The Project Gutenberg eBook ofAvioliittoja: Kokoelma aviotarinoitaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Avioliittoja: Kokoelma aviotarinoitaAuthor: Anton Pavlovich ChekhovTranslator: Reino SilvantoRelease date: September 11, 2016 [eBook #53029]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AVIOLIITTOJA: KOKOELMA AVIOTARINOITA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Avioliittoja: Kokoelma aviotarinoitaAuthor: Anton Pavlovich ChekhovTranslator: Reino SilvantoRelease date: September 11, 2016 [eBook #53029]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen
Title: Avioliittoja: Kokoelma aviotarinoita
Author: Anton Pavlovich ChekhovTranslator: Reino Silvanto
Author: Anton Pavlovich Chekhov
Translator: Reino Silvanto
Release date: September 11, 2016 [eBook #53029]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AVIOLIITTOJA: KOKOELMA AVIOTARINOITA ***
E-text prepared by Tapio Riikonen
Kokoelma aviotarinoita
Kirj.
Valikoinut ja suomentanut Reino Silvanto
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1912.
Sadesäällä.Apteekkarinrouva.Onnettomuus.Vaimoväkeä.Pelko.Puoliso."Anna" kaulassa."Nainen, joka kulkee koiran kanssa".
Suuret sadepisarat rapisivat hämäriin ikkunoihin. Oli tuollainen huvila-asukkaan inhoama sadesää, joka kerran alettuaan jatkuu tavallisesti kauan, viikkomääriä, kunnes viluinen kesävieras on siihen tottunut ja joutunut täydellisen haluttomuuden valtaan. Ilma oli kolea, kosteus läpitunkevaa, vastenmielistä. Asianajaja Kvashinin anoppi sekä vaimo, Nadeshda Filippovna, yllään hartiahuivit ja sadetakit, istuivat ruokasalissa ison pöydän ääressä. Anopin kasvoista saattoi lukea, että hän, Jumalan kiitos, oli hyvin ruokittu ja puettu, terve, oli saanut ainoan tyttärensä vaimoksi kelpo miehelle ja saattoi nyt hyvällä omallatunnolla panna pasianssia. Hänen tyttärensä, keskikokoinen, vaaleaverinen, kaksikymmenvuotias nainen, jolla oli lempeät, vähäveriset kasvot, luki kirjaa nojaten kyynäspäillään pöytään; mutta hänen katseestaan päättäen ei hän kuitenkaan lukenut, vaan ajatteli omiaan, joita ei seisonut kirjassa. Molemmat olivat vaiti. Kuului, kuinka ulkona satoi, ja palvelijatar keittiössä haukotteli pitkään.
Kvashin itse ei ollut kotona. Sateisina päivinä hän ei matkustanut maalle huvilaansa, vaan jäi kaupunkiin, sillä kostea ilma maalla vaikutti pahasti hänen keuhkokatarriinsa ja esti tekemästä työtä. Hänen mielipiteensä oli, että harmaa taivas ja ikkunaruutuja pitkin valuvat sadepisarat vievät työhalun ja tuovat alakuloisuuden. Mutta kaupungissa, jossa on enemmän tämän maailman mukavuuksia, siellä sadeilmoja tuskin huomaakaan.
Pantuaan kaksi pasianssia anoppi sekotti kortteja ja katsoi tyttäreensä.
— Minä koetin, onko huomenna kaunis ilma ja tuleeko meidän AlekseiStepanitshimme, sanoi hän. Jo viidettä päivää hän on poissa… KylläpäsJumala antoikin ilman…
Nadeshda Filippovna katsoi välinpitämättömästi äitiinsä, nousi ja alkoi astella nurkasta nurkkaan.
— Eilen ilmapuntari nousi, sanoi hän omissa ajatuksissaan, mutta tänään, kuulemma, se on taas laskenut.
Anoppi asetteli kortteja kolmeen pitkään riviin ja huojutteli päätään.
— Onko sinun ikävä? kysyi hän luoden silmäyksen tyttäreensä.
— Tietysti!
— Ymmärtäähän sen. Ja miksi ei olisi? Viiteen päivään et ole nähnyt häntä. Ennen, toukokuussa, kaikkein korkeintaan kaksi tai kolme päivää, mutta nyt — onkos se laitaa? viisi päivää!… Minä en ole hänen vaimonsa, ja kuitenkin ikävöin häntä. Eilen, kun sanottiin ilmapuntarin nousseen, minä käskin tappaa kananpoikia ja perata ruutanoita hänelle, Aleksei Stepanitshille. Niistä hän pitää. Sinun isävainajasi ei voinut sietää kaloja, mutta hän pitää niistä. Halukkaasti hän niitä aina syö.
— Minun käy niin sääli häntä, sanoi tytär. Meidän on ikävä, mutta onhan hänen vielä ikävämpi siellä, äiti.
— Mitä vielä! Päiväkaudet hän on oikeudenistunnoissa ja yöllä kuin tarhapöllö yksinään tyhjässä huoneistossaan.
— Ja mikä kauheinta, äiti, hän on siellä ypö yksinään, ilman palvelijatarta; kukaan ei laita hänelle samovaaria eikä tuo vettä. Miksi emme hanki hänelle palvelijatarta kesäkuukausiksi? Ja miksi ollenkaan olemme täällä maalla, jollei hänkään tahdo olla? Minä olen sanonut hänelle: "Jollet tahdo, niin ei tarvitse". "Sinun terveytesi tähden", vastasi hän. Ja minkälainen on minun terveyteni sitten? Tuleehan jo sairaaksi siitäkin, kun tietää, että hänen täytyy minun tähteni niin paljon kärsiä.
Katsoen äitinsä olkapään yli tytär huomasi virheen pasianssissa, kumartui pöydän yli ja alkoi korjata. Seurasi vaitiolo. Molemmat katsoivat kortteihin ja kuvittelivat mielessään, kuinka heidän Aleksei Stepanitshinsa ypö yksinään kököttää siellä kaupungissa, synkässä, autiossa työhuoneessaan ja tekee työtä, vaikka onkin nälissään ja väsynyt ja ikävöi perhettään…
— Mutta tiedätkö mitä, äiti? virkkoi Nadeshda Filippovna yht'äkkiä, ja hänen silmänsä alkoivat loistaa. Jos huomenna on samanlainen ilma, niin minä matkustan aamujunassa hänen luokseen kaupunkiin! Saanhan toki tietää, kuinka hän jaksaa, nähdä hänet, juottaa hänelle teetä.
Ja molemmat alkoivat ihmetellä, ettei tämä yksinkertainen, helposti toteutettavissa oleva ajatus ollut ennen heidän mieleensä juolahtanut. Kaupunkiin on vain puolen tunnin junamatka, ja sitten asemalta kaksikymmentä minuuttia ajurilla. He juttelivat vielä jonkin aikaa ja menivät sitten tyytyväisinä levolle, yhdessä samaan huoneeseen.
— Ohhoh-hoh-hoo… Herra armahda meitä syntisiä! huokasi anoppi, kun salin kello löi kaksi yöllä. Ei nukuta!
— Etkö nuku, äiti? kysyi tytär kuiskaten. Minä yhä ajattelen sitäAlekseita. Kunpa hän ei vain pilaisi terveyttään siellä kaupungissa.Jumala ties, missä hän syö, ravintoloissa ja muissa sellaisissapaikoissa, jos niissäkään.
— Sitä minä itsekin ajattelin, huokasi anoppi. Taivas häntä suojelkoon. Ja tuota sadetta, tuota sadetta!
Aamulla ei sade enää rapistellut ikkunaruutuja, mutta taivas oli harmaa kuten edellisenäkin päivänä. Puut seisoivat surullisina, ja kun tuuli vähänkin hengähti, rapisi niistä vesipisaroita. Jalkineiden jäljet savisilla poluilla, ojat ja rattaanraiteet olivat täynnä vettä. Nadeshda Filippovna päätti lähteä kaupunkiin.
— Vie terveisiä hänelle, sanoi äiti kääriessään tytärtään hartialiinaan. Sano, ettei hän niin tavattoman ahkerasti niissä oikeudenistunnoissa… Täytyyhän joskus vähäsen levähtääkin… Peittäköön ulos mennessään visusti kaulansa, kun ilmakin on näin huono. Voisithan ottaa hänelle kananpojan mukaasi; onhan kotoinen, vaikka kylmäkin paisti aina parempaa kuin ravintolaruoka.
Tytär matkusti luvattuaan palata iltajunassa tai seuraavana aamuna.
Mutta hän palasikin paljoa aikaisemmin, jo ennen päivällistä, kun hänen äitinsä istui makuuhuoneen arkulla ja tuumaili torkkuen, mitä hän paistaisi vävylleen illaksi.
Kalpeana ja kiihoittuneena astui tytär hänen luokseen huoneeseen ja sanaakaan sanomatta, ottamatta edes hattua päästään heittäytyi vuoteelle ja painoi päänsä patjaan.
— Mikä sinun on? ihmetteli hänen äitinsä. Miksi näin pian?… MissäAleksei Stepanitsh on?
Nadeshda Filippovna nosti päänsä ja katsoi kuivin, rukoilevin silmin äitiinsä.
— Hän pettää meitä, äiti! huudahti hän.
— Herra varjele, mitä sinä puhut? pelästyi äiti, niin että tanu putosi hänen päästään. Kuka meitä pettää? Herra armahda!
— Hän pettää meitä, äiti! toisti tytär, ja hänen leukansa alkoi vapista.
— Mistä sinä sen tiedät? huusi anoppi käyden kalpeaksi.
— Meidän huoneistomme oli suljettu. Talonmies sanoi, ettei Aleksei ole näinä viitenä päivänä käynyt kertaakaan kotona. Hän ei siis asu kotona! Ei asu kotona! Ei kotona!…
Ja hän alkoi viittilöidä käsillään ja itki äänekkäästi, höpisten vain:
— Ei kotona! Ei kotona!
Hän sai hysteerisen kohtauksen.
— Mitä tämä merkitsee? mutisi anoppi kauhuissaan. Toissa päivänä hän kirjoitti, ettei käy ulkona. Missä hän sitten on yötä? Kaikkien pyhien nimessä!
Nadeshda Filippovna herpaantui eikä jaksanut ottaa hattua päästään. Ikäänkuin olisi ottanut jotakin myrkkyä hän mielettömästi tuijotti silmillään ja tarttui kiihkeästi äitiään käsivarsiin.
