The Project Gutenberg eBook ofBeethovenThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: BeethovenAuthor: Romain RollandTranslator: Leevi MadetojaRelease date: December 16, 2024 [eBook #74914]Language: FinnishOriginal publication: Porvoo: WSOY, 1918Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK BEETHOVEN ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: BeethovenAuthor: Romain RollandTranslator: Leevi MadetojaRelease date: December 16, 2024 [eBook #74914]Language: FinnishOriginal publication: Porvoo: WSOY, 1918Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen
Title: Beethoven
Author: Romain RollandTranslator: Leevi Madetoja
Author: Romain Rolland
Translator: Leevi Madetoja
Release date: December 16, 2024 [eBook #74914]
Language: Finnish
Original publication: Porvoo: WSOY, 1918
Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK BEETHOVEN ***
language: Finnish
Kirj.
Romain Rolland
Kuudennesta ranskalaisesta painoksesta suomentanut
Leevi Madetoja
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.
Minä tahdon osoittaa, että jokainen, joka toimii oikein ja jalosti, voi juuri tämän kautta kantaa onnettomuuden.
Beethoven.
Romain Rolland (esipuhe)BeethovenLiitteitäHeiligstadt-testamenttiKirjeitäBeethovenin ajatuksiaMusiikistaArvostelustaKirjallisuutta:I. Beethovenin kirjeetII. Beethovenin elämäIII. Beethovenin teoksetIV. Beethovenin muotokuvatViitteet
Wienin maistraatille 1 p:nä helmik. 1819
Ilma on raskas ympärillämme. Vanha Eurooppa veltostuu painostavassa ja pilaantuneessa ilmakehässä. Arkipäiväinen materialismi painaa tukehduttavana ajatusta ja kahlehtii sekä hallitusten että yksilöiden toimintavoiman. Maailma tukehtuu varovaisessa ja alhaisessa itsekkäisyydessään. Ihmiskunta on menehtymäisillään. — Avatkaamme ikkunat. Antakaamme raikkaan tuulenhenkäyksen vapaasti puhaltaa. Hengittäkäämme keuhkoihimme sitä puhdasta ilmaa, joka inhimillisyyden suuria sankareita ympäröi.
Elämä on kova. Se on alituista taistelua niille, jotka eivät tahdo alistua yleisen sielullisen keskitason alaiseksi, ja useimmiten surullista taistelua, karua, menestyksetöntä, taistelua yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa. Köyhyyden ja vaikeiden taloudellisten huolten ahdistamina, pakoitettuina tekemään nöyryyttävää ja hengetöntä ansiotyötä, jossa voimat hyödyttömästi kuluvat, ilman toivoa, ilman pienintäkään ilonpilkahdusta, taistelevat useimmat toisistaan eristettyinä, voimatta edes saada sitä lohdutusta, että voisivat ojentaa kätensä onnettomuusveljilleen, jotka eivät heitä tunne ja joita he eivät tunne. Heidän täytyy luottaa vain omaan itseensä, ja on hetkiä, jolloin voimakkaimmatkin sortuvat taakkansa alla. He huutavat apua, ystävää.
Juuri voidakseni olla näille onnettomille joksikin avuksi tahdon esittää heidän katseltavakseen ystäviä, inhimillisyyden sankareita, suuria sieluja, jotka ovat kärsineet hyvän puolesta. NäidenKuuluisien miesten elämäkertojen[1] tarkoituksena ei ole kiihoittaa kunnianhimoisten ylpeyttä; ne ovat aijotut onnettomille. Ja kuka ei niihin kuuluisi, pohjaltaan? Antakaamme niille, jotka kärsivät, pyhän kärsimyksen balsamia! Me emme seiso yksinämme tässä taistelussa. Maailman yötä valaisevat jumalalliset valot. Vieläpä meidän päivinämme, aivan lähellämme, olemme äskettäin nähneet kaksi kirkkainta valonsädettä loistavan, oikeuden ja vapauden puhtaan soihdun: eversti Picquartin ja buurikansan. Joskaan he eivät ole onnistuneet karkoittamaan sankkaa pimeyttä, ovat he kuitenkin äkillisen salamanleimauksen tavoin näyttäneet meille tien. Käykäämme heidän jälkiään, seuratkaamme kaikkia niitä, jotka ovat kamppailleet kuten he, yksinäisinä, siroteltuina sinne tänne kaikkiin maihin ja kaikkiin vuosisatoihin. Murtakaamme ajan raja-aidat. Herättäkäämme jälleen eloon sankarien heimo.
