"Fosforia", sanoin minä.
"Niin, ja vielä erittäin viekkaasti laadittua seosta", sanoi Holmes haistaen tuota ainetta. "Siinä ei ole ensinkään sellaista hajua, joka voisi vaikuttaa ehkäisevästi koiran vainukykyyn. Meidän täytyy pyytää teiltä anteeksi, sir Henry, sillä ei suinkaan ollut tarkoitus asettaa teitä alttiiksi sellaiselle pelästykselle. Minä olin kyllä kuvitellut mielessäni suurta koiraa, mutta en tämän kaltaista hirviötä. Sumu sitäpaitsi esti meitä ottamasta sitä vastaan niin nopeasti kuin olisi pitänyt.
"Te olette pelastanut minun elämäni."
"Saatettuani sen ensin vaaraan. Jaksatteko seisoa?"
"Antakaa minulle vielä siemaus konjakkia, niin voin tehdä mitä tahansa. Kas niin. Auttakaa minut ylös nyt. Mitä aiotte tehdä?"
"Jättää teidät tähän. Te ette kestä useampia seikkailuja tänä iltana.Jos odotatte tässä, niin yksi meistä saattaa teidät sitten kotiin."
Hän koetti nousta, mutta oli vielä kalman kalpea, ja jokainen hänen jäsenensä vapisi. Me talutimme hänet eräälle suurelle kivelle, johon hän istui kätkien kasvot käsiinsä.
"Meidän täytyy jättää teidät nyt", sanoi Holmes. "Työmme on täytettävä, ja jokainen silmänräpäys on kallis. Asia on nyt selvillä, syyllinen on vain saatava kiinni."
"On hyvin vähän luultavaa, että tapaamme hänet kotoa", jatkoi Holmes, kun nopeasti kuljimme pitkin polkua. "Laukaukset ovat varmaan ilmoittaneet hänelle, että hän on pelissään hävinnyt."
"Olimmehan kumminkin jokseenkin kaukana, ja sumu ehkäisi jossakin määrin ääntä kuulumasta", väitin minä.
"Hän kulki varmaan itse koiran jäljestä kutsuakseen sen takasin. Hän on kyllä jo tiessään. Mutta me tutkimme kumminkin talon."
Etuhuoneen ovi oli auki, ja me syöksyimme sisään sekä kiiruhdimme huoneesta toiseen nopeudella, joka hämmästytti suuresti käytävässä vastaamme tulevaa vanhaa, raihnaista palvelijaa. Kaikkialla, paitsi ruokahuoneessa, oli pimeää, mutta Holmes otti lampun käteensä ja haki talon joka loukon. Emme voineet löytää merkkiäkään miehestä, jota etsimme. Yläkerroksen makuuhuoneista oli kumminkin yksi teljetty.
"Siellä on joku sisällä", huudahti Lestrade. "Minä kuulen sen liikkuvan. Avaammeko tämän oven?"
Hiljainen valitus kuului korviimme. Holmes potkasi ovea lukon yläpuolelle, ja se paukahti auki. Revolverit viritettyinä hyökkäsimme kaikki kolme huoneeseen.
Mutta täälläkään emme tavanneet sitä katalaa roistoa, jonka toivoimme näkevämme. Sen sijaan kohtasi meitä niin odottamaton ja kummallinen näky, että hetkisen seisoimme tuijottaen eteemme mykkinä hämmästyksestä.
Huonetta oli käytetty jonkunlaisena luonnonhistoriallisena museona, ja sen seinillä oli joukko lasikansilla varustettuja laatikoita. Ne sisälsivät sen perhos- ja hyönteiskokoelman, jonka täydentäminen oli ollut tuon omituisen ja vaarallisen miehen huvina. Keskellä huonetta oli pystyssä hirsi, joka tuki kattoa kannattavaa vanhaa, madonsyömää palkkia. Tuohon patsaaseen oli lakanoilla sidottu joku ihminen, joka oli niin siteittensä peitossa, että meidän aluksi oli mahdoton nähdä oliko se mies vai nainen. Kaulan ympärillä oli lujaan patsaan takapuolelle solmittu pyyhinliina. Toinen pyyhinliina peitti kasvojen alaosaa jättäen vaan silmät näkyviin — kaksi surullista, tummaa silmää, jotka vastasivat meidän tuijottaviin katseisiimme häpeän ja tuskan ilmeellä. Ei kulunut minuuttia ennenkuin olimme irrottaneet solmut ja avanneet siteet, jolloin rouva Stapleton vaipui lattialle meidän eteemme. Kun hänen kaunis päänsä laskeutui rintaa vasten, näin selvään punaisen, ajettuneen ruoskan jäljen hänen kaulallaan.
"Mikä roisto!" sanoi Holmes. "Tänne konjakkipullo, Lestrade. Viekää hänet tuolille. Hän on pyörtynyt pahoinpitelystä ja väsymyksestä."
Hän avasi jälleen silmänsä.
"Onko hän pelastunut?" kysyi hän. "Onko hän päässyt pakoon?"
"Hän ei voi päästä meitä pakoon, rouva."
"Ei, ei. Minä en tarkoittanut miestäni, minä tarkoitin sir Henryä.Onko hän pelastunut?"
"On."
"Ja koira?"
"On kuollut."
Hän huokasi helpotuksesta.
"Jumalan kiitos! Oi tuota katalaa miestä! Katsokaa, kuinka hän on kohdellut minua!" Hän työnsi ylös hihansa, ja kauhulla näimme käsivarsien olevan aivan täynnä mustelmia. "Mutta tämähän on vähäpätöistä! Pahemmin on hän kiduttanut minun henkeäni ja sieluani. Minä jaksoin kestää kaikki — kovan kohtelun, yksinäisyyden, valheellisen elämän, niin kauan kuin vielä toivoin hänen rakastavan minua, mutta nyt tiedän, että hän tässäkin suhteessa petti minua." Hän puhkesi valtavaan itkuun.
"Teidän inhonne on aivan luonnollinen", sanoi Holmes. "Sanokaa meille, mistä hänet löydämme. Jos olette auttanut häntä hänen pahoissa aikeissaan, niin tehkää nyt siitä parannusta auttamalla meitä."
"Löytyy vain yksi paikka, johon hän on voinut paeta", vastasi nainen. "Muutamalla saarella suon keskellä on vanha tinakaivos. Siinä hän piti koiraa piilossa ja sinne oli hän myöskin valmistanut itselleen pakopaikan vaaran hetkeä varten. Sinne on hän luultavasti mennyt."
Sumu oli nyt tiheänä kuin pumpuli akkunan takana. Holmes nosti lamppua, niin että se näkyi.
"Tänä iltana ei kukaan voi kulkea Grimpenin suon yli", sanoi hän.
Rouva Stapleton puhkesi nauruun ja taputti käsiään. Hänen silmänsä säihkyivät ja hampaansa kiilsivät.
"Sinne hän kyllä voinee osata, mutta ei sieltä pois", sanoi hän. "Hän ei voi nähdä oksia, jotka osoittavat tietä. Me istutimme ne yhdessä. Jospa olisin repinyt ne pois! Silloin olisi hän teidän vallassanne."
Me ymmärsimme kaikki, että oli mahdotonta ajaa häntä takaa ennenkuin sumu oli hälvennyt. Lestrade jätettiin vartioimaan taloa, ja me saatoimme sir Henryn takaisin Baskerville Halliin. Stapletonin puolisoiden historiaa ei enää voitu salata häneltä, mutta hän kesti miehen tavoin iskun, joka kohtasi häntä, kun hän sai tietää totuuden siitä naisesta, jota hän rakasti. Illan tärisyttävät seikkailut olivat kumminkin niin ankarasti koskeneet hänen hermoihinsa, että hän ennen aamua houraili kovassa kuumeessa tohtori Mortimerin hoitamana. He matkustivat sitten yhdessä ympäri maapallon, ennenkuin sir Henrystä jälleen tuli sama reipas, raitis mies kuin ennen asettumistaan taikauskoisten tarujen ympäröimälle sukutilalleen.
Ja nyt lähestyn tämän omituisen tarinan loppua koetettuani saattaa lukijaa osalliseksi niistä synkistä epäilyksistä ja häilyvistä arveluista, jotka niin kauan vaivasivat mieliämme, ja sitten saivat niin surullisen ratkaisun. Koiran kuoleman jälkeisenä aamuna oli sumu hälvennyt, ja rouva Stapleton vei meidät sille paikalle, jossa hän miehineen oli löytänyt tien suon läpi. Saimme jokseenkin selvän käsityksen tuon naisraukan kärsimyksistä nähdessämme millä innolla ja auliudella hän auttoi meitä etsimään miestään. Me jätimme hänet seisomaan sille pienelle kovasta turpeesta muodostuneelle niemelle, joka pisti esiin laajasta suosta. Sen reunasta alkaen osoittivat sinne tänne pistetyt piilipuun oksat sitä mutkikasta kaisla-ryhmien välillä kulkevaa polkua, joka johti noiden oudoille niin vaarallisten vihertäväin kuoppien ja väijyvien lieju-hautojen välitse. Mehevät ruovot ja uhkeat limaiset vesikasvit levittivät mätänevien aineitten tuoksuja, jotka leyhyivät kasvoillamme, kun me monta kertaa olimme vähällä luiskahtaa mustaan, värähtelevään suohon, jonka jokainen askelemme pani keinumaan laajalti ympärillämme. Kulkiessamme eteenpäin imi se meidän kantapäitämme, ja jos jalka liukahti, niin tuntui kuin joku paha noita olisi tahtonut vetää meitä likaiseen syvyyteen, niin lujaan ja ilkeästi tarttui jalka kiinni. Vain yhdessä kohden saattoi huomata jonkun meitä ennen kulkeneen samaa tietä. Eräs musta esine oli tarttunut niittyvillamättääseen, joka pisti esiin liejusta. Holmes vajosi vyötäisiään myöten astuessaan syrjään sitä ottamaan; ja ellemme me, Lestrade ja minä, olisi olleet paikalla vetämässä häntä ylös, ei hän koskaan enää olisi astunut jalallaan lujalle maalle. Hän nosti esiin vanhan mustan saappaan. Merkki "Meyers, Torrento" oli painettu nahan sisäpuolelle.
"Se on kyllä liejukylvyn arvoinen", sanoi hän. "Se on ystävämme sirHenryn kadonnut saapas."
"Jonka Stapleton paetessaan on viskannut sinne."
"Aivan niin. Se oli jäänyt hänen käteensä, kun hän oli sillä yllyttänyt koiraa, ja hän pakeni huomattuaan menettäneensä pelin. Ehdittyään tähän viskasi hän sen pois. Tähän saakka hän siis on päässyt elävänä."
