varustautuen kuulemaan lisää.
— Mitäköminullaon sanomista! huusi tyttö katkeran ivallisella äänellä, joka syvästi viilsi rakastajan sydämeen. Minulla on sanomista paljonkin. Paitsi että sinä olet julma vaimollesi, sinä lisäksi oletsiveetön raukka!
— Oihonna!? Tyttö!
— Niin juuri. Sinä olet rivo, raaka, roistomainen — raiskaaja!
— Oihonna! Punnitse sanasi, taikka —
— Lyö, lyö minuakin niinkuin Mirjamia! Minä sanon sinulle totuuden kerrankin vasten naamaa.
— Peruuta heti sanasi:raiskaaja!Orjo oli vaistomaisesti hypähtänyt tytön eteen.
— En peruuta. Sinä olet niin inhoittava etten löydä sanoja. Sinä inhottava mies käytät hyväksesi asemaasi ja mainettasi viekotellaksesi nuorelta tytöltä kunnian — nuorelta tytöltä, jolla ei ole mitään muuta kuin kunniansa.
— Sinä tarkoitat suudelmaa venheessä! Voi sinua, Oihonna, kuinka sinä saatat Mirjamin kuullen pettää pyhän vaitiololupauksesi? Kuinka sinä saatat haavoittaa Mirjamia? Sinä, sinä, sinä juuri oletnyttehnyt Mirjamille pahaa enempi kuin minä ikinä voin tehdä. En olisi uskonut sinua niin — kunniattomaksi.
Hän tunsi näin sanoessaan, että hänen puolustuksensa oli onttoa.Hänen oli nyt syy.
—Minäolen kunniallinen ihminen! huusi Oihonna. —Minäolen siveellinen, mutta sinä olet raukka — sinä olet tahtonut minut raiskata.
— Älä valehtele Oihonna. Jumala sinua rankaisee!
Orjo Korelius puhui ja vetosi useinJumalaan. Millä oikeudella? kysyi hän aina samalla tunnossaan.
—SinuaJumala rankaisee! huusikin tähän tyttö hillittömän vihan vallassa. —Sinunei tarvitse puhua Jumalasta.Sinäet saa koskaan mainita Jumalan nimeä. Äläkä koskaan enää esiinny puhumaan Leo Tolstoista sinä, jotaminäinhoan. — — —
Mirjam oli tyrehtyneen näköinen. Oihonna huohotti ja käänsi kasvonsa akkunaan päin. Vanhassa kalatuvassa vallitsi hämärä.
— Muttahänentäytyy pyytää anteeksi Oihonnantäytyyperuuttaa sanansa, sanoi Orjo mielikarvaasti ja kokonaan murtuneena taistelusta.
* * * * *
Syömätönnä, aivankuin ruoskittuna sielun ja ruumiin puolesta, syöksyi onneton aviomies venheeseensä ja souti autioon taloonsa. Oma koti? Hän tuskin tiesi, mihin nurkkaan, lattialle paiskautui maata. Koko maailma oli hänen silmissäänmuuttunut, kaikki hyvän usko rusentunut ja kaikki ihannekuvat särkyneet — — — —
"Raiskaaja." Kun hän rupesi tarkoin tutkimaan intohimonsa viittauksia ja kiusauksia, sitä perimmäistä päämäärää, joka hänen vaistossaan oli juhannus-yönä ja tuona venheretkipäivänä häämöttänyt, valtasi hänet kauhea epäilys: ehkä Oihonnolla ei ollutkaan todellista syytäperuuttaa?Omatunto! Totuus!
37.
"Mutta minä rakastan häntä sittenkin!" sanoi Orjo seuraavana aamuna taas heräten todellisuuteen autiossa talossaan, jossa ainoastaan työmiehet jyskivät varhaisesta aamusta. "Ja nyt vasta rakastankin Oihonnaa, ankarinta moittijaani, minkä milloinkaan olen tavannut, rakastan intohimoisesti! Ja tämä jos mikään — on kurjuus. Tämä — jos mikään on onnettoman rakkauden kärsimys."
Hän muisteli kaikki ja kauhistui eilisiltaista tapahtumaa. Nöyryytyksen kyynel kimmelsi hänen silmässään. Yhtäkkiä avautui ovi ja Mirjam tuli sisään kantaen tarjotinta. Mirjam oli noussut varhain, soutanut yksikseen salmen poikki.
Vaimo kävi miehensä kaulaan. Mutta aviomiehessä, joka ei ollut varustautunut vaimonsa tuloon, vaan ikäänkuin joka silmänräpäys odotti Oihonnan ilmestymistä, herätti tämä vaimon tuleminen vastenmielisen, surkean tunteen; hän muisti mitä Oihonna oli sanonut Mirjamin käsivarsista ja hän osasi laskea että Mirjam varomattomasti oli jotakin sisarelleen ilmaissut — Mirjam, joka oli vakuuttanut miehelleen ettei hän ikinä ilmaise aviosalaisuuksiaan.