Sankareiksi en kutsu niitä, jotka ovat voittaneet ajatuksen tai ruumiillisen voiman avulla. Sankareiksi nimitän vain niitä, jotka ovat olleet suuria sydämeltään. Kuten sanoi yksi suurimpia heidän joukostaan, sama, jonka elämänvaiheet tulemme tässä kertomaan: "En tunnusta muuta ylemmyyden merkkiä kuin hyvyyden". Ilman suurta luonnetta ei ole olemassa suurta miestä, ei myöskään suurta taiteilijaa tai edes suurten tekojen miestä; on vain vääriä jumalia alhaisia joukkoja varten: aika hävittää ne kaikki. Ulkonainen menestys merkitsee vähän. Tuleeollasuuri, einäyttääsiltä.
Niiden miesten elämä, joiden vaiheita tässä koetamme kuvata, oli melkein aina yhtämittaista, pitkää kärsimystä. Joko oli traagillinen kohtalo tahtonut muovailla heidän sielunsa ruumiillisten ja henkisten kärsimysten, hädän ja sairauden alasimella, tai oli heidän elämänsä tuhoutunut ja heidän sydämensä särkynyt heidän nähdessään niitä lukemattomia kärsimyksiä ja nöyryytyksiä, joilla heidän veljiään oli kidutettu — aina ovat koettelemukset olleet heidän jokapäiväisenä leipänään, ja joskin he tulivat suuriksi sielunvoimansa avulla, tulivat he siksi myöskin onnettomuuden kautta. Älkööt siis ne, jotka ovat onnettomia, liiaksi valittako kohtaloaan: ihmiskunnan parhaimmat ovat heidän mukanaan. Ammentakaamme voimaa heidän uskalluksestaan, ja jos tunnemme itsemme liian heikoiksi, kallistakaamme päämme hetkiseksi heidän lempeään helmaansa. He tulevat lohduttamaan meitä. Näistä pyhitetyistä sieluista virtaa luoksemme vuolaana jokena tyyntä voimaa ja ylevää hyvyyttä. Meidän ei tarvitse edes tutkia heidän teoksiaan eikä kuunnella heidän ääntään, me luemme heidän silmistään, heidän elämänsä vaiheista, että elämä ei koskaan ole suurempi, ei koskaan hedelmällisempi — ja onnellisempi — kuin kärsimysten sitä kirkastaessa.
* * * * *
Ensimäiselle sijalle tässä sankarijoukossa asettakaamme voimakas ja puhdas Beethoven. Hän toivoi itse, kärsimystensä keskellä, että hänen esimerkkinsä voisi auttaa toisia kurjuuden raskauttamiaja että joku onneton saisi lohdutusta nähdessään toisen onnettoman, joka kaikista luonnon esteistä huolimatta oli tehnyt kaikkensa tullakseen ihmiseksi, joka olisi tämän nimen arvoinen. Kun hän vuosikausien taisteluiden ja yli-inhimillisten ponnistusten kautta oli onnistunut voittamaan tuskansa ja täyttämään elämäntehtävänsä, joka, kuten hän sanoi, tarkoitti puhaltaa hiukan rohkeutta poloiseen ihmiskuntaan, lausui hän, tämä voitokas Prometeus, eräälle ystävälleen, joka huusi avuksi Jumalaa: "Oi ihminen, auta itse itseäsi!"
Haltioittakoot nämä ylpeät sanat meitä. Herättäkäämme hänen esimerkkinsä kannustamina jälleen henkiin ihmisen usko elämään ja ihmiseen.
Romain Rolland.
Tammikuussa 1903.
Wohltuen, wo man kann,Freiheit über alles lieben;Wahrheit nie, auch sogar amThrone nicht verleugnen.
Beethoven.
(Muistikirjasta, 1792.)
