Anna.
Älä pyydä sellaista, Bartholdus, jota en taida tehdä! En luovu päätöksestäni! Jumala itse on antanut tämän koston minun toimitettavakseni! —
(Joukko sotureita tulee portista).
Bartholdus Simonis (sotureille).
Jos tässä syntyy pieni kahakka, niin pitää teidän tarkoin totella käskyjäni! — se on pääasia! — Nyt piilekää portin holvissa!
(Soturit vetäiksevät portinholviin. Anna aikoo seurata heitä, mutta Bartholdus tarttuu hänen käteensä).
Bartholdus Simonis (hiljaan Annalle).
Tottele minua Anna! — lähde! Säästä itseäs — vanhempiesi tähden! — minun tähteni! —
Anna. (Katsoen vakaasti Bartholdoon).
Se on mahdotointa!
(Hän menee sotureitten joukkoon. Bartholdus astuu vielä muutaman askeleen Annaa kohti, mutta Anna kääntyy takaisin ja antaa kädellänsä jyrkästi estävän osoitteen).
Bartholdus Simonis (Itsekseen).
Hyvällä ei hän tottele, kovuutta en taida käyttää! — Jumala! kuinka on tämä asia päättyvä!
Kaarle Olavi (tykin sytytin kädessä, vallilta).
— Kuule Bartholdus! Sytyttimen varsi kutkuttaa kättäni! Jos he tulevat — saanko kohta heittää heille palasen aamiaista? —
Bartholdus Simonis.
Älä turmele tointamme pikaisuudella! — Varro käskyjäni! Mene piiloon!
(Yksi kiväärin laukaus kuuluu vasemmalta. Kohta sen jälkeen useampia).
Bartholdus Simonis.
Vaan mitä tämä?
Anna (tulee kiiruhtain portin holvista. Bartholdolle).
— Se on Gerbert! Hän oli viekkaampi kuin luulinkaan. Arveltuansa, että minä toimittaisin suojelioita tähän porttiin on hän ryntänyt toista porttia vastaan! —
Bartholdus Simonis.
Sinne avuksi! Me kierrämme muurin ympäri! — Mutta sinä Anna jäät tänne!Minä vannon syöstääkseni kuolemaan, ell'et noudata tahtoani! —
Anna (katsoo ensin Bartholdoon ja sitte alakuloisesti maahan).
Kaarle Olavi (tulee portista).
Hei Bartholdus! — Ei yhtään väliä missä tanssitaan, että vaan soitto helisee!(käy vasemmalle).— Kiiruhtakaamme nyt!
Bartholdus Simonis (Kaarlelle).
Sinä jäät tykkis luo! Emme saa jättää tätä paikkaa ilman vahditta ja suojatta.
Kaarle Olavi (polkee jalkansa maahan).
Sen vietävä että kaikissa lupasin totella häntä! — Mutta ei auta kinaaminen, vaikka miekan kahva kuinka kutkuttaisi kättä!(Hän menee kiireesti portista sisään).
Bartholdus Simonis (Soturille, jotka ovat tulleet esiin).
— En tarvitse teille sanoa, mitä työtä teidän nyt on tekeminen. —Kuolema taikka voitto! — Eteenpäin pojat! Mars! —
(Bartholdus ja soturit menevät vasemmalle, josta kuuluu ampumista, sotamelskettä ja sota-huutoja).
Kaarle Olavi (vallilla).
En — en jaksa kauemmin kuunnella! Jos hetkenkin vielä kuuntelen, niin luovun lupauksestani!(Hän lukitsee molemmilla käsillänsä korvansa ja vetäiksee ampumatornin taakse).
Anna (levottomasti).
Nuo laukaukset!… Jokainen niistä voipi olla merkki siitä että Bartholdus on kaatunut!… Käyköön mitenkä tahansa … tätä levottomuutta … tätä tuskallista tietämättömyyttä … en saata sitä kauemmin kärsiä!(Tulisesti astuu hän muutaman askeleen vasemmalle, mutta samassa tulee vasemmalta Gerbert, venäläisen päällikön puvussa, kiiruhtain).
