Tätinsä suosituksesta Ange Pitou siis pääsi apotti Fortierin oppilaitten joukkoon. Tämä vastaanotto ei miellyttänyt vähääkään Pitouta, sillä se katkaisi hänen vapaan ulkoilma-elämänsä, mutta täti Angélique oli siitä hyvin mielissään ja meni notaari Niguetin luo ilmoittamaan, että hän ei ainoastaan mukautunut tohtori Gilbertin vaatimuksiin, vaan teki enemmänkin kuin vaadittiin. Olihan tohtori vaatinut, että Pitou saisi oppia kunnollisen ammatin. Täti Angélique hankki hänelle enemmän, kun antoi hänelle hyvän kasvatuksen. Ja missä hän sai tämän kasvatuksen? Samassa oppilaitoksessa, missä kävi Sebastien Gilbert, jonka puolesta isä maksoi viisikymmentä livreä.
Saihan Ange tosin kasvatuksensa ilmaiseksi, mutta sitä ei tarvinnut ilmoittaa tohtori Gilbertille, ja jos tämä saisi sen tietää, niin tunsihan hän apotti Fortierin puolueettomuuden ja syvän harrastuksen kaikkia oppilaitaan kohtaan. Hän avasi sylinsä kuin hänen suuri opettajansa: "Sallikaa lasten tulla minun tyköni." Mutta näissä molemmissa käsissä oli aseina toisessa patukka ja toisessa vitsakimppu, jotenka useimmin lasten kävi toisin kuin Jesuksen luona, joka otti heidät vastaan itkevinä ja lähetti luotaan lohdutettuina: lapset tulivat apotti Fortierin luo peloissaan ja läksivät itkien.
Uusi oppilas astui luokkaan kainalossaan laatikko, kädessään sarvinen mustesäiliö ja korvansa takana pari kolme hanhensulkakynää. Laatikon tehtävänä oli korvata jollakin tavoin pulpetti. Mustesäiliön oli kauppias lahjoittanut, ja kynät oli täti Angélique poiminut käydessään notaari Niguetin luona.
Ange Pitou otettiin vastaan sillä herttaisella veljellisyydellä, joka lapsissa alkaa ja aikuisissa jatkuu, nimittäin pilkkahuudoilla. Koko luokka ilkkui. Kaksi oppilasta sai jälki-istumista Pitoun vaalean tukan tähden ja kaksi hänen merkillisten polviensa vuoksi, joista jo olemme kertoneet. Viimeksimainitut oppilaat olivat sanoneet, että Pitoun jalat muistuttivat kaivon köysiä, joihin oli tehty solmu. Tämä vertaus herätti iloa, kulki oppilaasta toiseen, herätti yleisen riemun ja siis apotti Fortierin pahastuksenkin.
Kun Pitou päivällisen aikaan poistui istuttuaan neljä tuntia luokassa, puhumatta kellekään sanaakaan, tekemättä muuta kuin haukotellut laatikkonsa takana, oli hänellä jo kuusi kiivasta vihamiestä luokalla, ja nämä vihamiehet olivat sitä kiivaammat, kun hän ei ollut tehnyt heille mitään pahaa. He vannoivat lieden ääressä, joka luokkahuoneessa edusti isänmaanalttaria, pyhän valan, että toiset repisivät vaalean tukan hänen päästänsä, toiset iskisivät nyrkillään hänen sinisiin silmiinsä ja toiset taas oikoisivat hänen väärät polvensa.
Pitoulla ei ollut aavistustakaan näistä vihamielisistä tunteista. Lähtiessään hän kysyi eräältä toveriltansa, miksi kuusi jäi jäljelle, vaikka kaikki muut poistuivat.
Naapuri muljautti silmäänsä Pitouhun, sanoi häntä kantelijaksi ja poistui haluamatta ryhtyä hänen kanssaan keskusteluun.
Pitou tuumi, miten häntä voitiin sanoa kantelijaksi, kun hän koko päivänä ei ollut haastanut sanaakaan. Mutta hän oli koulussa ollessaan kuullut sekä oppilaiden että apotti Fortierin puhuvan niin paljon käsittämättömiä asioita, että hän liitti tämänkin niihin, jotka olivat hänen ymmärryksensä ulkopuolella.
Nähdessään Pitoun palaavan innostui täti Angélique tiedustelemaan, millaista oli ollut opetus, jonka puolesta hän oli valmis niin paljon uhraamaan, ja kysyi, mitä poika oli oppinut.
Pitou vastasi oppineensa vaikenemaan. Vastaus oli Pytagoraan oppilaan arvoinen. Mutta pytagoralainen olisi antanut vastauksensa viittilöimällä.
Uusi oppilas palasi ehtoopuolella kouluun jokseenkin mielellään.Aamupäivän olivat oppilaat käyttäneet tutkiakseen Pitoun ruumiillistaasua, iltapäivän käytti opettaja tutkiakseen hänen sieluansa.Tarkastuksen päätettyään oli apotti Fortier varma siitä, ettäPitousta voisi tulla uusi Robinson Crusoe, mutta tuskin toistaFontenellea tai Bossuetia.
Koko tämän iltapäivän aikana, joka uuvutti vastaista seminaarilaista enemmän kuin aamupäivä, jälki-istumista saaneet oppilaat monta kertaa puivat hänelle nyrkkiä. Kaikissa sivistyneissä ja sivistymättömissä maissa pidetään tätä uhkauksen merkkinä. Pitou oli siis varuillaan.
Sankarimme ei ollutkaan erehtynyt. Koulusta lähdettäessä oikeammin sanoen päästyään koulun rajojen ulkopuolelle, ilmaisivat nämä kuusi oppilasta suoraan, että Pitou saisi maksaa heille kahden tunnin jälki-istumisen kulut, korot ja pääoman.
Pitou ymmärsi, että nyt oli tulossa kaksintaistelu nyrkkikamppailuna. Vaikka hän ei ollutkaan lukenut Aeneidin kuudetta kirjaa, missä nuori Cares ja vanha Entellos troijalaisten pakolaisten suureksi iloksi ryhtyvät tähän puuhaan, tunsi hän tämän homman, sillä se ei ollut ihan vieras hänen kotikylänsä pojille. Hän selitti siis olevansa valmis siihen vastustajansa kanssa, joka halusi ryhtyä ensimmäiseksi urakkaan, ja sen jälkeen tappelevansa kaikkien muiden kanssa. Tämä julistus herätti jokseenkin suurta kunnioitusta vastatullutta oppilasta kohtaan.
Pitoun ehtoihin suostuttiin. Tehtiin piiri, ja taistelevat heittivät pois liivinsä ja takkinsa ja lähestyivät toisiaan.
Olemme puhuneet Pitoun kourista. Näitä kouria ei mielellään katsellut eikä niiden voimaa suinkaan mielellään tuntenutkaan. Pitou heilutti kummankin käsivartensa päässä lapsen pään kokoista nyrkkiä, ja vaikka nyrkkeily ei vielä ollutkaan tullut käytäntöön Ranskassa eikä siis Pitoulla ollut alkeellisimpiakaan tietoja tässä taidossa, onnistui hänen kuitenkin iskeä ensimmäisen vastustajansa silmään sellaisella voimalla, että sen ympärille tuli heti säännöllinen sininen kehä, ikäänkuin tarkka geometrikko olisi sen harpillaan piirtänyt.
Toinen astui esiin. Pitou oli tosin kyllä väsynyt edellisestä taistelusta, mutta vastustaja oli myös edellistä heikompi. Ottelu ei siis kehittynyt pitkäaikaiseksi. Iso nyrkki paukahti keskelle nenää, ja sen molemmat sieraimet todistivat kaksijakoisella punavirralla heti iskun pätevyyden.
Kolmas pääsi katkenneella hampaalla; hän oli siis selviytynyt vähällä. Muut selittivät olevansa tyytyväisiä.
Joukko väistyi Pitoun tieltä kuin voittajan edestä ainakin, ja hän palasi ehein nahoin kotiinsa, oikeammin sanoen tätinsä kotiin.
Kun nuo kolme oppilasta seuraavana päivänä ilmestyivät, ensimmäisen silmä sinisenä, toisen nenä mäsänä, kolmannen huuli ajettuneena, pani apotti Fortier tutkinnon toimeen. Mutta koululaisilla on omat hyvät puolensa. Kukaan vioittuneista ei hiiskunut mitään, ja vain sivutietä, eräältä tappelun nähneeltä, joka ei kuulunut laisinkaan kouluun, apotti Fortier seuraavana päivänä sai tietää, että Pitou oli saanut hänen oppilaittensa naamassa aikaan levottomuutta herättävän häiriön.
Apotti Fortier oli lasten vanhemmille vastuussa oppilaittensa sielusta ja ruumiistakin. Kolme perhettä oli tehnyt valituksen apotti Fortierille. Hyvitys oli siis välttämätön. Pitou sai jälki-istumista kolme päivää, yhden päivän silmästä, yhden nenästä ja yhden hampaasta.
Nämä kolme pidätyspäivää johdattivat neiti Angéliquen mieleen oivan aatoksen. Hän päätti pidättää Pitoulta päivällisen joka kerta, kun apotti Fortier rankaisisi häntä jälki-istumisella. Tämän täytyi ehdottomasti ajan mittaan vaikuttaa Pitouhun edullisesti, sillä kyllä hän tuumisi tarkkaan, ennenkuin teki sellaista, josta saisi kaksinkertaisen rangaistuksen.