Hän oli lyhytkasvuinen ja tanakka, väkevän näköinen ja ruumiinrakenteeltaan voimailijaa muistuttava. Kasvot olivat leveät ja tiilenkarvaiset paitsi hänen elämänsä loppupuolella, jolloin iho kävi sairaloiseksi ja kelmeäksi, varsinkin talvisin, jolloin hän oleskeli paljon sisällä. Otsa oli jykevä ja kuhmuinen. Pikimusta tukka, joka ei näyttänyt koskaan olleen tekemisissä minkään kammantapaisen kanssa, pörrötti villeinä kiehkuroina joka suunnalle, oikeat "Medusan käärmeet" [2]. Silmistä hehkui ihmeellinen voima, joka hallitsi kaikkia, jotka joutuivat niiden tulen alaiseksi; mutta useimmat erehtyivät niiden väristä. Kun niiden hurja kiilto liekehti tummista, synkistä kasvoista, arveltiin yleisesti niiden olevan mustat; mustat ne eivät kuitenkaan olleet, vaan sinisenharmaat. [3]
Ne olivat pienet ja syvälle painuneet, mutta saattoivat äkkiä laajentua, kun hän kiihtyi tai vihastui; ne pyörivät silloin kuopissaan heijastaen kaikkia tunnelmia ihmeteltävän todenmukaisesti [4]. Usein kohottautuivat ne taivasta kohti surumielisin katsein. Nenä oli lyhyt, neliskulmainen ja leveä kuten leijonan kuono. Suu hieno ja siro, mutta alahuuli pyrki hiukan liian ulkonevaksi. Valtavat leukapielet olisivat helposti voineet särkeä pähkinöitä. Syvä kuoppa leuan oikealla puolella teki kasvot omituisen vinoiksi. "Hänen hymyilynsä oli herttainen", sanoo Moscheles, "ja hänen kasvojenilmeensä oli usein keskustelun kuluessa rakastettava ja rohkaiseva. Sitävastoin oli hänen naurunsa epämiellyttävä, raju ja suonenvedon tapainen, sitäpaitsi katkonainen", — hän nauroi kuten ihminen, joka ei ole tottunut iloon. Hänen olemustaan painoi useimmiten raskas kaihomieli, "parantumaton murhe". Rellstab mainitsee, v. 1825, että hänen on ponnistettava kaikki voimansa voidakseen pidättää kyyneleitään katsellessaan "hänen lempeitä silmiään ja niiden viiltävää tuskaa". Vuotta myöhemmin tapaa Braun v. Braunthal hänet eräässä oluttuvassa: hän istuu nurkassaan, polttelee pitkää piippua, silmät suljettuina, niinkuin hänen tavakseen on tullut, kuta enemmän hän lähestyy kuolemaa. Eräs ystävä puhuttelee häntä. Hän hymyilee surullisesti, vetää taskustaan pienen "keskusteluvihon" ja kuuroille ominaisella räikeällä äänellä pyytää puhuttelijaansa kirjoittamaan siihen, mitä hänellä on sanottavana. — Hänen kasvonsa muuttuivat, väliin niinä sisäisen haltioitumisen hetkinä, jotka usein äkkiarvaamatta valtasivat hänet, vieläpä kadullakin, ja jotka herättivät ihmettelyä ohikulkijoissa, väliin jonkun yllättäessä hänet pianon ääressä. "Kasvolihakset jännittyivät, otsasuonet paisuivat; silmien hehku tuli entistä hurjemmaksi; huulet vapisivat; hänen olemuksensa muistutti elävästi loihtijaa, jonka hänen itsensä esiinkutsumat henget ovat saaneet valtoihinsa." Siis aito Shakespeare-hahmo [5]; "kuningas Lear", sanoo Julius Benedict.
* * * * *
Ludwig van Beethoven syntyi joulukuun 16 päivänä Bonnissa, Kölnin lähellä, erään talopahaisen kurjassa vinttikamarissa. Hän polveutui flaamilaisesta suvusta [6]. Isä oli tenorilaulaja, lahjaton ja juopotteleva. Äiti oli taloustoimissa taitava, kokin tytär ja leski ensimäisestä aviostaan erään kamaripalvelijan kanssa.
