— "Niin, minulle johtuu mieleen yksi seikka. Tuolla toisessa kylässä asuu pappi, jonka minä tunnen vallan hyvästi, hän neuvoo meille kyllä parhaimman keinon. Mutta, annapas olla! Se on kuitenkin parempi! Minä jään tähän laaksoon, myllylle, ja sinä menet yksinäsi taloon vanhempieni luo ja sanot heille suoraan totuuden. Minun äitini saat heti puolellesi. Mutta olethan sinä niin kekseliäs, että kyllä kiedot isänkin ihan sormesi ympäri. Se on paras keino kuitenkin. Sillä tavoin pääsemme odottamasta eikä meidän tarvitse ottaa vieraita ihmisiä auttajiksi! Onko sinun mielestäsi tämä oikein? Eikö se ole liian paljon vaadittu sinulta?"
— "Se on minunkin ajatukseni. Mutta nyt emme tuumi sen enempää, emme ollenkaan; se pysyy, ikäänkuin olisi kirjoitettu, ja se pitää vaan toimitettaman, ja nopeasti työhön tarttuminen tekee mestariksi. Nyt se on oikein. Oi, sinä et ollenkaan tiedä, millainen armas, hyvä, kelpo rehellinen mies sinä olet".
— "No, no! Mutta sama se, me molemmat yhdessä olemme nyt yksi ainoa kelpo ihminen ja sellaisenahan tahdomme pysyä. Katsopas tänne, anna minulle kätesi, kas niin; tuo niitty tuolla on meidän ensimmäinen ketomme. Terve tulemastasi, eukkoseni, kas niin, nyt olet sinä kotonasi. Hei hoilaa! Tuolla on meidän haikarakin, se lentää ylös. Haikara hoi! Sano terve tulemasta! Tämä täss' on uusi emäntä. Toisen kerran juttelen minä sinulle enemmän siitä asiasta. — No, Amrei, älä kuhnustele liian kauan tuolla yläällä, vaan laita pian luokseni myllylle; jos talli-renki on kotona, niin laita hänet, sillä se mies juoksee kuin jänis konsanaan. Kas niin, näetkö talon, haikaran pesä katolla ja kahden riihen kanssa tuolla vuoren päällä, metsästä länteen päin? Siellä pihalla kasvaa lehmus, näetkö?"
— "Näen".
— "Se on meidän kotimme se. No astu nyt alas, sinä et voi enää eksyä".
Johannes nousi rattailta ja auttoi Amrein, joka piti kaularengasta, minkä oli tallettanut taskussa, ristiinpantujen käsiensä välissä, ikäänkuin helmivyötä ja rukoili itsekseen. Johannes otti hatun päästänsä ja hänen huulensa liikkuivat.
Ei kumpikaan puhunut enää sanaakaan, ja Amrei läksi ensimmäisenä. Johannes seisoi vielä kauan aikaa paikallaan ja, nojautuen kimoonsa, katseli Amrein jälkeen. Nyt kääntyi Amrei ympärinsä ja ajoi luotansa koiran, joka oli häntä seurannut, mutta sepäs ei tahtonutkaan lähteä, juoksi kedolle syrjään ja taasen Amrein luo, kunnes viimein Johannes vihelsi, jolloin koira juosta vilisti takaisin. Johannes ajoi myllylle, johon pysähtyi. Siellä sai hän tietää hänen isänsä olleen siellä noin tunti sitten häntä odottamassa, mutta taasen menneen kotiinsa.
Johannes iloitsi, että isä jälleen kykeni jaloilleen ja että Amrei tapaa nyt molemmat vanhemmat kotosalla. Myllyllä oleva väki ei voinut saada selkoa siitä, mikä Johanneksen tänne veti, kun hän ei kuitenkaan näköjään kuullut yhtään sanaa, mitä sanottiin. Hän käyskenteli milloin sisään huoneesen, milloin siitä taasen ulos, sen kotiinsa vievälle tielle, sen taasen palasi hän takaisin. Johannes olikin täynnä levottomuutta ja näkyi lukevan ihan askeleita, joita Amrei teki. Nyt oli hän tuon pellon pientareella, nyt jo tuon, nyt taasen tuon pensaikon luona, nyt puheli hän jo vanhempien kanssa… Sitä hän ei voinut toki selvittää, miten se kävi.
18. Ensimmäinen takkavalkea.
Amrei kulki sillä välin tietään ikäänkuin unissa. Hän katseli kysyvästi puihin: ne seisovat niin rauhallisina paikoillaan, ja siihen ne jäävät seisomaan ja katsovat sinuun vuosikausia, vuosikymmeniä, koko elämän aikasi elonkumppaleinasi; ja mitä kaikkea tuolloin saatkaan kokea ja nähdä!
Mutta Amrei oli jo tullut kumminkin niin vanhaksi, ettei hän enää hapuillut tukea ulkonaisesta maailmasta. Paljon aikaa oli jo kulunut siitä, kuin hän oli puhellut pihlajapuun kanssa. — Hän tahtoi karkoittaa ajatuksensa kaikesta, mitä hänen ympärillään oli, ja kumminkin kiintyi hänen silmänsä noihin ketoihin, jotka tulevat hänen omikseen, ja aina hän tahtoi ennakolta ajatella, miten on käyvä, taloon tulot ja vastaan-otot, puheet ja vastaukset, niin päin ja näin päin. Tuhansien mahdollisuuksien sekasortona pyöri nyt kaikki hänen mielessään, ja helkkyvalssin sävelet soivat hänen korvissaan. "Mitäs tästä vitkailemisesta lähtee? Kun soitto alkaa, niin tanssin polskat ja valssit. En tiedä miten jalkani asetan, ne menevät itsestään; enkä minä saata sitä mielessäni kuvailla, enkä mä huolikaan miettiä sitä, että kentiesi tunnin kuluttua kuljen tätä samaa tietää takaisin, ja sydämmeni on pakahtua, mutta kulkeani vaan pitää, askel askelelta. Piisaa jo! Tulkoon mitä tulleekaan; saapuvillahan olen minäkin siinä!"
Ja olipa hänen olennossaan vielä jotain enempääkin kuin tämä vasta lausuttu luottamus; turhaan hän ei ollut jo lapsesta pitäin arvoituksia arvellut ja päivä päivältä taistellut elämän kanssa. Koko sen olennon voima, miksi hän nyt oli tullut, oli hänessä rauhallisena ja tesmälleen osaavana. Kyselemättä enää, miten on välttämättömyyttä kohtaaminen, hiljaa kooten yhteen sielunsa voimat, kulki hän rohkeana ja vakavin askelin eteenpäin.
Kauaksi hän ei vielä ehtinyt, niin jo huomasi erään talonpojan istumassa tien vieressä, jalkojen ja käsien välissä punainen karanko-sauva, johon hän nojasi leukaansa.