Mutta Pitou ei koskaan voinut käsittää, miksi häntä sanottiin kantelijaksi, vaikka hän ei ollut hiiskunut sanaakaan, ja miksi hän sai rangaistuksen siitä, että oli antanut selkään niille, jotka olivat halunneet häntä mukiloida. Mutta jos tässä maailmassa ymmärtäisi kaikki, niin kadottaisi elämän hurmaavimman puolen: sen salaperäisyyden ja yllätykset.
Pitou suoritti kolmantena päivänä jälki-istumisensa ja tyytyi vain aamiaiseen ja illalliseen.
Väärin on sanoa, että hän tyytyi, sillä Pitou ei ollut laisinkaan tyytyväinen, mutta meidän kielemme on niin köyhä ja akatemia niin ankara, että täytyy tyytyä siihen, mitä meillä on.
Mutta kun Pitou oli kärsinyt tämän rangaistuksen vähääkään ilmoittamatta, miten häntä oli hätyytetty, nautti hän täyttä kunnioitusta. Tottahan on, että tätä arvonantoa lisäsivät ne mahtavat nyrkiniskut, jotka kaikki olivat nähneet.
Tästä päivästä alkaen Pitoun elämä oli melkein samanlainen kuin toistenkin oppilaiden. Se vain oli eroa, että toiset oppilaat saivat yhä uusia kirjoitustehtäviä, jotavastoin Pitou ei päässyt viimeksi annettuja viittä kuutta pitemmälle ja sai melkein aina kaksi kertaa enemmän jälki-istumista kuin koulutoverinsa.
Mutta Pitoun luonteessa oli muuan varteen otettava seikka, joka johtui hänen aikaisemmin saamastansa tai oikeammin saamatta jääneestä kasvatuksestaan ja osaltaan vaikutti näihin lukuisiin jälki-istumisiin: se oli hänen kiintymyksensä eläimiin.
Kuuluisasta laatikosta, jolle täti Angélique oli antanut pulpetin nimen, tuli tilavuutensa ja Pitoun sen sisään laatimien monien osastojen vuoksi jonkinmoinen Noakin arkki, missä oli parittain kaikenlaisia matelevia, hyppiviä ja lentäviä olentoja. Siellä oli sisiliskoja, käärmeitä, jättiläismuurahaisia, kuoriaisia ja sammakoita, jotka kävivät Pitoulle sitäkin rakkaammiksi, kun hän niiden tähden sai kärsiä kaikenlaisia kovia rangaistuksia.
Viikon varrella ulkona kävellessään Pitou kokoili eläimiä tähän tarhaansa. Hän oli tahtonut saada salamantereita, jotka ovat hyvin yleisiä Villers-Cotteretsissa ja kuuluivat Frans I:n vaakunaan, ja Frans I olikin antanut koristaa niiden kuvilla kaikki liedet rakennuksissaan. Hän onnistui saamaan sellaisen kiinni. Mutta muuan seikka antoi hänelle paljon tuumimisen aihetta, ja hän päättikin siirtää sen käsittämättömien seikkojen joukkoon: hän oli nimittäin aina havainnut nämä eläimet vedessä uiskentelevina, vaikka runoilijat väittävät niiden asuvan tulessa. Kun Pitou teki aina kaikesta johtopäätöksensä, alkoi hän tämän seikan vuoksi halveksia runoilijoita.
Saatuansa varastoon kaksi salamanteria hän alkoi etsiä kameleontteja.Mutta tällä kertaa hän etsi turhaan, pääsemättä mihinkään tulokseen.Tämän tuloksettoman nuuskimisensa perustuksella Pitou päätti, ettäkameleontteja ei ollutkaan tai että ne elivät toisessa ilmanalassa.
Päästyään tähän ajatukseen ei Pitou enää haeskellut kameleontteja.
Loput kaksi kolmannesta kaikista jälki-istumisistaan sai Pitou kirottujen kieli- ja lausevirheitten tähden, joita rehoitti hänen kirjoituksissaan yhtä tiheässä kuin rikkaruohoja pellossa.
Torstai- ja sunnuntaipäivät olivat lupapäiviä; ne Pitou käytti lintujen pyydystämiseen ja salametsästykseen. Mutta kun Pitou yhä kasvoi, kun hän oli viisi jalkaa ja neljä tuumaa pitkä, vaikka vasta viidentoista vanha, tapahtui muuan seikka, joka hiukan käänsi hänen huomiotansa tavallisista puuhista.
Matkallaan Susilehtoon hän meni Pisseleun kylän kautta, mikä on ehkä antanut nimen kauniille Anne d'Heillylle, Frans I:n rakastajattarelle.
Tässä kylässä oli isäntä Billotin vuokratila, ja tämän talon kynnyksellä seisoi sattumalta melkein aina kun Pitou meni tai palasi sen ohitse kaunis seitsemäntoista tai kahdeksantoista ikäinen, virkeä, pirteä ja iloinen tyttö, jota tavallisesti puhuteltiin ristimänimensä mukaan Catherineksi tai isänsä nimen mukaan Billoteksi.
Pitou alkoi tervehtiä Catherinea, sitten hän vähitellen kävi rohkeammaksi ja hymyili tervehtiessään; viimein hän eräänä päivänä tervehdittyään ja hymyiltyään seisahtui ja rohkeni punastuen virkkaa tämän lauseen, jota hän itse piti perin uskallettuna:
"Hyvää päivää, neiti Catherine."
Catherine oli hyvä tyttö. Hän tervehti Pitouta kuin vanhaa tuttavaa. Vanha tuttava hän olikin, sillä kahden vuoden aikana hän oli nähnyt pojan kulkevan talon ohitse ainakin kerran viikossa. Catherine huomasi Pitoun, mutta Pitou ei ollut huomannut Catherinea, sillä mennessään siitä ohitse Pitou oli neljäntoista ikäinen, Catherine taas kuudentoista. Olemme saaneet nähdä, miten kävi, kun Pitou vuorostaan ehti kuudentoista vanhaksi.
Vähitellen Catherine alkoi huomata Pitoun lahjat, sillä Pitou lahjoitti hänelle kauneimmat linnut ja lihavimmat jänikset. Seurauksena tästä oli, että Catherine kiitteli Pitouta, ja Pitoulle tämä oli hyvin mieluista, hän kun hyvin harvoin sai kiitosta osakseen. Pitou joutui lumouksen valtaan, eikä enää niinkuin ennen mennytkään suoraa päätä metsästyspaikoilleen kokoamaan pyökinsilmuja tai virittämään ansojaan, vaan jäi puolimatkaan ja kulutti aikaansa kiertelemällä ukko Billotin taloa, odotellen näkevänsä Catherinen.
Seurauksena tästä oli, että jäniksennahkoja ei enää voitukaan myydä yhtä paljon kuin ennen, ja linnut loppuivat melkein tyyten.
Täti Angélique vaikeroi. Pitou vastasi, että jänikset olivat tulleet oveliksi ja että linnut huomatessaan ansat joivatkin lehdiltä tai puunkoloista.
Surressaan jänisten viisastumista ja lintujen varovaisuutta, minkä kaiken hän uskoi johtuvan filosofian kehityksestä, täti Angélique iloitsi kuitenkin eräästä seikasta, siitä, että hänen veljenpoikansa voisi saada apurahan, pääsisi pappisseminaariin, olisi siellä kolme vuotta ja lähtisi liperit kaulassa. Neiti Angéliquen korkein unelma oli päästä papin taloudenhoitajaksi.
Täytyihän tämän kaiken tapahtua, ja kun Ange Pitou kerran olisi päässyt papiksi, niin täytyihän hänen ottaa tätinsä taloudenhoitajakseen, varsinkin kun tämä täti oli tehnyt niin kovin paljon hänen hyväkseen.
Vanhanpiian kultaisia unelmia häiritsi vain se, että hänen puhuessaan asiasta apotti Fortierille tämä kohautti olkapäitänsä ja sanoi:
"Rakas neiti Pitou, päästäkseen papiksi pitäisi veljenpoikanne tutkia vähemmän luonnontieteitä ja enemmän sellaisia teoksia kuinDe viris illustribustaiSelectae e profanis scriptoribus."
"Mitä se tarkoittaa?" kysyi neiti Angélique.
"Että hän tekee liian paljon kielivirheitä ja hirveän paljon lausevirheitä", vastasi apotti Fortier.
Tämä vastaus herätti neiti Angéliquessa epävarmuutta ja surua.
Meidän oli kerrottava kaikki nämä yksityiskohdat, jotta lukijamme, vaikkakin luotamme hänen terävään älyynsä, voisi ymmärtää, mihin kamalaan asemaan Pitou joutui, kun hänet oli koulusta potkittu.
Hänen toinen käsivartensa roikkui sivulla, toisella hän piteli laatikkoaan tasapainossa päänsä päällä, ja korvissa soivat vielä apotti Fortierin haukkumasanat. Hän asteli Pleuxia kohden täydellisesti tyrmistyneenä.
Lopulta muuan ajatus leimahti pojan aivoissa, ja hänen huuliltaan pääsi kolme sanaa, jotka täydelleen kuvasivat, mitä hänen mielessään liikkui:
"Hyvä Jumala! Täti!"
Mitä hän sanoisikaan täti Angéliquelle, jonka kaikki kauniit unelmat olivat kärsineet haaksirikon!
