The Project Gutenberg eBook ofBartholdus SimonisThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Bartholdus SimonisAuthor: Evald Ferdinand JahnssonRelease date: August 23, 2005 [eBook #16584]Most recently updated: December 12, 2020Language: FinnishCredits: Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed Proofreaders Europe*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK BARTHOLDUS SIMONIS ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Bartholdus SimonisAuthor: Evald Ferdinand JahnssonRelease date: August 23, 2005 [eBook #16584]Most recently updated: December 12, 2020Language: FinnishCredits: Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed Proofreaders Europe
Title: Bartholdus Simonis
Author: Evald Ferdinand Jahnsson
Author: Evald Ferdinand Jahnsson
Release date: August 23, 2005 [eBook #16584]Most recently updated: December 12, 2020
Language: Finnish
Credits: Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed Proofreaders Europe
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK BARTHOLDUS SIMONIS ***
Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe.
KirjoittanutEvald Ferd. Jahnsson.
Ensimmäisen kerran julkaistu 1881.
BURMEISTER, evesti.BARTHOLDUS SIMONIS } lukiolaisia.KAARLE OLAVI }JÖNS BARRUS, porvari Wiipurissa.FLASCHENDORFF, ravintolan isäntä.GERBERT.ANNA.AMALIA.Maisteri ALCMANNUS.PRIITA PÖYRIÄINEN, vanha porvarin leski.Lukiolaisia, Porvareita, Naisia ja Sotureita.
(Tapaus on Wiipurissa Heinäkuulla v. 1656.)
Näyttämö kuvaa: kapeaa rannikkoa. Vasemmalla näkyy osa Wiipurin kaupungin muurista, joka tässä tekee polven. Muurissa portti ja portin molemmilla puolin muurin päälle rakennettu ampumatorni. Kauemmas vasemmalle näkyvät muurien ylitse ylikerrat Wiipurin linnasta, jonka ikkunat ovat valaistut. Oikealla ja takana meren pinta. Rannalla, vastapäätä porttia, suurenmoinen vene, jonka mastossa liehuu Ruotsin lippu.
Anna, Bartholdus Simonis ja Jöns Barrus.
Anna (tulee hiljaan hiipien vasemmalta, varovasti katsoen eteensä).
Jöns Barrus (seisoo kivääri olalla vallilla ampumatornin takana, niin ett'ei hänen ensinkään sovi nähdä mitä tässä kohtauksessa tapahtuu).
Bartholdus Simonis (upsierin hattu päässä ja miekka sivulla, mutta muutoin siviilimiehen puvussa, seuraa Annan jälkiä. Vähän ennen kuin Anna on ehtinyt portin kohdalle huudahtaa Bartholdus hiljaan):
— Anna!
Anna (pysähtyy säikähdyksestä ja katsoo taaksensa)
— Bartholdus!
(Katsovat hetken toinen toisiinsa.)
Bartholdus Simonis.
Kuinka sinä, Anna, näin myöhään olet ulkona ja ihan yksin?
Anna.
Yö oli niin tyyni ja kaunis … taivas sinertävi niin merkillisen kirkkaana… En saanut lepoa kammarissani… Mutta sinä Bartholdus?
Bartholdus Simonis.
Näin sinun tuolta linnan ikkunasta(viittaa kädellänsä linnaan, josta silloin tällöin kuuluu soitannon ja hurra-huutojen ääntä)enkä voinut hillitä sydäntäni, joka minua käski käymään sinun luokses… Nyt, Anna, pitää sinun antaman minulle se ratkaiseva vastaus, jota olen pyytänyt sinulta: jos alati tahdot olla minun? Sallimus itse saattoi sinun puheilleni!
Anna (arasti).
Vastaus? Ei puhuta siitä asiasta, Bartholdus!
Bartholdus Simonis.
Älä kiellä, Anna! Elämäni kohtalolle tahdon täyden selvon! Paljon selkenivät ajatukseni tuolla linnassa, kuullessani Burmeisterin ylevät sanat ja vastaan-ottaissani häneltä tämän miekan. Mutta tyystin katsoen on kuitenkin kaikki minulle epäselvänä siksi että saan tuon toivotun vastauksen sinulta… Se on oleva valkeuden valo taikka pimeyden pimeys onnelleni!
Anna.
Mitä sinä miekalla? Sopiiko papiksi pyrkivän kantaa miekkaa?
Bartholdus Simonis.
Ei — mutta minä olenkin nyt sotilas. Vaan anna minulle vastaukses Anna! — Taikka voisiko tuo olla sinulle vaikeata? Etkö muista mitä jo lapsuudessas sanoit minulle? Vuosi vuodelta kerroit sitte saman sanoman: että minä olen sinun sydämellesi rakas.
Anna.
Se oli lapsuudessani.
Bartholdus Simonis.
Lapsuudessasi? — Onko siitä tuskin kuukautta kulunut kuin kuiskasit minulle samaa?
Anna.
Se oli silloin.. — Silloin rakastin sinua.
Bartholdus Simonis.
Silloin! — Mutta nyt? Olisitko tämän viime kuukauden kuluessa luopunut rakkaudestas? Et kuitenkaan? —
Anna (on vaiti ja katsoo maahan).
Bartholdus Simonis.
Vastaa Anna! — Mutta älä vastauksellas vuodata kuoleman myrkkyä sydämeeni! — Etkös enää rakasta minua?
Anna.
En… En taida sinua rakastaa, Bartholdus!
(Hän kiiruhtaa takaisin vasemmalle.)
Bartholdus Simonis ja Jöns Barrus.
Bartholdus Simonis (katsottuaan pitkään Annan jälkeen).
Hän ei enää rakasta minua! Haa! Parempi on minun levätä tuolla aaltojen helmassa kuin elää ilman hänen rakkauttansa … — minä onnen heittämä! —(Hän astuu tulisesti muutaman askeleen rantaa kohti, pysähtyy sitte äkisti, painaa otsansa käsiinsä ja jääpi siihen asemaan muutamaksi hetkeksi. Soittoa kuuluu linnasta.)— … Mutta tuo soitto, joka kuuluu linnasta … mitä puhuu se minulle? — Eivätkö nuo säveleet muistuta minua tehdystä valastani? Eivätkö ne kuiskaa, että elämälläni on jalo päämaali jäljellä, vaikka heittikin Anna rakkautensa? — Oi! pyhä synnyinmaa! Sinulle täst'edes kokonansa tahdon elää! Sinä olet se morsian, jok'et petä! —
(Viime sanoja sanoessaan on hän käynyt niin paljon oikealle, että Barrus näkee hänen).
Jöns Barrus.
— Halloh! — Kuka se siellä on? —
Bartholdus Simonis.
— "Kuningas Kaarle Kustaa ja Wiipurin kaupunki!" — Eivätkö ne ole tunnussanat tänä yönä, itse Burmeisterin antamat? —
Jöns Barrus.
Ovat kyllä, mutta kukapa se sitte on?…. niin ikään tarkemmin selitettynä? —
Bartholdus Simonis.
Hyvää yötä! Ettekö te tunne minua herra Barrus? — Bartholdus Simonis, teidän talossanne kolme vuotta asunut.
Jöns Barrus.