Mutta enempää emme saaneetkaan tietää, vaikka kyllä saatoimme arvailla sitä ja tätä. Suossa ei voinut nähdä jälkiä, sillä nouseva lieju hävitti ne heti, mutta kun viimein olimme päässeet suon yli ja saavuimme lujemmalle maalle, haimme niitä innokkaasti. Emme kumminkaan löytäneet mitään. Jos tämä seikka todisti totta, niin Stapleton ei päässytkään siihen turvapaikkaan, johon hän tuona sumuisena iltana niin innokkaasti pyrki. Grimpenin suon salaisissa syvyyksissä, laajan nevan nielevässä liejussa sai tämä kavala ja julma mies hautansa.
Suon ympäröimällä saarella, jossa hänen kamala välikappaleensa oli ollut kätkössä, näkyi paljon jälkiä hänestä. Valtava vauhtiratas ja puoleksi täyttynyt kaivanto osoittivat, missä kaivos oli ollut. Sen läheisyydessä löytyi muutamia rappeutuneita majoja, niiden kaivostyömiesten entisiä asuntoja, jotka epäilemättä olivat lähteneet pakoon ympäröivän suon myrkyllisiä höyryjä. Yhdessä paikassa osoitti seinään kiinnitetty ketju ja joukko jyrsittyjä luita koiran kätköpaikkaa. Siinä oli muiden jäännösten joukossa myöskin luuranko sekä tuuhea ruskea karvatukko.
"Tuo on koiran", sanoi Holmes. "Todellakin kihara-villaisen peltopyykoiran! Mortimer parka ei koskaan saa nähdä lemmikkiään. En voi huomata, että täältä löytäisimme yhtään salaisuutta, jota emme jo olisi saaneet selville. Hän saattoi tosin kätkeä koiran, mutta ei saanut sitä pysymään äänettömänä, ja siten selviävät nuo ulvonnat, joita ei ollut hauska kuulla kirkkaalla päivälläkään. Hätätilassa saattoi hän kyllä säilyttää sitä myöskin talonsa ulkohuoneissa, mutta se oli aina vaarallista, ja vasta viimeisenä päivänä, kun hän jo toivoi ponnistustensa saavuttavan menestystä, uskalsi hän tehdä sen. Tämä voide tässä on varmaan se omavalonen seos, jolla hän maalasi koiraa. Aatteen sai hän luonnollisesti tarun helvetinkoirasta halutessaan saada sir Charlesin säikäytetyksi kuoliaaksi. Ei ole ihmettelemistä, jos vankiraukkakin lähti pakoon ja huusi täyttä kurkkua, aivan samoin kuin ystävämme ja me itsekin olisimme tehneet nähdessämme sellaisen koiran syöksyvän esiin nummen pimeästä, selvästikin päälle hyökkäämisen aikomuksella. Se oli kavala keksintö, sillä lukuunottamatta sitä mahdollisuutta, että uhri pelästyisi kuoliaaksi, ei kukaan maanmies olisi uskaltanut ruveta tutkimaan sellaisen koiran oikeaa laatua, vaikka olisikin sen nähnyt. Minä sanoin jo Lontoossa, rakas Watson, ja sanon sen täälläkin että me emme koskaan ole ottaneet osaa vaarallisemman miehen takaa ajoon kuin se, joka on tuolla haudattuna" — hän viittasi kädellään sitä laajaa vihreätäpläistä, vetistä tasankoa, joka ulottui avaralti ympärillämme nummen kanervapeittoisiin kukkuloihin saakka.
Silmäys taaksepäin.
Marraskuun loppupuoli oli käsissä, ja Holmes ja minä istuimme eräänä koleana ja sumuisena iltana leiskuvan tulen ääressä arkihuoneessamme Baker Streetin varrella. Ystäväni oli iloisella mielellä, sillä sarja tärkeitä ja monimutkaisia tutkimuksia oli johtanut hyvään päätökseen, ja minä pidin senvuoksi tilaisuutta sopivana ottaakseni puheeksi Baskerville-jutun yksityiskohdat. Olin kärsivällisesti odottanut sopivaa hetkeä sitä varten, sillä tiesin, ettei hän koskaan tahtonut sekottaa yhteen eri tehtäviä, ja että menneisyyden muistot eivät koskaan saaneet siirtää hänen selvää, johdonmukaista järkeään pois käsillä olevasta työstä. — Sir Henry ja tohtori Mortimer olivat Lontoossa, lähdössä sille pitkälle matkalle, jonka tarkoituksena oli saattaa edellisen vaivautunut hermosto entiselleen. He olivat iltapäivällä käyneet luonamme, ja tämä keskusteluaine oli senvuoksi itsestään tarjolla.
"Koko asian kulku", sanoi Holmes, "oli niinkutsutun Stapletonin kannalta yksinkertanen ja johdonmukainen, vaikka se meistä tuntui kovin sekavalta, me kun aluksi emme tienneet hänen syitään ja vain osittain saimme selkoa eri seikoista. Olen kaksi kertaa ollut tilaisuudessa keskustelemaan rouva Stapletonin kanssa, ja koko asia on minusta nyt niin täydelleen selvillä, etten huomaa siinä mitään hämärää. Kirjaimelta B löydät minun asialuettelostani muutamia muistiinpanoja tästä tapauksesta."
"Etkö tahtoisi ulkomuistista esittää minulle yleiskatsausta tapahtumain kulkuun?"
"Kyllä, kernaasti, mutta en saata mennä takaamaan sitä, etten unohda mitään. Hengen keskittymisellä nykyhetken tehtävään on ihmeellinen kyky haihduttaa muistista menneitä asioita. Mitä Baskervillen koiraan tulee, niin koetan, mikäli voin, esittää yksityisseikkojen kehitystä, ja sinä saat tehdä kysymyksiä, jos minä unohdan jotain.
"Minun tutkimukseni ovat täysin pätevästi näyttäneet tuon vanhan muotokuvan todistuksen oikeaksi, että nimittäin tuo mies oli Baskerville. Hän oli sen Rodger Baskervillen, sir Charlesin nuoremman veljen poika, joka turmeltuaan maineensa karkasi Amerikaan ja jonka sanottiin kuolleen siellä naimattomana. Hän oli kumminkin naimisissa ja hänellä oli yksi ainoa lapsi, juuri tämä mies, jolla todella on oikeus isänsä nimeen. Naituaan Beryl Garcian, erään kaunottaren Costa Ricasta, ja sitten kavallettuaan melkoisen summan yleisiä varoja, muutti hän nimensä Vandeleuriksi ja pakeni Englantiin, perustaen koulun Yorkshiren itäosaan. Tähän toimeen joutui hän siten, että hän kotimatkalla oli tehnyt tuttavuutta erään keuhkotautisen yksityisopettajan kanssa, jonka kunnollisuutta hän käytti hyväkseen saadakseen yrityksensä onnistumaan. Tämä opettaja, nimeltään Fraser, kumminkin kuoli, ja koulu, joka oli alkanut hyvin, vaipui vähitellen alaspäin kunnes joutui tykkänään huonoon maineeseen. Vandeleurit huomasivat sopivaksi muuttaa nimensä Stapletoniksi, ja sitten siirtyi tuo mies jäljellä olevine omaisuuksineen, tulevaisuuden tuumineen ja hyönteistieteen harrastuksineen eteläiseen Englantiin. British Museumista on minulle ilmotettu, että hän oli auktoriteetti alallaan, ja että nimi Vandeleur liittyy muutamaan koiperhoseen, jonka hän Yorkshiressä ollessaan ensimmäiseksi kuvaili.
"Nyt tulemme siihen jaksoon hänen elämässään, joka on vetänyt puoleensa meidän erikoisen huomiomme. Hän oli epäilemättä ottanut selville, että vain kahden miehen henki esti häntä saamasta haltuunsa suuriarvoista perintötilaa. Muuttaessaan Devonshireen olivat hänen aikeensa luultavasti vielä hyvin häilyviä, mutta hänellä oli kumminkin jo silloin pahaa mielessä, se käy siitä selville, että hän antoi vaimonsa käydä sisarestaan. Hänessä oli jo silloin syntynyt ajatus käyttää tätä syöttinänsä, vaikka hänellä ehkä ei vielä ollut selvillä, kuinka järjestäisi suunnitelmansa yksityiskohdat. Hän oli päättänyt saada haltuunsa tilan, ja sitä varten oli hän valmis käyttämään mitä välikappaletta tahansa ja antautumaan mihin vaaraan tahansa. Ensimmäinen toimenpide oli asettua asumaan niin lähelle sukutilaa kuin mahdollista, ja toinen pyrkiä sir Charles Baskervillen ja naapurien ystävyyteen.
"Sir Charles kertoi itse hänelle jutun kummituskoirasta ja valmisti siten kuolemaansa. Stapleton — kutsun häntä vielä sillä nimellä — tiesi, että vanhusta vaivasi sydänvika ja että ankara mielenliikutus voisi surmata hänet. Sen oli hän kuullut tohtori Mortimerilta. Hän oli myöskin kuullut, että sir Charles oli taikauskoinen ja että tuo vanha kauhea taru oli hänen mieleensä syvästi juurtunut. Hän oli kekseliäs mies, ja pian löysi hän keinon saattaa sir Carles pois tieltään, ilman että helposti voitaisiin saada varsinainen murhaaja ilmi.
"Kun aate siten oli löydetty, pani hän sen toimeen suurella kavaluudella. Tavallinen roisto olisi tyytynyt käyttämään mitä vihaista koiraa tahansa. Pirullisen ulkomuodon antaminen eläimelle keinotekoisesti oli nerokas keksintö. Koiran osti hän Lontoosta Ross & Manglesilta, Fulham Roadin varrelta. Se oli väkevin ja hurjin, mitä heillä oli. Pohjoisrataa pitkin toi hän sen Devonshireen ja teki pitkän vaelluksen nummen yli saadakseen sen kotiin huomiota herättämättä. Hyönteisiä etsiessään oli hän jo aikaisemmin löytänyt tien Grimpenin suon yli ja siten löytänyt eläimelle varman kätköpaikan. Sinne hän sen sitoi ja vartosi aikaa.