Ange ei tiennyt eukon aikeista sen enempää kuin uskollinen ja viisas koira tietää isäntänsä ajatuksista tarkastamalla kasvojen ilmeitä. Vaisto on verraton opastaja, se ei koskaan vie harhaan. Järkeilyn voi sen sijaan mielikuvitus usein viedä väärälle tolalle.
Ange Pitoun mietiskelyn lopputuloksena, minkä ilmaisuna oli hänen huuliltaan puhjennut valitus, oli se, että hän varsin hyvin tiesi tädin tulevan peräti tyytymättömäksi saadessaan kuulla pahat uutiset… Hän tiesi kokemuksesta, mikä oli seurauksena neiti Angéliquen tyytymättömyydestä. Mutta kun tällä kertaa tyytymättömyyden syyt olivat arvaamattoman suuret, kasvaisi rangaistuskin epäilemättä pelottavaksi.
Tällaiset kamalat tunteet mielessään Pitou saapui Pleuxiin. Hän oli tarvinnut melkein neljännestunnin kävelläkseen apotti Fortierin isolta portilta kadunkulmaan, vaikka välimatkaa oli ainoastaan kolmesataa askelta.
Tällä hetkellä kirkontornin kello löi yksi. Hän huomasi viipyneensä kokonaisen tunnin keskustellessaan viimeisen kerran apotti Fortierin kanssa ja kävellessään kotia kohden, ja että jo kolmetoista minuuttia sitten oli kulunut loppuun se aika, jonka kuluessa täti tarjosi hänelle päivällistä.
Olemme kertoneet, mitä eukko oli keksinyt rangaistakseen häntä jälki-istumisesta ja estääkseen häntä innoissaan juoksemasta jonnekin muualle. Tällä tavalla hän vuoden kuluessa saattoi säästää Pitoun päivällisistä kuusikymmentä.
Mutta tällä kertaa ei koulupoika ajatellut päivällisensä menettämistä. Vaikka aamiainen olikin ollut kovin laiha, niin pojan sydän oli niin täynnä, ettei hän tuntenut vatsansa tyhjyyttä.
Tietäähän jokainen koululainen, että kauhein rangaistus, mikä voi häntä kohdata, on se, että hän oleilee jossakin luvattomassa sopessa, saatuaan lähtöpassit koulusta. Hänen on silloin pakko lopullisesti pysytellä koulusta poissa, vaikka toverit vihkoinensa ja kirjoineen menevät tavalliseen koulutyöhönsä. Vihattu koulu alkaa sellaisina päivinä vaikuttaa tavattomalla voimalla. Koulupoika alkaa täydellä todella pohtia läksyjä ja kirjoituksia, joista hän sitä ennen ei ole välittänyt vähääkään. Paljon on yhteistä tällaisen karkoitetun oppilaan ja epäuskonsa tähden kirkon pannaan julistetun henkilön välillä, jolla ei ole enää oikeutta mennä kirkkoon, vaikka hän nyt kiihkeästi haluaa kuulla messua.
Mitä lähemmäksi hän tuli tätinsä asuntoa, sitä kamalammalta tuntui siellä oleskelu. Siksi hänen mielestään koulu oli jonkinmoinen maallinen paratiisi, josta apotti Fortier enkelinä oli hänet karkoittanut, leimuavan miekan sijasta heiluttaen kädessään pamppua.
Vaikka Pitou astelikin verkkaan, vaikka hän aina kymmenen askeleen päässä seisahtui ja nämä pysähtymiset venyivät sitä pitemmiksi, mitä lähemmäksi hän tuli tätinsä pelottavaa asuntoa, niin täytyihän hänen kuitenkin viimein päätyä perille. Pitou saapui talon kynnykselle laahustaen ja hieroen kättänsä housuihin.
"Minä olen niin kovasti sairas, täti Angélique", sanoi hän välttääkseen pilkkaa tai soimauksia, ehkä myös koettaen saada tädissä heräämään sääliä.
"Hyvä on", sanoi täti Angélique, "kyllä minä tuon sairauden tunnen, ja sen voi parantaa hyvin helposti, jos siirtää kellonviisaria puolitoista tuntia taaksepäin."
"Ei se auta, hyvä Jumala", sanoi Pitou katkerasti, "sillä minun ei ole vähääkään nälkä."
Täti Angélique hämmästyi ja tuli melkein levottomaksi. Sairaus tekee sekä hyvät äidit että pahat levottomiksi; hyvät äidit pelkäävät sairauden vaaroja, pahat pelkäävät sen tuottavan menoja.
"Mikä sinun on, kerrohan?" kysyi vanhapiika.
Kuullessaan nämä sanat, vaikka niitä ei lausuttukaan millään hellällä äänellä, purskahti Pitou itkuun, ja täytyy tunnustaa, että se ilme, joka tuli hänen kasvoilleen, kun hän siirtyi valituksesta itkuun, oli rumin irvi, mitä saattaa ajatella.
"Hyvä täti, minua on kohdannut hyvin suuri onnettomuus", sanoi hän.
"Mikä?" hätääntyi täti.
"Herra apotti on ajanut minut pois!" huudahti Pitou, ruveten ankarasti pillittämään.
"Ajanut pois?" kertasi neiti Angélique kuin ei olisi oikein ymmärtänyt.
"Niin, täti."
"Ja mistä hän on ajanut pois?"
"Koulusta."
Ja Pitou alkoi yhä kiivaammin itkeä.
"Koulustako?"
"Niin, täti."
"Siis tutkinnot, kilpailut, apurahat, seminaarit ovat jääneet sikseen?"
Pitoun niiskutus muuttui ulvonnaksi. Neiti Angélique katsoi häneen kuin tahtoisi veljenpoikansa sydämen pohjalta lukea poisajamisen syvimmät syyt.
"Voin lyödä vetoa, että olet jälleen ollut metsästämässä", sanoi hän. "Voin lyödä vetoa, että olet jälleen maleksinut ukko Billotin talon lähettyvillä. Hyi, tuleva apotti!"
Ange pudisti päätään.
"Valehtelet!" huudahti täti, jonka raivo lisääntyi hänen huomatessaan jutun vakavaksi. "Valehtelet! Viime sunnuntaina viimeksi nähtiin sinun kävelevän Catherinen kanssa 'Huokausten käytävää' pitkin."
Neiti Angélique itse valehteli, mutta ainahan tekohurskaat ovat pitäneet sitä oikeutenansa, noudattaen jesuiittain lauselmaa: "Aina on luvallista esittää väärää, saadakseen tietää toden."
"Minua ei kukaan ole nähnyt 'Huokausten käytävällä', se ei ole mahdollista. Me kävelimme kasvihuoneen puolella."
"Onneton poika, siis olit kuitenkin hänen seurassaan!"
"Mutta, täti", sanoi Ange punastuen, "eihän nyt ole puhetta neitiCatherinesta."
"Niin, sano sinä häntä vain neidiksi, salataksesi riettaat aikeesi!Mutta minä kerron kaikki tuon heiskaleen rippi-isälle."
"Mutta, täti, minä vannon, että neiti Catherine ei ole mikään heiskale."
"Ahaa, sinä puolustat häntä, sillä puolustaaksesi itseäsi. Hyvä, te olettekin siis yksissä juonissa, sitä parempi vain. Minne me, hyvä Jumala, joudummekaan!… Kuudentoista ikäiset lapset!"
"Emme me vedä laisinkaan yhtä köyttä, vaan Catherine ajaa minut aina pois."
"Huomaatkos, kuinka sinä ilmaiset kaikki! Nyt jo sanot häntä vain Catherineksi. Senkin tekopyhä, hän ajaa sinut pois… silloin kun muut näkevät."
"Kas", sanoi Pitou äkkiä ilahtuen, "kas sitä en tullut koskaan ajatelleeksi."
"Siinä näet!" sanoi täti käyttäen hyväkseen veljenpoikansa viatonta huudahdusta, voidakseen hänelle todistaa, että niissä väleissä oli jotakin luvatonta tekeillä, "mutta odotetaanhan, kyllä minä tämän järjestän. Apotti Fortier on hänen rippi-isänsä. Minä pyydän häntä toimittamaan sinut telkien taakse kahdeksi viikoksi vedelle ja leivälle. Ja mitä neiti Catherineen tulee, niin joutukoon vaikka luostariin, hillitäkseen kiihkoansa sinua kohtaan. Ja sinne hän vielä joutuukin. Me lähetämme hänet Saint-Rémyhyn."
Eukko lausui nämä viimeiset sanat niin pontevasti ja varmasti, ettäPitou värisi.
"Hyvä täti", sanoi hän pannen kätensä ristiin, "erehdytte kokonaan luullessanne, että neiti Billot on jotenkin tuottanut minua kohdanneen onnettomuuden."
"Irstaus on kaikkien paheiden äiti", keskeytti juhlallisesti neitiAngélique.
"Täti, minä vakuutan, että apotti ei ole ajanut minua pois sentähden, että olisin irstas; hän hääti minut sentähden, että tein liian paljon lausevirheitä, joihin liittyi joukko kielivirheitä. Minä teen niitä aina tuon tuostakin, ja hän sanoi, että olen senvuoksi kadottanut kaikki mahdollisuudet apurahan saamiseen."
"Kaikki mahdollisuudet! Mitä puhutkaan? Sinä et siis saakaan apurahaa! Sinusta ei siis tulekaan pappia? Minä en siis pääsekään sinun taloudenhoitajattareksesi?"