— Kaikkiin sinä luotatkin, kun talonmieheen! ulisi anoppi hääräten itkevän tyttärensä ympärillä? Sitä mustasukkaisuutta! Hän ei petä meitä… Ja kuinka hän uskaltaisikaan pettää? Olemmeko me sellaisia? Jos kohta olemmekin kauppiassäätyä, ei hänellä silti ole oikeutta pettää sinua, sillä olethan sinä hänen laillinen vaimonsa! Me voimme haastaa hänet oikeuteen! Minä annoin sinulle kaksikymmentätuhatta myötäjäisiksi! Et sinä tullut tyhjin käsin taloon!
Ja anoppi alkoi itsekin nyyhkyttää, huitoi käsiään, tunsi voimiensa riutuvan ja heittihe pitkälleen arkulleen. Kumpikaan ei huomannut, kuinka taivaalle ilmaantui sinisiä kohtia, kuinka pilvet hälvenivät, kuinka ensimmäinen auringonsäde arasti liukui puutarhan märkää ruohoa pitkin ja iloiset varpuset hyppelivät vesilätäkköjen ympärillä, joihin kiitävät pilvet kuvastuivat.
Illalla saapui Kvashin kaupungista. Ennen lähtöään hän kävi kotonaan ja sai talonmieheltä kuulla, että hänen vaimonsa oli hänen poissaollessaan käynyt talossa.
— Tässä minä nyt olen! huudahti hän astuessaan anoppinsa kamariin eikä ollut huomaavinaan itkettyneitä, yrmeitä kasvoja. Niin, tässä nyt olen! Viiteen vuorokauteen emme ole tavanneet toisiamme!
Hän suuteli hätäisesti vaimonsa ja anoppinsa kättä ja lysähti sitten tyytyväisenä nojatuoliin istumaan, ikäänkuin olisi juuri lopettanut raskaan työn.
— Huh! sanoi hän puhaltaen kaiken ilman keuhkoistaan. Kyllä nyt olenkin rääkännyt itseäni! Tuskin jaksaa istua! Lähes viisi vuorokautta… yöt ja päivät olen elänyt kuin kenttätulilla! Kotonani en käynyt kertaakaan; koettakaahan ajatella! Koko ajan olen selvitellyt Stipunovin ja Ivantshikovin vararikkoasioita; piti työskennellä Galdejevin toimistossa lähellä liikettä… En ole syönyt, en juonut, olen nukkunut penkillä, palellut… Ei ole ollut minuuttiakaan vapaata aikaa, ei sen vertaa edes, että olisin ennättänyt käymään kotona. Niin, rakas Nadeshda, en ole kotona käynyt…
Ja Kvashin piteli kylkiään, ikäänkuin hänen vyötäisiään olisi kolottanut kovan työn jäljeltä, ja vilkaisi vaimoonsa ja anoppiinsa nähdäkseen, kuinka hänen valheensa — eli hänen omien sanojensa mukaan diplomatiansa vaikutti. Anoppi ja vaimo katselivat toisiaan iloisina, hämmästyneinä, ikäänkuin olisivat odottamatta löytäneet kadotetun aarteen… Heidän kasvonsa loistivat, silmänsä säteilivät…
— Voi sinua, poika kulta! huudahti anoppi hypähtäen pystyyn. Eipä ole nyt aikaa istua! Teetä! Pian teetä! Ehkä tahdot syödä jotakin?
— Tietysti hän tahtoo syödä! sanoi vaimo temmaten etikkaan kastetun kääreen otsaltaan. Äiti, antakaa pian viiniä, ja jotakin välipalaksi! Natalja, kata pöytä! Ah, hyvä Jumala, ei ole mitään valmista!
Ja molemmat, anoppi ja vaimo, juoksivat hämmästyneinä ja iloisina pitkin huoneita. Äiti ei voinut enää nauramatta katsoa tyttäreensä, joka oli ajatellut niin pahaa viattomasta miehestään, ja tytär häpesi…
Pian pöytä oli katettu. Kvashin, joka tuoksahti madeiralle ja liköörille ja oli niin täynnä, että töin tuskin jaksoi hengittää, valitti nälkäänsä, söi väkisin ja jutteli yhä Stipunovin ja Ivantshikovin vararikosta. Mutta hänen vaimonsa ja anoppinsa eivät irroittaneet katsettaan hänestä ja ajattelivat:
"Kuinka ymmärtäväinen ja hyvä hän on! Kuinka kaunis hän on!"
"Mainiota!" ajatteli Kvashin heittäytyessään illallisen jälkeen pehmeään, suureen vuoteeseensa. "Vaikka he ovat kauppiassäätyä ja jonkin verran aasialaisia, on perhe-elämälläni kuitenkin viehätyksensä, ja pari päivää viikossa voi täällä viettää mielihyvin…"
Hän peitti itsensä, tunsi lämpenevänsä ja höpisi nukahtaessaan:
— Mainiota! Mainiota!
Pienoinen B:n kaupunki, jossa kaiken kaikkiaan on vain pari kolme väärää katua, lepää syvään uneen vaipuneena. On hiljaista; ilmakin on aivan tyyni. Jossakin hyvin kaukana, kaiketi kaupungin ulkopuolella, koira haukkua nalkuttaa heikolla, käheällä diskanttiäänellään. Kohta alkaa aamu valjeta.
Kaikki on jo pitkän aikaa uinaillut unen helmassa. Mutta proviisori Tshornomordikin, B:n apteekin omistajan, nuori vaimo ei vain nuku. Hän on jo kolme kertaa käynyt levolle, mutta uni ei ota tullakseen — miksi?… sitä hän ei tiedä. Hän istuu paitasillaan avoimen ikkunan ääressä ja katselee kadulle. Hänen on painostava, ikävä, harmittava olla… niin harmittava, että oikein tekisi mielensä itkeä — ja miksi?… sitäkään hän ei tiedä. Jokin möhkäle ahdistaa rinnassa nousten vähän väliä ihan kurkkuun asti… Huoneen perällä, vain muutaman askeleen päässä rouvasta, nukkuu makeasti kuorsaten herra Tshornomordik itse, kasvot seinäänpäin. Nälkäinen kirppu on pureutunut hänen nenänjuureensa, mutta nukkuja ei tunne sitä, vaan vieläpä hymyilee, sillä hän näkee unessa, kuinka kaikki kaupunkilaiset yskivät ja tulevat yhtenään ostamaan häneltä Tanskan kuninkaan tippoja. Eipä hän nyt heräisi, vaikka neulalla pistäisi, tykillä ampuisi tai hyväilisi.
Apteekki sijaitsee melkein kaupungin laidassa, josta apteekkarinrouva näkee kauas vainioille… Hän huomaa, kuinka itäinen taivaanranta vähitellen valkenee, kuinka se sitten alkaa punaisena hohtaa, ikäänkuin olisi siellä jossakin suuri tulipalo. Odottamatta kohoaa kaukaisen pensaston takaa suuri, leveänaamainen kuu. Se on punainen; yleensä kuu on aina, kun se pensastosta pistää esiin, kovin hämillään.
Yhtäkkiä, keskellä öistä hiljaisuutta, kuului askeleita ja kannusten kilinää. Jo kuului puhettakin.
"Ne ovat upseereita, jotka palaavat piiripäällikön luota leiriinsä", ajattelee apteekkarinrouva.
Hetken kuluttua ilmaantuu näkyviin kaksi upseeria yllään valkoiset viitat. Toinen heistä on isokasvuinen ja lihava, toinen pienempi ja solakampi. He astella laahustavat laiskasti pitkin aidan viertä ja keskustelevat äänekkäästi jostakin. Tultuaan apteekin kohdalle molemmat alkavat kulkea yhä hitaammin katsellen ikkunoihin.
— Haisee apteekille… virkkaa pienempi heistä. Mutta tässähän näkyykin olevan apteekki. Niin, nyt muistan… Viime viikolla olin täällä ostamassa risiiniöljyä. Se apteekkari on niin saakelin hapan naamaltaan, ja onpa hänellä leukakin kuin aasilla. Sellaisella aasin leukaluulla se Simson mahtoi niitä filistealaisia pehmittää.
— Hm… mörähti lihava matalalla äänellään. Rohtoruhtinas nukkuu! Ja hänen rouvansa nukkuu myös! Kuulehan, Obtesov, hänen rouvansa on aika sievä.
— Kyllä olen nähnyt. Hän miellytti minuakin… Sanokaa, tohtori, saattaako hän todellakin rakastaa sitä aasinleukaa? Tokkohan?
— Ei suinkaan hän rakasta miestään, huoahtaa tohtori sen näköisenä kuin hänen tulisi sääli apteekkaria. Tuon ikkunan takana se sievä rouva nukkuu! Obtesov, ajatelkaapas!… Hän lepää rentona kuumuudesta… suusupukka on puoleksi auki… ja kaunis pieni jalka riippuu sängyn laidan yli. Apteekkari tolvana ei sellaista ymmärrä… Nainen tai pullo karbolia, se on hänestä aivan yhdentekevää!
— Tiedättekö mitä, tohtori? sanoo upseeri ja pysähtyy. Pistäydytään apteekkiin ostamaan jotakin! Ehkä saamme nähdä samalla apteekkarin sievän rouvan.
— Kylläpäs keksittekin! Yöllä!
— Mitäs siitä! Täytyyhän heidän yölläkin myydä rohtoja. Pistäydytään nyt, hyvä ystävä!
— Olkoon menneeksi.
Apteekkarinrouva, joka oli piileksinyt ikkunaverhon takana, kuulee ovikellon soivan heikosti. Katsahdettuaan mieheensä, joka kuorsaa yhä autuaallisesti hymyillen, hän heittää vaatetta ylleen, pistää tohvelit paljaisiin jalkoihinsa ja juoksee apteekkiin.
Lasioven takana näkyy kaksi varjoa… Apteekkarinrouva panee tulta lamppuun ja rientää avaamaan ovea, eikä hänen ole enää ikävä, ei harmita eikä itketä, sydän vain sykkii lujasti. Lihava tohtori ja laiha upseeri Obtesov astuvat sisään. Nyt saattaa heidät jo nähdä selvemmin. Suurivatsaisen, kömpelön tohtorin kasvot ovat päivettyneet ja parrakkaat. Jos hän vähänkin liikahtaa, hänen sotilastakkinsa narisee, ja hiki kihoaa kasvoille. Upseeri sitä vastoin on punaposkinen, parraton, naisekas ja notkea kuin englantilainen ratsupiiska.
