Necker katsoi Gilbertiin ja sanoi sitten synkällä äänellä:
"Se on todellakin suurin palvelus, minkä ystävä voi osoittaa ministerille, sillä se on viimeinen."
Ja hän istuutui pöytänsä ääreen kirjoittamaan kuninkaalle.
Tällävälin Gilbert luki kirjeen uudelleen pohtien: "Kreivitär deCharny! Kukahan se on?"
"Tässä", sanoi Necker ojentaen vähän ajan päästä Gilbertille kyhäämänsä kirjeen. Gilbert otti ja luki sen. Sisältö oli seuraava:
'Sire!
Teidän Majesteettinne varmaankin kaipaa luotettavaa miestä, jonka kanssa voitte puhella asioista. Viimeisen lahjan, viimeisen palveluksen, jättäessäni kuninkaan, teen antamalla hänelle tohtori Gilbertin. Sanon kylliksi Teidän Majesteetillenne, kun ilmoitan, että tohtori Gilbert on maailman lahjakkain lääkäri ja että hän on kirjoittanut hallinnosta ja politiikasta ne muistelmat, jotka ovat herättäneet Teidän Majesteettinne suurta huomiota.
Teidän Majesteettinne jalkojen juuressaparoonide Necker.'
Necker ei päivännyt kirjettä. Hän ojensi sen uudelleen tohtorille sinetillä suljettuna.
"Ja nyt olen Brysselissä, eikö niin?" sanoi hän.
"Tietysti, suuremmalla syyllä kuin koskaan ennen. Huomisaamuna muuten saatte minulta kuulla uutisia."
Parooni naputti erityisellä tavalla seinätäytteeseen, ja rouva de Staël tuli huoneeseen. Mutta tällä kertaa oli hänellä kukkaoksan sijasta kädessään tohtori Gilbertin kirja.
Hän näytti sen nimilehteä tohtorille keikailevasti.
Gilbert sanoi hyvästi paroonille ja suuteli paroonittaren kättä, tämän saattaessa häntä työhuoneen ovelle asti.
Ja hän palasi ajoneuvojen luo, missä Pitou ja Billot nukkuivat etuistuimellaan, ajaja kuskipukillaan ja hevoset seisoen veltoilla jaloillaan.
Gilbertin, rouva de Staëlin ja parooni Neckerin kohtausta oli kestänyt noin puolitoista tuntia. Gilbert palasi Pariisiin neljänneksen yli yhdeksän, ajoi suoraan postitalolle, vuokrasi hevoset ja ajoneuvot, ja sillaikaa kun Billot ja Pitou menivät lepäämään pieneen hotelliin Thiroux-kadun varrelle, jonne Billot Pariisissa käydessään tavallisesti poikkesi, Gilbert ajoi täyttä laukkaa Versaillesia kohden.
Oli jo myöhä, mutta vähät välitti siitä Gilbert. Hänen kaltaisilleen luonteille on toiminta sisäinen välttämättömyys. Saattoihan sattua, että hän teki matkansa turhaan. Mutta mieluummin hän teki turhan matkan kuin jäi paikalleen. Herkkähermoisille olennoille on epävarmuus pahempi kidutus kuin kamalin todellisuus.
Hän saapui Versaillesiin puoli yksitoista. Tavalliseen aikaan olisivat kaikki olleet vaipuneina syvään uneen. Mutta tänä iltana ei kukaan nukkunut Versaillesissa. Kaikki olivat järkytettyjä Pariisin tapahtumista.
Ranskalaiset kaartilaiset, henkivartiolaiset, sveitsiläiset seisoivat ryhminä kaikkien pääkatujen risteyksissä puhellen joko keskenään tai niiden kansalaisten kanssa, joiden kuningasmielisyydestä he olivat varmoja.
Sillä onhan Versailles aina ollut kuningasmielinen kaupunki. Tämä kuninkuuden, jopa kuninkaankin palvominen on juurtunut asukkaitten sydämeen jonkinmoisena seutuun kuuluvana ominaisuutena. Kun he olivat eläneet kuninkaiden lähettyvillä ja heidän kauttaan, heidän loistonsa varjossa, — kun aina olivat hengittäneet liljojen tuoksua, nähneet kullan kimaltelevan pukimissa ja hymyn loistavan kuninkaallisilla kasvoilla, tunsivat Versaillesin asukkaat, joille kuninkaat ovat rakentaneet marmorisen ja graniittisen kaupungin, itsensä tavallaan hieman kuninkaallisiksi. Ja vielä nytkin, kun marmorin rakoihin on ilmestynyt sammal ja kivien välissä kasvaa ruohoa, kun kultaus alkaa himmetä puukoristeista, kun puistojen varjo on synkkä kuin haudan, kieltäisi Versailles koko alkuperänsä, ellei se pitäisi itseään kaatuneen kuninkuuden sirpaleena, ja kun se ei enää voi ylpeillä rikkaudellaan ja vallallaan, se säilyttää ainakin kaipauksen runollisuuden ja alakuloisuuden tenhon.
Niinkuin olemme maininneet, koko Versailles tänä heinäkuun 14 ja 15 päivän välisenä yönä halusi siis levottomana tietää, millä tavalla kuningas suhtautuisi tähän kruununsa loukkaamiseen, tähän valtansa kolhaisuun.
Vastatessaan herra de Dreux-Brézélle Mirabeau oli iskenyt kuninkuutta suoraan vasten kasvoja. Valloittamalla Bastiljin iski rahvas sitä suoraan sydämeen.
Mutta ahdasmieliset ja lyhytnäköiset ihmiset ratkaisivat asian hyvinkin helposti. Sotilaiden mielestä, jotka tapahtumissa olivat vain nähneet raa'an voiman voiton tai tappion, piti vain hyökätä Pariisia vastaan. Kolmellakymmenellä tuhannella sotilaalla ja kahdellakymmenellä kanuunalla piankin hävittäisi pariisilaisten ylpeyden ja voittoisan raivon.
Ei koskaan ole kuningasta niin moni ollut neuvomassa; jokainen lausui mielipiteensä avoimesti ja ääneen. Maltillisimmat sanoivat:
"Asiahan on perin yksinkertainen." — Onhan huomattu, että kaikkein vaikeimmissa tilanteissa käytetään meidän maassamme tätä puhetapaa. —"Asiahan on aivan yksinkertainen", sanoivat he. "Ensiksi pyydetään Kansalliskokousta hyväksymään toimenpiteet, jota pyyntöä se ei kiellä. Sen esiintyminen on viime aikoina rauhoittanut kaikkia, se ei tahdo, että rahvas tekee väkivaltaisuuksia, niinkuin se ei tahdo ylhäisön menettelevän omavaltaisesti. Kansalliskokous selittää suoraan, että kapinallisuus on rikos, että kansa, jolla on edustajansa tuodakseen kuninkaan tiedoksi kaikki toivomukset, ja kuningas, joka harjoittaa oikeutta, että kansa tekee väärin tarttuessaan aseisiin ja vuodattaessaan verta. Kun kuningas saa varmasti aseekseen tämän Kansalliskokouksen selityksen, voi hän hyvänä isänä iskeä Pariisia, siis iskeä ankarasti. Silloin myrsky loittonee, ja kuninkuus käyttää korkeinta oikeuttaan. Rahvas palaa velvollisuuteensa, johon kuuluu tottelevaisuus, ja kaikki kulkee totuttua latuaan."
Sillä tavalla asiat yleensä järjestettiin palatsin pihoilla ja puistokaduilla.
Mutta asetorilla ja kasarmien edustoilla puhuttiin toisin.
Siellä näki paikkakunnalla vieraita olentoja, miehiä, joilla oli älykkäät kasvot ja verhotut katseet. He siroittivat kaikkialle salaperäisiä sanomia, liioittelivat jo muutoinkin vakavia uutisia ja melkein julkisesti levittivät kapinallisia mielipiteitä, jotka jo kahden kuukauden aikana olivat kuohuttaneet Pariisia ja nostaneet etukaupungit toimintaan.
Näiden miesten ympärille kerääntyi synkkiä, vihamielisiä, kiihkeitä ryhmiä. Sellaisiin ryhmiin kuului henkilöitä, joille muistutettiin heidän kärsimyksiään, heidän kurjuuttaan ja kuninkuuden välinpitämättömyyttä rahvasta kohtaan. Heille sanottiin:
"Kahdeksan vuosisataa on jo kansa taistellut; mitä se on siten voittanut? Ei mitään. Ei yhteiskunnallisia oikeuksia, ei valtiollisia oikeuksia; se on ollut vain kuin maanviljelijän lehmä, jolta otetaan vasikat vietäviksi teurastajalle, maito vietäväksi markkinoille, liha paloitellaan ja nahka toimitetaan parkitsijalle. Hädän ahdistamana on hallitus taipunut ja kutsunut koolle säädyt. Mutta kun nyt säädyt ovat koolla, mitä tekee hallitus? Niiden kokoonkutsumisesta asti se harjoittaa painostusta säätyjä kohtaan. Kansalliskokous on kyllä toimessa, mutta vastoin hallituksen tahtoa. No niin, koska pariisilaiset veljemme ovat antaneet meille voimakkaan sysäyksen, lykätkäämme me Kansalliskokousta eteenpäin. Jokainen askel, jonka se pääsee eteenpäin valtiollisella taistelukentällä, on vain voitto meille, ja meidän taistelukenttämme laajentuminen merkitsee varallisuutemme lisääntymistä, oikeuksiemme kunnioittamista. Eteenpäin, eteenpäin, kansalaiset! Bastilji ei ollut muuta kuin tyrannien etuvarustus! Bastilji on valloitettu, jäljelle jää vielä pohja!"