"Ette, hyvä täti."
"Ja mitä sinusta sitten tulee?" kysyi täti kauhuissaan.
"En tiedä." Pitou katsoi surkeana taivasta kohden. "Mitä sallimus määrää!" lisäsi hän.
"Sallimusko? Kyllä minä tiedän, mistä tämä kaikki johtuu" huudahti neiti Angélique. "Tämä johtuu siitä, kun tulee suurelliseksi, kuuntelee uusia oppeja, imee itseensä filosofiaa."
"Ei suinkaan se ole syynä, täti, sillä filosofiaa ei saa oppia, ennenkuin ensin on retoriikan oppinut, enkä minä vielä ole päässyt sinne asti."
"Naurettavaa, naurettavaa. En minä puhukaan siitä filosofiasta. Senkin onneton, minä puhun filosofien filosofiasta, herra Arouetin filosofiasta, minä puhun Rousseaun filosofiasta, joka on julkaissutNunnan."
Neiti Angélique teki ristinmerkin.
"Nunnan?"kysyi Pitou; "mikä se on?"
"Sinua onnetonta, kyllä sinä varmaan olet sen lukenutkin!"
"Vannon, etten ole lukenut!"
"Senvuoksi et välitä kirkosta."
"Täti, te erehdytte. Kirkko ei välitä minusta."
"Tuo lapsihan on oikea käärme. Tässä hän vielä väittelee."
"En suinkaan, täti, minä vain vastaan."
"Hän on hukassa!" huudahti neiti Angélique perin masentuneena ja vaipuen rakkaalle tuolilleen istumaan.
Hänen lauseensa: Hän on hukassa! ei merkinnyt mitään muuta kuin: Minä olen hukassa!
Vaara oli uhkaava. Täti Angélique teki päätöksensä. Hän nousi kuin pontimen laukaisemana ja riensi apotti Fortierin luo kuulemaan asiasta tarkemmin ja koettaakseen vielä kerran parastaan.
Pitou seurasi katseillaan tätinsä menoa ovelle asti. Eukon poistuttua hän vuorostaan lähestyi ovea ja näki tätinsä uskomattoman kovaa kyytiä harppaavan Soissons-katua kohden. Nyt näki selvästi, mitä täti aikoi, ja Pitou oli varma hänen menostaan opettajan luo.
Neljännestunnin ainakin hän siis sai olla rauhassa. Pitou päätti käyttää hyväkseen tätä tuokiota, jonka sallimus oli hänelle suonut. Hän kokosi tätinsä päivällisen jätteet ruokkiakseen sisiliskojansa ja otti pari kolme kärpästä kiinni syöttääkseen ne sammakoilleen; sitten hän avasi kaapin ja ruokakammion ja ravitsi vuorostaan itseänsä, sillä yksinäisyys oli hänelle palauttanut ruokahalun.
Tämän tehtyään hän meni ovelle väijymään, milloin hänen toinen äitinsä saapuisi.
Neiti Angélique sanoi itseään Pitoun toiseksi äidiksi. Vaaniessaan hän näki nuoren tytön tulevan kaitaa kujaa myöten Soissons-kadun päästä Lormet-kadulle päin. Hän istui hevosen selässä vasu kummallakin puolellaan; toisessa oli kanoja, toisessa kyyhkysiä. Hän oli Catherine. Nähdessään Pitoun tätinsä asunnon ovella hän pysähtyi.
Nuori tyttö vilkaisi kadulle päin, nyökäytti hiukan päätänsä Pitoulle ja jatkoi matkaansa.
Pitou vastasi tervehdykseen ilosta vapisten.
Tätä pientä kohtausta oli kestänyt sen verran, että koulupoika ajatuksiinsa vaipuneena ja katsellessaan sinne päin, missä oli nähnyt neiti Catherinen, ei huomannut tätiään, joka palasi apotti Fortierin luota, ja nyt äkkiä tarttui hänen käteensä kiukusta kalpeana.
Ange heräsi kauneista unelmistansa tuntiessaan tätinsä kosketuksen, joka aina vaikutti häneen kuin sähkövirta, kääntyi, siirsi katseensa täti Angéliquen leimuavista silmistä käteensä ja näki siinä kauhukseen aimo kimpaleen leipää, jonka päällä oli kerros voita ja kerros valkoista juustoa.
Neiti Angélique kiljaisi raivosta, ja Pitou parahti kauhuissaan.Angélique kohotti kyhmyisen kätensä, ja Pitou painoi päänsä kumaraan.Angélique sieppasi lähellä olevan luudanvarren. Pitou pudotti leivänja läksi juoksemaan mitään selittämättä.
Nämä molemmat olennot olivat kerrankin yhtä mieltä. He käsittivät, ettei heidän välillään voinut enää olla mitään yhteistä.
Neiti Angélique palasi asuntoonsa ja telkesi ovensa. Pitou kuuli lukon narskahtavan; se peloitti häntä kuin myrskyn lisäilmiö, ja hän joudutti pakoaan.
Tästä kohtauksesta oli seurauksena sellaista, mitä neiti Angélique ei mitenkään voinut aavistaa, eikä Pitoukaan sen paremmin odottanut.
Pitou juoksi niinkuin kaikki hornanhenget olisivat hänen kintereillään, ja lyhyessä ajassa hän oli päässyt kaupungin ulkopuolelle.
Kääntyessään hautuumaan kulmauksesta hän oli töytäämäisillään erään hevosen takapuoleen.
"Hyvä Jumala", sanoi lempeä ääni, jonka Pitou varsin hyvin tunsi, "minne te juoksette sellaista kyytiä, Ange-herra? Cadet oli vähällä tulla vauhkoksi: niin te meitä säikytitte."
"Voi, neiti Catherine", huudahti Pitou vastaten omille ajatuksilleen, eikä nuoren tytön kysymykseen. "Voi, neiti Catherine, mikä onnettomuus, hyvä Jumala, mikä onnettomuus!"
"Jeesus, ihanhan te peloitatte minua", sanoi nuori tyttö seisauttaen hevosensa keskellä tietä. "Mitä on tapahtunut, herra Ange?"
"Se", vastasi Pitou kuin ilmoittaisi kauhean, tärkeän salaisuuden, "ettei minusta tulekaan pappia."
Mutta sensijaan, että Catherine olisi tehnyt sellaisen liikkeen kuinPitou odotti, hän purskahtikin heleään nauruun.
"Vai ei teistä tulekaan pappia?";
"Ei", kertasi typertynyt Pitou, "se näyttää mahdottomalta."
"No, siinä tapauksessa teistä sitten tulee soturi", sanoi Catherine.
"Soturiko?"
"Juuri niin. Ei noin pienten seikkojen vuoksi kannata vaipua epätoivoon. Ensiksi luulin, että ilmoittaisitte tätinne äkkiä kuolleen."
"Minulle tämä merkitsee samaa kuin jos hän olisi kuollut, sillä hän ajaa minut pois", sanoi Pitou heltyen.
"Sepä vahinko", virkkoi neiti Billot nauraen; "ette siis saakaan jäädä hänen tyytyväiseksi itkijäkseen."
Ja Catherine alkoi entistään hilpeämmin nauraa, mikä Pitousta tuntui loukkaavalta.
"Mutta ettekö kuullut, että hän ajaa minut pois!" jatkoi hän epätoivoissaan.
"Kuulin kyllä, sitä parempi", sanoi vain Catherine.
"Kylläpä te olette onnellinen, kun voitte tuolla tavoin nauraa, neiti Billot, ja se osoittaa varsin tasaista luonnonlaatua, koska toisten vastoinkäymiset eivät vaikuta teihin sen enempää."
"Ja kuka teille sanoo, etten todella säälisi teitä, herra Ange, jos todellinen onnettomuus kohtaisi teitä?"
"Säälisittekö, jos todellinen onnettomuus kohtaisi minua? Ettekö siis tiedä, ettei minulla enää ole mitään turvaa!"
"Sitä parempi vain!" sanoi Catherine.
Pitou ei käsittänyt tästä yhtään mitään.
"Mistä saan ruokaa!" sanoi hän. "Ja ihmisenhän täytyy saada syödä, ainakin minun, jota aina vaivaa nälkä."
"Ettekö siis halua tehdä työtä, herra Ange?"
"Tehdä työtä! Mitä työtä? Herra Fortier ja tätini ovat senkin seitsemän kertaa vakuuttaneet minulle, etten kelpaa mihinkään. Jospa olisivat panneet minut puusepän tai vaunusepän oppiin, sensijaan että koettivat minusta tehdä pappia! Katsokaahan, neiti Catherine, toden totta", sanoi Pitou tehden epätoivoisen liikkeen, "toden totta minua painaa kirous."
"Kyllähän", sanoi nuori tyttö, sillä hän tunsi yhtä hyvin kuin muutkin Pitoun surullisen elämäntarinan, "kyllähän kaikessa tuossa, mitä sanotte, herra Ange, on totta, mutta… mutta miksi ette menettele määrätyllä tavalla?"
"Millä tavalla?" kysyi Pitou takertuen neiti Billotin aloittamaan ehdotukseen samoin kuin hukkuva tarttuu rantapajun oksaan. "Millä tavalla?"
"Olihan teillä suosija."
"Tohtori Gilbert."
"Olittehan hänen poikansa luokkatoveri, koska hän kävi samoin kuin tekin koulua apotti Fortierin luona."
