The Project Gutenberg eBook ofAvojalkaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: AvojalkaAuthor: Berthold AuerbachTranslator: Samuli SuomalainenRelease date: June 26, 2006 [eBook #18694]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AVOJALKA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: AvojalkaAuthor: Berthold AuerbachTranslator: Samuli SuomalainenRelease date: June 26, 2006 [eBook #18694]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Avojalka
Author: Berthold AuerbachTranslator: Samuli Suomalainen
Author: Berthold Auerbach
Translator: Samuli Suomalainen
Release date: June 26, 2006 [eBook #18694]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AVOJALKA ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Berthold Auerbach
Suomentanut ["Barfüssele"] Samuli S.
K. E. Holm, Helsinki, 1876.
1. Lapset kolkuttavat ovelle. 2. Kaukainen sielu. 3. Puusta synnyintalon luona. 4. Avaudu! 5. Selja-aholla. 6. Mökin-eukko. 7. Laupias sisar. 8. Säkki ja kirves. 9. Kuokka-vieras. 10. Yksi ainoa tanssi vaan. 11. Niinkuin laulussa sanotaan. 12. Hän on tullut. 13. Äidin sydämmestä. 14. Ratsumies. 15. Sidottu ja päästetty. 16. Helkkyhepo. 17. Vuorten ja laaksojen poikki. 18. Ensimmäinen takkavalkea. 19. Salaisia aarteita. 20. Perheen keskuudessa.
1. Lapset kolkuttavat ovelle.
Aamulla varhain syksyn sumussa kulkee kaksi lasta, poika ja tyttö, kumpikin noin kuuden tai seitsemän vuoden iässä, käsitysten puistontietä myöten kylästä ulos. Tytöllä, joka nähtävästi on iältään vanhempi, on taulu, kirjoja ja vihkoja kainalossa; poika kantaa samoja kapineita avonaisessa, harmaasta palttinasta tehdyssä, laukussa, joka riippuu hänen olkansa yli. Tytöllä on päässä valkoisesta kilpikankaasta tehty päähine, joka ulottuu otsalle saakka ja sillä tavoin vain tarkemmin näyttää mykevän otsan kaarituksen; poika on paljain päin. Heidän astuessaan eivät kuulu kuin toisen askeleet, sillä pojalla on kovat kengät jaloissa, vaan tyttö on avojaloin. Missä tie sallii, kulkevat lapset vierekkäin; mutta kun polku käy kapeaksi, niin astuu tyttö aina edeltä.
Pensaiden kellastuneita lehtiä peittää valkoinen huurre, ja pihlaja sekä kuusainmarjat ja erittäinkin pystypäät orjantappurat alastomilla oksilla ovat kuin hopeoituja. Varpuset sirkuttelevat pensastossa ja lasten lähetessä pyrähtelevät säikähtyneinä lentoon joukottain, vaan laskeuvat jälleen lähelle heitä, kunnes uudestaan säpsähtävät ja lentävät vihdoin puistoon, istautuen siellä omenapuuhun, niin että lehdet rapisten putoilevat maahan. Harakka lentää kapsahtaa tieltä ja kiitää suureen metsä-pääronapuuhun, jossa varikset istua kököttelevät; jotakin harakka heille lie virkkanut, sillä varikset pyrähtävät ilmaan, liihoittelevat puun ympäri, kunnes vanha varis laskeutuu ylimmäisen, heiluvan latvan nenään, ja muutkin löytävät alemmilla oksilla sopivat paikat katsellaksensa: hauskahan tuota olisi tietääkin, miksi lapset koulukapineineen ovat lähteneet kiertoteille ja kulkevat kylästä ulos; korppi se oikein vakojana lentää lepsuttaa edeltä ja istautuu latvotun salavan oksalle lammikon rannalla. Mutta lapset ne kulkevat hiljalleen tietänsä, kunnes ennättävät lammikon rannalla kasvavain leppäpuiden kohdalla maantielle, ja kulkevat sitten tien poikki toisella puolella olevan matalan tuvan eteen. Tuvan ovi on kiinni ja lapset, seisahtuen, napauttavat hiljaa siihen. Tyttö huudahtaa rohkeasti: "isä! äiti!" ja verkalleen ääntää poikakin: "isä! äiti!" Tyttö ottaa kiinni, härmäisestä ovenrampista ja painaa sitä hiljaa: oven laudat narahtavat, tyttö kuuntelee, mutta turhaan, ja nyt uskaltaa hän ruveta nopeammin kolisuttamaan ramppia, mutta äänet vaikenevat autiossa eteisessä; ihmisääntä ei kuulu sisästä, ja asettaen suunsa ovenraolle huutaa poika; "isä! äiti!" Hän katsahtaa kysyväisenä sisareensa; hänen henkäyksensä ovelle on muuttunut härmäksi sekin.
Sumun verhoamasta kylästä kuuluu riihimiesten kalkutuksia, milloin vihaisen vihurin kaltaisina, milloin verkalleen ja hiljalleen naksutellen, milloin raikkaasti, milloin taas kumeasti ja tohuten; nyt ei kuulu kuin yksityisiä kolahduksia, mutta pian yhtyvät jälleen kalkutukset eri haaroilta yhteen. Lapset seisovat neuvottomina. Viimeinkin lakkaavat he kolkuttamasta ja kutsumasta ja istauvat ylöskaivetuille puunkannoille. Nämä ovat päälletysten pihlajan ympärillä, joka kasvaa tuvan vieressä ja nyt koreilee punaisilla marjoillaan. Katsomistaan katsovat lapset vielä oveen, mutta tämä ei ota auetakseen.
— "Nuo on isä tuonut Moosbrunnin metsästä", virkkaa tyttö, kantoihin osoittaen, ja lisää tietäväisen näköisenä: "niistä lähtee paljon lämmintä, ne ovat kelpo puita, niissä on paljon pihkaa, ja se palaa kuni kynttilä; hakkaaminen niissä kumminkin enimmän maksaa".
— "Jos olisin jo aika mies", vastasi poika, "niin ottaisin isän suuren kirveen ja tammisen nuijan ja kaksi rautaista nalkkia ja leppäisen myöskin ja sitten mä silpoisin niitä rikki kuin lasia ja sitten tekisin niistä sorean teräväkärkisen pinon, niinkuin Sysi-Matti metsässä, ja kun isä tulisi kotiin, niin hänenpä olisi niin hauskaa! Mutta sin'et saa sanoa, kuka sen on tehnyt". Niin päätti poika pakinansa, häristäen sormellansa sisarelleen. Tällepä näkyi jo jonkunlainen aavistus hämärtävän siitä, ettei isän ja äidin odottamisesta lähde mitään, sillä hän katsahti veljeensä varsin murheellisena, ja luotuaan silmänsä hänen kenkiinsä, sanoi hän: "Silloinhan pitäisi sulla olla isän suuret saappaat myös. Mutta mennäänpäs voileipiä viskomaan. Saatpas nähdä, että minä viskaan kauemmaksi, kuin sinä".
Tiellä sitten sanoi tyttö: "Jahka annan sulle arvoituksen: Mikäs puu tuletta polttaa?"
— "Koulumestarin pamppu, kun kämmenille annetaan", vastasi poika.
— "Eipäs ollutkaan! Puu, jota kiskotaan, ja polttaa tuletta"… Ja pensasaidan luona pysähdyttyänsä, hän kysäsi: "seipään päässä sill'on sija, punavaippa verhonansa, kiviä on kohtu täynnä; arvaas, niin olet mies!"
Poika mietti kotvasen syvästi ja huudahti sitten: "Maltas, älähän vielä sano sitä… Sehän on orjantappura".
Tyttö myönsi päänsä nyykäyksellä ja näytti semmoiselta, kuin vasta ensi kerran olisi antanut veljelleen tämän arvoituksen, vaikka oli sitä jo usein ennenkin tehnyt ja aina uudisteli, kun tahtoi veljeään huvittaa.
Aurinko oli hajoittanut sumun, ja pieni laakso kimalteli loistossaan, kun lapset läksivät lammen rannalle viskomaan litteitä kiviä vedenpintaa myöten. Mennessään painoi tyttö vielä kerran oven ramppia, mutta se ei auennut nytkään, eikä ikkunassakaan näkynyt ketään. Sitten leikkivät lapset luikaten ja naureskellen lammen rannalla ja tyttö näkyi olevan hyvillään oikeastaan siitä, että veikko aina paremmin viskasi ja oli siitä riemuissaan sekä tuli aivan kiihkoiseksi; näkyipä tyttö oikein tahallaan tekeyvän taitamattomammaksi kuin olikaan, sillä hänen kivensä ne melkein aina pudota pukahtivat suoraan veteen heti ensi heitosta, ja siitäkös sitten naurua kesti! Leikin innossa eivät lapset muistaneetkaan, missä olivat ja mitä vasten tänne olivat tulleet, ja kumminkin olivat nuo kaksi seikkaa kumpikin yhtä murheellista kuin harvinaista laatua.
Mainitussa talossa, joka nyt oli suljettuna, asui vielä vähän aikaa sitten Josenhans vaimonsa ja kahden lapsensa Amrein (Anna-Marian) ja Damin (Damianin) kanssa. Isä oli puunhakkaaja metsässä, mutta pystyi kaikenlaisin muihinkin töihin, sillä tupansa, jonka hän oli ostanut rappeuneessa tilassa, oli hän itse korjannut ja varustanut uudella katolla; syksyllä aikoi hän valaista sen sisästäkin uudelleen; sitä varten on tuolla kalkki jo valmiina punertavilla oljilla katetussa kuopassa. Vaimo oli kylän parampia päiväläisiä, yöt ja päivät hääräili hän milloin minkin luona työssä, sillä hän oli totuttanut lapsensa ja erittäinkin Amrein jo aikaisin tulemaan yksinänsä toimeen. Rahan-ansion ja tyytyväisyyden kautta taloudenpidossa oli talo onnellisimpia asuntoja kylässä. Silloinpa kaasi kulkutauti äidin sairaanvuoteelle, huomispäivänä isänkin, ja moniaan päivän perästä kannettiin pienestä tuvasta kaksi kirstua ulos. Lapset oli jo vanhempain sairastuttua viety naapuritaloon Sysi-Matin luo, ja vanhempainsa kuolemasta saivat he tiedon vasta ensi sunnuntaina, jolloin heille pantiin kirkkovaatteet päälle ja he vietiin saattamaan ruumiita hautaan.