"Mutta tilaisuutta ei heti tullutkaan. Vanhusta ei saatu lähtemään kotoaan pimeän tultua. Useita kertoja hiipi Stapleton turhaan koirineen nummella. Näillä hänen retkillään sattui niin, että talonpojat saivat nähdä hänet, tai oikeammin hänen apurinsa, joten taru helvetinkoirasta sai uutta vauhtia. Hän oli toivonut voivansa saada vaimonsa houkuttelemaan vanhusta turmioon, mutta siinä asiassa tämä aivan odottamatta pysyikin itsenäisenä. Pakottaa ei häntä voitu siihen uhkauksilla eikä lyönneillä. Hän kieltäytyi asiaan ryhtymästä, ja jonkun aikaa oli Stapleton neuvottomana.
"Hän selvisi vaikeuksistaan kumminkin sen kautta, että sir Charles, joka oli alkanut tuntea ystävyyttä häntä kohtaan, käytti häntä välikappaleenaan onnettoman Laura Lyonsin auttamisessa. Teeskentelemällä olevansa naimaton, sai hän vaikutusvaltaa tuohon naiseen, ja antoi hänen ymmärtää aikovansa naida hänet, jos hän saisi avioeron miehestään. Hänen aikeitaan joudutti se seikka, että sir Charles tohtori Mortimerin neuvosta aikoi lähteä matkoille. Hän oli olevinaan samaa mieltä tohtorin kanssa, mutta oli samalla pakotettu ryhtymään heti toimeen, jos mieli estää uhria pääsemästä pakoon. Hän houkutteli senvuoksi rouva Laura Lyonsin kirjottamaan vanhukselle ja pyytämään yhtymystä hänen kanssaan iltaa ennen tämän matkaa Lontooseen. Viekkaalla keksinnöllä esti hän kumminkin rouva Lyonsin saapumasta sovitulle paikalle ja hankki siten itselleen tarvitsemansa tilaisuuden.
"Kun hän illalla ajoi takasin Coombe Traceysta, ehti hän töintuskin noutaa koiran, voidella sitä fosforiseoksellaan ja viedä veräjän luo, jossa hän syystä otaksui vanhuksen seisovan odottamassa. Koira hyppäsi isäntänsä yllyttämänä veräjän yli ja lähti ajamaan takaa sir Charles raukkaa, joka huutaen pakeni pitkin kuusikujaa. Mahtoi olla kamala näky tuossa peitetyssä kujassa, kun suuri, musta peto leimuavine kitoineen ja hehkuvine silmineen syöksyi uhrinsa jälkeen. Ehdittyään kujan loppupäähän kaatui vanhus maahan sydänvikansa ja kauhun tappamana. Koira oli pysytellyt tien ruohoisella reunalla sir Charlesin juostessa keskellä tietä, joten ainoastaan ihmisen jälkiä oli nähtävänä. Kun mies oli kaatunut, oli koira kyllä tullut hänen luokseen ja haistellut häntä, mutta kääntynyt takasin huomatessaan hänet kuolleeksi. Siten olivat syntyneet nuo tohtori Mortimerin näkemät jäljet. Stapleton vei koiran takasin Grimpenin suolle, ja kuolemantapaus jäi salaperäisyyteen, joka hämmensi viranomaiset, teki koko seudun levottomaksi ja lopuksi saattoi asian meidän haltuumme.
"Tämä olkoon sanottu sir Charlesin kuoleman johdosta. Siinä toimineen pirullisen kavaluuden ymmärrät hyvin; olihan mahdotonta muodostaa syytöstä varsinaista murhaajaa vastaan. Hänen ainoa rikostoverinsa ei voinut todistaa häntä vastaan, ja yrityksen omituisuus ja salaperäinen kamaluus teki sen vielä vaikuttavammaksi. Molemmat asiaan sekaantuneet naiset, sekä rouva Stapleton että rouva Laura Lyons, epäilivät suuresti Stapletonia. Rouva Stapleton tiesi hänellä olevan pahoja aikeita vanhusta vastaan, ja koiran olemassa olon tiesi hän myöskin. Rouva Lyons ei näistä mitään tiennyt, mutta häneen oli tehnyt omituisen vaikutuksen se, että kuolemantapaus sattui juuri tuolla yhtymystä varten sovitulla hetkellä, jota ei tuntenut kukaan muu kuin Stapleton. Molempiin oli hänellä kumminkin vaikutusvaltaa, eikä hänen tarvinnut heiltä mitään pelätä. Hänen yrityksensä edellinen puoli oli onnistunut hyvin, mutta vaikeampi puoli oli jäljellä.
"On mahdollista ettei Stapleton aluksi tiennyt mitään Kanadassa elävästä perillisestä. Pian hän kumminkin olisi saanut siitä tiedon ystävältään tohtori Mortimerilta, joka myöskin ilmoitti hänelle kaikki, mikä koski Henry Baskervillen tuloa. Stapletonin ensi ajatus oli, että tuon nuoren Kanadasta tulevan muukalaisen ehkä voisi surmata Lontoossa ennenkuin hän tulikaan Devonshireen. Hän epäili vaimoaan siitä saakka, kun tämä oli kieltäytynyt virittämästä ansaa sir Charlesille, eikä uskaltanut poistua hänen luotaan pitkäksi aikaa peläten menettävänsä vaikutusvaltansa häneen. Siitä syystä otti hän hänet mukaansa Lontooseen. Sain sittemmin selville, että he asuivat Mexboroughin yksityishotellissa Craven Streetin varrella, jossa asiamieheni myöskin kävi koettaessaan hakea tuota sanomalehteä. Siellä piti hän vaimoaan teljettynä erääseen huoneeseen seuratessaan itse tekoparralla varustettuna tohtori Mortimeria Baker Streetille ja sitten asemalle sekä Northumberlandin hotelliin. Hänen vaimollaan oli aavistus hänen aikeistaan, mutta lyöntien ja pahoinpitelyn häneen istuttama pelko oli niin suuri, ettei hän uskaltanut itse kirjoittamallaan kirjeellä varoittaa sitä henkilöä, jonka tiesi olevan vaarassa. Jos kirje nimittäin olisi joutunut Stapletonin käsiin, olisi hänen oma henkensä ollut vaarassa. Lopuksi hän, kuten tiedämme, keksi sen keinon, että leikkasi irti painettuja sanoja ja kyhäsi niistä tuon varotuksen. Osoitteen piirsi hän vääristetyllä käsialalla. Kirje tuli perille ja antoi sir Henrylle ensimmäisen aavistuksen uhkaavasta vaarasta.
"Stapletonille oli tärkeää saada haltuunsa joku sir Henrylle kuuluva pukine, voidakseen sillä yllyttää koiraa hänen jäljilleen, jos se tulisi tarpeelliseksi. Kuvaavalla nopeudella ja rohkeudella ryhtyi hän toimeen ja lahjoi harjaajan tai siivoojattaren tekemään mitä hän tahtoi. Ensiksi sattui hän kumminkin saamaan uuden saappaan, jota ei voitu käyttää hänen tarkoitukseensa. Hän lähetti sen takaisin ja hankki toisen — seikka, joka minulle oli hyvin tärkeä, sillä se todisti, että todella oli kysymys oikeasta koirasta, muuten kun ei voinut selittää tätä uuden saappaan halveksimista ja halua saada vanha ja käytetty. Kuta järjettömämmältä ja hullummalta joku seikka näyttää, sitä huolellisemmin on se tutkittava, ja juuri se, joka näyttää tekevän jonkun asian sekavammaksi, tuottaakin tarkoin tutkittuna ja johdonmukaisesti punnittuna usein siihen selvyyttä.
"Sitten on huomattava ystäviemme käynti luonamme seuraavana päivänä, jolloin Stapleton heitä jonkun matkan päässä vakoili vaunuissaan. Se seikka, että hän tunsi minun asuntoni ja ulkomuotoni, osoittaa hänen rikollisen uransa ulottuvan pitemmällekin kuin tähän Baskerville-juttuun. On huomattava, että viimeisten kolmen vuoden kuluessa on maan länsiosassa tapahtunut neljä suurempaa murtovarkautta, ilman että varasta on saatu kiinni. Viimeinen näistä tapahtui toukokuussa Folkestone Courtissa ja on huomattava siitä, että siinä ammuttiin kylmäverisesti kuoliaaksi muuan pieni poika, joka tapasi naamiolla varustetun rosvon työssä. Minä olen varma, että Stapleton tällä tavoin kartutti vähiä tulojaan, ja että hän vuosikausia on ollut julma ja vaarallinen mies.
"Näimme esimerkin hänen oveluudestaan silloin, kun hän onnistui pakenemaan meiltä tuona aamuna, ja myöskin hänen rohkeudestaan, kun hän ajurin kautta lähetti minulle oman nimeni. Siitä hetkestä ymmärsi hän, että minä olin Lontoossa hänen vastassaan ja että hänellä siis ei ollut paljon toivoa menestyksestä siellä. Hän palasi takasin Dartmooriin ja odotti sir Henryn tuloa."
"Odota vähän!" sanoin minä. "Olet tosin aivan oikein kuvaillut tapausten menoa, mutta yksi kohta näyttää minusta hämärältä. Kuinka kävi koiran, kun sen omistaja oli Lontoossa?"
"Minä olen myöskin ajatellut sitä asiaa, ja se onkin tärkeä. On aivan varmaa, että Stapletonilla oli joku uskottu, vaikkakin hän tuskin antautui tämän valtaan ilmottamalla kaikkia aikeitansa. Merripit Housessa oli muuan Anthony niminen vanha palvelija. Hän on ollut tekemisissä Stapletonien kanssa monia vuosia, vieläpä opettaja-ajalta saakka, niin että hänen täytyi tietää isäntäväkensä olevan avioparin. Tämä palvelija on kadonnut ja karannut maasta. On huomattava, että nimi Anthony on harvinainen Englannissa, jota vastoin nimi Antonio on jokseenkin tavallinen kaikissa espanjalaisissa tai espanjalais-amerikalaisissa kaupungeissa. Samoin kuin rouva Stapleton, puhui tämä mieskin hyvin englantia, mutta pehmeällä murteella. Minä olen omin silmin nähnyt hänen menevän Grimpenin suon yli Stapletonin viitottamaa polkua, ja senvuoksi on hyvin todennäköstä, että hän juuri isännän ollessa poissa hoiti koiraa, vaikkakaan hän ehkä ei tiennyt, mihin tarkoitukseen sitä käytettiin.