— "Hyvää päivää!" sanoi Amrei, "lepo maistunee hyvältä?"
— "Maistuu kyllä. Minne matka?"
— "Tuonne taloon. Lähdettekö mukaan. Saatte nojata käsivarteeni".
— "Niin", irvisteli ukko, "kolmekymmentä vuotta takaperin olisi tuntunut paljoa mieluisemmalta, jos tuommoinen sorea neito olisi mulle noin sanonut, olisinpa hypännyt silloin kuin varsa".
— "Niillepä, jotka varsan lailla hyppivät, ei semmoista sanotakaan!" nauroi Amrei.
— "Sinä olet rikas", sanoi ukko, jolle näkyi olevan mieliin kevyt keskustelu puolipäivän helteessä. Hyvillään otti hän nuuskua sarvirasiastaan.
— "Mistäs näette olevani rikkaan?"
— "Hampaasi maksavat kymmenentuhatta guldenia; moni antaisi kymmenentuhatta guldenia, jos saisi tuommoisen suun".
— "Minulla ei ole aikaa leikintekoon. Jääkää hyvästi".
— "Maltas, minä lähden mukaan, mutta äläpä vaan juoksekaan".
Amrei auttoi nyt ukkoa nousemaan, ja vanhus sanoi: "Oletpa väkevä". Hän oli leikillisyydessään tekeynyt raskaammaksi ja avuttomammaksi kuin olikaan. Kululle lähdettyä, kysäsi hän: "Kenen luokse sinä menet taloon?"
— "Isännän ja emännän".
— "Mitäs heistä tahdot?"
— "Sen sanon heille itselleen".
— "Jos tahdot jotain lahjaksi, niin käänny paremmin takaisin; emäntä se vielä antaisi, mutta hänellä ei ole valtaa talossa, ja isäntä on kitsas, hänellä on sauva niskassa ja kankea peukalo päälle päätteeksi".
— "En minä tahdo mitään lahjaa, minä tuon jotain", sanoi Amrei.
Vastaan tuli vanhanläntä mies, joka sirppi olalla meni pellolle, ja Amrein matkatoveri kysyi häneltä, kummallisesti iskien silmää: "Tiedätkö, liekkö tuo ahnas rusthollari kotona?" — "Luulen, mutt'en tiedä", vastasi mies sirppi olalla ja meni tietään. Hänen kasvonsa vavahtivat, ja vielä nytkin, kun hän meni kauemmaksi, nytki hänen selkänsä ylös ja alas, hän nauroi nähtävästi, ja Amrei katsoi terävästi seurakumppalinsa kasvoihin ja huomasi jotain petosta, ja äkkiä hän tunsi ukon rypistyneissä kasvoissa sen miehen, jolle hän ennen oli antanut juoda Selja-aholla, ja hiljaa napsauttaen sormiaan, arveli hän: "äläs huoli, sinut mä saan kiinni", ja ääneensä hän virkkoi: "Pahastipa teette, kun tuolla lailla puhutte isännästä minun moiselleni muukalaiselle, jota ette tunne ja joka kenties on hänen sukulaisiaan; ja totta te ette puhuneetkaan. Kitsas hän kyllä kuuluu olevan, mutta missä vaaditaan, niin on hänellä rehellinen sydän, hän ei vaan pane suurta kelloa soimaan teoistansa, ja kellä on niin kelpo lapsia kuin hänellä kuuluu olevan, se ei saata olla muuta kuin kelpo ihminen; maailman silmissä hän on olevinaan paha, sillä hän ei välitä, mitä muut hänestä puhuvat, ja sitä en hänessä suinkaan moiti".
— "Etpä ole unohtanut suuvärkkiäsi kotiin. Mistä sinä olet?"
— "Kaukaa: Schwartswaldin puolelta".
— "Mistä sieltä?"
— "Haldenbrunnista".
— "Vai niin? Jalkasinko sieltä saakka tepasteltiin?"
— "Ei maar; juuri tuon talon poika päästi minut rattailleen. Oikein kelpo ihminen".
— "On vainen? Hänen iässään olisin minäkin päästänyt sinut rattailleni".
Nyt oli tultu pihalle; ukko meni Amrein kanssa tupaan ja huusi: "emäntä hoi!"
Emäntä tuli kamarista. Amrein käsi vavahti, hän olisi mielellään langennut hänen kaulaansa, mutta hän ei voinut, hän ei saanut niin tehdä, ja ukko sanoi sydämmellisesti nauraen: "Ajatteles, emäntä, tuoss' on tyttö Haldenbrunnista ja hänellä on jotain sanottavaa rusthollin isännälle ja emännälle, mutta minulle hän ei tahdo mitään sanoa. Sano sinä nyt, miksi minua nimitetään".
— "Itse isäntähän se on", sanoi emäntä ja otti tervehdykseksi ukolta hatun päästä ja ripusti sen naulaan.
— "Niin, huomaatkos nyt?" sanoi ukko voitonriemussa Amreille, "sano nyt asiasi".
— "Paina puuta", sanoi äiti ja osoitti Amreille tuolia. Raskaasti hengittäen alkoi tämä:
— "Saatte uskoa, ettei yksikään lapsi ole voinut muistella teitäenemmän kuin minä, jo aikoja sitten, vielä näinä viime päivinä.Muistatteko vielä Josenhansia lammin rannalla, josta tie kulkeeEndringeniin?"
— "Kyllä, kyllä", sanoivat vanhukset.
— "Minä olen Josenhansin tytär".
— "Kas, ilmankos sinä näytitkin vähän tuttavalta", sanoi emäntä. "Terve tuloasi!" Hän ojensi kätensä tytölle ja jatkoi: "Onpa sinusta kasvanut roteva ja siisti tyttö. Virkas nyt, mikä sinut pani näin pitkälle matkalle?"
— "Hän on kappaleen matkaa ajanut meidän Johanneksen kanssa", virkkoi ukko väliin; "poika tulee kohta myöskin".
Äiti pelästyi, hän aavisti jotain ja muistutti miehelleen, kuinka hänelle, Johanneksen lähtiessä matkaan, olivat johtuneet mieleen Josenhansin lapset.
— "Ja onhan minulla vielä muistia teiltä kummaltakin", sanoi Amrei ja otti esille kaulakoristeen ja käärityn rahan taskustansa. "Tämän lahjoititte minulle, viimeistä kertaa meidän kylässä käydessänne".
— "Kas! Ja minulle sanoit sen muka hävittäneesi", torui ukko vaimoaan.
— "Ja tässä", jatkoi Amrei, osoittaen hänelle groshen rahan, "tässä se raha, jonka minulle lahjoititte, kun Selja-aholla olin hanhia paimenessa ja toin teille vettä juoda".