Oliko hän itse säilyttänyt ne?
Ja Orjossa, "raiskaajaksi" tuomitussa aviomiehessä, leimahti nöyrtymättömän, omaa vikaa huomaamattoman luonteen äkillinen viha, joka ikäänkuin luonnon pakosta jatkui samassa äänilajissa kuin mitä Oihonna illalla oli purkanut.
— Sinä tulet minun luokseni!Sinä!
— Niin.Kukassitten?
— Tietysti se, jonka on tultava.
— Oihonnako?
— Niin.
— Oihonna ei tule. Rakas Orjo, minä tulin sovinnollisessa tarkoituksessa…
— Mene…
Orjo nousi sellaiseen raivoon että Mirjamin täytyi poistua. Kalpeana, lujasti purren huuliansa, hän laskeutui alas rantaan ja souti takaisin saareen. Orjo tunsi joka hetki että olisi voinut huutaa Mirjamin takaisin, mutta hän ei hievahtanut huoneestaan. Hänen luonteeseensa kuului että jos mikä asia meni vastoin hänen mieleistään järjestystä, niin hän polki muut järjestykset karkeasti jalkoihinsa.
Kannattiko ottaa huomioon mitään muuta kuin Oihonnaa, jonkatäytyipyytää anteeksi! Vasta sitten saattoi hengittää ja ajatella vaimoa ja muita. Vasta sitten…
Oliko Oihonna sittenkin sanonut hänelletotuuden?
Orjo ei ymmärtänyt — ja kuitenkin hän vaistomaisesti hapuili Oihonnan sielun käännettä. Tyttö oli äärettömän ylpeä — suudelman tuottama alennus ja se, että hänensisarensamies, jokalöiomaa vaimoansa, yrittihäntä vietellä, pani hänen hermonsa pingoitukseen. Hän uhmaa, kantaa hymyhuulin salaisen harminsa — silloin yhtäkkiä joku hipaisee varomattomalla kädellä hänen sydämeensä - oh, hän ei ole mikään leikkipallo. Ja silloin jännitys laukeaa, kaikki viha ja halveksiminen mitä hän ajan pitkään on koonnut tyttösydämessään, purkaantuu sisaren miestä vastaan.
Tunnit kuluivat. Orjo ei mennyt saareen. Hän koetti tehdä töitään, mutta työt kävivät nyt huonosti. Sydämen karvaudella hän muisti, kuinka monta kertaa Oihonna yksikseen tai pikku Mailan kanssa oli soutanut yli salmen ja tuonut hänelle ruokaa. Kuinka suloista hänestä oli ollut että juuri Oihonna — eikä kukaan muu — oli hänelle tuonut ruokaa ja kuinka kiitollinen hän salaisesti oli ollut Mirjamille, joka sen salli mitään epäilemättä. Kuinka kevyt oli ollut hänen askeleensa kun hän kesken vaikeata laipiomaalaustaan hyppäsi alas telineiltä ja juoksi rantaan vetämään Oihonnan venettä, jota aallot pieksivät kiviä vasten… oh, hän oli ollut valmis kantamaan Oihonnan käsillään ylös törmää, jokainen sen tytön liike oli ollut hänelle kultaanythän sen tunsi. Nyt hän sen vasta tunsi, kun kaikki oli kadotettu!
Hän ei tahtonut tunnustaa mitään rikkoneensa ja rupesi, hetkeksikään luopumatta intohimostaan, asiaansa itselleen selittämään ja kaunistelemaan. Hänhänolikulkenut paratiisissa helvetti ympärillään — ja nyt oli hänet sieltä ulosajettu. Siksi vain että hänkin — maailman ikiviisaita sääntöjä uhmaten — oli ojentanut kätensäkielletyn puunhedelmään! Siksi vain että hän kerran oli istunut tytön sängyn reunalla juhannusyönä ja sitten kesäpäivän huumassa järjettömän mielijohteen pakosta (vasten omaa luontoansa) koettanut suudella tyttöä. Ainoastaan suudella! Mutta hänestä oli tehty — raiskaaja. Hänestä???
Jos hän tahtoi raiskata viattoman tytön, toki hän olisi menetellyt toisella tapaa. Siihenhän oli ollut tilaisuutta juhannusöinä, jolloin hän oli tytön kanssa lukittujen ovien takana — siihenhän oli ollut tilaisuutta kevätmetsissä ja saariretkillä, missä tahansa autiossa erämaassa, jossa ei edes huuto voinut pelastaa ihmistä.
Mitä, jos hänkirjoittaisiOihonnalle, koettaisi saada tyttöä entiselleen, koettaisi hänelle selittää väärinymmärrykset!
Orjo keskeytti työnsä ja kirjoitti Oihonnalle kirjeen. Hän vuodatti siihen sydämensä avomielisiä tunteita salaamatta suhdettaan vaimoonsa, selittämällä kuinka onneton hän oli ja mitä hän tyttöön nähden oli tarkoittanut. Ja hänestä tuntui että tytöntäytyileppyä, muuten ei Oihonna ollutkaan tyttö.