Synkimpiin kolkkiin kerääntyi toisia joukkoja, ja niissä lausuttiin toisia sanoja. Ne puhujat kuuluivat ilmeisesti ylempään luokkaan, ja vaikka he olivat ottaneet ylleen rahvaan vaatteet, niin valkoiset kädet ja sivistynyt puhetapa ilmaisivat, mitä he oikeastaan olivat.
"Kansa", sanoivat nämä miehet, "molemmin puolin johdetaan sinua harhaan. Toiset vaativat sinua kääntymään takaisin, toiset lykkäävät sinua eteenpäin. Sinulle puhutaan valtiollisista oikeuksista, yhteiskunnallisista oikeuksista. Oletko yhtään onnellisempi sen jälkeen kun olet saanut äänestää edusmiestesi kautta? Oletko vähääkään varakkaampi sen jälkeen kun olet saanut edustajat? Etkö kärsi yhtä paljon nälkää sen jälkeen kun Kansalliskokous laatii säädöksiä? Ei, jätä politiikka ja teoriat niille, jotka osaavat lukea. Et sinä nyt tarvitse lauselmaa tai kirjoitettua päätelmää. Leipää sinä tarvitset, yhä leipää. Sinä tahdot, että lapset voivat hyvin ja että vaimosi saa elää turvassa. Kuka kaiken sen sinulle antaa? Kuningas, jolla on luja luonne, nuorekas sielu ja jalo sydän. Sellainen ei ole Ludvig XVI, jota hallitsee vaimonsa, kovasydäminen itävallatar. Etsi valtaistuimen lähettyviltä sitä, joka voi tehdä Ranskan onnelliseksi ja jota kuningatar juuri sen vuoksi vihaa, että hän erottautuu muista, rakastaa ranskalaisia, niinkuin ranskalaiset rakastavat häntä."
Sellaiset mielipiteet vallitsevat Versaillesissa; siten vaikutti kansalaissota kaikkialla.
Gilbert liittyi puhelemaan parin kolmen ryhmän kanssa. Päästyänsä selville yleisestä mielipiteestä hän astui suoraan palatsia kohden, jota vartioivat suuret joukot. Ketä vastaan? Sitä ei kukaan tiennyt.
Kaikista näistä vartioista huolimatta Gilbert helposti pääsi etupihojen poikki ja tuli eteiskäytäville asti kenenkään kysymättä, minne hän meni.
N.s. "Häränsilmä"-salissa pidätti hänet muuan henkivartiolainen. Gilbert otti taskustaan parooni Neckerin kirjeen ja näytti sen nimikirjoitusta. Aatelismies katsahti siihen. Hän oli saanut jyrkät määräykset, mutta kun jyrkät määräykset ovat juuri niitä, joita täytyy eniten selvitellä, sanoi hän Gilbertille:
"On nimenomaan ankarasti kielletty päästämästä ketään kuninkaan luokse. Mutta epäilemättä ei ole silloin otettu varteen parooni Neckerin lähettilästä, ja koska varmastikin tuotte hänen majesteetilleen tärkeitä tietoja, otan poikkeuksen vastuulleni."
Gilbert astui sisään.
Kuningas ei ollut omissa huoneissaan, vaan neuvostosalissa. Hän oli ottamassa vastaan kansalliskaartin lähetystöä, joka vaati sotajoukkojen hajoittamista, porvarikaartin perustamista ja kuninkaan saapumista Pariisiin.
Ludvig kuunteli kylmäkiskoisena; sitten hän vastasi, että asiaa piti pohtia ja että hän aikoi keskustella tästä neuvostonsa kanssa.
Hän keskusteli siis.
Tällä välin lähetystö odotti galleriassa, ja kiilloitettujen lasiovien kautta he näkivät kuninkaallisten neuvosherrojen yhä kiihtyvät varjot ja heidän uhkaavat liikkeensä.
Katsellen tätä varjojen leikkiä he saattoivat päätellä, että vastaus tulisi kielteiseksi.
Kuningas sovittikin vastauksensa sellaiseksi, että hän lupasi nimittää porvarikaartin johtajat ja käskeä Mars-kentällä olevia joukkoja siirtymään pois. Mitä tuli hänen läsnäoloonsa Pariisissa, niin hän ei tahtonut osoittaa sellaista suosiota kapinoivalle kaupungille, ennenkuin se kokonaan oli alistunut.
Lähetystö rukoili, kehoitti, pyytämällä pyysi. Kuningas vastasi, että hänen sydämensä vuoti verta, mutta ettei hän voinut enempää tehdä.
Ja tyytyväisenä siitä, että oli tällä tavoin saanut ilmaista mahtia, jota hänellä ei enää ollut, kuningas palasi huoneisiinsa.
Siellä hän tapasi Gilbertin. Henkivartiolainen oli hänen seurassaan.
"Mitä tahdotte?" kysyi kuningas.
Soturi lähestyi ja selitti kuninkaalle, miksi hän oli toiminut vastoin määräyksiä. Gilbert, joka moniin vuosiin ei ollut nähnyt kuningasta, tarkasteli ääneti tätä miestä, jonka Jumala oli antanut Ranskan perämieheksi kaikkein ankarimman myrskyn aikana.
Kuningas oli lihava ruumiiltaan ja lyhytkasvuinen, vailla joustavuutta ja majesteettiutta; kasvojen piirteet olivat pehmeät, ja niistä puuttui ilmeikkyys. Veretön nuoruus taisteli hänessä liian varhain tulevaa vanhuutta vastaan, liiallinen lihavuus keskinkertaisten älynlahjojen kanssa, ja hänen asemastaan johtuva ylpeys vain antoi hänelle jonkinmoisen ohimenevän arvokkuuden. Kun häntä tähysteli kasvojen tutkija, joka oli työskennellyt yhdessä Lavaterin kanssa, hypnotismin taituri, joka Balsamon kanssa oli nähnyt tulevaisuuteen, filosofi, joka oli haaveillut Rousseaun kanssa, matkailija, joka oli tarkastanut kaikkia ihmisrotuja, ilmaisivat nämä seikat suvun huonontumista, heikkenemistä, voimattomuutta, rappeutumista. Gilbert masentui, ei nöyrästä kunnioituksesta, vaan mielenkarvaudesta, katsellessaan tätä surkeata näkyä.
Kuningas astui häntä kohden.
"Tekö tuotte minulle herra de Neckerin kirjeen?" kysyi hän. "Niin, sire."
"Ahaa!" huudahti kuningas ikäänkuin olisi sitä epäillyt. "Antakaa se pian tänne!"
Ja hän sanoi nämä sanat sillä äänellä kuin hukkuva, joka huutaa:"Köysi!"
Gilbert ojensi kirjeen kuninkaalle. Ludvig tarttui siihen heti, luki sen kiireesti ja tehden liikkeen, jossa ilmeni hiukan komentamisen aateluutta, sanoi henkivartiolaiselle:
"Jättäkää meidät, herra de Varicourt."
Gilbert jäi kahdenkesken kuninkaan kanssa. Huonetta valaisi ainoastaan yksi lamppu. Kuningas näytti kuin tahallaan vähentäneen valoa, jotta hänen pikemmin ikävystymistä kuin huolta kuvastavilta kasvoiltaan ei olisi voinut lukea hänen ajatuksiaan.
"Monsieur", sanoi hän luoden Gilbertiin kirkkaamman ja tarkkaavamman katseen kuin tämä oli odottanutkaan, "monsieur, oletteko todellakin niiden kirjojen tekijä, jotka ovat tehneet minuun niin syvän vaikutuksen?"
"Olen, sire."
"Kuinka vanha olette?"
"Kolmenkymmenenkahden, sire. Mutta tutkimukset ja onnettomuudet lisäävät ikää. Kohdelkaa minua vanhuksena."
"Miksi olette viipyneet näin kauan, ennenkuin olette tullut luokseni?"
"Siksi, sire, ettei minun tarvinnut ääneen sanoa teidän majesteetillenne sitä, minkä paljoa vapaammin ja helpoimmin sain lausutuksi kirjallisesti."
Ludvig XVI mietti.