No hiisi vieköön poika! Sinäköhän siellä tapas mukaan käyt mietiskelemässä ja vanttiseeraamassa taikka mitenkä sitä oikeastaan sanotaan! Luulin sun olevan linnassa. Eikö siellä enää Burmeisterin olut virtaa, koska sieltä yhä vielä kuuluu pelin ja soiton ääntä?
Bartholdus Simonis.
Virtaa kyllä — vaan ei minulle. Minä sain jo tarpeeksi. Ahtaalta tuntui minusta ilma siellä, en saanut kauemmin rauhaa, vaan läksin tänne avaran taivaan alle tätä ihmeen ihanaa ilmaa ihailemaan!
Jöns Barrus.
Älä sano "ihmeen ihana", poika! Tämä yö on yhtä ikävä ja kolkko kuin aika yleensä. Ohhoh! mitkä ajat! Mitkä synkät, levottomat ajat! Vihollinen on taas maassa mellastamassa, taas uhkaa hän tätä maamme etuvarustusta Wiipuria — joka, Jumala paratkoon, tätä nykyä on hyvin huonosti varustettu! mutta meidän maan omat sotilaat ovat maasta pois — kuninkaan luona, tiesi missä, mutta varmaankin kaukana.
Bartholdus Simonis.
Älkää surko, herra Barrus! Onhan meitä miehiä täällä Suomessa tarpeeksi asti maatamme suojelemaan! Tekin esimerkiksi — ja minä; ai'onpa minäkin näyttää, ett'ei Jumala turhaan ole luonut minulle kaksi vahvaa käsivartta ja sykkivää sydäntä rintaani!
Jöns Barrus.
Sinä poika! Älä sekoita joutavia näin tärkeään asiaan! — Ohhoh mitkä ajat kuitenkin! Vanhan rehellisen porvarin, niinkuin minun, pitää nyt yöt päivät vartioita muurilla taikka parannella Wiipurin vanhoja, lahonneita valleja ja sotavarustuksia, — ja päälle päätteeksi antaa viimeiset ropot ja tavarat kruunulle! — Jos sinulla on hevonen — sitä kohta tarkastetaan … kaikin puolin tarkastetaan. Jos kelpaa; — annappas pois rakuuna-hevoseksi! Jos ostat uuden — anna taas pois! Vanhan saat takaisin, jos on se jostakusta syystä joutunut riviöksi, niin ett'ei enää kelpaa muuksi kuin suden paistiksi! — Sattuu löytymään verkaa puodissas — no se pitää maksutta, tuon tyhjän, tyhmän kretiitin nojassa jätettämän kruunulle vaatevaroiksi! Voi, hukka perii minun ja muut köyhät kauppiaat! — Lähde poika rukoilemaan Jumalalta parempia aikoja!
Bartholdus Simonis.
Parempia aikoja! Eikö tämä aika surullisuudessaan ole ihana ja jalo aika? Eikö se anna jok'ainoalle, vieläpä köyhimmällekin suomalaiselle tilaisuutta osoittamaan vilpitöntä isänmaan rakkautta, eivätkö kunto ja miehuus nyt pääse esille, jalot mietteet ja jalo tahto näkyviin? Älkää siis vaikeroitko, Herra Barrus! — Ne alttiiksi antamanne korkealle kruunulle ja kuninkaalle, joista äsken puhuitte, ne ovat mitä ihanimmat ja kauniimmat lahjat isänmaalle! Iki-iloa ne tuottavat sille ja teille itsellenne kunniaa ja siunausta! — Nuo vaivanne muureja vartioitessanne ja valleja korjatessanne, ne kaunistavat teitä ja tulevaisuus suopi teille ja kaikille hartaille isänmaan ystäville kiitollisuuden lakastumattoman seppeleen palkinnoksi. Eikö se ole jalo palkinto, herra Barrus? Eikö sellaisen palkinnon edestä voisi tehdä vaikka ihmeitä?
Jöns Barrus.
Sinä tosin et puhu väärin, nuori ystäväni, mutta pelkään toki, että pääsi on pyörähtänyt paikaltaan! Jätä sellaiset mietteet! Sinä olet vielä lapsi!
Bartholdus Simonis.
Älkää sanoko niin! Enkö ole nähnyt vuosikausia yhdeksäntoista laskevan ijankaikkisuuden hautaan, enkö sillä ajalla ole kerjennyt yhtä ja toista näkemään, ehtinyt yhtä ja toista oppimaan, muun muassa tuonkin jalon opin, että kuin äiti Suomi on vaaroilta piiritetty, silloin on jokaisen Suomalaisen velvollisuus käydä häntä suojelemaan!
Jöns Barrus.
Pikamielinen nuorukainen! Ryhdy taas — se on mun neuvoni — kirjoihin, jotka te sodan vimmasta vimmatut lukio- ja koululaiset heititten itsellenne ja maallemme vahingoksi. Minä tiedän, että isäs aikomus oli saada sinusta pappi. Hurskasta Herran palveliaa hän sinusta toivoi — muista se! — Minäkin olen sinun niinkauan tuntenut, että minussakin on syntynyt toivo elää siksi, kunnes kuulen sinun puusäkissä pauhaavan.
Bartholdus Simonis.
Pappi! Pappia ei minusta konsanaan synny, siksi en sovi — ja kirjat olen nyt heittänyt ikuisiksi ajoiksi. En kirjoissa löytänyt sitä nestettä, jota mieleni himosi eivätkä kirjalliset viisaudet viihdyttäneet aaltoilevaa sydäntäni!(tarttuu miekkaansa.)— Tässä on se kirja, joka tästälähin on oleva seuraajani, mihin menen, kussa kuljen! Itse evesti Burmeister antoi sen minulle. Väkevästi niinkuin ukkosen jyske kajasivat tämän jalon linnanherran sanat korvissani, ne tunkivat sydämeni pohjaan ja sytyttivät tunteideni tulen leimuamaan ja minä vannoin kantaakseni tätä miekkaa kunnialla ja rehellisesti. Samaten teki kaksitoista kumppaliani, joita samat tunteet viehättivät kuin minua. — Minä en enää ole mikään lukiolainen, herra Barrus, en lapsi, vaan vannonut soturi — vänrikki Bartholdus Simonis! —
Jöns Barrus.
No Jumala paratkoon, mitä kuulen! Onko mailma peräti väärin puolin? — Kyllä tuo Burmeister jalo sotilas on — sitä ei käy kieltäminen — ja kyllä sotilaita tähän aikaan tarvitaan, mutta emme ilman pappeja kuitenkaan voi tulla toimeen! Pitäisi hänen ajatteleman että köyhä ja syntinen sielumme ennen kaikkia tarvitsee ravintonsa!(Aurinko nousee ja valaisee näyttämön)— Vaan jo nousee aurinko.
Bartholdus Simonis.
Se on toivon aurinko minulle! Yhtä kauniisti kuin se nyt kultaa lahdet ja rannikot tuolla, on se myös kultaava minun tulevaisuuteni — olkoon sitte kunnian taikka veren purppura-värillä!
Jöns Barrus.
Nyt avaan käskyjen mukaan portin. — Burmeisterilla on varmaan tuolla veneellä joku erityinen tarkoitus, koska pääsö siihen pitää olla vapaa auringon noustua. — Siis portti auki!(Hän menee alas muurilta, avaa portin ja lähestyy Bartholdoa).— Hyvä vänrikki Bartholdus — minä olen teistä toivonut pappia, mutta koska se toivo nyt meni hukkaan — niin tulkoon teistä kelpo kenraali!
