"Ja nyt menevätkin jo kaikki kuntaan, niin jotta talollisten verot vaan nousevat, jotta ei enää tule elämästä mitään… Ei mitään, ei mitään…"
"Ka… kullakinhan ne ovat ristinsä… Niinkuin talollisillakin", murahti Mari siihen jotain, enempi omia surujansa siten nureksien.
"Niin… iin… iin… iin!" innostui siitä Kokko vinkumaan ja alkoi selitellä omia ristejänsä:
"Kun ovat ensin nää kunnan ja ruunun verot jo suuret ja sitte vielä siinä lisänä papit ja muut paholaiset, niin… ii… ii… ii… Eihän siinä mikä enää jaksa. Senkö piru siinä enää jaksaa taloa pitää!"
* * * * *
Antoikin se pappi hänelle lainaksi matkarahat, kun ensin oli ottanut selon hänen elämästänsä ja erittäinkin hänen mielialastansa kirkkoa ja kristillisyyden asiaa kohtaan. Omasta puolestansa oli vielä antanut pienen avun ja jotain voiteita Marin jalkoja varten. Paljon niitä olikin nyt halla-aikana avun anojia pappilankin varoihin katsoen.
Ja nyt oli hän matkalla Siljan luo. Menomatkalla oli hän poikennut pappilaan saamaan ne rahat ja istui nyt kansliassa. Pappi puhui hänelle, rohkaisi häntä, neuvoi turvaamaan Jumalaan ja rukoilemaan Häneltä apua ja siunausta. Liikuttavasti se puhuikin, ja herkkä avunsaaneen mieli täyttyi ääriään myöten.
Pappilassa oli silloin kotiopettajana nuori ylioppilas Tauno Jokela. Se oli pienen virkamiesperheen lapsia, mutta vanhempien kuoltua olivat varat loppuneet ja hän ansaitsi niitä nyt kotiopettajan töillä, eniten rikkaissa pappisperheissä. Jumaluusoppia hänkin lueksi, mutta nuoren miehen hehkulla oli hän kiintynyt myös n.s. isänmaallisiin asioihin ja kysymyksiin.
"Tämä on eräs torppari, Olli Varis", esitteli rovasti Ollia, kun Jokela osui kansliaan tulemaan. Rykäistyänsä ja sylkäistyänsä hän vielä Ollista lisäsi:
"Ahkera työmies ja yksi hiljaisimpia henkiä seurakunnassa."
"Soo-o!… Vai niin! Jassoo!" hyvitteli Jokela ja antautui Ollin kanssa puheisiin. Hehkuvasta, puhtaasta nuorukaisen sydämestä hänen puheensa tuli. Hän puhui jonkun sanan isänmaasta, hyvitellen Ollia:
"On hauska että isänmaalla on niin uskollisia ja hiljaisia työmiehiä!"
"Ka…"
Hän sotkeutui siihen ainoaan sanaan, sillä ei hän oikeastaan sen puhetta ymmärtänyt. Sillä itse asiassa se, joka on hänenlaisten lihaa ja verta lapsuuden ajoilta, tietää, että heidän joukossansa isänmaa-käsite on jotain olematonta, korkeintaan ulkoa opittua. Ei hänen työnsä koristuksena ollut koskaan ollut sitä isänmaallisuuden ja isänmaanrakkauden risaliinaa, jonka alla niin moni isänmaalle uhrautuja itsensä kylläiseksi uhrioinaaksi lihottaa, — jos kohta moni oikeinkin uhrautuu. Työ semmoisenansa oli hänen elämässänsä kunniassansa, semmoisenaan, ilman koristuksia, siveellisenä elämänarvona.
"Sillä totta kai teidänkin työllänne on korkeana päämääränä isänmaa!" jatkoi nuori, puhdashenkinen ylioppilas hänelle.
"Ka", yritteli hän taas, sotkeutui ja lisäsi asiasta pelastuaksensa:
"Mistäpäs ne nää meikäläiset ne kaikki asiat ymmärtävät… Eikä sitä köyhän kannatakaan."
Ei kannata uhrautua, tarkoitti hän. Mutta oitis tuntui, kuin hän olisi sanonut tyhmästi, ja kun se nuori herrakin vaikeni, koki hän korjata, katse maassa selittää vääntäen:
"Sitä kun täällä täytyy niin kovasti tehdä työtä, niin sitä ei ole aikoja puhumiseen… Niin jotta mistä sitä silloin oppii, jotta miten sanoa."
Mutta yhtä vaikealta se taaskin tuntui, kun hän pysähtyi. Nuori ylioppilaskin tunsi kaikessa olevan jotain niin raskasta, ettei voinut ryhtyä isänmaanrakkaudesta selittelemään ja puhumaan, niinkuin alussa oli halunnut tehdä. Kuin neuvottomaksi joutuneena hän koki kääntää puhetta mieluisemmaksi, huomauttaen:
"Olettekin jo vanha mies… Olette tainnut jo saada paljon työtä tehdä ja kokea…"
"Ka…"
Taas oli hän siihen töksähtää, mutta löysi toki sanat ja jatkoi:
"Sitä täytyy näin karuilla mailla eläessä panna maahan niin paljo työtä… Jos mieli leivässä pysyä…"
Ja taas alkoi painaa äänettömyys. Nuori ylioppilas oli sanoja vailla, ja oli kuin olisi hänelläkin ollut raskas olla. Onneksi tuli toki rovasti väliin, käänsi puheen Siljaan ja toivotti matkalle Jumalan siunausta, armoa ja rauhaa.