Hänen lapsuutensa oli kolkko: häneltä puuttui se kodin lämpö, josta häntä onnellisempi Mozart sai perheensä piirissä nauttia. Alusta alkaen oli elämä hänelle ilotonta ja karua taistelua. Isä tahtoi keinotella hänen musikaalisilla lahjoillaan ja valmistaa häntä ihmelapseksi. Kun poika oli neljänvuotias, kahlehti hän hänet tuntikausiksi pianon ääreen tai sulki hänet huoneeseen viuluineen ja oli ottaa hänet hengiltä ylenmääräisellä työllä. Läheltä piti, ettei hän ikiajoiksi herättänyt lapsessa kammoa taidetta kohtaan. Täytyi käyttää väkivaltaa saadakseen Beethovenin ryhtymään musiikkiharjoituksiin. Hänen nuoruuttaan synkensivät aineelliset surut, huoli jokapäiväisen leivän ansaitsemisesta, liian aikaiset velvollisuudet. Yhdentoista vuoden ikäisenä otettiin hänet jäseneksi teatteriorkesteriin; kolmentoistavuotiaana tuli hän urkuriksi. V. 1787 hän kadotti äitinsä, jota hän jumaloi. "Hän oli minulle niin hyvä, niin rakkautta täynnä, minun paras ystäväni! Oi, kenpä oli minua onnellisempi, kun sain sanoa tuon suloisen sanan 'äiti' ja hän saattoi kuulla sen [7]!" Hän kuoli keuhkotautiin, ja Beethoven luuli itsellään olevan saman sairauden; hän tunsi jo alituisia kipuja ja niiden lisäksi tuli vielä surumielisyys, joka oli tuskallisempi kuin itse ruumiillinen kärsimys [8]. Seitsentoistavuotiaana täytyi hänen yksinään huolehtia perheen elatuksesta ja molempien veljiensä kasvatuksesta. Katkeraksi häpeäkseen hän oli pakoitettu pyytämään isänsä eläkkeelle-asettamista, väkijuomain orja kun tämä oli ja kykenemätön pitämään huolta perheen toimeentulosta; eläke maksettiin pojalle, jotta isä ei tapansa mukaan tuhlaisi sitä. Tämä surullinen asiaintila jätti häneen syvät jäljet. Hän löysi kuitenkin vaikeissa olosuhteissaan lempeän tuen eräässä perheessä Bonnissa, johon hän läpi koko elämänsä oli mitä sydämellisimmin kiintynyt, v. Breuningin rakastettavassa kodissa. Suloinen ja kiltti "Lorchen", Eleonore v. Breuning, oli kahta vuotta häntä nuorempi. Hän ohjasi Eleonorea musiikin harjoittamisessa; tämä taas tutustutti häntä runouteen. "Lorchen" oli hänen lapsuudentoverinsa ja kenties oli heidän välillään hellempiäkin tunteita. Eleonore meni myöhemmin naimisiin tohtori Wegelerin kanssa, josta tuli yksi Beethovenin läheisimpiä ystäviä, ja kaikkina aikoina vallitsi heidän välillään rauhallinen ja häiriytymätön ystävyyssuhde, jota todistavat Wegelerin ja Eleonoren monet kunnioittavat ja hellät kirjeet mestarille, samoinkuin tämän, vanhan ystävän (alter treuer Freund) kirjeet hyvälle, rakkaalle Wegelerille (guter lieber Wegeler) — kiintymys, joka oli sitä liikuttavampi, kun vanhuus jo oli saavuttanut kaikki kolme, silti jäähdyttämättä heidän sydämensä nuoruutta. [9]
Niin surullinen kuin Beethovenin lapsuus olikin, muisteli hän kuitenkin sitä ja kotiseutuaan aina kaivaten ja kaihomielin. Vaikka hän oli pakoitettu jättämään Bonnin ja viettämään lähes koko elämänsä Wienissä, tuossa suuressa ulkokullaisessa kaupungissa surullisine esikaupunkeineen, ei hän silti koskaan unhottanut Reininlaaksoa ja tuota suurta majesteetillista virtaa,unser Vater Rhein, kuten hän sitä kutsuu, "Rein-isäämme", joka niin elävänä, niin, melkein inhimillisenä, jättimäisen, lukemattomia ajatuksia ja voimia syleilevän sielun tavoin vyöryy eteenpäin, tuskinpa missään niin kauniina, mahtavana ja lempeänä kuin ihastuttavan Bonnin vierellä, missä se rajusti ja samalla kuitenkin niin hyväilevästi huuhtelee siimeisiä ja kukkarikkaita rantoja. Täällä eli Beethoven ensimäiset kaksikymmentä vuottansa, täällä hahmoutuivat hänen nuoruutensa unelmat — noilla niityillä, jotka riutuvina kuvastuvat veden kalvoon sumussa uivine poppeleineen, pensaineen, halavineen ja hedelmäpuineen, jotka seisovat juurineen tyvenessä ja nopeassa virrassa, — ja äyräiltä kohoavat viehättävän uteliaina kylät, kirkot, vieläpä kirkkotarhatkin, sinertävän Siebengebirge-vuoriston taivaanrannalla piirtäessä avaruuteen uhkaavat ääriviivansa, joihin kaukaisten vanhojen linnojen rauniot siellä täällä muodostavat kapeita ja eriskummallisia varjokuvioita. Näille seuduille pysyi hänen sydämensä aina uskollisena; viimeiseen hetkeensä saakka unelmoi hän ne vielä näkevänsä, voimatta kuitenkaan koskaan toteuttaa unelmaansa. "Isänmaani, tuo kaunis seutu, jossa olen nähnyt päivän valon, aina yhtä kaunis minulle, aina yhtä kirkas silmissäni kuin se oli jättäessäni sen." [10]
* * * * *
Marraskuussa 1792 Beethoven asettui asumaan Wieniin, Saksan musiikkikeskukseen [11]. Vallankumous oli puhjennut; se alkoi tulvia yli Euroopan. Beethoven lähti Bonnista sodan juuri saapuessa sinne. Tiellä Wieniin kohtasi hän hessiläisen armeijan, joka samosi Ranskaa kohti. 1796 ja 1797 puki hän säveliin Friedbergin sotaisia runoja:Lähtömarssinja isänmaallisen kuorolaulun:Suur Saksan kansa olemme (Ein grosses deutsches Volk sind wir). Mutta turhaan yrittää hän ylistää vallankumouksen vihollisia: vallankumous valloittaa koko maailman ja — myöskin Beethovenin. Vuodesta 1798 alkaen Beethoven, huolimatta Itävallan ja Ranskan kiristyneistä väleistä, solmii läheisiä tuttavuussuhteita ranskalaisten kanssa, lähetystön ja kenraali Bernadotten kanssa, joka juuri oli saapunut Wieniin. Tämän seurustelun vaikutuksesta alkaa tasavaltalainen katsantokanta saada hänessä yhä selvempiä muotoja, ja sen myöhempää valtavaa kehitystä voimme läpi koko hänen elämänsä seurata.