— "Niin, niin, kyllä se on totta se, mutta mitäs siitä? Minkä olet lahjaksi saanut, sen saat pitää", sanoi isäntä.
Amrei nousi ylös ja sanoi: "Nyt on minulla vielä pyyntönen: sallikaa minun puhua tuokion aika, aivan suoraan. Saanko?"
— "No, miks'et?"
— "Katsokaas, teidän Johanneksenne on ottanut minut mukaansa ja tahtonut tuoda taloon piiaksi, ja toisen ajan ollessa olisinkin mieluummin tahtonut palvella teillä kuin missään muualla; mutta nyt se olisi ollut epärehellistä, ja ketä kohtaan koko ikäni tahdon olla rehellinen, sen luokse en olisi tahtonut tulla ensimmäistä kertaa valeella. Päivää selvemmäksi on nyt kaikki saatava. Sanalla sanoen: Johannes ja minä, me rakastamme toisiamme sydämmemme pohjasta, ja hän tahtoo ottaa minut vaimokseen…"
— "Ohoh!" huusi isäntä ja nousi pystyyn; selvään näki, että hänen entinen raihnaisuutensa oli vaan teeskenneltyä. "Ohoh!" huudahti hän vielä kovemmin, ikäänkuin olisi hevonen häneltä karannut pystyyn. Äiti otti häntä kädestä kiinni ja sanoi: "Annahan tytön puhua".
Ja Amrei jatkoi:
— "Uskokaa minua, kyllä minä olen kylliksi ymmärtäväinen, ja tiedän kyllä, ettei ketään armosta voi ottaa miniäksi; saatatte minulle lahjoittaa, lahjoittaa paljonkin, mutta tehdä miniäksi armosta, se ei käy laatuun ja sitä en minäkään tahdo. Minulla ei ole rahaa rahtuakaan — on vainenkin sentään, nimittäen se grosheni, jonka minulle lahjoititte Selja-aholla, se on minulla vielä tallella, sitä ei ole kukaan tahtonut ottaa groshenina vastaan", sanoi hän isännän puoleen kääntyen, ja tämän täytyi vasten tahtoaankin naurahtaa. "Minulla ei ole mitään, on kaiken lisäksi vielä veli, joka tosin on terve ja väkevä, mutta josta minun täytyy vielä huolta pitää, ja minä olen hanhia paimentanut ja olin viimeinen kylässä, siinä kaikki, mutta vähimmästäkään vääryydestä ei minua käy moittiminen, ja siinä taaskin kaikki — ja siihen katsoen, mitä ihminen on oikeastaan saanut Jumalalta, en väisty hivuskarvan vertaa minkään ruhtinattaren edestä, olkoon hänellä vaikka seitsemän kultaista kruunua päässään. Parempi olisi ollut, jos olisi joku toinen ottanut puhuakseen minun puolestani, mutta minä olen koko elämän ikäni ollut itse omana suosijanani ja teen sen tänään viimeisen kerran, jolloin ratkaistaan elämä tai kuolema. Se on, älkää ymmärtäkö minua väärin: jos ette minua tahdo, niin menen jälleen rauhassa takaisin, minä en laske käsiä päälleni, en hyppää veteen enkä mene hirteen, minä haen taas paikan itselleni ja olen kiittävä Jumalaa siitä, että niin kelpo mies on minua kerran tahtonut vaimokseen, ja päätän sitten, ettei se ollut Jumalan tahto…" Amrein ääni vapisi, ja hänen vartalonsa yleni, ja ääni kävi mahtavammaksi, kun hän nyt rohkaisi itsensä ja lausui: "Mutta tutkikaat itseänne, kysykäät tarkoin omalta tunnoltanne, onko Jumalan tahto niin, kuin nyt teette. Muuta en sano".
Amrei istahti. Kaikki kolme olivat hiljaa; viimein ukko sanoi: "Niinhän sinä saarnaat kuin pappi". Mutta äiti pyyhkäsi silmiään esiliinallansa ja sanoi: "Miks'ei? Eihän papillakaan ole muuta kuin yksi pää ja yksi sydän".
— "Ei vainen!" pilkkasi ukko, "on sinussakin vähän tuommoista hengellistä; kun kuulet pari tuommoista puhetta, niin olet paikalla pehmonen".
— "Ja sinä et näytä aikovankaan pehmitä ennen loppuasi", sanoi emäntä närkkäästi.
— "Ohoh!" pilkkasi ukko. "Katsos nyt, sinä pyhimys Alamaasta: tuotpa kaunista rauhaa tähän taloon. Nyt olet paikalla saanut toimeen sen, että muija tuossa minua uhkaa; hänet sait jo puolellesi. No saattehan odottaa, kunnes minä olen tämän maailman jättänyt, tehkää sitten mitä tahdotte".
— "Ei!" huusi Amrei, "sitä en tahdo; niin vähän kuin tahdon, että Johannes ottaisi minut vaimokseen ilman teidän suostumustanne, yhtä vähän tahdon sydämmiimme sitä syntiä, että kumpikin rupeaisimme odottamaan teidän kuolemaanne. Minä olen tuskin tuntenut vanhempiani, muistaa en voi heitä enää ollenkaan: minä rakastan heitä vaan niinkuin rakastetaan Jumalaakin, jota ei olla milloinkaan nähty. Mutta tiedän mä kumminkin mitä kuolema on. Eilen yöllä painoin mustan Marannan silmät kiinni; hänelle tein koko elämän ikäni mitä hän tahtoi, ja nyt, kun hän on kuollut, on minun usein täytynyt ajatella: kuinka usein olet ollut kova ja tyly häntä kohtaan, kuinka paljon hyvää olisit hänelle vielä saattanut tehdä, ja nyt hän makaa tuossa ja nyt on kaikki lopussa; nyt et voi enää mitään tehdä etkä enää pyytää anteeksi. Minä tiedän mitä kuolema on ja senvuoksi minä en tahdo…"
— "Mutta minä tahdon!" kiljasi ukko ja puristi nyrkkiään ja puri hammastaan. "Mutta minä tahdon", kiljasi hän vielä kerran. "Sinä jäät tänne ja olet meidän oma! Ja käyköön nyt miten käyneekään, ja puhukoot mitä tahtovat. Sinä mun Johannekseni saat eikä kukaan muu".
Äiti juoksi ukon luo ja syleili häntä, ja tämä, joka ei ollut tähän ensinkään tottunut, kysäsi ehdottomastakin: "Mitäs nyt tahdot?"
— "Antaa sulle suuta, sinä ansaitset sen, sinä olet parempi ihminen kuin tahdot näyttääkään".