Vaikk'ei Josenhansilla eikä hänen vaimollansa ollut läheisiä sukulaisia näillä seuduilla, niin kovastipa ihmiset sittenkin itkivät ja ylistelivät kuolleita, ja kylänvanhin se talutti lapsia käsistä, kun astuttiin kirstujen perässä. Haudallakin olivat lapset vielä hiljaa ja huolettomina, ja vaikka he kyllä usein kyselivätkin, missä muka isä ja äiti ovat, niin olivat he kummikin melkein iloisia, sillä he olivat aterialla kylänvanhimman luona ja joka ihminen oli niin erinomaisen ystävällinen heitä kohtaan, ja kun pöydästä oli noustu, niin pistettiinpä piirakoita paperissa heille mukaankin. Mutta kun illalla, kunnallishallituksen päätöksen mukaan, Korppi-Sakari tuli noutamaan Damia ja musta Maranna Amreita luokseen, niin lapsetpa eivät tahtoneetkaan erota, vaan rupesivat kovasti itkemään ja pyrkivät kotiin. Dami saatiin kumminkin kaikenlaisilla lupauksilla taipumaan, mutta Amreita ei tahdottu saada väen väkisinkään lähtemään, kunnes viimein kylänvanhimman renkivoutti kantoi hänet käsissään mustan Marannan taloon. Sinne oli tosin tuotu hänen vuoteensa kotitalosta, mutta hän ei tahtonut käydä maata, kunnes hän viimein itkusta väsyneenä nukkui lattialle ja nostettiin vaatteet päällä vuoteelle. Damikin kuului kovasti itkeneen Korppi-Sakarin luona, sitten huudahti hän haikeasti, vaan hiljeni kohta jälleen. Ensi iltana jo osoitti tuo pahamaineinen musta Maranna hellyytensä kasvattiaan kohtaan. Jo moneen monituiseen vuoteen ei ollut hänellä ollut lapsia ympärillään, ja nyt seisoi hän makaavan lapsen ääressä ja virkkoi melkein ääneensä: "Onnellista on lapsen uni! se itkeä tissuttaa katkerastikin, eikä aikaakaan, niin jopa nukahti, levollisena, vuoteellaan vieritteleimättä, kieritteleimättä".
Eukko huokasi syvään.
Huomis-aamuna meni Amrei kohta veljensä luo ja auttoi häntä pukeumaan ja lohdutti häntä siitä, mitä hänelle oli tapahtunut; kun isä tulee, niin kyllä hän muka näyttää Korppi-Sakarille. Sitten menivät lapset kotitalolleen, kolkuttivat ovelle ja itkivät kovasti, kunnes Sysi-Matti, joka asui naapuritalossa, tuli sinne ja vei heidät kouluun. Hän pyysi opettajan selittämään lapsille, että heidän vanhempansa ovat kuolleet, itse hän muka ei oikein osaa selittää sitä ja varsinkaan ei Amrei ota sitä yhtään ymmärtääkseen. Opettaja teki, minkä voi, ja lapset rauhoittuivat. Mutta koulusta menivät he jälleen kotitalolleen ja odottivat siellä näljissään kuni eksyneet, kunnes ihmiset tulivat noutamaan heidät pois.
Josenhansin tuvan otti kiinnikkeen omistaja jälleen huostaansa, vainajan tekemät velan maksut menivät hukkaan, sillä muualle siirtymisen kautta on talojen hinta sanomattomasti alennut; kylissä seisoo useita taloja tyhjillään, ja autioksi jäi Josenhansinkin tupa. Koko irtonainen tavara myötiin, ja siitä saatiin lapsille vähäisen perintöä; mutta sitäpä ei riittänyt likimainkaan maksoksi heidän ylläpidostaan, he olivat kunnan lapsia ja senvuoksi he sijoitettiin semmoisten luokse, jotka ottivat heidät vähimmästä maksusta.
Kerran kertoi Amrei riemulla veljelleen, tietävänsä, missä heidän entinen käki-kellonsa oli, sen oli Sysi-Matti ostanut; ja vielä illalla seisoivat lapset talon edustalla odotellen, kunnes kellon käki rupesi kukkumaan; silloin he naurahtelivat toisilleen.
Ja joka aamu kulkivat lapset kotitalolleen, kolkuttivat ovelle ja leikkivät lammen rannalla, niinkuin näemme heidän tänäänkin tekevän, mutta nytpä kuulahtivat he, kuuluupa ääni, joka ei ole tavallista tähän aikaan vuotta: käki Sysi-Matin tuvassa kukkui kahdeksan kukahdusta.
— "Nyt on aika lähteä kouluun", sanoi Amrei ja läksi veljensä kanssa kulkemaan nopeasti puiston kautta kylään takaisin. Uudis-talokkaan viimeisen riihen kohdalla sanoi Dami: "Meidän holhojallamme on jo tänään puitu paljon eloja". Hän osoitti samassa puijain lyhteiden siteisin, jotka riippuivat kuni tunnusmerkit riihen ovella. Amrei nyykäytti päätään äänetönnä.
2. Kaukainen sielu.
Uudistalokas, jonka punaiseksi maalattu talo raamatun-lauseineen, suuren sydämmen muodossa, seisoi lähellä Josenhansin taloa, oli kunnallishallituksella nimityttänyt itsensä orpojen holhojaksi. Sitä nimitystä hän sitä vähemmin vastusti, koska Josenhans ennen oli palvellut hänellä renkivoutina. Mutta hänen holhoustoimensa ei ollut sen suurempi, kuin että hän säilytti myömättä jääneet isän vaatteet ja joskus, kohdatessaan jommankumman lapsista, kysäsi: "oletkos terve?" ja, vastausta odottamatta, meni tiehensä. Kumminkin olivat lapset oikein ylpeitä, kuultuaan niin mahtavan talollisen olevan heidän holhojansa; sen kautta olivat he mielestänsä jotakin erinomaista, melkein herrasmaista. He seisoivat joskus tuon suuren talon edustalla ja katselivat haluavin silmin ylös, ikäänkuin odottaen jotakin, mitä eivät itsekään tienneet; ja äesten ja aurain luona riihen ladon vieressä istuivat he usein ja lukemistaan lukivat raamatun-sanat talon päällä. Talo se ainakin puheli heidän kanssansa, joshan ei kukaan muukaan.
Pyhäin miesten päivän edellisenä sunnuntaina olivat lapset taaskin leikkimässä lukitun kotitalonsa edustalla — he olivat kuni lumotut siihen paikkaan —; silloin tuli sinne rusthollin-emäntä Hochdorffista päin; hänellä oli suuri punainen sateenvarjo kainalossa ja musta virsikirja kädessä. Hän oli nyt viimeistä kertaa käymässä synnyinseudullaan, sillä jo eilen oli renki nelivaljaisilla rattailla vienyt kaikki talon kalut kylästä ja huomenaamulla varhain aikoi hänkin miehinensä ja kolmen lapsensa kanssa muuttaa heidän vasta ostamalleen tilalle kaukaisessa Allgäu'ssä. Jo hyvän matkan päästä, pellavaloukun kohdalla nyykäytti hän päätään lapsille, sillä kun tiellään ensiksi lapsia kohtaa, niin ennustaa se onnea matkalle, mutta lapset eivät voineet nähdä sitä, enempää kuin surumielisyyttäkään emännän kasvoilla. Tultuaan lasten kohdalle, hän sanoi: "Terve, lapset! Mitäs te täällä näin varhain teette? Kenenkäs lapsia te olette?"
— "Josenhansin lapsia tuolta noin", vastasi Amrei, viitaten taloon.
— "Voi lapsi parkoja!" huudahti emäntä, lyöden käsiään yhteen. "Olisihan minun pitänyt tuntea sinut, tyttöni; aivan tuon näköinen oli äitisikin, kun ennen yhdessä koulua käytiin. Me olimme hyvät ystävät, ja onhan isänne palvellut minun serkullani, uudistalokkaalla. Kaikki minä teistä tiedän. Mutta kuules, Amrei, miks'ei sulla ole kenkiä jalassa? Sano sinä Marannalle, että rusthollin emäntä Hochdorffista käski sanomaan, ettei hän tee hyvin, kun antaa sinun juoksennella tuolla lailla. Mutta ei, ei sinun huoli sanoa, kyllä ma puhun itsekin hänelle. Mutta Amrei, sinun pitää nyt olla suuren ja ymmärtäväisen ja ottaman vaarin itsestäsi. Ajatteles, mitähän äitisi arvelisi, jos tietäisi sinun juosta lirputtelevan avojaloin tämmöisenä vuoden aikana"! — Lapsi katsahti suurin silmin vaimoon, ikäänkuin tahtoen sanoa: eikös äiti sitten tiedä sitä? Mutta emäntä jatkoi: "Se se surkeinta on, ett'ette edes tiedä, kuinka kelpo ihmisiä vanhempanne olivat; iäkkäämpäin ihmisten pitää siis sanoman se teille. Muistakaas se, että sitten vasta vanhempanne oikein autuaita ovat, kun tuolla taivaassa kuulevat ihmisten täällä maan päällä puhuvan: Josenhansin lapset ne ovat kaiken hyvän esikuva, heissä vasta selvästi näkee kelpo vanhempain siunauksen".
Vaimon puhuessa viimeisiä sanoja, vierivät kyynelet nopeasti hänen poskilleen. Surullinen liikutus hänen sielussaan, johon vielä oli ollut aivan toisellainen syy, puhkesi näiden ajatusten kanssa esteettömästi esiin, ja omat sekä muiden murheet valuivat yhteen. Hän laski kätensä tytön pään päälle, ja tyttö, nähtyään vaimon itkevän, rupesi itkemään katkerasti hänkin; hän tunsi kai, että hyvä sielu kääntyi hänen puoleensa, ja hämärä aavistus alkoi hänessä nousta siitä, että hän tosiaankin oli vanhempansa kadottanut.
Äkkiäpä selkenivät vaimon kasvot. Hän kohotti silmänsä, joissa vielä kyyneleitä kimalteli, taivaasen päin ja virkkoi: "Hyvä Jumala, sen johdatit sinä mieleeni". Kääntyen lapseen jatkoi hän sitten: "Kuules, minäpä otan sinut mukaani. Liisa tyttäreni otti Jumala minulta pois sinun iässäsi. Tahdotkos tulla kerallani Allgäu'hin ja jäädä luokseni?"
— "Tahdon", vastasi Amrei päättävästi.
Silloin tunsi hän jonku ottavan häntä kiinni takaapäin ja lyövän häntä.
— "Et saa mennä", huudahti Dami, syleillen siskoaan: koko hänen ruumiinsa vapisi.
— "Ole rauhassa", lohdutti Amrei, "hyvä emäntä ottaa sinutkin mukaansa. Eikös niin? Tuleehan Damikin kerallamme?"
— "Ei, lapseni, se ei käy laatuun, poikia on minulla kyllä".
— "Sitten en mene minäkään", virkkoi Amrei ja tarttui veljensä käteen.
Löytyy väristys, jossa kuume ja kylme taistelevat keskenänsä, pelko ensin ja ilo sitten. Samoin oli tuo vieras emäntäkin säikähtänyt, ja nyt katsoi hän lapseen jollakin helpoituksen tunteella. Tunteiden ylenpalttisuudessa, puhtaimman hyväntekeväisyyden aikeessa oli hän ollut ottamaisillaan huoleksensa erään työn ja velvollisuuden, jonka raskautta ja merkitystä hän ei ollut kylläksi miettinyt: mitä muka hänen miehensä, jolta hän ei ollut ensin neuvoa kysynyt, asiasta sanoisi. Mutta kun nyt lapsi itse kieltäytyi, niin toipui hän tunteistaan ja kaikki tuli nyt hänelle selväksi; senpä vuoksi hän tavallansa helpoitettuna suostui luopumaan aikeestansa. Hän oli sydämmensä tyydyttänyt yrityksen aikomisella, ja nyt, kun esteitä ilmautui, tunsi hän jonkinlaisen mielihyvän siitä, että se jäi sikseen, hänen itsensä ottamatta sanaansa takaisin.
