Vihkimisen jälkeen ei ollut edes kevyttäkään ateriaa; nuoret joivat maljansa, pukeutuivat matkalle ja ajoivat rautatieasemalle. Iloisen hääjuhlan ja illallisten, musiikin ja tanssin sijaan oli pyhiinvaellusmatka kahdensadan virstan päähän. Useat hyväksyivät tämän sanoen, että Modest Alekseitsh on jo vanhanpuoleinen ja huomattavassa asemassa oleva mies ja että iloiset häät saattaisivat näyttää hyvinkin sopimattomilta; sitäpaitsi olisi hyvin ikävä kuulla tanssimusiikkia, kun viisikymmenkaksivuotias virkamies nai nuoren neitosen, joka vastikään on täyttänyt kahdeksantoista. Puhuttiin myöskin, että Modest Alekseitsh periaatteen miehenä ryhtyi hommaamaan tätä matkaa luostariin oikeastaan sitä varten, jotta hänen nuori vaimonsa ymmärtäisi, että hän avioliitossakin asettaa uskonnon ja siveyden ensi sijalle.
Nuoria saatettiin. Joukko virkaveljiä ja sukulaisia seisoi malja kädessä odottaen junan lähtöä huutaakseen hurraata, ja Pjotr Leontitsh, morsiamen isä, päässä silinterihattu ja yllään pitkä virkanuttu, kurottautui jo hieman juopuneena ja hyvin kalpeana malja kädessä vaunun ikkunaa kohti ja sanoi rukoilevasti:
— Anjuta! Anja! Anja, sana vain!
Anja kumartui ikkunasta hänen puoleensa, ja isä kuiskasi tyttärelleen jotakin ympäröiden hänet viinin löyhkällä, puhalsi korvaan — mitään ei siitä voinut ymmärtää — ja teki ristinmerkin hänen kasvoilleen, rinnalleen ja käsilleen; sitä tehdessään hänen hengityksensä vavahteli ja silmissään kimalteli kyyneleitä. Mutta Anjan veljet Petja ja Andrjushka, jotka olivat kymnasisteja, nykivät isäänsä nutun liepeistä ja kuiskasivat hämillään:
— Isä, ei enää… Isä, ei saa…
Kun juna lähti liikkeelle, näki Anja isänsä hoiperrellen juoksevan jonkin matkaa vaunun vieressä läikyttäen viiniä lasistaan. Kuinka säälittäviltä, mutta hyväntahtoisilta isän kasvot näyttivätkään!
— Hurra-a! huusi isä.
"Nuori pari" jäi kahden. Modest Alekseitsh katseli ympärilleen vaunuosastossa, asetteli matkatavaroita hyllyille ja istuutui hymyillen vastapäätä nuorta vaimoaan. Hän oli keskikokoinen, lihava, pöhöttynyt, hyvin syötetty virkamies; hänellä oli pitkät poskiparrat, mutta viiksiä ei ensinkään, ja hänen sileäksi ajeltu, pyöreä, selväpiirteinen leukansa oli kuin siloinen kantapää. Kaikkein luonteenomaisinta hänen kasvoissaan oli se, ettei hänellä ollut viiksiä ja että tuo paljas viiksien paikka vähitellen muuttui molemmin puolin lihaviksi, hyytelömäisesti värähteleviksi poskiksi. Hän käyttäytyi arvokkaasti, hänen liikkeensä olivat hitaat, pehmeät.
— En saata mitenkään olla muistelematta erästä seikkaa, aloitti hän hymyillen. Viisi vuotta sitten, kun Kosorotov sai pyhän Annan ritarikunnan toisen luokan merkin ja tuli siitä kiitämään, hänen ylhäisyytensä lausui: "Teillä on siis nyt kolme Annaa: yksi napinlävessä, kaksi kaulassa". Siihen aikaan oli nimittäin Kosorotovin suulas ja kevytmielinen vaimo, Anna nimeltään, vastikään palannut kotiin takaisin. Toivon, että kun minä saan Annan toisen luokan merkin, hänen ylhäisyydellään ei ole syytä sanoa minulle samoin.
Modest Alekseitsh hymyili pienillä silmillään. Ja Anja hymyili myöskin, mutta pelkäsi, että tuo mies saattaa milloin hyvänsä suudella häntä paksuilla, kosteilla huulillaan, mistä hänellä ei enää ole oikeutta kieltäytyä. Pöhöttyneen miehen pehmeät liikkeet peloittivat häntä, hänen oli kauhea, iljettävä olla. Modest Alekseitsh nousi, otti hätäilemättä ritarimerkin kaulastaan, hännystakin ja liivit yltään ja pukeutui yönuttuun.
— Kas niin, virkahti hän istuutuen Annan viereen.
Anja muisteli, kuinka kiusallista vihkiminen oli ollut, kun hänestä oli näyttänyt, että sekä pappi että vieraat ja kaikki kirkossa läsnäolevat olivat surullisesti katselleet häntä: miksi, miksi hän, noin hempeä, kaunis neitonen menee tuolle iäkkäälle herrasmiehelle? Vielä tänä aamuna hän oli riemuinnut siitä, että kaikki oli lopultakin järjestynyt niin hyvin, mutta vihkimisen aikana ja nyt vaunussa hän tunsi itsensä syylliseksi, petetyksi, ja naurunalaiseksi. Rikkaalle miehelle hän oli mennyt vaimoksi, mutta rahaa hänellä ei kuitenkaan ollut, vihkimäpuku oli neulottu velaksi, ja kun isä ja veljet olivat häntä tänään saattaneet, hän oli nähnyt heidän kasvoistaan, ettei heilläkään ollut ropoakaan. Saanevatkohan he tänään illallistakaan? Entä huomenna? Ja hänestä tuntui siltä, kuin hänen isänsä ja veljensä istuisivat nyt ilman häntä nälkäisinä ja saman ikävän vallassa kuin ensimmäisenä iltana äidin kuoltua.
"Voi kuinka onneton minä olen!" hän ajatteli. "Miksi olen näin onneton?"
Jäykän, naisiin tottumattoman miehen kömpelöön tapaan Modest Alekseitsh kopasi häntä vyötäisiltä ja taputteli olkapäälle, mutta Anja ajatteli rahoja, äitiään, tämän kuolemaa… Kun äiti oli kuollut, niin isä, Pjotr Leontitsh, kymnaasin kaunokirjoituksen ja piirustuksen opettaja, alkoi juopotella. Tästä seurasi puutetta. Pojilla ei ollut saappaita eikä kalosseja, isä haastettiin oikeuteen, ryöstömies tuli, merkitsi huonekalut… Millainen häpeä! Anjan täytyi hoitaa juoppoa isäänsä, parsia veljien sukat, käydä torilla ostoksilla, ja kun ihmiset ylistivät hänen kauneuttaan, nuoruuttaan ja siroa käytöstään, hänestä tuntui kuin koko maailma olisi nähnyt hänen halpahintaisen hattunsa ja jalkineissaan olevat reiät, joita oli koetettu musteella tahrata näkymättömiksi. Ja öisin kyyneleitä ja hellittämätön, levoton ajatus, että tuossa paikassa erottavat isän kymnaasista hänen heikkoutensa tähden ja ettei isä kestä sitä, vaan kuolee pois niin kuin äitikin. Alkoivatpa silloin muutamat naistuttavat hyöriä ja etsiä Anjalle kelpo miestä. Pian löytyikin tämä Modest Alekseitsh, vanhanpuoleinen ja ruma, mutta rahakas. Hänellä on satatuhatta pankissa ja oma perintötila, jonka hän vuokraa pois. Hän on periaatteen mies ja hänen ylhäisyytensä suosiossa. Hänen on helppo, niin kerrottiin Anjalle, saada hänen ylhäisyydeltään lippunen kymnaasin rehtorille, vieläpä tarkastajallekin, jottei Pjotr Leontitshia erotettaisi…
Anjan muistellessa näitä yksityiskohtia tulvahti yhtäkkiä musiikkia ja meluavia ääniä avoimesta ikkunasta. Juna seisahti pysäkille. Asemasillan takana, kansanjoukossa, soitettiin iloisesti hanuria ja halpaa, vinkuvaa viulua, mutta kauempaa, korkeiden koivujen ja poppelien, kuun hopeoimien huviloiden takaa kuului sotilasorkesterin soittoa: huviloilla oli tanssi-iltama. Asemasillalla käyskenteli huvila-asukkaita ja kaupunkilaisia, jotka olivat saapuneet tänne hengittämään raikasta ilmaa. Siellä oli muiden muassa Artynov, koko tämän huvilaryhmän omistaja, rikas, kookas, uhkea, tumma, armeenialaisen näköinen mies, jolla oli ulkonevat silmät ja hyvin omituinen puku. Hänellä oli nimittäin yllään värillinen, rinnan kohdalta napitettu paita, jalassa pitkävartiset saappaat kannuksineen, ja olkapäältä riippui musta viitta, joka laahuksena ulottui maahan saakka. Hänen jäljessään seurasi kaksi vinttikoiraa terävä kuono riipuksissa.
Anjan silmissä kimalteli vielä kyyneleitä, mutta hän ei muistellut enää äitivainajaansa, ei rahoja, ei häitä, vaan puristi tuttujen kymnasistien ja upseerien käsiä iloisesti nauraen ja sanoen vilkkaasti:
— Hyvää päivää! Mitä kuuluu? Kuinka jaksatte?
Anja oli tullut vaunusillalle kuutamoon ja asettunut niin, että hänet kokonaan nähtäisiin uudessa, komeassa puvussaan.
— Miksi juna tässä seisoo? hän kysyi.
— Odotetaan postijunaa, vastattiin hänelle.
Huomattuaan, että Artynov katseli häntä, Anja veikeästi siristi silmiään ja alkoi kuuluvasti puhua ranskaa. Siksi, että hänen oma äänensä kajahti niin kauniisti, että kuului soittoa ja kuu kuvastui lammen pintaan, ja että Artynov, tuo kuuluisa Don Juan ja naisten suosikki, niin halukkaasti ja uteliaasti katseli häntä, sekä siksi, että kaikkien oli hauska, hänkin yhtäkkiä riemastui, ja kun juna sitten lähti liikkeelle ja tutut upseerit hyvästiksi tekivät kunniaa, hän jo alkoi hyräillä polkkaa, jota sotilassoittokunta parastaikaa kajahdutteli jostakin puiden takaa. Ja hän palasi vaunuun sillä mielellä, kuin hänelle asemasillalla olisi vakuutettu, että hän kaikesta huolimatta tulee onnelliseksi.