"Eikö teillä ole muita syitä mainittavana?" kysyi hän epäluuloisena.
"Ei, sire."
"Mutta olisihan, ellen väärin muista, eräiden erikoisten seikkojen pitänyt teille todistaa, että olin teitä kohtaan suopea."
"Teidän majesteettinne puhuu varmaankin siitä jonkinmoisesta kohtaamisesta, jota rohkenin ehdottaa kuninkaalle, kun viisi vuotta sitten lähetettyäni ensimmäisen kirjani, pyysin asettamaan kynttilän lähelle ikkunaa kello kahdeksan aikaan illalla saadakseni tietää, että kirjani oli luettu."
"Ja…" äännähti kuningas tyytyväisenä.
"Ja määräpäivänä ja määrähetkenä ilmestyi kynttilä siihen paikkaan, johon olin rohjennut pyytää teitä sen asettamaan."
"Ja sitten?"
"Ja sitten näin sitä kohotettavan ja laskettavan kolme kertaa"
"Ja sitten?"
"Ja sitten luin nämä rivitGazettesta:'Se, jota kynttilä on kolmasti kutsunut, voi tulla sen luokse, joka sen on kolmasti nostanut, ja hän saa palkkionsa.'"
"Nuo sanat olivat todellakin ilmoituksessa", vahvisti kuningas.
"Ja tässä on sanomalehtikin", ilmoitti Gilbert ottaen taskustaan lehden, johon tämä ilmoitus oli painettu viisi vuotta sitten.
"Hyvä, hyvä", sanoi kuningas, "olen teitä kauan odotellut. Saavutte silloin, kun olen lakannut teitä odottamasta. Tervetuloa, sillä saavutte hyvien sotilaitten tavoin taisteluhetkenä."
Sitten hän jatkoi katsoen entistä tarkkaavammin Gilbertiin:
"Tiedättekö, että kuningas ei ole tottunut näkemään sen miehen pysyvän loitolla, jota on odotellut viisi vuotta ja jolle on sanonut: tulkaa ottamaan palkkionne, mutta joka ei saavukaan?"
Gilbert hymyili.
"Miksi ette tullut, sanokaahan?" kysyi Ludvig XVI.
"Koska en ansainnut mitään palkintoa, sire."
"Kuinka niin?"
"Olen syntyisin ranskalainen, rakastan maatani, toivon sen menestyvän. Kun liitin oman elämäni kolmenkymmenen miljoonan maanmieheni elämään, tiesin toimivani omaksi hyväkseni, työskennellessäni teidän hyväksenne. Ihminen ei ole palkinnon arvoinen, sire, silloin kun hän on itsekäs."
"Tuo on puheenkäänne, — teillä oli joku toinen syy."
Gilbert ei vastannut.
"Puhukaa, minä haluan sitä."
"Ehkä, sire, olette arvannut oikein."
"Eikö se ollut tämä?" kysyi kuningas levottomana. "Piditte tilannetta vakavana ja säästitte, itseänne."
"Toista vieläkin vakavampaa hetkeä varten. Teidän majesteettinne on arvannut oikein."
"Rakastan suoruutta", sanoi kuningas, joka ei voinut salata hämminkiään, sillä hän oli arka luonne ja punastui helposti. "Te siis ennustitte kuninkaalle turmiota", jatkoi Ludvig XVI, "ja pelkäsitte joutuvanne liian keskelle raunioita."
"En, sire, koska juuri silloin, kun tuomio on uhkaavin, lähestyn vaaraa."
"Niin, niin, tulette Neckerin luota ja puhutte samoin kuin hänkin. Vaaraa, vaaraa! Epäilemättä. Vaarallista on nyt lähestyä minua. Ja missä Necker on?"
"Luullakseni likellä, ollakseen valmis noudattamaan teidän majesteettinne määräyksiä."
"Sitä parempi, tarvitsen häntä", sanoi kuningas huoaten. "Politiikassa ei saa olla itsepäinen. Uskoo tekevänsä hyvin ja tekeekin pahoin, — toimiikin hyvin, ja oikukkaat tapaukset turmelevat kaiken tuloksen; aikeet olivat hyvät ja kuitenkin huomaa erehtyneensä."
Kuningas huokasi jälleen. Gilbert riensi häntä auttamaan.
"Sire", sanoi hän, "teidän majesteettinne lausuu ajatuksensa hyvin selvästi. Mutta tänä hetkenä on nähtävä selvemmin tulevaisuuteen kuin on koskaan ennen nähty."
Kuningas kohautti päätänsä, ja Gilbert huomasi, että hänen ilmeettömät silmäkulmansa hiukan rypistyivät.
"Sire, suokaa minulle anteeksi", virkkoi Gilbert, "olen lääkäri. Kun vaara on suuri, olen lyhytsanainen."
"Panette siis suuren painon tämänpäiväiselle kapinalle?"
"Se ei ole mikään kapina, sire, se on vallankumous."
"Ja haluatte minun ryhtyvän sovitteluihin noiden kapinallisten,noiden murhaajien kanssa? Sillä hehän ovat väkivalloin ottaneetBastiljin, ja se on kapinaa; he ovat tappaneet Launayn, Losmen jaFlessellesin, ja se on murhaa."
"Tahtoisin teidän erottavan nämä asiat toisistaan, sire. Bastiljin valloittajat ovat sankareita; Losmen, Launayn ja Flessellesin surmaajat ovat murhamiehiä."
Kuningas punastui hiukan, ja tämä punastus katosi melkein samassa; huulet tulivat kelmeiksi, ja muutama hikipisara kimalteli hänen otsallaan.
"Olette oikeassa. Olette lääkäri tai oikeammin sanoen kirurgi, sillä te leikkaatte verekseltä. Mutta palatkaamme meihin. Kutsuttehan itseänne tohtori Gilbertiksi, eikö niin? Ainakin sitä nimeä olette käyttänyt kirjoissanne."
"Sire, olen hyvin onnellinen siitä, että teidän majesteetillanne on niin hyvä muisti, vaikka oikeastaan olen väärässä, kun tästä ylpeilen."
"Miksikä?"
"Koska nimeni on mainittu teidän majesteettinne kuullen ihan äskettäin."
"En ymmärrä teitä."
"Kuusi päivää sitten jouduin vangiksi ja Bastiljiin. Olen kuullut sanottavan, ettei mitään tärkeätä vangitsemista panna täytäntöön kuninkaan siitä tietämättä."
"Te Bastiljissa!" virkahti kuningas kummastuen.
"Tässä on todistukseni siitä, sire. Kun kuusi päivää sitten, niinkuin minulla oli kunnia mainita teidän majesteetillenne, kuninkaan määräyksestä jouduin vankilaan, olen tänään kansan armosta sieltä päässyt."
"Tänäänkö?"
"Niin, sire. Eikö teidän majesteettinne ole kuullut kanuunain pauketta?"
"Olen yllä."
"Se avasi vankilani."
"Olisin tyytyväinen siitä", jupisi kuningas, "ellei kanuunoita olisi samalla suunnattu kuningasvaltaakin kohden."
"Oh, sire, älkää tehkö vankilasta periaatteen tunnuskuvaa. Sanokaa pikemmin, että olette tyytyväinen Bastiljin valloittamisesta, sillä tästälähin ei enää tehdä sellaista vääryyttä, jonka alaiseksi minä olen joutunut, kuninkaan tietämättä."
"Mutta onhan vangitsemisellanne ollut jokin syy?"
"Ei minun tietääkseni, sire. Palatessani Ranskaan jouduin vangiksi ja sitten tyrmään, siinä kaikki."
"Sanokaahan", lausui Ludvig XVI säveästi, "etteköhän ole hiukan itsekäs tullessanne minulle puhumaan itsestänne nyt, kun pitäisi puhua minusta?"
"Sire, minun täytyy vain saada teidän majesteettinne vastaus yhteen kysymykseen."
"Mihin?"
"Onko teidän majesteettinne vai eikö ole millään tavoin osallinen vangitsemiseeni?"
"En tiennyt paluustanne Ranskaan."
"Olen onnellinen kuullessani tämän vastauksen, sire. Voin siis avoimesti sanoa, että teidän majesteettinne vaikutusta on käytetty väärin siinä, missä tapahtuu väärinkäytöstä. Ja jos joku sellaista epäilee, voin mainita itseni esimerkkinä."
Kuningas hymyili.
"Lääkärinä", sanoi hän, "panette voidetta haavaan."
"Sire, tarjoon sitä molemmin käsin. Ja jos teidän majesteettinne tahtoo, niin parannan tuon haavan, — sen vakuutan."
"Epäilemättä tahdon."
"Mutta teidän tulee tahtoa sitä oikein lujasti, sire."
"Minä lupaan tahtoa lujasti."
"Ennenkuin menette pitemmälle, sire, lukekaa nämä rivit, jotka ovat kirjoitetut vangitsemisluettelon reunaan", sanoi Gilbert.
"Mitkä rivit?" kysyi kuningas levottomana.