Bartholdus Simonis.
Olkoon menneeksi — kiitos toivotuksestanne vaikka vähempäänkin tyydyn! Ei rinnassani tällä hetkellä löydy muuta toivoa, kuin se että pian saisin taistella, näyttääkseni ett'en ole huonompi heitä, jotka sankarkuninkaamme seurassa käyvät urhoitten ja voiton loistavaa tietä! —
Jöns Barrus.
Puheenne kyllä kuuluu kauniilta, mutta olisi toki tuo jalo kuninkaamme voinut pitää vähän parempaa huolta tästä Wiipurin kaupungista ja ajatella, että…
Bartholdus Simonis (keskeyttäen).
Hänkö ehtisi kaikkia ajattelemaan! Voitteko pyytää sitä? Eikö tuhannen painavampaa tointa raskauta hänen mieltänsä! Ja mitä huoleen tulee — eikö hän kaupungista pitänyt huolta, kuin jätti sen itse kaupunki-miesten suojeltavaksi? — Vai kuninkaanko olisi pitänyt tulla tänne teidän vaimojanne, lapsianne ja tavaroitanne vartioitsemaan? Hänenkö teidän vallejanne olisi pitänyt korjata ja parannella teidän huoletonna ollessanne? Ken uskaltaa vaatia sellaista? — Herra Barrus! Kuningas ei milloinkaan olisi voinut tehdä jalommin kuin hän teki. Eikö hän selvästi kirjoita, että hän "vakaasti luottaa tämän kaupungin porvarien isänmaallisuuteen niinkuin kelpo miesten ainaki?"
Jöns Barrus.
Totta puhut, nuori ystäväni; ihan niin hän kirjoitti. Jumala siunatkoon jaloa kuningasta Kaarle Kustaata! Hänestä ei ole muuta kuin hyvää sanomista ja kuumassa hän lienee tänäkin hetkenä! — Hm … kyllä kai hän teki mitä taisi. Eikä hänen luottamuksensa meihin Wiipurilaisiin pidä tuleman häpeälle — sen vakaasti uskallan sanoa! — Peijakas sentään! Minä tosin jo olen tullut vanhaksi, mutta kuitenkin voin valvoa, vartioita syntymäkyläni vallilla yhden, vieläpä useammankin viikon! Enkä luulisi liioin vapisevani, vaikka vihollisen silmänterääkin pitäisi katsoa…. Mutta toisesta asiasta toiseen…(Salaan Bartholdolle).— Jos oikein olen älynnyt, niin ei tämä nuori soturi katso aivan kylmäkiskoisesti tuota pormestarimme kaunista Annaa? He .. he … he…. Tuon uuden pormestarimme tytärtä?… Minä tarkoitan pormestaria N:o 3.
Bartholdus Simonis (punastuen).
Mitä puhuttekaan? Tiedätte … se tahtoo sanoa …. olette ehkä kuulleet Annan ylpeydestä kerrottavan?… Hän tuskin katseleekaan aatelittomia nuorukaisia!
Jöns Barrus.
Mutta te sen sijaan katselette häntä oikein mielellänne. He … he…
Bartholdus Simonis.
Mistä syystä niin arvelette?
Jöns Barrus.
Ovatpa minulla silmät, vaikka ovatkin vanhat! Kun tuo korea, ihana neiti Anna tuli puotiini joitakuita kauniita Saksan kankaita ostamaan, taikka milt'ei ostamaan, niin kuitenkin silmäilemään, ja sinä, nuori sankarini, samassa satuit kulkemaan ohitse, enkö nähnyt mitkä tuliset silmäniskut loit — Saksan kankaihini! He! he!… he!..
Bartholdus Simonis.
Te olette erhettynyt, herra Barrus!
Jöns Barrus.
Aivan olenkin, sillä varmaan arvelin, ett'eivät minun Saksan kankaani teitä, nuori herrani, paljon viehättäneet! He! he! — Taas kirkossa kuin istuitte — enkö huomannut kuinka silmänne tulta leimahtaen….
Bartholdus Simonis (keskeyttäen).
Kirkossakin olette erehtynyt, herra Barrus!
Jöns Barrus.
Ehkä olenkin, mutta tuo verekäs väri teidän poskillanne kuitenkin todistaa, ett'en olekkaan erhettynyt. No olkoon sen asian laita miten tahansa! En pyydä sekaantua nuorten ihmisten sydämen asioihin. Sen vaan tahdon sanoa, että tuo nuori, ihana Anna viime aikoina…(keskeyttää lauseensa teeskennellyllä yskällä).
Bartholdus Simonis (äkisti).
Mitä hänestä? Oletteko…(keskeyttää lauseensa. Hetken kuluttua, huolimattomasti)— Jos teitä miellyttää puhua hänestä, niin puhukaa vaikka enemmänkin!
Jöns Barrus.
Josko minua miellyttää … teille se on yhden tekevä? Eikö niin?
Bartholdus Simonis.
Aivan!
Jöns Barrus.
Niin .. tietysti onkin! — Mutta sen nyt tahdon sanoa, että tuo nuori Anna viime aikoina on paljon muuttunut. Mikä hänellä lienee vaivana? Öillä kuin vallilla vartioitessani katselen sinne tänne, olen usein ihmeekseni nähnyt hänen ulkona ypö yksinänsä katuja ja — mikä merkillisintä! — kaupungin etuvarustuksia kiertämässä. Päällepäätteeksi näyttääpi hän aina niin levottomalta juur' ikäänkuin pelästynyt kyyhkyinen ja vavahtaa kuin lintu pienimmästäkin hälinästä —(lyö Bartholdoa ystävällisesti olkapäähän).— Pitäkää, jos mahdollista, häntä silmäinne alla! Te ymmärrätte, nuori ystäväni, sellaiset asiat paremmin kuin minä vanha kantopehko!
(Hän menee portin lävitse kaupunkiin).
Bartholdus Simonis, jälkeenpäin Anna.
Bartholdus Simonis.
Haa! — Mitä kuulin! — Se ei siis ollutkaan sattumuksesta kuin hänet kohtasin näin sydänyöllä! — Mutta mitä merkitsevät nämät hänen kummalliset retkensä, mitä tarkoittanee hän niillä?… Ihanteleeko hän luonnon kauneutta? — Eikö ole luonto säteilevän auringon loistaessa suloisempi, miellyttävämpi kuin yösydämellä?… Vaeltaako hän raittiin ilman nautinnassa? Eikö raitista ilmaa löydy muurien sisäpuolla, ett'ei hänen pelon ja pelästyksen omana tarvitse hankkia sitä ulkopuolla kaupunkia? — Taikka etsiikö hän yksinäisyyttä? Eikö hänellä yksinäisyyttä ole kodissansa tarjona? — Ei! ei! Hän ei etsi yksinäisyyttä, vaan päin vastoin…(katsoo oikealle)— .. Mutta mikä kahina tuolla! — Haa!Hänse onkin, joka siellä tulee vaaleana kuin talven vaippa ja levottomana kuin murhamiehen mieli! Nyt tahdon noudattaa Barrus ukon kehoitusta…
(Hän vetäiksee portin holviin. Anna tulee oikealta pitkin vallin juurta epävakaisilla askelilla, katsellen levottomasti ympärillensä).