"Stapletonit lähtivät siis Devonshireen, ja sir Henry matkusti sinun seurassasi sinne myöskin heti jäljestä. Ja nyt esitän muutamalla sanalla oman käsitykseni asioista siihen aikaan. Sinä muistat ehkä että minä tutkiessani paperia, johon nuo painetut sanat olivat kiinnitetyt, erityisesti tarkastin sen vesileimaa. Sitä tehdessäni pidin paperia vain muutaman tuuman päässä silmistäni ja tunsin samalla paperista hienosti tuoksuavan sitä hajuvettä, jota kutsutaan valkoiseksi jasmiiniksi. Löytyy viisikahdeksatta lajia hajuvesiä, jotka rikosasiain tutkijan täytyy oppia erottamaan toisistaan, ja minulle itselleni on sattunut tapauksia, joissa kaikki on riippunut tämän asian nopeasta käsittämisestä. Tuoksu saattoi minut ajattelemaan jonkun naisen vaikutusta asiassa, ja mietiskelyni alkoi jo suuntautua Stapletoneihin. Minä olin siis varma koiran olemassa olosta ja sitäpaitsi olin arvannut, kuka rikollinen oli, kun lähdin länteenpäin.
"Minun tehtäväni oli nyt vakoilla Stapletonia, ja sitä en olisi voinut, jos olisin ollut sinun seurassasi, sillä hän olisi kyllä silloin ollut varuillaan. Petin senvuoksi kaikki, sinutkin, ja saavuin salaisesti paikkakunnalle kun kaikki luulivat minun olevan Lontoossa. Vaivat, joita sain kestää, eivät olleet niin suuria kuin sinä olit kuvitellut, ja sitäpaitsi eivät sellaiset pikkuseikat saa vaikuttaa asiaan, kun joku vaikea tapaus on saatava selville. Enimmäkseen oleskelin Coombe Traceyssa ja asuin tuossa majassa nummella vain silloin, kun minun välttämättä piti olla paikalla valvoakseni tekeillä olevaa asiaa. Cartwrightin olin ottanut mukaani, ja hän oli maalaispojaksi puettuna minulle suurena apuna. Hän hankki minulle ruokaa ja puhtaita vaatteita. Kun minä pidin silmällä Stapletonia, niin piti Cartwright usein silmällä sinua, ja siten saatoin pitää käsissäni kaikkia lankoja yhtaikaa.
"Olen jo sanonut sinulle, että kirjeesi pian ehtivät minulle, koska ne heti paikalla palautettiin Baker Streetiltä Coombe Traceyyn. Minulla oli niistä paljon hyötyä, varsinkin siitä vähäisestä totuudesta, jonka Stapleton kerran oli sattunut sanomaan entiseen elämäänsä nähden. Minä onnistuin saamaan selville ketä he olivat, ja siten oli oma asemanikin minulle selvinnyt. Koko juttua oli häirinnyt ja vaikeuttanut tuo vankikarkuri ja hänen suhteensa Barrymore-puolisoihin. Senkin ratkaisit sinä tyydyttävällä tavalla, vaikka omat havaintoni olivat jo johtaneet samoihin tuloksiin.
"Kun sinä löysit minun asuntoni nummella, olin jo täysin selvillä koko asiasta, vaikka en ollut vielä saanut sitä valmiiseen jurylle esitettäväksi kelvolliseen muotoon. Sekään Stapletonin murhayritys sir Henryä vastaan, joka päättyi vankiraukan kuolemaan, ei mainittavassa määrin voinut auttaa hänen todistamistaan syylliseksi murhaan. Ei näyttänyt olevan muuta keinoa kuin yllättää hänet itse teossa, ja sitä varten täytyi meidän käyttää sir Henryä yksin näennäisesti turvattomana syöttinä. Niin teimmekin ja vaikka siten saimme aikaan niin ankaran häiriön ystävämme hermostossa, niin tuli asia täydelliseksi ja Stapleton suistui turmioon. Sir Henryn joutuminen sellaisen onnettomuuden uhriksi on, sen myönnän, moite minun menettelytapaani vastaan tämän asian ratkaisemiseksi, mutta emmehän voineet edellyttää, että tuo hirviö olisi niin jähmetyttävän kamala, emmekä myöskään saattaneet aavistaa, että niin tiheä sumu estäisi meitä sitä näkemästä ennenkuin vasta viime hetkessä. Tarkoituksemme saavutimme siten hinnasta, jota kumminkin sekä hermotautien erikoistuntija että tohtori Mortimer pitävät tilapäisenä. Pitkä matkustus tulee luultavasti vaikuttamaan tyynnyttävästi hänen kiihottuneeseen hermostoonsa ja myöskin parantavasti hänen tunteisiinsa. Hänen rakkautensa tuohon ihanaan naiseen oli syvä ja todellinen ja häneen vaikutti enimmin pettymyksensä tässä suhteessa.
"Vielä on jäljellä vain viitata siihen osaan, joka rouva Stapletonilla on ollut koko ajan. Aivan varmaan oli Stapletonilla häneen vaikutusvalta, joka perustui joko rakkauteen tai pelkoon tai mahdollisesti molempiin, koska nuo tunteet hyvin saattavat ilmetä yhdessä. Tämä vaikutusvalta hänellä oli. Hänen käskystään suostui rouva esiintymään hänen sisarenaan; mutta miehen valta loppui silloin, kun hän koetti saada tätä suoranaisesti ottamaan osaa murhaan. Rouva Stapleton oli halukas varoittamaan sir Henryä, mikäli hän voi tehdä sen saattamatta miestään vaaraan, ja hän yrittikin sitä monta kertaa. Stapleton näyttää itse voineen tuntea mustasukkaisuutta, sillä nähdessään sir Henryn alkavan lähestyä vaimoaan, ei hän, vaikkakin tämä juuri kuului hänen suunnitelmaansa, voinut pidättyä tulemasta väliin kiivaudella, joka ilmasi sen tulisen intohimoisuuden, jonka hän tavallisesti hyvin onnistui peittämään hillityn kuoren alle. Edistämällä heidän välillään vallitsevaa tuttavallisuutta, sai hän aikaan sir Henryn tiheät käynnit Merripit Housessa, joiden kautta hän ennemmin tai myöhemmin saisi vartoamansa tilaisuuden. Mutta kun ratkaiseva päivä vihdoin tuli, asettui vaimonsa häntä vastustamaan. Hän oli kuullut jotain vangin kuolemasta ja tiesi koiran olevan kätkössä ulkohuoneessa sinä iltana, jolloin sir Henryä odotettiin päivälliselle. Hän syytti miestään siitä rikoksesta, jonka tämä oli suunnitellut, ja tätä seuraavan kiivaan kohtauksen aikana sai hän tietää, että hänellä olikin kilpailija miehensä rakkaudesta. Hänen uskollisuutensa muuttui heti katkeraksi vihaksi, ja Stapleton ymmärsi, että hän ilmaisisi asian. Senvuoksi sitoi hän vaimonsa estääkseen tätä varoittamasta sir Henryä, ja toivoi varmaankin saavansa hänet vaikenemaan, kun seudun koko väestö tulisi selittämään sir Henryn kuoleman sen kirouksen aiheuttamaksi, joka vainosi Baskerville-sukua. Tässä luulen hänen erehtyneen, ja vaikka me emme olisikaan olleet siellä, olisi hänen ilmi joutumisensa ollut varma. Nainen, jolla on espanjalaista verta suonissaan, ei hevillä unohda sellaista loukkausta. Ja nyt, rakas Watson, en luule muistiinpanoihini katsomatta voivani antaa sinulle enemmän yksityiskohtaista kuvausta tästä kummallisesta jutusta. En luule jättäneeni mitään tärkeää selittämättä."
"Mutta tuskin hän saattoi luulla voivansa säikyttää sir Henryä kuoliaaksi tuolla aavemaisella koirallaan, vaikkakin se oli onnistunut hänen vanhaan setäänsä nähden?"
"Koira oli nälistynyt ja ärsytetty. Jos sen ulkonäkö ei olisikaan voinut säikyttää uhriparkaa kuoliaaksi, niin olisi se kumminkin lamauttanut hänen vastustusvoimansa."
"Tietysti. Vielä yksi kysymys! Jos Stapletonin olisi huomattu olevan lähimmän perillisen, niin kuinka hän olisi voinut selittää sen, että hän, joka oli niin läheinen sukulainen, oli asunut tilan naapurina ilmaisematta itseään ja väärällä nimellä? Kuinka olisi hän voinut esittää perintövaatimuksensa synnyttämättä epäluuloa, josta olisi seurannut asian tutkiminen?"
"Sitä vaikeutta ei ole helppo ratkaista ja pelkäänpä, etten sitä voi. Menneisyys ja nykyisyys ovat minun tutkimuksieni ala, mutta tulevaisuuden käsitteleminen tuskin on ihmisen vallassa. Rouva Stapleton oli kumminkin useita kertoja kuullut miehensä puhuvan siitä asiasta. Hänellä oli mielestään ollut valittavana kolme eri keinoa. Hän olisi voinut matkustaa Etelä-Amerikkaan ja sieltä esittää perintövaatimuksensa sekä todistaa oikeutensa sikäläisille englantilaisille viranomaisille tarvitsematta edes matkustaakaan Englantiin; tai olisi hän voinut esiintyä valepuvussa sen lyhyen ajan, jonka hänen täytyi oleskella Lontoossa; tai olisi hän voinut varustaa jonkun rikostoverin tarvittavilla todistuksilla ja papereilla, antaa tämän esiintyä perijänä ja tyytyä osaan tuloista. Sen mukaan kuin tunnemme häntä, voimme olla vakuutettuja siitä, että hän jollakin tavalla olisi selvinnyt asiasta. Ja nyt, rakas Watson, olemme tehneet ankarasti työtä useita viikkoja, joten hyvin voimme siirtää ajatuksemme mieluisampiin asioihin. Minä olen ottanut aition oopperasta, jossa esitetään 'Hugenotit.' Oletko kuullut De Reszkesiä? Saanko sitten pyytää sinua laittautumaan valmiiksi puolessa tunnissa, niin menemme samalla tiellä Marciniin syömään päivällistä?"
Sen vuoden heinäkuu, jolloin menin naimisiin, on erityisesti muistettava kolmen huomattavan tapauksen vuoksi, joiden ratkaisemisessa sain olla Sherlock Holmesille apuna ja tulin tilaisuuteen tutustua hänen menettelytapoihinsa. Muistiinpanoissani ne löytyvät nimillä "Toinen tahra", "Merisopimus" ja "Väsynyt kapteeni." Ensinmainittu käsittää kumminkin niin tärkeitä asioita ja koskee niin useita maan ylhäisimmistä suvuista, että ne vasta monen vuoden kuluttua voidaan julkaista. Sen voin kumminkin sanoa, ettei mikään Holmesin käsittelemistä jutuista niin selvään ole osoittanut hänen analyyttisen menettelytapansa arvoa, eikä tehnyt niin suurta vaikutusta niihin sekaantuneisiin henkilöihin. Minulla on vielä hallussani melkein sananmukainen pöytäkirja siitä keskustelusta, jossa hän esitti asian oikean laidan Pariisin poliisikuntaan kuuluvalle herra Dubuquelle ja Fritz von Waldbaumille, tuolle tunnetulle danzigilaiselle salapoliisille, jotka kumpikin olivat tuhlanneet voimansa sittemmin vääriksi huomattuihin otaksumiin. Täytyy kumminkin ehtiä hyvän matkaa uutta vuosisataa, ennenkuin tämän jutun vaaratta saattaa kertoa. Siihen mennessä siirryn luetteloni n:o 2:een, joka myöskin aikoinaan näytti saavan kansainvälistä merkitystä, ja jolle muutamat omituisuudet antavat erikoisen luonteen.