Palvelijattaren kanssa hän laittoi tämän kirjeen saareen ja selitti ettei hän tule syömään koko päivänä ellei neiti hänelle lähetä vastausta. Mutta Oihonna ei tullut.
Tuli vain Mirjam.
— Sinä ajoit minut aamulla pois. Nyt tulen uudestaan. Sinun katsettasi aamulla en ikinä unhoita niin paljon ilkeyttä siinä oli. Ja nyt minä sanon sinulle, Orjo, että vaikka sinä tappaisit minut, niin ei sinun tarvitse luulla etten minä kaikkea ymmärtäisi, etten sinua täydellisestinäkisi läpi.
— Anna tulla! sanoi Orjo kolkosti.
— Oihonna on kertonut minulle sinun lähentelyistäsi tarkemmin. Kaikkea muuta pahaa minä olisin sinusta uskonut, mutta en tätä! Minä olen aina vannonut sisarilleni ja ystävilleni että Orjossa saattaa olla heikot puolensa, mutta miesten tavallista heikkoutta — uskottomuutta avioliitossa — hänessä ei ole eikä voi olla. Minä olen pitänyt sinua miesten miehenä… Janyt— —
— Mirjam, sinä olet raskaana. Oihonna panee sinuun mitä tahansa ja sinä uskot. Sinä uskot sisartasi enemmän kuin omaa miestäsi. Mitä on silloin enää jäljellä avioliitosta! puolustelihe mies nääntyneesti.
— Sinä kirjoitteletkin hänelle. Imeliä kirjeitä! Minun selkäni takana!
— Ei suinkaan! sanoi mies. — Sinä saat lukea jokaisen kirjeen, minkä kirjoitan. Jonka nimittäin Oihonna näyttää.
— Ja oletko sinä niin itserakas että luulet Oihonnan lukevan sinun ainoatakaan kirjettäsi? Minun selkäni takana! Tiedä että hän inhoaa sinua. Sinä olet liannut hänet — hän tuntee itsensä likaiseksi.
— Mirjam, älä ärsytä. Jumalan nimessä, älä ärsytä minua nyt. Minä olen vaarallinen. Minä voin tehdä — mitä tahansa tässä sielun tilassa.
— Älä Orjo puolusta itseäsi. Se on aivan turhaa. Minä näen sinut läpi.
Mirjam, sinä olet aina kerskunut ettet ole mustasukkainen. Mitä tämä nyt tietää?
— Mustasukkaisuutta se ei olekaan. Tässähän on edessä tosiasiat.
— Sen helvetin tytön typerät luulottelut! huudahti aviomies kiristäen hampaitaan, puristaen nyrkkejään. Se on naurettavaa!
Hänen sydämeensä kävi kipeää että hän pakotti itsensä sanomaanOihonnaa "helvetin tytöksi."
— Orjo, sinä oletalentunutminun silmissäni eilisillasta saakka!
— Ja sinä oletalentunutminun silmissäni! kiljahti mies. Hän koetti sitten jatkaa tyynemmin:
— Mirjam, sinä tiedät mitä kaunista meidän välillämme on ollut ja sinä tiedät vieläkin minun rauhanehtoni. Sopusointua minä kaipaan, ainoastaan sinun ystävällistä käytöstäsi… joka päivä… ei mitään muuta…
— Sinun rauhan ehtosi! sanoi vaimo, hymähtäen…
— — —
Keskustelu kehittyi kauheaksi kohtaukseksi.
Orjo souti myrskynä saareen.
— Minun täytyy tavata Oihonnaa! kiljui hän kauheassa sisällisessä raivossa.
Mutta heti kun neito hänet näki, huusi hän:
— Minä inhoan sinua! Sinä olet imelä mies. Imelä! Ja luuletko sinä että minä ikinä lukisinsinunkirjeitäsi. Ja vaikka kirjoittaisit kuin kuuluisan kirjan tahansa, niinminäsinua inhoan ja inhoansinunkirjojasi.
— Oihonna! sanoi Orjo. — Katso ettet pingoita jännettä liian kireälle. Muista kenelle puhut. Ettet enää ole tyttökamarissa…
— Mene pois, hävytön mies!
— — —
Sellainen oli heidän kohtauksensa. Miehen ja tytön. Ja Mirjam seisoi heidän välillään.
Ja hyvää yötä sanomatta aviomies taaskin syöksyi alas venheelleen ja souti autioon taloonsa, johon ei vaimo häntä seurannut yöksi… Hän ei nähnyt kesäyötä ympärillään, kaikki luonnonihanuus hänen sielussaan oli yhtä sakeata sumua…
* * * * *
Kaikki kävi yhtenä kuohuna, koko elämä vilisi yhtenä sykkyräisenä, sotkuisena vyyhtinä, jossa ei ollut alkua eikä loppua. Päivät kadottivat valonsa, yöt hiljaisuutensa — Orjo ei tiennyt miten vuorokaudet menivät eikä eroittanut enää viikon päiviä. Ei kukaan käynyt hänen luonaan — ja ainoastaan kerran päivässä toi palvelustyttö ruokaa välttäen isännän katsetta.