— "Tee tahtosi", lausui emäntä. "Min'en tahdo sinua houkutella. Kenties on parempi, ettäs ensin kasvat suureksi. Hyvä on, että nuorena opitaan puutosta kärsimään, parempaan pian perehtyy; ken nuorena ollessaan on saanut vaivaa nähdä, siitä on tullut kelpo ihminen. Ole vain kiltti tyttö. Mutta panepa mieleesi, että, kun vaan olet hyvä lapsi, niin vanhempaisi tähden aina saat turvan luonani, niin kauan kuin vaan Jumala minulle elonaikaa suo. Älä unohda, ett'et ole yksinäsi maailmassa, kun sulle pahoin käy. Muistapa vain talon-emäntää Allgäu'in Zusmarshofenissa. Ja vielä eräs asia. Älä puhu tuolla kylässä mitään siitä, että tahdoin ottaa sinut mukaani; ihmiset näet rupeaisivat vain moittimaan sinua, miks'et muka mennyt. Mutta hyvä se näinkin on. Maltas, ma annan sinulle jotakin muistiksi". Hän kopeloi taskuissaan, mutta äkkiä nosti hän kätensä kaulalleen ja sanoi: "Otahan vaan tämä". Hän puhalsi usean kerran kohmettuneihin hyppysiinsä, ennenkuin sai tehtävänsä tehneeksi, sillä hän kehitti kaulaltaan pois viisinkertaisen granaatinauhan, jossa riippui reiällä varustettu Ruotsin kultaraha, ja heitti koristeen lapsen kaulalle, suudellen häntä. "Sinulle ei minulla valitettavasti ole mitään", sanoi emäntä Damille, joka kiskoeli hyppysillään varpua yhä pienemmiksi sirpaleiksi, "mutta mä lähetän sinulle Johannes poikani nahkahousut, ne ovat vielä vallan hyvät. Ja jääkää nyt Jumalan rauhaan, armaat lapset. Jos mahdollista, niin pistäyn vielä luonasi, Amrei. Sanopa kaikissa tapauksissa, että Maranna tulisi kirkkoon, niin siellä tapaan hänet. Pysykää hyvinä lapsina, älkäättekö unohtako, että teillä on suojelijoita taivaassa sekä maan päällä".
Emäntä, joka käynnin helpoitukseksi oli kohottanut päällysnuttunsa, laski sen, kylään tullessaan, jälleen alas; nopein askelin meni hän kylään eikä enää kääntynyt taakseen katsomaan.
Amrei nosti kätensä kaulalleen, taivutti päätään alaspäin ja tahtoi katsella muistorahaa, mutta se ei oikein onnistunut. Dami purra natusteli varpunsa viimeistä puikkoa, ja kun sisarensa nyt katsahti häneen ja näki kyyneleitä hänen silmissään, niin sanoi tyttö;
— "Saas nähdä, sinä saat kauniimmat housut koko kylässä".
— "Mutta min'en huoli niistä", sanoi Dami ja sylkäsi samassa puikon pois suustaan.
— "Kyllä mä pyydän hänen ostamaan sinulle puukonkin. Minä olen tänään koko päivän kotona, kyllä hän vielä meille tulee".
— "Vaikka jo olisi siellä!" vastasi Dami, tietämättä itsekään, mitä hän sanoi; suuttumus ja sivulle sysätyn tunne ne vain panivat hänen suuhunsa tämän epäilevän moitteen.
Kirkonkello soitti jo ensimmäistä kertaa; lapset riensivät kylään takaisin. Amrei kertoi lyhyesti Marannalle, miten hän oli koristeen saanut, ja eukko virkkoi:
— "Katsos sitä onnenlasta! Minä panen sen sulle hyvään talteen. Nyt kirkkoon aika kyytiä".
Jumalanpalveluksen aikana katsoivat lapset lakkaamatta rusthollin emäntään ja uloslähdettäissä odottivat he ovella, mutta tuon arvokkaan emännän ympärillä oli niin paljon ihmisiä, jotka kaikki häntä puhuttelivat, että hänen täytyi alinomaa pyörähdellä, vastatakseen milloin tuolle milloin tälle. Lasten odottavat silmäykset ja alituiset nyykytykset eivät saaneet hänen huomiotaan puoleensa.
Talon-emäntä piti kädestä kiinni uudistalokkaan nuorinta tytärtä Roselia; hän oli vuotta vanhempi Amreita, ja tämä oli kauempana seisoessaan aina lykkivinään jotakin edestään, ikäänkuin pitäisi hänen sysätä pois tuo kärkäs, joka oli hänen sijallaan. Vai tunsiko tuo arvokas emäntä Amreita ainoastaan tuolla viimeisen talon kohdalla yksinäisyydessä, vaan täällä ihmisten joukossa ei tuntenutkaan? Huoliiko hän ainoastaan rikkaiden lapsista, sukulaisten lapsista? Amrei säikähti, kuultuaan tämän hiljaa syntyvän ajatuksen äkkiä äänessä lausuttavan, sillä Dami sen oli lausunut; mutta seuratessaan veljensä kanssa hyvän matkan päässä tuota suurta ryhmää, joka oli rusthollin-emännän ympärillä, koetti hän puhumalla poistaa veljestään ja samassa itsestäänkin tuon pahan ajatuksen. Talon-emäntä katosi viimein uudistalokkaan taloon, ja lapset palasivat hiljaa takaisin, jolloin Dami äkkiä sanoi:
— "Jos hän tulee sinun luoksesi, niin sanohan, että hän menisiKorppi-Sakarinkin luokse ja käskisi hänen olemaan hyvän minua kohtaan".
Amrei nyykäytti päätään, ja lapset erosivat; kukin meni siihen taloon, jossa se oli suojan saanut.
Pilvistä, jotka aamulla olivat hajonneet, tuli puolenpäivän aikana rankkasade.
Rusthollin-emännän suuri punainen sateenvarjo liikkueli sinne tänne kylän kujalla, ja tuskinpa ihmistä sen alta näkyikään. Musta Maranna ei ollut tavannut talon-emäntää ja sanoi kotiin tultuaan: "Saattaahan hän tännekin tulla, minulla ei ole hänelle mitään asiaa". Lapset läksivät jälleen synnyintalolleen ja istuivat kyyristyneinä kynnyksellä eivätkä puhuneet tuskin sanaakaan. Taaskin näkyivät he aavistavan, etteivät vanhemmat enää takaisin tulekaan, ja Dami oli ruveta lukemaan, kuinka monta pisaraa putoaa katon räystäältä; mutta liian sievään se työ häneltä sujui, hän ei huolinut pitkistä puheista, vaan huudahti: "tuhat miljonaa!"
— "Tästä hän menee ohi kotimatkallaan", sanoi Amrei, "ja sitten huudamme häntä; huuda vaan lujasti sinäkin, ja sitten kyllä puhelemme pitemmältä asiasta hänen kanssaan". Niin sanoi Amrei, sillä lapset odottivat täällä vielä rusthollin-emäntää.
Kuuluipa ruoska roiskahtavan kylässä. Kuului myös pirskuva hevosen juoksu vetiseltä tieltä, ja rattaat lähenivät.
— "Saas nähdä, niin tulee isä ja äiti vaunuilla meitä noutamaan", huudahti Dami.
Amrei katsahti surullisesti veljeensä ja sanoi: "Älä lörpötä niin paljoa". Käännyttyänsä huomasi hän rattaiden olevan varsin lähellä, joku sieltä viittasi punaisen sateenvarjon alta, ja kolisten ajoivat rattaat ohitse, ja ainoastaan Sysi-Matin Merkki haukkui hetkisen niiden perässä, ja tahtoi ikäänkuin hampaillaan pidättää puolapuut; mutta lammin kohdalta se kääntyi takaisin, haukahti vielä kerran oven suusta ja pujahti sitten taloon.
— "Helei! siinä sitä mentiin!" sanoi Dami ikäänkuin riemuiten; rusthollin-emäntähän siinä ajoikin. "Etkös tuntenut uudistalokkaan hevosia? Ne hänet kiidättivät. Älähän unohda minun nahkahousujani!" huusi hän vielä kaikin voimin, vaikka rattaat olivat jo kadonneet laaksoon ja nyt jo nousta kiipesivät ylös Holdervasenin pientä mäkeä.
Lapset palasivat hiljaa kylään.
Kuka sen tietää, kuinka tämä tapaus on hienona juurena sisällisessä olossa ja mitä siitä saattaa vesota?
Aluksikin peittää toinen tunne ensimmäisen katkeran pettymisen tunteen.
3. Puusta synnyintalon luona.
Kolminaisuuden päivän aattona sanoi musta Maranna lapsille:
— "Tuokaas nyt kauniisti pihlajanmarjoja, niitä tarvitsemme huomenna hautausmaalla".
— "Minäpä tiedän, mistä niitä saa", sanoi Dami oikein halukkaalla ilolla ja juosta vilisti ulos kylästä, niin että Amrei tuskin jaksoi perässä pysyä, ja hänen tultuaan synnyintalolle, oli poika jo puussa ja ylvästellen kutsui sisartaankin kiipeämään sinne, tietäen, ettei tämä sitä kumminkaan voisi tehdä. Poika poimi nyt punaisia marjoja ja viskeli niitä sisarensa esiliinaan. Sisar pyysi, että hän poimisi marjat varsineen päivineen, niistä kun hän sitten seppeleen sitoisi. Veli virkkoi: "enpäs poimi!" Ja kumminkaan ei sen perästä tullut yhtään varretonta marjaa alas.
— "Kuules, mitä toraa varpuset pitävät!" huusi Dami puusta; "ne ovat suutuksissaan siitä, että otan heiltä ruoan pois". Ja poimittuaan pois kaikki marjat, sanoi hän: "Täältä en enää alas astukaan, tänne jään iki-päiviksi, kunnes kuolleena putoan maahan, enkä ollenkaan tule luoksesi, jollet lupaa mulle jotakin?"
— "Mitä niin?"
— "Ettet kanna rusthollin-emännältä saamaasi koristetta milloinkaan, niin kauan kuin minä sen näen; lupaatko sen?"
— "En!"
— "Sitten en tule täältä pois!"
— "Ole tulematta!" sanoi Amrei ja meni marjoineen pois. Mutta hän istahti läheisen puupinon taakse, sitoi seppeltä ja tuon tuostakin vilahti, eikö muka Dami jo tule. Hän pani seppeleen päähänsä ja äkkiä tuli hän sanomattoman rauhattomaksi Damin tähden. Hän juoksi takaisin, Dami istui kahden reisin oksalla, nojaten puunrunkoa vastaan ja käsivarret ristissä.