Silja oli juur'ikään päässyt vankilasta. Ei se ollut mikään erityinen rikos, josta hän oli muutamia viikkoja istunut. Se oli vain tavallisia katutyttöjen pieniä erehdyksiä; siveellisyyspoliisia hän oli vihapäissänsä herjannut ja siitä joutunut kiinni.
Nyt hän taas varustautui lähtöön. Puolenpäivän aikaan oli vankilasta tullut ja pukeutui nyt kiireesti iltaa varten. Entisiä rahoja ei ollutkaan, ja emäntä tietysti tahtoo huonevuokran etukäteen. Hän puuhaili ja valitsi siinä hamejoukosta sopivaa. Kepeitä ne kaikki olivat ja…
"Panisit nyt sen Senniltä ostetun!" kehotteli emäntä.
Mutta ei hän siitä nyt huolinut, se oli se pitkä hame.
"Ne herrat nyt eniten lyhythameisia… Luulevat niitä ensikertalaisiksi ja nuoriksi tytöiksi", selitteli hän emännälle. Kohta hän olikin puettu, posket maalatut. Hän oli aika sievä.
"Ilmankos ne herrat sinua aina kehuvatkin… Toisille tytöillekin kuuluu Forsmanninkin herra kehuneen", mielisteli emäntä. Se miellytti Siljaa.
"Kenelle?" tiedusti hän kuin ohimennen muka, kähertäen samalla peilin edessä tukkaansa. Miten kepeältä tuntuikin nyt mieli ja olo, juur'ikään kun vankeudesta vapauteen päässyt oli.
"Iinekselle kuuluvat kehuneen… ja Hoikan Eevalle ja…" vastaili emäntä. Tukka käherryssaksissa kiinni notkautteli silloin Silja askeleita, pidellen oikealla kädellä käherryssaksia, joihin tukka oli kähertymään kiedottu, heilautti helmaa kuin varietee-tyttö ja oli iloinen.
"Ma, päälläni valkeat vaatteet ja sormukset sormessa mun",
laulahti hän siinä iloisena notkistellessansa.
Tyttö-poloinen! Voi kepeä tyttö-haituva sinua!
* * * * *
Palvelustyttö tuli nyt siihen kepeän elämän iloon:
"Siellä on eräs vanha ukko, joka kyselee", ilmoitti se turskeana.
"Minuako!"
Hän aivan oudostuen jo alkoi hätäillä:
"Jos se on niitä paholaisen vahtimestareja, jotka tahtovat syyniin, niin sano jotta… Tai ai!" hoksasi hän äkkiä ja kiirehti:
"Jos se onkin se pyykki-Kaisan ukko sitä pyykkivelkaa, niin sano jotta ei ole vielä päässyt linnasta… ja jotta kyllä minä sitte itse tulen… No!"
Mutta kohta työntyi vieras huoneeseen:
"Herra-isä!… Isä!" pääsi Siljalta. Ja häntä alkoi vapisuttaa:
"Mikä ihme teidät nyt tänne!" hoki hän siinä kuumetessansa, puuhaili ja touhusi peitellen yhtä ja toista.
"Ka sitä oli vähä asiaakin", sai jo Olli virketuksi. Ei hän siinä jaksanut huomata mitään outoa ja erikoista Siljan oloissa. Toistahan se tietysti oli kaupungissa kuin siellä maalla, eikä hän edes tarkannutkaan mitään. Tapansa mukaan tuijotteli taas kumarassa istuksien alas lattiapalkkiin.
"Hyvä-isä kuitenkin!" toisteli Silja ja alkoi aivan huomaamattansa tulla hysteeriseksi, hermostuneeksi ja kuumeiseksi.
"Ja kuka teidät tänne neuvoikin?" hätäili hän siinä jo.
"Ka siellä poliisikamarissahan ne…"
"Häh?"
Aivan hän lensi punaiseksi. Jokohan ne sanoivat siellä!
"Nuokin vaatteet, paholaiset!" suututteli hän tuskastuneena ja viskoi huonekaluilla vetelehtiviä hameitansa kasaan. Posket olivat kuumat. Jotain oven raosta keittiöön emännälle kuiskattuansa meni hän taas siihen poliisikamari-asiaan, udellen hermostuneesti:
"Niin jotta mitä, isä?… Jotta mitä ne siellä poliisikamarissa sanoivat?"
Eivät ne toki olleet mitään puhuneet. Olivat vain antaneet osotteen ja neuvoneet missäpäin semmoinen katu on. Hän alkoi rauhoittua ja hieman jäähtyä.
"Herran-kiitos että ei toki tiedä!"
* * * * *
Isä oli omalla vaivalloisella tavallansa saanut jo hänelle kerrotuksi äidin sairaudesta, Kustista, Annastakin ja yhdestä ja toisesta muusta, ja sitä mukaa kuin kertomus edistyi, alkoi hän taas hermostua ja kuumeta. Varsinkin äidin sairaus koski, mutta myös Annan köyhä ja raskas kohtalo.
"Voi hyvä-isä senkin äidin päiviä!" huokaili hän hysteerisenä ja oli kuin neuloilla.