Eräs piirustus, jonka Stainhauser näihin aikoihin hänestä teki, näyttää meille erittäin hyvän kuvan hänestä, sellaisena kuin hän silloin oli. Se on samassa suhteessa Beethovenin myöhempiin muotokuviin kuin Guérinin tekemä Bonaparten kuva, tuikeine, kunnianhimon kuumeen jäytämine kasvoineen, muihin Napoleonin kuviin. Beethoven näyttää siinä nuoremmalta kuin hän todellisuudessa on, hän on laiha, pysty, jäykkä korkeassa kaulaliinassaan, katse uhmaava ja jännittynyt. Hän tietää, mitä hän tahtoo; hän luottaa omaan voimaansa. Vuonna 1796 hän kirjoittaa päiväkirjaansa: "Rohkeutta! Huolimatta kaikesta ruumiillisesta heikkoudestani on neroni voittava… Kaksikymmentäviisi vuotta! olen siis kaksikymmentäviisi vuotta täyttänyt… juuri tänä vuonna on miehen täytenä ja kokonaisena esiinnyttävä [12]." Rouvat de Bernhard ja Gelinck sanovat, että hän on kovin ylpeä, tavoiltaan siistimätön ja töykeä ja että hän puhuu sangen peittelemätöntä maaseutumurretta. Mutta hänen ystävänsä, he yksin tietävät, mikä harvinainen määrä hyvyyttä kätkeytyi tämän kopeilevan ja kömpelön ulkokuoren alle. Kirjoittaessaan Wegelerille suuresta menestyksestään on ensimäinen ajatus, joka juolahtaa hänen mieleensä, tämä: "Esimerkiksi, minä näen jonkun ystäväni kärsivän puutetta: jollei kukkaroni salli minun heti tulla hänen avukseen, ei minun tarvitse muuta kuin istuutua työpöytäni ääreen, ja pian olen pelastanut hänet pulasta… Sinä käsität, kuinka ihanaa sellainen on [13]." Ja hiukan kauempana samassa kirjeessä hän sanoo: "Sitten on minun taiteeni vain palveleva köyhien parasta". (Dann soll meine Kunst sich nur zum Besten der Armen zeigen).