Anna.
Pian jo lähestyy aika, jona meidän piti toinen toisemme kohdata…Aurinko jo kohoaa puitten latvoille…
Bartholdus Simonis (itsekseen).
— Kohdata jonkun! Hänellä siis on liittolainen… Sitä aavistin.
Anna.
Onnen sattuma auttaa minua. — Portti on auki, avain on suulla. Mun pitää tehdä hänelle mieleksi.(Hän on lähestynyt porttia ja ottaa avaimen pois suulta).Tässä siis on se välikappale, joka on tuottava selkoa onneni salaisiin kohtaloihin! — Oi Jumalani, kuinka sitä hetkeä odotan!
Bartholdus Simonis (itsekseen).
Hän otti avaimen portista! Mikä lieneekään tarkoituksensa näin eriskummallisella työllä?
Anna.
Lupaukseni täytän… Hänelle sen annan.. Onneni riippuu siitä, että hän saa tämän avaimen… Nyt ilmaisee hän minulle salaisuutensa ja sanoo kuka hän on.
Bartholdus Simonis.
Kaupungin portin avaimen antaa hän eräälle miehelle, jota hän ei edes tunne! Haa! — kauhea aavistus heräjää rinnassani!
Anna (katsoo sattumalta portin holviin, huomaa Bartholdon ja peräytyy säikähdyksissä).
Bartholdus Simonis (tulee esiin ja katsoo syvästi Annaan).
Anna (itsekseen).
Bartholdus taas askeleitani väijymässä!(Ääneensä, pilkaten).— Te herra Simonis! Onko teistä tehty portin vartia?
Bartholdus Simonis.
Anna parka!
Anna (ylpeästi ja vihaisesti).
Soo! Minäkö parka teidän edessänne! Ylpeytenne nousee virkanne ja pukunne kanssa!
Bartholdus Simonis.
Anna parka! En voi olla sinua surkuttelematta!
Anna.
Te … surkuttelette — minua! Onpa se ylen armollisesti tehty teiltä, herra Simonis! Voisipa luulla, ett'ei teinin haarasäkki milloinkaan ole roikkunut teidän selässänne ja tuskin voipi ajatella, että tuollainen porttisankari on syönyt armoleipää isäni pöydältä!
Bartholdus Simonis.
En olekkaan syönyt armoleipää, Anna! Rehellisesti tein työtä ruokani edestä eikä ollutkaan mikään helppo työ saada sivistyksen siemenet juurtumaan teidän veljenne mieleen sillä tietänette, neiti Anna, ett'eivät hänen järkensä ja ylpeytensä ole yhden puntarin punnitsemat.
Anna (katsoen vihalla ja ylpeydellä Bartholdoon).
— Kerjäläisparjaaja!
(Hän kääntyy pois ja aikoo mennä portista sisään).
Bartholdus Simonis (estää Annaa menemästä).
— Ei askeltakaan Anna. — Minä kiellän sen!
Anna.
Minkä arvon nojaan pystytätte kieltonne? Portin-vartianko?
Bartholdus Simonis.
Tehdyn päätökseni nojaan!
Anna.
Minkä päätöksen olette sitte tehnyt? Hyvin taitaaksenne läksynne vai minkä? — Vaan se on totta! Te ette enää olekkaan lukiolainen. Ha! ha! ha! — Tuo tupsuhattu ja tuo miekka teidät muutti soturiksi! — Vaan päätöksenne?
Bartholdus Simonis (vakaasti).
Olen päättänyt estää sinua, Anna, menemästä kadotuksen kitaan, suureen onnettomuuteen joutumasta.
Anna.
Teillä on vallan armelias mieli, herra Simonis, ja päätöksenne on hyvin kaunis, mutta, surkuteltavasti kyllä, aivan tarpeeton!
Bartholdus Simonis.
Se ei ole tarpeeton! Säälittä en voi nähdä, ettäs umpisilmin käyt jonkun kunnottoman hylkiön toimia!
Anna.
Käyn kunnottoman hylkiön toimia! — Pyydän että jätätte tuollaiset soimaukset, herra sotilas, sillä ne koskevat kunniaani!
Bartholdus Simonis.
Minäkö soimaan sinun kunniatas Anna! Oi! että se olisikin vaan ollut soimausta!(Matalammalla äänellä)— Laskeeko se nuori nainen arvoa kunniaansa, joka yökaudet hiipii kaupungin katuja pitkin taikka — sitä pahempi — juoksentelee vallien ja muurien ulkopuolella?
Anna.
Ah!(Itsekseen)— Olisiko hän todella vakonut minua?
Bartholdus Simonis.
Sano, Anna, kuka on se hävytöin mies, joka sinua on pyytänyt varastamaan avaimet kaupungin porteista?
Anna.
Avaimet? Mitkä avaimet?(Itsekseen).— Olisiko hän senkin havainnut?
Bartholdus Simonis.
Sen avaimen, jonka äsken otit portista ja kätkit huivisi alle. Mikä on tarkoituksesi sillä?
Anna.
Vaikk'en ole teille, herra vänrikki, vastauksen velassa, niin tahdon kuitenkin sanoa, että isäni käski minun sen tuomaan hänelle.
Bartholdus Simonis.
Nyt et puhu totta, Anna! Isäs on ylen kunniallinen mies antamaan nuorelle tyttärellensä niin kelvottomia käskyjä!
Anna (harmissaan).
Olisko teillä jotakuta oikeutta vaatia minulta totuutta? Eikö ole se luonnollista ja kohtuullista, että lasken vähäsen pilkkaa sellaisen narrin kanssa, kuin te! —(Heittää avaimen porttia vastaan).— Tuon avaimen otin, ei kenenkään käskystä, vaan omaksi huvikseni satunnaisen mielikuvittelun johdosta!
(Hän aikoo mennä).
Bartholdus Simonis.
Älä mene! Minä estän sinua! Kuuleppas Anna: sitä miestä, joka pyysi sinulta kaupungin portin avainta, et tunne, vaikkas häntä rakastat.
Anna (katsoo maahan).
Bartholdus Simonis.
Jos on hän petturi taikka mikä lieneekään — sit'et tiedä! — Älä luule, että pyydän soimata sinua — minä vaan tahdon sinua pelastaa. Suo minun se tehdä! — Anna! — sinä olet kovin onneton! — Joku syvä murhe kalvaa sydäntäs… Matkustuksesi yöllä … epävakainen katsantosi … vaalea muotos … kaikki osoittavat sitä… Eikö kyynel tätä kertoessani tahtoasikin vastaan nouse silmiisi? Kerro salaiset kohtalosi minulle! Minä toimitan niihin selvon taikka, jos tarvis on, hankin sinulle koston!
Anna (epävakaisella äänellä).
En tarvitse kenenkään apua … enkä kerro…
Bartholdus Simonis.
Kerro kuitenkin, kerro pian Anna, ennenkuin tuo vene, joka kiertää niemuksen ympäri, ehtii tänne!
Anna.
Vene?
Bartholdus Simonis.
Vastaa Anna kiireesti! Sillä on silminnähtävästi aikomus laskea rantaan tässä…
Anna (hämmästyksellä katsoen ulos merelle).