"Ja sitte kun meillä on siinä sekin muu paha asia, niin lähdin että jos sinä", yritteli jo isä mennä asiaan, mutta ei vielä jaksanut, kun tuntui niin vaikealta.
"Niin jotta mikä, isä?… Mikä paha asia?" kiihtyi ja hermostui Silja.
"Ka se…"
Ei siitä tahtonut sen parempaa tulla. Ihan se vaivasi ja piinasi jo Siljaa, se hitaus ja pelko, mikä se paha asia nyt oli. Vihdoinkin alkoi se toki selvetä.
"Ne kun siitä mökiltä ajelevat pois", sai jo isä asian käsiinsä, ja vähä-vähältä selvisi nyt koko asia. Olo kävi yhä tukalammaksi.
"Siunatkoon sitä elämää sielläkin!… Mihin siitä nyt enää vanhoilla päivillänne tekään!" hätäili Silja.
Oltiin vaitikin välillä. Isääkin aivan hiosti.
"Niin arvelimme, jotta jos sinulla olisi ollut lainata", sai hän vihdoinkin sanotuksi varsinaisen asiansa.
* * * * *
Se loppu oli sitten entistä vaikeampaa. Kaikki Siljan ajatukset menivät sekaisin, ja ikäänkuin pyörrytti ja huumasi, kun hän koki siinä pysytellä ja peitellä, ja isän pyyntö ja hätä tuli kaiken lisäksi. Silmissä pyöri, ja hän kuuli kuin jotain huminaa, joka huumasi ja veti.
"Ja silkkinen mulla on sukka,yöpaitani hieno se on!"
unohti hän jo siinä kuumeessa itsensä ja rimpsautti laulun mukana kuin tanssijatar.
Mutta siihen hän havahtui kuin pahasta unesta heräten. Korvissa soi, poskia kuumensi, hän viskautui vuoteeseen mahallensa ja puhkesi raivoisaan, hysteeriseen itkuun. Ruumis vain vavahteli sen kourissa, ja joskus pääsi hätäytynyt parahdus.
"Silja-raukka!… Mikä sille nyt tuli!" hätäytyi isä ja ryhtyi tyynnyttelemään emännän kanssa, joka taitavilla puheilla peitti taas apua etsivältä isältä kaiken sen, mitä siinä tuskallisinta ja raskainta oli.
Selvisi hän toki ja alkoi hiljaa rauhoittua. Kivistelevää sydänalaansa painellen nousi hän sänkyyn istualleen, tuijotti eteensä silmät lasittuneina, kasvot kuumeisina, ja vaikeroi kuin itsekseen:
"Voi Herra Jumala tätä elämää, kun tämä…"
Hysteeriset nikahdukset keskeyttivät puheen. Vain vaivoin sai hän niiden lomassa kylmää vettä anoen äännetyksi emännälle katkonaisen:
"Vettä… ve… vettä!"
* * * * *
Oli jo ilta. Hän oli vironnut. Isänsä hän oli lähettänyt yömajaan yöksi ja käskenyt tulla aamulla ennen junan lähtöä. Siksi koettaa hän saada vaikka jostain lainatuksi ja antaa minkä voi. Itse hän lähti kadulle ansaitsemaan. Emäntä oli ehdottanut, että lähettäisi sanan sille ja sille nuorelle herralle, ne kun olivat jo käyneet linnassaoloaikana kyselemässäkin, mutta ei hän tahtonut.
"Ei niiltä naimattomilta paljon mitään ansaitse… kun niillä ei ole itselläänkään… Naineilta sitä tienaa minkä tienaa!" arveli hän vain siihen ja lähti kadulle.
Siellä kulki hän likelle puoliyötä. Olihan siellä yksi ja toinen jo tarttunut, mutta jotkut hän tunsi jo vanhasta ja tiesi, että ne antavat vähän. Oli joku uusikin jo puhutellut, mutta sekin tarjosi ainoastaan kymmentä markkaa, ja paljonko sillä kostuisi isän asia.
Puoliyön aika jo lähestyi. Pääkaupungin yllä lepäsi merisumu aivan liikkumattomana. Lyhtyvalot säteilivät sen läpi harmaina, ja sumussa liikuskelevat harvat ihmiset näyttivät etäältä katsoen haamuilta, jotka hiiviskellen etsivät jotain öistä, jotain, ties Herra mitä.
Ja siinä puoliyön korvilla tapasi hän vihdoinkin erään tutun, vanhahkon, lihavan herran, jota katutyttöjen kesken sanottiin Sika-Mikoksi. Se oli senaatin virkamies, varakas, ei sietänyt vaimoansa ja maksoi hyvästi tytöille, eikä säästänyt juomia.
Sen kanssa istui hän nyt jo huoneessansa, ryypiksi ja piti sitä hyvällä tuulella. Sen ruskea, lihainen naama, josta alahuuli lerpatti pitkällä, näytti aivan eläimelliseltä.
"Silja!" kaivoi se leikillä kainalokuoppaa ja yritti siepata syliinsä, mutta tyttö kimpsahti pakoon ja alkoi ilkamoida.
"Si-ilja!… Tulehan ja rakasta setää!" lähenteli se, mutta tyttö vain ilakoiden loittoni.
"Juo maljani, armaani! Sulleöin suoneni hellästi lyö",
lauloi hän siinä edessä tanssiaskelin loitoten.
"Si-iilja!"
Se sieppasi hänet kiinni ja aikoi suudella. Kun hän vastusteli, aikoi se väkisin. Hän kiukustui.