"Niin kylläkin, ja monta kertaa olen pelastanut hänet saamasta selkäänsä."
"No, miksi ette siis käänny hänen isänsä puoleen? Hän ei suinkaan jätä teitä pulaan."
"Miksen sitä tekisi, jos tietäisin, minne hän on joutunut. Mutta ehkä isänne, neiti Billot, sen tietää, koska tohtori Gilbert on hänen tilansa omistaja."
"Minä tiedän, että hän lähetti osan vuokrasta Ameriikkaan ja toisen osan eräälle asianajajalle Pariisiin."
"Oi", huokasi Pitou, "Ameriikkaan, se on kovin kaukana."
"Lähtisittekö Ameriikkaan?" virkahti nuori tyttö hätkähtäen tästä mahdollisuudesta.
"Minäkö, neiti Catherine? En koskaan, en koskaan! En. Jos vain tietäisin, mistä saan ruokaa, niin viihtyisin oikein hyvin Ranskassa."
"Se on hyvä", lausui neiti Billot.
Pitou loi katseensa maahan. Nuori tyttö oli vaiti. Tätä vaitioloa kesti jonkun aikaa. Pitou oli vaipunut unelmiin, jotka olisivat suuresti hämmästyttäneet niin loogillista miestä kuin apotti Fortieria.
Näiden unelmien alku oli hämärä, mutta sitten ne kirkastuivat, senjälkeen ne uudelleen himmenivät, vaikka leimauttivat välkettä kuin salamat, joiden alkua ei tiedä, joiden lähde pysyy salassa.
Cadet oli lähtenyt astelemaan eteenpäin, ja Pitou käveli Cadetin vieressä nojaten toisella kädellään sen selässä olevaan vasuun. Neiti Catherinekin oli mietteissään samoin kuin Pitou hän antoi ohjasten riippua pelkäämättä, että hevonen riistäytyisi karkuun. Tiellä ei ollutkaan mitään peloittavia kummituksia, eikä Cadet kuulunut Hippolytoksen hevosen luokkaan.
Pitou seisahtui koneellisesti, kun hevonenkin seisahtui. He olivat saapuneet maatilalle.
"Kas, sinäkö se oletkin, Pitou!" huudahti kookkaan näköinen mies seisoessaan lätäkön luona, josta hän juotti hevostaan.
"Minä tässä olen, hyvä Jumala, minä juuri."
"Pitou-parkaa on jälleen onnettomuus kohdannut", ilmoitti nuori tyttö hypätessään hevosen selästä, välittämättä siitä, että hame kohotessaan näytti hänen sukkanauhojensa värin.
"Täti ajaa hänet kotoaan pois."
"Ja mitä pahaa hän on tehnyt sille tekopyhälle akalle?" kysyi maanviljelijä.
"Minä en näy olevan oikein etevä kreikankielessä", vastasi Pitou.
Senkin hupakko, hän kerskaili! Hänenhän olisi pitänyt sanoa olevansa latinassa puutteellinen.
"Etkö ole kylliksi etevä kreikankielessä?" sanoi leveäharteinen mies."Ja miksi tahtoisit olla etevä kreikankielessä?"
"Selittääkseni Theokritosta ja kääntääkseni Iliadia."
"Ja mitä hyötyä sinulla siitä olisi, että selittäisit Theokritosta ja kääntäisit Iliadia?"
"Se auttaisi minua papiksi."
"Joutavia", sanoi Billot, "osaanko minä kreikkaa? Osaanko minä latinaa? Osaanko minä ranskaa? Osaanko minä kirjoittaa? Osaanko minä lukea? Estääkö se minua kylvämästä, leikkaamasta ja latoon kokoamasta?"
"Ei suinkaan, herra Billot, mutta ettehän te olekaan pappi, te olette maanviljelijä,agricola, niinkuin Vergilius sanoo.O fortunatos nimium…"
"No, sanohan, eikö maanviljelijä ole mustatakkisen vertainen, sinä epäkelpo kuoripoika! Varsinkin silloin, kun maanviljelijällä on kuusikymmentä tynnyrinalaa maata näkyvissä ja tuhannen kultarahaa kätkössä."
"Minulle on aina sanottu, että pappina oleminen on kauneinta maailmassa. Tottahan on", lisäsi Pitou hymyillen herttaisimmalla tavallaan, "etten ole aina ottanut kuullakseni, mitä minulle on sanottu."
"Ja siinä onkin viisaus syvä, poika hyvä. Huomaathan, että minä runoilen yhtä hyvin kuin muutkin, kun vain käyn toimeen. Minun mielestäni on sinussa aineksia joksikin paremmaksi kuin pappi olisikaan, ja onnesi vain on, ettet mene tälle alalle, ainakaan tähän aikaan. Katsohan, kun olen maanviljelijä, olen myös sääntuntija, ja nyt ei sää ole sovelias papeille."
"Mitä vielä!" sanoi Pitou.
"Kohta nousee myrsky", ennusti maanviljelijä. "Usko siis minua. Olet kunnollinen, oppinut…"
Pitou kumarsi mielissään, kun kuuli ensi kertaa elämässään saavansa oppineen nimen.
"Voithan sinä elatuksesi ansaita muutenkin", jatkoi maanviljelijä.
Neiti Billot laskiessaan maahan kanat ja kyyhkyset kuunteli tarkkaavana Pitoun ja isänsä välistä keskustelua.
"Ansaita elatukseni", sanoi Pitou; "juuri se tuntuu minusta vaikealta."
"Mitä sinä osaat tehdä?"
"Osaanhan minä virittää ansoja ja laatia koukkuja. Matkin jokseenkin hyvin lintujen ääntä, eikö totta, neiti Catherine?"
"Mitä siihen tulee, niin hän visertää kuin rastas."
"Mutta eihän tuo ole mikään toimiala", jatkoi ukko Billot.
"Sitä minäkin sanon, hitossa!"
"Sinä kiroilet, se ainakin on hyvä asia."
"Mitä, kirosinko minä", sanoi Pitou. "Pyydän anteeksi, herra Billot."
"Ei kannata pyytää", tuumi maanviljelijä, "sattuu sitä minullekin tuon tuostakin. Saakeli", sanoi hän kääntyen hevosen puoleen, "etkö siinä pysy alallasi! Näiden percheronilaisten hevosten täytyy aina saada teutaroida ja ravistella itseään. Kuulehan", jatkoi hän kääntyen Pitoun puoleen, "oletko sinä laiska?"
"En tiedä. Minä en koskaan ole tehnyt muuta kuin lukenut kreikkaa ja latinaa, ja…"
"Ja mitä?"
"Ja minun täytyy tunnustaa, etten koskaan oppinut niitäkään kunnollisesti."
"Sitä parempi", sanoi Billot; "se todistaa, ettet olekaan vielä niin typerä kuin luulin."
Pitou avasi silmänsä selkoselälleen. Ensi kerran hän kuuli sanottavan tällä tavalla, kokonaan vastoin niitä väitteitä, joita hän oli saanut tähän asti kuulla.
"Minä kysyn", pitkitti Billot, "oletko niin laiska, että sinua aina väsyttää?"
"Mitä väsymiseen tulee, niin se on ihan eri asia", sanoi Pitou.
"Minä voin marssia kymmenen penikulmaa uupumusta tuntematta."
"Hyvä, onhan sekin jo jotakin", arveli Billot; "kun vielä laihdut muutaman naulan, niin sinusta tulee oivallinen juoksija."
"Laihtua", sanoi Pitou katsellen hoikkaa varttansa, pitkiä luisevia käsivarsiaan ja vääriä pitkiä sääriään, "olenhan mielestäni jo näinkin kylliksi laiha."
"Toden totta", virkahti maanviljelijä puhjeten nauruun, "sinä, ystäväiseni, olet todellakin oikea aarre."
Ensi kertaa sai Pitou näin suurta tunnustusta. Senvuoksi hän hämmästyikin yhä uudelleen.
"Kuulehan nyt", sanoi maanviljelijä. "Minä kysyn sinulta, oletko laiska työtä tehdessäsi."
"Mitä työtä?"
"Työtä yleensä."
"En tiedä. En ole koskaan tehnyt työtä."
Nuori tyttö heläytti nyt naurun, mutta ukko Billot otti asian tällä kertaa vakavalta kannalta.
"Senkin heittiöt, nuo papit", sanoi hän puiden nyrkkiä kaupunkiin päin. "Tuolla tavalla he kasvattavat nuorisosta laiskureita ja tyhjäntoimittajia. Kysynpä, millä tavalla tuollainen mies voi hyödyttää veljiään?"
"Ei paljoakaan", myönsi Pitou, "kyllähän sen tiedän. Kaikeksi onneksi ei minulla olekaan veljiä."
"Veljillä minä tarkoitan kaikkia ihmisiä yleensä", selitti Billot."Ajatteletko ehkä, että kaikki ihmiset eivät ole keskenään veljiä?"
"Oh, ovathan ne; sehän on evankeliumissakin."
"Ja yhdenvertaisia", jatkoi maanviljelijä.
"Se on toinen asia", väitti Pitou. "Jos minä olisin ollut apotti Fortierin vertainen, ei hän niin usein olisi antanut minun maistaa patukkaa ja vitsaa. Ja jos täti ja minä olisimme olleet yhdenvertaisia, niin hän ei olisi häätänyt minua."
"Minä sanon, että kaikki ihmiset ovat yhdenvertaisia", vakuutti maanviljelijä, "ja me todistamme sen kohta tyranneille."