"Onko Jumalaa?" kysyi, aviomies yksinäisyyden kirouksessaan. "Tällä tavalla voi tappaa vahvankin ihmisen." Mikä oli hänelle Ulpukkasaari, pyhien muistojen saari? Se oli muuttunut yhtäkkiä vihollislinnaksi, jota hän turhaan koetti valloittaa Hänen oli taisteltava kahta vastaan: uskottomuudesta syyttävää vaimoansa ja törkeästä lähentelystä syyttävää tyttöä vastaan.
Tätä sieluntilaa oli mahdoton sietää tulematta hulluksi erämaan yksinäisyydessä.
38.
Väittelyä, yhteentörmäyksiä, syyttelyä jatkui. Ihanteellinen erämaan saari, jossa kielot ja ruusut kukoistivat, oli muuttunut kolmen ihmisen temmellystantereeksi. Kolmen ihmisen, joista ei yksikään näyttänyt ymmärtävän toistaan! Joista ei yksikään tahtonut antaa perään eikä myöntää erehtyneensä.
Uskomatonta, mutta totta — taistelu riehui elämästä ja kuolemasta. Eikä yksikään tahtonut enää muistaa sitä Jumalaa, joka tänä päivänäkin antoi aurinkonsa paistaa ja ruusujensa punoittaa.
— Pakene! sanoi Orjo, mutta tyttö ei lähtenyt.
— Minä suojelen Mirjamia! sanoi hän.
Tuli tuulinen kesä-aamu, laineet hyrskivät rajusti saaren rantoja vastaan.
Nämä kolme ihmistä olivat tänä aamuna päättäneet lähteä kyläläisten kanssahuviretkelle. Miksi? — sitä tuskin kukaan heistä tajusi — kenties etsivät he pelastusta vierailta ihmisiltä. "Nyt tai ei koskaan!" päätti onneton aviomies. Synkästi leimahti hänen silmänsä, kun Oihonna astui samaan venheeseen.
Kova vasta-aallokko hyökyi ulapalta, jokaisen kolmen oli pakko tarttua airoihin. "Nyt tai ei koskaan!"
— — — —
Orjo hyppäsi kuin tiikeri yhdellä harppauksella tytön eteen.
— Peruuta, sanon minä!
— En! vastasi tyttö.
— Jumalan nimessä, peruuta herjauksesi! karjui mies kalpeana, seisoen keikkuvassa venheessä, jota aallot alkoivat ajaa rantaanpäin.
— Hullu mies! sanoi Oihonna.
Hullu! Hullu! Hullu olenkin sinun tähtesi! huusi Orjo.
— Lyö! uhmasi tyttö.
— En lyö! huusi mies itkunsekaisella äänellä kärsien äärettömästi siitä että Oihonna ei häntä sen paremmin ymmärtänyt.
Samalla paiskautui venhe kivikkorantaa vasten ja kaikki hyppäsivät maalle. Orjo seurasi kuin tiikeri Oihonnaa, joka takertui pensaikkoon.Lyö!huusi tyttö uudelleen.En lyö!vastasi mies verestävin silmin. — En lyösinua!Teen pahempaa.Suutelen sinua pirun suudelmalla. Raiskaan sinut todenteolla!…
Silloin tapahtui jotakin ihmeellistä. Seurasi hiljaisuus, jossa vain kuului aaltojen kova pauhina. Oliko Orjon silmissä joku säde, joka tunki Oihonnan sieluun vai itsekkö taivaan Jumala tuli apuunei kumpikaan ymmärtänyt. Seuraavassa silmänräpäyksessä vaan tarttui Oihonna Orjon käteen, siveli sitä hellästi ylhäältä alas saakka ja silmissä suloinen loiste huudahti:
—Rakas Orjo, minä olen erehtynyt sinusta—minä peruutan, anna anteeksi— älä ole vihainen.
Molemmilla — kiilsivät kyyneleet silmissä. Mirjam seisoi mykkänä syrjässä ja näki ja kuuli kaiken.
— Ja missä ikinä minut kohtaat, saneli Orjo, pidellen Oihonnaa kädestä, tiedä että minä olen sinusta ajatellutpuhtainta ja parhaintaja tahtonut sinua kohtaan ainoastaanystävyyttä.
Niin, sanoi tyttö täydellisesti muuttuneena. He olivat niin hämillään omasta äkillisestä mielenkäänteestään ettei kumpikaan sitten, kun sovinto tapahtui, kyennyt mitään lisäämään.
— Lähdetään siis, sanoi Orjo hiljaa. — Mirjam, tule!
Aivan äänettöminä he asettuivat venheeseen ja läksivät kolmihangassa soutamaan vastatuuleen. He soutivat jokainen kaikin voimin, sillä aallokko ärjyi ankarana ja tuuli yhä kiihtyi. Elämä totisesti ei ollut leikkiä! Anteeksiantamus ja kiintymys toiseen ihmiseen — ne ne yksin antoivat voimia ruumiillisen olemassaolon taisteluun. Soutamiseenkin!