Vastanaineet viipyivät luostarissa kaksi päivää ja palasivat sitten kaupunkiin. He asuivat valtion huoneistossa. Kun Modest Alekseitsh oli lähtenyt virkaansa, Anja soitteli pianoa tai itki ikävästä tai loikoili leposohvalla romaaneja lukien tai katseli muotilehtiä. Modest Alekseitsh söi vahvan päivällisen ja puhui politiikasta, virkamääräyksistä, ylennyksistä, palkinnoista sekä siitä, että pitää ahertaa, ettei perhe-elämä ole huvittelua, vaan velvollisuus, että kopeekka on ruplan alku ja että hän korkeimmalle tässä maailmassa asettaa uskonnon ja siveyden. Ja pitäen pöytäveistä kuin miekkaa kädessään hän lausui:
— Jokaisella ihmisellä täytyy olla velvollisuutensa!
Mutta Anja kuunteli häntä pelokkaasti voimatta syödä ja nousi pöydästä tavallisesti nälkäisenä. Päivällisen jälkeen mies levähti ja kuorsasi lujasti, mutta Anja lähti omaistensa luo. Hänen isänsä ja veljensä katselivat häntä hieman omituisesti, ikäänkuin olisivat juuri ennen hänen tuloaan tuominneet häntä siitä, että hän rahojen tähden meni naimisiin epämiellyttävälle, saidalle, ikävälle miehelle. Anjan kahiseva puku ja korut, yleensä suuren maailman naisen olemus vaivasi ja loukkasi heitä. Hänen läsnäollessaan he olivat hieman hämillään eivätkä tienneet, mistä hänen kanssaan puhuisivat; mutta he rakastivat häntä kuitenkin entiseen tapaan, eivätkä olleet vieläkään tottuneet syömään päivällistä ilman häntä. Anja istuutui pöytään ja söi heidän kanssaan kaalikeittoa, puuroa ja perunoita, jotka oli paistettu talille haisevassa lampaanrasvassa. Pjotr Leontitsh kaasi vapisevin käsin pullosta ja ryyppäsi hätäisesti, ahneesti, samalla inhoten, otti sitten toisen ryypyn, sitten kolmannen… Petja ja Andrjushka, hänen laihat, kalpeat, suurisilmäiset poikansa, ottivat pullon ja sanoivat hämillään!
— Ei saa, isä!… Riittää jo, isä!…
Ja Anja tuli myöskin levottomaksi ja pyysi isää olemaan enempää juomatta, mutta tämä tulistui yhtäkkiä ja löi nyrkkiä pöytään.
— Minä en anna kenenkään pitää itseäni tarkastuksen alaisena! huusi hän. Lurjukset! Minä ajan teidät kaikki pellolle!
Mutta hänen äänessään oli heikkoutta ja hyväsydämisyyttä, eikä kukaan pelännyt häntä. Päivällisen jälkeen Pjotr Leontitsh tavallisesti laittihe koreaksi; kalpeana, leuka parranajosta haavoittuneena, kurkottaen kapeaa kaulaansa hän kokonaisen puolituntisen seisoi kuvastimen edessä somistaen itseään, kammaten tukkaansa, kiertäen viiksiään, pirskottaen päälleen hajuvesiä, sitoen kaulaliinaa, veti sitten hansikkaat käteensä, pani silinterihatun päähänsä ja lähti yksityistunneille. Mutta jos oli pyhäpäivä, hän jäi kotiin ja maalasi öljyväreillä ja soitti harmoonia, joka pihisi ja puhisi; hän koetti saada siitä kauniita, sointuvia ääniä ja innostui laulamaankin, tai hän suuttui pojilleen:
— Lurjukset! Ilkiöt! Soittokoneeni ovat tärvelleet.
Iltaisin Anjan mies pelasi korttia virkaveljiensä kanssa, jotka asuivat saman katon alla valtion talossa. Pelin aikana seurustelivat virkamiesten rumat, mauttomasti pukeutuneet, raa'at, piikamaiset vaimot keskenään; silloin punottiin juonia, yhtä rumia ja mauttomia kuin virkamiesten vaimot itsekin. Toisinaan Modest Alekseitsh lähti Anjan kanssa teatteriin. Väliajoilla hän ei päästänyt vaimoaan askeltakaan luotaan, vaan talutti häntä käsivarresta käytävissä ja ravintolasalissa. Kumarrettuaan jollekulle hän heti sen jälkeen kuiskasi Anjalle: "Valtioneuvos… Käy hänen ylhäisyytensä luona…" tai: "Varakas mies… oma talo…" Kun he kulkivat tarjoilupaikan sivu, teki Anjan kovasti mieli jotakin makeaa; hän piti suklaasta ja omenapiirakoista, mutta rahaa hänellä ei ollut, eikä hän mieheltään kehdannut pyytää. Modest Alekseitsh otti päärynän; pyöritteli sitä sormissaan ja kysyi epäröiden:
— Paljonko maksaa?
— Kaksikymmentäviisi kopeekkaa.
— Vai niin! virkkoi hän ja pani päärynän entiselle paikalle. Mutta kun oli hieman noloa poistua tarjoilupöydän luota ostamatta mitään, hän pyysi seltterivettä ja joi yksin koko pullon, että kyyneleitä kohosi silmiin; Anja vihasi häntä silloin.
Tai hän sävähdettyään punaiseksi virkahti hätäisesti vaimolleen:
— Tervehdi tuota vanhaa rouvaa!
— Mutta minä en tunne häntä.
— Yhdentekevää. Hän on rahatoimikamarin päällikön rouva! Tervehdi, sanon sinulle! murahti Modest Alekseitsh itsepäisesti. Ei sinun kaulasi siitä katkea.
Anja tervehti eikä hänen kaulansa katkennutkaan, mutta kovin kiusallista se vain oli. Hän teki kaikki, mitä hänen miehensä tahtoi, ja kiukutteli itselleen siitä, että mies oli pettänyt hänet pahanpäiväisesti kuin minkäkin hölmön. Anja oli mennyt naimisiin yksinomaan rahojen tähden; mutta nyt hänellä olikin vielä vähemmän rahoja kuin ennen. Isä antoi aina, vaikkapa vain kaksikymmenkopeekkaisen, mutta nyt — ei edes kopeekkaa! Hän ei voinut ottaa salaa tai pyytää, sillä hän pelkäsi miestään, että vapisi. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi jo kauan sitten tuntenut sielussaan kammoa tätä miestä kohtaan. Kymnaasin rehtori oli hänen lapsuudessaan ollut kuin uhkaava, kauhea voima, joka ukkospilven tai veturin tavoin oli syöksynyt päin valmiina murskaamaan, mitä eteen sattui, ja toinen tuollainen voima, josta kotona oli aina puhuttu ja jota oli syystä tai toisesta aina pelätty, oli hänen ylhäisyytensä. Sitäpaitsi oli vielä kymmenkunta pienempää voimaa, nimittäin ankarat, järkähtämättömät kymnaasin opettajat ajeltuine viiksineen, ja nyt vihdoin Modest Alekseitsh, periaatteen mies, joka kasvoiltaankin oli rehtorin näköinen. Ja Anjan mielikuvituksessa kaikki nämä voimat sulautuivat yhteen ja ahdistivat suuren, peloittavan jääkarhun hahmossa heikkoja ja syyllisiä, sellaisia kuin hänen isänsä. Eikä hän uskaltanut vastustaa, vaan hymyili väkinäisesti ja ilmaisi teeskenneltyä tyytyväisyyttä, kun häntä raa'asti hyväiltiin ja häväistiin syleilyillä, jotka häntä kauhistuttivat.
Vain kerran Pjort Leontitsh oli rohjennut pyytää vävyltään kahtakymmentäviittä ruplaa lainaksi maksaakseen jonkin hyvin vastenmielisen velan. Mutta millaisen tuskan ja vaivan takana se olikaan!
— Hyvä on, lainaan teille, sanoi Modest Alekseitsh tovin mietittyään, mutta sanon jo edeltäpäin, että enempää en auta teitä, jollette lakkaa juopottelemasta. Valtion virkamiehelle on sellainen heikkous häpeällistä. En malta tässä olla teille huomauttamatta sitä yleisesti tunnettua tosiasiaa, että juomahimo on vienyt perikatoon monta kyvykästä miestä, kun he sitävastoin tästä paheesta kieltäytymällä olisivat aikaa voittaen voineet kohota hyvinkin huomattavaan asemaan.
Ja sitten seurasi pitkiä selityksiä: "sen mukaan kuin"… "siltä kannalta katsoen"… "yllä olevan perusteella", mutta Pjotr Leontitsh parka kärsi alennustilastaan ja tunsi kovaa halua saada juopotella.
Ja poikien, jotka tulivat Anjan luo vieraisiin, jalassa tavallisesti rikkinäiset saappaat ja yllään kulunut puku, täytyi myöskin kuunnella ohjesääntöjä.
— Jokaisella ihmisellä täytyy olla velvollisuutensa! selitti heilleModest Alekseitsh.
Mutta rahaa hän ei heille antanut. Anjalle hän kuitenkin lahjoitti sormuksia, rannerenkaita ja rintaneuloja sanoen, että nämä esineet ovat hyvin tarpeellisia pimeiden päivien varalta. Ja useasti hän avasi vaimonsa piirongin ja teki tarkastuksen: olivatkohan vain kaikki esineet tallella.
Sillä välin oli tullut talvi. Jo hyvän aikaa ennen joulua ilmoitettiin sanomalehdissä, että 29 päivänä joulukuuta "toimeenpannaan" aatelisseuran huoneistossa tavanmukaiset talvitanssiaiset. Joka ilta kortinpeluun jälkeen Modest Alekseitsh kuiskaili innokkaasti virkatoveriensa vaimojen kanssa luoden silloin tällöin huolestuneen katseen Anjaan ja käveli sitten kauan huoneessaan ajatellen jotakin. Vihdoin kerran myöhään illalla hän pysähtyi Anjan eteen sanoen:
— Sinun pitää ompeluttaa itsellesi tanssiaispuku. Ymmärrätkö? Mutta muista neuvotella asiasta Maria Grigorjevnan ja Natalia Kusminishnan kanssa.
Ja hän antoi Anjalle sata ruplaa. Tämä otti rahat ja tilasi tanssiaispuvun neuvottelematta siitä kenenkään kanssa. Isälleen hän siitä kyllä mainitsi, mutta muuten hän koetti kuvitella mielessään, kuinka hänen äitinsä olisi pukeutunut tanssiaisiin. Hänen äitivainajansa oli nimittäin aina pukeutunut kuosikkaasti ja ottanut Anjan mukaansa puettuaan hänetkin siroksi kuin nuken; sitäpaitsi hän oli opettanut tyttärensä puhumaan ranskaa ja tanssimaan masurkkaa erittäin hyvin (ennen naimisiin menoaan hän oli ollut viisi vuotta kotiopettajattarena). Anja osasi äitinsä tavoin tehdä vanhasta puvusta uuden, pestä bensiinillä hansikkaita, vuokrata kallisarvoisia esineitä ja niinkuin äitikin siristää silmiänsä, sorahdutella puheessaan, asettua kauniisiin asentoihin, innostua kovasti, milloin se oli tarpeen, tai katsoa surullisesti ja salaperäisesti. Isältään hän oli perinyt tukan ja silmien tumman värin, hermostuneisuuden ja tavan aina somistautua.