Anna, Gerbert, myöhemmin Bartholdus Simonis ja Sotureita.
Gerbert.
Kirous!— Tuumani menneet tyhjiin! — Pakenevat mieheni jättivät minun!Eikä tässäkään yhtään venettä! —
Anna.
Gerbert!
Gerbert.
Anna!
Anna.
Niin Anna — koston enkelinä! Nyt täytän valani! Nyt petturi — nyt!(Hän tähtää kiväärillänsä).
Gerbert (pelvotta).
Ammu vaan kaunis Annaseni, jos mielit! Palkitse jalosti henkesi pelastukses ja lämmin rakkauteni! — Katso — tässä on minullakin pistoli vyössäni, mutta tuhannen kertaa mieluisammin kuolen, kuin että tähtäisin sillä hänen rintansa kohti, jota rakastan! —
Anna (jonka, kivääri verkkaan vaipuu maata kohden).
— Oi! taivaan Jumala!
Gerbert.
Etkös ammu, Anna kulta?
Anna.
En … taida!
(Bartholdus, miekka kädessä, tulee vasemmalta).
Bartholdus Simonis (Gerbertille).
Haa! — Vihdoin viimein tapaan etsimäni! kohtaan sinut rintaa rintaa vastaan! —(Hän ryntää Gerbertiä vastaan).
Gerbert (ottaa pistolin vyöltänsä ja ampuu Bartholdon).
Anna (huutaa tuskalla).
Haa! Gerbert! — Mitä sinä olet tehnyt!
Gerbert (osoittaa kädellänsä kaatuneesen Bartholdoon).
— Olikohänkinsinun sulhos? —
Anna.
Jumalatoin! — Nyt eivät mitkään voimat maailmassa pelasta sinua kuolemasta. —(Hän nostaa tulisesti kiväärinsä ja ampuu).
Gerbert (horjahtaa).
Voi Anna!(Hän kaatuu. — Kivääri putoo Annan kädestä ja hän jää vavisten seisomaan).
Bartholdus Simonis (kohoaa toisen käsivartensa nojalle).
— Silmäni ovat niin sameat …. näköni ….. niin himmeä…. Missä olen?… Ah! Älkää antako heidän riistää meiltä voittoa!
(Hän vaipuu taas maahan).
Anna (heittäiksee polvillensa Bartholdon viereen. Suurella tuskalla).
— Bartholdus!
Bartholdus Simonis (Kohoaa taas käsivartensa nojalle).
— Kuka minua huusi?….. Burmeisterko?…. En jaksaa enää herra evesti….. Luoti on ….. sydämessäni…. —
Anna.
Bartholdus! Älä kuole! Älä jätä minua! —
Bartholdus Simonis.
Sinä Anna….. Sinäkö se oletkin….. Sinua niin sydämellisesti rakastin!….. Nyt pyydän lupaustasi ….. ett'es koskaan virka kenellekään …. kuinka tämän asian laita oikein …. on ollut. —
Anna.
Sinä pyydät sellaista lupausta minulta, sinä joka olet — voi minua! — rikokseni uhri! —
Bartholdus Simonis.
Pyydän …. pian!…. Silmäni eivät enää näe sinua … vastaa pian…
Anna.
Bartholdus! minä lupaan! Mutta älä kuole! —
Bartholdus Simonis.
Jumala siunatkoon sinua Anna!…. Muista min…. —
(Hän vaipuu maahan ja heittää henkensä keveällä huokauksella).
Anna.
Bartholdus! Bartholdus! — Ah! — Hän ei enää kuule minua! Hän on kuollut — — — kuollut!
(Tuskistuneena jää hän nojaamaan Bartholdon ruumiin yli. Viime sanoja sanoessansa on hänen hattunsa pudonnut ja hänen tuuheat hiuksensa putoovat vapaina alas hänen olkapäillensä. Sotureita vasemmalta. Kaksi heistä nostavat pois Gerbertin. Vähän kolinaa muurien sisäpuolella. Burmeister ja hänen taapinsa tulee portista. Yksi lukiolaisvänrikeistä kantaa suurta banéria)
Edelliset ja tulleet.