— "Tule alas, minä lupaan mitä tahdot!" huusi Amrei, ja samassa oliDami hänen luonaan maassa.
Kotona torui musta Maranna tuota tuhmaa lasta siitä, että hän oli sitonut seppeleen niistä marjoissa, joita tarvittiin vanhempain haudoilla. Hän repäsi sen paikalla rikki, lausuen muutamia epäselviä sanoja; sitten otti hän kumpaakin lasta kädestä kiinni ja vei heidät hautausmaalle. Siinä, missä kaksi multakumpua oli vierekkäin, sanoi hän:
— "Tuossa ovat vanhempanne". Lapset katsahtivat kummastuneina toisinsa. Maranna teki sitten sauvalla vakoja ristin muotoon haudoille ja käski lasten panna marjoja niihin. Dami se ryhtyi rutosti työhön ja oli riemuissansa, saatuaan punaisen ristinsä valmiiksi pikemmin kuin sisar. Amrei katsahti vain vakaisesti häneen eikä vastannut mitään, ja vasta sitten kuin Dami oli sanonut: "Tuosta isä iloiseksi tulee", löi hän veljeään selkään ja sanoi: "Ole hiljaa!" Dami itkemään, kenties katkerammin, kuin asia ansaitsikaan; silloin huudahti Amrei ääneensä: "Jumalan tähden, anna anteeksi, anna anteeksi, että noin tein. Kas tässä, mä lupaan tehdä sulle koko elämän ikäni kaikki minkä voin ja antaa kaikki mitä minulla on; niinhän, Dami, enhän ole sulle pahaa tehnyt? Sitten saat luottaa, ettei sitä enää koskaan tapahdu niinkauan kuin elän, ei milloinkaan, ei koskaan. Oi äiti, oi isä, minä tahdon olla hyvä, sen lupaan teille; oi äitini, oi isäni!" — Hän ei voinut pitemmältä puhua, mutta ääneensä hän ei itkenyt, sydän vain näkyi hänessä sykähtelemistään sykähtelevän, ja vasta sitten kuin musta Maranna rupesi ääneensä itkemään, itki Amreikin.
He menivät kotiin, ja kun Dami sanoi "hyvää, yötä", niin kuiskasi Amrei hänelle hiljaa korvaan: "Nyt tiedän, me emme näe vanhempiamme enää milloinkaan tässä maailmassa"; mutta vielä tässäkin ilmoituksessa oli jotakin lapsellista iloa, lapsen-ylpeyttä, joka kerskailekse tietävänsä jotakin, ja kumminkin oli tämän lapsen sieluun noussut vähäsen sitä tietoa ikipäiviksi katkaistusta yhdistyksestä elämän kanssa, joka herää orpoisuuden ajatuksissa.
Kun kuolema on sulkenut ne huulet kiinni, joiden piti sanoman sinua lapseksi, niin silloin on sinulta kadonnut elonhengähdys, joka ei milloinkaan palaja.
Vielä silloinkin kuin musta Maranna istui Amrein vuoteen laidalla, sanoi Amrei: "Minusta tuntuu kuin putoaisin minä putoamistani, antakaas minulle kätenne"; ja hän piti kädestä lujasti kiinni ja rupesi nukkumaan, mutta heti kuin musta Maranna tahtoi vetäytyä pois, tarttui hän siihen uudestaan. Maranna ymmärsi, mitä tuo lakkaamattoman putoamisen tunne lapsessa merkitsi: ymmärrettyämme vanhempaimme kuolleen, tuntuu kuin heiluisimme ilmassa, vaan emme tiedä, mistä syystä emmekä tiedä minne. Vasta myöhään jälkeen puolen-yön pääsi musta Maranna pois lapsen vuoteen äärestä, luettuaan totuttuun tapaansa kaksitoista isämeitäänsä kuka tiesi kuinka monennen kerran.
Ankara uhka lepäsi makaavan lapsen kasvoilla. Se oli pannut kätensä rinnalleen; musta Maranna nosti sen hiljalleen pois ja sanoi puoli-ääneen itseksensä:
— "Voi jospa ylitsesi valvova silmä ja sinua auttaa tahtova käsi aina, niinkuin nyt maatessasi, sinun tietämättäsi, voisi nostaa painon sydämmeltäsi pois! Mutta sitä ei ihminen voi, sen voipi vain Hän… Tee mun lapselleni vieraalla maalla samoin kuin minä tälle teen"!
Musta Maranna oli "merkillinen" eukko; ihmiset nimittäin melkein pelkäsivät häntä, niin kalsealta tuntui heistä hänen olentonsa. Hänen miehensä oli kuollut pian kahdeksantoista vuotta sitten; hän oli ammuttu eräässä ryöstön-yrityksessä, jonka hän oli tovereineen tehnyt postivaunuja vastaan. Maranna kantoi silloin lasta sydämmensä alla, kuin hänen miehensä ruumis tuottiin kylään, kasvot noessa: mutta hän rohkaisi itsensä ja pesi kuolleen kasvot puhtaiksi, ikäänkuin olisi hän voinut pestä hänen mustan rikoksensakin pois. Kolme tytärtä häneltä kuoli, ja ainoastaan se lapsi, jota hän silloin oli kantanut sydämmensä alla, oli vielä elossa. Siitä oli tullut sorja poika, kasvot vain olivat hänellä tavattomasti mustanpuhuvat, ja nyt hän oli muuraajansällinä muualla. Sillä Brosin ajoista saakka, ja varsinkin siitä pitäin kuin tämän poika Severin kivimoukarinsa avulla oli kiivennyt niin korkeille kunnian kukkuloille, oli kylässä suuri osa jälkeisiä ruvennut muuraajan ammattiin. Lapsilla oli aina puhetta Severenistä, kuten kuninkaan pojasta sadussa. Niinpä oli mustan Marannankin viimeisestä lapsesta, huolimatta äidin vastuksista, tullut muuraaja, ja nyt hän oli kululla, ja äiti, joka ei elinpäivänään ollut käynyt kylästä ulommas eikä tuota halunnutkaan, sanoi joskus olevansa mielestään kanan kaltainen, joka on hautonut sorsan munan; mutta hän puhua jupisi melkein aina itsekseen.
Tuskinpa uskotaan sitä, että musta Maranna oli iloisimpia ihmisiä koko kylässä; ei häntä milloinkaan nähty murheellisena, hän ei suonut ihmisille sitä, että he olisivat saaneet sääliä häntä. Ja senvuoksi ihmiset häntä kammosivatkin. Talvis-aikaan oli hän uutterin kehrääjä kylässä ja kesällä ahkerin puunkerääjä, niin että sai hyvän joukon myödäkin niitä, ja "Johannes poikani" — se oli hänen vielä hengissä olevan poikansa nimi — "Johannes poikani" kuului hänen kaikissa puheissaan. Pikku Amrein sanoi hän ottaneen luoksensa ei hyväntahtoisuudesta, mutta senvuoksi vain, että hänellä olisi joku elävä olento luonaan. Hän tekihe varsin mielellään tylyksi ihmisten edessä ja nautti sitä enemmän salaisen oikeaoloisuuden tuottamaa ylpeyttä.
Hänen täysi vastakohtansa oli Korppi-Sakari, jonka taloon Dami oli joutunut kasvatettavaksi; tämä näyttihe ihmisten silmissä mielellään anteliaimmaksi hyväntekijäksi, mutta salassa hän tyrkki ja pahoin kohteli omaisiaan ja erittäinkin Damia, josta hän sai vaan vähäiset ruokarahat. Hänen nimensä oli oikeastaan Sakarias, mutta pilkkanimen oli hän saanut siitä, että oli vaimolleen kerran tuonut parin paistettuja kyyhkysiä, jotka olivatkin pelkkiä höyhennettyjä kaarneita eli korppeja. Korppi-Sakari, joka kävi puujalalla, vietti aikansa enimmäkseen villasukkia ja jakkuja neulomalla, ja niin hän istuskeli sukkapuikkoineen kylässä joka paikassa, missä vaan puhua rupatettiin, ja tämä rupattaminen, jossa hän kuuli yhtä ja toista, tuotti hänelle aivan edulliset sivutulot. Hän oli seudun niin sanottu häiden seppä, sillä siellä, missä vielä suuria maatiloja löytyy, tapahtuu naiminen tavallisesti puhemiesten kautta, jotka tyyten tutkistelevat kummankin puolen varallisuuden ja määräävät kaikki ennakolta. Kun sitten tuommoinen naimiskauppa saatiin solmituksi, niin vetää vingutti Korppi-Sakari häissä viuluakin, siinä kun hän oli maan kuuluisa mestari. Osasipa hän pilliäkin puhaltaa, torveakin toitottaa, kun kädet viulun vinguttamisesta olivat väsyneet. Hän se vain oli mestari mihin hyvänsä.
Damin itkullinen ja hento luonto oli Korppi-Sakarista varsin vastenmielistä, ja sen hän tahtoi pojasta poistaa sillä tavoin, että itketti häntä hyvin paljon ja härnäsi, missä vaan taisi.
Niin oli nuo kaksi samasta pohjasta noussutta vesaa istutettu eri maanlaatuihin. Olopaikka ja maanmehu ja oma luonto heissä itsessään kasvattivat heitä eri lailla.
4. Avaudu!
Pyhäin miesten päivänä, kolkkona ja sumuisena, olivat lapset väen joukossa hautausmaalla. Korppi-Sakari oli Damin taluttanut kädessä sinne. Mutta Amrei oli tullut yksinään ilman mustaa Marannaa, ja useat moittivat tuota kovasydämmistä eukkoa, ja jotkut puhuivat osaksi tottakin, sanoessaan, ettei Maranna pidä väliä vähääkään haudoilla käymisestä, hän kun ei tiedä missä hänen miehensä hauta on. Amrei oli ääneti eikä vuodattanut kyyneltäkään, sillä välin kuin Dami, ihmisten sääliväistä puhetta kuullessaan, itki kallotellen; tosin oli siihen syynä sekin, että Korppi-Sakari oli häntä usean kerran salaisesti tyrkäissyt ja nipistänyt. Amrei katsoi kotvan aikaa haaveilevana haudoille asetettuja kynttilöitä ja näki kummakseen, kuinka liekki kuluttaa vahaa, sydän kärvettyy kärvettymistään, kunnes koko kynttilä on loppuun palanut.
Väen joukossa liikkui myös muudan mies, kaupunkilainen herraspuku päällä ja nauha napinlävessä: se oli ylirakennusneuvos Severin, joka, tarkastusmatkallaan näillä seuduin, oli tullut vanhempaansa, Brosin ja Monin, haudalla käymään. Hänen sisaruksensa sukulaisineen häärivät hänen ympärillään jollakin kunnioituksella, ja hartaus oli melkein kokonaan haihtunut ja kaikkien huomio kiinnitetty tähän herraan.