Kun Modest Alekseitsh puolisen tuntia ennen tanssiaisiin menoa astui takitta Anjan luo pannakseen hänen suuren kuvastimensa edessä ritarimerkin kaulaansa, hän hurmautuneena Anjan kauneudesta ja uuden tanssiaispuvun loistosta ja henkevyydestä erittäin tyytyväisenä kampasi poskipartojaan jutellen:
— Katsopas vain… kylläpä oletkin!… Anjuta! jatkoi hän sitten muuttaen yhtäkkiä äänensä juhlalliseksi. Minä olen tehnyt sinut onnelliseksi, mutta tänään voit sinä tehdä minut onnelliseksi. Pyydän sinua, ole hyvä, ja esittäydy hänen ylhäisyytensä rouvalle! Jumalan tähden tee se! Hänen kauttaan minä voin päästä vanhemmaksi esittelijäsihteeriksi.
He ajoivat tanssiaisiin. Aatelisseuran huoneiston ovenvartija avasi heille oven, ja he astuivat eteiseen. Siellä oli vaatenaulakoita täynnä turkkeja, hyöriviä palvelijoita ja avokaulaisia naisia, jotka viuhkoillaan suojelivat itseään vedolta, ja siellä haisi valokaasulle ja sotilaille. Kun Anja astuessaan miehensä taluttamana portaita ylös kuuli soittoa ja näki itsensä kokonaan suuren suuresta, monien tulien valaisemasta kuvastimesta, heräsi hänen rinnassaan riemu ja tuo samainen onnen aavistus, jota hän oli tuntenut sinä kuutamoisena iltana pysäkillä. Hän käveli ylpeänä, itsetietoisena, ensikertaa tuntien olevansa nainen eikä tyttö, ja jäljitteli tahtomattaan äitivainajansa käyntiä ja eleitä. Ja ensikertaa eläessään hän tunsi olevansa rikas ja vapaa. Eipä hänen miehensä läsnäolokaan häntä ensinkään painostanut, sillä astuessaan juhlahuoneiston kynnyksen yli hän oli jo vaistomaisesti aavistanut, että hänen vanhan miehensä läsnäolo ei lainkaan alenna häntä, vaan päinvastoin antaa hänelle tuon viehkeän salaperäisyyden leiman, joka niin miellyttää miehiä. Suuressa salissa kajahti jo orkesterin soitto, ja tanssi alkoi. Valtion asunnosta tulleena, valon, kirjavuuden, soiton ja humun mukaansa tempaamana Anja loi katseen ympäri salia ja ajatteli: "Ah, kuinka ihanaa!" ja erotti heti joukosta kaikki tuttavansa, kaikki, jotka hän oli ennen tavannut iltamissa tai huveissa, kaikki nuo upseerit, opettajat, asianajajat, virkamiehet, tilanomistajat, hänen ylhäisyytensä, Artynovin ja kaikki hienoimmat, siropukuiset, avorintaiset, kauniit ja rumat seuranaiset, jotka jo olivat asettuneet paikoilleen hyväntekeväisyysmyyjäisten mökkeihin ja majoihin aloittaakseen myynnin köyhien hyväksi. Kookas upseeri — Anja oli tutustunut häneen Vanhalla Kiovan kadulla koulutyttönä eikä muistanut enää hänen nimeään — ilmestyi ikäänkuin maasta nousten hänen eteensä ja pyysi häntä valssiin. Ja Anja lensi miehensä luota, ja hänestä tuntui jo siltä, kuin hän olisi purjehtinut myrskyisellä merellä miehensä jäädessä kauaksi rannalle… Anja tanssi intohimoisesti, innostuneesti valssia, polkkaa, katrillia, siirtyen käsivarsilta toisille, huumautuen humusta ja musiikista, sekoittaen venäjän- ja ranskankieltä keskenään, sorahdutellen puhuessaan ja nauraen, eikä ajatellut miestään, ei ketään eikä mitään. Hänellä oli hyvä menestys miesten parissa, se oli selvää, eikä toisin saattanut ollakaan. Hän hengitti kiivaasti innostuksesta, puristeli suonenvedontapaisesti viuhkaansa ja tahtoi juoda. Isä Pjotr Leontitsh, yllään rypistynyt hännystakki, joka haisi bensiinille, astui hänen luokseen tarjoten lautasta, jolla oli punaista jäätelöä.
— Sinä olet lumoava tänään, sanoi hän ihaillen tytärtään. En ole ikinä vielä näin kovasti säälinyt sitä, että jo olet joutunut naimisiin… Miksi? Minä tiedän, sinä teit sen meidän tähtemme, mutta… hän veti vapisevin käsin tukun seteleitä taskustaan: tänään olen saanut rahaa tunneistani ja maksan velkani sinun miehellesi.
Anja pisti lautasen hänen käteensä, ja joku kiidätti hänet tanssin tahdissa kauas. Ritarinsa olan yli hän vilahdukselta näki isänsä liukuvan parkettia pitkin, kietovan kätensä jonkin naisen vartalolle ja lähtevän tämän kanssa kiitämään pitkin salia.
— Kuinka viehättävä hän onkaan, kun hän on selvällä päällä! ajatteliAnja.
Masurkkaa Anja tanssi saman kookkaan upseerin kanssa. Tämä käveli arvokkaasti ja raskaasti kuin säkki, liikutteli olkapäitään ja kohotteli rintaansa, tuskin polki jalallaan — häntä ei lainkaan haluttanut tanssia, mutta Anja liiteli hänen ympärillään ärsyttäen häntä kauneudellaan ja kaulansa alastomuudella; hänen silmänsä säihkyivät kiihkoa, liikkeensä olivat intohimoiset, mutta upseeri kävi yhä välinpitämättömämmäksi ja ojenteli hänelle käsiään armollisesti kuin kuningas.
— Hyvä, hyvä… huudettiin yleisön joukosta.
Mutta vähitellen tempaisi innostus upseerinkin; hän vilkastui, tulistui ja liikkui keveästi, notkeasti, ja Anja katsoi häneen ikäänkuin hän olisi ollut kuningatar ja tuo hänen orjansa. Silloin hänestä tuntui, kuin koko sali olisi katsonut häneen, kuin kaikki nuo ihmiset olisivat olleet kateellisia heille. Kookas upseeri oli tuskin ennättänyt kiittää häntä, kun yleisö yhtäkkiä alkoi tehdä tietä, ja miehet ojentautuivat niin omituisen suoriksi kädet riippuen sivuilla… Hänen ylhäisyytensä asteli Anjaa kohti, hännystakissaan kaksi tähteä. Niin juuri, hänen ylhäisyytensä astui Anjaa kohti, sillä hän katsoi suoraan tähän hymyillen makeasti ja pureksien samalla huuliaan; niin hän teki aina, kun näki kauniita naisia.
— Hyvin hauskaa, hyvin hauskaa… aloitti hän. Minäpä lähetän miehenne päävahtiin, koska hän tähän saakka on meiltä salannut tuollaisen aarteen. Tulin vaimoni puolesta… jatkoi hän ojentaen Anjalle kätensä. Teidän täytyy auttaa meitä… N-niin… Teille pitää antaa palkinto kauneudestanne… kuin Amerikassa… N-niin… Amerikkalaiset naiset… Vaimoni odottaa teitä kärsimättömästi.
Hänen ylhäisyytensä vei Anjan mökkiin iäkkään rouvansa luo, jonka kasvojen alaosa oli niin suhteettoman suuri, että näytti siltä kuin hän olisi pitänyt suurta kiveä suussaan.
— Auttakaa meitä! sanoi rouva nenäänsä. Kaikki kauniit naiset toimivat hyväntekeväisyysmyyjäisissä, te vain huvittelette. Miksi ette tahdo auttaa meitä?
Hän lähti pois, ja Anja asettui arvon rouvan paikalle hopeisen samovaarin ääreen, jossa alkoi heti vilkas myynti. Lasillisesta teetä ei Anja ottanut ruplaa vähempää, ja kookkaan upseerinsa hän sai juomaan kolme lasillista. Astuipa siihen Artynov, tuo mulkosilmäinen pohatta, joka poti hengenahdistusta, mutta hänen yllään ei ollut nyt tuota kummallista pukua, jossa Anja oli nähnyt hänet kesällä, vaan hän oli hännystakissa, niinkuin muutkin. Hellittämättä katsettaan Anjasta hän joi lasin samppanjaa ja maksoi siitä sata ruplaa, joi sitten teetä ja maksoi siitäkin sata — ja kaiken tämän hän teki ääneti kärsien hengenahdistusta… Anja kutsui ostajia luokseen ja otti heiltä rahaa varmasti vakuutettuna siitä, että hänen hymynsä ja silmäyksensä tuottivat näille sulaa nautintoa. Hän käsitti jo, että hänet oli luotu yksinomaan tätä humuavaa, loistavaa, hymyilevää elämää varten soittoineen, tansseineen, ihailijoineen, ja tuo entinen uhkaava, musertava voima näytti hänestä nyt naurettavalta. Hän ei pelännyt enää ketään ja sääli vain sitä, ettei äiti saanut olla yhdessä iloitsemassa hänen menestyksestään.
Pjotr Leontitsh, joka jo oli käynyt kalpeaksi, mutta pysyttelihe vielä tukevasti jaloillaan, läheni mökkiä ja pyysi ryypyn konjakkia. Anja punastui peläten, että hän sanoisi jotakin sopimatonta (häntä jo hävetti, että hänen isänsä oli niin köyhä, niin tavallinen), mutta Pjotr Leontitsh tyhjensi lasinsa sopimattomuuksia puhumatta, heitti rahatukustaan kymmenruplasen ja poistui arvokkaasti sanaakaan sanomatta. Vähän myöhemmin Anja näki isänsä kulkevangrand rond'issa, ja nyt tämä jo horjahteli ja huuteli jotakin naisensa suureksi mielipahaksi. Ja Anjan mieleen muistui, kuinka isä kolmisen vuotta sitten eräissä tanssiaisissa samalla tavoin horjahteli ja huuteli, mikä päättyi siihen, että järjestyksenvalvoja vei hänet kotiin nukkumaan ja että seuraavana päivänä rehtori uhkasi erottaa hänet virasta. Kuinka sopimattomaan aikaan tämä johtuikaan mieleen!