Tuska oli jo kolkuttanut hänen ovelleen; se oli asettunut asumaan hänen luokseen eikä enää koskaan ollut jättävä häntä. Vuosien 1796 ja 1800 välillä alkoi kuurous hävittävän työnsä [14]. Hänen korvansa suhisivat yötä päivää; hänen ruumiinvoimiansa jäyti vika ruuansulatuselimissä. Kuulo heikkeni vähitellen. Useaan vuoteen ei hän ilmaissut sitä kenellekään, ei edes rakkaimmille ystävilleen. Hän vältti ihmisten seuraa, jotta hänen sairauttansa ei huomattaisi; hän säilytti tuon kauhean salaisuuden omana tietonaan. Mutta v. 1801 ei hän enää jaksa kauempaa siitä vaieta; hän uskoo epätoivoissaan sen kahdelle ystävälleen: tohtori Wegelerille ja pastori Amendalle:
"Rakas, hyvä, uskollinen Amendani… kuinka usein toivonkaan, että olisit lähelläni! Sinun Beethovenisi on syvästi onneton. Tiedä, että jaloin aisti minussa, kuuloni, on suuresti huonontunut. Jo siihen aikaan, jolloin olimme yhdessä, huomasin tämän pahan enteitä, mutta minä salasin ne; sairaus on nyt kuitenkin vain yhä pahentunut… Tulenkohan koskaan terveeksi? Toivon sitä luonnollisesti, mutta hyvin luultavasti turhaan; sellaiset viat ovat useimmiten parantumattomia. Kuinka surullista on minun elää, minun täytyy välttää kaikkea sitä, joka on minulle rakasta, ja vielä lisäksi tehdä sitä tässä niin kurjassa, niin itsekkäässä maailmassa!… Tuskallinen alistuvaisuus, jonka turviin minun täytyy paeta! Tosin olen päättänyt rohkeasti kantaa kaikki kärsimykseni, mutta kuinka se on käyvä mahdolliseksi?…" [15]
Ja Wegelerille: "… Minä vietän kurjaa elämää. Jo kaksi vuotta minä vältän kaikkia seurapiirejä, koska minun on mahdotonta keskustella ihmisten kanssa: minä olen kuuro. Jos minun ammattini olisi toinen, kävisi se vielä päinsä; mutta minun toimialallani on tämä tilanne kauhea. Mitä tulisivatkaan vihamieheni, joiden luku ei ole niinkään pieni, sanomaan!… Teatterissa täytyy minun asettua aivan orkesterin lähelle voidakseni kuulla näyttelijöitä. En kuule soittimien ja ihmisäänten korkeita säveleitä, jos istun kauempana… Kun puhutaan hiljaa, kuulen tuskin mitään ja, toiselta puolelta, jos huudetaan, on se minusta sietämätöntä… Sangen usein olen kironnut olemassaoloni… Plutarkos on minulle opettanut alistuvaisuutta. Minä tahdon, jos se vain suinkin on mahdollista, minä tahdon uhmata kohtaloani; mutta on hetkiä elämässäni, jolloin olen onnettomin Jumalan luomista olennoista… Alistuminen! mikä surullinen pakopaikka! Ja kuitenkin on se ainoa, mikä minulla on jälellä!" [16, ks. Liitteitä.]
Tämä synkkä surumielisyys ilmenee muutamissa tämän kauden teoksissa;Patetique-sonaatissa, op. 13 (1799) ja ennen kaikkeaKolmannen pianosonaatin, op. 10,largossa(1798). Ihmeellistä on, ettei sama leima ole kaikkialla näkyvissä, että näiden teosten ohella niin monet muut, kuten esim, hymyileväSeptetti(1800) ja kirkasEnsimäinen sinfonia(C-duurissa, 1800) uhkuvat nuorekasta suruttomuutta. Sielu tarvitsee epäilemättä aikaa tottuakseen tuskaan. Se tarvitsee siinä määrin iloa, että ellei sillä sitä ole, se luopi sen. Kun nykyhetki on liian julma, elää se menneisyydessä. Muinaiset onnen päivät eivät niin pian häivy; valo säteilee niistä vielä kauan senkin jälkeen kuin niitä ei enää ole. Yksinäisenä ja onnettomana Beethoven Wienissä pakeni synnyinseutunsa muistoihin; ne täyttävät kokonaan hänen ajatuksensa näihin aikoihin. TeemaSeptetinmuunnostenandantessaonRein-laulu.C-duuri-sinfoniaon myöskin runoelma Reinistä, teos, jossa nuori säveltäjä hymyilee unelmilleen. Se on iloinen, harras; siinä tuntuu kaipuuta ja miellyttämisen halua. Mutta muutamissa sävelkuvioissa, johdannossa, eräitten bassoäänien loihtimassa tummassa hämytunnelmassa, fantastisessascherzossahuomaa — millä liikutuksen tunteilla! — näissä nuorissa kasvoissa tulevan neron katseen. Ne ovat BotticellinBambinonsilmät, hänenPyhissä perheissään, nuo lapsensilmät, joissa jo luulee lukevansa saapuvan murhenäytelmän.