Jumala armahtakoon! — Se on hän!
Bartholdus Simonis.
Siis on hän tuossa veneessä sinun onnettomuutes syy ja alku! — Haa! —
Anna (ottaa valkoisen nenähuivinsa ja alkaa viitata sillä).
Bartholdus Simonis (tarttuu Annan käteen ja estää häntä viittaamasta).
— Sinä et saa viitata!
Anna.
Miks'en saisi… Päästä minut irti vallaton!
Bartholdus Simonis.
Sinä et saa viitata, sanon minä! — Haa! Sinä pelkäät, että näkisin tuon sinun rakastajasi Oletko kuullut Tarpeijasta kerrottavan, Anna?
Anna.
Mitä tarkoitat?
Bartholdus Simonis.
Tuo Tarpeija oli nainen niinkuin sinä — ja hän petti Roomin kaupungin sen vihollisille! — Joko ymmärrät?
Anna.
En… Vaan laske minut!…
Bartholdus Simonis.
Niin kuule enemmän. Tuo sinun rakastajas, joka vaatii sinulta kaupungin portin avainta — ei voi olla muu kuin maamme vihollinen!(Työntää Annan pois tyköänsä).— Viittaa nyt jos tämän kuultuasi vielä mielit!
Anna (raivoissaan).
Herra vänrikki! — Te olette kehno vakoja, mutta vielä kehnompi parjaaja!(Juoksee portista sisään).
Bartholdus Simonis.
Voi häntä onnetonta!
Anna (on noussut ylös muurille ja viittaa sieltä).
Bartholdus Simonis.
Hän petti minut! Hän on mielipuoli! — Alas muurilta houru!(Kiiruhtaa portista sisään).
Anna (yhä viitaten).
Hän ei huomaa! Jumala saattakoon häntä huomaamaan! Ah! — Nyt kääntää vene! — Voitto! Voitto!(Hyökkää alas muurilta vasemmalle samassa kuin Bartholdus oikealta ehtii ylös).
Bartholdus Simonis (katsellen Annan jälkeen).
Tuolla hän nyt juoksee hapset hajallansa! Tässä on joku suuri petos ja kavaluus toimessa, mutta minä tahdon olla varoillani!
(Hän istuu miettien muurille. Kaarle Olavi tulee portista).
Bartholdus Simonis ja Kaarle Olavi. Myöhemmin muutamia Sotureita.
Kaarle Olavi (katsottuansa ympärillensä).
Hoi! Bartholdus! Oletko täällä jossakin?
Bartholdus Simonis.
Täällä olen!
Kaarle Olavi.
Niin tule alas tänne luokseni! Saatpa kuulla oivallisia uutisia! Kun läksit niin kiireesti linnasta, jäit niitä kuulematta.(Bartholdon tultua).— No, hyvää huomenta, kunnon veikkoni! — Hiisi vieköön, kuinka mun on lämmin! Olen juossut kuin kasakki-hevonen kaikkialla sinua hakemassa! Vihdoin tapasin tuon porvari-heittiön Barruksen ja hän sanoi kohdanneensa sinun täällä. — Bartholdus veikkoni! Eikö ollut komea kesti tuo Burmeisterin meille laittama? Hyvää olutta ja hyvää viiniä todellakin! Olisi noita kemuja vaan kestänyt viikonkin päivät perätysten! — Miltä tuntuu sinusta Bartholdus ollaksesi upsieri? — Minä olen kuin toinen ihminen! Oi! pater omnipotens! kuinka iloitsen päästyäni vapaaksi ihmiseksi! — Tiekkös veikkoni — sivunmennen juoksin pikimältänsä kotia ja paiskasin kirjahyllyni kumoon. Hih! mikä hälinä siellä nousi, kuin isä Cicero ja muut patres Latinorum et Graecorum ihmetellen pudota putpottelivat pitkin lattiaa! — Mutta tanssitaanpas!
(Hän tarttuu Bartholdoon ja kiertää hänen muutaman kerran ympäri).
Bartholdus Simonis.
Annappas mun olla rauhassa puoleton! ja kerro kerrottavat uutiset.Ovatko ne tärkeätäkin laatua?
Kaarle Olavi.
Mitä tärkeintä! oikein tärkeätä in superlativo gradu… Me pääsemme tuleen, pääsemme luultavasti jo tänään.(Heiluttaa hattuansa).Eläköön Burmeister, joka kaikki meille hyvin toimittaa! — Mutta saakeli soikoon eikö minun ole jano! Kömpelö olin, kun en linnasta lähteissäni ottanut haarikallista olutta myötäni!
Bartholdus Simonis.
Mutta uutiset — selitä selvemmin!
Kaarle Olavi.
Kuule siis paksupää, asinus et asinarius, niinkuin tuon siunatun maisteri Alcmannuksen kaunis tapa oli puhutella minua. Kuule ja iloitse! Kohta sinun mentyäsi linnasta tuli sinne vaahtisen ruunan seljässä kulkenut kuriiri, joka ilmoitti että vihollinen on saapunut Raudun kirkolle taikka johonkin sinnepäin. Kohta päätti Burmeister, että hän, sinä ja minä ja joukko muitakin kelpomiehiä — ipse, tu, ego et alii celeberrimi viri — niin, että me lähdemme sinne antamaan vihollisille vähän tupakan-tulta. Hän ottaa, tuo kunnon Burmeister, kaikki lukiolais-vänrikit kanssansa, pait Ericin, joka jää linnaa ja kaupunkia suojelemaan…
Bartholdus Simonis.
Lähteä Wiipurista!(Itsekseen).— Nyt ennenkuin olen päässyt Annan salaisuuden perille. Se on mahdotointa!
Kaarle Olavi.
Mutta sinä et iloitse, vaikka julistin sinulle näin ylen suloisen sanoman! — Voisipa luulla, ettäs pelkäät mennä vihollisia vastaan! Vaan sit'et kuitenkaan tee?
Bartholdus Simonis.
Ha! ha! Minäkö pelkään? Koska tulitkaan tuntemaan minua siltä kannalta?
Kaarle Olavi.
En luullutkaan sinua pelkuriksi! Kunniallani voin taata, ett'en luullut sinua siksi! — Vaan sanoppas mitkä syyt estävät sinua iloitsemasta?
Bartholdus Simonis.
Niistä en voi antaa minkäänlaista selitystä sinulle. Sen vaan sanon, että tällä kertaa mieluisemmin jäisin Wiipuriin.
(Muutamat rakuunat tulevat. Tehtyänsä sotaisen kunnia-osoituksen Bartholdolle ja Kaarlelle menevät rakuunat veneesen ja alkavat panna sitä kuntoon).
Kaarle Olavi (vastattuansa hyvin lystillisellä tavalla rakuunain tervehdykseen).
— Saakeli soikoon, kuinka on hupaista olla upsierina! Peijakas, mitkä lystilliset ja mukavat temput! — Me Herkule! tää on oivallista! — Mutta et sinä sittenkään iloitse! — Etkö iloitse, jos vielä kerron sinulle, että Burmeister kapteini Udnyn komennon alla jo lähetti ratsuväen ja vähän jalkaväkeä matkalle ja että hän, minä ja sinä ja muu taapikunta — kuule Bartholdus,taapikunta, johon me molemmat kuulumme, lähtee muutaman hetken perästä tuolla veneellä merta myöten.