"Katsokaa."
Gilbert ojensi kuninkaalle paperin. Kuningas luki: "Kuningattaren vaatimuksesta…"
Hän rypisti silmäkulmiaan.
"Kuningattaren!" sanoi hän. "Oletteko jotenkin joutunut kuningattaren epäsuosioon?"
"Olen varma siitä, että hänen majesteettinsa kuningatar tuntee minut vielä huonommin kuin teidän majesteettinne."
"Mutta olette toki tehnyt jonkun rikoksen; eihän Bastiljiin joudu syyttä suotta."
"Näyttää joutuvan, koska juuri pääsin sieltä."
"Mutta herra Necker lähettää teidät minun luokseni, ja vangitsemiskäskyn alla oli hänen nimensä?"
"Aivan oikein."
"Selittäkää siis paremmin. Muistelkaa entistä elämäänne. Ehkä siellä on jokin kohta, jonka itsekin olette unohtanut."
"Muistella elämääni! Sen teen, sire, ja teen sen ääneen. Olkaa varma siitä, etten puhu kauan. Olen kuudennestatoista ikävuodestani asti tehnyt työtä. Olin Rousseaun oppilas, Balsamon toveri, Lafayetten ja Washingtonin ystävä, enkä Ranskasta lähdettyäni ole tehnyt mitään vääryyttä, en edes erehdystä. Kun tieteeseen syventymällä voin hoitaa haavoittuneita ja sairaita, ajattelin aina, että saan kiittää Jumalaa jokaisesta uudesta ajatuksesta, jokaisesta liikkeestäni. Koska Jumala uskoi huostaani luomiansa olentoja, vuodatin kirurgina verta ihmiskunnan hyväksi, ollen valmis vuodattamaan omani lieventääkseni potilaitteni tuskaa tai parantaakseni heidät. Lääkärinä olen aina ollut lohduttaja, toisinaan hyväntekijäkin. Tällätavoin on kulunut viisitoista vuotta. Jumala on siunannut ponnistuksiani. Olen nähnyt useimpien potilaitteni toipuvan, ja kiitollisena he ovat suudelleet kättäni. Ne, jotka kuolivat, oli Jumala tuominnut. Ei, sen sanon teille, sire, sen jälkeen kun viisitoista vuotta sitten lähdin Ranskasta en ole tehnyt mitään, mistä voisin itseäni syyttää."
"Amerikassa olette seurustellut olojen uudistajain kanssa, ja kirjoituksissanne olette levittänyt heidän ajatuksiansa."
"Niin, sire, ja olen unohtanut tämän olojen uudistajan nimen ajatellessani kuningasten ja ihmisten kiitollisuutta."
Kuningas vaikeni.
"Sire", jatkoi Gilbert, "nyt tunnette elämäni. En ole loukannut enkä haavoittanut ketään, en kerjäläistä enkä kuningatarta, ja tulen teidän majesteetiltanne kysymään, miksi minua on rangaistu."
"Puhun asiasta kuningattarelle. Mutta oletteko varma siitä, että vangitsemiskäsky on kirjoitettu suorastaan kuningattaren käskystä?"
"Sitä en sano, sire. Uskon, että kuningatar on sen vain vahvistanut."
"Siinä näette itse", sanoi Ludvig iloissaan.
"Niin kyllä, mutta tiedättehän, sire, että kun kuningatar vahvistaa hän samalla käskee."
"Ja kuka on tuon vahvistetun käskyn antanut? Näyttäkäähän!"
"Tässä se on, sire", sanoi Gilbert, "katsokaa!"
Ja hän ojensi vangitsemiskäskyn.
"Kreivitär de Charny!" huudahti kuningas. "Hänkö teidät on toimittanut vankeuteen! Mutta mitä pahaa olette tehnyt kreivitär-paralle?"
"En edes tunne sitä naista, sire."
Ludvig painoi kädellään otsaansa.
"Charny!" mutisi hän; "Charny: lempeys, hyvyys, siveys itse!"
"Siinä näette, sire", sanoi Gilbert nauraen, "että nuo kolme kirkollista hyvettä ovat toimittaneet minut Bastiljiin."
"Minä tahdon tästä päästä selville", päätti kuningas.
Hän veti kellonnauhasta.
Palvelija tuli sisään.
"Katsokaa, onko kreivitär de Charny kuningattaren luona", käskiLudvig.
"Sire", vastasi palvelija, "kreivitär meni juuri äsken gallerian kautta. Hän on astumassa vaunuihinsa."
"Juoskaa hänen järjestään", sanoi Ludvig, "ja pyytäkää häntä tulemaan työhuoneeseeni erään tärkeän asian vuoksi."
Sitten hän kääntyi Gilbertin puoleen.
"Sitäkö tahdotte?" kysyi hän.
"Niin, sire", vastasi Gilbert, "ja olen teidän majesteetillenne tuhannesti kiitollinen."
Kun palvelija läksi kutsumaan kreivitär de Charnytä, vetäytyi Gilbert erään ikkunan syvennykseen.
Kuningas asteli salissa, milloin ajatellen valtiollisia asioita, milloin Gilbertin itsepintaisuutta. Tahtomattaan hän oli tämän miehen vaikutuksen alainen hetkenä, jona hänen ei olisi pitänyt ajatella muuta kuin uutisten saamista Pariisista.
Äkkiä työhuoneen ovi avautui. Palvelija ilmoitti kreivitär de Charnyn, ja yhteen vetämiensä verhojen raosta Gilbert näki naisen, jonka väljän silkkihameen laahus kahisi ovenpuoliskojen välissä.
Tällä naisella oli sen ajan muodin mukainen puku. Röijy oli harmaata silkkiä, jossa oli monivärisiä raitoja, hame samanlainen, ja kaulassa oli pitkä huivi, joka rinnalla meni ristiin ja oli sidottu taakse, niin että komea ja täyteläinen povi esiintyi edukseen.
Pieni hattu oli sirosti asetettu korkean tukkalaitteen päälle, korkeakantaiset kengät paljastivat kauniin nilkan, kädessään hän piti hienoa keppiä, jonka nupilla hansikoidun käden hoikat, pitkät, täydellisesti ylhäiset sormet leikkivät. Tällainen oli Gilbertin kiihkeästi odottama henkilö, joka astui Ludvig XVI:n eteen.
Kuningas läheni muutaman askeleen häntä kohden.
"Aiotte kai poistua, kreivitär?"
"Niin, sire", vastasi kreivitär, "olin juuri astumassa vaunuihini, kun sain kuulla teidän majesteettinne käskyn."
Tämän soinnukkaan äänen kuullessaan tunsi Gilbert korvissaan kovaa kohinaa. Veri syöksyi äkkiä hänen poskiinsa; hänen ruumiinsa värisi.
Hän astui vaistomaisesti muutaman askeleen piilopaikastaan, missä oli verhojen taakse kätkettynä.
"Hän", sopersi hän, "hän… Andrée!"
"Madame", jatkoi kuningas, joka ei ollut sen paremmin kuin kreivitärkään huomannut varjossa olevan Gilbertin mielenliikutusta, "olen pyytänyt teitä saapumaan luokseni, saadakseni selon eräästä asiasta."
"Olen valmis vastaamaan teidän majesteetillenne." Kuningas kumartui Gilbertiin päin kuin varoittaakseen tätä. Tohtori käsitti, että vielä ei ollut tullut se hetki, jolloin hänen oli astuttava esiin, ja peräytyi verhojen suojaan.
"Kahdeksan tai kymmenen päivää sitten", sanoi kuningas, "kirjoitti parooni de Necker vangitsemiskäskyn…"
Gilbert kiinnitti katseensa Andréehen verhojen tuskin huomattavasta raosta. Nuori nainen oli kalpea, kiihoittunut, levoton, kuin salaisen taikavoiman vallassa, jota hän ei itsekään aavistanut.
"Kuulettehan, mitä sanon, kreivitär?" jatkoi Ludvig XVI nähdessään kreivitär de Charnyn hidastelevan.
"Kyllä, sire."
"Tiedättekö, mitä aion sanoa, ja voitteko vastata kysymykseeni?"
"Koetan muistaa", sanoi Andrée.
"Sallikaa minun auttaa muistianne, kreivitär. Te pyysitte vangitsemiskäskyä, ja kuningatar vahvisti sen."
Kreivitär ei vastannut; sen sijaan hän vaipui yhä enemmän tuohon kuumeiseen sieluntilaan, joka näytti irroittavan hänet todellisesta elämästä.
"Mutta vastatkaahan toki", tiukkasi kuningas, joka alkoi käydä kärsimättömäksi.
"Se on totta", vastasi hovinainen vapisten, "se on totta. Olen kirjoittanut tuon kirjelmän, ja hänen majesteettinsa kuningatar on sen vahvistanut."
"Ilmaiskaa minulle siis se rikos, jonka vuoksi se mies joutui sellaisen toimenpiteen alaiseksi?"