Burmeister.
Mit' ompi täällä tapahtunut?(Äänettömyys. Sotureille, jotka seisovat alakuloisina).— Miksikä niin surullisna? Vastatkaa! —(Äänettömyys. Burmeister astuu muutaman askeleen eteenpäin ja näkee Bartholdon ja Annan).— Haa! — ompi surma täälläkin tehnyt tehtävänsä ja kuolo saanut saaliinsa! Ken on tuo Manaan mennyt? —
Kaarle Olavi (tulee kiirusti portista).
Kuinka onkaan täällä laita? Eikö kukaan voi herra evestille antaa vastausta?(Huomaa Bartholdon. Hämmästyksellä).— Bartholdus! Ystäväni!
Burmeister.
Hän. Oi surun surua!
Kaikki lukiolaisvänrikit.
Hän!
Burmeister.
Niinkuin mullan mato mielukkaasti hakee parhaan marjan, sen suuremmasta hekkumasta nauttiaksensa, niin tekee ryöstöretkillänsä kuolemakin!(Annalle).— Vaan kuka olet sinä murhettiva nuorukainen? Lohduttaakseni sinua muistutan, ett' oli ystäväsi matka loistava, jos lyhytkin! — Vaan kummaa! — Tuo tukka tuuhea! En sellaista ennen ole nähnyt miehen omaisuutena! — Ken olet? Vastaa!
Anna (nousee verkkaan ja juhlallisesti seisomaan ja katsoo lujasti läsnä oleviin).
Kaarle Olavi (kummastuen).
Pormestarin Anna!
Anna.
Niin olen….
Burmeister.
Mi salaisuus on tämä!
Anna.
Herra evesti! Surullinen ja katkera kertomus olisi minulla kerrottavana — se koskee minua ja minun onneni kohtaloita. Mutta tuon surullisen ohessa voisin myös kertoa toisen kauniin, jalon ja viehättävän kertomuksen — se koskee häntä, sankarikuolemaan nukkunutta. Kuitenkaan en saata kertoa kumpaistakaan näistä kertomuksista, en saata enkä saa — sillä lupaus hänelle, vainajalle annettu sitoo kieleni. — Sen vaan uskallan sanoa, että kaupunki oli vaarassa — ja hän, hän sen pelasti! — Mutta millä hinnalla! — Hänelle se maksoi hengen nuoruuden hellimmässä kukoistuksessa — minulle tämä hänen pelastustyönsä tuli yhtä kalliiksi — sillä minulle se maksoi sulhaiseni, lemmittyni! —
(Hän kätkee kasvonsa käsiinsä).
Burmeister (Annalle).
En tunne, nuori ystäväni, onnes kohtaloita ja lupaus kuolevaiselle on pidettävä pyhänä — mutta jos olihänsun ylkäsi, niin sinulla on syytä itkeä ja murhettia! Ei kenkään kerrassaan voi enemmän kadottaa, kuin sinä kadotit! —
Anna.
Niin…. Itku, murhe — ne olkoot iloni ja lohdutukseni nyt tästälähin, naimatonna leskenä kuin astelen siks' että haudan rauha toivottu mun sulkee rauhaan rajattomaan! Oi että olisi se hetki läsnä!
Burmeister.
Vaan tyttö, sinulla myös ompi syytä sulhaisestas kerskata! Ei hän kehnoa tietä mennyt hautahan, vaan sankartietä ikimuistettavaa! Hän samana päivänä kahdessa taistelussa taisteli, voitti kaksi voittoa ja kuoli voittajana. Siinä oli kunniaa kyllin miehelle vanhemmallekin kuin hän!
(Aurinko nousee ja valaisee seudun ensin vähän, sitte kirkkaasti).