"Piru!"
"No, Silja!" suostutteli se leikiksi pannen ja aikoi väkisin vääntää syliinsä. Hän raivostui:
"Et saa… Ilman rahaa!"
"No-oo!… Silja!"
Ja se vain väänsi häntä syleilyihinsä. Nyt hän jo riuhtautui irti ja raivoten uhkaili:
"Paholainen!… Päästä!… Tahi kun tuolla nyrkillä lasken vasten naamaasi, niin näet siinä… Akallinen mies vielä… Ptyhui!"
* * * * *
Mutta vähitellen he taas sopivat, kun se hyvitteli ja sovitteli ja näytteli jo rahakukkaroansa, hyvitellen:
"Katsohan, Silja, tätä… Siinä sitä on…"
"No… jos olet kiltti, niin… oletko kiltti?" alkoi silloin jo tyttö maireasti tinkiä. Lupasihan se olla ja antoi oitis kaksikymmentä.
"No, Silja!" vetäsi se jo hänet polvellensa, ja hän suostuikin istumaan. Hyvänähän se pitikin, eikä ollut raaka kuten useat muut. Mitäpä siinä siis. Kaksikymmenmarkkasta kädessään venytellen, surullisesti siihen katsoen, jatkoi hän kuin lapsi, joka mairitellen jotakin anoo:
"Niin mutta…"
Hän huokasi siinä ja pysähtyi.
"No mitä?"
"Niin kun… kun minulla on niin paljon menoja… ja vanhaa äitiäkin pitäisi auttaa ja…" puheli hän kuin surullisesti ja lisäsi äkkiä iloisemmin:
"Niin annathan sinä nyt oikein paljon… Annathan, setä?"
Ja täysin voimin, kuin rakkauden vallassa, kietoi hän kätensä pöhlön kaulaan, syleili, suuteli kuumasti, kuin huumataksensa sen, ja tenäsi nyt iloisesti:
"Oikein… oikein paljon annathan sinä, niin" — hän suuteli siinä — "niin sitte" — taas hän suuteli — "niin sitte saat vasta ilman tulla vaikka miten usein… Annathan nyt hyvin paljon?"
Antoikin se hänelle puolen sataa. Oli jo aamuyö. Päihtymys oli karkoittanut kaikki huolet. Alkaen riisuutua rimpautti hän jalkaa, niin että keveä helma löyhähteli vyötäisen tasalle, ja siinä niin tanssiessansa hän rallatteli ilotytön kepeää laulua:
"Ja armasta kun minä lemmin, niin rallala, rallata, laa!"
* * * * *
Helsinki nukkui aamuöisissä kylmissä merisumuissa, ja hänkin oli nukahtanut väsyneenä, hermostuksen ja kaiken sekaisen painostamana. Alati soi hänen korvissansa toki joku kova miehen kuorsuu, ja hänen jäsenensä vavahtelivat tuontuostakin pelosta ja säikähdyksestä. Oudot, kamalat unet kiitivät vinhaa vauhtia hänen kuumeisissa aivoissansa. Joskus hän oli tanssivinansa jotain ilotanssia, ja etäältä katsoivat häneen isä ja äiti surullisina.
Mutta hänen täytyi tanssia. Hän häpesi, alkoi vapista ja pyörtyä ja tunsi vajoavansa maan alle. Hän huusi kauhusta, mutta kuului vain joku ilkkuva nauru.
Ja niin loppumattomiin. Kamalaa unta seurasi uusi, sitäkin kamalampi ja häpeällisempi. Kuin nopeat kulovalkeat kiitivät ne kuumeisissa aivoissa. Hän vavahteli unessa, oli ihan likomärkänä tuskanhiestä, ja outo painajainen yhä vain painosti häntä.
Herra! Auta ja sääli niitä onnettomia, jotka niin öitänsä nukkuvat ja aamulla sinun kylmään maailmaasi heräävät entistä avuttomampina ja edessä taas uusi ja synkeä yö!
* * * * *
Aamu valkeni yhtä sumuisena ja harmaana kuin eilinenkin päivä oli ollut. He olivat nukkuneet liika kauan, ja isä tuli, kun he vielä olivat vuoteessa.
"Hyvä-isä!" kauhisteli Silja, kun tultiin sanomaan, ja hänen silmänsä aukenivat aivan pyöreiksi.
"Joko se nyt isä!" hätäytyi hän, repi jotain päällensä ja menehtyi niin, että unohti sängyssä nukkuvan miehen.
"Elkää vaan sitä tänne!… Sanokaa että odottaa… vaikka rappusilla", touhusi hän hämmentyneenä…
"Näkee vielä tämän häpeän ja… Herra siunaa tätä onnettomuutta!…"
Ja aivan sekaisin riensi hän ulos, iso huivi hartioille ja pään yli viskattuna, kampaamattomana, pukemattomana, lyhkäinen alushame vain päällä.
"Että se nyt ei vaan tänne!" se ajatus sekoitti kaikki muut, kun hän ulos kiirehti ja isänsä sieltä rapussa seisomassa tapasi:
"Hyvä-isä!… Joko te nyt!… Näin varhain!" hapuili hän sanoja.
"Ka…"
"Kun minä kipeänä, niin… Näkihän isä itsekin illalla miten minä huusin!" koki hän hädissään sotkea ja peitellä asiaa.