— — —
Seuraavana aamuna varhain souti Orjo kovassa kesämyrskyssä yli salmen ja laski venheensä saaren takaiseen manteren rantaan. Mirjamin katse häntä seurasi — Mirjamin, joka istui orjanruusupensaan vieressä saaren rannassa ja huiskutti valkoista liinaa Vaimon silmissä kimalsi kyynel. Koko yön hän oli syleillyt Orjoansa ja puhunut hänelle helliä asioita. Oli miten olikaan —he kaksikuuluivat yhteen.
Vielä sitten kun oli vetänyt venheensä yli kuohuvan rantarakan ja tarttunut kapsäkkiinsä, näki mies vaimonsa istuvan saaren rannassa, jota aamuaurinko valaisi.
Hän heilautti matkalaukkuansa ja poistui kiireesti metsään. Metsän takaa löytyi polku, joka johti joen niskaan. Kosket pauhasivat ikuista kohinaansa viihdyttäen ihmeelliseen surunsuloiseen lepoon.
Mutta Oihonna yhä nukkui saaren tuvassa perinpohjin väsyneenä edellisen päivän mielenliikutuksista. Havumetsä humisi hänen ympärillään ja lapset uinuivat nähden suloisia unia.
Neito ei ollut välittänyt sanoa hyvästiä Orjolle, vaikka tiesi hänen matkustavan. Eikä mies ollut tahtonut häntäenää häiritä.
* * * * *
Alas kuohuvia, häränsilmin mulkoilevia koskia käy miesten matka avioelämän ikuisessa virrassa. On välillä suloisia suvannoita, on runollisia kukkarantoja, on idyllisiä kesämajan paikkoja. Mutta miehet vain niistä nauttia keskenään saavat, ei ole heillä sukupuolta vastakkaista suvantojen suloja jakelemassa. Heyksintietävät niiden salaperäisyydet, niiden pyhät viehätysvoimat, hepä koskien surmakarit välttää taitavat ja osaavat katsoa kuolemata suoraan silmiin, silloin kun vaimot kotona askartelevat.
Ja hiljainen, pitkä, salakaihoinen kuni pyhäilta erämailla on aviomiesten vaellus valtamerta kohden, turhaan he kaipaavat kauniita nymfejä sulostuttajikseen. Laulu tai viina — siinä miesten ikävän ikuiset impyset avioelämän vipajavalla virralla.
Saattaa kuulostaa kauhealta proosalta, mutta siinä piilee ihmissielun ikuinen romantiikka — tuossaaviomiehen yksinäisessä matkustuksessa. Kotona vaimo ja lapset, seljän takana kidutettu rakkaus, suloisesti kirvelevät muistot, edessä ikuisesti nuori maailma, joka ei enää ole heidän. Sydän parka on hihnoilla puristettu heidän matkavaippaansa — he eivät ole varmasti tienneet, pitääkö se ottaa mukaan vai kotiinko jättää — varalta ovat sen viime hetkessä vaippaan kääräisseet.
Sydän parka!
* * * * *
Kumpi on synti: tuores rakkausko vai rakkaus, joka ei ole kestänyt tulikoetuksiansa?
* * * * *
Voiko olla pyhää rakkautta siellä missä on riitaa?
* * * * *
Minä rakastan teitä kumpaakin! kirjoitti aviomies matkaltaan, mutta ainoastaan toiselle hän kirjoitti näin: "minä rakastan sinua!"
Sille, jota hän oli paljon rakastanut ja joka häntä yhä rakasti, hän kirjoitti: "minä kiitän sinua." Ja vielä hän kirjoitti hänelle hurmaavan kirjeen, joka suuresti lohdutti surevaa.
Sillä mies pelkäsi vaimonsa kuolevan pian tulevaan synnytykseen eikä tahtonut raskauttaa hänen viimeisiä hetkiään.
Kuka voi enempi vaatia onnettomalta aviomieheltä? Hän täytti velvollisuutensa, tyydytti vaimonsa. Ja jäi väristen odottamaan, mitä kauheata kohtalo vielä lähettäisi. Kauheata tai kaunista? Ei hän osannut laskea kumpaa oli tulossa…
Täyttikö hän todella velvollisuutensa? Oliko hänellä edes täydellistä käsitystä siitä, mikä on miehen velvollisuus? Tuskansa hetkinä hän sitä epäili!
* * * * *
Ne olivat oikeastaan suuren sielullisen hädän merkkejä Orjossa — nuo kauniit kirjeet, joita hän lennätteli oikealle ja vasemmalle, vaimolleen ja kälylleen. Mahdollista on, että jos hänen olisi onnistunut saada niihin vastaukset heti, häiden sydämensä olisi asettunut. Ihminen seisoo niin usein teiden risteyksessä ja vain pieni sattuma määrää, mitä tietä hän lähtee kulkemaan. Joka on purkanut sydämensä, mutta ei ole saanut pienintä tunnustusta rehellisyydelleen, hän ei kestä tuota yksin-seisomista teiden risteyksessä ja turhan odotuksen katkeruus uhkaa hänessä jälleen herättää kapinoitsijan olevia oloja vastaan.