— Mitä haluatte? kysyy apteekkarinrouva pidellen pukua rinnallaan.
— Antakaa-a-a… viidellätoista kopeekalla piparminttupastilleja! sanoo tohtori.
Rouva ottaa hätäilemättä rasian hyllyltä ja alkaa punnita. Ostajat eivät hetkeksikään hellitä katsettaan hänen selästään; tohtori tirkistelee silmillään kuin kylläinen kollikissa, mutta luutnantti on vallan vakavan näköinen.
— Ensi kertaa näen naisen myövän apteekissa, sanoo tohtori.
— Eihän siinä ole mitään erinomaista… vastaa rouva katsellen salavihkaa Obtesovin punaisia poskia. Miehelläni ei ole apulaista; sentähden minä autan häntä.
— Vai niin, vai niin… Onpa teillä sievonen apteekki! Kuinka paljon täällä on kaikenmoisia pulloja ja rasioita! Ettekö te pelkää liikuskellessanne noitten myrkkypullojen seassa? Huh!
Rouva laittaa paketin ja antaa sen tohtorille. Obtesov antaa rouvalle viidentoista kopeekan rahan. Seuraa hetken vaitiolo… Miehet katselevat toisiaan, astuvat ovea kohti ja katselevat taas.
— Antakaa vielä kymmenellä kopeekalla soodaa! sanoo tohtori.
Laiskasti ja veltosti liikkuen rouva ojentaa kätensä hyllyä kohti.
— Eiköhän täällä apteekissa ole jotakin sellaista… jupisee Obtesov näpähdytellen sormillaan, sellaista… tuota noin… elävöittävää nestettä… vaikka seltterivettä… Niin, onko teillä seltterivettä?
— On, vastaa rouva.
— Mainiota! Te ette ole nainen, vaan hyvä haltiatar! Antakaahan sitä meille pari kolme pulloa.
Rouva valmistaa kiireesti soodapaketin ja katoaa sitten pimeästä ovesta ulos.
Millainen suloinen hedelmä! virkkaa tohtori silmäänsä vilkuttaen. Sellaista ananasta ette löydä edes Madeiran saarelta. Vai mitä luulette, Obtesov? Mutta — kuuletteko kuorsausta? Herra apteekkari itse siellä suvaitsee levätä.
Pian rouva palaa takaisin ja laskee kauppapöydälle viisi pulloa. Hän on juuri käynyt kellarissa ja on sentähden liikunnosta lämmennyt punaiseksi.
— Sht… hiljaa! virkkaa Obtesov, kun rouva pullot avattuaan pudottaa korkkiruuvin. Älkää kolistelko noin kovasti, muuten herätätte miehenne.
— No mitäs sitten, jos herätänkin?
— Hän nukkuu niin makeasti… näkee teidät unissa… Terveydeksenne!
— Ja sitä paitsi, huomauttaa tohtori matalalla äänellään, röyhdellen seltteriä juotuaan, nuo aviomiehet ovat niin ikävää väkeä, että hyvin tekisivät, jos aina nukkuisivat. Oi, olisipa tämän vetosen mausteeksi vähäsen punaviiniä!
— Kaikkea te keksittekin! nauraa rouva.
— Se olisi oivallista! Ikävä kyllä, apteekeissa ei myydä väkijuomia. Mutta… täytyyhän teidän myydä viiniä lääkkeeksi. Onko teillävinum gallicum rubrumia?
— On.
— No hitto vieköön, antakaahan sitä meille siis!
— Paljonko?
—Quantum satis!… Antakaa aluksi yhden unssin mukaan, niin sitten saamme nähdä… No mitäs arvelette tästä, Obtesov? Ensin veden kera ja sittenper se.
Tohtori ja luutnantti istuutuvat kauppapöydän ääreen, ottavat lakit päästään ja alkavat ryypiskellä punaviiniä.
— Kylläpäs tämä viini on huonon makuista.Vinum huonoissimum!Muutoin teidän seurassanne… ä-ä-äh… se maistuu kuin nektari. Te olette ihastuttava, armollinen rouva! Minä suutelen hengessäni kättänne.
— Minä antaisin vaikka mitä siitä hyvästä, että saisin tehdä sen todellisuudessa! sanoo Obtesov. Kunniasanani! Minä antaisin vaikka elämäni!
— Älkäähän nyt viitsikö… sanoo rouva Tshornomordik punastuen ja käyden vakavan näköiseksi.
— Minkälainen veikistelijä te olettekaan! nauraa hohottaa tohtori hiljalleen, katsoen veitikkamaisesti alta kulmiensa. Silmät palavat niin että!… Piff! Paff! Onnittelen: te olette voittanut! Me olemme voitetut!
Apteekkarinrouva katselee heidän punoittavia kasvojaan, kuuntelee heidän pakinaansa ja ilostuu pian itsekin. Oh, hänen on jo hyvin hauska! Hän yhtyy juttuun, nauraa, kiemailee, vieläpä ostajain hartaista pyynnöistä maistaa punaviiniä.
— Jospa te, herrat upseerit, tulisitte useammin sieltä leiristä tänne kaupunkiin, sanoo rouva, muuten täällä on niin julman ikävää. Ihan täällä kuolee ikävään.
— Hyväinen aika! kauhistuu tohtori. Tuollainen ananas… tuollainen luonnon ihana ihme kuolisi tänne erämaahan! Kuinka kauniisti sanoo Gribojedov: "Erämaahan! Saratoviin!" Mutta nyt on aika lähteä. Olipa hauska tutustua!… Paljonko olemme teille velkaa?
Rouva kohottaa katseensa kattoon ja liikuttelee huuliaan.
— Kaksitoista ruplaa neljäkymmentä kahdeksan kopeekkaa, sanoo hän.
Obtesov vetää taskustaan paksun lompakon, kaivelee pitkän aikaa rahojaan ja maksaa.
— Teidän miehenne nukkuu makeasti… näkee unta teistä… jupisee hän puristaen hyvästiksi rouvan kättä.
— En tahdo kuulla tyhmyyksiä…
— Mitä tyhmyyksiä? Päinvastoin… ne eivät lainkaan ole tyhmyyksiä…Shakespeare sanoo: "Autuas, ken nuorena ol' nuori!"
— Hellittäkää käteni!
Vihdoin ostajat pitkän keskustelun jälkeen suutelevat rouvan kättä ja epäröiden, ikäänkuin harkiten, ovatko mitään unohtaneet, poistuvat apteekista.
Mutta apteekkarinrouva juoksee makuuhuoneeseen ja istahtaa saman ikkunan ääreen. Hän näkee, kuinka tohtori ja luutnantti astuvat laiskasti parinkymmenen askeleen päähän apteekista, pysähtyvät ja alkavat kuiskaten jutella jostakin. Mistä? Hänen sydämensä sykkii lujasti, ohimoissa tykyttää, mutta miksi — sitä hän ei itsekään tiedä… Sydän lyö rauhattomasti, aivan kuin jos nuo kaksi, jotka nyt tuolla kuiskailevat, ratkaisisivat hänen kohtalonsa.
Noin viiden minuutin kuluttua tohtori eroaa Obtesovista ja lähtee edelleen, mutta Obtesov palaa takaisin. Hän kulkee apteekin ohi kerran, toisen. Milloin hän pysähtyy oven eteen, milloin astuu eteenpäin… Vihdoin hän soittaa ovikelloa varovasti.
— Mitä? Kuka siellä? kuulee apteekkarinrouva yhtäkkiä miehensä äänen. Kello soi, etkä sinä kuule! sanoo apteekkari ankarasti. Mitä epäjärjestystä se on?
Apteekkari nousee, heittää yönutun ylleen ja astuu unenpöpperössä huojahdellen ja tohveleissaan laahustaen apteekkiin.
— Mitä… haluatte? kysyy hän Obtesovilta.
— Antakaa… antakaa viidellätoista kopeekalla piparmynttipastilleja.
Apteekkari nousee ottamaan rasiaa hyllyltä tavan takaa huoahdellen, haukotellen ja unisena nyökäytellen päätään…
Parin minuutin kuluttua apteekkarinrouva näkee Obtesovin astuvan ulos apteekista ja jonkin matkan päässä heittävän piparmintut pölyiselle tielle. Nurkan takaa astuu tohtori häntä vastaan… He tapaavat toisensa ja katoavat aamusumuun ahkerasti viittilöiden käsillään.
— Kuinka onneton olenkaan! huoahtaa apteekkarinrouva katsoen kiukkuisena mieheensä, joka riisuutuu nopeasti mennäkseen levolle. Oi kuinka onneton olen! toistaa hän, ja katkeroita kyyneleitä alkaa valua poskille. Ei kukaan, ei kukaan tiedä….
— Unohdin apteekin pöydälle viisitoista kopeekkaa, murahtaa apteekkari vetäen vuodepeiton ylleen. Korjaapas sinä se sieltä rahalaatikkoon…
Ja samassa hän nukahtaa.
Sofia Petrovna, notaari Lubjantsevin vaimo, nuori, kaunis, noin kaksikymmenviisivuotias nainen, käveli hiljaa metsäpolkua huvilanaapurinsa, asianajaja Iljinin kanssa. Kello oli viiden tienoissa iltapuolella. Taivas oli metsäpolun kohdalla sakeanaan valkoisia, untuvaisia pilviä, joiden lomasta paikoittain kuulsi vaaleansinistä taivasta. Pilvet olivat liikkumatta, ikäänkuin ne olisivat tarttuneet korkeiden, vanhojen honkien latvoihin. Oli hiljaista ja tukahduttavaa.
Jonkin matkan päässä katkaisi metsäpolun matalanpuoleinen rautatiepenger, jota pitkin tällä kertaa jostakin syystä asteli vartiosotamies kivääri olalla. Heti pengermän takana oli valkoinen, kuusikupuinen kirkko, jonka katto oli ruosteen syömä.