Ukko, jolla koko aikana oli ollut nuuskua hyppysien välissä, ei tahtonut viskata sitä maahan, hän nuuskasi senvuoksi nopeasti ja sanoi: "Olkoon menneeksi!" Mutta sitten hän lisäsi: "Vaan nyt saat eron, tuoss' on paljoa nuorempi ja siltä maistuu paljoa paremmalta. Tules tänne, pappi valepuvussa!"
— "Tulen kyllä; kutsukaa minua vaan nimeltäni".
— "Mikäs nimesi onkaan?"
— "Sitä ei teidän huoli tietää, osaatte te itsekin antaa minulle oikean nimeni".
— "Kas tuota! No. olkoon menneeksi: tule tänne, miniä! Kelpaakos se nimi?"
Ja vastaukseksi riensi Amrei hänen luokseen.
— "Ja minua, minua ei kysytä ollenkaan!" torui äiti onnellisuuden tunteissa, ja ukko se oli tullut varsin leikilliseksi pelkästä ilosta. Hän otti Amreita kädestä kiinni ja kysyi, papin tapaa matkien:
— "Minä kysyn teiltä, kunnioitettava Kordula Katarina, jota rusthollin emännäksi sanotaan: tahdotteko ottaa tämän" — hän kysäsi tytöltä — "mikäs sinun ristimänimesi onkaan?"
— "Amrei!"
Ja ukko jatkoi samalla äänellä: "Tahdotteko ottaa tämän Josenhansin Amrein Haldenbrunnista miniäksenne, ei suoda hänelle suun vuoroa, niinkuin teette miehellennekin, vaan syöttää häntä huonosti, torua, sortaa ja mitä muuta kotoiseen kovistukseen tulee?"
Ukko oli kuin houkka, aivan kummallisesti oli hän muuttunut, ja sillä välin kuin Amrein riippui äidin kaulassa eikä tahtonut siitä ensinkään irroittua, löi ukko sauvallaan pöytään ja huusi: "Missäs se kelvoton poika viipyykään? Sitä poikaa! Lähettää morsiamensa tänne meidän niskoillemme ja itse kulkee maita mantereita? Onko tuommoista ennen kuultu?"
Nyt irroittihe Amrei ja sanoi, että hevospoika tai joku toinen olisi paikalla lähetettävä myllylle, siellä muka Johannes odottelee.
Isä arveli, että hänen pitää antaa istua siellä vielä vähintäkin kolme tuntia rangaistukseksi siitä, että hän pelkurina oli piiloittainut hameiden taakse; ja muutoinkaan ei häntä täällä vielä ensinkään tarvita, sillä kun hän tulee, niin ei ukolla enää ole morsiamen kanssa mitään tekemistä, ja harmitti häntä nyt jo, kun ajatteli, miten on käyvä.
Äiti pistihe kumminkin ulos ja lähetti nopeajalkaisen hevospojan myllylle.
Nyt johtui äidin mieleen toimittaa jotain ruokaa Amreille. Hän tahtoi paikalla tehdä munakakun, mutta Amrei pyysi saada itse tehdä ensimmäisen valkean, jolla hänelle jotain laitetaan, ja samalla myös keittää jotain vanhemmillekin.
Se suotiin hänelle, ja vanhukset menivät hänen kanssaan kyökkin, ja siellä osasi Amrei niin sievästi ottaa kaikki käteensä, näki yhdellä silmäyksellä, missä mikin kapine oli, tarvitsematta kysyä mitään, ja kaikki, minkä hän teki, teki hän niin vakavasti ja somasti, että ukko aina nyykäytti päätään vaimollensa ja kerran sanoi: "Se on oppinut talonhoitoon nuottien mukaan, se osaa kaikki soittaa niin kuin paperista, aivan kuin uusi koulumestari".
Kirkkaasti leimuavan valkean ääressä seisoivat kaikki kolme, kun Johannes tuli sisään. Ja kirkkaammin ei loistanut liekki takassa kuin sisällinen onnellisuus kaikkien silmissä. Takka valkeineen oli pyhä alttari, jonka ympärillä seisoi hartaita ihmisiä, jotka kumminkin vaan nauroivat ja laskivat leikkiä.
19. Salaisia aarteita.
Amrei osasi niin pian perehtyä taloon, että jo huomenna oli siinä kuin olisi jo lapsesta pitäin täällä kasvanut, ja ukko se käydä kähnysteli joka paikassa hänen perässään ja katseli kuinka näppärästi hän kaikki toimitti, niin vakavasti ja säntilleen, hätäilemättä, uupumatta.
Löytyy ihmisiä, jotka, kun käyvät noutamassa vaikka pienintäkin esinettä, lautasta tai ruukkua, panevat liikkeelle kaikkien läsnäolevaisten ajatukset, jotka niin sanoakseni vetävät saapuvilla olevain katseita ja ajatuksia mukanaan. Amrei sitä vastoin osasi kaikki tehdä sillä tavoin, että hänen liikkuessaan muut tunsivat sitä enemmän rauhaa, ja jokainen oli hänelle kiitollinen siitä.
Kuinka usein oli ukon täytynyt ennen murista siitä, että aina, kun suolaa tarvittiin, jonkun piti nousta pöydästä pois! Amrei kattoi pöydän ja levitetylle pöytävaatteelle asetti hän aina ensiksi suola-astian. Kun isäntä kiitti siitä Amreita, sanoi emäntä hymyellen: "Näyttää kuin sinä tätä ennen et olisi elänytkään, kuin olisit tähän saakka kaikki syönyt voitta ja suolatta"; ja Johannes kertoi nyt, että Amreita sanotaan suolaprinsessaksikin, ja lisäsi siihen sadun kuninkaasta ja hänen tyttärestään.
Onnellista yhdessä-oloa heillä oli tuvassa, pihalla ja kedolla, ja isäntä puhui aina, ettei hänelle vuosikausiin ole ruoka maistunut niin hyvältä kuin nyt; hän antoi Amrein neljä viisi kertaa päivässä aivan tavattomina aikoina tuoda hänelle jotain, ja tytön piti aina istua hänen vieressään, kunnes hän oli syönyt.
Emäntä kuljetti Amreita sydämmellisimmällä mielihyvällä maitohuoneessa ja aitassa, ja avasipa hän myös suuren kirjavan kaapinkin, joka oli täynnä kaunista palttinata, ja sanoi: "Siinä huomenlahjasi; ei puutu kuin kenkiä. Varsin on mieleni hyvä, että olet palkkakenkäsi säilyttänyt. Minulla ovat siitä omat taikaluuloni".