* * * * *
Kun Orjo saapui matkaltaan takaisin kotiinsa, tuntui Korpilinna tyhjältä —Mirjam ja Oihonna olivat sieltä poistuneetja lisäksi kerrottiin Oihonnan siepanneen pikku Sirkan mukaansa kesämatkoilleen. Mailan, Jormon ja pikku Erhon hoitajaksi oli ilmestynyt Agnes, kolmas Mirjam-sisaruksista, sama, joka joskus ennenkin oli ollut Orjon taloudenhoitajana ja jonka seuraan aviomies aina oli tyytynyt ainoastaan pakosta sielullista sympatiaa näet ei koskaan näyttänyt voivan syntyä Orjon ja Agneksen välille, mutta toisiaan sietämään nämä kaksi sentään kokolailla olivat oppineet.
Agnes oli sisarusten mielestä enkeli ja Orjonkin täytyi tunnustaa että hänessä oli paljon hyväntahtoisuutta ja uhrautuvaisuutta, mutta Orjoon teki Agneksen ulkomuoto jollakin tavoin epäedullisen vaikutuksen, joka pikemmin herätti sääliä kuin myötätuntoa, niinkuin aina ihminen, jonka Jumala on antanut syntyä viallisena. Orjo oli usein itseänsä nuhdellut armahtamattomasta arvostelustaan, mutta hän ei sille mitään mahtanut että Agneksensilmäthänestä kiiluivat juuri kuin käärmeen silmät, joiden kummallinen pisto sai unhoittamaan että niitäkin silmiä sentään kantoi nuo neito, joka haaveili miehen rakkautta.
Luonto oli merkillisesti päättänyt kiusata Mirjamin miestä kahden sisaren erilaisilla silmillä: Oihonnan ja Agneksen. Oihonnan silmät virittivät hänessä ikuisen valon ja sulon toiveita, viehkeätä viileyttä, jossa ihmisen riehuva rinta tyyntyy; Agneksen silmät veivät hänet väkisten maanalaiseen pimeyteen ja auttamattomaan epätoivoon. Ja siinä välillä leimahtelivat Mirjamin silmät — milloin kauniina, luottavaisina, rakkautta janoovina, milloin ylpeinä ja vihan säteitä singoten!
Orjo, saavuttuaan kotiinsa, johon lapsetkin juuri olivat saaresta tuodut takaisin, koetti olla huomaamatta häneen nyt tähdättyjä silmiä, vieläpä itse ihmetteli että saattoi antautua Agneksen kanssa niin ystävällisiin väleihin. Mutta sisässään hän tunsi kauhistavan kaipauksen, ja alkukesän järisyttävät tapaukset alkoivat uudestaan kangastella hänen sielussaan. Mitä,mitäoli hänen tehtävä? Eikö ollut kohtalon ivaa että hänen sellaisen kesäidyllin jälkeen täytyi tyytyä — — —
* * * * *
Tuosta myrskyisestä kesäpäivästä saakka, jolloin venhe oli paiskautunut saaren rantaan ja venheessä olevat hypänneet maalle taistelemaan elämästä ja kuolemasta ja jolloin miehen ja tytön välillä oli tapahtunut jumalallinen sovinto —niinkuin mies sitä luuli— siitä päivästä saakka ei Orjo ollut nähnyt Oihonnan silmiä eikä kuullut hänestä hiiskausta. Turhaan oli hän kirjeiden kautta pyytänyt Oihonnalta kolmeakaan sanaa vastaukseksi, turhaan hän oli vedonnut sukulaisuuteen ja halunnut tietää edes pikku Sirkasta, jonka kälyneito oli siepannut vähän ominpäinsä — "varmaan jostain hyvästä motiivista", kuten isä oli lapsestaan kirjoittanut. Oihonna oli joko polttanut tai repinyt kaikki lankonsa lähettämät kauniit kirjeet, mahdollisesti hän ne oli jättänyt tykkänään lukemattakin peläten jotenkin takertuvansa intohimoisen miehen kultauistimiin. Tämä neidon vaiteliaisuus katkeroitti Orjoa sanomattomasti ja käänsi hänen ajatustensa suunnan. "Jos me olemme kerran ystävykset", hän päätteli, "niin sitä ystävyyden suhdetta ei sovi hävetä, sen täytyy jollakin tavoin ilmaantua. Ystävän täytyy ystävälle vastata, jos tämä sitä pyytää. Ja on suorastaan rikos olla käyttämättä kynää ja paperia silloin kun se kirjoitettu sana palvelee sielun tarpeita."
Mitä oli ollut tuo kaunis sovinto myrskyisenä kesä-aamuna?