— En luullut tapaavani teitä täällä, sanoi Sofia Petrovna katsellen maahan ja viskellen päivävarjonsa kärjellä viimevuotisia lehtiä, mutta hauskaa oli, että kuitenkin tapasin. Pyydän teitä, Ivan Mihailovitsh, jos todella rakastatte ja kunnioitatte minua, jättämään minut rauhaan! Te seuraatte minua kuin varjo, katsotte aina niin tutkivasti, tunnustatte minulle rakkautenne, kirjoitatte minulle omituisia kirjeitä… enkä minä tiedä, mihin tämä kaikki lopultakin päättynee! Hyvä Jumala, mitä tästä vihdoinkin tulee?
Iljin vaikeni. Sofia Petrovna astui muutaman askeleen ja jatkoi:
— Ja tämä äkillinen muutos on tapahtunut teissä parin kolmen viime viikon kuluessa, vaikka me jo puolisenkymmentä vuotta olemme olleet tuttavia. Minä en enää tunne teitä, Ivan Mihailovitsh!
Sofia Petrovna katsahti salavihkaa toveriinsa, joka tarkkaavasti, silmiään siristäen katseli pilviä. Tämän kasvoilla oli kärsimätön, oikullinen ja hajamielinen ilme, kuten ihmisellä, joka kärsii ja jonka on samalla pakko kuunnella joutavaa puhetta.
— Ihmeellistä, ettette itse voi tätä käsittää! jatkoi Sofia Petrovna kohauttaen olkapäitään. Ymmärtäkää toki, kuinka sopimatonta peliä te pidätte. Minä olen naimisissa, rakastan ja kunnioitan miestäni… minulla on tytär… Ettekö te todellakaan välitä siitä mitään? Sitä paitsi te vanhana ystävänä tunnette minun mielipiteeni perheestä ja perheen perusteista yleensä…
Iljin ryki harmistuneesti ja huoahti.
— Perheen perusteista… jupisi hän. Hyvänen aika!
— Niin, niin… Minä rakastan miestäni, kunnioitan häntä ja pidän perheemme rauhaa joka tapauksessa arvossa. Ennemmin annan tappaa itseni kuin otan niskoilleni syyn Andrein ja hänen tyttärensä onnettomuuteen… Ja minä pyydän teitä, Ivan Mihailovitsh, jättäkää Herran tähden minut rauhaan. Ollaan hyviä ystäviä kuten ennenkin, mutta heittäkää nuo teille niin sopimattomat huokaukset. Ei enää sanaakaan tästä. Puhutaan nyt jostakin muusta.
Sofia Petrovna katsahti taas salavihkaa Iljinin kasvoihin; tämä katseli ylöspäin, oli kalpea ja pureksi vihaisesti vapisevia huuliaan. Sofia Petrovna ei voinut käsittää, miksi mies oli vihoissaan ja kiihoittunut, mutta tämän kalpeus liikutti hänen mieltään.
— Älkää olko vihoissanne, vaan ollaan nyt ystäviä… sanoi SofiaPetrovna hellästi. Olettehan yhtä mieltä kanssani? Tässä käteni.
Iljin tarttui kaksin käsin ojennettuun, pieneen pehmeään kätöseen, puristi sitä ja nosti sen verkalleen huulillensa.
— Minä en ole mikään koulupoika, jupisi hän. Minua ei vähintäkään hyvitä rakastetun naisen ystävyys.
— Riittää, riittää! Asia on päätetty, ja sillä hyvä. Istutaan tähän penkille…
Levähdyksen suloinen tunne täytti Sofia Petrovnan mielen: kaikkein pahin ja vaikein oli jo sanottu, kiusallinen kysymys ratkaistu. Nyt hän jo saattoi hengittää kevyesti ja katsoa Iljiniä suoraan kasvoihin. Ja hänen katsoessaan tätä hyväili rakastetun naisen voitokas, itsekäs tunne hänen rintaansa. Hänen mieltään hiveli suloisesti se, että tuo voimakas, iso mies, jolla oli rumat, miehekkäät piirteet ja suuri musta poskiparta, tuo viisas, sivistynyt ja, kuten sanottiin, lahjakas mies istuutui tottelevasti hänen viereensä antaen päänsä painua kumaraan. Pari kolme minuuttia he istuivat ääneti.
— Mitään ei ole vielä päätetty… aloitti vihdoin Iljin. Te luette minulle ikäänkuin kaavasta: "Rakastan ja kunnioitan miestäni… mielipiteeni perheen perusteista…" Kaiken sen tiedän sanomattakin. Tunnustan teille rehellisesti, että pidän omaa käytöstäni rikollisena ja tuomittavana. Mutta mitä hyödyttää puhua siitä, mikä jo on kaikille tunnettua? Sen sijaan että puhutte kauniita sanoja, neuvoisitte minulle ennemmin, mitä minun nyt on tehtävä?
— Olenhan jo sanonut: matkustakaa pois täältä!
— Olen jo viisi kertaa matkustanut, kuten tiedätte, mutta joka kerta kääntynyt puolitiestä! Voin näyttää teille matkaliput; ne ovat tallella. Minulla ei ole kyllin tahdonvoimaa paetakseni luotanne. Minä kamppailen, kamppailen vimmatusti, mutta mihin hiiteen minä kelpaan, jollei minussa ole pontta ja ryhtiä, jos olen heikko luonteeltani. En voi taistella luontoa vastaan! Ymmärrättekö? En voi! Pakenen täältä, mutta se pitää kiinni liepeistäni. Kehnoa, raukkamaista voimattomuutta!
Iljin punastui, nousi ja alkoi astella penkin ympärillä.
— Olen äreä kuin koira! murisi hän nyrkkejään puristaen. Vihaan ja halveksin itseäni! Niinkuin pahainen poikanulikka minä hännystelen toisen vaimoa, kirjoittelen kaistapäisiä kirjeitä, alennun… äh!
Iljin tarttui päähänsä, ärähti ja istuutui.
— Ja sitten vielä tuo teidän vilpillisyytenne! jatkoi hän surullisesti. Jos kerran pidätte käytöstäni sopimattomana, niin miksi sitten tänne tulittekaan? Mikä veti teitä tänne? Kirjeissäni pyysin teiltä ratkaisevaa, suoraa vastausta: jaa tai ei, mutta suoran vastauksen sijasta te joka päivä vaanitte tilaisuutta "odottamatta" tavataksenne minua ja kestitäksenne minua kuluneilla lainatuilla lauseparsillanne!
Sofia Petrovna säikähti ja kiivastui. Hän tunsi samanlaista kiusallista tunnetta kuin säädyllinen nainen joutuessaan äkkiarvaamatta yllätetyksi pukeutumattomana.
— Näytätte epäilevän minun suhtautumistani tähän leikkiin… rupesi hän mutisemaan. Olen aina vastannut teille suoraan ja… tänäänkin pyytänyt teitä!…
— Äh! eihän tällaisissa tapauksissa pyydetä! Olisitte muitta mutkitta sanonut "menkää tienenne!" niin jo aikoja sitten olisin täältä lähtenyt. Mutta ette ole kertaakaan sanonut sitä minulle suoraan. Kummallista epämääräisyyttä! Hitto vieköön, te joko leikitte minun kanssani tai…
Iljin ei puhunut loppuun: hän nojasi päätään nyrkkeihinsä. Sofia Petrovna alkoi muistella menettelyään alusta loppuun saakka. Hän muisti, että hän aina oli sekä teoissaan että ajatuksissaankin ollut Iljinin hakkailua vastaan, mutta tunsi samalla, että asianajajan sanoissa oli osaksi totta. Mutta tietämättä, millainen tämä totuus on, ei hän keksinyt vastausta Iljinin syytökseen, vaikka kuinkakin olisi ajatellut. Kun ei sopinut vaietakaan, hän sanoi olkapäitään kohauttaen:
— Ja syy on sitten vielä minun!
— En lue vilpillisyyttänne teidän syyksenne, huoahti Iljin. Tulin noin vain puhuneeksi… Teidän vilpillisyytenne on sekä luonnollista että asianmukaista. Jos kaikki ihmiset sopisivat keskenään ja muuttuisivat yhtäkkiä vilpittömiksi, sittenkin menisi heiltä kaikki päin hiiteen.
Sofia Petrovnaa ei haluttanut turvautua filosofiaan, mutta hän iloitsi puheenaiheen muutoksesta ja kysyi:
— Kuinka niin?
— Vilpittömiä ovat ainoastaan luonnonkansat ja eläimet. Jos kerran sivistys pitää naisellista hyvettä mukavuutena, silloin ei vilpittömyys enää ole paikallaan…
Iljin kuopi vihaisesti kepillään maata. Sofia Petrovna kuunteli häntä ymmärtämättä paljoakaan, mutta piti kuitenkin hänen puheestaan. Hän piti ennen kaikkea siitä, että tuo lahjakas mies puhuin noin "viisaista asioista" hänen, tavallisen naisen kanssa; sitten tuotti hänelle suurta tyydytystä se, että sai katsella miehen kalpeiden, vilkkaiden, mutta yhä vieläkin suuttuneiden kasvojen ilmeitä. Niin, hän ei tosin ymmärtänyt paljoakaan, mutta hänestä oli kuitenkin viehättävää tuo nykyaikaisen ihmisen rohkeus, miten tämä liikoja harkitsematta ratkaisee suuria elinkysymyksiä ja tekee johtopäätöksiään.
Yhtäkkiä hän huomasi ihailevansa Iljiniä ja säikähti.
— Suokaa anteeksi, mutta en ymmärrä, riensi hän sanomaan, miksi te aloitte puhua vilpillisyydestä? Toistan vielä kerran pyyntöni: olkaa hyvä, kunnon ystävä, jättäkää minut rauhaan! Pyydän vilpittömästi!
— Hyvä on, koetan vielä taistella!… huokasi Iljin. Ahkeruus iloni… Mutta tokkohan minun taistelustani on mitään hyötyä. Joko sitten ammun luodin kallooni tai… alan juoda vimmatusti. Eihän minun missään tapauksessa hyvin käy! Kaikella on rajansa, taistelulla luontoa vastaan myöskin. Sanokaa, kuinka voi taistella hulluutta vastaan? Jos te juotte viiniä, niin kuinka voitte voittaa kiihoittumisenne? Mitä voin tehdä, jos teidän kuvanne on kasvanut sieluuni ja hellittämättä, yöt ja päivät on silmieni edessä, niinkuin tuo honka tuossa? Niin, sanokaa minulle, mikä urotyö minun pitää suorittaa, jotta voisin vapautua tästä inhoittavasta, onnettomasta asemastani, jossa ajatukseni, toiveeni, uneni eivät kuulu minulle itselleni, vaan jollekin pahalle hengelle, joka on syöpynyt sieluuni? Minä rakastan teitä, rakastan siinä määrin, että olen joutunut rappiolle, heittänyt toimeni ja läheiset ystäväni, unohtanut Jumalani! Ikänä elämässäni en ole näin rakastanut!