Bartholdus Simonis.
Muutaman hetken perästä!(Itsekseen).Täytyykö minun siis jättää hänet hänen oman onnensa nojalle!
Kaarle Olavi.
Niin aivan! Suoraan kuljemme lahdet halki, salmet poikki siksi että laskemme maalle ennen määrättyyn sopivaan paikkaan… Mutta mikä sinun on kun et voi olla iloinen, Bartholdus?
Bartholdus Simonis.
Kyllä siitä iloitsen, että tuo suloinen hetki lähestyy, jona kotimaatani saan puollustaa ja ehkä vertakin vuodattaa sen edestä — mutta muutamat toiset seikat saattavat mieleni karvaaksi.
(Flaschendorff tulee ähkäen).
Edelliset ja Flaschendorff.
Kaarle Olavi (itsekseen).
Hiisiko tuon Flaschendorffin tänne lähetti! —
Flaschendorff.
Gute morgen, hyvät herrat! Onko tosi, ett' herra' tuota pikaan lähtee sotaan, oikein tosi — ulos-sotaan?
Kaarle Olavi.
No mitäs jos olisikin se totta?
Flaschendorff.
Sodass' pian koolee, kaatuu!
Kaarle Olavi.
Siin' olette oikeassa.
Flaschendorff.
Pää poikk'!
Kaarle Olavi.
Kyllä sellaistakin voipi tapahtua. On joskus niin tapahtunutkin.
Flaschendorff.
On! On! Usein on huomattu niin tapahtua…
Kaarle Olavi.
Mutta voihan sieltä myös hengissäkin päästä kotia! —
Flaschendorff.
Hyvin epätietoist'! — Vihollisell' paljo miekkoi ja kuuloi! Paljo kiväreit' ja painettei!
Kaarle Olavi (Koomillisella totisuudella).
Ja paljo rumppui ja huilui…
Flaschendorff.
Aivan oikein — niit' mööskin! — Mutta se pikku rätinkimme, herraOlavi!
Kaarle Olavi.
Jättäkäämme siitä turhasta puhumatta!
Flaschendorff.
Ei! ei! Siitä juur' puhuta!
Kaarle Olavi.
Nyt on meillä niin paljon tärkeämpää ajateltavana! —
Flaschendorff.
Se asia hyvin tärkeä minull', ett' makseta ennen sotamenemist'.
Bartholdus Simonis (Itsekseen).
Minun pitää mennä hakemaan joku ihminen, johon saatan luottaa ja jonka haltuun voin jättää suruisan salaisuuteni.(Hän menee).
Kaarle Olavi.
Bartholdus! Bartholdus! Älä jätä minua yksin tämän miehen kanssa! Minä olen hukassa!
Bartholdus Simonis (portin luona).
Pian tulen takaisin!(Menee).
Flaschendorff.
Herra Olavi! Maksaka pois se rätinki! kolmetoist' kupariploottu!
Kaarle Olavi.
Ei minulla ole rahaa, ei äyriäkään!
Flaschendorff.
Niin hakema raha, herra Olavi, pian hakema!
Kaarle Olavi.
Siitä ei syntyisi mitään, jos läksisinkin hakemaan! — Mutta nyt ei minulla ensinkään ole aikaa turhanpäiväisiin juoksuihin. Taskuni ovat tyhjän tyhjät, herra Flaschendorff!(Kääntää taskunsa nurin päin).
Flaschendorff.
Se on hyvin paha, hyvin hoolettava asia!
Kaarle Olavi.
Olkoon vaan, mutta isänmaan rakkautta löytyy povessani ja uskallusta taistelemaan ja kuolemaan teidän ja toisten edestä, vaikka ovatkin lakkarini tyhjät kuin Mierolan muorin ruoka-aitta.
Flaschendorff.
Minä en hooli isänmaanrakkaudest' eikä koolost', vaan rahast' minä hooli!
Kaarle Olavi.
Mutta voitte kuitenkin, hyvä herra, isänmaan rakkauden tunteilta liikutettuna, näin tärkeällä ajalla kuin nykyinen heittää tuonmoinen halpa seikka siksensä, jättäen rääkkäämättä niitä hetkiä, jotka ovat mitä painavimpia koko elämässäni!
Flaschendorff.
Mitä te hulluttele, herra Olavi! Isänmaa! isänmaa! Se maa minull' isänmaa, miss' jooda parhain, makseta hyvi.
Kaarle Olavi.
Ja sen rohkenette tunnustaa! Niin pitää teidän saaman totuutta totuutta vastaan! Pois tyköäni mies taikka vedän kalpani ja hakkaan sinun kunnottoman pääsi kahtia! Ja sen sanon — rahaa et saa! Jos taistelussa kaadun, niin tulevat ne kolmetoista kupariploottua oleman sinun kehno, vastenmielisesti annettu roposi kotimaalle tällä hädän ja tuskan aikana! Pois! —
(Tarttuu miekkansa kahvaan ja lähestyy uhaten Flaschendorffia).
Flaschendorff (peräytyen).
Ho-ho. Ho-ho!(Itsekseen, suutuksissa mennessänsä porttia kohti).Ja valloittako Venäläiset tämä kaupunk'! Minä olen kuull' ett' veneläis upser' joo hyvi ja maksa hyvi.(Pois).
Kaarle Olavi.
Taas hengitän kuin pääsin tuosta kiukkuisesta karhusta, joka vaatii minulta sellaista, jota minulla ei ole eikä tyydy siihen kuin minulla on! Ohhoh! Jo milt'ei ollut hän iloani peräti pilaamaisillansa noilla kirotuilla kupariplootuillansa!
(Sota-marsin ääntä kuuluu etäällä. Kaarle kuuntelee innostuksella. Sill'aikaa tulee porvari toisen perästä muurille seisomaan).
Kaarle Olavi.
Kas tuo on toista ääntä! Noitten samojen sävelten soidessa kävivät meidän maan jalot sankarit uskon pyhää sotaa Saksan maalla ja taistelivat .. voittivat! — Niiden soidessa tahdon minäkin taistella, voittaa taikka kuolla, sillä mahdotointa on niitä kuunnellessa peräytyä!
(Amalia, kukkaisvihkoja kädessä, tulee. Kohta hänen perässänsä toisia nuoria naisia, hekin kantaen kukkia ja kukkaisseppeleitä).
Kaarle Olavi, Amalia, muut naiset, rakuunat (veneessä) ja porvarit (muurilla).
Amalia.
Sinä näytät niin innostuneelta, Kaarle! Silmäsi leimuavat tulta ja kasvosi hehkuvat! —
Kaarle Olavi.
Voisinko olla innostumatta, armas kaunis serkkuseni.(Hän antaa äkisti suuta Amalialle).
Amalia.
Hyi Kaarle! Mitä sinä teet!
Kaarle Olavi.
Sen kuin tein tein innostuksessani! Suo siis minulle anteeksi armas serkkuni! — Kuuletko soitantoa? —
Amalia.
Miks'en kuulisi.. Ovatpa minulla varsinkin hyvät korvat!
Kaarle Olavi (Näpistäen Amaliaa korvaan).