Näiden ruumiillisten kärsimysten lisäksi tulivat vielä toisenlaiset murheet. Wegeler kertoo, ettei hän koskaan nähnyt Beethovenia muuten kuin mielettömästi rakastuneena. Hänen rakkaus-romaaninsa näyttävät aina olleen ihanteellisen puhtaita. Niissä ei intohimoisella rakkaudella ja nautinnolla ole mitään toistensa kanssa tekemistä. Kun meidän päivinämme nämä kaksi seikkaa niin yleisesti sekoitetaan toisiinsa, osoittaa se vain, että useimmat ihmiset eivät tunne todellista intohimoa eivätkä tiedä kuinka harvinainen se on. Beethovenilla oli jotain puritaanista sielussaan; epäsiveelliset puheet ja ajatukset olivat hänelle kauhistus; rakkauden pyhyydestä oli hänellä järkkymättömän ankarat mielipiteet. Väitetään, ettei hän koskaan antanut Mozartille anteeksi sitä, että tämä oli häpäissyt neronsa kirjoittamalla sellaisen teoksen kuinDon Juan. Schindler, joka oli hänen läheinen ystävänsä, vakuuttaa, että hän oli läpi koko elämänsä neitseellinen kaino, tarvitsematta koskaan syyttää itseään mistään heikkoudesta. Sellainen mies oli kuin luotu joutumaan rakkauden orjaksi. Ja sitä hän olikin. Alinomaa rakastui hän silmittömästi, alinomaa uneksi hän onnesta — unelmat, jotka pian särkyivät ja joita seurasivat katkerat kärsimykset. Rakkauden ja kapinoitsevan ylpeyden vuorottaisista tunteista onkin löydettävissä Beethovenin luomisvoiman runsain lähde, aina siihen ikään saakka, jolloin hänen tuliluontonsa vaimentuu surumieliseksi alistuvaisuudeksi.
V. 1801 oli, kuten näyttää, hänen rakkautensa esineenä Giulietta Guicciardi, jonka hän teki kuolemattomaksi omistamalla hänelle kuuluisan, n.k.Kuutamosonaattinsaop. 27 (1802). "Minä elän miellyttävämpää elämää", kirjoittaa hän Wegelerille, "ja viihdyn paremmin ihmisten seurassa… Tämän muutoksen on erään tytön lumoava sulous aikaansaanut; hän rakastaa minua ja minä rakastan häntä. Nämä ovat minun ensimäiset onnen hetkeni sitten kahden vuoden" [17]. Hän sai maksaa ne kalliisti. Ensiksikin antoi tämä rakkaus hänen yhä selvemmin tuntea sairaloisuutensa kaikessa kurjuudessaan ja taloudellisesti epävakaisen asemansa, jotka tekivät hänelle avioliiton rakastettunsa kanssa mahdottomaksi. Sitäpaitsi oli Giulietta kiemaileva, lapsellinen, itsekäs; hän tuotti Beethovenille julmia kärsimyksiä, ja marraskuussa 1803 meni hän naimisiin kreivi Gallenbergin kanssa [18]. — Tällaiset kärsimykset jäytävät sielua; kun se, niinkuin Beethovenin, jo on sairauden heikontama, voivat ne helposti sen tuhotakin. Tämä oli Beethovenin elämässä ainoa ajankohta, jolloin hän näyttää olleen lähellä sortua taakkansa alle. Hän kamppaili vaikean sielullisen taistelun, kuten eräs kirje meille osoittaa:Heiligenstadt-testamenttihänen Karl- ja Johann- veljilleen; sen kuoreen oli kirjoitettu: "Luettava ja toimeenpantava kuolemani jälkeen" [19]. Se on kapinan ja sydäntäsärkevän tuskan huuto. On mahdotonta kuulla sitä tuntematta syvää mielenliikutusta ja sääliä. Hän oli silloin aivan lähellä lopettaa elämänsä. Ainoa, mikä pidätti hänet siitä, oli hänen ankara siveellinen elämänkatsomuksensa [20]. Viimeisetkin toiveet hänen parantumisestaan näyttäytyivät turhiksi. "Se päättäväinen rohkeuskin, joka minua ennen piti pystyssä, on nyt kadonnut. Oi Kohtalo, salli minun vielä kerran nähdä yksi päivä, yksi ainoa todellinen ilon päivä! Siitä on niin kauan, kun sain kuulla todellisen ilon syviä säveliä. Milloin, ah milloin, Jumalani, soivat ne vielä minulle?… Ei koskaan? — Ei, se olisi liian julmaa!"