"Tyrannis!" tokaisi Pitou taidonnäytteekseen.
"Ja todistuksena siitä on se, että minä otan sinut luokseni", jatkoiBillot.
"Te otatte minut luoksenne, rakas herra Billot! Vai lasketteko leikkiä, puhuessanne tuolla tavalla?"
"En. Kuulehan; mitä tarvitset elääksesi?"
"Hitto, noin kolme naulaa leipää päivässä."
"Ja leivän ohella?"
"Hiukan voita ja juustoa."
"No, huomaanpa kyllä, ettei sinua ole työlästä elättää. No siis, minä pidän sinut ruuassa."
"Herra Pitou", sanoi Catherine, "eikö teillä ole mitään muuta isältäni pyydettävänä?"
"Minullako, neiti? Ei suinkaan."
"Ja miksi siis tulitte tänne?"
"Siksi, että te tulitte."
"Sepä oli kohteliaasti sanottu", lausui Catherine. "Mutta minä en anna tälle kohteliaisuudelle sen suurempaa arvoa kuin se ansaitsee. Olettehan, herra Pitou, tullut isäni luokse kuullaksenne uutisia suosijastanne."
"Sehän on totta", sanoi Pitou. "Kummallista, kun sen unohdin."
"Sinä aioit siis puhua kunnon tohtori Gilbertistä?" sanoi maanviljelijä, ja hänen äänensä sointu ilmaisi, kuinka syvä kunnioitus hänellä oli tilansa omistajaa kohtaan.
"Juuri niin", sanoi Pitou. "Mutta nyt minun ei tarvitsekaan sitä tehdä; koska herra Billot ottaa minut luokseen, voin rauhassa odottaa hänen paluutansa Ameriikasta."
"Siinä tapauksessa, ystäväiseni, ei sinun tarvitsekaan kauan odottaa, sillä hän on palannut."
"Oho!" sanoi Pitou. "Ja milloin?"
"En tiedä tarkoin. Sen vain tiedän, että hän oli Havressa viikko sitten. Kätköissäni on muuan käärö, jonka hän lähetti minulle maahan tultuaan; se tuotiin minulle Villers-Cotteretsissa tänä aamuna ja on todistuksena siitä, että hän on Ranskassa."
"Ja kuka sanoi teille, että hän sen lähetti?"
"Perhana, koska sen sisällä oli kirje."
"Suokaahan anteeksi, isä", huomautti Catherine nauraen, "mutta minä luulin teitä lukutaidottomaksi. Sanon sen siksi, isä, että kerskailitte taitamattomuudellanne."
"Niin kerskailenkin! Minä tahdon ihmisten sanovan: Isäntä Billot ei ole kellekään mitään velkaa, ei edes koulumestarille; hän on luonut tulevaisuutensa itse, isäntä Billot! Minä tahdon, että minusta sanotaan siten. En minä siis itse lukenutkaan kirjettä, vaan santarmien majoitusmestari, jonka satuin tapaamaan."
"Ja mitä kirjeessä oli, isä? Hän on yhä vielä tyytyväinen teihin, eikö olekin?"
"Päätä itse."
Ja maanviljelijä otti nahkaisesta lompakostaan kirjeen, jonka ojensi tyttärelleen.
Catherine luki:
'Rakas herra Billot!
Palaan Ameriikasta, missä kohtasin rikkaamman, suuremman ja onnellisemman kansan. Se johtuu siitä, että he ovat vapaita, mitä me emme ole. Mutta mekin kuljemme uutta aikakautta kohti, ja jokaisen velvollisuus on jouduttaa päivää, jolloin valo paistaa kirkkaana. Tunnen periaatteenne, rakas herra Billot, tunnen vaikutusvaltanne työtovereihinne, maamiehiin ja kunnon työmiehiin sekä maalaisiin, joita vallitsette, ette niinkuin kuningas, vaan niinkuin isä. Istuttakaa heihin uhrautumisen ja veljeyden periaatteet, joita itse kannatte. Filosofia on yleismaailmallinen, kaikkien ihmisten tulee lukea oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan sen soihdun valossa. Lähetän teille pienen kirjan, missä kaikki nämä velvollisuudet ja oikeudet ovat mainitut. Kirja on minun kirjoittamani, vaikka sen kannella ei olekaan minun nimeäni. Levittäkää näitä yleisen yhdenvertaisuuden periaatteita, luettakaa kirjaa, ääneen pitkinä talvi-iltoina. Lukeminen on sielun käyntiä laitumella, niinkuin leipä on ruumiin ravintoa.
Jonakin lähipäivänä tulen teitä tapaamaan ja neuvon teille uuden maanviljelystavan, jota paljon käytetään Ameriikassa. Se koskee vuositulojen jakamista vuokraajan ja omistajan välillä. Minun mielestäni se on enemmän kuin nykyinen alkuperäisen yhteiskunnan ja Jumalan lakien mukaista. Veljellinen tervehdys.
Honoré Gilbert, Filadelfian kansalainen.'
"Ohoo", sanoi Pitou, "siinäpä kirje, joka on oivallisesti laadittu."
"Eikö olekin?" lausui Billot.
"On kyllä, rakas isä", myönsi Catherine, "mutta minä en usko santarmien luutnantin olevan samaa mieltä teidän kanssanne."
"Kuinka niin?"
"Minusta tuntuu, että tämä kirje voi syöstä vaaraan sekä tohtoriGilbertin että teidät."
"Joutavia", sanoi Billot, "sinä pelkäät aina. Ei se estä, että tässä on kirja, ja sinun toimesi on keksitty, Pitou. Tänä iltana saat lukea sitä ääneen."
"Ja mitä teen päivällä?"
"Päivällä paimennat lampaita ja lehmiä. Tässä on kirjasi." Ja tilanomistaja veti taskustaan tuollaisen pienen punakantisen kirjan, jommoisia siihen aikaan julkaistiin suuret määrät, joko esivallan tieten tai tietämättä.
Jälkimäisessä tapauksessa oli kirjoittaja vaarassa joutua kaleerivangiksi.
"Luehan kirjan nimi, Pitou, jotta saan puhua nimestä siihen asti, kunnes voin puhua sen sisällöstä. Loput luet minulle myöhemmin."
Pitou luki kirjan ensimmäiseltä lehdeltä seuraavat sanat, jotka käytön kautta ovat tulleet epämääräisiksi ja vähäpätöisiksi, mutta siihen aikaan herättivät tavatonta vastakaikua jokaisen sydämessä:Ihmisen riippumattomuudesta ja kansakuntien vapaudesta.
"Mitä sinä tästä sanot, Pitou?" kysyi tilanomistaja.
"Minä sanon, herra Billot, että riippumattomuus ja vapaus ovat minun mielestäni sama asia. Herra Fortier ajaisi suosijani luokalta pois, kun hän käyttää tällaista liikasanaisuutta."
"Liikasanaisuutta tai ei, se on oikein miehen kirjoittama kirja", sanoi maanviljelijä.
"Olkoon kuinka tahansa", intti Catherine naisen ihmeellisellä vaistolla, "mutta piilottakaa se, isä, rukoilen sitä! Se voi tuottaa teille ikävyyksiä. Minä vapisen jo nähdessänikin sen."
"Ja mistä syystä se minua vahingoittaisi, minua, koska se ei ole vahingoittanut sen kirjoittajaa?"
"Mistä sen tiedätte, isä? Tämä kirje on kirjoitettu viikko sitten, eikä käärö ole voinut tarvita viikkoa tullakseen Havresta tänne. Minäkin sain tänä aamuna kirjeen."
"Ja keltä?"
"Sebastien Gilbertiltä, joka omasta puolestaan kirjoitti. Hän käskee sanoa paljon terveisiä rintaveljelleenkin, Pitoulle, vaikka olen sen unohtanut."
"Entä sitten?"
"Entäkö sitten! Hän sanoo Pariisissa jo kolme päivää odotetun hänen isäänsä, jonka piti tulla, mutta joka ei olekaan saapunut."
"Neiti on oikeassa", sanoi Pitou. "Minutkin se viipyminen tekee levottomaksi."
"Pidä suusi kiinni, pelkuri, ja lue tohtorin kirja", sanoi maanviljelijä. "Silloin ei sinusta tule ainoastaan oppinut mies vaan oikea mies."
Tällä tavalla puhuttiin siihen aikaan, sillä oli uudistumassa suurenmoinen kreikkalainen ja roomalainen historiallinen hetki, jonka Ranskan kansa jäljensi kymmenenä vuonna kaikkine jaksoineen — uhrautumisinensa, karkoituksineen ja orjuutuksinensa.
Pitou pisti kirjan kainaloonsa niin juhlallisesti, että sillä voitti lopullisesti maanviljelijän sydämen.
"Nyt", muisti Billot, "oletko saanut päivällistä?"
"En", vastasi Pitou pysytellen puoliksi hartaana, puoliksi sankarillisena, mikä hänessä ilmeni senjälkeen, kun oli ottanut vastaan kirjan.
"Hän oli juuri aloittamaisillaan päivällisensä, kun sai lähteä kotoaan", sanoi nuori tyttö.
"Mene siis pyytämään emännältämme talon tavallista ruokaa", kehoittiBillot. "Ja huomenna ryhdyt työhösi."
Pitou kiitti ilmehikkäällä katseella Billotia ja meni Catherinen seurassa keittiöön, missä emäntä Billot yksinvaltiaana hallitsi.