Ja pienet ja kauniit kuin purppura — simpukat! — Mutta tuo soitto julistaa, että evesti Burmeister on lähtenyt linnasta. — Ja kuin on hän tänne ehtinyt, sitte serkkuni! Hei!
Amalia.
Niin sitte?
Kaarle Olavi.
Me lähdemme sotaan! Sotaan, Amalia, katselemaan kuinka luodit lentävät vinkuen niinkuin hyttyset kesätiltana!
Amalia.
Ja sinä voit olla niin iloinen! Minä olen juuri pakahtua murheesta..
Kaarle Olavi.
Miksi murehdit Amalia?
Amalia.
Siksi että lähdette kuoleman uhreiksi: sinä, Bartholdus, Aatu, Erkki ja ne toiset kaikki! Varmaan kuolisin surusta jos joku teistä kaatuu!(Kätkee kasvonsa käsiinsä).Voi! Voi! En uskalla sitä ajatellakaan! —
Kaarle Olavi.
Et kuolisi Amalia, vaan jos vähän itkisit, niin ne kyynelesi putoaisivat haudoillemme virvoittavina niinkuin kasteen helmet kukkien kruunuihin! Älä itke Amalia! En voi sinua nähdä surullisena.
Amalia.
Taidanko olla itkemättä, kuin ajattelen niitä iloisia hetkiä, joita me nuoret olemme yhdessä viettäneet tanssien ja laulaen.
Kaarle Olavi.
Jaa, ne olivat tosin suloiset hetket, Amalia! Ne hetket ovat muistoni ihanimmat timantti-päärlyt! Eläköön tanssi ja kaikki nuoret kauniit naiset!
Amalia.
Ja kuin nyt ajattelen, että kenties näen teidät viimeisen kerran .. voi! voi! —
Kaarle Olavi.
Ole surutta Amalia! Kallis maamme kutsuu meitä!
Amalia.
Miksi kutsuu se juuri teitä, minun nuoruuteni ystäviä! — kutsukoon toisia! Löytyyhän niitä vanhempiakin, jotka paremmin saattavat kuolla kuin te! Hyvä Kaarle! Älkää menkö ensinkään! Jääkää kotia!
Kaarle Olavi (hennosti nuhdellen).
Amalia! Amalia! Eikö meidän nuorten ole astuminen ensimäisessä rivissä? Eikö meidän veremme virtaa kerkeämmin ja eikö meidän sydämemme syki vilkkaammin kuin vanhusten? En toki tuntenutkaan serkkuani hänen viime sanotuissa sanoissansa! — Mutta onpa sinulla kauniita kukkia.
Amalia.
Anna anteeksi Kaarle, että äsken haastelin hyvin ajattelemattomasti; — niin ei olisi minun pitänyt puhuman!
Kaarle Olavi.
Se on sinulle tuhannesti anteeksi annettu Amalia kulta! Vaan anna minulle yksi kukka muistoksi — taikka kaksi. Toisen kätken sydäntäni vastaan — toisen lasken hattuuni!
Amalia.
Saat, saat, jos voit odottaa! Älä luule että me naisetkaan olemme niin tuiki ajattelemattomia, kuin nuoret herrat ehkä luulevat. Ovat isänmaalliset tunteet meidänkin rinnassamme liikkumassa. Uskotkos sitä?
Kaarle Olavi.
Sen tiedän!
Amalia.
Kuultuamme, että teidän nyt pitää lähteä sotaan — ja se tieto levisi ukkosen tulen nopeudella ympäri kaupungin — sanoimme näin toinen toisillemme: Nyt lähtevät meidän nuoret ystävämme sotaan, sotaan meidän kaikkien yhteisen äitimme kotimaan edestä. Me naiset emme kelpaa sotureiksi, mutta ehkä tuo ilahuttaisi meidän nuoria ystäviämme, jos menisimme rantaan heitä saattamaan. Nyt olemme Heinäkuussa, kaikki luonto vihannoitsee ja laaksoissa kasvaa niin paljon ja niin erinomaisen kauniita kukkaisia. Miks'emme siis voisi viedä heille jokaiselle pientä kukkaisvihkoa muistoksi. Sanottu ja tehty! —
Kaarle Olavi.
Oi! Olipa se oivallinen ajatus!(Naisille):Helena, Lisette, Cecilia ja mikä teidän kaikkein nimenne lienee, minä kiitän teitä! Tämä teidän ystävyytenne on tuottava meille uskallusta miehuullisesti ryntämään tuhansien kuolojen kitaan! Minä tahtoisin ilossani suudella, syleillä teitä kaikkia! Ja teitä kaikkia nyt syleilen syleissäni tätä ihanaa serkkuani!(Hän syleilee äkisti Amaliaa).
Amalia.
No Kaarle! Kaarle mieletön! Päästä minut!(Kaarle hellittää hänet).—Oletko riivattu! Mitä ajattelevatkaan nuo ihmiset tuolla vallilla! —
Kaarle Olavi.
Älä ole milläänsäkään Amalia!(välillä seisoville).Hyvät ystävät ja Wiipurin asujamet! Minä olen tällä hetkellä niin iloinen, että mielisin syleillä teitä kaikkia järjestänsä! Mutta kuin te olette siellä ylhällä muurilla ja minä täällä alhalla, niin syleilen sen sijaan taas tätä suloista serkkuani!
(Hän aikoo ottaa Amalian syliinsä, mutta Amalia juoksee nauraen pakoon. Myös toiset naiset nauravat. Äsken kuulunut soitanto on muutama hetki sitte vaiennut, mutta nyt kuuluu askelten kaikua lähellä porttia).
Kaarle Olavi.
Nyt tulee evesti Burmeister! Nyt tulee tämän kaupungin ja tämän maan etevin sotilas ja puolustaja!
(Burmeister seuruenensa (johon lukiolaisvänrikit kuuluvat) tulee portista ynnä suuri joukko sotureita. Yksi sotureista kantaa suurta lippua).
Edelliset ja tulleet.
Burmeister.
Hyvää huomenta kauniit kukkaiskauppiaat!(nyppii kädellänsä Amaliaa leukaan).— Kuningas itse, koko valtakunta ja myös minä — me kaikki olemme teille suuressa kiitollisuuden velassa! Ei nyt näille nuorukaisille enää ole tarvis minun kehoitus-sanojani. Teidän kehoituksenne tekee kaikki, kaikki muut kehoitukset tarpeettomiksi ja mitättömiksi! Minä olen yhtä kiitollinen kuin iloinen siitä, että muistitte näitä nuoria ystäviäni. Jaa — enkö olisi iloinen! —(katsoen vallin päällä seisoviin).— Onko yhdellä ainoallakaan sotapäälliköllä milloinkaan ollut sellaista taapikuntaa, kuin minulla? Evesti Burmeister onkin sen taapikuntansa kanssa sangen tyytyväinen ja sentähden tahtoo hän nyt julistaa tämän tyytyväisyytensä teille, rehelliset Wiipurilaiset, sillä teidän keskellänne on tuo nuoriso noussut, kasvannut ja teidän keskuudestanne lähtenyt minun ja isänmaan palvelukseen! Jos joku, jok'ei kuullut heidän miehuullista valaansa, halveksii näitten sotilaitteni nuoruutta, hän katsokoon vaan heidän silmiinsä! Eivätkö heidän rohkeudesta ja innosta kohoavat rintansa tarpeeksi asti osoita, että minulla vaaran hetkenä on oleva heistä suuri apu?(naisille).— Ja nyt nuoret, jalot neitsyet! Sanokaa jäähyväisenne näille nuorukaisille, joita ajan ankarat temmellykset riistävät pois teidän seurastanne, vieden heitä ilon ja riemun hupaisesta leikistä kunnian ja kuolon hirmuleikkiin. — Aika kiiruhtaa! Tuolla — ei aivan kaukana tästä — raivoo vihollinen! Tuleen sytytetyt majat ja mökit, suitsevat rauniot, äitien valitushuudot ja lasten itku ääneen pyytävät pikaista apua!