Mies kauhistui, kun sitänyt— ilman tukea — harkitsi.
Valhesovinto? Kavala temppuko vain? nuoren tytön mestarinäyte, mihin pirullisuuksiin hän naisena kykenee äärimmäisessä tapauksessa lisätäksensä miehen kärsimystä? Jumalalliset säteet tytön silmissä — silloin — teeskenneltyä loistettako vain? Käsivarren hively ja sulosointuinen ääni — pirullisinta kiemailuako vain? Ja suloiset sanansa "älä ole enää vihainen, rakas Orjo" — näyttelijän fraaseja? Oi Jumala! Tuo anteeksipyyntö oli ollut ehkä vain hätäkeino, aiheutunut äärimmäisestäpelosta. Pelosta sillä tyttöön vaikutti lopultakin vain pelko, sen oli hän huomannut tytön omista kertomuksista. Sisarellisesta luottamuksesta ei siis puhettakaan. Koko näytelmän takana tytön puolelta oli ollut —inho.
Orjo vääntelehtihen sisäisessä tuskassa. Nyt hän muisti, kuinka Mirjam — suudelman salaisuuden tietää saatuaan — oli vakuuttanut miehelleen että Oihonna oli aina salaisesti inhonnut lankomiestään jo ennen kuin tiesi tämän häntä koskaan julkenevan lähestyä. Inhonnut — pelännyt — vihannut ja ainoastaan Mirjamin tahdosta ulkonaisesti osoittanut kunnioitustaan. Oliko se totta, vai oliko Mirjam — saadakseen itserakkaan miehensä luopumaan lemmenhullutuksestaan — valehdellut? Kadehtivan naisen vakuutuksia toisesta naisesta vaikkapa omasta siskostaan — ei tietänyt koskaan taata.
Mutta nyt mies itsekin alkoi epäillä että tyttö häntä todella — inhosi. Ja sitä avuttomammin hän tunsi vaipuvansa rakkauden huumeeseensa. Kutajulmempitoinen oli, sitä hempeämmin toinenkerjäsi. Rakastaja on kuin koira, joka potkittuna tahtoo nuolla sitä jalkaa, joka häntä potkaisi. Orjo kirosi omaa kohtaloansa, sillä hän tiesi vaipuvansa siihen hyllyvään suohon, josta eivät väkevätkään miehet omin voimin päässeet ylös.
* * * * *
Pian saapui viesti: "Mirjam onnellisesti synnyttänyt. Tytti kaunis ja terve, äiti tyytyväinen, vaikka hieman heikko. Kaikki hyvin."
Agnes pani kätensä ristiin ja sanoi: Jumalan kiitos! samalla säpsähtäen omaa hartauttaan.
Orjo, viidennen elävän lapsensa isä, ei puhunut mitään. Sulkeutui huoneeseensa.
* * * * *
"Olisin tahtonut pojan Oihonnasta — ja sitten olisi kaikki saanut räjähtää vihdoinkin rikki!"
Se oli vain illusiooni, kaikkea aihetta vailla,hullunkurinen ajatuslento.
Jollei se ollut ikuisuuden tyhjään siniavaruuteen häipyvä Jumalan tahto, mahdoton toteuttaa maan typerissä kehyksissä.
* * * * *
Hän näkee elämän edessään henkensä silmillä. Mirjam palaa kotiin. Viidennen lapsen huuto täyttää talon. Sama kurjuus kuin ennenkin — vielä kauheampi. Ikuinen epäsopu! Hermot molemmin puolin pilassa. Aineellinen puute paisumassa. Ei pelastusta minnekään päin. Ei edes yhdyselämän nautintoa. Ja ympärillä — hengetön erämaa.
* * * * *
Aviomies viskaa kaksi kirjettä postilaatikkoon Toinen on osoitettu neiti Oihonnalle ja sen sisältö on tämä: "Jos olet viisas, älä enää koskaan palaa näille maille!"
Sen mitä enin tahtoo, hän kieltää.
Toinen kirje on Mirjamille synnytyslaitokseen.
Älä tule sinäkään! Minä en sinua ota vastaan. Ja lasta, jonka raskautesi aikana niin monta kerta olet kironnut, älä myöstännelähetä. Se annettakoon jollekin lapsettomalle perheelle — ainakin vuodeksi Huomaa:minärakastan sitäkin lasta, muttasinuntähtesi tapahtukoon verinen leikkaus. Ymmärrät hän, että se on välttämätöntä. Ja ymmärräthän miksi en sinua odota kotiin pitkään aikaan. Mirjam — pelasta nyt vihdoinkin itsesi. Sanon sinulle yhden asian: suurinkin suru on tuhatvertaa arvokkaampi kuin helvetin kärsimys. Mirjam! sinä olet heikko nyt — minä arvaan — mutta ilmoita minulle, heti kun luulet kestäväsi sen ainoan kirjeen, jonka jumalallinen kohtalo on pannut minun kirjoitettavakseni. Odotansitätietoa.