Kun samovaarit oli mökeissä sammutettu ja kun väsyneet hyväntekijättäret olivat antaneet ansaitsemansa rahat tuolle iäkkäälle rouvalle, jolla näytti olevan kivi suussa, tuli Artynov tarjoamaan käsivartensa Anjalle ja viemään hänet saliin, johon oli katettu illallispöytä kaikille hyväntekeväisyysmyyjäisiin osaaottaneille. Illallispöytään istuutui parikymmentä henkilöä, ei enempää, mutta sittenkin oli hyvin meluisaa. Hänen ylhäisyytensä kohotti maljan: "Tässä komeassa ruokasalissa on paikallaan juoda malja helppohintaisten ruokalain menestykseksi, niitä tämäniltaisetkin hyväntekijäiset ovat tarkoittaneet". Prikaatinkenraali esitti maljan "voimalle, jonka edessä tykistökin vaikenee", ja kaikki riensivät kilistämään maljaa naisten kanssa. Oli erittäin rattoisaa!
Kun Anjaa saatettiin kotiin, aamu jo valkeni, ja palvelijattaret olivat menossa torille. Iloisena, hieman päihtyneenä, täynnä uusia vaikutelmia, uupuneena hän riisuutui, heittäytyi vuoteeseensa ja nukahti heti…
Kello kaksi päivällä herätti sisäkkö hänet ilmoittaen, että herra Artynov oli saapunut tervehdykselle. Anja pukeutui nopeasti ja meni vierashuoneeseen. Vähäsen myöhemmin saapui myös hänen ylhäisyytensä kiittämään osanotosta hyväntekeväisyysmyyjäisiin. Hän katsoi makeasti Anjaan pureskellen huuliaan, suuteli hänen pientä kättään ja pyysi saada viipyä hetkisen; sitten hänkin meni. Mutta Anja seisoi keskellä vierashuonetta hurmautuneena, ihmetellen, tahtomatta voida uskoa, että hänen elämässään oli näin pian tapahtunut muutos, ihmeellinen muutos. Samassa astui sisään hänen miehensä Modest Alekseitsh… Tämäkin seisoi hänen edessään kasvoillaan samanlainen mielistelevä, makea, orjamais-alamainen ilme, jollaisen Anja oli tottunut hänellä näkemään hänen puhutellessaan vaikutusvaltaisia ja huomatuita henkilöitä. Ja innokkaasti, mutta inhoten, halveksien, vakuutettuna siitä, ettei hänelle mitään pahaa tapahtuisi, Anja sanoi lausuen selvästi joka sanan:
— Mene matkoihisi, tolvana!
Tämän jälkeen Anjalla ei ollut enää ainoaakaan vapaata päivää, sillä hän otti osaa milloin huvimatkoihin, milloin kävelyihin, milloin seuranäytelmiin. Hän palasi joka päivä kotiin aamun tullen ja nukkui vierashuoneen permannolla ja kertoi sitten liikuttavasti kaikille nukkuvansa kukkien alla. Rahaa tarvittiin hyvin paljon, mutta hän ei enää pelännyt Modest Alekseitshia, vaan tuhlasi tämän rahoja kuin omiaan. Eikä hän pyytänyt, eikä vaatinut niitä, vaan lähetti hänelle joko laskun tai paperilipun, jolle kirjoitti: "tämän tuojalle maksettava kaksisataa ruplaa" tai "heti maksettava sata ruplaa".
Pääsiäisenä Modest Alekseitsh sai Annan ritarikunnan toisen luokan merkin. Kun hän tuli siitä kiittämään, hänen ylhäisyytensä laski sanomalehden syrjään ja istuutui syvemmälle nojatuoliinsa. — Teillä on nyt siis kolme Annaa, sanoi hän tarkastellen valkoisia sormiaan ja ruusunpunaisia kynsiään, yksi napinlävessä, kaksi kaulassa.
Modest Alekseitsh painoi kaksi sormea huulilleen siltä varalta, jottei nauraisi äänekkäästi, ja sanoi:
— Nyt on vain odotettavissa pienen Vladimirin ilmaantuminen maailmaan.Rohkenen pyytää teidän ylhäisyyttänne kummiksi.
Hän viittasi hienosti Vladimirin ritarikunnan neljännen luokan kunniamerkkiin ja kuvitteli jo mielessään, kuinka hän kaikkialla kertoo tästä kekseliäästä ja rohkeasta sanasutkauksestaan. Hän aikoi sanoa vielä jotakin yhtä onnistunutta, mutta hänen ylhäisyytensä nyökäytti päätään ja syventyi sanomalehteensä…
Mutta Anja ajeli yhä troikalla, lähti Artynovin kanssa metsästysretkille, näytteli yksinäytöksisissä näytelmissä, oli illallisilla ja kävi yhä harvemmin omaistensa luona. Nämä olivat jo tottuneet syömään päivällistä ilman Anjaa. Pjotr Leontitsh joi entistä enemmän, rahaa ei ollut, ja soittokonekin oli jo aikoja sitten myyty veloista. Pojat, Petja ja Andrjushka, eivät päästäneet isäänsä enää yksin kadulle ja seurasivat yhä häntä, jottei hän pääsisi kaatumaan. Ja kun Anja ajoi Vanhalla Kiovan kadulla kolmivaljakolla heitä vastaan Artynovin istuessa ajajan paikalla ohjaksissa, niin Pjotr Leontitsh otti silinterihatun päästään ja aikoi huutaa jotakin tyttärelleen, mutta Petja ja Andrjushka tarttuivat hänen käsivarsiinsa ja pyysivät rukoilevasti:
— Ei saa, isä… Ei saa…
Kerrottiin, että rantakadulle oli ilmestynyt uusi henkilö: nainen, joka kulkee koiran kanssa. Dmitri Dmitritsh Gurov, joka oli ollut Jaltassa (Krimillä) pari viikkoa ja jo jonkin verran tottunut sikäläisiin oloihin, innostui tarkastelemaan uusia tulokkaita. Istuessaan huvimajassa Wernellä hän näki nuoren, vaaleaverisen, keskikokoisen naisen, jolla oli barettihattu päässä, kulkevan pitkin rantakatua; naisen jäljessä juoksi pieni valkoinen seurakoira.
Ja sitten hän näki tuon naisen kaupungin puistossa ja esplanadilla useita kertoja päivässä. Nainen käveli yksin sama barettilakki päässä ja sama valkoinen koira mukanaan. Kukaan ei tiennyt hänen nimeään, minkävuoksi hän sai olla yksinkertaisesti vain: "nainen, joka kulkee koiran kanssa".
— Jos hän on täällä ilman miestään ja tuttavia, arveli Gurov, eipä olisi hullumpaa tutustua häneen.
Gurov ei ollut vielä neljääkymmentä, mutta hänellä oli jo kaksitoistavuotias tytär ja kaksi kymnaasia käyvää poikaa. Hänet oli naitettu varhain, jo toisen vuoden ylioppilaana, ja nykyjään hänen vaimonsa näytti ainakin puolta vanhemmalta kuin hän. Hänen vaimonsa oli pitkä, tummakulmainen, ryhdikäs, arvokas käytökseltään ja, kuten hän itsestään sanoi, ajatteleva nainen. Hän luki paljon, ei kirjoittanut kirjeissä R-kirjainta, ja sanoi miestään Dimitriksi eikä Dmitriksi. Tämä sitä vastoin piti kaikessa hiljaisuudessa vaimoaan lyhytjärkisenä, ahdasmielisenä, rumana, vieroi häntä eikä viihtynyt kotonaan. Dmitri Dmitritsh oli jo aikoja sitten alkanut olla uskoton vaimolleen, pettäen tätä usein. Luultavasti juuri siksi hän melkein aina arvosteli naisia kehnoiksi, ja kun hänen läsnäollessaan heistä puhuttiin, hän murahti naisia tarkoittaen:
— Alhaista rotua!
Dmitri Dmitritsh oli mielestään kyllin viisastunut katkerista kokemuksistansa, nimitti heitä miten milloinkin halutti, mutta ilman tuota "alhaista rotua" hän ei vain voinut tulla toimeen paria päivääkään. Miesten seurassa hänen oli ikävä ja vaikea olo, hän oli vaitelias ja kylmä, mutta ollessaan naisten kanssa hän tunsi itsensä vapaaksi ja tiesi, mitä heille piti puhua ja miten käyttäytyä; mutta hän saattoi helposti myös vaieta heidän seurassaan. Hänen ulkomuodossaan, luonteessaan, koko olemuksessaan oli jotakin puoleensa vetävää ja selittämätöntä, mikä viehätti ja houkutteli naisia. Hän tiesi sen, ja häntä itseäänkin veti jokin voima naisten pariin.
Tavantakainen kokemus, todellakin katkera kokemus, oli jo aikoja opettanut hänet ymmärtämään, että jokainen uusi naistuttavuus, joka alussa tuntuu tekevän elämän niin suloiseksi ja vaihtelevaksi ja näyttää niin ihanalta, hauskalta seikkailulta, muuttuu ehdottomasti sekavaksi arvoitukseksi, ja tila käy vihdoin tukalaksi. Näin on asianlaita ainakin säädyllisiin ihmisiin, etenkin moskovalaisiin nähden, vaikka he ovatkin raskasmielisiä ja epäröiviä. Mutta jokainen uusi naistuttavuus oli ikäänkuin salaa karkoittanut tuon kokemuksen mielestä ja herättänyt halun elää, ja kaikki oli taas näyttänyt niin yksinkertaiselta ja huvittavalta.
Niinpä Dmitri Dmitritsh Gurov eräänä iltana istui syömässä päivällistä kaupungin puistoravintolassa, kun barettilakkinen nainen tuli kiirehtimättä ravintolaan ja istuutui viereiseen pöytään. Tuon naisen ilme, käynti, puku, kampaus ilmaisi hänen olevan säätyläisen, naimisissa, ensi kertaa Jaltassa ja yksin, sekä että hänen oli ikävä täällä… Mitä kerrottiin sikäläisistä huonoista tavoista, siinä oli paljon valhetta, ja Gurov halveksi tämänkaltaisia juttuja, sillä hän tiesi niitä etupäässä sellaisten ihmisten sepittävän, jotka itse mielellään olisivat tehneet syntiä, jos vain olisivat voineet. Mutta kun tuo barettilakkinen nainen nyt istuutui kolmen askeleen päässä hänestä olevaan viereiseen pöytään, Gurov muisti jutut helpoista voitoistaan, matkoistaan vuoristoon, ja yhtäkkiä hänet valtasi houkutteleva ajatus lyhytaikaisesta, ohimenevästä suhteesta, romaanista tuntemattoman naisen kanssa, jonka nimeä hän ei edes tiennyt.
Hän kutsui ystävällisesti naisen mukana olevaa pientä seurakoiraa luokseen, ja kun se lähestyi, uhkasi sitä sormellaan. Koira murisi. Gurov uhkasi taaskin.
Nainen katsahti häneen, mutta loi samassa katseensa maahan.
— Ei se pure, sanoi hän punastuen.