Kouluaikanani olin ollut hyvin hyvä ystävä eräälle Percy Phelps nimiselle pojalle, joka oli suunnilleen minun ikäiseni, vaikka paria luokkaa minusta edellä. Hänellä oli erinomainen pää ja hän sai palkintoja kaikenlaisissa aineissa, sekä viimein stipendin, joka saattoi hänet tilaisuuteen alkaa loistava uransa Cambridgessä. Hänellä oli hyvin vaikuttavia sukulaisia ja jo pikku poikina leikkiessämme hänen kanssaan tiesimme, että lordi Holdhurst, tuo suuri vanhoillinen valtiomies, oli hänen enonsa. Mutta noista ylhäisistä sukulaisistaan ei hänellä ollut suurta hyötyä koulussa; päinvastoin oli meistä hyvin hauskaa ajaa häntä ympäri koulupihaa ja lyödä häntä vitsalla säärille. Mutta olot muuttuivat, kun hän oli päässyt maailmaan. Minä olin kerran kuullut kerrottavan, että hänen kunnollisuutensa ja se vaikutusvalta, joka oli hänen käytettävänään, olivat hankkineet hänelle hyvän aseman ulkoministeriössä, mutta sen jälkeen en ollut häntä ensinkään ajatellut, ennenkuin seuraava kirje palautti hänet muistiini:
"Briarbrae Woking."
"Hyvä Watson! Varmaan muistat vielä 'Sammakon-pojan', Phelpsin, joka oli viidennellä luokalla, kun sinä olit kolmannella. Mahdollista on myöskin, että olet kuullut minun enoni avulla saaneen hyvän paikan ulkoministeriössä ja siellä saavuttaneen arvoa ja luottamusta, kunnes äkkiä kauhea onnettomuus hävitti kaikki toiveeni.
Ei maksa vaivaa kirjeessä selittää tuon hirmuisen tapauksen yksityiskohtia. Jos suostut pyyntööni, tulen luultavasti kertomaan ne sinulle. Parannuttuani nykyisin yhdeksän viikkoisesta aivokuumeesta, tunnen itseni vielä sangen heikoksi. Luuletko voivasi saada ystäväsi Holmesin sinun kanssasi matkustamaan tänne? Tahtoisin kernaasti kuulla hänen mielipiteensä asiasta, vaikka viranomaiset vakuuttavatkin minulle, ettei mitään voi tehdä. Koeta niin pian kuin suinkin tulla tänne hänen kanssaan. Joka minuutti tuntuu tunnin pituiselta eläissäni tässä hirvittävässä jännityksessä. Sano hänelle etten ole laiminlyönyt pyytää hänen neuvoansa siksi, että en osaisi antaa arvoa hänen kyvylleen, vaan senvuoksi, etten ole ollut täydessä tajussa siitä asti kun isku kohtasi minua. Nyt on pääni jälleen selvä, vaikka sairauden uudistumisen pelosta en uskallakaan asiaa paljon ajatella. Voimani ovat vielä niin lamassa, että minun, kuten näet, täytyy sanella kirjeeni. Tule, jos mahdollista, ja ota hänet mukaasi!
Vanha ystäväsi ja koulutoverisi
Percy Phelps."
Tässä kirjeessä oli jotain, joka liikutti minua; tuo usein kerrottu pyyntö, että koettaisin saada Holmesin matkustamaan hänen luokseen, oli niin harras. Niin syvään koski tuo kirje minuun, että olisin koettanut saada hänen pyyntönsä täytetyksi, vaikka se olisi ollut vaikeaakin, mutta nyt tiesin luonnollisesti että Holmes piti ammattiansa kauniina taiteena ja oli yhtä innokas antamaan, kuin häneen turvautuneet saamaan apua. Vaimoni oli samaa mieltä minun kanssani siinä, että minun hetkeäkään viivyttelemättä pitäisi esittää asia Holmesille, ja tuskin tuntia aamiaisen jälkeen olin siis taaskin noissa vanhoissa tutuissa huoneissa Baker Streetin varrella.
Holmes istui yönuttuun puettuna erään seinän vierelle asetetun pöydän luona innokkaasti työskennellen kemiallisissa tutkimuksissa. Suuri, kaareva retorti kiehui hurjasti Bunsenpolttimon sinervällä liekillä ja destilleerautuneet pisarat keräytyivät kahden litran astiaan. Ystäväni katsahti tuskin ylös, kun tulin sisään, ja minä ymmärtäen, että hänen tutkimuksensa oli tärkeä istuuduin nojatuoliin odottamaan. Hän otti lasipipetillä muutamia tippoja milloin yhdestä, milloin toisesta pullosta ja vihdoin tuli hän koeputki kädessään sen pöydän luo, jonka lähellä minä istuin. Oikeassa kädessä oli hänellä kappale lakmuspaperia.
"Sinä tulet tärkeänä hetkenä, Watson", sanoi hän. "Jos tämä paperi jää siniseksi, niin on kaikki hyvin. Jos se tulee punaiseksi, niin maksaa se yhden ihmisen hengen." Hän pisti sen koeputkeen ja silmänräpäyksessä muuttui paperin väri tummanlikasen punaiseksi. "Hm! Sen kyllä uskoinkin!" sanoi hän. "Minuutin kuluttua olen valmis, Watson. Tupakkaa löytyy tuolla turkkilaisessa tohvelissa." Hän meni kirjoituspöytänsä luo ja kirjoitti nopeaan muutamia sähkösanomia, jotka hän antoi palvelijapojalle. Sitten heittäytyi hän tuoliin minua vastapäätä ja veti polvet niin korkealle, että saattoi panna kätensä ristiin pitkien, laihojen nilkkojensa ympärille.
"Tuo oli vaan tavallinen pieni murha", sanoi hän. "Sinulla on varmaan parempaa tarjottavana. Sinä Watson, olet myrskylintu. Mistä nyt on kysymys?"
Minä annoin hänelle kirjeen ja hän luki sen mitä jännittyneimmällä tarkkaavaisuudella.
"Tästä emme saa paljoa tietää, vai kuinka?" sanoi hän antaessaan kirjeen takasin.
"Tuskinpa mitään, mielestäni."
"Käsiala on kumminkin huomattava."
"Mutta sehän ei ole hänen omansa."
"Ei ole kyllä. Se on jonkun naisen."
"Ei, tämän kyllä lienee joku mies kirjottanut," sanoin minä.
"Ei, nainen, ja sitäpaitsi aivan harvinainen nainen. Kun lähtee jotain asiaa ajamaan, on tärkeää tietää, että avun pyytäjä on läheisessä yhteydessä johonkin, jota hyvässä tai pahassa merkityksessä voidaan pitää poikkeusihmisenä. Tämä tapaus on jo herättänyt huomiotani. Jos olet valmis, niin lähdemme heti Wokingiin kohtaamaan tuota niin pahaan pulaan joutunutta valtio-miestä ja sitä naista, jolle hän kirjeensä sanelee."
Onneksi ehdimme Waterloohon niinsanotulle aamu-päiväjunalle. Tuskin tuntia myöhemmin olimme Wokingin havumetsäin ja kanervaisten kukkulain keskessä. Briarbrae oli erillään sijaitseva talo, jota laajat kukkaistutukset ympäröivät, ja muutamia minuutteja käveltyämme olimme ehtineet asemalta sinne. Annettuamme käyntikorttimme, pyydettiin meitä astumaan komeasti sisustettuun salonkiin, ja eräs lihavanpuoleinen mies, joka muutaman minuutin kuluttua tuli sisään, toivotti meitä sydämellisesti tervetulleiksi. Hän näytti olevan lähempänä neljää kuin kolmeakymmentä, mutta hänen poskensa olivat niin punaiset ja hänen silmänsä niin iloiset, että hän vielä näytti paksulta, vallattomalta pojalta.
"Sepä vasta oli hyvä, että te tulitte", sanoi hän ja pudisti voimakkaasti käsiämme. "Percy on kysellyt teitä koko iltapäivän. Poika raukka, hän tarttuu joka oljenkorteen! Hänen isänsä ja äitinsä pyysivät minua ottamaan teidät vastaan, sillä heistä on hyvin tuskallista mainitakaan tätä asiaa."
"Emme vielä tunne yksityisseikkoja ensinkään", sanoi Holmes. "Minä huomaan että te ette kuulu perheeseen."
Uusi tuttavamme näytti kummastuneelta, mutta silmätessään alaspäin alkoi hän nauraa.
"Vai niin. Te näitte nimikirjaimet medaljongissa", sanoi hän. "Siinähän on J. H. Ensin luulin, että olitte oikein sukkela. Josef Harrison on minun nimeni, ja koskapa Percy aikoo naida minun sisareni. Annien, niin tulee meistä ainakin langokset. Sisareni on sulhasensa huoneessa sillä hän on kahden kuukauden ajan lakkaamatta hoitanut häntä. Ehkä onkin parasta, että heti menemme sinne, sillä minä tiedän kuinka levoton Percy on."
Se huone johon meidät vietiin, sijaitsi samassa kerroksessa kuin salonki. Se oli sisustettu makuuhuoneeksi, mutta samalla myöskin arkihuoneen tapaan, kaikkiin nurkkiin ja sopukkoihin kauniisti soviteltuine kukkineen. Kalpea ja laihtunut nuori mies makasi sohvalla lähellä avonaista akkunaa, josta puutarhan runsas tuoksu ja kesän leuto ilma virtasi sisään. Muuan nuori nainen istui hänen vieressään ja nousi ylös nähdessään meidät.
"Pitääkö minun mennä, Percy?" kysyi hän.
Tämä tarttui hänen käteensä ja pidätti hänet. "Kas, hyvää päivää, Watson", sanoi sairas sydämellisesti. "Tuskinpa tunsin sinut noine viiksinesi, enkä luule, että sinäkään olisit voinut vannoa, kuka minä olin. Tämä on luultavasti kuuluisa ystäväsi, herra Sherlock Holmes?"