Orjo
"Hirveä mies!" hän ajatteli vaistomaisesti, pudotettuaan kirjeen laatikkoon. "Hirveä mies, joka lähettää tuollaisia kirjeitä loppuun asti uupuneen vaimonsa synnytysvuoteelle."
Mutta järki vakuutti hänelle: "Nyt tai ei koskaan! Täten varustan hänet ottamaan vastaan pahimman. Minun on kaikin voimin estettävä hänet ainakaan palaamasta kotiin."
* * * * *
Julmimman uhkauksen palkitsi vaimo hellimmällä vastauksellaan:
Rakas Orjo! Olet minulle rakas kaikissa elämän koettelemuksissakin.
Meille on syntynyt lapsi, olen siitä kiittänyt jumalaa ja rukoilen että saisin anteeksi kiittämättömyyteni kaikkivoipaa luontoa vastaan. Hän on todellakin kaunis ja terve tyttö, hänellä ovat sinun silmäsi ja minä suutelen niitä ja kyynel himmentää näköni. Ei hän, viaton lapsi, tuota kenellekään onnettomuutta, ei isälle eikä äidille, kyllä Jumala meitä auttaa.
Olen rukoillut Jumalaa ja Jumala on kuullut minua, kun olen sydämeni syvyydessä nöyrtynyt Hänen edessään, ja Hän, Hyvä Henki, on antanut minun tuntea suloista sielun puhtautta. Ja minä rukoilen sinun puolestasi, sillä minä ymmärrän että sinä olet suuressa sielun tuskassa. Kunpa vielä saisin armon kerran rukoilla yhdessä, käsikädessä, sinun kanssasi Häntä, omantuntoni Jumalaa, sillä monesti on Hän kuullut rukoukseni, vaikka olen sen niin kiittämättömästi unehuttanut. Jumala siunaa armossasi sinua, varjele Jumala sinua kaikilta tuulien ja myrskyjen vaaroilta, siunaa lapsiamme, joita en voi kyynelittä muistella, ja suojele kotiamme ja anna sen kodin säilyä lapsilleni siellä mäntyjen keskessä!
Armahda Jumala meitä kaikkia, mitä me olemme rikkoneet — ja pitkäkö on elinaikamme.
Olen lähdössä — huomenna — tuttavaini luo maaseudulle, vaikka epätietoista on, tulenko sinne elävänä, silläsydämenion niin heikko eikä ota ollenkaan vahvistuakseen ja kaikki rasitus olisi kielletty… Anna minulle Orjoanteeksi ylpeyteni ja pahuuteni, olen sinua rakastanut, vaikka niin huonosti olen sen voinutnäyttää. Jumala meitä auttakoon! Suutelen hengessä sinua ja kaikkia lapsiamme:
Mirjam.
Unhoita loukkaukseni ja pane kehykseen oma kuvasi kihlauksemme ajoilta. Tee se, minä pyydän sitä, ystäväni. Ehkä saan nimittää lastamme Hilleviksi?
* * * * *
Orjon silmiin nousivat kyyneleet. Hän painoi Mirjamin kirjettä sydäntänsä vasten. Oh, mitä säveliä soittikaannytaviovaimon sydän ja kuinka likellä kuolemaa hän kukaties oli ollut saadessaan Orjon uhkauksen, josta hän ei maininnut sanaakaan!
* * * * *
Mutta kuoren sisässä oli vielä toinenkin kirje, samoin kuin edellinenkin lyijykynällä kirjoitettu, yläreunassa muistiinpano:
Yöllä 28-29 heinäk. unen poissa pysyessä, sydämen rajusti sykkiessä.
Rakas Orjo, mieheni, minä rukoilen sinua sisareni Oihonnan puolesta, että jättäisit hänet rauhaan, sillä minun täytyy nyt sanoa sinulle, mitä en olisi koskaan muutoin sanonut, nimittäin että hänellä on kauhea kouristustauti, jonka hän voi saada pienestäkin mielenliikutuksesta ja montakin kertaa päivässä, sekä rasituksesta että yön valvonnasta. Sen vuoksi käy hän yhä kiukkuisemmaksi eikä hänen hermonsa kestä ketään meistä sisaruksista pitempää aikaa, niinkuin ne eivät kestäneet sinuakaan. Jätä hänet nyt rauhaan joka suhteessa, ettet suurempaa turmiota hänelle tuottaisi. Ne kohtaukset hänellä ovat niin kauheita että minä olin seuraavan päivän — tiedät mitä päivää tarkoitan — aivan kipeä. Ja rakas Orjo, minä rukoilen sinua ettet tästä kellekään hiisku, kaikkein vähimmin Oihonnalle itselleen. Jätä hänet joka suhteessa rauhaan ja anna hänen kulkea omia teitään sekaantumatta hänen asioihinsa, lupaa ja vanno, rakas Orjo, minulle se meidän kummankin sielun rauhoitukseksi. Rukoilen sinulta sitä Jumalan nimessä, Oihonnan sisarena ja sinun vaimonasi ja viattomain lastesi