Sofia Petrovna ei ollut osannut odottaa sellaista muutosta. Hän kallistihe Iljinistä poispäin ja katsoi säikähtyneenä tämän kasvoihin. Kyyneleet olivat nousseet miehen silmiin, huulet vapisivat, ja yli koko kasvojen oli levinnyt jonkinlainen nälkäinen, rukoileva ilme.
— Minä rakastan teitä! sopersi Iljin vieden silmänsä lähelle Sofia Petrovnan suuria, säikähtyneitä silmiä. Te olette niin ihana! Minä kärsin nytkin, mutta vannon, että istuisin vaikka koko ikäni näin kärsien ja katsoen teitä silmiin. Mutta… olkaa vaiti, minä pyydän!
Sofia Petrovna alkoi, ikäänkuin äkkiarvaamatta yllätettynä, hätäisesti keksiä sanoja, joilla hän voisi keskeyttää Iljinin. "Menen pois täältä!" päätti hän, mutta ei ennättänyt edes liikahtaa noustakseen, kun Iljin jo oli polvillaan hänen edessään… Hän syleili Sofia Petrovnan polvia, katsoi häntä kasvoihin ja puhui kiihkeästi, tulisesti, kauniisti. Säikähtynyt ja hiukan huumauksissa kun oli, ei Sofia Petrovna kuullut hänen sanojaan; syystä tai toisesta nyt, juuri tänä vaarallisena hetkenä, kun hänen polvensa suloisesti puristuivat yhteen ja koskettivat toisiaan kuin lämpimässä kylvyssä, hän jonkinlaisen salaisen, pahanilkisen vihan kannustamana etsi tunteittensa päämäärää. Hän pahoitteli, että torjuvan hyveen sijaan oli voimattomuus, laiskuus ja tyhjyys vallannut hänet kokonaan kuten juopuneen, jolle ei mikään ole mahdotonta. Hänen sielunsa syvyydessä vain vahingonilo heikosti ärsytteli: "Miksi et lähde pois? Sen pitää siis olla niin? Niinhän?"
Etsien mielestään järkevää ajatusta hän ei käsittänyt, miksi hän ei vetänyt pois kättään, johon Iljin oli imeytynyt kiinni kuin juotikas, ja miksi hän hätäisesti katseli, niinkuin Iljinkin, milloin oikealle, milloin vasemmalle, näkisikö kukaan? Hongat ja pilvet seisoivat liikkumattomina ja katselivat ankarasti tätä vallattomuutta kuin vanhat sedät, jotka ovat rahasta sitoutuneet olemaan ilmaisematta sitä hallitukselle. Vartiosotamies seisoi kuin pylväs rautatiepenkereellä ja näytti katselevan penkkiin päin.
"Katsokoon!" ajatteli Sofia Petrovna.
— Mutta… mutta kuulkaahan toki! virkkoi hän vihdoin epätoivoisella äänellä. Mitä tästä tulee? Mitä sitten seuraa?
— En tiedä, en tiedä… kuiskasi Iljin huitaisten kädellään ikäville kysymyksille.
Kuului voimakas, vihlova veturin vihellys. Tämä sivullinen, kylmä ääni jokapäiväisestä elämästä sai Sofia Petrovnan vavahtelemaan.
— Minulla ei ole aikaa… täytyy mennä! sanoi hän nousten nopeasti seisomaan. Andrei tulee junassa… Hänen täytyy saada päivällistä!
Sofia Petrovna käänsi hehkuvat kasvonsa rautatiepenkereelle päin. Ensin ilmestyi näkyviin veturi; sen perässä vaunuja. Mutta se ei ollutkaan matkustajajuna, kuten Sofia Petrovna oli luullut, vaan tavarajuna. Pitkänä jonona toinen toisensa jäljessä, kuten päivät ihmiselämässä, liikkuivat vaunut valkeata, kirkon muodostamaa taustaa vasten. Näytti siltä kuin ei niistä loppua tulisikaan.
Mutta nyt vihdoinkin juna loppui, ja viimeinen vaunu lyhtyineen katosi metsän vihreyteen. Sofia Petrovna kääntyi äkkiä ympäri ja lähti nopeasti takaisin metsäpolkua edes katsahtamatta Iljiniin. Hän oli jo oma herransa. Häpeän puna poskillaan ja häveten ei Iljinin, vaan omaa heikkouttaan, jonka vaikutuksesta hän, siveellinen ja puhdas nainen, oli sallinut vieraan miehen syleillä polviaan, hän ajatteli nyt vain, kuinka pääsisi mitä pikimmin kotiin perheensä keskuuteen. Asianajaja saattoi töin tuskin seurata häntä. Kääntyessään metsäpolulta kapealle tielle Sofia Petrovna katsahti tähän niin hätäisesti, että näki vain hiekkaa hänen polvissaan, ja viittasi häntä jäämään.
Juostuaan kotiin Sofia Petrovna seisoi viitisen minuuttia huoneessaan katsellen milloin ikkunaan, milloin kirjoituspöytäänsä…
— Ilkiö! soimasi hän itseään. Ilkiö! Kiusaksi itselleen hän yksityiskohtaisesti, mitään unohtamatta muisteli, että hän näinä päivinä oli ollut Iljinin hakkailua vastaan, mutta että mieli oli tehnyt lähteä selityksille Iljinin kanssa; eikä siinä kaikki. Kun tämä oli ollut polvillaan hänen edessään, oli Sofia Petrovna tuntenut tavatonta nautintoa. Hän muisteli kaikkea säälimättä itseään ja nyt, häpeästä pakahtumaisillaan, hän olisi mielellään lyönyt itseään korville.
"Andrei parka!" ajatteli hän koettaen samalla olla mahdollisimman hellä. "Varja, tytärparkani, ei tiedä, millainen hänen äitinsä on! Suokaa minulle anteeksi, rakkaani! Minä rakastan teitä kovasti… kovasti!"
Ja tahtoen osoittaa itselleen, että hän vielä oli hyvä vaimo ja äiti, ettei turmelus vielä ollut kajonnut hänen "perusteisiinsa", joista hän oli puhunut Iljinille, Sofia Petrovna juoksi keittiöön ja alkoi morkata palvelijatarta, kun ei tämä ollut kattanut pöytää Andreille. Hän koetti kuvitella mielessään miehensä uupunutta ja nälkäistä hahmoa, sääli häntä ääneen ja kattoi pöydän omakätisesti, mitä ei ollut koskaan ennen tehnyt. Sitten hän löysi tyttärensä Varjan, sulki hänet syliinsä ja suuteli tulisesti. Tyttö tuntui hänestä niin painavalta ja kylmältä, mutta hän ei tahtonut tunnustaa sitä itselleen, vaan alkoi selitellä Varjalle, kuinka hyvä ja rehellinen hänen isänsä on.
Mutta kun Andrei pian sen jälkeen saapui, hän tuskin tervehti miestään. Kiihdytettyjen tunteitten tulva oli mennyt menojaan vain ärsytettyään ja suututettuaan häntä valheillansa. Sofia Petrovna istui ikkunassa kärsien ja pahoilla mielin. Ainoastaan hädässä ihmiset saattavat käsittää, kuinka vaikea on olla tunteittensa ja ajatustensa herra. Sofia Petrovna kertoi sittemmin, että hän oli ollut "hämmennyksissä, mistä oli ollut yhtä vaikea selviytyä kuin lukea nopeasti lentäviä varpusia". Siitä, ettei hän ollut iloinnut miehensä tulosta ja ettei häntä miellyttänyt miehensä käytös päivällispöydässä, hän heti päätteli, että hänessä oli heräämässä vihamielisyys tätä kohtaan.
Odottaessaan uupuneena ja nälkäisenä, että hänelle tarjottaisiin keittoa, Andrei kävi käsiksi makkaraan ja söi sitä ahneesti pureskellen kuuluvasti ja liikuttaen ohimoitaan.
"Hyvä Jumala!" ajatteli Sofia Petrovna, "minä rakastan ja kunnioitan häntä, mutta… miksi hän syö noin rumasti?"
Ajatuksissa tapahtunut muutos ei suinkaan ollut pienempi kuin tunteissa. Sofia Petrovna koetti, niinkuin kaikki ikäviin ajatuksiin tottumattomat, kaikin voimin olla ajattelematta surkeuttaan, mutta kuta hartaammin hän koetti, sitä selvemmin hän näki mielikuvituksessaan Iljinin hiekkaisine polvineen, untuvaiset pilvenhattarat, junan…
"Miksi minä hölmö lähdinkään sinne tänään?" tuskitteli hän. "Ja olenko minä todellakin sellainen, etten voi olla varma itsestäni?"
"Pelolla on suuret silmät". Kun Andrei oli ehtinyt viimeiseen ruokalajiin, Sofia Petrovna oli jo päättänyt: "Kerron kaikki miehelleni ja vältän siten vaaran".
— Kuulehan, Andrei, minun pitäisi puhua sinun kanssasi vakavasti, aloitti hän päivällisen jälkeen, kun mies riisui nuttua ja saappaita yltään heittäytyäkseen hetkeksi levolle.
— No?
— Muutetaan pois täältä!
— Hm… minne sitten? Kaupunkiin on liian aikaista…
— Ei, mennään matkoille tai johonkin muuanne…
— Matkoille… mörähti notaari oikoen jäseniään. Sitähän minä itsekin olen tässä haaveillut, mutta mistä otat rahat, ja kenen huostaan uskot konttorin?
Ja mietittyään vähäsen hän lisäsi:
— Todellakin, sinun on ikävä. Lähde yksin matkoille, jos tahdot!