Amrei katseli häntä myöskin ja kysäsi Korppi-Sakarilta: "Onkos tuo häävieraita?"
— "Kuka niin?"
— "Hänellä kun on nauha napinlävessä".
Korppi-Sakarilla ei ollut aikaa vastata, hän riensi kiiruimman kaupassa erääsen väkijoukkoon kertomaan, kuinka tuhmasti tuo lapsi tuolla oli lausunut. Ja keskellä hautoja kajahti kova nauru tuommoiselle tuhmuudelle. Uudistalokkaan vaimo vaan sanoi: "Minustapa tuo ei ole niinkään typerästi sanottu. Tuo nauha on tosin kunnianmerkki Severinillä, olkoon vaan; kummaa tuo kumminkin on, että hän hautausmaalla koreilee sillä, hautausmaalla, jossa kyllä näkee, mitä meistä jokaisesta tulee, kannettakoon elämässä pukua joko silkistä taikkapa piikkokankaasta. Se minua jo pisti vihakseni, että hän oli nauhoineen kirkossa; tuommoiset kapineet ovat pantavat pois, ennenkuin menee kirkkoon, ja sitä enemmän kuin hautausmaalle lähtee".
Tieto pikku Amrein kysymyksestä lienee tullut vihdoin Severininkin korviin, sillä hän näkyi äkkiä panevan nuttunsa kiinni ja samassa hän nyykäytti päätään lapselle. Nyt kuului hän kysyvän, kuka tuo lapsi oli, ja tuskin oli hän vastauksen kuullut, niin riensi hän lasten luokse vereksille haudoille ja sanoi Amreille: "Tules tänne, lapseni, avaapas kätesi, minä annan sulle tämän kultarahan lahjaksi; osta sillä, mitä tarvitset".
Lapsi tuijotti siihen eikä vastannut mitään. Ja tuskin oli Severin kääntänyt selkänsä, niin huusi hän puoli-ääneensä hänen jälkeensä: "Min'en ota mitään lahjaksi", ja viskasi samassa kultarahan hänen peräänsä. Useat, tämän nähtyään, tulivat Amrein luokse ja toruivat häntä kovasti ja kun olivat jo vähällä kohdella häntä pahoin, niin pelasti hänet raakain ihmisten käsistä taaskin uudistalokkaan emäntä, joka jo kerran oli sanoillaan häntä puolustanut. Vaan vaatipa hänkin, että Amrei kiiruhtaisi Severiniä kiittämään; mutta Amrei ei vastannut mihinkään: hän ei liikahtanut paikaltaan, ja niinpä hänen suojelijattarensakin jätti hänet. Töin tuskin löydettiin kultaraha maasta, ja läsnäoleva kunnanneuvos otti sen oitis talteen, antaaksensa sen lasten holhojalle.
Tämä tapaus saattoi pikku Amrein outoon huutoon kylässä. Ihmiset puhuivat, että vaikk'ei hän ole ollut vasta kuin moniaan päivän mustan Marannan luona, niin on hänellä jo kaikki eukon tavat ja temput. Ihmettä ihmeempänä pidettiin, että niin köyhäin vanhempain lapsi saattaa olla niin ylpeä, ja kun hänelle muistutettiin tästä joka paikassa, niin silloin hän vasta siihen oikein perehtyikin, ja nuoressa lapsen sielussa nousi uhka, säilyttääkseen ylpeyttään yhä enemmän. Musta Maranna koetti puolestaan parastansa hänkin, tätä mielialaa pysyttääkseen, sillä hän sanoi: "Köyhällä ei voi sen suurempaa onnea olla, kuin että häntä pidetään ylpeänä; se se estää jokaisen polkemasta häntä ja vaatimasta vielä kiitoksia siitä".
Talvis-aikaan kävi Amrei usein Korppi-Sakarin luona ja erittäinkin kuuli mielellään hänen viulun soittoansa. Kerranpa Korppi-Sakari oikein suuresti kiittikin häntä: "Sin'et ole tuhma", sillä Amrei oli pitkän soittamisen jälkeen sanonut: "Merkillistä, mitenkä tuo viulu saattaa niin kauan pidättää hengitystään, sitä en minä voi tehdä". Ja kun kotona hiljaisina talviöinä musta Maranna kertoeli säihkyviä ja peloittavia noitasatuja, silloin sanoi Amrei usein, syvään huo'aten, kun satu oli loppunut: "Voi Maranna, nyt mun täytyy hengäistä; sen aikaa kuin te juttelitte, täytyi minun pidättää hengitystäni".
Eikö tuo ollut merkki syvästä imeytymisestä kaikkiin seikkoihin ja kumminkin taaskin osoite niiden vapaasta huomaamisesta ja erittäinkin omasta suhteesta siinä?
Mutta parasta on, että lapsiin vaikuttavat alkeisvoimat, jotka eivät kysy: mitä siitä tulee?
Kukaan ei pitänyt suurta lukua Amreista, ja tämän kävi haaveksiminen mielensä mukaan, ja ainoastaan opettaja virkkoi kerran kunnallisneuvoskunnan kokouksessa, ettei hän ole vielä semmoista lasta nähnyt: se on ynseä ja nöyrä, haaveileva ja valpas. Pikku Amreissa heräsi tosiaankin jo aikaiseen kaiken lapsellisen unohduksen ohessa itseperäisyyden tunne, tunne puolustustilasta maailman suhteen, sen hyvyyttä ja pahuutta vastaan; Dami sitä vastoin tuli pienimmistäkin syistä itkien sisarellensa valittamaan. Hän sääli aina itseänsä, ja kun voittosilla oltaessa toverit kaasivat hänet maahan, niin vaikeroi hän: "Niin, sentähden minua lyödään, kun olen orpo. Voi jospa sen tietäisi isäni, äitini!" ja sitten hän itki kahta katkerammin kärsimäänsä vääryyttä. Dami vastaanotti kaikilta ihmisiltä syömistä ja tuli siten ahnaaksi, sillä välin kuin Amrei tyytyi vähään ja tottui sillä tavoin erinomaisen kohtuulliseksi. Rajuimmatkin pojat pelkäsivät Amreita, vaikk'ei tiedetty, millä muotoa hän olisi voimaansa näyttänyt; Damin ajoi sitä vastaan pakoon pieninkin poika. Koulussa oli Dami aina leikkisä, hän heilutteli jalkojaan ja käänteli lukiessaan lehtien kolkkia. Amrei sitä vastoin oli aina siivolla ja hiljaa, mutta usein hän itki koulussa, ei itse saamainsa rangaistusten tähden, vaan aina kuin Damia rangaistiin.
Paraiten taisi Amrei huvittaa Damia, antamalla hänelle arvoituksia. Aina vieläkin istuivat lapset usein rikkaan holhojansa talon lähellä, milloin vaunujen kohdalla, milloin leivin-uunin luona, lämmitteleiden sen ulkopuolella, varsinkin syksyllä. Ja Amrei kysyi: "Mikäs parasta leivin-uunissa?"
— "Tiedäthän, etten minä mitään osaa arvata", vastasi Dami valittaen.
— "Sitten sanon sen: parasta leivin-uunissa on se, ettei se itse syö leipää". Ja viitaten vaunuihin talon edustalla, Amrei kysyi: "Mikäs on täynnä läpiä, eikä komminkaan repiä?"
Kauan vastausta odottamatta, hän kohta lisäsi: "Se on rautavitja se".
— "Nuo arvoitukset sä annat mulle", sanoi Dami, ja Amrei vastasi: "Ota vaan ja anna niitä muiden arvata. Mutta katsos tuolla tulevat lampaat. Tiedänpä vielä arvoituksen".
— "Älä sano", huudahti Dami, "älä sano, en minä voi muistaa kolmea yhtä haavaa, piisaa niitä kahdessakin".
— "Ei maar, kuulla sinun pitää se, muutoin otan entisetkin pois". Ja Dami virkkoi hätäisenä itsekseen, jottei unohtaisi: "Rautavitjat, Leivänsyönti" sillä välin kuin Amrei kysyi: "Milläs puolella lampailla on enimmän villaa? Mää! mää! ulkopuolella!" lisäsi hän paikalla, leikkisästi laulaen, ja Dami juoksi tiehensä, antaakseen arvoituksia tovereilleen. Hän oli pannut kumpaisenkin kätensä nyrkkiin, ikäänkuin säilyttäisi hän arvoituksia niissä ja pelkäisi ne kadottavansa. Mutta tultuaan toveriensa luokse, hän ei muistanutkaan muuta kuin vitja-arvoituksen, ja uudistalokkaan vanhin poika, jolta hän ei kysynytkään ja joka oli liian suuri siihen, sanoa sujautti selityksen, ja Dami palasi jälleen itkeä tissuttaen sisarensa luokse.
Mutta pianpa tuli pikku Amrein arvoituskyky tutuksi kylässä ja rikkaatkin, yksitotiset talonpojat, jotka muutoin eivät puuttuneet kenenkään kanssa pitkille pakinoille, ja kaikista vähimmin köyhän lapsen kanssa, laskeusivat antamaan tuon tuostakin pikku Amreille arvoituksen ja toisen. Paljon hän niitä itse tunsi, vaikka ne saattoivat olla mustalta Marannalta saatuja, vaan se se yleistä ihmettelyä nosti, että hän niin usein osasi arvata vasta sepitettyjäkin. Amrei ei olisi enää saattanut rauhassa kulkea kadun eikä pellon poikki, jollei hän olisi pian keksinyt hyvää keinoa. Hän otti säännöksi, ettei hän ryhdy selittämään yhdenkään arvoitusta, jos ei hänkin puolestaan saa antaa arvoitusta. Mutta hänpä se osasikin pyöräyttää semmoisia, että ne panivat ymmälle kenen hyvänsä. Kylässä ei ollut vielä yksikään köyhä lapsi vetänyt puoleensa niin paljon huomiota kuin pikku Amrei. Mutta mitä suuremmaksi hän kasvoi, sitä laimemmaksi kävi tämä huomio; sillä ihmiset katsovat myötätuntoisin silmin ainoastaan kukkia ja hedelmiä, vaan eivät tuota pitkällistä kukan muuttumista hedelmäksi.
Ennenkuin Amrei vielä oli lopettanut koulunkäyntinsä, antoi kohtalo hänelle erään tuiki vaikean arvoituksen.
Lapsilla oli setä, eräs puunhakkaaja, joka asui Fluornissa, seitsemän peninkulmaa Haldenbrunnista; he olivat nähneet häntä ainoastaan yhden kerran, nimittäin vanhempainsa hautajaisissa, jolloin hän oli kulkenut kylänvanhimman perässä, joka talutti lapsia. Siitä pitäin uneksivat lapset usein Fluornin sedästä. Heille sanottiin usein sedän olevan isä vainajan näköisen, ja nyt he olivat entistä halukkaammat näkemään häntä; sillä vaikkapa he toisinaan uskoivatkin isän ja äidin äkkiä tulevan … sehän toki oli mahdotonta, ettei heitä enää olisi olemassa … niin tottuivat he kumminkin vähitellen luopumaan tuosta toivostansa ja sitä enemmän, kuta useampi vuosi kului, joina he tekivät pihlajanmarjoista ristejä vanhempainsa haudoille ja sittenkuin he jo kauan saivat lukea vanhempainsa nimet samalla mustalla ristillä. Fluornin sedänkin unohtivat he melkein kokonaan, sillä moneen vuoteen eivät he kuulleet hänestä sanaakaan.