"Sire", lausui Andrée, "en voi ilmoittaa hänen rikostansa, mutta sen voi sanoa, että hänen syyllisyytensä oli suuri."
"Ette siis voi sitä ilmaista minulle?"
"En, sire."
"Kuninkaalle?"
"En. Teidän majesteettinne antakoon sen minulle anteeksi; minä en voi sitä tehdä."
"Siinä tapauksessa sanotte sen hänelle itselleen", päätti kuningas, "sillä sitä, minkä epäätte kuningas Ludvig XVI:lta, ette voi kieltää tohtori Gilbertilta."
"Tohtori Gilbertilta!" huudahti Andrée; "hyvä Jumala, missä hän siis on?"
Kuningas väistyi antaakseen tietä Gilbertille. Verhot avautuivat, jaGilbert astui esiin melkein yhtä kalpeana kuin Andrée.
"Tässä hän on", virkkoi kuningas.
Nähdessään Gilbertin kreivitär horjui. Hänen jalkansa huojuivat. Hän hoippui taapäin kuin pyörtymäisillään, eikä pysynyt pystyssä muutoin kuin nojautumalla tuolinselkään. Hän oli melkein turtunut, älynvoimiltaan puutunut kuin Eurydike sinä hetkenä, jolloin käärmeen myrkky tunki hänen sydämeensä.
"Madame", lausui Gilbert kumartuen nöyrän kohteliaasti, "sallikaa minun kerrata, kysymys, jonka hänen majesteettinsa teille teki."
Andréen huulet liikkuivat, mutta ääntäkään ei kuulunut niiltä.
"Mitä olen tehnyt teille, jotta hankkimanne määräyksen nojalla heitätitte minut kamalaan vankeuteen?"
Tämän äänen kuullessaan Andrée ponnahti kuin olisi tuntenut sydämensä kudoksien repeytyvän. Sitten hän äkkiä vastasi luoden Gilbertiin kylmän silmäyksen:
"Minä en tunne teitä, monsieur!"
Mutta hänen tätä virkkaessaan oli Gilbert katsellut kreivitärtä niin voimakkaasti, karkaissut silmänsä sellaisella sähköisellä rohkeudella, että kreivitär painoi katseensa alas ja hänen silmiensä hehku sammui.
"Kreivitär", huomautti kuningas ystävällisesti moittien, "näettehän minne johtaa tämä nimikirjoituksen liiallinen käyttäminen. Tässä on herrasmies, jota ette laisinkaan tunne, — tunnustattehan sen itsekin, — suuri käytännöllinen parantaja, etevä lääkäri, mies, jota ette voi mistään moittia…"
Andrée kohotti päätänsä ja loi Gilbertiin kuninkaallista halveksumista säkenöivän katseen. Mutta toinen pysyi tyynenä ja ylpeänä.
"Sanon siis", jatkoi kuningas, "että kun teillä ei ollut mitään tohtori Gilbertiä vastaan, niin vainotessanne toista henkilöä osasittekin syyttömään. Kreivitär, siinä teitte pahasti."
"Sire!" lausui Andrée.
"Oh", sanoi kuningas, joka pelkäsi pahoittavansa vaimonsa suosikin mieltä, "tiedän, että teillä on hyvä sydän ja että jos jotakuta vainositte vihallanne, niin hän ansaitsi sen; mutta ymmärrättehän, että vastaisuudessa ei saa tällaista erehdystä tapahtua."
Sitten hän pitkitti kääntyen Gilbertin puoleen:
"Minkä sille mahtaa, siihen on enemmän aika kuin ihmiset syypää. Olemme syntyneet keskellä turmelusta ja kuolemme keskellä sitä, mutta tahdomme edes puhdistaa tulevaisuuden jälkimaailmaa varten, ja toivon teidän, tohtori Gilbert, auttavan minua siinä."
Ja Ludvig vaikeni arvellen sanoneensa jo riittävästi molempien riitapuolueiden mieliksi.
Kuningas-parka! Jos hän olisi sellaisen lauseen virkkanut Kansalliskokouksessa, olisi hänelle taputettu käsiä ja hänen sanansa olisivat seuraavana päivänä olleet painettuina kaikkiin hovin lehtiin. Mutta nämä kiivaat vihaajat eivät paljoakaan välittäneet hänen sovittavasta filosofiastaan.
"Teidän majesteettinne luvalla", sanoi Gilbert, "pyydän rouva kreivitärtä kertaamaan sen, mitä hän jo äsken sanoi, ettei hän muka tunne minua."
"Kreivitär", sanoi kuningas, "tahdotteko tehdä, mitä tohtori pyytää?"
"Minä en tunne tohtori Gilbertiä", vakuutti Andrée lujalla äänellä.
"Mutta tunnette kai samannimisen henkilön, jonka rikos painaa minun elämääni?"
"Tunnen", sanoi Andrée, "ja pidän häntä kurjana konnana."
"Sire, minun ei sovi kuulustella rouva kreivitärtä", sanoi Gilbert."Mutta suvaitkaahan kysyä, mitä se mies on tehnyt."
"Kreivitär, ettehän toki voi kieltäytyä vastaamasta niin oikeutettuun kysymykseen?"
"Mitä hän on tehnyt", sanoi Andrée. "Epäilemättä kuningatar sen tietää, koska hän kirjoituksellaan vahvisti vangitsemispyyntöni."
"Mutta", muistutti kuningas, "eihän riitä, että kuningatar on asiasta vakuutettu; minunkin pitää olla vakuutettu. Kuningatar on kuningatar, mutta minä olen kuningas."
"No niin, sire, vangitsemiskäskyssä mainittu Gilbert on kuusitoista vuotta sitten tehnyt kamalan rikoksen."
"Teidän majesteettinne suvaitkoon kysyä rouva kreivittäreltä minkä ikäinen se mies tänä hetkenä on."
Kuningas kertasi kysymyksen.
"Kolmenkymmenen tai kolmenkymmenenkahden vanha", sanoi Andrée.
"Sire", vastasi Gilbert, "jos rikos on tehty kuusitoista vuotta sitten, niin sitä ei tehnyt mies, vaan lapsi, ja jos kuudentoista vuoden kuluessa mies on sovittanut lapsen rikoksen, niin eikö sitä miestä kohtaan voisi osoittaa hiukan lempeämielisyyttä?"
"Mutta, herra tohtori", kysyi kuningas, "te siis tunnette tuon kyseessä olevan Gilbertin?"
"Tunnen kyllä, sire", vastasi Gilbert.
"Eikä hän ole tehnyt mitään muuta rikosta kuin tuon yhden nuoruudessaan?"
"Minun tietääkseni ei sen päivän jälkeen, jona hän teki tuon — en sano erehdyksen, sire, sillä olen ankarampi, vaan rikoksen, kellään koko maailmassa ole ollut syytä häntä soimata mistään."
"Ei, ellei siksi lasketa sitä, että hän on kastanut kynänsä myrkkyyn ja sepittänyt katalia kirjoja."
"Sire, kysykää kreivittäreltä", esitti Gilbert, "eikö koko vangitsemiseni perussyynä ollut antaa tilaisuus miehen vihollisille tai viholliselle saada käsiinsä muuan lipas, jossa on eräälle ylhäiselle — hovinaiselle — arveluttavia papereita?"
Andrée vapisi kiireestä kantapäähän asti.
"Monsieur!" mutisi hän.
"Kreivitär, mikä se lipas on?" kysyi kuningas, joka oli huomannut kreivittären kalpeuden ja vapisemisen.
"Madame", sanoi Gilbert, joka tunsi olevansa tilanteen valtias, "pois kaikki kiertely ja peittely. Jo riittävät nämä valheet. Minä olen se rikollinen Gilbert, kirjojen sepittäjä Gilbert, lippaan omistaja. Te olette se ylhäinen nainen, hovinainen. Otan kuninkaan tuomariksi. Suostukaa siihen, ja me sanomme tuomarillemme, kuninkaalle, Jumalalle, sanomme kaikki, mitä välillämme on tapahtunut, ja hän tuomitkoon siihen asti, kunnes Jumala tuomitsee."
"Sanokaa mitä tahdotte", lausui kreivitär, "minä en voi mitään sanoa, sillä minä en tunne teitä."
"Ettekä tunne sitä lipastakaan?"
Kreivitär puristi kätensä nyrkkiin ja puri huuliaan, niin että niistä vuoti verta.
"En", sanoi hän, "yhtä vähän kuin teitäkään."
Mutta ponnistaessaan voimiansa lausuakseen nämä sanat hän horjui niinkuin maanjäristyksen aikana kuvapatsas jalustallaan.
"Madame", virkkoi Gilbert, "olkaa varuillanne, olen sen miehen oppilas, jota nimitettiin Josef Balsamoksi. Teihin saamansa vaikutusvallan hän on luovuttanut minulle. Ensimmäisen kerran, vastaatteko minulle? Missä se lipas on?"