Sofia Petrovna lysähti kokoon, mutta kuvitteli heti mielessään, että Iljin iloitsisi siitä ja matkustaisi hänen kanssaan samassa junassa, samassa vaunussa…
Tätä ajatellessaan hän katseli miestään, joka oli kylläisen, mutta yhä vielä uupuneen näköinen. Sattumalta hänen katseensa kiintyi tämän pieniin, naisellisiin jalkoihin. Juovikkaista sukanteristä törrötti lankoja…
Alaslasketun kierrekaihtimen takana pörisi kimalainen ikkunalasia vasten. Sofia Petrovna katseli sukanteriä, kuunteli kimalaisen surinaa ja kuvitteli matkustavansa… Vastapäätä häntä istuu Iljin yöt päivät hellittämättä katsettaan hänestä, harmitellen heikkouttaan ja kovin kalpeana henkisestä tuskasta. Iljin suurentelee syyllisyyttään, sanoo olevansa pahainen poikanulikka, soimaa Sofia Petrovnaa, repii tukkaansa, mutta odotettuaan pimeän tuloa ja käyttäen tilaisuutta hyväkseen lankeaa, matkustajien vaivuttua uneen tai poistuttua junasta väliasemille, polvilleen hänen eteensä ja syleilee hänen jalkojaan, niinkuin siellä penkin luona… Sofia Petrovna yllätti itsensä haaveilemasta…
— Kuulehan, en minä matkusta yksinäni! virkkoi hän. Sinun täytyy matkustaa kanssani!
— Mielikuvitusta kaikki, hyvä Sofia! huokasi asianajaja. Pitää olla vakava ja toivoa vain sitä, mikä on mahdollista.
"Kyllä me matkustamme, kunhan saat tietää!…" ajatteli Sofia Petrovna.
Päätettyään matkustaa kaikesta huolimatta hän tunsi voivansa olla turvassa.
Hänen mielensä tasaantui vähitellen; hän iloitsi ja antoi ajatustensa liidellä: mitä ajatteletkin, mitä haaveiletkin, joka tapauksessa sinä matkustat! Hänen miehensä nukkuessa ilta läheni… Sofia Petrovna meni vierashuoneeseen ja alkoi soittaa pianoa. Iltainen vilkas elämä ulkona, soitto, mutta etupäässä se ajatus, että hän on viisas nainen, joka omin voimin suoriutuu surkeudestaan, saattoivat hänet lopullisesti hauskalle mielelle. Toiset naiset, sanoi hänen rauhoittunut omatuntonsa, eivät olisi voineet hänen asemassaan kestää, vaan olisivat heittäytyneet pyörteeseen. Vaikka hän oli ollut nääntymäisillään häpeästä ja kärsinyt, hän oli kuitenkin kestänyt ja välttänyt näin vaaran, jota ehkä ei lainkaan ollutkaan! Hänen hyvät avunsa ja päättäväisyytensä liikuttivat hänen mieltään siinä määrin, että hän pari kolme kertaa katsoi itseään peilistä.
Pimeän tullessa saapui vieraita. Miehet alkoivat ruokasalissa pelata korttia, naiset asettuivat vierashuoneeseen ja pengermälle. Kaikkia muita myöhemmin saapui Iljin. Hän oli alakuloinen, synkkä ja ikäänkuin sairas. Kun hän oli istuutunut sohvan nurkkaan, ei hän siitä koko iltana noussut. Tavallisesti hän oli iloinen ja puhelias, mutta tällä kertaa hän koko ajan vaikeni, näytti yrmeältä ja hieroskeli silmäkulmiaan. Kun hänen piti vastata johonkin kysymykseen, hän hymyili väkinäisesti vain ylähuulellaan ja vastasi katkonaisesti, katkerasti. Muutaman kerran hän yritti laskea sukkeluuksia, mutta ne olivat kömpelöitä ja sopimattomia. Sofia Petrovnasta näytti siltä, kuin Iljin tuossa tuokiossa saisi hysteerisen kohtauksen, ja vasta nyt, istuessaan pianon ääressä, hän ensi kertaa tunsi selvästi, että tuo onneton mies ei ollut nyt entisellä rattoisalla tuulellaan, vaan että hän oli henkisesti sairas eikä löytänyt itselleen tyyssijaa. Hänen, Sofia Petrovnan tähden, hän oli turmellut nuoruutensa ja virkauransa parhaat päivät, tuhlannut viimeiset rahansa huvilaan; jättänyt oman onnensa nojaan sekä äitinsä että sisarensa ja, mikä pahinta, menehtynyt taistelussa itsensä kanssa. Yksinkertainen, jokapäiväinen ihmisrakkaus vaatisi kohtelemaan häntä vakavasti.
Sofia Petrovna tunsi kaiken tämän niin selvästi, että hänen sydäntään oikein särki, ja jos hän nyt olisi astunut Iljinin luo ja sanonut hänelle "ei!" hänen äänessään olisi ollut voimaa, jota olisi ollut vaikea vastustaa. Mutta hän ei astunut Iljinin luo, ei sanonut tuota sanaa eikä ajatellut tätä sen enempää… Nuoren luonteen pikkumaisuus ja itsekkyys eivät olleet milloinkaan ilmenneet hänessä niin voimakkaasti kuin tänä iltana. Hän tunsi, että Iljin oli onneton ja istui sohvassa kuin hehkuvilla hiilillä; hänestä tuntui tuskalliselta tämän vuoksi, mutta samalla kärsimykseen saakka häntä rakastavan miehen läsnäolo täytti hänen sielunsa voitonriemulla ja tietoisuudella hänen omasta voimastaan. Hän tunsi nuoruutensa, kauneutensa, luoksepääsemättömyytensä, ja heittäytyi vapaaksi päätettyään sittenkin matkustaa! Hän veikisteli, nauroi herkeämättä, lauloi erikoisen tunteellisesti ja innostuneesti. Kaikki häntä huvitti ja kaikki häntä nauratti. Häntä nauratti muistellessaan tapahtumia siellä metsäpolulla, muistellessaan töllistelevää vartiosotamiestä. Hänen mielestään olivat niin hullunkurisia nuo vieraat, Iljinin sopimattomat sukkeluudet, hänen kaulaliinaansa kiinnitetty neula, jota hän ei ollut koskaan ennen huomannut ja joka kuvasi pientä punaista, timanttisilmäistä käärmettä; niin hullunkurinen oli hänestä tuo käärme, että hän olisi ollut valmis suutelemaan sitä.
Sofia Petrovna lauloi hermostuneesti, jonkinlaisella puolijuopuneella kiihkolla romansseja ja ikäänkuin ärsyttääkseen toisen surua valikoi murheellisia, alakuloisia, joissa kerrottiin särkyneistä toiveista, menneisyydestä, vanhuudesta… "Mutt' vanhuus se lähestyy lähestymistään…" lauloi hän. Mitä liikutti häntä nyt vanhuus?!
"Nähtävästi minussa tapahtuu jotakin tavatonta…" ajatteli hän silloin tällöin naurun ja laulun lomassa.
Vieraat lähtivät kello kaksitoista. Viimeisenä poistui Iljin. SofiaPetrovnalla riitti sisua saattaa häntä pengermän alimmalle portaalle.Hänen teki mielensä ilmoittaa Iljinille matkustavansa miehensä kanssapois ja katsoa, minkä vaikutuksen tämä tieto tekisi häneen.
Kuu peittyi pilvien taakse, mutta oli siksi valoisaa, että Sofia Petrovna näki, kuinka tuuli liehutti Iljinin päällystakin liepeitä ja kuistin uutimia. Hän näki myöskin, kuinka kalpea Iljin oli ja kuinka hän hymyili väkinäisesti rypistäen ylähuultaan…
— Sonja, Sonitshka… minun rakas naiseni! jupisi hän estäen SofiaPetrovnaa puhumasta. Rakkaani!
Hellän mielialan puuskassa, itkunsekaisella äänellä hän tuhlasi Sofia Petrovnalle hyväilysanoja yhä hellempiä ja hellempiä, sanoipa hänellesinä, kuten vaimolle tai rakastajattarelle. Yhtäkkiä Iljin kiersi kätensä hänen vyötäisilleen ja tarttui toisella kyynärpäähän.
— Minun armaani, minun ihana naiseni… kuiskasi hän suudellen hänen kaulaansa niskan taitteeseen, ole vilpitön, tule heti luokseni!
Sofia Petrovna irroittautui hänen syleilystään ja nosti päänsä ilmaistakseen inhoa ja suuttuakseen. Mutta tästä ei tullutkaan mitään, sillä koko hänen ylistetty hyveensä ja puhtautensa hupeni lauseeseen, jonka kaikki tavalliset naiset sanovat tämäntapaisissa tilaisuuksissa:
— Oletteko mieletön!
— No, lähdetään! jatkoi Iljin. Nyt juuri, samoin kuin siellä penkin luona, minä tulin vakuutetuksi siitä, että te olette yhtä voimaton kuin minäkin… Ettepä ole tekään sen paremmassa asemassa! Te rakastatte minua ja tingitte nyt turhaan omantuntonne kanssa…
Nähdessään, että Sofia Petrovna poistuu hänen luotaan, hän tarttui tämän pitsiseen hihaan ja lisäsi hätäisesti:
— Jollei tänään, niin huomenna, mutta taipua täytyy! Mitä hyödyttää tämä viivytys? Minun kallis, rakas Sonjani, tuomio on julistettu, miksi lykätä sen täytäntöön panoa? Miksi pettää itseänsä?
Sofia Petrovna pakeni hänen luotaan ja pujahti ovesta sisään. Palattuaan vierashuoneeseen hän sulki konemaisesti pianon, katsoi kauan nuottilehden somistekuvaa ja istuutui. Hän ei voinut seistä eikä ajatella… Äskeisestä kiihtymyksestä oli jäljellä vain kauhea herpaiseva heikkous ja ikävä. Omatunto kuiskasi hänelle, että hän illan kuluessa oli käyttäytynyt huonosti, typerästi kuin hupakko, tyttöpahanen, että hän äsken kuistilla antoi toisen syleillä itseään ja vielä nytkin tunsi vyötäisillään ja käsivarressa omituista kosketusta. Vierashuoneessa ei ollut ketään muita; kynttilä vain paloi. Hän istuutui pyöreälle tuolille pianon ääreen ja odotti hievahtamatta jotakin. Ja ikäänkuin käyttäen hyväkseen Sofia Petrovnan väsymystä ja ympärillä vallitsevaa pimeyttä alkoi raskas, voittamaton kainous vallata häntä. Kuin jättiläiskäärme se kietoi hänen jäsenensä ja sielunsa, kasvoi hetki hetkeltä eikä enää uhannut, kuten ennen, vaan oli hänen edessään selvänä kaikessa alastomuudessaan.