Talon valtiatar oli kookas kolmenkymmenenviiden tai -kuuden ikäinen emäntä, pyöreä kuin pallo, tuore, mehevä ja sydämellinen. Hän liikuskeli taukoamatta kyyhkyslakasta kanakoppiin, lammastarhasta navettaan, tarkasteli kattiloitaan, uuniansa ja paistejaan kuin kenraali, joka tarkoin tuntee kenttävarustuksensa. Hän näki yhdellä ainoalla katseella, oliko kaikki paikallaan, ja päätti paljaasta hajusta, oliko ajuruohoa tai laakereita pantu kylliksi kuhunkin keitokseen. Hän oli tottunut torailemaan, tarkoittamatta vähääkään sillä, että hän sanoillaan loukkaisi miestänsä, jota hän kunnioitti kuin kaikkein korkeinta hallitsijaa, tytärtänsä, jota hän varmasti rakasti enemmän kuin rouva de Sévigné rouva de Grignania, päivätyöläisiään, joita hän ruokki paremmin kuin kukaan muu kymmenen penikulman lähistöllä. Senvuoksi kaikki kilvan koettivatkin päästä Billotille työhön. Mutta pahaksi onneksi, samoin kuin taivaassakin, olivat työhön tulleiden joukossa monet kutsutut, mutta harvat valitut.
Olemme saaneet nähdä, että Pitou tuli valituksi, vaikka hän ei ollutkaan kutsuttu. Hän osasikin antaa sille oikean arvon, nähdessään kullankeltaisen leipäviipaleen, joka pantiin hänen vasemmalle puolelleen, ja omenaviinimaljan, joka laskettiin hänen oikealle puolelleen, ja hiukan suolatun lihakimpaleen, joka tuotiin hänen eteensä. Siitä ajasta asti, jolloin hänen äitinsä oli kuollut, ja siitä oli jo viisi vuotta, ei Pitou ollut edes juhlapäivinä saanut nähdä sellaista ateriaa.
Kiitollisena ahmiessaan leipää, pureskellessaan lihaa, jonka paineeksi ryyppäsi viiniä, Pitou tunsikin ihailunsa yhä kasvavan maanviljelijää kohtaan samoin kuin kunnioituksensa tämän vaimoa ja rakkautensa näiden tytärtä kohtaan. Yksi ainoa seikka kiusasi häntä, se, että hänen täytyi ryhtyä niin ala-arvoiseen työhön kuin lampaitten ja lehmien paimentamiseen, tämä kun ei vähääkään ollut sopusoinnussa sen tehtävän kanssa, joka illalla häntä odotti, kun hänen oli ihmiskunnalle opetettava sosialisuuden ja filosofian korkeimpia periaatteita.
Tätä Pitou mietiskeli päivällisen syötyään. Mutta näissäkin mietteissään hän tunsi oivallisen aterian vaikutuksen. Pitou alkoi katsella asioita toiselta kannalta kuin nälkäisenä ollessaan. Lammas- ja lehmipaimenen virkaa, jota hän piti arvoansa alentavana, olivat jumalat ja puolijumalat hoitaneet.
Apollo oli melkein samanlaisissa olosuhteissa kuin hänkin, nimittäin silloin kun Jupiter hääti hänet Olymposta, niinkuin Pitoun oli karkoittanut Pleuxista hänen tätinsä Angélique: hän oli ruvennut paimeneksi ja kainnut Admeteen karjaa. Admetes tosin oli paimenkuningas, mutta olihan Apollo myös jumala.
Herkules oli ollut melkein paimenena, koska hän tarinan mukaan oli vetänyt Geryonin lehmiä hännästä, ja jos kuljettaa lehmiä hännästä tai päästä, riippuuhan se vain siitä, mihin kukin on tottunut, siinä kaikki. Eihän siis mikään estänyt häntä olemasta lehmien ohjaajana, siis paimenena.
Oli sitäpaitsi olemassa Tityros, jota Vergilius ylistää ja joka perin kaunein säkein kiittää sitä onnea, jonka Augustus hänelle oli valmistanut, ja hänkin oli paimen. Olihan sitäpaitsi vielä paimen Melibeos, joka runollisin sanoin valittaa kodistaan lähtemistä.
Kaikki nämä ihmiset puhuivat kyllä niin hyvin latinaa, että olisivat voineet tulla apoteiksi, ja kuitenkin he mieluummin näkivät vuohiensa syövän maukasta ruohoa kuin lukivat rukouksia tai lauloivat messuja. Kun asiaa oikein punnitsi, oli paimenessa ololla omat viehätyksensä. Mikään ei sitäpaitsi estänyt Pitouta antamasta sille runollisuutta, jonka se oli kadottanut. Mikä esti Pitouta vaatimasta lähikylien Menalkoksia tai Palemoneja ryhtymään kanssansa laulukilpailuun? Ei kai kukaan. Olihan hän kerran laulanut messupulpetin ääressä, ja ellei hän olisi mennyt maistelemaan apotti Fortierin messuviiniä, jolloin hän heti oli menettänyt kuoripojan paikan, olisi hän sillä alalla voinut kehittyä hyvin eteväksi Hän ei osannut soittaa huilua, se oli kyllä totta, mutta hän osasi soittaa minkälaista sorapilliä tahansa, ja samahan se oli. Tosin hän ei laatinut eripaksuisista kaisloista soittokonettaan, niinkuin teki Syrinxin rakastaja, mutta hän valmisti pajusta; ja kastanjapuusta torvia, joiden täydellisyyttä hänen toverinsa monasti olivat ylistäneet. Pitou saattoi siis häpeämättä olla paimenena. Hän ei alentunut siihen huonoon asemaan, joka paimenilla nykyaikana oli, vaan hän kohotti tämän toimialani arvoisekseen.
Paimentaminen oli sitäpaitsi neiti Billotin johdon alaisena, eikä käskyjen kuuleminen hänen suustansa tuntunut laisinkaan vaikealta.
Mutta Catherine puolestaan piti huolta siitä, että Pitoun arvo säilyi muutenkin.
Illalla, kun nuori mies lähestyi häntä kysyäkseen, mihin aikaan aamulla hänen tuli liittyä paimeniin, sanoi Catherine hymyillen:
"Ette te lähde."
"Miksi en?" kysyi Pitou hämmästyneenä.
"Olen vakuuttanut isälleni, ettei teidän saamanne kasvatus sopinut hänen määräämiensä töitten kanssa yhteen. Te jäätte siis taloon."
"Sitä parempi", sanoi Pitou. "Sittenhän en menetäkään seuraanne."
Tämä huudahdus oli päässyt Pitoun huulilta ihan tahtomatta. Mutta tuskin hän oli sen ennättänyt sanoa, kun karahti punaiseksi korvia myöten, ja Catherine painoi päänsä kumaraan ja hymyili.
"Anteeksi, neiti", pyysi Pitou, "se tuli sydämestäni vastoin tahtoa.Te ette saa suuttua siitä."
"En suutukaan, herra Pitou", sanoi Catherine, "eikä siinä ole pahaa, jos mielellänne jäätte minun seuraani."
He olivat hetkisen vaiti. Eikä se ollutkaan kumma, sillä molemmat lapset olivat muutamalla sanalla lausuneet monta ajatusta toisilleen!
"Mutta enhän voi jäädä taloon ja oleksia täällä mitään tekemättä", lausui sitten Pitou. "Mitä minä teen talossa?"
"Te teette sen, mitä minä tein; hoidatte kirjanpitoa, laaditte laskut päivätyöläisille, tilit tuloista ja menoista. Osaattehan luvunlaskun?"
"Tunnen kaikki neljä laskutapaa", vastasi Pitou ylpeästi.
"Siis yhtä laskutapaa enemmän kuin minä", sanoi Catherine. "Minä en ole koskaan päässyt kolmea pitemmälle. Huomaattehan itsekin, että isälleni on hyödyllisempää pitää teitä tilien hoitajana. Ja kun minä sillä tavoin jään voiton puolelle ja te jäätte voiton puolelle, ovat kaikki tyytyväisiä."
"Ja miten te, neiti, jäätte tässä voiton puolelle?" kysyi Pitou.
"Minä voitan aikaa ja valmistan päähineitä, ollakseni siten somempi."
"Minun mielestäni te olette jo kyllin kaunis ilman päähineitäkin", virkkoi Pitou.
"Se on kyllä mahdollista, mutta se on vain teidän makunne", sanoi nuori tyttö nauraen. "Mutta enhän voi mennä Villers-Cotteretsiin tanssimaan, ellei minulla ole soveliasta päähinettä. Kyllähän ylhäisten naisten kelpaa, jotka saavat panna valkoista jauhetta tukkaansa, mennä avopäin."
"Minun mielestäni teidän tukkanne on näin kauniimpi, kuin jos siinä olisi jauhetta", sanoi Pitou.
"Kas kas, huomaan, että rupeatte lausumaan minulle kohteliaisuuksia."
"Niitä en osaa lausua, neiti. Ei apotti Fortier sellaisia opettanut."
"Entä opetettiinko teitä tanssimaan?"
"Tanssimaanko?" kysyi Pitou ihmeissään.
"Niin tanssimaan."
"Tanssimaan apotti Fortierin luona! Hyvä Jumala, neiti… Kaikkea vielä, tanssimaan!"
"Te ette siis osaa tanssia?" kysyi Catherine.