Kun Amrei kyseli häneltä, miten tähän saakka oli taloa hoidettu, nyykäytti emäntä päätään ja maiskutteli huuliaan mielihyvällä, mutta iloansa hän ei semmoisenansa ilmoittanut; ainoastaan varsin tavallisessa äänessä, jolla puhutaan jokapäiväisimmistä asioista, piili ilo sisällisenä sydämmen tykytyksenä. Ja ruvetessaan nyt Avojalan huostaan jättämään yhtä ja toista talouden pidossa, sanoi hän: "Kuules, lapsi, mitä sulle sanon: jos jotain nykyisessä järjestyksessään ei ole mieleesi, niin muuta pelkäämättä toiselle tolalle, niinkuin parhaaksi näet; minä en ole niitä, jotka arvelevat, että miten he kerran ovat laittaneet, niin sen pitää olla iankaikkisesti, ja ettei siinä saa mitään muutoksia tehdä. Sinulla on vapaa valta, ja minun on iloista nähdä rotevia uusia vetäjiä kuorman edessä. Mutta jos tahdot neuvoani seurata, ja hyväähän sulle neuvon, niin tee vähitellen muutoksia".
Makeata oli tuo tunne, jossa nuorukaisen ja vanhuksen voimat ruumiillisesti ja hengellisesti ojensivat kättä toisilleen, jolloin Amrei sydämmensä pohjasta sanoi, että hänen mielestään on kaikki hyvällä kannalla, ja että hän on oleva onnellinen, jos hän kerran maailmassa vanhana emäntänä voi osoittaa talonsa tuommoisessa kunnossa kuin se nyt on.
— "Kauaksipa sinä ajattelet", sanoi emäntä. "Mutta se on hyvä; ken kauaksi eteenpäin ajattelee, se ajattelee kauaksi taaksepäinkin, ja sinä et ole minua unohtava, kun minua ei enää ole". —
Sanansaattajia oli lähetetty ilmoittamaan talon pojille ja vävyille tästä perhe-asiasta ja kutsumaan heitä ensi sunnuntaiksi Zusmarshofeniin, ja siitä pitäin juoksenteli vanha isäntä entistä enemmän Amrein perässä; hänellä näkyi olevan jotain sydämmellään ja hänen oli vaikea ilmoittaa sitä. —
Sanotaan kätketyistä aarteista, että musta peikko istuu niiden päällä ja pyhinä öinä nousee siitä paikasta, mihin aarre on haudattu, sininen valkea, ja sunnuntain lapsi saattaa sen nähdä, ja jos hän pysyy rauhallisena ja pelottomana, niin voi hän aarteen ottaa ylös. Eipä olisi uskonut vanhassa rusthollarissakin olevan semmoista aaretta, ja sitä kaitsi musta ylpeys ja ihmisviha, ja Amrei näki sinisen liekin lehottavan sen päällä ja osasi pysyä semmoisena, että hän sai aarteen omakseen.
Mahdotonta on sanoa, mitenkä Amrei oli tehnyt, että ukko silminnähtävästi koetti olla hänen silmissään erittäin hyvä ja hyväntahtoinen; sekin jo, että hän niin paljon näki vaivaa köyhän tytön tähden, sekin jo oli melkein ihmettä. Ja tämä se vaan oli Amreille selvä: ukko ei tahtonut, että ainoastaan hänen vaimonsa näyttäisi oikealta ja rakkaalta ja hän itse tylyltä ja äreältä, jota täytyy pelätä, ja juuri se, että Amrei, ennenkuin häntä tunsikaan, oli hänestä sanonut luulevansa, ettei hän pidä väliä olla hyvä ihmisten nähden, — juuri se avasi hänen sydämmensä. Hänellä oli nyt, aina kun Amrein yksinään kohtasi, niin paljon puhumista, näytti kuin olisivat kaikki hänen ajatuksensa olleet tallella säästöastiassa, jonka hän nyt avasi: ja siellä oli eriskummaisia vanhan-aikaisia rahoja, suuria muistorahoja, joita ei kaupassa käy, joita lyödään vaan suurten tapausten johdosta, oli siellä aivan täysinäisiä, pelkästä hopeasta, vähättäkään vasketta. Hän ei osannut sanottaviaan sanoa niin hyvin, kuin tuonoin äiti Johannekselle. Hänen puheensa oli kankeata kaikin puolin, mutta kaikkeen hän kumminkin osasi, ja hän käyttihe ikäänkuin olisi ollut Amrein suojelija äitiä vastaan ja eipä hänellä ollut niinkään väärin, kun hän kerran sanoi:
— "Katsos, emäntä se on itse hyvä hetki, mutta hyvä hetki ei ole vielä hyvä päivä, hyvä viikko eikä hyvä vuosi. Hän ei ole muuta kuin vaimo, jolla aina on huhtikuun ilma, ja vaimo ei ole kuin puoli ihmistä, sen minä sanon, ja siitä uskosta minua ei saa pois".
— "Kauniistipa te meistä puhuttekin", sanoi Amrei.
— "Niin tosiaankin", sanoi ukko, "sinullehan minä puhun. Mutta niinkuin jo sanoin: emäntä on herttaisen hyvä, on vaan liian hyvä, ja se se häntä paikalla suututtaa, jos ei kohta tehdä, niinkuin hän tahtoo, koska hän muka tarkoittaa sillä hyvää, ja hän luulee, ettei hänen hyvyyttänsä ymmärretä, kun ei noudateta hänen tahtoaan. Hän ei ensinkään ajattele, että juuri senvuoksi ei hänen tahtoansa noudateta, että se on sopimatonta, tarkoitettakoon sillä kuinka hyvää tahansa. Ja pane varsinkin tämä mieleesi: älä mitään tee aivan niin kuin hän tahtoo, tee omalla tavallasi se, mikä oikein on, siitä hän on paljoa enemmän mielissään. Hän ei ollenkaan suvaitse, jos toinen on olevinaan hänen alamaisensa, mutta tuon kaiken tulet kyllä huomaamaan, ja jos jotakin sattuu, niin älä Jumalan tähden pane miehesi päätä pyörimään: ei ole mitään sen pahempaa, kun mies asettuu äidin ja miniän väliin, ja äiti sanoo: minulla ei ole enää mitään sanomista miniälle, niin, lapset tulevat uskottomiksi — ja miniä sanoo: nyt minä vasta näen, mimmoinen sinä olet mies, kun annat vaimoasi sortaa. Jos nyt joskus senlaista tapahtuu, mitä et itse saa selville, niin sano minulle hiljaa siitä, kyllä minä autan; mutta älä vaan miehesi päätä pyöritä, äiti on jo ilmankin liian paljon häntä hennostellut mutta kyllä hän tulee vakavammaksi; anna sinä vaan asiain mennä hiljaista menoaan ja luulottele itseäsi aina, että minä olen sinun sukuasi ja luonnollinen suojelijasi, ja niinhän olenkin, äitisi puolelta olen kaukaista sukua sinulle".