"Niin eihän sitä miten jaksanut aikoinaan nousta…"
Hän alkoi taas hermostua ja kuumeta ja sekoittua kuten illalla. Kuin kuumeessa työnsi hän ne yöllä ansaitsemansa puolisataa isänsä kouraan ja kehotti häntä menemään, sillä ei hän mistään sen enempää voi saada.
"Ja vaikka sitte myöhemmin tulisitte… Vaikka huomenna… Tai minä lähetän postissa lisää", kiirehti hän jo aivan rukoillen.
Eikä isäkään jaksanut siinä mitään ajatella, ei käsittää. Jonkun lyhyen sanan lausuttuansa alkoi se hiljaa poistua. Silja juoksi huoneeseensa, avasi akkunan ja kurkisti siitä, meneekö se vai mitä tekee.
Mutta kartanolla isä kohtasi talonmiehen, joka oli nähnyt hänen Siljan kanssa puhelevan. Se pysähdytti hänet puhelulla:
"Mistäs se tämä vieras tämän tytön tuntee?… Kun näkyi sen kanssa puhelevan…"
Olli ei tajunnut asiaa.
"Tään huoran… Siljan?" selitti silloin mies lyhyesti, ja kamarin akkunasta äkkiä pakeneva Silja parkasi, kuin olisi häntä puukolla pistetty.
Mutta isä seisoi tyrmistyneenä miehen edessä, joka sadatteli:
"Sekin kortteeriakka, paholainen, on ruvennut katutyttöjä pitämään ja niillä elämään… Mutta ensi kuun alussa se piru saa kyytinsä tästä talosta."
Ja rauhallisena alkoi hän lakaista pihaa, ja kaduilla vyöryi kaupunginelämä samana rymynä tänään kuin eilenkin ja kaikkina muina päivinä sitä ennen.
* * * * *
Silja näytti menettäneen älynsä. Hän kiskoi päällensä vaatteita mitä vain käteen osui. Emäntä riensi siihen jo hätään. Hametta päällensä riuhtoen hän tuskitteli ja valitti:
"Tätä elämää…"
Ja hänelle alkoi syöksyä päähän sekava, harmaa kaaos,
"Mutta puutehaan se tähän pakotti… Kun ei enää saanut työtä eikä paikkaa mistään, eikä ollut suuhun pantavaa ollut moneen päivään!" valitteli hän sairaalloisen itkun seasta.
"No Silja!" yritti emäntä rauhoitella. Silja vapisi itkusta, pukeutui kuin tulipalossa ja vaikeroi:
"Kun olisi silloin ollut ystävän käsi pienenäkään apuna, niin ei se olisi nyt näin…"
Herra Jumala sinun hylätyitä lapsiasi!
"Ja sittekin vielä, kun yritin nousta ja pelastua, niin kaikki vain potkivat ja sylkivät, jotta mitä siitä semmoisesta auttaa, kun se on huora…"
Hän oli puolipukeutunut, vaatteet mitenkuten päällä, tukka hajalla, kasvot kyynelistä märkinä.
"Silja-rukka!… Elä nyt tuolla tavalla… Mieskin vielä tuossa!" yritti emäntä rauhoittaa.
Ja silloin hän muisti sen miehen. Pohmeloisena kuorsasi se vielä sängyssä sikeässä unessa. Hän raivostui sille, potkasi kylkeen ja huusi:
"Etkö nouse siitä… Sika!"
Se kohottautui istualleen ja tuijotti älyttömänä, tylsänä.
"Pois siitä, paholainen!" raivosi tyttö hänelle.
"Ööö!" örisi mies aivan tylsänä, kohmeloisena tuijottaen.
"Vieläkö öriset siinä!" puri Silja hänelle hammasta, viskasi jotain huiviksi korvillensa ja syöksyi itkien ulos etsimään isäänsä kadulta. Mies alkoi ähkien pukeutua ja työntyi sitten ulos tylsänä, pohmeloisena, puolielukkana, tuskin tajuten mistä lähti ja minne mentävä oli.
* * * * *
Kohta hän palasi, onneton tyttö.
Ei hän ollut isäänsä mistään löytänyt, eikä hän enää mistään maailmassa välittänytkään. Niin äkkiä oli kaikki nyt tapahtunut, niin kovasti oli kaikki häntä runnellut, että hän oli kuin rikki revitty. Hän heittäytyi vuoteeseen rennokseen ja huusi ääneensä, kunnes pian ohimenevät suonenvetokohtaukset muuttivat äänen voihkeeksi.
"Ryyppäisit nyt vaikka konjakkia, niin se menee ohi!" kehotteli häntä hoiteleva emäntä. Tyttö tuijotti häneen tylsänä, katse elottomana, nousi, käveli muutamia horjuvia askelia, pysähtyi keskelle lattiaa, jupisi muutamia epäselviä sanoja ja alkoi katkerasti itkeä, puistatusten käydessä koko ruumiin läpi.
"Ooh!" oihkasi hän äkkiä ja hapuili kuin jostain kiinni. Emäntä riensi tukemaan.
Mutta kaikki oli jo valmista: kuului vain heikko, tukahtuva parahdus, ja sydänhalvauksen lyömä tyttö retkahti kuolleena porttolan emännän syliin.
Se aikoi jo talveksi. Ja näin aikaisin!