Minä esittelin hänet ja sanoin pari sanaa, jonka jälkeen me istuuduimme. Tuo lihava mies oli mennyt pois, mutta hänen sisarensa jäi huoneeseen ja hänen kädestään piti sairas yhä kiinni. Tytön ulkomuoto oli hyvin huomiota herättävä, hän oli ehkä hieman tanakka-tekonen, mutta hänellä oli mitä kaunein oliivinvärinen iho, suuret, tummat, etelämaalaiset silmät ja runsas, melkein sinimusta tukka. Hänen lämpimät värinsä saattoivat sulhasen kalpeat kasvot vastakohtaisuudellaan näyttämään vielä enemmän kärsiviltä ja riutuneilta.
"Minä en tahdo käyttää väärin aikaanne", sanoi tämä nousten istumaan sohvallaan. "Esipuheitta käyn suoraan asiaan. Nähkääs, herra Holmes, minä olin onnellinen mies, tulevaisuuteni oli hyvä ja olin juuri aikeissa mennä naimisiin, kun äkkiä hirveä onnettomuus hävitti kaikki minun toiveeni.
"Watson on luultavasti sanonut teille, että minulla oli paikka ulkoministeriössä, ja enoni, lordi Holdhurstin vaikutuksesta sain pian vastuunalaisen toimen. Kun enoni ministeristön muutoksessa tuli ulkoministeriksi, antoi hän minulle useita luottamustehtäviä, ja kun minun aina onnistui suorittaa ne hänen mielikseen, sai hän pian jokseenkin edullisen käsityksen minun kunnollisuudestani ja hienotunteisuudestani.
"Noin kymmenen viikkoa sitten, eli tarkemmin määräten, toukokuun 23:na päivänä, kutsui hän minut yksityiseen huoneeseensa ja onniteltuaan minua äsken suorittamani työn johdosta ilmoitti, että hänellä taaskin oli joku tärkeä tehtävä minulle.
"'Tässä ovat', sanoi hän ottaen harmaan paperikäärön kirjoituspöytänsä laatikosta, 'alkuperäiset asiakirjat siitä Englannin ja Italian välisestä sopimuksesta, josta, ikävä kyllä, jo on näkynyt muutamia uutisia sanomalehdistössä. On äärettömän tärkeää, ettei asiasta enempää saada tietää. Sekä ranskalainen että venäläinen lähetystö maksaisivat suuren summan saadakseen tietää näitten paperien sisällön, enkä ottaisi niitä tästä laatikosta, ellei olisi aivan välttämätöntä saada niistä jäljennös. Onhan sinulla pulpetti huoneessasi?'
"'On.'
"'Ota sitten tämä sopimus ja lukitse se siihen. Minä ilmoitan, että sinä jäät huoneistoon muiden mentyä, joten voit aivan rauhassa jäljentää sen, ilman että kukaan näkee, mitä teet. Kun olet lopettanut, lukitset sekä alkuperäisen kirjoituksen että jäljennöksen pulpettiisi ja annat ne minulle huomenna varhain.'
"'Minä otin paperit ja —'"
"Anteeksi, että keskeytän", sanoi Holmes, "mutta olitteko yksin keskustelun aikana?"
"Aivan yksin."
"Onko tuo huone suuri?"
"Kolmekymmentä jalkaa kukin sivu."
"Ja keskustelu tapahtui keskellä huonetta?"
"Melkein."
"Ja aivan matalalla äänellä?"
"Enoni puhuu aina matalalla äänellä. Minä en puhunut juuri ensinkään."
"Kiitos", sanoi Holmes ja sulki silmänsä. "Olkaa hyvä ja jatkakaa."
"Minä tein kuten hän käski ja odotin kunnes muut kanslian virkamiehet olivat menneet. Yksi heistä Charles Gorot, jonka paikka oli samassa huoneessa kuin minunkin, oli jälkeenpäin saanut jonkun tehtävän, ja senvuoksi jätin minä hänet yksin ja menin syömään päivällistä. Palatessani oli hän poissa. Minä tahdoin kiirehtiä työtäni, sillä tiesin että Josef Harrison, sama herra, jonka juuri näitte, oli kaupungissa ja aikoi matkustaa takasin Wokingiin yhdentoista junalla. Minä halusin kernaasti saada työni loppumaan ajoissa voidakseni matkustaa samalla junalla.
"Kun aloin käydä läpi sopimusta, huomasin heti sen olevan niin tärkeän, ettei enoni suinkaan ollut liioitellut sanoissaan. Yksityiskohtiin kajoamatta voin sanoa, että se tarkoin määräsi Englannin aseman kolmiliittoon nähden ja osoitti, mitä politiikkaa tämä maa tulisi seuraamaan, jos Ranskan laivasto veisi määräävän ylivallan Italian laivastolta Välimeressä. Ne kysymykset, joita siinä käsiteltiin, olivat puhtaasti meriasioita koskevia. Sen alle olivat ne korkeat viranomaiset, jotka olivat laatineet sopimuksen, piirtäneet nimensä. Kun olin silmännyt sen läpi, istuuduin sitä jäljentämään.
"Se oli pitkä ranskankielinen asiakirja, ja sisälsi 26 pykälää. Kirjoitin niin nopeaan kuin saatoin, mutta kello yhdeksän aikaan olin ehtinyt vasta kymmenenteen pykälään, ja minusta tuntui mahdottomalta ehtiä matkustamaan yhdentoista junalla. Ajatukseni tuntuivat raskailta ja hitailta osaksi päivällisen vaikutuksesta, osaksi siitäkin syystä, että olin työskennellyt koko päivän. Kupillinen kahvia selvittäisi aivojani, niin arvelin. Vahtimestarilla, joka asuu pienessä huoneessa portin vieressä, on tapana keittää paloviinakeittiöllä kahvia niille virkamiehille, jotka työskentelevät yli tavallisen ajan. Soitin senvuoksi häntä.
"Hämmästyksekseni tulikin hänen itsensä asemasta sisään eräs suuri, punakka, vanhanpuoleinen nainen, jolla oli esiliina edessään. Hän selitti olevansa vahtimestarin vaimo ja suorittavansa karkeampia töitä talossa. Pyysin häntä keittämään kahvia.
"Senjälkeen kirjotin vielä kaksi pykälää, mutta tunsin itseni yhä unisemmaksi, jonka vuoksi nousin ylös, kävelin pari kertaa edestakasin huoneessa ja venyttelin itseäni. Kahviani ei kuulunut, ja minä ihmettelin tätä viivytystä, kunnes vihdoin avasin oven ja syöksyin ulos asiaa tiedustelemaan. Suora, heikosti valaistu käytävä johti siitä huoneesta, jossa minä työskentelin, ja olikin ainoa tie siitä ulos. Se päättyi kaarenmuotosiin portaisiin, joiden alapäässä vahtimestarin huone oli. Keskellä portaita oli pieni penkere, johon suorakulmaisesti liittyi toinen käytävä. Tämä taasen johti kapeita portaita myöten eräälle sivuovelle, jota palvelijakunta käyttää, sekä myöskin virkamiehet tullessaan suoraan Charles Streetiltä.
"Kas tässä pieni pohjapiirustus huoneiston selvittämiseksi."
"Kiitos. Luulen ymmärtäväni teitä", sanoi Sherlock Holmes.
"On erittäin tärkeää että otatte tästä selvän. Minä menin alas portaita ja kuljin eteisen läpi vahtimestarin huoneeseen, jossa tämä istui nukkumassa tuolillaan pannun kiehuessa niin että höyry tuprusi sen ympärillä ja vesi ruiskusi lattialle. Olin ojentanut käteni herättääkseni hänet, kun äkkiä hänen päänsä yläpuolella oleva soittokello helähti ja hän heräsi.
"'Herra Phelps, mitä tahdotte?' kysyi hän katsoen aivan hämmentyneenä minuun.
"'Minä tulin alas katsomaan, eikö kahvi vielä ole valmistunut.'
"'Olin juuri asettanut pannun liekille, kun nukahdin.' Hän katsoi minuun ja sitten kelloon, joka vielä liikkui, ja hänen hämmästyksensä näytti yhä lisääntyvän.
"'Mutta jos te olitte täällä, niin kuka sitten soitti?' kysyi hän.
"'Kelloako?' vastasin. 'Mikä kello tuo on?'
"'Sitä soitatte te omasta huoneestanne.'
"Tuntui kuin jääkylmä käsi olisi tarttunut sydämeeni. Joku oli siis tullut huoneeseen, jossa nuo tärkeät paperit olivat pöydällä. Hullun tavoin syöksyin eteiseen, kiidin ylös portaita ja pitkin käytävää. Siellä ei ollut ketään, eikä myöskään huoneessani. Kaikki oli samassa kunnossa kuin minun lähtiessäni, ainoastaan asiakirja, joka oli uskottu huostaani, oli otettu pois pöydältä. Jäljennös oli jäljellä, mutta alkuperäinen kappale poissa."
Holmes ojentautui tuolillaan ja hieroi käsiään. Saatoin nähdä, että tämä arvotus oli hänen mieleisensä. "No, mitä teitte sitten?" kysyi hän aivan hiljaa.
"Ymmärsin heti, että varas oli tullut niitä portaita, jotka johtivat sivuovelta. Jos hän olisi tullut toista tietä, niin olisin luonnollisesti hänet kohdannut."
"Te olitte siis aivan varma siitä, ettei hän ollut voinut pysyttäytyä kätkettynä huoneeseen tai käytävään, joka niinkuin juuri sanoitte, oli vain heikosti valaistu?"
"Se oli aivan mahdotonta. Kummassakaan ei löydy niin suurta piilopaikkaa, että edes hiirikään voisi siihen ryömiä."
"Hyvä. Jatkakaa, jos suvaitsette."
"Vahtimestari, joka minun kasvojeni kalpeudesta oli huomannut, että jotain vaarallista oli tekeillä, oli kiiruhtanut minun jäljessäni ylös portaita, ja nyt me molemmat juoksimme pitkin käytävää ja alas niitä jyrkkiä portaita, jotka vievät Charles Streetille. Niiden alapäässä oleva ovi oli sulettu, mutta vain toisella lukollaan. Me sysäsimme sen auki ja syöksyimme ulos. Muistan aivan selvään, että erään läheisyydessä olevan tornin kello juuri silloin löi kolme kertaa. Kello oli neljännestä vailla kymmenen."
"Se on äärettömän tärkeätä", sanoi Holmes ja merkitsi jotain kalvostimeensa.