(Amalia ja toiset naiset astuvat esiin ja jakelevat kukkaisvihkojansa lukiolaisvänrikeille, jotka istuttavat niitä hattuihinsa).
Burmeister (hymyillen).
Antakaa minullekin yksi kukka — yksi ainoa! — Toden todella — vanha, harmaapää soturi kadehtii tänä hetkenä noita nuoria vänrikeitä ja soisi vielä olevansa yhtä nuori kuin hekin! —(Naurahtaen)On tämän elämämme juoksu kuitenkin kummallinen! Selvästi vielä muistan sen ajan, koska minun ei tarvinnutpyytääkukkaista sotaan lähteissäni!
Amalia (Häveliäästi tarjoten Burmeisterille yhtä kukkaisvihkoa).
— Saanko luvan — herra evesti!
Burmeister.
Saat toki — ja kernaasti saatkin! Mutta saanko minä luvan — vielä kerran olla nuori!(vastaan-ottaissansa kukkaisvihkoa suutelee hän Amalian kättä).— Mutta juohtui mieleeni jotakin! —(Naisille).— Te olette nyt kunnioittaneet meitä kukkaisilla. Voisitteko vielä lisätä hyväntahtoisuuttanne meitä kohti ja suostua yhteen esitykseen, jonka ai'on tehdä teille. Se koskee erittäin näitä nuorukaisia. Jos me voitolla palajamme sodasta, tahdotteko silloin seppelöitä heitä? Ken heistäeipalaja, lupaatteko seppelöitä hänen hautansa? Näin voivat he saada korvauksen niistä seppeleistä, jotka odottivat heitä opin tiellä opin juhlasalissa. Annatteko suostumuksenne tähän esitykseeni? —
Kaikki Naiset.
Annamme!
Amalia.
Ja toivomme, että he kaikki palajavat hengissä!
Burmeister.
Sitä sopii toivoa, vaan sitä ei tiedä. Kuinka onkin; — muiston seppelöitsemän turpeen alla on hyvä maata ja rauhallista levätä! —
(Bartholdus Simonis tulee kiiruhtain).
Edelliset ja Bartholdus Simonis.
Bartholdus Simonis (itsekseen).
En tavannut ketään, jonka haltuun olisin uskaltanut antaa salaisuuteni, ja aika kiiruhtaa…
Burmeister.
Vänrikki Simonis! Levottomuudella olen odottanut teitä.
Bartholdus Simonis.
Teidän palvelukseksenne — kunnioitettava herra evesti! —
Burmeister (Ottaa soturilta sotalipun).
Vänrikki Simonis! Katselkaa tuota lippua vähän tarkemmin! Se on kallis, jalo jäännös menneistä ajoista! Monta päivää on se nähnyt, monta kovuutta kestänyt ja ollut — niinkuin sen liinassa löytyvät reijät osoittavat — monen luodin esineenä… Ennenkuin se joutui meidän omaksemme on se seurannut Jaakko De la Gardieta ja Kustaa Aatolvia! Se mies, joka sitä tyydyttävällä kelvollisuudella taisteluissa voi kantaa — hän ei saa liioin olla pelkuri! Vänrikki Simonis! Minä olen valinnut teidän sitä kantamaan, Ottakaa se vastaan!(Bartholdus Simonis ottaa lipun).— Näin nuorissa käsissä kuin nyt on se tuskin milloinkaan ennen ollut, vaan niinkuin toivon ei myöskään paremmissa! Mutta vahvistakaa kuitenkin kunnian sanallanne, ett'ette petä luottamustani, joka teidän turvaanne uskoi kaiken Suomen kansan kalliimman tavaran — sen puhtaan ja saastumattoman sota-banérin.
Bartholdus Simonis (innokkaasti, hetken häveliäästi katsottuansa maahan).
— Herra evesti! Taivaan ja maan kautta ja Kaikkivaltiaan kuullessa vannon, ett'ei kenkään ihmisestä syntynyt tätä jaloa lippua riistä minulta niinkauan kuin rinnassani vielä löytyy hengen kipinä jäljellä, mutta kuin minä olen kuollut ja tämä raskastettu liina on minua kuolinvaatteena peittänyt, niin olkoon siinä silloin toinen läsnä, joka sen uudestansa korottaa verisellä tantereella!
Burmeister (tarjoten kätensä Bartholdolle).
— Sananne vastaavat toivooni. Täydellisesti luotan teihin.
Amalia (antaa kukka-kiehkuran Bartholdolle).
— Sinä et saa jäädä kukkaisitta, Bartholdus!
Bartholdus Simonis.
Kiitos hyvänsuovaisuudestasi Amalia!(Hiljaan).Mutta yksi sananen. Pidä vaari Annasta! Hän onneton on kovin eksynyt ja erhettynyt! Varoita häntä minun puolestani!… Tämän lasken sydämellesi…
Amalia (katsoo ihmetellen Bartholdoon, mutta vetäiksee sanaakaan lausumatta toisten naisten riviin).
Burmeister.
Ja nyt hyvät herrat — huomatkaa kuinka myötätuuli painattaa haaksemme pursia ja lahden äsken tyyni pinta lainehtii läihkyen. Siis matkaan! Rientäkätte kaunotarten lupaamia seppeleitä ansaitsemaan!
(Hän menee veneesen. Kaikki Lukiolaisvänrikit rientävät jäähyväisiksi antamaan kättä naisille).
Kaarle Olavi (Amalialle).
Sinä pidät minua vaan kevytmielisenä veitikkana, kaunis serkkuni! Että minussa kuitenkin löytyy vähäsen muutakin kuin veitikkamaisuutta, sen vannon tällä retkellä osoittaakseni! Jää hyvästi armas Amalia!(Suutelee Amalian kättä).
Kaikki Lukiolais-vänrikit (heiluttaen hattujansa).
Hyvästi rakkaat ystävät!
(Kiiruhtavat, yhä hattujansa heiluttaen, veneesen. Naiset ja porvarit viittavat huiveilla ja liinoilla. Vene laskee rannalta Lukiolais-vänrikkien seuraavaa marssia laulaessa):
Nyt taisteluun me riennämmeJa rannat rakkaat jätämme,Kun isänmaa on vaarassaSit' tulee meidän suojella.Jos elohonTai kuolohonTää retkemmeNyt meidät vie —Ei ollenkaan,Ei ollenkaanSe seikka meitä huoleta,Jos Suomeamme puolustaaMe saamme vaan!
(Vene menee näkymättömiin. Naiset ja porvarit vetäyvät surumielin pois. Esirippu laskeutuu).