Syysroudat pureutuivat jo maakamaraan lujasti kiinni. Kellastuneita lehtiä riippui kyllä vielä puissa joissakin paikoin, mutta enimmältä osalta olivat puut jo paljasvarpuisia. Ilma kalseutui kuivaksi talvi-ilmaksi. Räntäiset hyysateet olivat lakanneet, ja niitä olivat seuranneet jo härmälumet, jotka usein peittivät jo maat valkealla vitivaipallansa.
Ollin lähtiessä ei Mari ollut tavallista huonompi, jos ei terveempikään, mutta nyt oli alkanut tauti paheta. Jalat turposivat ja pöhötys nousi jo pohkeista yläpuolelle polvea. Pari päivää sitten oli se kaatanut hänet jo aivan vuoteen omaksi, ja jokainen hetki tuntui jo olevan viimeisen edelläkävijä.
"Kunpa vaan Olli ehtisi tulla, ennenkuin tästä Herra korjaa!" huolehti hän jo Roihan leskelle, Maijalle, joka häntä Ollin poissa ollessa hoiteli ja avitteli.
Mutta Olli viipyi. Matka oli pitempi kuin tiettiinkään silloin kun hän kotoa taipaleelle lähti.
* * * * *
Seuraava päivä oli edellistä kylmempi ja ilma talvisemman värinen. Taivaalla ajelehti lumipitoisia pilviä, mutta ohkaisia ne vielä olivat, vaaleita ja lumiköyhiä. Olipahan vain kuin olisi taivassinen ja maan välillä ajelehtinut jotain haikua. Auringottomassa ilmassa näyttivät paljasvarpuiset lehtipuut kovin alastomilta, köyhiltä, ja missä sekametsää oli, siellä nyt kuusen tumma viheriä pääsi täyteen, muhkeaan voimaansa, kun se rikkaana viheriöi siinä lehtensä menettäneiden keskellä, ikäänkuin tajuten, että puiden maailmassa on alkanut sen aika: havuaika, se aika, jolloin kuusi ja mänty yksin alastonta talvikolkkoutta lieventävät.
Manu Juuppakin oli nyt sattunut mökkiin poikkeamaan, ja sairasvuoteen vierellä tarttui puhelu aina väkisinkin siihen asiaan, joka nyt jo tuntui kaikki kaikessa olevan.
"Se tulee kun on tullakseen, kuolema. Ei siinä mukisemista eikä suremista ole", päätteli se, kun puhe oli siihen kiintynyt. "Se on kullakin aikansa, niin että kun se tulee, niin sano vain että: niks!"
"Ka…"
Mari aikoi hänelle siten alkaen jotain sanoa, mutta pysähtyi kuin miettimään. Raukea katse hapuili jotain pistettä ja saatuansa sanat valmiiksi lopetti hän:
"Joudammekinpa me vanhat jo täältä pois… Emme me enää kuitenkaan tähän aikaan sovi…"
Syntyi äänettömyys. Vaivalloisesti kohentautui Mari kovalla vuoteella, paremmin kylkeänsä sijoitellen, ja lisäsi kuin yksin nuristen:
"Taidammekin olla me jo viimeisiä niitä entisen ajan ihmisiä… Nyt kun nää kaikki näkyvät jo toiseksi muuttuvan…"
Hyvän tovin mietiksi Manu Juuppakin sitä vakavana, sauvallaan lattiaa hiljaa koluten. Mutta mitäpä siitä. Oitis hän taas sai tapansa ja mielensä ja ikäänkuin selittääkseen, että niin sen pitääkin olla, tenäsi:
"Mutta yksi se on niistäkin uusista taas… Eeee", käänsi hän siinä äkkiä viisaudeksi ja vahvisti toistaen:
"Yksi se niistäkin uusista on kerran taas se viimeinen niistä vanhoista, niin jotta, ann' pyöriä vaan!… Ann' pyöriä vaan vanhurskauden rattaan, niin niin siinä menevät uudet vanhoiksi, kun vuoro tulee, että naks!"
Vanha kissa siinä heräsi pankolla, köyristäytyi aivan luokiksi ja häntä pörhöllä haukotteli pitkän, haikeaakin haikeamman naukaisunsa.
* * * * *
Tänä aamuna oli satanut ensimäiset varsinaiset hienoiset talvilumet. Talvikylmä pureutui jo puunrunkoihin niiden sydäntä myöten. Aurinko paistoi, mutta se oli haalentunut vaaleaksi, kylmäväriseksi. Se vaelteli ikäänkuin joutilaana taivaan kaltevuudella, sen alareunoja myöten kierrellen. Kaikki varustautui levolle menemään. Karhut nukkuivat jo pesissänsä. Hedelmää kantanut maa lepäsi ensi lumen alla kuin kantanut ja tehtävänsä suorittanut ja rauhaan päässyt äiti. Ja kaiken yllä lepäsi puhdas, talvikuulas ilma.
Marin tauti oli pahennut äärimmillensä. Pöhötys alkoi jaloista nousta vatsaan, ja turpuneet jalat olivat jo turrat. Ei hän niitä itse voinut enää liikuttaa, ei jaksanut omin voimin sijaltansa siirtyä.
"Eikö sitä Ollia ikään kuulu?" kyseli hän Maijalta huolissansa lisäten:
"Taitaa tässä nyt loppu viimeinkin lähetä…"
Ja siinä ajatellessa alkoi mieli painua ja eletty hiljaa kirkastua.Miestänsä kaivaten muisteli hän:
"On tässä yhdessä saatu elää ja kokea sekä kesät että talvet… Niin jotta kunpa Herra soisi hänelle toki jäähyväiset sanoa!"