"Ilta oli hyvin pimeä ja ohut, leuto sade tihkui maahan. Charles Streetillä ei näkynyt ketään, mutta kadun päässä, Whitehallissa, oli tavallisuuden mukaan vilkas liike. Me juoksimme avopäin pitkin katukäytävää ja kulmassa tapasimme poliisimiehen."
'On tapahtunut varkaus', sanoin minä henki kurkussa. 'Muuan äärettömän tärkeä asiapaperi on varastettu ulkoministeriöstä. Onko kukaan mennyt tästä ohi?'
'Minä olen seisonut tässä neljännestunnin', vastasi hän, 'ja ainoastaan yksi henkilö on mennyt ohitseni. Se oli jokseenkin pitkä, vanhanpuoleinen nainen, joka oli puettu kirjavaan saaliin.'
'Oh, se oli minun vaimoni', sanoi vahtimestari. 'Ettekö ole nähnyt ketään muuta?'
'En ketään.'
'Silloin on varkaan täytynyt mennä toista tietä', huusi vahtimestari, vetäen minua käsivarresta.
Mutta minä en tahtonut häntä kuunnella, ja hänen yrityksensä vetää minua toiseen suuntaan lisäsivät epäluuloani.
'Minne päin meni tuo nainen?' kysyin.
'Sitä en tiedä. Minä huomasin hänet, kun hän meni ohitseni, mutta minulla ei ollut mitään erikoista syytä kohdistaa huomiotani häneen. Hänellä näytti olevan kiire.'
'Kauanko siitä on?'
'Vain muutamia minuutteja.'
'Eikö viittä minuuttia enempää?'
'Ei, en luule olevan.'
'Nyt te tuhlaatte aikaa, herra, ja joka hetki on kallis', huusi vahtimestari. 'Uskokaa, kun sanon, ettei minun eukollani ole mitään tekemistä tässä asiassa, ja seuratkaa toki minua kadun toiseen päähän. No, jos niin on, että te ette tahdo tulla, niin menen minä', ja hän lähti juoksemaan toiseen suuntaan.
Mutta minä kiiruhdin hänen jälkeensä ja tartuin häntä käsivarteen.
'Missä te asutte?' kysyin.
'Minun osoitteeni on n:o 16 Ivy Lane, Briston', vastasi hän, 'mutta älkää nyt lähtekö väärille jäljille, herra Phelps. Tulkaa minun kanssani kadun toiseen päähän, katsomaan emmekö voisi siellä jotain keksiä.'
En menettänyt mitään seuraamalla hänen neuvoaan. Yhdessä poliisimiehen kanssa kiiruhdimme ehdotettuun suuntaan, mutta siellä oli nähtävänä vain vilkas liike, ihmiset kulkivat edestakasin, kaikki kiiruhtaen suojaan sateelta. En nähnyt yhtään joutilasta kuleksijaa, en ketään, joka olisi voinut sanoa, mitä oli tapahtunut.
Palasimme takasin virastoon ja tutkimme ilman tulosta portaat ja käytävän. Huoneeseen johtava käytävä oli peitetty linoleumimatolla, jossa pienimmätkin merkit näkyvät. Tutkimme sen tarkkaan, mutta minkäänlaisia jälkiä ei näkynyt."
"Oliko satanut koko illan?"
"Kello seitsemästä saakka."
"Kuinka saattoi sitten olla mahdollista, ettei tuo apuri-nainen, joka kävi huoneessanne yhdeksän ajoissa, likasilla kengillään jättänyt minkäänlaisia jälkiä?"
"Minua ilahduttaa, että teette sen kysymyksen. Kysyin sitä itsekin, mutta sain tietää, että apurinaisilla on tapana riisua jalkineensa vahtimestarin huoneessa ja ottaa tohvelit jalkaansa."
"Se selittää asian. Sanoitte siis, ettei jälkiä näkynyt, vaikka ulkona satoi. Tapahtumain jakso tuntuu tässä hyvin vaikealta yhdistää. Mitä sitten teitte?"
"Tutkimme huoneen. Salaovelle siinä ei ole tilaa, ja ikkunat ovat ainakin kolmenkymmenen jalan korkeudella maasta. Ne olivat suljetut sisältäpäin. Matto on naulattu seinien reunoille, ja katto on tavallinen, Valkoseksi maalattu. Henkeni uskallan siitä, että sen, joka varasti paperit, oli täytynyt tulla ovesta."
"Kuinka on tulisijan laita?"
"Takkaa ei huoneessa löydy, vaan ainoastaan kamiina. Soittojohdon nauha riippuu kirjotuspöydän oikealla puolella, ja voidakseen soittaa on varkaan täytynyt mennä sen luo. Mutta miksikä hän olisi tahtonut soittaa? Se on aivan selittämätön salaisuus."
"Sen voi kyllä sanoa olevan hyvin tavattoman tapauksen. Mihin toimenpiteisiin sitten ryhdyitte? Huoneen tutkimisella tarkoititte luonnollisesti saada selville, oliko jäänyt jotain merkkejä varkaasta — oliko siellä sikarinpätkää, hansikasta, hiusneulaa tai muuta senkaltaista?"
"Mitään sellaista ei löytynyt."
"Tuntuiko mitään hajua?"
"Sitä emme todellakaan ajatelleet."
"Heikko tupakanhaju olisi sellaisessa tutkimuksessa ollut suuriarvoinen havainto."
"En itse polta koskaan ja luulen kyllä, että olisin huomannut, jos olisi tuntunut tupakanhajua. Siellä ei ollut kerrassaan mitään, josta olisi saanut johtoa. Ainoa asia, josta saatoin pitää kiinni, oli se, että vahtimestarin vaimo, rouva Tangey, oli kiireesti lähtenyt talosta. Mies ei voinut siitä antaa muuta selitystä kuin sen, että hän aina niihin aikoihin meni kotiin. Poliisimies ja minä päätimme parhaaksi vangita vaimo, ennenkuin hän olisi ehtinyt luovuttaa paperit muille, jos hän nimittäin oli ne ottanut.
"Tieto varkaudesta oli jo ehtinyt Scotland Yardille ja herra Forbes, tuo nuori salapoliisi, saapui paikalle ja ryhtyi tarmokkaasti asiaan. Vuokrasimme kaksirattaiset vaunut ja puolen tunnin päästä olimme ehtineet n:o 16:een Ivy Lanen varrelle. Nuori tyttö, jonka sittemmin saimme tietää olevan Tangeyn vanhimman tyttären, avasi oven. Hänen äitinsä ei ollut vielä tullut kotiin, ja meitä pyydettiin astumaan kadun puoleiseen huoneeseen.
"Noin kymmenen minuutin päästä koputettiin portille, ja silloin teimme erehdyksen, josta suuresti moitin itseäni. Sen sijaan että itse olisimme menneet avaamaan, annoimme tytön mennä. Kuulimme hänen sanovan: 'Äiti, siellä sisällä on kaksi herraa, jotka tahtovat teitä puhutella', ja heti sen jälkeen kuulimme jonkun kolisevin askelin kiiruhtavan käytävää pitkin. Forbes sysäsi oven auki, ja molemmat juoksimme pihanpuoleiseen huoneeseen eli keittiöön, jonne nainen kumminkin oli ehtinyt ennen meitä. Hän katsoi meihin uhmailevasti, mutta tunnettuaan minut, näytti hän suuresti kummastuvan.
"'Sehän onkin herra Phelps kansliasta!' huudahti hän.
"'Kas niin, sanokaa keneksi meitä luulitte, kun äsken niin kiiruhditte?' kysyi salapoliisi.
"'Minä luulin teidän olevan ryöstömiehiä', sanoi hän. 'Muuan käsityöläinen on tuottanut meille ikävyyksiä.'
"'Sillä ette pääse', sanoi Forbes, 'Meillä on syytä luulla teidän varastaneen muutaman tärkeän paperin ulkoministeriöstä ja että te juoksitte tänne sitä kätkemään. Teidän täytyy seurata meitä Scotland Yardille tarkastettavaksi.'
"Vakuutukset ja vastustus eivät auttaneet mitään. Hankimme suuremmat vaunut ja istuuduimme niihin kolmisin. Sitä ennen olimme kumminkin tutkineet keittiön, varsinkin tulisijan, nähdäksemme oliko hän ehtinyt viskata paperit sinne ollessaan silmänräpäyksen ajan yksin huoneessa. Mutta siellä ei ollut tuhkaa eikä minkäänlaisia palaneita paperikappaleita. Tultuamme Scotland Yardille annoimme hänet erään naispoliisin huostaan. Odotin tuskissani tarkastuksen tulosta. Rouva Tangeylla ei papereita ollut.
"Silloin vasta ymmärsin aseman kamaluuden. Tähän saakka olin ollut täydessä toiminnassa, ja siihen olivat ajatukseni olleet kokonaan kiintyneet. Olin niin varmaan uskonut saavani paperin heti takasin, etten ollut uskaltanut ajatellakaan, mikä olisi seuraus, jos en onnistuisi. Mutta nyt en enää mitään voinut, ja minulla oli hyvää aikaa tutkia asemaani. Se oli kauhea. Watson voi vakuuttaa että jo poikana olin jokseenkin hermostunut ja herkkätuntoinen, eikä luontoaan voi muuttaa. Minä ajattelin enoani ja hänen virkaveljiään ministeriössä, ajattelin häpeää, jota olin tuottanut hänelle, itselleni, kaikille, jotka olivat minun kanssani tekemisissä. Mitä merkitsi se, että olin joutunut harvinaisen onnettomuuden uhriksi? Sellaista ei oteta lukuun, kun on kysymys valtiollisista asioista. Minä olin kukistunut, häpeällisesti kukistunut. En tiedä mitä tein. Luultavasti panin toimeen aika mellakan. Himmeästi olen muistavinani, että joukko virkamiehiä keräytyi ympärilleni koettaen minua tyynnyttää. Yksi heistä ajoi minun kanssani Waterloo-asemalle ja vei minut Wokingiin menevään junaan. Luultavasti olisi hän seurannut minua koko matkan, ellei täällä läheisyydessä asuva tohtori Ferrier olisi matkustanut samalla junalla. Hän oli kyllin ystävällinen pitääkseen huolta minusta, ja siinä hän tekikin hyvin, sillä jo asemalla sain raivokohtauksen ja kun ehdimme kotiin, riehuin kuin hullu.