Kutsuttiinpa tuosta eräänä päivänä Amrei veljineen heidän holhojansa luokse. Siellä istui mies, iso ja pitkä sekä ruskea-kasvoinen.
— "Tulkaa tänne lapset", sanoi hän sisääntuleville. Hänen äänensä oli karkea ja kuiva. "Ettekös tunne minua enää?"
Lapset katsoivat häneen suurin silmin. Heräsikö heissä muisto isän äänen soinnusta? Vieras jatkoi: "Isänne velihän minä olen. Tule tänne, Liisa! ja sinä, Dami myöskin!"
— "Ei minun nimeni ole Liisa; se on Amrei!" sanoi tyttö ja rupesi itkemään. Hän ei antanut sedälle kättä. Vierastamisen tunne saattoi hänet vapisemaan, kun setä oli kutsunut häntä väärällä nimellä. Lapsi lienee tuntenut, ettei rakkaus ole silloin oikea, kun ei nimeäkään enää tiedetä.
— "Jos olette setäni, niin miks'ette enää tiedä minun nimeäni?" kysyiAmrei.
— "Sin'olet tuhma lapsi, mene paikalla antamaan kättä hänelle", käski uudistalokas ja lisäsi vieraalle puoli-ääneen: "Se on typerä lapsi. Musta Maranna on pannut hänen päähänsä kaikenlaista kummaa ja senhän eukon laita, kuten tiedät, ei ole oikein".
Amrei katsahti kummastuneena ympärinsä ja antoi vavisten kätensä sedälle. Dami oli sen tehnyt jo ennen ja kysyi nyt: "Onko sulla, setä, tuomisia meille?"
—- "Mitäpä minulla olisi tuotavaa; itseni mä teille tuon, te lähdette minun kanssani. Tiedäpäs, Amrei, se ei ole lainkaan hyvä, ett'et sinä suvaitse setääsi. Muitahan ei sinulla ole ketään maailmassa. Ketäpä olisikaan? Parasta kun tulet tänne; istupa tähän viereeni — vielä lähemmälle. Näetkös? Dami veikkosi on paljoa kiltimpi. Hän on tullutkin enemmän meidän sukuumme, mutta meidänhän sinäkin olet".
Piika tuli tupaan, tuoden koko joukon miehen vaatteita ja pani ne pöydälle.
— "Siinä ovat veljesi vaatteet", sanoi uudistalokas vieraalle, ja tämä jatkoi, kääntyen Amreihin: "Siinä, näet, ovat isäsi vaatteet, ne otamme nyt mukaamme ja te lähdette mukaan tekin, ensin Fluorniin ja sitten puron poikki".
Amrei kajosi vavisten isänsä nuttuun ja siniviiruisiin liiveihin. Mutta setä nosti vaatteet ylös, osoitti kuluneihin kyynäspäihin ja sanoi uudistalokkaalle: "Nuo ne eivät paljoa maksa, niitä ei saa korkealle harkita, enkä edes tiedä, saattanenko muiden pilkaksi joutumatta niitä pitääkään tuolla Amerikassa".
Amrei sieppasi suonenvetoisesti nutun liepeesen. Että hänen isänsä vaatteita, joita hän oli muistellut kalliina, rahalla maksamatonna aarteena, sanottiin vähän maksaviksi, se näkyi häntä loukanneen, ja että näitä vaatteita nyt ruvetaan kantamaan Amerikassa ja joutuvat naurun alaisiksi, tämä se melkein saattoi hänet ymmälle, ja yleensä, — mitä Amerikan oli tässä tekemistä?
Se hänelle pian selkeni, sillä tupaan tuli uudistalokkaan emäntä ja musta Maranna, ja uudistalokkaan emäntä sanoi: "Kuules, ukko, minusta nähden ei lapsia suinkaan sovi noin umpimähkään lähettää tuon miehen kanssa Amerikaan".
— "Mutta hän on heidän ainoa lihallinen sukulaisensa, Josenhansin veli".
— "Olkoon vaan, mutta tähän asti hän ei ole sanottavaksi näyttänyt sukulaisuuttaan, eikä minun mielestäni tässä käy menetteleminen ilman kunnanneuvostoa, eikä edes sekään yksinään sitä saata. Lapsilla on täällä kotioikeus, ja sitä ei heiltä voi poisottaa heidän maatessaan, sillä eiväthän lapset vielä osaa sanoa, mitä he tahtovat. Sehän olisi viedä heidät nukkuvina pois".
— "Amrei tyttöni on tarpeeksi paljon valveilla, hän on nyt kolmeatoista vuotta vanha, mutta on ymmärtävämpi kuin moni kolmenkymmenen iässä, kyllä hän tietää, mitä tahtoo", sanoi musta Maranna.
— "Teistä olisi pitänyt kummastakin tehdä kunnanneuvoksia", sanoi uudistalokas; "mutta sitä minäkin, ettei lapsia käy vieminen kuin vasikoita: pistä nuora kaulaan ja kuljeta pois. Niin. Antaa sedän itsensä puhua heidän kanssaan, perästä sitten nähdään, mitä on tehtävä; hän on kerran heidän luonnollinen suojelijansa ja saapi ruveta heille isän sijaiseksi, jos tahtoo. Kuules nyt, mene sinä nyt veljesi lasten kanssa kappale matkaa ulos kylästä, ja te akat jääkää tänne, heitä ei saa kukaan kiihoittaa eikä estellä".
Setä otti lapsia kädestä kiinni ja läksi ulos tuvasta ja talosta.
— "Minnes mennään?" kysyi hän lapsilta kujalla.
— "Jos tahdot olla isänämme, niin lähde kotiin; tuolla on meidän talo", sanoi Dami.
— "Onko se auki?" kysyi setä.
— "Ei, mutta Sysi-Matilla on avain; vaan meitä hän ei ole vielä milloinkaan päästänyt sisään. Minä juoksen edeltä ja noudan avaimen". Ja sukkelasti tempasi Dami kätensä irti ja juoksi tiehensä.
Amreista tuntui, kuin olisi hän ollut kahlittuna sedän käteen, ja puhelihan tämä hänelle nyt ystävällisesti ja sydämmellisesti, hän kertoi melkein kuin puolustukseksensa, että hänellä itsellään on suuri perhe, niin että hän vaimonsa ja viiden lapsensa kanssa hät'hätään tulee toimeen. Mutta nyt saa hän eräältä mieheltä, jolla on suuria metsiä Amerikassa, matkarahat sinne mennäkseen ja viiden vuoden kuluttua, kun hän saa metsän raivanneeksi, suuren tilan ja mitä paraimmat peltomaat vapaaksi omaisuudekseen. Kiitokseksi Jumalalle, joka lähetti hänelle ja hänen lapsilleen tämän hyvän, päätti hän paikalla tehdä hyvän työn ja ottaa veljensä lapset mukaansa; mutta hän ei tahdo heitä pakoittaa, vaan ottaa heidät vain yleensä kerallaan, jos he kaikesta sydämmestään häntä rakastaisivat ja pitäisivät toisena isänään. Amrei katsahti häneen nyt suurin silmin. Voi jos hän olisi voinut saada itsensä rakastamaan häntä! Mutta hän melkein pelkäsi setää; siihen hän ei mitään voinut. Ja kun hän ilmaantui niin äkkiä kuin pilvistä pudonneena ja vaati: rakasta minua muka! niin tuo se teki tytön pikemmin vastahakoisemmaksi vaan.
— "Missäs sinun vaimosi on?" kysyi Amrei. Hän lie tuntenut, että vaimo-ihminen olisi kohdellut häntä lempeämmin ja hennommin.
— "Sanonpa sulle suoraan", vastasi setä, "vaimoni ei puutu tähän asiaan; hän on sanonut, ettei hän minua kehoita eikä kiellä. Hän on vähän tuima ihminen, mutta ainoastaan alussa, ja kun olet hyvä häntä kohtaan, ja olethan ymmärtäväinen lapsi, niin saatat kietoa hänet vaikka sormellesi. Ja jospa sulle joskus jotakin semmoista sattuu, mikä ei ole oikein, niin muista, että olet isäsi veljen luona, ja puhu asia minulle kahden kesken, niin koetan auttaa sinua, missä voin. Mutta saatpa nähdä, että nyt sinä vasta rupeat elämään".
Amreille kiertyivät kyyneleet silmiin, kun hän kuuli nämä sanat, ja kumminkaan ei hän voinut sanoa mitään, hän tunsi vierastavansa tätä miestä. Hänen äänensä liikutti lasta, mutta katsahdettuaan häneen, olisi tyttö mielellään paennut.
Silloin tuli Dami, tuoden avaimen. Amrei tahtoi ottaa sen häneltä, mutta poika ei antanut. Lasten omituisesti turhantarkassa tunnollisuudessa sanoi hän lujasti luvanneensa Sysi-Matin vaimolle, että antaisi avaimen ainoastaan sedälle. Tämä otti sen, ja Amreista tuntui, kuin joku taikasalaisuus aukeaisi, kun avain ensi kertaa rasahti lukossa ja nyt kääntyi — ramppi taipui alas ja ovi avautui. Omituinen kalmankylmyys löyhähti mustasta eteisestä, joka oli myöskin toimittanut kodan virkaa. Liedellä näkyi vielä läjänen tuhkaa, tuvan ovella olivat vielä alkukirjaimet sanoista "Kasper Melkior Baltes" ja niiden alla vanhempain kuolinvuosi liidulla kirjoitettu. Amrei luki tuon ääneensä; sen oli itse isä kirjoittanut. "Kas", huudahti Dami, "tuo kahdeksainen on piirretty samalla tapaa kuin sinäkin sen teet, ja jota ei opettaja tahdo kärsiä, noin oikealta vasemmalle". Amrei viittasi hänelle olemaan vaiti. Hänen mielestään oli kauheata ja syntiä, että Dami täällä niin kevytmielisesti puhui, täällä, jossa hänestä tuntui kuni kirkossa, jopa aivan kuin keskellä iäisyttä, aivan ulkopuolella mailmaa ja kumminkin aivan sen keskellä. Hän avasi itse tuvan oven. Tupa oli synkkä kuin hauta, sillä luukut olivat kiinni, ja ainoastaan yhdestä raosta pääsi värähtelevä auringon säde sisään ja valaisi juuri kuva-enkelin pään kakluunilla, niin että enkeli näkyi hymyilevän. Amrei vaipui säikähtyneenä maahan, ja kun hän nousi ylös, oli setä ottanut yhdet luukut auki ja lämmintä ilmaa virtasi ulkoa sisään. Sisässä oli niin kylmä. Tuvassa ei ollut muita huonekaluja kuin seinään naulattu lavitsa. — Tuolla oli äiti kehrännyt ja tuolla oli hän sovitellut Amrein kätösiä ja opettanut häntä sukkaa neulomaan.