Maija pyyhki huivin kulmalla silmiänsä, kääntyi selin, itkeä tihitti hiljaa ja päin käännyttyänsä puheli:
"Kyllä se Hän on armollinen… Niin jotta lähettää se vielä Ollinkin aikanansa tähän."
Russakat tuijottivat hiljaa seinänraosta. Marin katse kiintyi nyt johonkin, ja hän näytti jotain hämärää ajattelevan.
"Ja sekin Silja-rukka! Miten hän siellä maailmalla hänkin jaksanee…"
Ken sen tiesi. Hetken mietittyänsä hän lisäsi:
"Kun tulisi aikanaan, niin toisi toki sanan hänestäkin… Sillä lapsiahan ne ovat vanhemmille köyhänkin lapset."
Ääni aleni tuskin kuultavaksi. Ei hän jaksanut paljoa puhua, ja puolisammuneessa silmässä kiilsi kuin jotain kosteaa.
Kyyneltäkö? Ei aivan ja kuitenkin. Liika kuivat ne silmät jo olivat, että kyynel olisi voinut niistä herahtaa enää.
* * * * *
Oli jo ilta-aika. Voimattomuuttansa oli hän nukahtanut hetken kestävään horros-uneen. Kuihtunut rinta tuskin liikkui enää hengityksestä. Kuivuneen nahan alla tuskin jaksoi suoni enää sykähtää, ja kurttuiselta poskelta oli paennut viimeinenkin elonilme. Syvälle painuneet silmät vain tuijottivat elottomina, hämärinä, tylsistyneinä ja kaikkeen tyyten väsyneinä.
"Eikö sitä Ollia ikään?" havahtui hän äkkiä ja oudosteli. Maija koki häntä rauhoitella ja valaa toivoa häneen:
"Ei tässä nyt vielä mitä hätää olekaan… Se voi vielä mennä ohi koko tämä tauti", tapaili hän siinä.
Mutta aivan illansuussa sairas hieman virkistyi. Taas hän kaipasi miestänsä ja taas hän muisteli elämäänsä.
"Kun ihmiset tietäisivät mitä kaikkea sitä on saanut tässä yhdessä Ollin kanssa kokea ja kestää… Eikä sittekään ole jaksanut lapsiakaan kohtaan täyttää mitä vanhemmalta olisi vaadittu…"
Ja moni raskas kohta kirkastui taas kuin heikko, surullinen iltarusko.
"Tääkin vanhin poika, Kusti, kun syntyi", muisteli hän.
Se oli surullista. Hän jatkoi:
"Ei ollut Olli kotona… työnhaussa oli… ja talvipakkasilla, kun ei ollut mitään syötävää, niin ehtyi rinta, jotta piti sitä syöttää vedellä, johon vain tipan sai enää rinnasta maitoa sekaan…"
Voi Herra Jumala!
"Tottapa se senvuoksi hän jo silloin sai vian elämäänsä, niin jotta ei ole jaksanut maailmassa lujana seisoa ja pystyssä pysyä", jatkoi hän arveluansa.
Silmissä sumeni taas. Hän mietti ja lisäsi poikansa puolesta:
"Niin jotta ei sitä pitäisi ihmisien häntäkään kivellä heittää, vaikka hän onkin horjahtanut…"
Uusi vaikeneminen. Uusi miete.
"Niin jotta kunpa Luoja vaan hänenkin puolestansa antaisi minulle anteeksi kaiken…"
Ääni väsyi ja raukesi. Vettyneitä silmiänsä kuivaellen huokaili Maija:
"Ohhoi! Voi meitä köyhiä ja meitä avuttomia! Ohhoi!"
Länsitaivaan väreistä alkoi jo irroittua hienoinen iltarusko.Päivänvalo tiivistäytyi jo hämäräksi.
"Hyvä-isä! Iltako se jo, eikä ikään Ollia!" hätäytyi sairas.Hengityskin kävi kuin hätäiseksi, ja silmissä kuvastui väsynyt huoli.
"Eikö nyt Herra suo jäähyväisiäkään hänelle!…"
Voimat raukesivat. Sydän löi viime lyöntejänsä. Hän tajusi sen.
"Kuule, Maija!" hätäytyi hän ja katsoi silmiin anovasti kuin avuton:
"Sano nyt sinä toki hänelle, kun tulee, jäähyväiset ja pyydä, jotta antakoon kaikki anteeksi…"
Maija kohenteli häntä hellästi kuin lasta ja puheli kuin lapselle.
"Tottapahan sitte taivaassa vielä tavataan!" jatkoi huolestunut lähtijä.
Voimat loppuivat. Katse hämärtyi. Hetkeksi hän vaipui kuin tajuttomaksi.
Silloin puhkesi iltarusko kauneimmillensa. Se näkyi mökin pienen akkunan läpi niin ihanana, hienona, rauhallisena.
"Maija!" kohottautui sairas hieman kuin olisi havahtunut ja oudostunut ja kysyi:
"Taivasko se noin kauniina ja ihanana?…"
Taivas, Taivas.
Hän vaipui hiljaa iki-uneen. Irtautunut henki haipui hiljaa taivaan ihaniin, rauhallisiin väreihin, ja alkoi yö. Jälelle jäi ainoastaan hänen mykkä kohtalonsa, joka sanattomana kuin alati vaikeneva tuomari eloon jääneiden silmiin katsoi.