Puolisen tuntia hän istui liikahtamatta paikaltaan ja antaen ajatustensa liikkua Iljinin ympärillä, nousi sitten veltosti ja mennä laahusti makuuhuoneeseen. Hänen miehensä oli jo vuoteessa. Sofia Petrovna istuutui avoimen ikkunan ääreen ja antautui kaipaavan toivonsa valtaan. "Hämminki" hänen päässään oli jo selvinnyt, kaikki tunteet ja ajatukset kieppuivat saman, selvän päämäärän ympärillä. Hän oli koettavinaan taistella, mutta huitaisi samalla kädellään… Hän käsitti nyt, kuinka voimakas ja järkähtämätön vihollinen on. Jos mieli sitä vastaan ponnistella, täytyy olla voimaa ja lujuutta, mutta kasvatus ja elämä eivät olleet antaneet hänelle mitään, mihin hän nyt voisi nojautua.
"Epäsiveellinen, inhoittava nainen!" soimasi hän itseään voimattomuutensa tähden. "Sellainenko sinä oletkin?"
Hänen loukattu säädyllisyytensä ja voimattomuutensa saivat hänet niin suunniltaan, että hän nimitti itseään kaikenlaisilla haukkumasanoilla, mitä vain tiesi, ja herjasi itseään paljastaen nöyryyttäviä, loukkaavia tosiasioita. Ja hän syytti itseään, ettei ollut milloinkaan ollut siveellinen; hän ei vain ennen ollut tullut langenneeksi ulkonaisen syyn puutteessa; hänen tämänpäiväinen taistelunsa oli ollut vain pilantekoa ja ilveilyä.
"Otaksukaamme, että olen taistellut", ajatteli hän. "Mutta mitä taistelua se sellainen on! Rahanalaisetkin taistelevat epätoivoisesti, ennenkuin myövät itsensä, mutta kuitenkin he myövät! Hyvääkin taistelua! Happanet kuin maito yhdessä päivässä! Yhdessä ainoassa päivässä!"
Hän syytti itseään siitäkin, ettei häntä vetänyt pois kotoa hänen tunteensa, ei Iljinin olemus, vaan vaikutelmat, jotka odottivat häntä… Huvitteleva huvilarouva, jollaisia on paljon!
"He tappoivat pojalta äidin", lauloi joku käheällä äänellä ikkunan takana.
"Jos ensinkään lähden, niin nyt olisi aika", ajatteli Sofia Petrovna.Hänen sydämensä alkoi yhtäkkiä sykkiä tavattoman lujasti.
— Andrei! hän melkein huusi. Kuule, me… me matkustamme? Niinkö?
— Niin! Sanoinhan jo sinulle: matkusta yksin!
— Mutta kuulehan… virkkoi hän. Jollet sinä matkusta kanssani, niin voit menettää minut! Minä olen kai jo… rakastunut!
— Kehen? kysyi hänen miehensä.
— Sinusta on kai yhdentekevää, kehen! huudahti Sofia Petrovna.
Andrei nousi, antoi jalkojensa riippua sängyn laidan yli ja katsoi kummastuneena vaimonsa tummaa muotoa.
— Mielikuvitusta! haukotteli hän. Mies ei uskonut, mutta pelästyi kuitenkin. Mietittyään hetken aikaa ja tehtyään vaimolleen muutamia arvottomia kysymyksiä hän lausui mielipiteensä perheestä, uskottomuudesta… puhui veltosti kymmenisen minuuttia ja heittäytyi taas levolle. Hänen tuomiollaan ei ollut menestystä. Tässä maailmassa on paljon mielipiteitä, ja suurin osa niistä on ihmisten, jotka eivät ole milloinkaan olleet onnettomassa asemassa!
Myöhäisestä ajasta huolimatta käyskenteli vielä ikkunan ohi huvila-asukkaita. Sofia Petrovna heitti ylleen pitkän, kevyen viitan, seisoi jonkin aikaa liikahtamatta, ajatteli… Hänellä oli vielä sen verran voimaa, että sai uniselle miehelleen sanotuksi:
— Nukutko sinä? Minä menen kävelemään… Tahdotko lähteä kanssani?
Se oli hänen viimeinen toiveensa. Kun hän ei saanut vastausta, hän lähti ulos. Siellä oli tuulista ja kosteaa. Mutta hän ei tuntenut tuulta eikä huomannut pimeää, vaan kulki kulkemistaan… Vastustamaton voima ajoi häntä ja tuntui työntävän häntä selästä, kun hän pysähtyi.
— Epäsiveellinen nainen! mutisi hän konemaisesti. Inhoittava nainen!
Hän hengästyi, paloi häpeästä, ei tuntenut jalkoja allaan, mutta se, mikä sysäsi häntä eteenpäin, oli voimakkaampi häpeää, järkeä, pelkoa…
Raibushon kylässä kohoaa korkealla kivijalalla kaksikerroksinen rautakattoinen talo aivan vastapäätä kirkkoa. Alakerrassa asuu perheineen isäntä itse, Filip Ivanov Kashin, liikanimeltään Djudja, mutta yläkerrassa, jossa kesäisin on kovin kuuma ja talvisin kovin kylmä, asustavat matkoillaan ohikulkevat virkamiehet, kauppiaat ja tilanomistajat. Djudja vuokraa maapalstoja, pitää ravintolaa suuren maantien varrella, kaupitsee tervaa, hunajaa, karjaa ja vaatetavaroita ja on jo koonnut itselleen noin kahdeksan tuhatta ruplaa, jotka ovat kaupungin pankissa korkoa kasvamassa.
Hänen vanhempi poikansa Feodor palvelee tehtaassa vanhempana koneseppänä ja on jo, kuten kansa sanoo, päässyt niin pitkälle, ettei häneen kädellä ylety. Feodorin ruma ja kivulloinen vaimo Sofja asuu appensa luona, itkeä tuhertelee yhäti ja ajaa joka sunnuntai sairaalaan lääkärinapua hakemaan. Djudjan nuorempi poika, kyttyräselkäinen Aljoshka, asuu kotona isänsä luona. Hänet naitettiin äskettäin köyhästä kodista olevan Varvara nimisen tytön kanssa, joka on nuori ja kaunis, terve ja keimailunhaluinen. Kun ohimatkustavat virkamiehet ja kauppiaat jäävät taloon yöksi, he tahtovat aina, että juuri Varvara laittaisi heille samovaarin ja valmistaisi vuoteen.
Kerran kesäkuisena iltana, kun aurinko laski ja ilmassa tuntui heinän, lämpimän lannan ja vastalypsetyn maidon hajua, ajoivat Djudjan pihaan tavalliset kuormarattaat, joissa istui kolme henkilöä: kolmikymmenvuotias mies yllään purjekankainen puku, hänen vieressään noin seitsenvuotias poika, jonka yllä oli pitkä, musta nuttu ja siinä suuret luunapit, ja punapartainen nuorukainen ajajan paikalla.
Nuorukainen riisui hevoset valjaista ja talutti ne maantielle jaloittelemaan, mutta matkustaja peseytyi, rukoili kääntyneenä kirkkoon päin, levitti sitten rattaiden viereen matkapeitteen ja istuutui pojan kanssa syömään illallista. Hän söi hätäilemättä, verkalleen ja Djudja, joka oli eläessään nähnyt paljon matkustajia, päätteli tämän tavoista, että hän on toimelias, vakava ja oman arvonsa tunteva mies.
Djudja istui kuistilla paitahihasillaan, avopäin ja odotteli, että matkustaja alkaisi jutella. Hän oli tottunut siihen, että matkustajat iltaisin unen tullen kertoivat kaikenlaisia juttuja, ja hän piti siitä. Hänen eukkonsa Afanasjevna ja miniänsä Sofja lypsivät lehmiä lakan alla, toinen miniä Varvara istui yläkerrassa avoimen ikkunan ääressä syöden auringonkukan siemeniä.
— Onko tuo poika omasi, vai…? kysyi Djudja matkustajalta.
— Ei. Kasvatti on, orpo. Otin hänet pelastaakseni sieluni.
He rupesivat juttelemaan. Matkustaja näytti olevan puhelias mies, ja Djudja sai hänen puheistaan tietää, että hän oli kaupungin porvareita, talonomistaja, että hänen nimensä oli Matvei Savvitsh, että hän nyt oli matkalla tarkastamaan saksalaisilta siirtolaisilta vuokraamiaan puutarhoja ja että pojan nimi oli Kuska. Ilta oli lämmin ja helteinen, kenenkään ei tehnyt mieli nukkumaan. Kun pimeni ja tähdet alkoivat taivaalla heikosti tuikahdella, rupesi Matvei Savvitsh kertomaan siitä, kuinka Kuska oli joutunut hänen hoitoonsa. Afanasjevna ja Sofja seisoivat jonkin matkan päässä kuunnellen, mutta Kuska siirtyi portille päin.