— "Kas niin, lapset, nyt mennään pois jälleen", sanoi setä, "täällä ei ole hyvä olla. Käykääs kerallani leipurin luo, niin ostan vehnäsen kummallekin; vai tahdotteko mieluummin rinkeliä?"
— "Ei, viivytään vielä hetkinen" puhui Amrei ja silitteli silittelemistään sitä paikkaa, jolla äiti oli istunut. Osoittaen valkoista pilkkua seinällä, jatkoi hän sitten puoli-ääneensä: "Tuolla riippui meillä käkikello ja tuolla isän erokirja sotapalveluksesta ja tuolla äidin kehräämät lankavyyhdit; hän osasi kehrätä vielä hienompaa kuin musta Maranna; niin, sen on musta Maranna sanonut itse; aina sai hän yhtä vyyhtiä enemmän naulasta kuin kukaan muu, ja kaikki oli niin yhtätasaista — siinä ei ollut yhtään solmua, ja näetkös tuota rengasta tuolla laessa? Olipa kaunista, kun hän pani siinä lankaa vyyhdille. Jos minulla olisi jo silloin ollut ymmärrystä, niin en olisi sallinut myödä äidin rukkia, se olisi minulla peruna; mutta kukaan ei ole meistä väliä pitänyt. Voi armas äiti! voi isä armas! kunpa tietäisitte, kuinka hyljittyjä me olemme, niin tekisi tuo teille murhetta autuudessannekin".
Amrei rupesi kovasti itkemään, ja Dami itki hänkin. Setäkin pyyhkäisi kyyneleen silmästänsä ja tahtoi vielä kerran, että lähdettäisiin pois, sillä häntä harmitti samalla, että hän oli tehnyt itselleen ja lapsille tämän haikeuden; mutta Amrei sanoi lujasti: "Jospa menisittekin, niin minä en mene".
— "Kuinka? Etkö aio lähteäkään?"
Amrei säikähti; nyt vasta huomasi hän, mitä oli sanonut, ja melkein lie hänestä tuntunut, kuin olisi se suostumus, mutta hän vastasi pian:
— "Ei, muusta en vielä tiedä mitään. Minä tarkoitan vaan, etten hyvällä lähde talosta pois, ennenkuin olen kaikki nähnyt uudelleen. Tule, Dami, olethan veljeni, mennään ullakkoon; muistathan missä piilosilla oltiin, uunin takana; ja sitten pilkistämme akkunasta, missä vuohensieniä kuivasimme. Etkö muista enää sitä kaunista guldenia, jonka isä niistä sai?"
Jotakin rapisi ja kapisi katolla. Kaikki kolme säikähtivät. Mutta setä virkkoi kohta: "Älä mene, Dami, äläkä sinäkään. Mitä te ullakossa teette? Ettekö kuule, mitä rapinaa hiiret pitävät?"
— "Tule pois vaan, ei ne meitä syö", kehoitti Amrei, mutta Dami ei sanonut lähtevänsä, ja vaikka Amrei pelkäsikin, niin rohkaisi hän kumminkin itsensä ja meni yksinään ullakkoon. Mutta pian hän palasi sieltä, kalmankalpeana eikä tuonut muuta kuin vähäsen kuivia kuminan-olkia kourassaan.
— "Dami lähtee minun kanssani Amerikaan", sanoi setä sisääntulevalle, ja tämä vastasi, murtaen olkia kourassaan: "Sitä en minä kiellä. Min'en tiedä vielä, mitä minä teen, mutta saattaahan hän mennä ilman minuakin".
— "Ei", huusi Dami, "sitä en tee. Sin'et mennyt silloin rusthollarin emännän kanssa, kun hän tahtoi ottaa sinut mukaansa, niinpä en minäkään mene yksinäni, vaan ainoastaan sinun kanssasi".
— "No, mietiskelehän sitten asiaa, onhan sinulla kyllä ymmärrystä", lopetti setä, pani luukun jälleen kiinni, niin että oltiin pimeässä, työnsi sitten lapset ulos tuvan ovesta ja eteisestä, kiersi oven lukkoon ja meni sitten viemään avainta takaisin Sysi-Matille ja läksi sieltä Damin kanssa kahden kesken kylään. Kaukaa huusi hän vielä Amreille: "Sinulla on vielä aikaa huomis-aamuun saakka; sitten menen minä pois, tulkaa mukaan tai olkaa tulematta".
Merkillistä! Aivan kuin oikeassa unessa, jossa vain vienosti esille vetäyneet asiat uudistuvat sekaisin jos jonkinmoisten kummallisuuksien kanssa, niin kävi Amreillekin valvo-unessa. Sivumennen vain oli Dami maininnut rusthollin emännän kohtauksesta; muisto hänestä oli puoliksi sammunut ja nyt se heräsi uudelleen kuni kuva kuluneesta uneksitusta elämästä. Amrei virkkoi melkein ääneensä: "Kukas ties, ehkä sinäkin joskus johdut hänen mieleensä noin äkkiä, saata ei sanoa mistä syystä, ja kenties juuri tällä hetkellä; ja tässä, tuolla akallahan hän lupasi ottaa sinut vastaan, kun tulet, tuolla tuon salavan luona. Miksikä pysyvät puut yksinään paikoillaan, niin että heidät aina näkee? Miks'ei sanastakin tule samallainen kuin puu, joka seisoo paikallaan ja josta voi pitää kiinni? Niin, se rippuu vaan sitä, tahdotaanko, kyllä se silloin on yhtä luja kuin puukin … ja mitä niin rehellinen emäntä sanoo, sehän on vakavaa ja lujaa, ja vuodattihan hän kyyneleitä, kun hänen piti lähteä pois kotiseudulta, ja kumminkin on hän jo kauan aikaa ollut naituna pois kylästä ja hänellä on lapsia, niin, ja yhden nimi on Johannes". Amrei seisoi pihlajapuun luona ja pani kätensä sen varrelle ja sanoi: "Miks'etkäs sinäkin mene pois? miks'eivät ihmiset käske sinunkin muuttamaan muille seuduille? Kenties olisi sinunkin parempi jossakin muualla. Mutta, totta sekin, sin'olet liian suuri etkä ole itse pannut itseäsi tänne, ja kuka ties ehkä kuihtuisit sä toisessa paikassa. Sinut saattaa vaan hakata maahan, vaan ei siirtää paikasta toiseen. Joutava juttu! Onhan minunkin täytynyt pois. Niin, kunpa se olisi isäni, niin pitäisi minun lähteä hänen kanssaan. Hänen ei huoli minulta kysyä, ja kuka kauan kysyy, se etäälle eksyy. Kukaan ei saata antaa minulle neuvoa, ei Marannakaan. Ja mitä setään tulee, niin ajattelee hän näin: minä teen sinulle hyvää ja sinun pitää se minulle maksaa takaisin. Kun hän on kova minulle vastaan ja Damille, kun tämä tekee pahoin, ja me menemme pois… Minne menemme sitten muilla mailla vierahilla, ani aukeilla aloilla? Ja täällä meidät tuntee joka pensas, jok'ainoa puu näyttää niin tutulta. Etkös tunne minua?" virkkoi hän jälleen, katsoen ylös puuhun. "Voi, jospa voisit puhua! Jumalahan sinutkin on luonut, niin miks'et sitten osaa puhua? olethan hyvästi tuntenut isäni ja äitini, miks'et voi sanoa, minkä neuvon he mulle antaisivat? Voi armas isä, voi armas äiti, minun on niin haikeata lähteä pois. Mitään ei minulla täällä ole, tuskin ketään ihmistä, ja kumminkin tuntuu kuin pitäisi lähteäni lämpimästä vuoteesta kylmään lumeen. Tietäneekö tuo haikeus sitä, ettei minun pidä lähteä? Onko tuo oikeata omaatuntoa, vai onko turhaa pelkoa vaan? Voi kultainen taivas, en tiedä sitä. Jospa vaan nyt ääni taivaasta tulisi ja sanoisi minulle!"
Lapsi vapisi sisällisestä tuskasta, ja elämän ristiriitaisuus huutaen avautui hänessä ensi kerran. Ja taaskin hän puoleksi puhui, puoleksi ajatteli, mutta nyt päättävänä:
— "Jos olisin yksinäni, silloin en suinkaan menisi, vaan jäisin tänne; tuntuu liian haikealta; ja minä saatan itsestäni kyllä murheen pitää. Hyvä se, panepa nyt tuo tähdelle. Yksi puoli on siis varma, itsesi suhteen olet asiassa selvillä. Mutta, voi minua tuhmaa ajatuksineni! Mitenkä voin ajatella olevani yksin maailmassa ilman Damia? Enhän ollenkaan ole yksinäni: Dami on minun ja minä hänen. Ja Damille olisi parempi olla isän hoidossa; se hänet elähdyttäisi. Mutta mitäpäs sinulla on toista tarviskaan? Etkö voi itse pitää hänestä huolta, jos vaaditaan? Ja kun hän tuolla lailla taloon tulee, niin, sen osaan nähdä, hänestä ei elämäpäivänään tule muuta kuin renki, muiden ihmisten komennettava; ja kuka sen tietää, mimmoisia sedän lapset ovat meitä kohtaan? He kun ovat itsekin köyhää väkeä, niin ovat olevinaan herroja meidän rinnallamme. Eiväthän kuitenkaan, ei, he ovat varmaan hyviä, ja onpa kaunista, kun saattaa noin sanoa: hyvää päivää, serkku, hyvää huomenta, serkku! Kunpa setä olisi edes tuonut yhden lapsensa mukanaan, niin olisin voinut puhua paljoa paremmin ja olisin saattanut saada kaikesta paremman tiedonkin. Herra Jumala, kuinka raskaaksi tämä kaikki yht'äkkiä käy"!
Amrei istahti puun juurelle, ja peipponen tulla tipsautti luokse, nokkasi jyvän maasta, katsahti ympärilleen ja lensi pois. Jotakin mönki Amrein kasvoilla, hän pyhkäisi sen pois. Se oli leppäterttu. Hän antoi sen ryömiä kädellänsä, sormien lomitse ja nystyröitse, kunnes se saapui sormen nenään ja lensi tiehensä. "Silläpä nyt lienee juttelemista siitä, missä se on ollut", arveli Amrei, "ja tuommoisen elävän on hyvä olla: minne lensi, siellä koti. Ja kuules, kuinka leivoset laulavat! Niiden on hyvä olla, niiden ei huoli tuumailla, mitä heidän on vastaaminen ja mitä tekeminen. Ja tuolla ajaa teurastaja koirineen vasikkaa kylästä. Teurastajan koiralla on aivan toisellainen ääni kuin leivolla, mutta, totta sekin, leivonlaululla ei voikaan vasikkaa ajaa…"
— "Minnes varsaa viet?" huusi Sysi-Matti akkunastaan nuorelle pojalle, joka päitsistä talutti pulskaa nuorta varsaa.