— Saako sille antaa luun? Ja kun nainen nyökäytti päätään, kysäisiGurov kohteliaasti: Oletteko jo kauankin ollut Jaltassa?
— Viisi päivää.
— Minä olen ollut täällä jo toista viikkoa.
He vaikenivat hetken.
— Aika kuluu kyllä nopeasti, mutta väliin on täällä hirveän ikävä! sanoi nainen katsomatta naapuriinsa.
— On vain totuttu sanomaan, että täällä on ikävä. Kun asutaan kotona Belevissa tai jossakin muualla, ei valiteta ikävää, mutta heti kun tullaan tänne, sanotaan: "Voi kuinka ikävää! Kuinka hirveästi täällä pölyää!" Voisi luulla sen, joka näin puhuu, saapuneen tänne Granadasta.
Nainen nauroi. Sitten molemmat söivät ääneti kuin vento vieraat. Mutta päivällisen päätyttyä he lähtivät yhdessä liikkeelle, ja heidän kesken sukeutui leikkisä, kevyt keskustelu kuin ainakin vapaiden, tyytyväisten ihmisten kesken, joista on yhdentekevä, minne he menevät, mitä puhuvat. He kävelivät ja keskustelivat siitä, kuinka kummallinen valaistus meren yllä oli; vesi sinersi niin pehmeästi ja lämpimästi, ja sen pintaa pitkin valui kuun silta kultaisena juovana. He puhelivat myöskin, kuinka tukahduttavaa on helteisen päivän jälkeen. Gurov kertoi olevansa moskovalainen, koulutukseltaan filologi, mutta toimessa pankissa; sanoi joskus harjoittaneensa laulua aikoen esiintyä yksityisessä oopperassa, omistavansa kaksi taloa Moskovassa. Ja naisesta Gurov sai tietää, että hän oli viettänyt lapsuutensa Pietarissa, mutta oli joutunut naimisiin S:n kaupunkiin, jossa on asunut jo pari vuotta, että hän viipyy Jaltassa vielä lähes kuukauden ja että hänen miehensä, joka myöskin tahtoisi vähäsen levähtää, tulee mahdollisesti noutamaan häntä. Mutta nainen ei mitenkään voinut selittää, missä hänen miehensä oli virassa — kuvernementin hallituksessa vai kunnallishallituksessa, mikä oli naisen itsensäkin mielestä naurettavaa. Gurov sai vielä tietää, että häntä puhuteltiin Anna Sergejevnaksi.
Hotellissaan Gurov ajatteli Anna Sergejevnaa, ajatteli sitä, että he huomenna varmaankin jälleen tapaavat toisensa. Niin oli kaiketi sallittu tapahtuvan. Ja mennessään levolle Gurov muisteli, että Anna Sergejevna oli vielä muutamia vuosia sitten ollut koulutyttö ja opiskellut, niinkuin hänen oma tyttärensä nyt, muisteli, kuinka arkaa hänen naurunsa vielä oli, kuinka kulmikasta hänen keskustelunsa tuntemattoman miehen kanssa — kaikesta päättäen hän oli ensi kertaa eläessään yksin tällaisessa paikassa, jossa häntä seurataan ja tarkasti silmäillään ja puhutellaan vain salaisessa tarkoituksessa, jota hän itse ei saata edes aavistaa. Gurovin mieleen muistui myös hänen kapea, hento kaulansa, kauniit harmahtavat silmänsä…
"Hänessä on sittenkin jotakin surkuteltavaa", ajatteli Gurov jo nukahtamaisillaan.
Viikko oli vierähtänyt siitä, kun he tutustuivat. Oli juhlapäivä. Sisällä oli tukahduttavan ummehtunutta, ja ulkona pöly pilvinä pölisi, vihuri tempoi hattua päästä. Pitkin päivää oli janottanut, ja Gurov poikkesi tuon tuostakin kaupunginpuiston huvimajaan ja tarjosi Anna Sergejevnalle milloin virvoitusjuomia siirapin kera, milloin jäätelöä. Ei ollut, minne mennä.
Illalla, kun tuuli oli jonkin verran tyyntynyt, he lähtivät satamaan katsomaan höyrylaivan tuloa. Laiturilla oli paljon kävelijöitä; useat olivat tulleet vastaanottamaan saapuvia, muutamilla oli kukkia. Etenkin kaksi seikkaa pisti silmiin tuossa hienossa, siropukuisessa jaltalaisessa joukossa: iäkkäät naiset olivat pukeutuneet kuin nuoret, ja kenraaleja oli harvinaisen paljon.
Ankaran aallokon vuoksi laiva oli myöhästynyt ja saapui vasta auringon laskiessa. Mutta ennenkuin se laski laituriin, se kääntelihe pitkän aikaa. Anna Sergejevna katseli lornetillaan laivaa ja matkustajia ikäänkuin etsien tuttuja, ja kun hän kääntyi Gurovin puoleen, hänen silmänsä loistivat. Hän puhui paljon, ja hänen kysymyksensä olivat katkonaisia, mutta hän unohti samassa mitä oli kysynyt; sitten hän kadotti lornettinsa väkijoukossa.
Kirjava joukko hajaantui laivasillalta. Ei näkynyt enää ketään, tuuli asettui kokonaan, mutta Gurov ja Anna Sergejevna seisoivat siellä yhä ikäänkuin odotellen, eikö joku vielä laskeutuisi laivasta maihin. Anna Sergejevna oli nyt vaiti, haistellen kukkia kädessään ja katsomatta Guroviin.
— Sää muuttui kuitenkin illan suussa kauniimmaksi, virkkoi Gurov.Minne nyt oikein lähtisimme? Emmekö aja jonnekin?
Anna Sergejevna ei vastannut.
Gurov katsoi terävästi häneen, kietoi yhtäkkiä kätensä hänen ympärilleen ja suuteli häntä huulille. Kukkien tuoksu ja tuoreus huumasi. Mutta samassa hän silmäili säikähtyneenä ympärilleen: näkikö joku?
— Lähdetään teille… hän kuiskasi.
Anna Sergejevnan huoneessa oli tukahduttavaa; siellä tuoksui hajuvesille, joita hän osteli japanilaisesta kaupasta. Gurov ajatteli katsellessaan häntä: "Minkälaisia kohtaamisia sattuukaan!" Entuudestaan oli hänen povessaan säilynyt muisto huolettomista, hyväsydämisistä naisista, jotka iloitsivat rakkaudestaan ja olivat kiitollisia hänelle onnestaan, niin perin lyhyt kuin se olikin ollut; ja muisto sellaisista kuin esimerkiksi hänen oma vaimonsa, jotka rakastivat valheellisesti, puhuivat liian paljon, teeskentelivät, rakastivat hysteerisesti ja sellainen ilme kasvoillaan, kuin ei olisi kysymyksessä rakkaus eikä intohimo, vaan jotakin paljoa merkitsevämpää; olipa säilynyt vielä muisto parista kolmesta sellaisestakin erittäin kauniista, mutta kylmästä naisesta, joiden kasvoille yhtäkkiä nousi petomainen ilme, vastustamaton halu ottaa elämältä enemmän, kuin se voi antaa; nämä tällaiset eivät olleet enää nuoruutensa ensi kukoistuksessa, eivät harkitsevia eivätkä älykkäitä, vaan oikullisia, vallanhimoisia naisia. Ja kun Gurov oli kyllästynyt heihin, heidän kauneutensa oli herättänyt hänessä vihaa, ja pitsit heidän vaatteissaan olivat hänen mielestään olleet kun suuria suomuksia.
Mutta nyt oli kysymyksessä yhä sama arkuus, kokemattoman nuoruuden kulmikkuus, omituisen epämieluinen tunne, ja tuntui siltä kuin olisi joutunut hämilleen, jos joku yhtäkkiä olisi kolkuttanut ovea. Anna Sergejevna, tuo "nainen, joka kulki koiran kanssa", suhtautui jotenkin erikoisesti, hyvin vakavasti, kaikkeen mitä oli tapahtunut, ikäänkuin hän olisi langennut; siltä ainakin näytti, ja se oli niin kummallista, sopimatonta. Hänen kasvonsa kuihtuivat, ja pitkät hiukset riippuivat surullisina kahden puolen; hän vaipui ajatuksiinsa ja unohtui katuvaan asentoon, niinkuin syntinen nainen vanhanaikaisissa maalauksissa.
— On niin surullista, virkkoi hän. Tehän ette minua nyt enää kunnioita.
Pöydällä oli arbuusi. Gurov leikkasi siitä viipaleen ja rupesi hitaasti syömään. Kului ainakin puoli tuntia äänettömyydessä.
Anna Sergejevna oli liikuttava, hänestä huokui säädyllisen, yksinkertaisen viattoman, vähän mukana eläneen naisen puhtautta. Yksinäinen pöydällä palava kynttilä valaisi heikosti hänen kasvojaan; mutta saattoi huomata, että hän oli pahoilla mielin.
— Miksi minä lakkaisin kunnioittamasta sinua? kysyi Gurov. Sinä et itsekään tiedä, mitä puhut.
— Suokoon Jumala minulle anteeksi! sanoi nainen ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Tämä on kauheaa.
— Sinä puhdistaudut, näemmä.
— Mistä minä puhdistautuisin!… Olen kehno, alhainen nainen, halveksin itseäni enkä edes ajattelekaan puhdistautumista. En ole pettänyt miestäni, vaan itseni. Enkä ainoastaan nyt, vaan jo pitkän aikaa olen pettänyt. Mieheni on ehkä rehellinen, kunnon mies, mutta onhan hän viinuri! En tiedä, mitä hän siellä tekee, miten palvelee, tiedän vain, että hän on viinuri. Olin mennessäni hänen kanssaan naimisiin kaksikymmenvuotias, uteliaisuus kiusasi minua, ja toivoin jotakin parempaa. Onhan olemassa toisenlaistakin elämää, ajattelin. Ja halutti elää! Elää ja elää!… Uteliaisuus paloi mielessäni… ette käsitä sitä, mutta vannon kautta Jumalani, en voinut enää hillitä itseäni, minussa tapahtui jotakin, en voinut enää pidättää itseäni, sanoin miehelleni olevani sairas ja matkustin tänne… Ja täällä kuljeskelin ympäri kuin huumeissani, kuin mieletön… ja niin minusta tuli kehno, kurja nainen, jota kuka hyvänsä voi halveksia.
Gurovin tuli ikävä kuunnella. Häntä harmitti tuo yksinkertainen äänensävy, tuo odottamaton katumus, joka nyt ei ollut paikallaan. Jollei kyyneliä olisi näkynyt, olisi voinut luulla hänen piloillaan noin tekevän tai näyttelevän.
— En ymmärrä, mutisi Gurov hiljaa, mitä sinä oikein tahdot?
Anna Sergejevna kätki kasvonsa hänen rintaansa vasten ja puristautui häneen kiinni.