Oli kirkasvaloinen talvipäivä. Ei se ollut varsinaista talvea vielä, mutta lumivitiä oli siksi paljon, että reen puujalas siinä luisti, jos tosin kiviin kolisten. Puut seisoivat kuuroittuneina, härmäisinäkin toiset. Kylmän suonet ikäänkuin sykähtelivät arasti, hellimmillänsä. Pieninkin voi niihin koskea, pieninkin voi tuntua niissä.
Korpitietä pitkin kulki silloin mies ruumisreen perästä raskaasti astellen. Vanha ruuna kompuroi vaivalloisesti kivistä, koleaa tietä myöten rekeä vetäen. Ei hisahtanut mikään, eikä liikahtanut, ei risahtanut. Veistetyistä särkylaudoista tehdyssä arkussa lepäsi ruumis, ja jäähyväisittä jäänyt mies käveli perästä, saattaen elämänsä toveria viimeistä kertaa.
"No, ruuna!" Vitkaan, vaivalloisesti ja hitaasti jonotti outo kuorma korpien halki. Pikku lintu siinä tirskahti kerran. Sen tirskahdus tipahti kuin kirkas pisara talvi-ilmaan.
Ja sitten kuului ainoastaan hevosen yksinäisen tiu'un harva, hiljainen ääni, joka kuin pisaroiden, tippa tipalta, talven arkaan sydämeen tipahteli ja sinne hiljaa upposi ja kuulumasta iäksi lakkasi.
Ei muuta saattoa ruumiilla. Edessä mäkiharjulla seisovat kuuraverhoiset hongat leikkasivat runkoviivojansa kylmää taivasväriä vasten ihan mykkinä ja katsoivat, kun matkue suoltui korvesta niitä kohti hiljaa, kohotaksensa harjulle ja siitä heidän lomitsensa taas jatkaen, alkaaksensa laskeutua mäkeä alas johonkin…
Mihin?
Ken sitä kysyisi? Ken tahtoisi, ken voisi vastata siihen?
Uusi talvipäivä paneutui illaksi. Se oli jo kolmas äskeisestä, sillä niin kauan oli ruumiinsaattaja tiellänsä viipynyt.
Hän ajoi juuri entisen mökkinsä pihalle. Entisen, sillä sill'aikaa oli talkooväki purkanut mökin ja vienyt hirret uuteen paikkaan. Kivijalka siinä vain osotti sitä sijaa, missä vuosikymmenien ajan oli ryhjöttänyt avuttoman, yksin taistelevan onnettoman perheen pieni pesä.
"Ptruu, ruuna!"
Mutta siinä oli pari vierasta. Ne olivat ryöstömiehiä, jotka tulivat tuomiota toimeenpanemaan.
Ne ne nyt riisuivat ruumiinvetäjän hevosen, ja vanhat työtoverit erosivat ainiaaksi. Kuului vain hevosen vaivalloisen käynnin kopse ja selkeään pakkasiltaan yksitoikkoisena, harvakseen tipahteleva hevosenkellon yhäti loittoneva ja hiljenevä ääni. Viimein häipyi sekin tyyten pois kuulemarajalta, ja korpimaan yli levittäytyi suuri, rauhallinen ja kaikelle kuuro hiljaisuus ja tyhjyys ja sen kaiken yli kaareutuva autio taivas. Ainoastaan läntisellä taivaskaiteella paloi yksi ainoa iltatähti, paloi ja katseli ja valaisi miestä, joka kaikkensa menettäneenä yksin mökkinsä kivijalalla istui ja mietti — jos mitä miettiäkään hän voi.
* * * * *
Yö läheni hiljaa. Taivaskanteen pureutui tähtikipinä toisensa jälkeen. Korpi hämärtyi, ja erämaan äänettömyys kyykötti mykkänä siinä äärettömyyden tutkimattoman kupukaton alla.
Olli Varis istui silloin mökkinsä kivijalkakivellä kumaraisena, äänettömänä, miettivänä. Hän istui kuin miespolveansa viimeinen, keskellä talveutuvaa korpea, yöpimeän tasaisesti sakeutuessa ja edessä se maailma, jossa hänellä ei enää mitään osaa ollut.
Manu Juuppa osui silloin sivuuttamaan paikan. Se tuli luo, istahti kivijalalle viereen ja painui hänkin mietiksimään.
"Katsohan", alkoi se hetken perästä, hapuili sanoja ja jatkoi katkonaista:
"Niin jotta sinä ymmärrät, että missä on Herran-vanhurskaus… se on jotta" — pyrki hän sekoittumaan — "jotta miksi me ihmiset emme sitä vanhurskautta tee?"
Ja he istuivat siinä nyt äänettöminä, ja katse ikäänkuin vastausta hakien tunki sinne äänettömyyden harmauteen, sinne ylös, josta kukaan ei koskaan ole ainoaakaan ääntä kuullut, ei ainoaakaan vastausta koskaan saanut, eikä koskaan sitä saada voine.
Nytkin se vain hohotti heille ainaista, äänetöntä:
Ah te avuttomat, te jotka ylhäältä vastausta ja apua odotatte, vaikka Jumalan-valtakunta, sen vanhurskaus ja kaikki teissä itsessänne olla voisi!