Tuo aurinko kuin nousee tuolla, lyhyestä unestansa herättyänsä, se nähköön — tämä harras rukoukseni on vakaa Luoja! — se nähköön usein tällaisen näön Suomen rannoilla! Niin kauan kuin sen säteet maansa edestä kaatuneitten nuorukaisten kirkkaassa veressä kimaltelevat — niin kauan kotimaallamme on vahva turva ja jalo henki liikkuu kansassa! — Mut' jos ne joskus ventomielten vienoa verta lämmittävät — niin onneton tää maa!
(Amalia, kukkaisseppeleitä kädessä, ja toisia naisia, samaten kantaen kukkaisseppeleitä — tulee portista. Jöns Barrus heidän perässänsä. Toisia porvareita näkyy vallilla).
Edelliset ja tulleet.
Amalia (kiiruhtaa Burmeisterin tykö. — Häveliäästi).
Herra evesti! Me kuulimme että kahdenkertainen voitto tänään on saavutettu ja että te oletteoikeintyytyväinen meidän nuorten ystäviemme kanssa. Kovasti riemastuimme siitä sanomasta ja kiiruhdimme lupaustamme lunastamaan!…. Te muistatte…..(kumartaen iloisesti).— Nyt, herra evesti!…(katsottuaan pitkään Burmeisteriin)… Vaan mikä!.. Eikö nyt ole ilon päivä?(katsoo ympärillensä, näkee Bartholdon ja Annan ja säikähtyy).— Ah! — Anna! Bartholdus!
(Myös toiset naiset osoittavat suruansa).
Jöns Barrus (astuen esiin).
Oi Herran päivät!(Hän jää seisomaan kädet ristissä).
Kaarle Olavi (tarttuu Amalian käteen. Hiljaan, mutta vilkkaasti Amalialle)
— Pitäisitkö minusta enemmän, Amalia, jos näkisit minun tuollaisena, verisenä, kaatuneena?
Amalia (Katsoen hämmästyksellä Kaarleen).
Sitte kuolisin, jos sinäkin Kaarle…
Kaarle Olavi (keskeyttäen).
Hyvä… Jos olisit suonut minun tuollaisena näkeväsi — niin olisit mun pian sellaisena saanut nähdä!
Anna (kyyneleissä).
Amalia kulta! Anna minulle yks' seppele! —(Saatuansa Amalialta seppeleen polvistuu hän Bartholdon viereen ja silittää hänen hiuksensa pois otsalta).— Oi armaani! kuinka vaalea on otsasi ja kylmä! Suo minun tehdä tämä rakkauden osoitus sinulle — suo särjettyjen kukkain toinen toisiaan suudella!(Hän seppelöitsee Bartholdon).— Ja nyt jäähyväiseksi yksi suudelma! — ensimmäinen ja — viimeinen!(Hän suutelee pitkään Bartholdoa ja jää sitte polvistumaan hänen viereensä).
Burmeister.
Yksi vaate vielä puuttuu tuohon kauniin kuolinpukuun. Se ei saa siinä puuttua! Hän toivoi itse sen vaipan alla nukahtaa — tahtonsa pitää täytettämän! — Mä viimeisen teen hälle kunnian.
(Hän ottaa suuren banérin ja peittää Bartholdon sillä, kuitenkin niin että hänen päänsä jää paljaaksi. Burmeisterin tätä tehdessä laskevat kaikki sotilaat muut vähemmät liput sekä aseensa alaspäin maata kohti).
Anna (hiljaan ja hellästi).
Niin lepää, lepää kultain rauhassaJa nuku levollisna haudassa!Jos joskus kuulet äänen kuiskaavan,Sun turpees alle tykös tunkeevan,Niin silloin rakkauttas muistuttelenJa lepoon päästäkseni toivottelen.Vaan koska muiston kukka surkastuuSun haudallas ja kuihtuu, lakastuu,Niin silloin, silloin lakastunut onJa rientää luokses — kultas onneton! —
(Esirippu laskeutuu).
End of Project Gutenberg's Bartholdus Simonis, by Evald Ferdinand Jahnsson