— Uskokaa, uskokaa minua, rukoilen teitä… Minä rakastan rehellistä, puhdasta elämää, synti on minusta inhoittavaa, mutta en itsekään tiedä, mitä teen. Yksinkertaiset ihmiset sanovat: "Paholainen on hänet viekoitellut". Ja minäkin voin nyt itsestäni sanoa, että paholainen on minut viekoitellut.
— Riittää, riittää… murahti Gurov.
Hän katseli Anna Sergejevnan liikkumattomia, säikähtyneitä silmiä, suuteli häntä, puheli hiljaa ja ystävällisesti, ja Anna Sergejevna rauhoittui vähitellen ja tuli taas iloiseksi. He alkoivat molemmat nauraa.
Kun he sitten olivat saapuneet rantakadulle, ei siellä ollut enää ketään, kaupunki sypresseineen näytti aivan kuolleelta, mutta meri kohisi yhä, ja aallot loiskivat rantaa vasten. Suuri soutualus keinui aalloilla, ja siinä oleva lyhty tuikahteli unisesti.
He löysivät ajurin ja ajoivat Oreandaan.
— Minä sain äsken alhaalla eteisessä tietää sukunimesi: taululle oli kirjoitettu von Diederiz, sanoi Gurov. Onko miehesi saksalainen?
— Ei. Hänen isoisänsä oli kai saksalainen, mutta mieheni on kreikkalaiskatolilainen.
Oreandassa he istuutuivat penkille kirkon läheisyyteen ja katselivat vaieten alas merelle.
Jalta näkyi töin tuskin aamusumun läpi, vuorten huipuilla lepäili liikkumattomia valkoisia pilviä. Puiden lehdet eivät edes värähtäneet, sirkat sirittivät, ja meren yksitoikkoinen, kumea kohina, joka kuului alhaalta, puhui rauhasta, ikuisesta unesta, joka meitä odottaa. Noin kohisi tuolla alhaalla jo silloin, kun ei vielä ollut Jaltaa eikä Oreandaa olemassakaan, noin yksitoikkoisesti ja kumeasti siellä kohisee vielä silloinkin, kun ei meitä enää ole. Ja tuossa järkähtämättömyydessä, tuossa täydellisessä välinpitämättömyydessä meidän kaikkien elämästä ja kuolemasta piilee ehkä ikuisen pelastuksemme, täydellisyytemme, maallisen elämämme keskeymättömän juoksun vakuus. Istuessaan siinä nuoren naisen vieressä, joka nyt aamun sarastaessa näytti niin ihanalta, ja nauttiessaan rauhallisena ja lumottuna satumaisesta ympäristöstä, merestä, vuorista, pilvistä, avarasta taivaasta, Gurov mietti, kuinka tässä maailmassa kaikki, jos sitä tarkemmin ajattelee, on todellakin kaunista, kaikki, paitsi meidän omat ajatuksemme ja tekomme silloin, kun unohdamme olemisen korkean päämäärän ja oman ihmisarvomme.
Joku läheni, kaiketi vartia, katsoi heihin ja poistui. Höyrylaiva saapui Feodosiasta, aamurusko valaisi sitä; laivatulet eivät enää palaneet.
— Ruohossa on kastetta, virkkoi Anna Sergejevna vaitiolon jälkeen.
— Niin on. Onpa aika lähteä kotiin.
He palasivat kaupunkiin.
Sitten he joka päivä tapasivat toisensa rantakadulla, söivät yhdessä aamiaisen, päivällisen, kävelivät, ihailivat merta. Anna Sergejevna valitti nukkuvansa huonosti ja sydämensä lyövän rauhattomasti, teki yhä samoja kysymyksiä ja oli levoton milloin mustasukkaisuudesta, milloin pelosta, ettei Gurov häntä kylliksi kunnioita. Ja usein puistoissa, kun heidän läheisyydessään ei näkynyt ketään, Gurov veti Anna Sergejevnan luokseen ja suuteli häntä intohimoisesti. Jouten olo, suutelot keskellä kirkasta päivää, joihin kuului vilkuileminen ympäri ja pelko, ettei kukaan näkisi, helle, meren tuoksu ja joutilaiden, siropukuisten, hyvinsyötettyjen ihmisten alituinen katseleminen ikäänkuin tekivät hänestä toisen miehen. Hän puheli Anna Sergejevnalle, että tämä on niin kaunis, houkutteleva, oli kärsimättömän intohimoinen, ei poistunut askeltakaan hänen luotaan, mutta Anna Sergejevna unohtui usein ajattelemaan ja pyysi yhä Gurovia tunnustamaan, ettei hän enää kunnioita eikä rakasta häntä, vaan pitää häntä vain kehnona naisena. Melkein joka ilta, myöhemmällä, he ajoivat jonnekin kaupungin ulkopuolelle, Oreandaan tai koskelle. Ja nämä matkat onnistuivat erinomaisesti, vaikutelmat olivat joka kerta ihania, suurenmoisia.
Odotettiin Anna Sergejevnan miehen tuloa. Mutta tältä saapuikin kirje, jossa hän ilmoitti silmiensä tulleen kipeiksi ja pyysi vaimoaan mitä pikimmin palaamaan kotiin. Anna Sergejevna rupesi jouduttamaan kotimatkaa.
— On hyvä, että matkustan pois, sanoi hän Guroville. Se on itse kohtalon johtoa.
Anna Sergejevna ajoi hevosella Gurovin saattamana asemalle, joka oli päivän matkan päässä. Kun hän oli valinnut itselleen paikan pikajunan vaunusta ja kun toinen lähtömerkki kajahti, hän sanoi:
— Antakaa minun vielä kerran katsoa teitä… Katsoa vielä viimeisen kerran… Noin…
Hän ei itkenyt, vaan oli surumielinen ja ikäänkuin sairas, ja hänen kasvonsa vavahtelivat.
— Minä ajattelen… muistelen teitä… hän sanoi. Jumalan haltuun, jääkää hyvästi. Älkää minua pahalla muistelko. Me eroamme nyt iäksi, niin täytyi käydä, sillä meidän ei olisi pitänyt toisiamme ensinkään tavatakaan. No niin, Jumalan haltuun.
Juna lähti nopeasti liikkeelle, tulet katosivat pian, eikä hetken kuluttua kuulunut enää edes humua, ikäänkuin olisi varta vasten niin tapahtunut, jotta mitä pikimmin olisi tullut loppu tästä suloisesta huumauksesta, tästä mielettömyydestä. Ja jäätyään yksin asemasillalle ja katsellessaan hämärään kaukaisuuteen Gurov kuunteli heinäsirkkojen sirinää ja sahkölennätinlankojen soimista sellaisin tuntein kuin olisi hän vasta unesta herännyt. Ja hän ajatteli, että nyt on hänen elämässään yksi seikkailu lisää ja että sekin jo on päättynyt ja muuttunut pelkäksi muistoksi… Hän oli liikutettu ja surullinen ja tunsi heikkoa katumusta. Eihän tuo nuori nainen, jota hän ei enää koskaan tapaisi, ollut onnellinen hänen kanssaan. Gurov tunsi olleensa kohtelias ja sydämellinen häntä kohtaan, mutta silti oli hänen käytöksessään, äänen sävyssä ja hyväilyissä heikkona varjona kuultanut onnellisen miehen kevyt pila, raa'ahko röyhkeys, miehen, joka sitä paitsi oli lähes toista vertaa vanhempi häntä. Koko ajan oli Anna Sergejevna sanonut Gurovia hyväksi, harvinaiseksi, yleväksi; nähtävästi hän oli näyttänyt Anna Sergejevnasta toisenlaiselta kuin hän todellisuudessa oli; Gurov oli siis tahtomattaan pettänyt häntä…
Asemalla tuoksui jo syksylle, ilta oli viileä.
"Onpa minunkin jo aika lähteä pohjoiseen", ajatteli Gurov poistuessaan asemasillalta.
Kotona Moskovassa oli jo talvista; uuneja lämmitettiin, ja aamuisin, kun lapset hankkiutuivat kouluun ja joivat teetä, oli pimeä, ja lastenhoitaja sytytti lamput vähäksi aikaa. Alkoi pakastaa. Kun satoi ensi lumen ja ajettiin ensi kertaa reellä, oli hauska nähdä valkoinen maa, valkoiset katot, oli niin kevyt, mainio hengittää, ja nuoruuden ajat palasivat mieleen. Vanhat, kuurasta valkeat lehmukset ja koivut näyttivät ikäänkuin hyväsydämisiltä, ne olivat lähempänä sydäntä kuin sypressit ja palmut, eikä niiden läheisyydessä tehnyt mieli ajatella vuoria eikä merta.
Gurov oli moskovalainen. Hän palasi Moskovaan kauniina pakkaspäivänä, ja kun hän puki turkit ja lämpimät hansikkaat ylleen ja lähti Petrovkalle kävelemään ja kuuli lauantai-iltana kirkonkellojen soivan, niin äskeinen matka ja seudut, joilla hän oli käynyt, kadottivat lumouksensa. Vähitellen hän vajosi Moskovan elämään ja luki jo ahneesti kolmea sanomalehteä päivässä, vaikka sanoi, ettei periaatteessa lue moskovalaisia lehtiä. Hänen teki jo mielensä ravintoloihin, kerhoihin, kutsupäivällisille, juhliin, ja oli niin mieluista, kun hänen luokseen tuli tunnetuita asianajajia ja taiteilijoita ja kun hän sai tohtorien kerhossa pelata korttia professorien kanssa. Hän pystyi jo sulattamaan kokonaisen annoksen "paistettuja maalaisia".
"Kunhan kuluu muutama kuukausi, niin kyllä Anna Sergejevna peittyy muistojen usvaan ja ehkä vain harvoin näyttäikse unessa elävästi hymyillen, kuten ne toisetkin naiset", arveli Gurov itsekseen. Mutta kului kuukausi, enemmänkin, tuli sydäntalvi, ja kaikki oli säilynyt muistissa vielä niin elävästi, kuin hän vasta eilen olisi eronnut Anna Sergejevnasta. Ja muistot paloivat mielessä yhä voimakkaammin. Jos hän illan hiljaisuudessa kuuli työhuoneeseensa, kuinka lapset lukivat läksyjään, jos kuuli laulettavan tai urkuharmonin soittoa ravintolassa, jos kuuli tuulen valittavan uunin piipussa, heti johtui hänen mieleensä laivasilta ja mitä siellä tapahtui, varhainen aamu ja sumuiset vuoret, Feodosiasta saapuva höyrylaiva, suutelot… Hän asteli kauan huoneessaan muistellen näitä ja hymyili. Hänen muistelmansa muuttuivat unelmiksi, menneisyys suli mielikuvituksessa tulevaisuuteen. Anna Sergejevna ei ainoastaan ilmaantunut hänelle unessa, vaan seurasi kuin varjo häntä kaikkialle. Suljettuaan silmänsä Gurov näki hänet elävänä edessään, kauniimpana, nuorempana, suloisempana entistään; ja itsekin hän näytti mielestään paremmalta kuin silloin Jaltassa. Tuntui siltä, kuin Anna Sergejevna olisi iltasin katsellut häntä kirjakaapista, uunista, huoneen nurkasta, ja Gurov oli kuulevinaan hänen hengityksensä, hänen pukunsa hempeän kahinan. Kadulla hän seurasi katseellaan naisia etsien Anna Sergejevnan kaltaista.