— Se on, vaariseni, kerrassaan tavaton juttu, alkoi Matvei Savvitsh. Jos minä kertoisin sinulle kaikki tarkkaan, ei siihen yökään riittäisi. Kymmenkunta vuotta sitten asui meidän katumme varrella, aivan minun vieressäni siinä pienessä talossa, jossa nyt on kynttilätehdas ja öljymylly, muuan Marfa Simonovna Kapluntseva, vanhanpuoleinen leskivaimo, jolla oli kaksi poikaa. Toinen näistä pojista palveli junailijana rautateillä, mutta toinen, Vasja, joka oli minun ikäiseni, asui kotona äitinsä luona. Kapluntsev vainaja oli pitänyt hevosia, viitisen paria, ja käyttänyt niitä kaupungilla tavaranajossa. Mutta hänen vaimonsa ei leskeksi jäätyään heittänyt miehensä tointa, vaan komenteli ajureja kuin miesvainajansa ainakin, niin että muutamina päivinä ansaitsivat kokonaista viisi ruplaa puhdasta. Ja Vasja pojalla oli myöskin vähäisen tuloja. Hän kasvatteli kyyhkysiä ja myöskenteli niitä. Muistanpa, kuinka hän viuhkoi ja vihelteli katolla, kun kyyhkyset lentelivät korkealla taivaan alla. Keltasirkkuja ja kottaraisia hän pyydysteli, häkkejä rakenteli niille… Joutavaa hommaa, mutta kymmenkunta ruplaa hän sai kuin saikin kokoon kuukaudessa. Mutta jonkin ajan kuluttua rampautuivat äitimuorin jalat, ja hänen täytyi ruveta vuoteeseen. Talo jäi ilman emäntää, mikä on jokseenkin samaa, kuin jos ihminen olisi ilman silmiä. Rupesipa äitimuori yhä enemmän ajattelemaan poikansa Vasjan naittamista. Haettiin naittaja-akka, harkittiin ja tuumailtiin kaikenmoista, vaimoväki puhua laverteli, ja niin lähti Vasja katsomaan itselleen morsianta. Eikä kestänytkään kauan, ennenkuin hän kosi leskivaimo Samohvalihan Mashenkaa. Ei siinä sen enempää aprikoitu, vaan heidät naitettiin, ja asia oli sitä myöten selvä. Mashenka oli nuori, seitsentoistavuotias, lyhyenläntä, mutta hänellä oli sievät, vaaleat kasvot, ja hän osasi käyttäytyä kuin herrasneiti ainakin. Eivätkä myötäjäisetkään olleet hullummat: viisisataa ruplaa rahassa, lehmä, vuode… Mutta muori, joka oli kai tuntenutkin loppunsa pian lähenevän, muutti jo kolmantena päivänä häiden jälkeen sinne, missä ei ole itkua eikä hammasten kiristystä. Nuoret hautasivat hänet ja pitivät juhlaa hänen muistokseen, ja rupesivat siinä sitten elämään. Puolisen vuotta olivat he eläneet sovussa ja ilossa, kun yhtäkkiä tuli suru: Vasja vaadittiin asevelvollisuuteen, arvannostoon. Hänet otettiin sotaväkeen, niin orpo kuin olikin, eikä tullut vapautus kysymykseenkään. Alokkaaksi otettiin, lähetettiin Puolan tsaarikuntaan. Jumalan tahto, sille et mitään mahda. Kun hän pihalla heitti hyvästi vaimolleen, niin eihän se vielä mitään, mutta kun viimeisen kerran katsahti heinäparvelle kyyhkysiään, niin jo kyynelet virtana valuivat. Sääliksi kävi sitä katsella. Sitten Mashenka, jottei hänen tulisi perin ikävä, otti äitinsä luokseen. Tämä asui siellä siksi, kunnes Mashenkalle syntyi lapsi, juuri tämä sama Kuska, ja muutti sitten toisen, niinikään naimisissa olevan tyttärensä luo Obojaniin. Niin jäi Mashenka yksin lapsensa kanssa. Viisi juopottelevaa ja rähisevää kuorma-ajuria, hevosia, rattaita; milloin luhistui laipio, milloin syttyi nokivalkea — kaikki naiselle soveltumatonta ja outoa tointa, ja minun naapurini kun oli, hän alkoi milloin missäkin asiassa kääntyä puoleeni. Menin hänen luokseen neuvottelemaan, järjestämään asioita… Onhan selvää, että toisinaan ilman varsinaista syytäkin poikkesin taloon juomaan teetä ja juttelemaan. Olin siihen aikaan vielä nuori, mutta kehittynyt, ja puhelin mielelläni kaikenlaisista asioista. Mashenka oli myöskin sivistynyt ja kohtelias. Hän pukeutui aina niin sievästi, käyttipä kesäisin päivänvarjostintakin. Kun toisinaan aloin puhua hänelle ylevistä henkisistä asioista tai politiikasta, niin mieltyipä hän ikihyviksi ja tarjosi teetä oikein hillon kera… Lyhyesti, jotten tässä sen kauempaa kuvailisi asiaa, sanon sinulle, vaariseni, ettei kulunut vuottakaan, kun minut itse paholainen sokaisi, tuo ihmissuvun vihollinen. Rupesin huomaamaan, että jollen jonakin päivänä käynyt hänen luonaan, niin heti oli minun niin omituinen olla, niin ikävä. Ja minä ajattelin yhä, minkä syyn nyt taaskin keksisin, jotta voisin mennä hänen luokseen, "Teidän pitäisi jo panna sisäikkunat", sanoin hänelle, ja koko päivän sitten viivyin hänen luonaan sisäikkunoita laitellen, viivyttelinpä niin kauan, että jäi seuraavaksikin päiväksi pari ikkunaa. "Pitäisi mennä Vasjan kyyhkysiä laskemaan, onko sieltä mahdollisesti hävinnyt joitakuita" — ja yhä siihen tapaan. Yhtämittaa siinä hänen kanssaan aidan lomitse puheltiin, ja vihdoin tein, jottei olisi naapuriin pitkälti, väliaitaan pienen portin. Tässä maailmassa naiset ovat syynä niin paljoon pahaan ja kaikenmoisiin iljettäviin asioihin. Emme ainoastaan me syntiset, vaan vieläpä hurskaat miehetkin ovat heidän tähtensä joutuneet harhateille. Mashenka ei mitenkään edes koettanut vieroittaa minua itsestään. Sen sijaan että olisi muistellut miestään ja pitänyt itseään tarkasti silmällä, hän rakastui minuun. Minä huomasin silloin tällöin, että hänenkin oli ikävä ja että hän yhä liikuskeli väliaidan läheisyydessä tirkistellen rakosista minun pihalleni. Siitäpä alkoi mielikuvitus minun aivoissani myllertää. Pääsiäisviikon torstaina, varhain aamuhämärässä lähdin torille, astuin Mashenkan portin ohi, kun pitikin itse paholaisen minua siinä vaania… Katsahdin sivumennessä Mashenkan pihamaalle — hänen porttinsa yläosa on sellaisista ristikoista — ja siellä hän jo seisoo keskellä pihaa ankkoja ruokkien. En voinut pidättyä, vaan huudahdin. Hän astui luokseni ja katseli minuun ristikon läpi. Kasvot vaaleat, silmät lempeät, uniset… Hän miellytti minua kovasti, ja minä aloin sanoa hänelle kohteliaisuuksia, ikäänkuin me emme olisi seisseet portilla, vaan olleet nimipäivillä. Mashenka punastui, nauroi ja katsoi yhä silmäänsä räpäyttämättä syvälle silmiini. Silloin menetin järkeni, ja aloin selittää hänelle lemmentunteitani… Hän avasi portin, päästi minut sisälle, ja siitä aamusta saakka me aloimme elää kuin mies ja vaimo.
Kyttyräselkäinen Aljoshka tuli hengästyneenä maantieltä pihalle ja riensi kehenkään katsomatta taloon. Hetken kuluttua hän juoksi ulos hanuri kainalossa, helistellen kuparirahojaan taskussansa ja naksahdutellen auringonkukan siemeniä, ja katosi portista jonnekin.
— Kuka hän oli? kysyi Matvei Savvitsh.
— Poikani Aleksei, vastasi Djudja. Huvittelemaan lähti, lurjus! Kyttyräselkäiseksi on Jumala hänet luonut; emme ole olleet siis Hänelle otollisia.
— Kylän poikien kanssa päiväkaudet juoksentelee, huokasi Afanasjevna. Vähäistä ennen laskiaista me hänet naitimme, ajattelimme, että ehkä tuo ottaa siitä parantuakseen — mitä vielä, entistään kehnommaksi on käynyt.
— Ei ollut siitä hyötyä. Vieraan tytön teimme turhaan onnelliseksi, lisäsi Djudja.
Jossakin kirkon takana alettiin laulaa ihanaa, surullista laulua. Sanoja ei saattanut erottaa, mutta äänet kyllä kuuluivat: kaksi tenoria ja basso. Syystä, että kaikki kuuntelivat, tuli pihalla aivan hiljaista… Kaksi ääntä keskeytti yhtäkkiä laulun äänekkäällä naurulla, mutta kolmas ääni, tenori, lauloi niin korkealle, että kaikki tahtomattaan katsoivat ylös, ikäänkuin olisi se korkeudessaan aina taivaaseen saakka kohonnut. Varvara tuli talosta ulos ja varjostaen kädellä silmiään, ikäänkuin auringolta, alkoi tähystellä kirkolle päin.
— Papin poikia ovat, opettajansa kanssa laulavat, sanoi hän.
Taas alkoivat samat kolme ääntä laulaa yhdessä. Matvei Savvitsh huokasi ja jatkoi:
— Niin oli sen asian laita, vaariseni. Parin vuoden kuluttua saimme sitten kirjeen Vasjalta Varsovasta. Hän kirjoitti, että ylipäällikkö lähettää hänet kotiin parantumaan. Sairas oli, näet. Siihen aikaan minä olin mielestäni heittänyt nuo narrimaiset lemmenkujeet, ja minulle kosittiin jo kelpo morsianta, mutta sitä en vain tiennyt, miten tuosta joutavasta rakkausasiasta irti pääsisin. Joka päivä yritin puhua siitä Mashenkalle, mutta en tiennyt, miltä puolelta piti häntä lähestyä, jottei rupeaisi parkumaan, kuten akat tavallisesti. Kirje vapauttaa minut vihdoinkin, ajattelin. Me luimme sen yhdessä Mashenkan kanssa; hän kalpeni lumivalkeaksi. Mutta minä sanoin hänelle: "Jumalan kiitos, nyt sinä taas tulet aviomiehesi vaimoksi". Mutta hän vastasi: "Minä en rupea elämään yhdessä hänen kanssaan". — "Onhan hän sinun miehesi?" — "Hyh!… Minä en ole koskaan häntä rakastanut, ja vasten tahtoani suostuin hänelle vaimoksi, kun äitini pakotti". — "Älä sinä, hölmö", sanoin, "yritä ensinkään verukkeita. Sanopas, onko sinut kirkossa vihitty hänen kanssaan vai ei?" — "On", vastaa hän siihen, "mutta minä rakastan sinua ja elän sinun kanssasi kuolemaan saakka. Naurakoot ihmiset vain… Minä en siitä välitä…" Sinä olet jumalaapelkääväinen, sanon, mutta oletko lukenut, mitä sanassa sanotaan?