"En", sanoi kreivitär selittämättömän mielenkuohunnan vallassa ja aikoen syöksyä huoneesta pois. "En, en, en!"
"Siis!" sanoi Gilbert kalveten vuorostaan ja nostaen uhkaavana kätensä. "Siis rautainen luonne, timanttisydän, taivu, halkea, murskaannu tahtoni voiman vaikutuksesta! Etkö siis tahdo puhua, Andrée?"
"En, en!" huusi kreivitär kuin mielettömänä. "Auttakaa minua, sire, auttakaa!"
"Sinä puhut vielä", vakuutti Gilbert, "eikä kukaan, ei kuningas, ei Jumala, riistä sinua minun vallastani! Sinä puhut vielä, sinä avaat sielusi tämän yksinäisen hetken korkealle kuuntelijalle. Ja kaiken sen, mikä piiloutuu omantuntosi laskoksiin, kaikki, mitä Jumala yksinään voi lukea sielusi pimennoista, kaiken sen hän, joka nyt kieltäytyy, ilmoittaa itse teille, sire. Nukkukaa, kreivitär de Charny, nukkukaa ja puhukaa; minä tahdon!"
Tuskin olivat nämä sanat kaikuneet kun kreivittären aloittama kirkaisu jäi kesken; hän ojensi käsivartensa ja tuntien jalkojensa pettävän etsi tukea, jolloin hän kuin turvapaikkaan kaatui kuninkaan syliin. Kuningas vapisi itsekin ja vei hänet istumaan nojatuoliin.
"Olen kyllä kuullut tällaisesta puhuttavan, mutta en milloinkaan ole tätä nähnyt", sanoi Ludvig XVI. "Tämä hänen unensa lienee magneettista unta, eikö olekin?"
"On, sire. Tarttukaa kreivittären käteen ja kysykää häneltä, miksi hän toimitti minut vankeuteen", sanoi Gilbert.
Ludvig XVI oli sekaisin tästä ihmeellisestä tapauksesta, ja hän astui pari askelta eteenpäin, ollakseen varma siitä, ettei hän itsekin nukkunut ja ettei näkemänsä ollut mitään unta. Ja sitten hän innostui kuin laskutieteilijä uuden tehtävän suorittamiseen, lähestyi kreivitärtä ja tarttui hänen käteensä.
"Tunnustakaahan, kreivitär", sanoi hän, "että toimititte tohtoriGilbertin vankilaan."
Mutta vaikka kreivitär olikin unessa, niin hän ponnisti vielä voimansa, riisti kätensä irti kuninkaan kädestä ja huusi täydellä voimalla:
"En, minä en puhu."
Kuningas katsoi Gilbertiin kuin kysyäkseen, kumpaisen tahto tässä pääsisi voitolle.
Gilbert hymyili.
"Ettekö aio puhua?" sanoi hän.
Ja kiinnittäen katseensa nukkuvaan Andréehen hän astui pari askelta nojatuolia kohden.
Andrée vavahti.
"Ettekö aio puhua?" jatkoi hän ja astui toisen askeleen, jolloin välimatka hänen ja Andréen välillä yhä pieneni.
Andrée ponnisti viimeisen kerran kaikki voimansa, ja hänen ruumiinsa jäykistyi.
"Ettekö aio puhua", sanoi Gilbert astuen kolmannen askeleen, jolloin hän tuli Andréen viereen ja ojensi kätensä tämän pään päälle. — "Ettekö aio puhua!"
Andréen ruumis vääntyi kovien kouristusten vallassa.
"Olkaa varuillanne", huudahti Ludvig XVI, "olkaa varuillanne, te surmaatte hänet."
"Älkää pelätkö, sire, olen tekemisissä ainoastaan sielun kanssa.Sielu taistelee, mutta taipuu viimein."
Sitten hän laski kätensä alemmaksi.
"Puhukaa!" käski hän.
Andrée ojensi kätensä, teki liikkeen hengittääkseen, niinkuin olisi pneumaattisen koneen puserruksessa.
"Puhukaa!" sanoi Gilbert uudelleen ja painoi kätensä vielä alemmaksi.
Näytti siltä kuin kaikki nuoren naisen lihakset olisivat pingoituksesta katkeamaisillaan. Vaahtoa ilmestyi hänen huulilleen, ja suonenvedon alkuväristys ilmeni kautta ruumiin.
"Tohtori, tohtori!" pyysi kuningas. "Olkaa varuillanne!"
Mutta tämä ei kuunnellut, antoi vain kätensä vaipua alas ja kosketti sen peukalolla kreivittären päälakea.
"Puhukaa!" sanoi hän. "Minä vaadin!"
Tuntiessaan tämän käden kosketuksen Andrée huokasi syvään; hänen kätensä vaipuivat sivulle. Taapäin taipunut pää hervahti eteenpäin ja vaipui hiljaa rintaa kohden, runsaiden kyynelten virratessa suljettujen silmäluomien alta.
"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" sopersi hän.
"Kutsukaa vain Jumalaa avuksenne. Se, joka toimii Jumalan nimessä, ei kammoksu Jumalaa."
"Oi, kuinka minä teitä vihaan!" sanoi kreivitär.
"Vihatkaa vain, kunhan puhutte!"
"Sire, sire!" huudahti Andrée, "sanokaa hänelle, että hän polttaa, että hän tuhoo, että hän surmaa minut!"
"Puhukaa!" sanoi Gilbert.
Sitten hän viittasi kuningasta tekemään kysymykset.
"Siis, kreivitär, se henkilö, jonka tahdoitte vangituttaa ja joka vangittiin, oli todellakin tohtori?"
"Niin."
"Eikä siis tapahtunut mitään erehdystä tai sekaannusta?"
"Ei."
"Ja se lipas?" kysyi kuningas.
"Onko se siis jätettävä hänen huostaansa?" sopersi kreivitär.
Gilbert ja kuningas katsoivat toisiinsa.
"Oletteko ottanut sen?" lausui Ludvig XVI.
"Lähetin toiset ottamaan."
"Oho!" sanoi kuningas unohtaen kaikki hovisäännöt ja polvistuen Andréen eteen. "Kertokaa minulle kaikki. Te siis lähetitte toiset ottamaan."
"Niin."
"Minne ja kuinka?"
"Olin saanut tietää, että tuo Gilbert, joka on käynyt Ranskassa jo kaksi eri kertaa, aikoi tulla kolmannen kerran, jäädäkseen tänne."
"Mutta lipas?" tiukkasi kuningas.
"Sain poliisipäälliköltä, herra de Crosnelta kuulla, että hän viime matkallaan oli ostanut tiluksia Villers-Cotteretsin lähettyviltä ja että hänen vuokratilallisensa nautti hänen täyttä luottamustaan, ja arvelin silloin lippaan olevan sen miehen luona."
"Kuinka sitä voitte aavistaa?"
"Kävin Mesmerin luona. Annoin vaivuttaa itseni uneen, ja minä näin sen."
"Ja se oli…?"
"Suuressa kaapissa, talon alikerrassa, liinatavaroitten alla piilossa."
"Ihmeellistä!" sanoi kuningas. "Entä sitten? Entä sitten?"
"Palasin herra de Crosnen luo, joka kuningattaren kehoituksesta antoi käytettäväkseni taitavimman apulaisensa."
"Mikä sen apulaisen nimi oli?" kysyi Gilbert.
Andrée vapisi kuin tulikuuman raudan koskettamana.
"Kysyn teiltä hänen nimeään", toisti Gilbert.
Andrée koetti vastustella.
"Hänen nimensä, tahdon sen tietää!" sanoi tohtori.
"Pas-de-Loup", vastasi kreivitär.
"Mitä sitten tapahtui?" kysyi kuningas.
"Eilisaamuna se mies sieppasi lippaan. Siinä kaikki."
"Ei, siinä ei vielä ole kaikki", sanoi Gilbert. "Nyt on kuninkaalle ilmaistava, missä lipas on?"
"Te kysytte liian paljon", sanoi Ludvig XVI.
"En, sire."
"Mutta voimmehan sen saada tietää tuolta Pas-de-Loupilta tai herra deCrosnelta…"
"Me saamme kaikki tietää paremmin ja pikemmin kreivittären kautta…"
Suonenvedon tapaisesti Andrée puristi hampaansa yhteen, niin että ne olivat taittumaisillaan, epäilemättä täten koettaakseen estää sanoja kirpoamasta huuliltaan.
Kuningas huomautti tästä kouristusliikkeestä tohtorille.
Gilbert hymyili, kosketti peukalollaan ja etusormellaan Andréen kasvojen aliosaa, ja heti kaikki lihakset veltostuivat.
"Sanokaa ensiksi, rouva kreivitär, kuninkaalle, että se lipas oli tohtori Gilbertin oma."
"Se oli hänen, se oli hänen", myönsi nukkuva raivoissaan.