Ja nyt koetti hän kehittää selville kummallisen sekavata sukulaisuutta, mutta ei päässyt oikealle jäljelle, vaan sekautui yhä enemmän ja lopetti viimein, sanoen: "Saatat uskoa sanani, että me olemme sukuja, niin, olemme kyllä, vaikk'en vaan osaa niin tarkoin luetella, miten".
Olipa nyt ennen hänen kuolemataan tullut aika, jolloin hän ei enää lahjoittanut pelkkiä ala-arvoisia groshen-rahoja omaisuudestaan; hänestä tuntui hyvältä ottaa viimein esille täysi-arvoisetkin.
Eräänä iltana kutsui hän Amrein tuvan taakse ja sanoi: "Kuules, sinä olet ymmärtäväinen ja kelpo tyttö; mutta sinä et voi tietää, mimmoinen mies oikeastaan on. Johanneksella on hyvä sydän, mutta joskus saattaa häntä kumminkin kaivaa se, ettei sinulla ole ollut niin mitään. Tules nyt tänne, ota tuo, mutta älä puhu kellenkään, keltä sen olet saanut, Sano, että olet sitä tahallasi salannut. Ota nyt!" Ja hän ojensi tytölle sukan, täynnä kruunun taalereita ja lisäsi vielä: "Tuon olisivat löytäneet vasta kuolemani jälkeen, mutta parasta on, että hän saa sen nyt ja luulee sen tulleen sinulta. Koko teidän historianne on niin tuiki tavatonta, että saattaa siinä olla sekin seikka, että sinulla on ollut salainen aarre. Mutta älä unohda, että siinä on myös kaksineljättä höyhentaaleria, jotka maksavat groshenia enemmän kuin tavalliset taalerit. Nosta nyt koreasti, pistä kaappiin, missä palttinat ovat, ja kanna avainta aina luonasi. Ja sunnuntaina, kun sukulaiset ovat koossa, pudistat ne pöydälle".
— "Sitä en mielelläni tee; paremmin sopisi Johanneksen ehkä tehdä se, jos se ensinkään on tarpeellista".
— "Kyllä se tarpeellista on, mutta tehköön sitten Johannes, jos niin tahdot; mutta vait, pistä piiloon kiireesti, tuohon esiliinaasi, kuulen Johanneksen tulevan, luulenpa, että pojalla on epäluuloja".
He erosivat kiireesti eri haaroille.
Samana iltana vielä kutsui äiti Amrein ullakkoon ja otti kirstusta esille jotenkin raskaan säkin, jonka suu oli mitä mutkallisimmasti sidottu, ja hän sanoi Amreille: "Päästäs tuo nauha auki".
Amrei koetti, mutta työlästä tuo oli.
— "Maltas, kun käyn sakset, niin leikataan se".
— "Ei", sanoi Amrei, "sitä en mielelläni tee; malttakaahan vähän, anoppi, niin saatte nähdä, että kyllä tuon saan auki".
Äiti hymyili, sillä välin kuin Amrei suurella vaivalla, mutta tottuneella kädellä viimeinkin sai solmun auki, ja nyt sanoi äiti: "Sepä oli hyvä; pilkistäs nyt, mitä tuolla on".
Amrei näki siellä hopea- ja kultarahoja, ja äiti jatkoi: "Kuules, lapsi, ihmettä sinä olet saanut isännässä aikoin, en ymmärrä vieläkään, mitenkä hän vaan antoi suostumuksensa; mutta kokonaan et häntä vielä ole kääntänyt. Mieheni ottaa tuon tuostakin puheeksi, kuinka muka harmittavaista on, ettei sinulla ole niin mitään; sitä hän ei vielä ota uskoakseen, hän luulee aina, että sinulla on salassa pulska omaisuus ja ettäs olet vaan tahtonut meitä koetella, ottaisimmeko sinut mielellämme ilman mitään vastaan, ja kun ei häntä siitä uskosta saa millään pois, niin tuossapa johtui mieleeni muudan asia. Jumala ei ole sitä lukeva synniksi meille. Näet, nämä olen minä niiden kuuden neljättä vuoden kuluessa, jotka olemme eläneet, säästänyt ilman mitään petosta, ja onhan siinä vähän äitinikin perintöä. Ota sinä ne nyt ja sano sen olevan omaasi. Se tekee isännän onnelliseksi, varsinkin kun hän ymmärtäväisyydessään on sitä jo ennakolta aavistanut. Mitä sinä niin kummastellen katsot? Usko minua, kun sanon, että sen saat kyllä ottaa, siinä ei ole vähääkään vääryyttä, kyllä minä olen ajatellut asiaa sekä niin että näin päin; pistä ne piiloon vaan, äläkä vastusta minua sanallakaan, älä ainoallakaan, älä sano minulle kiitoksia äläkä mitään muutakaan, samahan se on, jos lapseni saa sen nyt tai myöhemmin, ja sehän tekee miehelleni vielä hänen eläissään iloa. Kas niin, sido se jälleen kiinni".
Huomenaamulla varhain kertoi Amrei Johannekselle kaikki, mitä vanhemmat olivat hänelle sanoneet ja antaneet, ja Johannes riemuitsi: "Voi, taivaan Jumala, anna anteeksi! Äidistäni olisin tuommoista kyllä saattanut uskoa, mutta isästäni en olisi voinut koskaan uneksiakaan. Oletpa oikea velho, ja niin on tehtävä, ettemme heille kummallekaan puhu, mitä toinen on tehnyt, ja se se hauskinta on, että toinen on tahtonut petkuttaa toistansa, ja kumpikin on tosiaankin pettynyt, sillä kummankin täytyy ajatella, että sinulla on tosiaankin ollut rahaa salassa. Helei! Tämähän on hauskaa, tämä!"
Mutta vallitsipa talossa kesken kaikkea iloa jälleen kaikenlaisia murheitakin.
20. Perheen keskuudessa.
Maailmaa ei hallitse siveellisyys, vaan kovettunut muoto sitä: tapa. Nykyisenänsä maailma pikemmin antaa anteeksi rikokset siveellisyyttä kuin tapoja vastaan. Onnellisia ne kansat, joilla vielä siveellisyys ja tavat ovat yhtä. Kaikkien taistelujen, niin suurten kuin pienten, niin yleisten kuin yksityisten, kaikkien niiden tarkoitus on poistaa ristiriitaisuutta näiden kumpaisenkin väliltä ja tehdä tapojen kovettunutta muotoa jälleen pehmeäksi sisällistä siveellisyyttä vastaan, uudellensa määrätä lyötyä rahaa sisällisen arvon jälkeen.
Tässäkin pienessä kertomuksessa ihmisistä, jotka ovat kaukana erillänsä suuren maailman pauhuista, kuvastakse tämä jälleen.