— "Uudistalokas on sen myönyt", oli vastaus, ja pian kuului varsan hirnunta laaksosta. Amrei, joka tämän oli kuullut, ajatteli jälleen: "Niin, tuommoinen elukka myödään pois emältään, ja emä sitä tuskin tietää: ja kuka rahat maksaa, sen oma se on; vaan ihmistä ei voi ostaa, ja päitsiä ei ole sen päässä, joka ei tahdo. Ja tuolla tulee nyt uudistalokas hevosineen, ja suuri varsa hyppii sivulla. Pian panevat sinutkin valjaisin. Kenties myödään sinutkin. Tuommoinen elukka ei saa työnsä palkaksi muuta kuin ruokaa ja juomaa, eikä muuta tarvitsekaan, mutta ihminen saapi rahaakin palkakseen. Niin, minä voin olla piikana, ja palkallani panen Damin oppiin, muurariksihan hänkin aikoo. Vaan kun olemme sedän luona, niin ei Dami enää ole niin paljoa minun omani kuin nyt. Ja kuules, nyt lentää kottarainen pesäänsä tuolla talossamme; sen teki hänelle isäni aikoinaan, ja se laulaa vielä kerran iloisesti. Ja isä teki pesän vanhoista laudoista. Minä muistan vielä isän sanoneen, ettei kottarainen lennä uusista laudoista tehtyyn taloon, ja niin on minunkin laitani… Kuules puu, nyt tiedän: jos sinä humahdat, minun vielä täällä ollessani, niin sitten en mene…" Ja Amrei kuunteli tarkkaan. Toisinaan tuntui kuin olisi puu humissut, sitten katsahti hän oksiin, vaan ne eivät liikkuneet, hän ei tiennyt enää, mitä hän kuuli.
Nyt kuului meluisa kaakotus lähenevän, ja sen edellä kulki tomupilvi. Siellä tuli hanhilauma Selja-aholta päin. Amrei matki kaakotusta kauan aikaa itseksensä.
Hänen silmänsä menivät umpeen, hän nukkui.
Kokonainen kukkakevät oli herännyt tässä sielussa, ja laakson kukkivat puut, jotka joivat yökastetta, löyhyttivät lemuansa lapselle, joka oli nukkunut kotoiselle maalle, josta se ei voinut luopua.
Yötä oli jo kappale kulunut, kun hän heräsi, ja eräs ääni kuului: "Amrei, missä olet?" Hän nousi ylös eikä vastannut mitään. Hän katsoi kummastellen tähtiin ja ääni tuntui hänen mielestänsä tulevan taivaasta; vasta toisen kerran kuultuaan äänen tunsi hän sen Marannan ääneksi ja vastasi: "Täällä olen!" Ja nyt tuli Musta Maranna ja sanoi: "Olipa hyvä, että löysin sinut. Kylässä ovat ihmiset kuin houkkia. Yksi sanoo nähneensä sinut metsässä; toinen on kohdannut sinut kedolla, jossa sinä voivottaen juoksit etkä kääntynyt, vaikka kuinka sun perääsi huudettiin. Ja minusta tuntui, kuin olisit juossut lammikkoon. Sinun ei huoli pelätä, lapsi kultani, sinun ei huoli paeta pois. Kukaan ei voi pakoittaa sinua menemään setäsi kanssa".
— "Kukas sitten niin sanoi, etten minä tahdo mennä?"
Äkkiä puhalsi nopea tuulen puuska puuhun, niin että se humisi kovasti.
— "Enkä tahdokaan!" päätti Amrei ja laski kätensä puun varrelle.
— "Käydään kotiin, kova ilma on tulossa, tuuli on tuossa paikassa täällä", kiiruhti musta Maranna.
Kuni hoiperrellen kulki Amrei mustan Marannan kanssa kylään. Mitäs se merkitsee, että ihmiset sanoivat nähneensä hänen juoksevan ketojen poikki ja metsässä, vai oliko tuo vain Marannan puhetta?
Yö oli pilkkopimeä, pitkäisen leimaukset välähtelivät vain silloin tällöin ja valaisivat talon kuni auringon valolla, niin että silmiä huikasi ja täytyi pysähtyä, ja kun leimaus oli kadonnut, niin ei näkynyt enää mitään. Omassa kotikylässään olivat kumpikin kuin oudossa seudussa eksyksissä ja kulkivat vain epävakavin askelin eteenpäin. Tuuli tuprutti sitä paitsi vielä pölyä, niin että huumauneina tuskin päästiin paikalta liikkumaan; hiki valui heistä virtana, heidän ponnistellessaan eteenpäin, ja viimeinkin, kun jo suuria pisaroita putoeli maahan, tulivat he talolleen.
Tuulen puuska tempasi oven auki ja Amrei sanoi:
"Avaudu!"
Hän lienee muistanut jotakin satua, jossa tenhosana aukaisee noitalinnan.
5. Selja-aholla.
Seuraavana aamuna kun setä tuli, niin Amrei ilmoitti hänelle jäävänsä paikalleen. — Omituinen sekoitus katkeruudesta ja hyväntahtoisuudessa kuului sedän puheessa, kun hän vastasi: "Tuletpa tyttö kuin tuletkin äitiisi: ei hänkään tahtonut meistä milloinkaan mitään tietää; mutta Damia yksinään en saata ottaa, vaikkapa hän tahtoisikin. Hän ei kykene pitkiin aikoihin muuta kuin leipää syömään; sinä sitä olisit voinut ansaitakin".
Amrei vastasi, tahtovansa toistaiseksi jäädä tälle seudulle, ja sanoi, että hän saattaa veljineen tulla sittemmin sedän luo, jos setä vast'edeskin on yhtä hyväntahtoinen.
Tuo tapa, jolla setä lausui hellyytensä lapsia kohtaan, saattoi Amrein päätöksen jälleen vähän horjuvaksi, mutta omituinen lapsi kun hän oli, niin ei hän uskaltanut sitä ilmoittaa; hän virkkoi vaan: "Viekää terveisiä lapsillenne ja sanokaa heille, että mieleni on varsin paha siitä, ett'en ollenkaan ole nähnyt likimpiä sukulaisiani, ja että he nyt lähtevät merten taakse, enkä saane kenties elämäpäivänäni nähdä heitä".
Setä läksi pian matkalleen ja käski Amrein sanoa Damille terveisiä häneltä, hänellä kun ei ollut enää aikaa jättää jäähyväisiä hänelle.
Hän meni matkoihinsa.
Kohtapa tuli Dami ja, kuultuaan sedän lähteneen, tahtoi juosta hänen peräänsä, ja olipa Amreikin tehdä samoin; mutta hän malttoi mielensä ja päätti pysyä päätöksessään. Hän puhui ja teki, kuin olisi joka sanassaan ja liikkessään täyttänyt jonkun käskyä, ja kumminkin lensivät hänen ajatuksensa sitä tietä jota setä nyt matkusti. Tyttö kulki veljensä kanssa käsityksin kylän kautta ja nyykäytti päätään jokaiselle, ken vastaan tuli. Nyt hän oli vasta jälleen palannut kaikkien luokse. Häntähän oli tahdottu viedä pois ja kaikkien muiden olisi hänen mielestään pitänyt olla yhtä iloisten kuin hän itsekin oli; mutta pian huomasi hän, että ihmiset eivät ainoastaan olisi mielellään sallineet hänen lähteä, vaan vieläpä vihoittelivat, miks'ei hän ollut mennyt. Korppi-Sakari se avasi hänen silmänsä, sanoessaan: "Niin, niin, lapsi, itsepäinen sinä olet, ja koko kylä toruu sinua, kun olet jaloillasi sysännyt onnen edestäsi pois. Kuka sen tietää, olisiko siitä sinulle onnea ollut, niin sitä ainakin nyt sanotaan, ja ken vaan sinut näkee, se laskettelee eteesi, mitä kaikkea seurakunta sinulle antaa. Laitapa siis niin, että pian pääset yleisiä almuja ottamasta".
— "Mutta mitäs minä teen?"
— "Uudistalokkaan emäntä ottaisi sinut mielellään palvelukseensa, mutta isäntä on sitä vastaan".
Amrei tunsi kaiketi, että hänen vast'edes pitää olla kahta rohkeamman, jott'ei mikään moite häneen sattuisi, ei häneltä itseltään eikä muilta, ja hän kysyi senvuoksi uudelleen: "Ettekö te sitten tiedä mitään?"
— "Tiedän kyllä, mutta sin'et vaan saa kammoa muuta kuin kerjäämistä. Etkös ole kuullut, että Fridolini hupsu tappoi kirkonmiehen emännältä eilen kaksi hanhea. Hänellä ei nyt ole hanhien paimenta ja minä kehoitan sinua rupeamaan siksi".
Sepä oli pian tehty, ja puolenpäivän aikana ajoi Amrei hanhia Selja-aholle, niinkuin laidunta Hungerbrunnin pienellä mäellä sanottiin.
Mutta musta Maranna oli hyvin pahoillaan tästä uudesta toimesta ja väitti, eikä syyttäkään: "Sitä vielä kuulee kaiken ikänsä, kun on tuommoisessa virassa ollut; ihmiset eivät sitä milloinkaan unohda ja ottavat sen aina lukuun, ja jokainen on epäilevä, ottaessaan sinua palvelukseensa: hanhien paimenhan se muka vaan on; ja jospa sinua armeliaisuudesta otetaankin, niin saat huonon palkan ja huonon kohtelun: se muka on kyllä hyvä hanhien paimenelle".
— "Eihän niin pahasti käyne", vastasi Amrei, "ja olettehan mulle kertoneet monta sataa satua, kuinka hanhien paimenista tuli kuningattaria".
— "Niin kävi ennen muinoin. Mutta kuka ties, sinä oletkin muinoista maailmaa; joskus tuntuu minusta, ikäänkuin et olisi ollenkaan lapsi; kuka tietää, sinä vanha sielu, ehkä tapahtuu sinulle vielä ihmeitä".
Viittaus siitä, ettei hän vielä ollut seisonut kunnianportaiden alimmalla asteella, vaan että oli vielä jotakin, jonka kautta hän astui alemmas, saattoi Amrein äkkiä hämille. Itse puolestaan hän ei siitä mitään hyötynyt, mutta tästä puolin hän ei sallinut enää Damin olla yhdessä hänen kanssaan hanhia paimenessa. Dami oli mies, semmoinen oli hänestä tuleva ja hänelle saattaisi tehdä vahinkoa, jos hänestä joskus sanottaisi, että hän on ennen ollut hanhia paimentamassa. Mutta tuota hän ei millään muotoa voinut saada veljelleen selitetyksi, tämä se kinasi vastaan; sillä niinhän käy aina: juuri siinä kohdassa, jossa ymmärrys ei ylety, alkaa sisällinen harmillisuus. Sisällinen kykenemättömyys selitäkse ulkonaisella vääryydellä ja loukkauksen tunteella.