Hänen teki niin kovasti mieli uskoa jollekulle muistojaan. Mutta kotona hän ei saattanut puhua rakkaudestaan eikä kaupungillakaan; ei vuokralaisille eikä pankkivirkamiehille. Ja mistä puhua? Eihän hän rakastanut vielä silloin? Eihän hänen suhteessaan Anna Sergejevnaan ollut mitään kaunista, runollista, opettavaa eikä pelkästään mieltäkiinnittävää? Ja piti puhua ylimalkaisesti rakkaudesta, naisista, eikä kukaan arvannut, mitä liikkui mielessä, ja vaimo vain kohotteli tummia kulmakarvojaan virkkaen:
— Sinulle, Dimitri, ei sovi lainkaan itseensä tyytyväisen keikarin osa.
Kerran yöllä lähtiessään kerhosta vastapelaajansa virkamiehen kanssa hän ei voinut olla virkahtamatta:
— Jospa tietäisitte, millaiseen hurmaavaan naiseen minä Jaltassa tutustuin!
Virkamies istuutui rekeen ja teki lähtöä, mutta kääntyi samassa ympäri ja huusi:
— Dmitri Dmitritsh!
— Mitä?
— Kyllä te olitte taannoin oikeassa: hän on tosiaankin kuin oikullinen sampi.
Nämä sanat saivat, niin jokapäiväisiä kuin olivatkin, Gurovin levottomaksi; ne tuntuivat hänestä häpeällisiltä, saastaisilta. Kuinka raakoja luonteita, millaisia ihmisiä! Kuinka mielettömästi yöt kuluivat, kuinka ikävästi, huomaamattomasti päivät vierivät. Hurjaa kortinpeluuta, ahmimista, juoppoutta, alituista puhetta samoista asioista. Joutavat toimet ja jutut vievät parhaan ajan, parhaat voimat, ja viho viimein jää jäljelle vain koluttu, lennoton elämä, jonkinlainen jonkinjoutavuus, josta et pääse yli etkä ympäri, saatikka pakenemaan, vaan istut siinä kuin mielisairaalassa tai rangaistuskomppaniassa!
Gurov oli niin levoton, ettei nukkunut sinä yönä lainkaan, ja poti koko seuraavan päivän päänsärkyä. Huonosti hän nukkui seuraavinakin öinä, istuskeli yhä vuoteessaan ja ajatteli tai asteli huoneessa nurkasta nurkkaan. Hän kyllästyi lapsiin, ikävystyi pankkiin, ei tehnyt mieli lähteä minnekään, ei puhua mistään.
Joulukuun pyhinä hän hankkihe matkalle sanoen vaimolleen matkustavansaPietariin toimittamaan erään nuoren miehen asioita — mutta matkustikinS:n kaupunkiin. Miksi? Sitä hän ei itsekään varmaan tiennyt. Hän tahtoitavata Anna Sergejevnaa, puhua hänen kanssaan, sopia kohtaamisesta.
Hän saapui S:n kaupunkiin aamulla ja otti hotellista parhaan huoneen, jonka lattia oli kokonaan peitetty harmaalla veralla. Pöydällä oli tomusta harmaa mustetolppo, kuvaten ratsastajaa, jolta oli pää poissa, mutta hattu kohotetussa kädessä. Ovenvartija antoi hänelle tarpeelliset tiedot: von Diederiz asuu Staro-Gontsharnajan varrella omassa talossaan ja jonkin matkan päässä hotellista, elää hyvin rikkaasti; hänellä on omat hevoset; kaikki kaupunkilaiset tuntevat hänet. Ovenvartia lausui nimen: Dridiriz.
Gurov lähti kiirehtimättä Staro-Gontsharnajalle ja löysi talon. Aivan vastapäätä taloa oli pitkä harmaa aita.
"Tuosta hän siis kulkee", ajatteli Gurov katsellen milloin taloa, milloin aitaa.
Hän harkitsi: "tänään on päivä, jolloin virastotkin ovat kiinni, hänen miehensä on siis luultavasti kotona. Ja joka tapauksessa olisi tahditonta mennä häntä häiritsemään. Jos lähetän kirjeen, se voi joutua miehen käsiin, ja silloin olisi koko asia pilalla. Paras on luottaa sattumaan". Ja Gurov asteli kadulla odottaen tätä sattumaa. Hän näki kerjäläisen poikkeavan portista sisään ja koirien hyökkäävän tämän kimppuun, sitten, noin tuntia myöhemmin, kuului heikosti, epäselvästi pianonsoittoa; kaiketi Anna Sergejevna soitti. Pääovi aukeni yhtäkkiä, ja siitä astui ulos eukko mukanaan pieni valkoinen koira, jonka Gurov tunsi. Hän aikoi kutsua koiraa, mutta hänen sydämensä alkoi samassa tykyttää niin kiihkeästi, ettei hän voinut muistaa koiran nimeä.
Ja hän käveli kävelemistään suuttuen yhä enemmän tuohon harmaaseen aitaan ja harmitellen mielessään, että Anna Sergejevna on unohtanut hänet ja huvittelee ehkä nyt jonkun toisen kanssa, mikä onkin aivan luonnollista nuorelle naiselle, jonka täytyy aamusta iltaan katsella tuota kirottua aitaa. Hän palasi hotelliinsa ja istui pitkän aikaa huoneensa sohvalla tietämättä, mitä tekisi, söi sitten päivällistä ja nukkui senjälkeen kauan.
"Kuinka tämä kaikki on typerää ja rauhatonta!" ajatteli hän herättyään ja katsellessaan pimeihin ikkunoihin. Oli jo ilta. "Kylläpäs nukuinkin tarpeekseni. Mutta mitähän minä nyt yöllä tekisin?"
Hän istui sängyssä, jossa oli halpa harmaa peite, jollaisia käytetään sairaaloissa, ja ärsyttelihe harmissaan:
"Siinä on nyt se 'nainen, joka kulkee koiran kanssa'… Olipas tämäkin seikkailu!… Mutta istu vain koreasti paikallasi!"
Jo aamulla hän oli rautatieasemalla huomannut ilmoituksen, jossa suurin kirjaimin seisoi painettuna, että "Geisha" esitetään ensi kerran. Hän muisti sen ja ajoi teatteriin.
"On hyvin mahdollista, että Anna Sergejevnalla on tapana olla ensi-illoissa", ajatteli hän.
Teatteri oli täynnä väkeä. Siellä, niinkuin yleensä kaikissa teattereissa maaseudulla, oli auteretta kattokruunun yläpuolella, ja "paratiisissa" oltiin kovin rauhattomia ja meluttiin. Permannolla ensimmäisen nojatuolirivin kohdalla seisoi sikäläisiä keikareita kädet selän takana. Kuvernöörin aitiossa istui etumaisella paikalla kuvernöörin tytär, kaulapuuhka kaulassa, mutta kuvernööri itse oli vaatimattomasti piiloutunut verhojen taa, niin että vain hänen kätensä näkyivät. Väliverho huojui, orkesteri viritteli pitkän aikaa. Koko ajan, kun yleisö virtasi sisään ja asettui paikoilleen, katseli Gurov innokkaasti ympärilleen.
Sisään astui Anna Sergejevnakin. Hän istuutui kolmanteen nojatuoliriviin. Kun Gurov katseli häntä, hänen sydäntänsä ahdisti, ja hän tajusi selvästi, ettei hänellä ole tässä maailmassa toista läheisempää, kalliimpaa ihmistä. Hän, tuo maaseudun väkijoukkoon kadonnut pieni nainen, jolla oli tavallinen lornetti kädessään, ei ollut missään suhteessa huomattava henkilö, mutta hän täytti nyt Gurovin elämän kokonaan, oli hänen surunsa, ilonsa ja ainoa onnensa, jota hän itselleen toivoi. Ja huonon orkesterin soittaessa Gurov ajatteli nyt, kuinka Anna Sergejevna oli hyvä. Ajatteli ja haaveili.
Anna Sergejevnan kanssa oli astunut sisään ja istuutunut hänen viereensä nuori, pitkä, hiukan kumara mies, jolla oli lyhyt poskiparta; tämä nyökäytti joka askeleella päätään ja näytti tavan takaa kumartelevan. Luultavasti se oli Anna Sergejevnan mies, jonka tämä silloin Jaltassa, katkeran tunteen valtaamana, oli sanonut olevan viinuri. Ja todellakin miehen pitkässä vartalossa, poskiparrassa, päälaen pienessä kaljussa oli jotakin viinurimaista; hän hymyili makeasti ja napinreiässä loisti jokin oppineisuuden merkki ikäänkuin viinurin numero.
Ensimmäisen väliajan alussa mies lähti tupakalle, mutta Anna Sergejevna jäi nojatuoliin istumaan. Gurov, joka myöskin istui permannolla, meni tämän luo ja lausui vapisevalla äänellä väkinäisesti hymyillen:
— Hyvää iltaa.
Anna Sergejevna katsahti häneen ja kalpeni, katsahti sitten uudestaan kauhuissansa, uskomatta silmiään ja puristi lujasti kädessään viuhkaa ja lornettia silminnähtävästi kamppaillen pyörtymystä vastaan. Molemmat vaikenivat, Anna Sergejevna istui, Gurov seisoi; tämä pelästyi toisen mielenliikutusta eikä rohjennut istua viereen. Viulut vingahtivat, huilut hihkaisivat, alkoi yhtäkkiä kammottaa, näytti siltä kuin kaikista aitioista katsottaisiin heihin. Silloin Anna Sergejevna nousi ja riensi ovea kohti. Gurov seurasi häntä, ja molemmat kulkivat mitään ajattelematta käytäviä ja portaita, milloin nousten, milloin laskeutuen; heidän silmiensä ohi vilahteli kaikenmoisia virkapukuja arvonmerkkeineen, turkkeja naulakossa; tuntui ristivetoa, haisi tupakalle. Ja Gurov, jonka sydän sykki kovasti, ajatteli:
"Hyvä Jumala! Miksi nämä ihmiset, tuo orkesteri…"
Samassa hän muisti, kuinka silloin illalla rautatieasemalla, jonne hän oli Anna Sergejevnan saattanut, hän oli arvellut itsekseen, että kaikki oli lopussa eivätkä he enää milloinkaan tapaisi toisiaan. Mutta kuinka kaukana olikaan tuo loppu!