Äiti, joka sydämmessään enemmän kaikista iloitsi onnellisesta asiain käymisestä, oli kumminkin täynnä omituista murhetta, mitä muka nyt maailma sanoo. "Kevytmielisesti te sittenkin teitte", valitti hän Amreille, "että sinä tällä lailla tulit taloon ja ettei sinua hääpäivänä sovi noutamalla noutaa. Se ei ole ensinkään kaunista, se on vastoin tapaa. Jospa edes kävisi laatuun lähettää vähäksi aikaa pois sinut, taikka myös Johanneksen, niin kävisi asiat enemmän mukavasti". Ja Johannekselle hän valitti: "Jopa kuuluu, mitä ihmiset puhuvat siitä, kun niin äkkiä nait; kahdesti kuulutettu ja kolmannella kerralla kaupat tehty, kaikki niin tuota pikaan, semmoista tekevät ainoastaan irstaiset ihmiset".
Hän rauhoittui kumminkin pian ja naurahti, kun Johannes sanoi: "Tehän ymmärrätte, äiti, kaikki niin hyvin kuin paras pappi; no miksikä sitten pitää rehellisten ihmisten luopua asiasta, jota epärehellisetkin käyttävät varjonaan? Saattaako minusta sanoa mitään pahaa?"
— "Ei, kelpo poika olet ollut koko ikäsi".
— "Hyvä se. Senvuoksi on minua nytkin uskominen, ja uskominen, että sekin on hyvä, mikä kenties ei ensi silmäyksessä näytä semmoiselta; sen saatan vaatia. Ja miten minä ja Amreini satuimme yhteen, se on nyt niin tavatonta, sillä on oma tiensä valtamaantiestä erillänsä. Sehän on melkein ihme, kun oikein ajattelee, ja mitä se meihin tulee, jos eivät ihmiset enää tahdo mitään ihmettä ja ovat siinä näkevinään kaikenlaista epäpuhtautta?
"Pitää olla rohkeana eikä joka asiassa huoli kysyä maailman mieltä. Hirlingenin pappi sanoi kerran: jos nyky-aikoina nousisi profeta, niin täytyisi hänen käydä julkinen tutkinto, jospa olisikin vanhan-aikaista, mitä hän tahtoo saarnata. Niin äiti, kun ihminen tietää olevansa oikeassa, niin suoraan hän kulkee ja sysää oikealleen ja vasemmalleen kaikki, mikä hänen tielleen sattuu. Antaa heidän kummastella suu auki kotvasen, aikaa voittaen he rupeavat ajattelemaan toisin".
Äiti lienee tuntenut, että ihmeellä on kyllä vaikutuksensa onnellisena, äkkinäisenä tapahtumana, mutta että tavattominkin asia vähitellen asettuu tavallisuuden ja jokapäiväisen asiain-kulun lakien alle, että häät saattavat kyllä näyttää ihmeeltä, mutta avioelämä ei, tämä kun sisältää säännöllisen pitkityksen. Hän sanoi senvuoksi: "Kaikkien niiden ihmisten kanssa, joista sinä nyt et välitä ja joihin ylpeästi katsot, koska tiedät oikein tekeväsi, kaikkien niiden kanssa pitää sinun kumminkin elää yhdessä, ja niiltä vaadit, etteivät he katsoisi sinuun nurjin silmin, vaan antaisivat sinulle kunniasi, ja sentähden, että ihmiset sinulle sen tekisivät, pitää sinunkin tehdä ja antaa heille se, mikä heille tulee; sinä et voi pakoittaa heitä pitämään sinua poikkeustapauksena, etkä sinä saata juosta jokaisen perästä ja sanoa: jos tietäisit, miten tämä on tapahtunut, niin myöntäisit kyllä minulla olevan oikein".
Mutta Johannes vastasi:
— "Saattepa nähdä, ettei kellään, joka hetkenkin on nähnyt Amreitani, ole oleva mitään häntä vastaan".
Ja Johanneksella oli hyvä keino, jolla sai äitinsä sekä rauhoittaneeksi ja vieläpä sydämellisesti ilahdetuksikin, kertoessaan, että kaikki, mitä äiti oli kehoituksena ja toiveena lausunut, oli nyt käynyt tesmälleen kuin teetetty vaate, ja äidin täytyi nauraa, kun poika lopuksi sanoi: "Teillä oli lestit päässänne, jolla kenkä tuolla yläällä tehtiin ja se, jonka niissä on tepasteleminen, sopii kuin valettu siihen".
Äiti rauhottui, ja lauantai-aamuna, perheen neuvottelun aattopäivänä, tuli Dami, mutta hänen täytyi lähteä paikalla takaisin Haldenbrunniin, toimittamaan kylänvanhimmalta ja kunnallishallitukselta kaikki tarpeelliset paperit.
Seuraava sunnuntai oli raskas päivä rusthollissa. Vanhukset olivat ottaneet Amrein vastaan, mutta miten käy suvun kanssa? Helppoa ei ole tulla niin mahtavaan sukuun, jollei aja siihen hevosilla ja rattailla ja jollei kaikenlaiset tavarat ja rahat ja laaja sukulaisuus tietä raivaa.
Ja tulipa nyt huomenna noita sukulaisia rusthollarin taloon Ylämaasta ja Alamaasta. Siinä tuli lankoja ja kälyjä lapsineen. "Johannes on hakenut itselleen morsiamen ja tuonut sen suorastansa taloon, sanaakaan siitä virkkamatta vanhemmille, papille tai virastolle. Se kai lienee joku kaunotar ojan varrelta". Niin puhuttiin kaikilla haaroin.
Hevoset saivat tuntea nekin, mitä rusthollissa oli tapahtunut; ne saivat monen ruoskan roiskauksen, ja kun juoksemaan läksivät, kävi kahta hullummin, ja ohjaksissa oleva roimi roimimistaan, kunnes käsi väsyi, ja sitten vielä syttyi toraa muijan kanssa, joka istui vieressä, ja torui ja itki tuommoisesta laaduttomasta, huimasta ajamisesta.
Olipa jommoinenkin joukko rattaita rusthollin pihalla, ja tuvassa oli koolla koko tuo mahtava sukukunta. Siinä istui miehiä miesten vieressä, kellä pitkävartiset saappaat, kellä rautanaulaiset sidekengät jaloissa, kolmikolkkaiset hatut päässä, kellä kärki- kellä laitapuoli edessäpäin. Vaimot ne supsuttelivat ja viittailivat sitten miehilleen tai sanoivat heille: antakaa meidän haltuumme asia, kyllä me kynimme tuon oudon linnun; ja nousipa karvasta naurua, kun tuolta ja täältä kuultiin, että Amrei aikoinaan oli paimentanut hanhia.