"Voitte kuvitella mikä hämminki syntyi, kun tohtorin soitto herätti kaikki unestaan, ja he tapasivat minut sellaisessa tilassa. Annie raukka ja äitini joutuivat aivan epätoivoon. Tohtori Ferrier oli salapoliisilta saanut kuulla asiasta senverran, että saattoi antaa heille jonkunlaisen käsityksen tapauksesta, eikä hänen kertomuksensa asiaa parantanut. Kaikki ymmärsivät, että tulisin olemaan kauan ja vaarallisesti sairaana, ja siksi sai Josef luopua iloisesta ja mukavasta makuuhuoneestaan, josta tehtiin minulle sairashuone. Täällä olen maannut tajuttomana yli yhdeksän viikkoa, herra Holmes, ja houraillut rajusti aivokuumeessa. Elleivät morsiameni, neiti Harrison, ja tohtori olisi hoitaneet minua niin hyvin, en nyt voisi puhella kanssanne. Morsiameni on hoitanut minua päivisin ja eräs ammatti-sairaanhoitajatar on pitänyt minua silmällä öisin, sillä ei voitu jättää minua yksin, kun sain raivokohtaukseni. Vähitellen ymmärrykseni selveni, mutta vasta kolmena viime päivänä olen saattanut selvään muistaa kaikki. Joskus toivon ettei muisti olisi koskaan palannut. Ensimmäiseksi sähkötin herra Forbesille, joka oli ottanut asian huostaansa. Hän saapui tänne ja selitti, ettei oltu voitu saada varkaasta vihiä, vaikka oli tehty kaikki, mitä saatettiin. Vahtimestari ja hänen vaimonsa olivat joutuneet mitä ankarimman ristikuulustelun alasiksi, ilman että asiaan oli tullut selvyyttä. Poliisi oli sitten ruvennut epäilemään Gorota, joka kuten muistatte, tuona iltana oli ollut työssä yli tavallisen ajan. Yksistään tämä seikka ja se, että hänellä on ranskalainen nimi, antoivat aihetta häntä epäillä. Asia on kumminkin niin, että minä en alkanut työtäni, ennenkuin vasta hänen mentyään, ja mitä nimeen tulee, niin johtuu se tosin eräältä hugenotti-suvulta, mutta hän itse ja hänen perheensä ovat sielultaan ja sydämeltään yhtä hyviä englantilaisia kuin te ja minä. Ei löytynyt mitään raskauttavaa seikkaa häntä vastaan, ja sillä hän pääsi. Teihin, herra Holmes, kohdistan nyt koko toivoni. Jos te minut hylkäätte, niin on kunniani ja asemani ainaiseksi mennyttä."
Sairas vaipui patjoilleen aivan uupuneena tästä pitkästä kertomuksesta, ja hänen hoitajansa kaatoi jotain kiihottavaa lääkettä lasiin ja ojensi sen hänelle. Holmes istui äänettömänä, pää taaksepäin nojaten ja silmät kiinni. Vieras olisi luullut tämän asennon osoittavan välinpitämättömyyttä, mutta minä tiesin, että se merkitsi mitä ankarinta ajatustoimintaa.
"Esityksenne oli niin selvä", sanoi hän viimein, "ettei minulla enää ole paljoa kysyttävää. Yksi kysymys on minun kumminkin tehtävä, ja se onkin hyvin tärkeä. Kerroitteko jollekin saaneenne juuri tämän tehtävän suorittaaksenne?"
"En kenellekään."
"Ette edes neiti Harrisonille?"
"En. En ollut käynyt Wokingissa käskyn saamisen ja tehtävän suorittamisen välisellä ajalla."
"Eikö kukaan sukulaisistanne ollut sattumalta käynyt teitä tervehtimässä?"
"Ei."
"Tunsiko joku heistä viraston huoneiston?"
"Totta kai, eri tilaisuuksissa olin näyttänyt sen heille kaikille."
"Nämä kysymykset ovat tarpeettomia, ellette jollekin ollut maininnut mitään asiakirjasta."
"Sitä en ollut tehnyt."
"Tiedättekö mitään vahtimestarista?"
"En, muuta kuin sen, että hän on ollut sotilaana."
"Missä rykmentissä?"
"Se on totta, tiedänhän senkin. Coldstreamin kaartissa."
"Kiitos. Varmaankin ilmoittaa Forbes minulle lisä-seikkoja. Noilla herroilla on suuri kyky koota tietoja, mutta he eivät aina käytä niitä menestyksellä hyväkseen. Mikä kaunis kukka ruusu onkaan."
Hän oli mennyt sohvan ohitse avatun akkunan luo ja nosti ylös erään sammalruusun nuokkuvaa vartta sekä katseli tarkkaavaisesti sen hienoa punasenvihertävää väriä. Tämä ilmaisi uuden puolen hänen luonteessaan, sillä en koskaan ennen ollut huomannut luonnonesineitten herättäneen hänessä erikoista mielenkiintoa.
"Deduktsioonimetoodi ei ole missään suhteessa enemmän edullinen kuin uskontoon nähden", sanoi hän, nojaten selkäänsä ikkunaluukkuun. "Uskonnonkin saattaa sovittaa puhtaaksi tieteeksi. Varmin todistus sallimuksen hyvyydestä on minun mielestäni löydettävissä kukista. Kaikki muut — luonnonlahjamme, toiveemme, ruokamme, ovat ensi sijassa välttämättömiä olemisellemme. Mutta tämä ruusu on ylimääränen. Sen tuoksu ja väri ovat elämän kaunistuksia, eikä ehtoja. Hyvyys yksin antaa enemmän kuin välttämättömän, ja senvuoksi väitän, että meillä on paljon toivottavaa kukkien johdosta."
Percy Phelps ja hänen morsiamensa katselivat Holmesia hänen pitäessä tätä pientä puhetta, ja heidän kasvoissaan ilmeni suuri pettymys. Hän oli vaipunut uneksimaan seisoessaan ruusua katselemassa. Muutamia minuutteja oli kulunut, kun neiti Harrison lopetti äänettömyyden.
"Luuletteko olevan mahdollista selittää tätä salaperäistä tapausta, herra Holmes?" kysyi hän hieman terävästi.
"Ah niin, se on totta?" sanoi hän ja säpsähti, mutta palasi samassa elämän todellisuuteen. "Olisihan järjetöntä väittää, ettei tämä tapaus ole harvinaisen hämärä ja epäselvä. Lupaan kumminkin miettiä asiaa ja ilmottaa teille, jos jokin seikka erityisesti herättäisi minun huomiotani."
"Ettekö vielä ole löytänyt keinoa arvotuksen selittämiseksi?"
"Teiltä olen saanut sellaisia keinoja seitsemän kappaletta, mutta luonnollisesti täytyy minun niitä koetella, ennenkuin voin puhua niiden arvosta."
"Epäilettekö ketään?"
"Minä epäilen itseäni —"
"Mitä sanotte?"
"Etten tekisi ennenaikaisia johtopäätöksiä."
"Matkustakaa sitten Lontooseen ja koetelkaa niitä."
"Neuvonne on hyvä, neiti Harrison", sanoi Holmes nousten seisomaan. "Se lienee parasta, mitä voimme tehdä, rakas Watson. Älkää kumminkaan heittäytykö petollisiin toiveisiin, herra Phelps. Tämä juttu on hyvin sekava."
"Minä tulen olemaan kuin kuumeessa, kunnes jälleen tapaan teidät", sanoi nuori valtiomies.
"Minä lupaan tulla tänne samalla junalla huomenna, vaikkakin on hyvin luultavaa, että se mitä minulla tulee olemaan kerrottavaa, on kielteistä laatua,"
"Jumala siunatkoon teitä siitä, että lupaatte tulla", sanoi sairas. "Minua elähdyttää jo se tieto, että ainakin jotain tehdään. Tässä on minulla kirje lordi Holdhurstilta."
"Vai niin. No mitä hän sanoo?"
"Hän on kylmä, vaan ei kova. Minä arvelen, että minun vaikea tautini estää häntä olemasta ankara. Hän sanoo vielä kerran, että asia oli äärettömän tärkeä, ja lisää, että mihinkään toimenpiteisiin ei ryhdytä minun tulevaisuuteeni nähden — luulen hänen tarkottavan minun erottamistani — ennenkuin terveyteni on ennallaan ja olen saanut tilaisuuden korvata tämän onnettomuuteni."
"Sehän tuntuu sekä viisaalta että hyväntahtoselta", sanoi Holmes."Tule nyt Watson. Meillä on vielä hyvä päivätyö suorittamattaLontoossa."
Herra Josef Harrison saattoi meidät asemalle ja pian me kiidimme eteenpäin Portsmouthista tulevassa junassa. Holmes istui syviin ajatuksiin vaipuneena ja sanoi tuskin sanaakaan, ennenkuin olimme ehtineet Claphamin yhtymä-aseman ohi.
"On todella jokseenkin virkistävää saapua Lontooseen jollakin niistä rautateistä, jotka kulkevat kattojen yli ja antavat matkustajille tilaisuuden katsella taloja allaan."
Minä luulin hänen laskevan leikkiä, sillä näköala oli jokseenkin ikävä, mutta hän selitti pian ajatuksensa,
"Katso noita suuria, yksinäisiä rakennusryhmiä, jotka kohoavat liuskakattojen yli niinkuin tiilistä muodostetut saaret lyijynharmaasta merestä."
"Sinä tarkotat kansakouluja."
"Ne ovat valotorneja, poikaseni, tulevaisuuden valotorneja. Kuoria, jotka sisältävät satamäärin pieniä siemeniä, joista viisaampi ja parempi Englanti on nouseva. Eihän tuo Phelps mahtane juoda?"
"Ei, sitä en voi uskoa."
"En minäkään. Mutta velvollisuutemme on ottaa lukuun kaikki mahdollisuudet. Miesraukka on todellakin joutunut pahaan pulaan, ja epätietoista on, voimmeko häntä pelastaa. Mitä sinä arvelet neiti Harrisonista?"
"Hän näyttää olevan lujaluonteinen tyttö."
"Kyllä, ja hänen luonteensa on varmaan oikeaa laatua, ellen erehdy. Hän ja hänen veljensä ovat erään Northumberlandissa asuvan tehtaanomistajan ainoat lapset. Phelps meni kihloihin hänen kanssaan ollessaan viime talvena matkoilla, ja tyttö matkusti sitten veljensä seurassa tänne tutustuakseen sulhasen sukuun. Kun tuo suuri onnettomuus tapahtui, jäi hän hoitamaan sulhastaan, ja veli Josef, joka viihtyi hyvin, jäi myöskin. Sinä huomaat minun omin päin jo hankkineen melkoisen joukon tietoja, mutta koko päivä on käytettävä tutkimisiin."