"Ja missä se tänä hetkenä on?" kysyi Gilbert. "Puhukaa pian, sillä kuninkaalla ei ole aikaa odottaa."
Andrée epäröi hiukan.
"Pas-de-Loupin luona", sanoi hän.
Gilbert huomasi tämän heikon epäröimisen,
"Te valehtelette!" huudahti hän, "tai oikeammin sanoen, te yritätte valehdella. Missä on lipas? Tahdon sen tietää!"
"Minun asunnossani Versaillesissa", sanoi Andrée puhjeten itkemään, koko ruumiinsa hermostuneesti vapistessa. "Minun luonani, missä Pas-de-Loup odottaa minua sopimuksen mukaan tänä iltana kello yksitoista."
"Kello löi kaksitoista."
"Ja hän odottaa yhä?"
"Odottaa."
"Missä huoneessa hän on?"
"Hänet on viety salonkiin."
"Missä paikassa salonkia hän on?"
"Hän seisoo nojaten lieteen."
"Ja lipas?"
"On pöydällä hänen edessään. Oi!"
"Mitä?"
"Jouduttakaamme hänet pois. Herra de Charny, jonka piti palata vasta huomenna, palaakin tänä yönä levottomana viimeisten tapausten johdosta. Näen hänet. Hän on Sèvresissä. Jouduttakaa hänet pois, jotta kreivi ei tapaa häntä kotona."
"Teidän majesteettinne kuulee. Missä asuu kreivitär Versaillesissa?"
"Missä asutte, kreivitär?"
"Reinen bulevardin varrella, sire."
"Hyvä."
"Sire, teidän majesteettinne kuuli. Tuo lipas kuuluu minulle.Määrääkö kuningas, että se on annettava minulle?"
"Heti paikalla."
Ja kuningas veti verhon kreivittären eteen, jotta kukaan ei näkisi häntä, kutsui palveluksessa olevan upseerin ja antoi hiljaa hänelle määräyksen.
Tällä tavoin kuningas, jonka valtaistuinta alamaiset yrittivät kaataa, oli uteliaana tiedemiehenä kiintynyt tarkastamaan fyysillistä erikoisilmiötä juuri samaan aikaan, kun kaikessa vakavuudessaan kehittyivät Ranskan tärkeimmät valtiolliset ilmiöt, kuningasvallan muuttuessa kansanvallaksi. Jos aikakauden viisaat miehet, jotka kolmen kuukauden ajan olivat koettaneet ratkaista vaikeita päätelmiään, olisivat nähneet kuninkaan unohtavan itsensä keskellä vaarallisinta myrskyä, niin he varmasti olisivat hymyilleet.
Kapinan riehuessa Ludvig unohti päivän peloittavat tapahtumat, Bastiljin kukistumisen, Flessellesin, Launayn, ja Losmen murhaamisen, Kansalliskokouksen, joka oli valmistautunut nousemaan kuningastansa vastaan. Lugvig vaipui yksityisiä asioita koskeviin mietelmiin, ja tämä kumman outo näkemys häivytti hänen muististaan hallituksen syvimmät asiat.
Niinpä hän annettuansa upseerilleen määräyksen palasi Gilbertin luo, joka vetäytyi loitommalle kreivittärestä vapauttaakseen hänet suonenvetoisen somnambulismin sijasta rauhalliseen uneen.
Vähän ajan päästä kreivitär hengitti tyynesti ja tasaisesti kuin lapsi. Silloin Gilbert yhdellä ainoalla käden liikkeellä avasi hänen silmänsä ja vaivutti hänet haltioitumistilaan.
Silloin sai koko loistossaan nähdä Andréen ihmeellisen kauneuden. Kaikki häiritsevät maalliset seikat olivat kadonneet; veri, joka hetkeksi oli tulvehtinut hänen kasvoilleen ja punannut posket, palasi sydämeen, jonka lyönnit kävivät tasaisiksi. Kasvot olivat kalvenneet, mutta se oli itämaisten kaunotarten kalpeutta. Silmät olivat tavallista enemmän auki, katse oli kääntynyt taivasta kohti, ja silmäterä ui loistavassa valkuaisessa. Sieraimet olivat hiukan auki ja näyttivät hengittävän tavallista puhtaampaa ilmaa. Huulet, joissa puna oli säilynyt, vaikkakin se oli kadonnut poskilta, olivat hiukan raollaan, ja niiden välistä näkyi helmikirkas hammasrivi, jonka loistoa lisäsi niiden kosteus.
Pää oli taipunut hiukan taaksepäin sanomattoman viehkeästi, melkein enkelimäisen kauniisti.
Olisi luullut, että tämä katse, jonka kirkkautta lisäsi sen liikkumattomuus, tunkeutui Jumalan valtaistuimen luokse.
Kuningas oli kuin lumottu. Gilbert käänsi päänsä huoaten syrjään. Hän ei ollut voinut välttää kiusausta, vaan oli antanut Andréelle tämän melkein yliluonnollisen kauneuden. Ja nyt hän Pygmalionin tavoin, Pygmalionia onnettomampana, sillä hän tiesi kauniin patsaansa tunteettomaksi, kauhistui omaa luomustaan.
Hän teki liikkeen Andréeta kohti, kääntymättäkään häneen päin, ja silmät sulkeutuivat heti.
Kuningas pyysi Gilbertiä selittämään tätä ihmeellistä tilaa, jolloin sielu irtaantuu ruumiista ja leijailee vapaana, onnellisena, jumalaisena kaikkien maallisten surkeuksien yläpuolella.
Gilbert osasi todella etevien henkilöiden tavoin lausua ne sanat, jotka keskinkertaisille ovat niin perin vaikeita: "Minä en tiedä." Hän tunnusti kuninkaalle oman tietämättömyytensä. Oli tapahtunut ilmiö, jota hän ei voinut selittää. Ilmiö oli olemassa, mutta ilmiön selitystä ei ollut olemassa.
"Tohtori", sanoi kuningas, "tässä on jälleen sellainen salaisuus, jonka selvityksen luonto on säilyttänyt tuleville sukupolville ja joka kerran kirkastuu samoin kuin monet muut ongelmat, joita on pidetty selvittämättöminä. Me sanomme niitä salaisuuksiksi, mutta esi-isämme olisivat puhuneet taikuudesta tai loihtimisesta."
"Niin sire", vastasi Gilbert hymyillen, "ja minut olisivat tietämättömät tiedemiehet ja uskottomat papit Grève-torilla polttaneet väärinkäsitetyn uskonnon kunniaksi."
"Ja kenen johdolla olette tätä tiedettä tutkinut?" kysyi kuningas."Mesmerinkö?"
"Sire", vastasi Gilbert, "olen nähnyt nämä ilmiöt kymmenen vuotta ennen Mesmerin tuloa Ranskaan."
"Sanokaahan, oliko se Mesmer, joka sai koko Pariisin kuohuksiin, ilvehtijä vai eikö? Minun mielestäni te menettelette yksinkertaisemmin kuin hän. Olen kuullut Deslonin ja Puységurin selittävän kokeilujaan. Tiedättehän, mitä kaikkea tästä asiasta on puhuttu, sekä jonninjoutavaa että järkevää."
"Sire, olen seurannut tätä väittelyä kokonaisuudessaan."
"Sanokaahan, mitä ajattelette tuosta kuuluisasta vesisoikosta?" [Mesmerin parannelaitos, kuvattu "Rouva de la Motte"-romaanissa. —Suom.]
"Teidän majesteettinne suokoon minulle anteeksi, että olen epäluuloinen kaiken sen suhteen, mitä sanotaan magnetismiksi. Magnetismi ei vielä ole mitään taitoa."
"Ahaa!"
"Se on vain voima, peloittava voima, koska se hävittää vapaan päättämisvallan, koska se erottaa sielun ruumiista, koska se jättää uneen vaipuneen ruumiin magnetisoijan valtaan eikä ruumis kykene itseään puolustamaan. Omalta osaltani olen nähnyt kummallisia ilmiöitä. Olen itsekin saanut niitä aikaan, ja sittenkin epäilen."
"Mitä, epäilettekö! Saatte aikaan ihmeitä ja epäilette!"
"En, en epäile, en epäile. Tänä hetkenä olen saanut nähdä täydellisen, ennentuntemattoman todistuksen erikoisesta voimasta. Mutta kun tämä todiste on haihtunut, kun olen jälleen yksin kirjastossani, kaiken sen edessä, mitä ihmistieto on kolmena tuhantena vuonna tästä kirjoittanut, kun tiede vastaa kielteisesti, kun järkeni vastaa kielteisesti, kun älyni vastaa kielteisesti, silloin epäilen."
"Ja epäilikö opettajanne?"
"Ehkä. Mutta kun hän ei ollut yhtä avomielinen, ei hän sitä tunnustanut."
"Oliko hän Deslon? Oliko hän Puységur?"