Viimein tuli Amrei, mutta hän ei voinut antaa kellekään kättä. Hänellä oli suuri puteli punaista viiniä kainalossa ja kaksi lautasta piirakaisia ja niin paljon laseja, että näytti hänellä yksistänsä olevan seitsemän kättä, kaikki sormien lomat olivat käsinä, ja hän asetti kaikki niin hiljaa ja pauhinatta pöydälle, jolle anoppi oli levittänyt valkoisen pöytävaatteen, että kaikki häntä kummastellen katsoivat. Hän kaasi rauhallisesti kaikki lasit täyteen, vapisematta, ja sanoi sitten: "Vanhemmat antoivat minulle oikeuden sanoa teitä sydämmellisesti tervetulleiksi. Juokaas nyt!"
— "Ei olla totuttu tuohon näin varhain aamulla!" sanoi muuan mahtava mies, jolla oli tavattoman iso nenä, ja asettui leveän leveänä tuolilleen. Se oli Yrjö, Johanneksen vanhin veli.
— "Me juomme vaan hanhen viiniä!" sanoi yksi vaimoja, ja nyt nousi huonosti pidätetty nauru.
Amrei tunsi piston, mutta hän pidätti itsensä, ja Johanneksen sisar oli ensimmäinen, joka otti lasin. Hän kilisti lasiaan ensin Johanneksen kanssa: "Jumala siunatkoon!" Puoliksi hän vaan kilisti Amrein kanssa, joka myös ojensi hänelle lasinsa. Nyt pitivät muutkin vaimot epäkohteliaana, jopa syntinäkin — sillä syntinä pidetään olla vastaamatta ensimmäistä maljaa, niin sanottua Johanneksen maljaa — olla lasiin tarttumatta, ja miehetkin saatiin tekemään samoin, ja hetken aikaa kuului, kuinka laseja kilisteltiin ja pantiin jälleen pois.
— "Tottapa isä sanoikin", sanoi viimein vanha rusthollin emäntä tyttärelleen, "Amrei näyttää tosiaankin kuin olisi sinun sisaresi, mutta oikeastaan hän on vielä enemmän Liisa vainajan näköinen".
— "Se on totta se. Jos Liisa eläisi, niin olisi omaisuuskin yhtä osaa vähempi", sanoi isä, ja äiti lisäsi:
— "Nyt on hän meillä jälleen".
Ukko sattui juuri siihen kohtaan, joka kaikkia harmitti, vaikka kaikki sanoivat olevansa Amreita vastaan sen tähden vaan, että hän oli niin suvutonna tullut. Ja sillä välin kuin Amrei puheli Johanneksen sisaren kanssa, kuiskasi ukko hiljaa vanhimmalle pojalleen:
— "Siitä tytöstä et niin kohta kaikkea huomaakaan. Tiedäpäs, hänellä on salassa säkillinen täynnä kruununtaalereja; mutta et saa sanoa siitä kellenkään".
Se käsky se noudattiinkin niin tarkoin, että muutamassa minuutissa oli asia tiettynä kaikille, yksin Johanneksen sisarellekin, joka sittemmin luki suureksi ansioksi itselleen, että hän oli niin hyvin kohdellut häntä, vaikka oli luullutkin, ettei hänellä ole penniäkään.
Oikein! Johannes oli pistäinyt ulos ja nyt toi hän sisään säkin, johon oli kirjoitettu nimi: "Josenhans Haldenhrunnista", ja kilisten ja kalisten virtasi sitten sen runsas sisällys pöydälle ja kaikki kummeksivat, mutta enimmin isä ja äiti.
Amreilla oli siis tosiaankin ollut salainen aarre! Sillä siinähän oli enemmin kuin kumpikaan oli hänelle antanut!
Amrei ei uskaltanut nostaa silmiään ylös, ja jokainen ylisti hänen erinomaista kainouttaan. Nyt onnistui Amrein saada vähitellen kaikki puolellensa, ja kun illalla tuo mahtava sukukunta jätti jäähyväisiä, niin sanoi hänelle kukin salaa: "Kuules, min'en ollut sinua vastaan, ettei sulla muka mitään ollut, se ja se ja ne ja ne sinua kyllä siitä moittivat. Minä sanon nyt, niinkuin ennenkin olen sanonut ja ajatellut: vaikk'ei sinulla olisi ollut mitään muuta kuin vaatteet päälläsi, niin olet sinä kuin naulattu meidän sukuumme, ja parempaa vaimoa Johannekselle ja parempaa miniää vanhemmille en olisi suinkaan voinut toivoa".
Sitä oli tosiaankin helppo sanoa nyt, kun kaikki tiesivät Amrein tuoneen melkoisen suuren omaisuuden mukanaan. —
Allgäussä puhuttiin vielä monta vuotta jälkeenpäin, mitenkä nuori rusthollari oli saanut vaimon itselleen, ja mitenkä hän ja hänen vaimonsa olivat häissään niin kauniisti tanssineet, varsinkin erästä valssia, jota he sanoivat "helkkyvalssiksi", ja musikantit oli kutsuttu aina Alamaasta saakka.
Entäs Dami? Hän on nyt Allgäun kuuluisimpia paimenia ja hänellä on komea nimi "Geier-Dami", sillä hän on jo hävittänyt kaksi korppikotkan pesää kostoksi siitä, että häneltä korppikotkat veivät kaksi kertaa peräkkäin vasta syntyneitä karitsoja. Jos vielä ritariksi-lyöntejä olisi, niin olisi hänen nimensä: Damian von Geierhorst; mutta miespuolinen haara tuommoisia Josenhanseja von Geierhorst kuolee hänen kanssaan sukupuuttoon, sillä hän ei mene naimisiin, vaan hyvä eno hänestä on tullut, parempi kuin tuo setä Amerikassa. Kun karja palaa kotiin kesälaitumiltaan, niin tietää hän kertoa paljon sisarensa lapsille Amerikan elämästä, Sysi-Matista, Moosbrunnin metsästä ja paimen-elämästä Allgäun vuorilla; siinä tietää hän varsinkin kertoa paljon viisaita temppuja niin sanotusta "kellolehmästään", jolla on syvä-ääninen etukello kaulassa. Ja kerran sanoo Dami sisarelleen: "Emäntä", sillä niin hän aina sisartaan nimittää, "emäntä, vanhin poikasi tulee sinuun, hänellä on samallaisia sanakoukkujakin. Tiedäs, tänään sanoo minulle poika: eno, sinun kellolehmäsi on sinun kelpo lehmäsi! Aivan on poika samaa mallia kuin sinäkin". Johannes rusthollari tahtoi ristiä ensimmäisen tyttärensä "Avojalaksi", mutta nykyjään ei enää sallita sepitellä uusia nimiä elämän tapauksista; Avojalan nimeä ei otettu kirkonkirjoihin, ja Johannes ristitti lapsen "Avelinaksi", mutta muutti sen omin valloin nimeksi "Avojalka".