"En", sanoi Pitou.
"No siis te seuraatte minua ensi sunnuntaina tanssiaisiin ja katselette, miten herra de Charny tanssii. Hän tanssii paraiten kaikista lähiseudun nuorista miehistä."
"Kuka tuo herra de Charny on?" kysyi Pitou.
"Bourbonnen linnan herra"
"Ja tanssiiko hän sunnuntaina?"
"Aivan varmasti"
"Ja kenen kanssa?"
"Minun kanssani."
Pitoun sydäntä kouristi, mutta hän ei voinut käsittää siihen syytä.
"Te siis tahdotte somistaa itsenne saadaksenne tanssia hänen kanssaan?"
"Tanssiakseni hänen kanssaan, toisten kanssa, kaikkien kanssa."
"Paitsi ette minun kanssani."
"Miksi en teidän kanssanne?"
"Koska minä en osaa tanssia."
"Te opettelette."
"Jos te vain tahtoisitte näyttää, neiti Catherine, niin oppisin paremmin kuin katsellessani herra de Charnytä, sen vakuutan teille."
"Sen näemme myöhemmin", sanoi Catherine. "Mutta nyt on jo aika mennä levolle. Hyvää yötä, Pitou."
"Hyvää yötä, neiti Catherine."
Siinä kaikessa, mitä neiti Billot oli Pitoulle haastanut, oli sekä hyvää että pahaa. Hyvää oli se, että hän oli noussut paimenen virasta kirjanpitäjäksi. Pahaa se, ettei hän osannut tanssia ja herra de Charny osasi. Catherinen sanojen mukaan hän tanssi paremmin kuin kukaan muu.
Pitou näki koko yön unta siitä, että hän katseli herra de Charnyn tanssia ja että tämä tanssi hyvin huonosti.
Seuraavana päivänä Pitou ryhtyi työhönsä Catherinen opastamana. Muuan seikka häntä ihmetytti, se nimittäin, että määrättyjen opettajien opastamana työ tuli hyvin mieluisaksi. Kahden tunnin päästä hän tarkoin tiesi, mitä hänen piti tehdä.
"Neiti, jos te olisitte neuvonut minulle latinaa apotti Fortierin sijasta", sanoi hän, "niin en olisikaan tehnyt kielivirheitä."
"Ja teistä olisi tullut pappi?"
"Ja minusta olisi tullut pappi", sanoi Pitou.
"Jolloin olisitte joutunut seminaariin, minne ei ainoakaan nainen saa tulla…"
"Kas", sanoi Pitou, "en koskaan tullut sitä ajatelleeksi, neitiCatherine… Minusta onkin hauskempaa, etten jäänyt papin uralle."
Kello yhdeksän saapui isäntä Billot. Hän oli lähtenyt liikkeelle ennen kuin Pitou oli noussut. Joka aamu kello kolmen aikaan vuokratilallinen oli katsomassa, kun hänen hevosensa ja ajomiehensä läksivät liikkeelle. Sitten hän liikkui pelloilla kello yhdeksään asti, nähdäkseen olivatko kaikki paikoillaan ja tekivätkö tehtävänsä. Kello yhdeksän hän tuli aamiaiselle ja poistui kello kymmeneltä. Kello yhden aikaan syötiin päivällinen, ja sen jälkeen aika kului tarkastukseen samoin kuin aamullakin. Senvuoksi ukko Billotin toimet menestyivätkin. Niinkuin hän oli sanonut, oli hänellä kuusikymmentä tynnyrinalaa kaikkien tiedossa ja tuhannen kultarahaa piilossa. Ja luultavaa on, että jos tarkoin olisi laskettu, jos Pitou olisi laskenut, eikä ollut hajamielinen neiti Catherinen ollessa läsnä, olisi hän löytänyt muutaman kultarahan ja muutaman tynnyrinalan lisää siihen, mitä ukko Billot oli tunnustanut.
Aamiaisen aikana isäntä ilmoitti Pitoulle, että tohtori Gilbertin kirjaa luettaisiin ensi kertaa ylihuomenna kello kymmenen aamulla vajassa.
Pitou huomautti silloin arasti, että kello kymmenen aikaan aamulla oli messu. Mutta Billot vastasi valinneensa juuri tämän ajan tunnustellakseen työläistensä mielialaa.
Olemmehan sanoneet, että ukko Billot oli filosofi.
Hän halveksi pappeja, joita hän piti tyranniuden apostoleina, ja kun hän sai tilaisuuden pystyttää alttarin alttaria vastaan käytti hän sitä kiireesti hyväkseen.
Rouva Billot ja Catherine rohkenivat tehdä muutamia huomautuksia, mutta isä Billot sanoi, että naiset saivat mennä messua kuulemaan, jos heitä halutti, koska kerran uskonto oli olemassa naisia varten, mutta miehet saivat tulla kuulemaan tohtori Gilbertin kirjaa tai lähteä hänen talostaan.
Filosofi Billot oli talossaan suuri itsevaltias. Catherinella yksinään oli oikeus kohottaa äänensä vastustaakseen hänen päätöksiänsä. Mutta jos isäntä oli tehnyt lujan päätöksen ja vastasi Catherinelle otsansa rypistyksellä, vaikeni Catherine toisten tavoin.
Mutta Catherine aikoi käyttää olosuhteita Pitoun hyväksi. Pöydästä noustua hän huomautti isälleen, että esittääkseen kaikkia noita kauniita asioita ylihuomenna ei Pitoulla ollut kyllin hyviä vaatteita. Kun hän kerran olisi mestarin asemassa silloin, sillä hänhän silloin opettaisi, ei hänen pitäisi tarvita hävetä oppilaittensa edessä.
Billot antoi tyttärelleen vallan sopia Pitoun vaatteistaVillers-Cotteretsin räätälin, herra Dulauroyn kanssa.
Catherine oli oikeassa, eikä uusi puku suinkaan ollut Pitoulla mikään ylellisyystavara. Hänellä oli jalassa samat housut jotka tohtori Gilbert oli hänelle teettänyt viisi vuotta sitten ne olivat kyllä alkujaan olleet liian pitkät, mutta olivat jo käyneet liian lyhyiksi, vaikkakin neiti Angélique oli niitä joka vuosi jatkanut kahdella tuumalla. Mitä tulee takkiin ja liiveihin, niin ne olivat kadonneet jo kaksi vuotta sitten, ja niiden sijaan oli tullut palttinainen mekko, johon sankarimme oli puettu kertomuksemme alusta alkaen.
Pitou ei koskaan ollut ajatellut pukuansa. Kuvastin oli aivan tuntematon ylellisyyskapine neiti Angéliquen talossa, ja kun hänellä ei ollut taipumuksia niinkuin kauniilla Narkissoksella rakastua ensiksi itseensä, ei hän ollut koskaan tullut katsoneeksi kuvaansa lähteistä, joiden partaalle hän viritti ansojaan.
Mutta heti kun Catherine oli puhunut tanssiaisiin menosta ja oli mainittu herra de Charny ja hänen komea ulkomuotonsa, — senjälkeen kun tuo juttu päähineistä, joilla nuori tyttö aikoi lisätä kauneuttaan, oli tullut Pitoun korviini katsoi hän kuvaansa, peilistä, tuli murheelliseksi silmäillessään omaa siistimätöntä asuaan ja tuumi, millä tavalla hänkin voisi hankkia sellaista, mikä kohottaisi hänen ulkonaista asuaan.
Pahaksi onneksi Pitou ei voinut tähän kysymykseen antaa mitään vastausta. Hänen huono ulkoasunsa riippui vaatteista. Mutta saadakseen vaatteita hän tarvitsi rahaa, eikä Pitou eläissään ollut omistanut ropoakaan.
Olihan Pitou nähnyt, että paimenet, kilpaillessaan huilunsoitossa ja runojen laatimisessa, ottivat päähänsä ruususeppeleen, mutta hän ajatteli aivan oikein, että vaikka tällainen seppele kaunistaisikin hänen kasvonpiirteitään, niin se vain tekisi vaatteitten huonouden huomattavammaksi.
Pitou siis ilahtui kovin, kun sunnuntai-aamuna kello kahdeksan, hänen miettiessään, millä tavalla hän kaunistaisi itseään, Dulauroy saapui ja laski tuolille taivaansiniset housut ja takin sekä punaruutuiset valkoiset liivit.
Ja samalla kertaa ompelijatar toi toiselle tuolille paidan ja kaulahuivin. Jos paita sopisi, oli hän saanut määräyksen valmistaa puoli tusinaa samanlaatuisia.
Toinen yllätys seurasi toistaan. Ompelijattaren jäljestä saapui hatuntekijä. Hän toi uudenaikaisen kolmikolkkaisen hatun, jolla oli kaunis siro muoto, parhaimman, mikä oli herra Cornulla, Villers-Cotteretsin etevimmällä hatuntekijällä.
Hän toi myös suutarilta Pitoun eteen kenkäparin, jossa oli hopeiset soljet.
Pitou ei tahtonut uskoa silmiään; hän ei voinut käsittää, että tämä rikkaus oli häntä varten. Kirkkaimmissa unelmissakaan hän ei olisi voinut kuvitella saavansa tällaisia aarteita. Kiitollisuuden kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, eikä hän voinut tehdä muuta kuin sopertaa: "Voi, neiti Catherine, neiti Catherine, en koskaan unohda, mitä olette tehnyt hyväkseni!"