"Ei, sire, ei. Opettajani oli kaikkia noita mainitsemianne paljoa etevämpi. Olen nähnyt hänen varsinkin haavojen parantamisessa saavan aikaan ihmeitä. Hän tunsi kaikki tieteet. Hän oli ammentanut egyptiläiset tiedot. Hän oli syventynyt muinaisen syyrialaisen sivistyksen salaisuuksiin. Hän oli syvämietteinen tieteilijä, peloittava filosofi, jossa elämänkokemus oli liittynyt järkähtämättömään tahtoon."
"Olenko hänet tuntenut?" kysyi kuningas.
Gilbert epäröi hetkisen.
"Kysyn, olenko hänet tuntenut?"
"Olette, sire."
"Hänen nimensä…?"
"Sire", vastasi Gilbert, "jos mainitsen tämän nimen kuninkaan kuullen, joudun ehkä hänen epäsuosioonsa. Varsinkaan tänä hetkenä, jona useimmat ranskalaiset leikkivät kuninkuuden kanssa, en tahtoisi heittää varjoakaan siihen kunnioitukseen, jota meidän kaikkien on tunnettava teidän majesteettianne kohtaan."
"Mainitkaa vain rohkeasti sen miehen nimi, tohtori Gilbert, ja olkaa vakuutettu siitä, että minullakin on oma filosofiani. Ja tämä filosofiani on siksi voimakas, että voin hymyillä kaikille nykyhetken häväistyksille ja kaikille tulevaisuuden uhkauksille."
Tästä kehoituksesta huolimatta Gilbert yhä vielä epäröi. Kuningas lähestyi häntä.
"Herra tohtori", sanoi hän hymyillen, "mainitkaa saatanan nimi, jos tahdotte, ja minulla on saatanaa vastaan panssari, jota teidän tieteilijöillänne ei ole, jota he eivät koskaan saa, joka minulla ehkä yksinään tänä aikana on ja jonka häpeämättä puen ylleni: uskonto nimittäin!"
"Teidän majesteetillanne on yhtä luja usko kuin Ludvig Hurskaalla, se on totta", myönsi Gilbert.
"Ja siinä onkin koko voimani, sen tunnustan. Rakastan tiedettä, ihailen materialismin saavutuksia, olen matemaatikko, sen tiedätte; tiedättehän, että matemaattinen laskelma, algebrallinen kaava täyttää minut ilolla, mutta niiden rinnalla, jotka algebran ovat vieneet jumalankieltämiseen asti, olen säilyttänyt uskoni, joka asettaa minut hiukan heidän yläpuolelleen ja alapuolelleen: heidän yläpuolelleen hyvässä, heidän alapuolelleen pahassa. Niinkuin näette, tohtori, olen mies, jolle voi kaikki sanoa, kuningas, joka voi kaikki kuulla."
"Sire", sanoi Gilbert ihaillen, "kiitän teidän majesteettianne noista sanoista, sillä olettehan kunnioittanut minua melkein ystävän luottamuksella."
"Tahtoisin, että koko Eurooppa kuulisi minun puhuvan näin", sanoi ujo Ludvig XVI. "Jos ranskalaiset näkisivät, millainen voima ja hellyys on sydämessäni, eivät he vastustaisi minua niin paljon."
Viimeinen lause, joka osoitti, kuinka kuninkaassa usko kuninkuutensa taivaalliseen kutsumukseen oli tullut ärsytetyksi, alensi Ludvig XVI:n arvoa Gilbertin silmissä.
Hän siis vastasi säälimättömästi:
"Sire, koska niin tahdotte, niin opettajani oli kreivi Cagliostro."
"Oh", vastasi Ludvig punastuen, "se empirikko!"
"Se empirikko… niin, sire. Teidän majesteettinnehan tietää, että se sana on ylevimpiä, mitä tieteessä käytetään.Empirikkotarkoittaa miestä, jokakokeilee. Kokeilla aina, sire, se merkitsee ajattelijalle ja käytännön ihmiselle, siis yleensä ihmiselle, että tekee kaiken sen, mitä Jumala on sallinut kuolevaisille suurinta ja kauneinta. Kun ihminen vain koko elämänsä kokeilee, täyttyy hänen elämänsä."
"Tuo Cagliostro, jota puolustatte", sanoi Ludvig XVI, "oli suuri kuninkaitten vihollinen."
Gilbert muisti kaulanauha-jutun. [Dumas'n kahdessa edellisessä romaanissa esitetään Cagliostron osuus tähän häväistysjuttuun, jossa Marie-Antoinette syyttömästi joutui kansan halveksimaksi. —Suom.]
"Teidän majesteettinne kai tarkoittaa kuningattarien?"
Ludvig vavahti tämän pistoksen tuntiessaan.
"Niin", sanoi hän. "Hän käyttäytyi siinä Ludvig de Rohanin jutussa kauttaaltaan sopimattomasti."
"Sire, siinä, niinkuin kaikessa muussakin, Cagliostro vain täytti kutsumuksensa ihmisenä; hän kokeili. Tieteessä, moraalissa, politiikassa ei ole hyvää eikä pahaa, ei muuta kuin varmennettuja ilmiöitä, saavutettuja tosiseikkoja. Suon teille kuitenkin kantanne, sire. Sanon vielä, että ihminen voi useinkin ansaita moitetta, ja sellainen moitekin saattaa kerran muuttua hänelle kiitokseksi, sillä jälkimaailma monasti korjailee ihmisten arvosteluja. Mutta minä en ole opiskellessani pitänyt lukua ihmisestä, sire, vaan filosofista ja tiedemiehestä."
"Hyvä on, hyvä on", sanoi kuningas, joka tunsi vielä tuskaa, saatuaan haavan sekä ylpeyteensä että sydämeensä, "hyvä on. Unohdamme kreivittären, joka ehkä kärsii."
"Herätän hänet, sire, jos teidän majesteettinne tahtoo, mutta olisin kuitenkin suonut lippaan tulevan tänne hänen nukkuessaan."
"Miksi?"
"Säästääkseni häneltä liian kovan läksytyksen."
"Tuossa se tuodaan", sanoi kuningas. "Odottakaa."
Kuninkaan tahto oli tarkoin täytetty. Lipas, joka oli löydetty Charnyn hotellista Pas-de-Loupin huostasta, ilmestyi nyt kuninkaan työhuoneeseen kreivittären eteen, joka ei sitä nähnyt.
Kuningas ilmaisi kädenliikkeellä upseerille tyytyväisyytensä. Upseeri poistui.
"No!" virkahti Ludvig XVI.
"Tämä on sama, joka minulta varastettiin."
"Avatkaa se", pyysi kuningas.
"Sire, avaan sen kyllä, jos teidän majesteettinne tahtoo. Minun on vain edeltäpäin ilmaistava eräs seikka teidän majesteetillenne."
"Mikä?"
"Sire, niinkuin jo mainitsin, tässä lippaassa on vain helposti luettavia ja helposti varastettavia papereita, joista riippuu naisen kunnia."
"Ja se nainen on kreivitär?"
"Niin, sire. Tämä kunnia ei pilaannu, vaikka kaikki tuleekin teidän majesteettinne tietoon. Avatkaa, sire", sanoi Gilbert lähestyen lipasta ja ojentaen avaimen.
"Viekää lipas pois", vastasi Ludvig XVI kylmästi, "se kuuluu teille."
"Kiitos, sire ja mitä teemme kreivittärelle?"
"Älkää häntä ainakaan täällä herättäkö. Tahdon välttää yllätyksiä ja tuskia."
"Sire", sanoi Gilbert, "rouva kreivitär herää vasta siellä, minne katsotte parhaaksi hänet toimittaa."
"Siis kuningattaren luona."
Ludvig soitti. Upseeri astui sisään.
"Herra kapteeni", sanoi kuningas, "rouva kreivitär on pyörtynyt kuullessaan Pariisin uutisia. Toimittakaa hänet kuningattaren luo."
"Paljonko aikaa tarvitaan tähän siirtämiseen?" kysyi Gilbert kuninkaalta.
"Noin kymmenen minuuttia", vastasi tämä.
Gilbert ojensi kätensä kreivitärtä kohden.
"Valveutukaa neljännestunnin päästä", sanoi hän.
Upseerin viittauksesta tuli kaksi sotilasta, jotka kantoivat kreivittären kahden tuolin varassa.
"Nyt, tohtori, mitä vielä tahdotte?" kysyi kuningas.
"Sire, suosiota, jonka nojalla voin lähestyä teidän majesteettianne ja samalla hyödyttää teitä."
Kuningas mietti.
"Selittäkää tarkemmin", pyysi hän.
"Tahtoisin olla kuninkaan ylimääräisenä lääkärinä", sanoi Gilbert. "En olisi siten kenenkään tiellä. Se on kunniavirka, pikemmin luottamustoimi kuin arvoasema."
"Suostun", sanoi kuningas. "Hyvästi, herra Gilbert. Viekää parooniNeckerille paljon terveisiä. Hyvästi!"