Ahtaissa, synkissä portaissa, joissa seisoi suurilla kirjaimilla "käynti parvekkeelle", Anna Sergejevna pysähtyi.
— Kuinka te säikähdytittekään minut! sanoi hän raskaasti hengittäen yhä vielä kalpeana ja huumaantuneena. Oih kuinka te säikähdytitte! Olen kuin puolikuollut! Miksi te tulitte? Miksi?
— Koettakaa ymmärtää, Anna, koettakaa ymmärtää… puhui Gurov hätäisesti puoliääneen. Minä rukoilen teitä, koettakaahan ymmärtää minua…
Anna Sergejevna katsoi häneen milloin peläten, milloin rukoillen, milloin rakkaasti, katsoi hartaasti kätkeäkseen visusti mieleensä hänen kuvansa.
— Minä kärsin niin sanomattomasti! jatkoi hän kuulematta Gurovia. Olen koko ajan ajatellut teitä ja elänyt näissä ajatuksissa. Ja minä olen koettanut unohtaa, unohtaa, mutta miksi, miksi tulitte?
Ylempänä porrasparvekkeella kaksi kymnasistia tupakoi ja katseli alas, mutta Gurov ei välittänyt heistä, vaan veti Anna Sergejevnan puoleensa ja alkoi suudella hänen kasvojaan ja käsiään.
— Mitä te teette, mitä te teette! sanoi Anna Sergejevna kauhistuneena työntäen Gurovia luotaan. Me olemme mielettömiä. Matkustakaa pois jo tänään, matkustakaa heti… Minä pyydän teitä kaikkien pyhimysten nimessä, minä rukoilen teitä… Joku tulee!
Portaissa kulki joku heidän ohitsensa.
— Teidän täytyy matkustaa… jatkoi Anna Sergejevna kuiskaten. Kuuletteko, Dmitri Dmitritsh? Minä tulen luoksenne Moskovaan. En ole ikänäni ollut onnellinen… olen nyt niin onneton… en tule ikänä onnelliseksi, en ikänä! Älkää saattako minulle enää kärsimyksiä lisää! Vannon, että lähden Moskovaan. Mutta nyt täytyy meidän erota! Rakas, hyvä, kallis ystäväni, erotkaamme nyt! Näkemiin!
Anna Sergejevna puristi Gurovin kättä ja lähti nopeasti portaita alas tavan takaa katsoen taakseen, ja hänen silmistään saattoi nähdä, ettei hän ollut onnellinen. Gurov seisoi vähän aikaa paikallaan ja kuunteli; sitten, kun ympärillä kaikki oli hiljasta, hän etsi naulakkonsa ja poistui teatterista.
Ja Anna Sergejevna alkoi matkustella Gurovin luo Moskovaan. Pari kolme kertaa kuukaudessa hän matkusti S:n kaupungista ja sanoi miehelleen lähtevänsä kysymään neuvoa naistautien professorilta, mitä tämä sanoisi jostakin hänen sairaudestaan. Hänen miehensä milloin uskoi, milloin ei. Saavuttuaan Moskovaan Anna Sergejevna tavallisesti asettui "Slavjanskij Basariin" ja lähetti punalakkisen lähetin Gurovin luo. Tämä kävi häntä tapaamassa; eikä tiennyt siitä yksikään sielu koko Moskovassa.
Kerran talviaamuna Gurov oli tällaisella matkalla Anna Sergejevnan luo (lähetti oli edellisenä iltana käynyt Gurovin luona tapaamatta häntä kotoa). Hänen tyttärensä, jota hän tahtoi samalla saattaa kouluun, oli mukana. Satoi räntää suurina hiutaleina.
— Nyt on kolme astetta lämmintä, ja kuitenkin sataa lunta, puhui Gurov tyttärelleen. Mutta ilma on näin lämmintä vain maan pinnalla, jotavastoin ylemmissä ilmakerroksissa on lämpömäärä aivan toinen.
— Mutta miksi ei ukkonen käy talvella, isä?
Gurov selitti senkin. Hän jutteli ja ajatteli samalla, että nyt hän menee tapaamaan naista ja ettei yksikään ihminen sitä tiedä eikä luultavasti saa koskaan tietääkään. Hänen elämänsä oli kahdenlaista: toinen oli julkista, jonka näkivät ja tiesivät kaikki, joille se oli tarpeellista, täynnä ehdollista totuutta ja ehdollista petosta, aivan samankaltaista kuin hänen tuttaviensa ja ystäviensä elämä, mutta toinen oli salaista. Ja jostakin kummallisesta, ehkä satunnaisesta olosuhteiden yhteensattumisesta kaikki, mikä oli hänestä tärkeää, mielenkiintoista, välttämätöntä, minkä suhteen hän oli vilpitön eikä pettänyt itseään, mikä muodosti hänen elämänsä ytimen, tapahtui salassa toisilta, mutta kaikki, mikä oli valheellista ja kuorena peitti hänet ja totuuden, kuten esimerkiksi toimi pankissa, riidat kerhoissa, hänen "alhainen rotunsa", olo vaimonsa kanssa juhlatilaisuuksissa — se kaikki oli julkista. Ja hän tuomitsi muita itsensä mukaan eikä uskonut todeksi sitä, mitä näki, vaan otaksui, että kunkin ihmisen todellinen, mielenkiintoinen elämä kuluu salassa, aivan kuin yön peitossa. Jokainen henkilöllinen olemassaolo pysytteleikse salassa, ja ehkä osaksi juuri siitä syystä sivistynyt ihminen niin hermostuneesti huolehtii siitä, että henkilökohtainen salaisuus pidettäisiin arvossa.
Saatettuaan tyttärensä kouluun Gurov lähti "Slavjanskij Basariin". Hän riisui alhaalla turkit yltään, kiipesi portaita ja koputti hiljaa oveen. Anna Sergejevna, yllään harmaa Gurovin mielipuku, oli matkasta uupuneena odotellut häntä eilisillasta saakka; hän oli kalpea, katsoi tulijaan hymyilemättä ja heittäytyi Gurovin kaulaan, ennen kuin tämä oli kunnolleen ennättänyt sisään. He suutelivat pitkään, ikäänkuin eivät olisi useaan vuoteen tavanneet toisiaan.
— No mitä kuuluu? kysyi Gurov. Mitä uutta?
— Odotahan, kyllä kohta sanon… En voi.
Hän ei saanut itkultaan puhutuksi, vaan kääntyi poispäin ja painoi nenäliinan silmilleen.
"Itkeköön nyt sitten vähäsen; minä sillä välin istahdan tuohon hetkeksi", ajatteli Gurov ja istuutui nojatuoliin.
Sitten hän soitti palvelijaa ja pyysi tuomaan teetä. Mutta Gurovin juodessa teetä Anna Sergejevna seisoi ikkunaan päin kääntyneenä ja itki liikutuksesta, itki sitä surullista tietoa, että heidän elämänsä oli muodostunut näin surkeaksi. He tapasivat toisensa salaa ja pysyttelivät piilossa ihmisiltä kuin varkaat! Eikö heidän elämänsä ole auttamattomasti särkynyt.
— No, herkeä jo! virkkoi Gurov.
Hänestä näytti selvästi siltä, että heidän rakkaussuhteensa ei pääty kovinkaan pian, ties milloin. Anna Sergejevna kiintyi häneen yhä lujemmin, jumaloi häntä, ja olisipa ollut ajattelematonta sanoa hänelle, että kaikki tämä kerran päättyisi; sitä hän ei olisi kuitenkaan uskonut.
Gurov astui hänen luokseen ja pani kätensä hänen olkapäilleen hyväilläkseen ja laskeakseen leikkiä, mutta näki samassa itsensä kuvastimesta.
Hänen päänsä alkoi jo käydä harmaaksi, ja hänestä näytti kummalliselta, että hän oli viime vuosina niin vanhentunut, rumentunut. Olkapäät, joilla hänen kätensä lepäsivät, olivat lämpimät ja vapisevat. Gurov tunsi myötätuntoisuutta tätä vielä niin lämmintä ja kaunista elämää kohtaan, jota jo odotti kuihtuminen, niinkuin hänen omaansakin. Miksi hän niin rakastaa miestä, joka aina on näyttänyt naisten mielestä toiselta kuin todella on? Mutta he eivät rakastaneet häntä itseään, vaan miestä, jonka heidän mielikuvituksensa oli luonut ja jota he omassa elämässään hartaasti etsivät, ja sitten, kun olivat huomanneet erehtyneensä, he kuitenkin rakastivat. Eikä ollut yksikään noista naisista ollut onnellinen hänen kanssaan. Aika kului, Gurov tutustui uusiin, erosi, mutta ei rakastanut kertaakaan; mitä hyvänsä se lie ollutkin muuta, ei vain rakkautta.
Ja vasta nyt, kun hänen päänsä jo alkoi harmaantua, hän rakastui niinkuin tulee, totisesti, ensi kerran eläessään.
Anna Sergejevna ja hän rakastivat toisiaan kuin hyvin läheiset omaiset, kuin mies ja vaimo, kuin hellät ystävykset. Heistä näytti siltä, että itse kohtalo oli määrännyt heidät toisilleen, ja oli käsittämätöntä, miksi he olivat toisten kanssa naimisissa; he olivat kuin kaksi kiinni saatua muuttolintua, koiras ja naaras, jotka oli teljetty elämään eri häkeissä. He antoivat toisilleen anteeksi, mitä häpesivät menneisyydessään ja nykyisyydessään, ja tunsivat, että tämä heidän rakkautensa oli pettänyt heidät molemmat.
Ennen, surullisina hetkinä, Gurov rauhoitteli itseään kaikenmoisilla arveluilla, jotka vain hänen mieleensä johtuivat, mutta nyt hän ei välittänyt arveluista; hän tunsi syvää sääliä, tahtoi olla vilpitön, hellä…
— Herkeä nyt, hyvä ystävä, hän sanoi. Kun olet itkenyt — niin sillä hyvä… Ajatellaan, koetetaan keksiä jotakin.
Sitten he keskustelivat pitkän aikaa, puhuivat siitä, mitenkä voisivat vapautua välttämättömyydestä pysytellä piilossa, pettää, elää eri kaupungeissa, olla pitkiä väliaikoja toisiaan tapaamatta. Mitenkä päästä näistä sietämättömistä matkoista?
— Mitenkä? Mitenkä kysyi Gurov tarttuen päähänsä. Mitenkä?
Ja näytti siltä, että kun he vielä vähäsen odottavat, ratkaisu on löydetty, ja silloin alkaa uusi, ihana elämä. Mutta kumpikin heistä käsitti, että loppu vielä oli kaukana, kaukana ja että kaikkein sotkuisin ja vaikein nyt vasta alkoi.