Tämä on kuin kuolevan kauhunhuuto; ja kuitenkin eli Beethoven vielä kaksikymmentäviisi vuotta. Hänen voimakas luontonsa ei voinut alistua kohtalon muserrettavaksi. "Minun ruumiillinen voimani kasvaa yhä enemmän henkisten voimieni ohella… Nuoruuteni, sen tunnen, on vasta alkanut. Jokainen päivä viepi minua lähemmäs sitä päämäärää, jonka näen kuin sumun läpi, voimatta sitä lähemmin määritellä … Oi, jos pääsisin tuosta sairaudestani, niin syleilisin koko maailmaa!… Ei mitään lepoa! En tunne muuta lepoa kuin unen, ja olen kylliksi onneton täytyäkseni suoda sille enemmän aikaa kuin ennen. Jospa olisin vain puoleksikin vapautunut taudistani: silloin… Ei, minä en tätä enää siedä. Tahdon tarttua kohtaloa kurkusta. Sen ei ole onnistuva kokonaan lannistaa minua. — Ah, on niin kaunista elää, elää tuhat elämää!" [21]
Rakkautta, kärsimystä, tahdon voimaa, alakuloisuuden ja ylpeyden vaihteluita, hänen sisäisiä taisteluitaan kuvastavat suuret, v. 1802 kirjoitetut teokset:Surumarssi-sonaattiop. 26;Sonata quasi una fantasiaja n.k.Kuutamo-sonaattiop. 27,Sonaattin:o 2, op. 31, dramaattisine resitativeineen, jotka muistuttavat suurenmoista ja synkkää monologia;C-molli-sonaattiviululle, op. 30, omistettu keisari Aleksanterille;Kreutzer-sonaattiop. 47; kuusi voimakasta ja järkyttävää uskonnollista laulua Gellertin sanoihin, op. 48.Toinen sinfonia, sävelletty 1803, ilmehtii sitävastoin pikemmin hänen nuorekasta rakkauttaan, ja sitä kuunnellessaan tuntee, että hänen tahtonsa nyt on ratkaisevasti päässyt voitolle. Vastustamaton voima pyyhkäisee pois synkät ajatukset.Finalion täynnä kuohuvaa elämää. Beethoven tahtoo olla onnellinen; hän ei tahdo uskoa, että hänen onnettomuutensa olisi parantumaton: hän tahtoo tulla terveeksi, hän tahtoo rakastaa, hän on tulvillaan toivoa. [22]
* * * * *
Useissa näissä teoksissa hämmästyttää meitä marssi- ja taistelurytmien tarmokkuus ja itsepintainen voima. Tämä piirre on etenkin tuntuvaToisen sinfonian allegrossa ja finalissaja vielä enemmänAleksanteri-sonaatinensimäisessä, loistavan sankarillisessa osassa. Sotainen sävy, joka on erikoisen ominaista tälle musiikille, muistuttaa sitä ajanjaksoa, jolloin nämä teokset ovat syntyneet. Vallankumous saapui Wieniin. Se tempasi Beethovenin mukaansa. "Hän puheli kernaasti", sanoo ritari von Seyfried, "läheisempien tuttaviensa kanssa valtiollisista tapahtumista, joita hän arvosteli harvinaisen terävänäköisesti, selvästi ja ennakkoluulottomasti." Hänen myötätuntonsa oli kokonaan vallankumouksellisten aatteiden puolella. "Hän rakasti tasavaltalaisia periaatteita", sanoo Schindler, se ystävä, joka parhaiten tunsi Beethovenin hänen elämänsä viimeisenä kautena. "Hän oli rajoittamattoman vapauden ja kansallisen riippumattomuuden kannattaja… Hän tahtoi, että kaikki olisivat mukana valtiota ohjattaessa… Hän tahtoi, että Ranska saisi yleisen äänioikeuden ja hän toivoi että Bonaparte sen toteuttaisi ja siten laskisi perustuksen ihmissuvun onnelle." Hän oli vallankumouksellinen roomalainen, Plutarkoksen aatteiden läpitunkema ja hän unelmoi sankaritasavallasta, jonka Voiton jumala, ensimäinen konsuli, perustaisi; vasaranlyöntien seuratessa toisiaan yhä tiheämmin hän takooSankarisinfoniaa: Bonaparte [23], keisariajan Iliadia jaC-molli-sinfonianfinalia (1805-1808), sankarikunnian epopeaa. Nämä olivat todellisen vallankumouksellisen musiikin ensimäisiä ilmauksia: ajan henki kumpuaa niistä esille voimakkaana ja puhtaana samoin kuin nämä suuret tapahtumat esiintyvät voimakkaina ja puhtaina suurille, yksinäisille sieluille, joiden vastaanottokykyä ei ole heikontanut kosketus todellisuuden kanssa. Niissä valaisee Beethovenin hahmoa heijastus noista sankarisodista. Ne ilmenevät, kenties hänen tietämättään, kaikkialla hänen tämän kauden teoksissaan:Coriolan-alkusoitossa(1807), jossa myrskyt puhaltavat,Neljännessä kvartetissa, op. 18, jonka ensimäisellä osalla on niin paljon yhteistä mainitun alkusoiton kanssa;Appassionata-sonaatissa, op. 57 (1804), josta Bismarck sanoi: "Jos kuulisin sitä usein, olisin aina hyvin rohkea" [24];Egmontinpartituurissa, niin, vieläpä hänen pianokonserteissaankin:Es-duuri-konsertissa, op. 73 (1809), jossa itse soittimellisessa, loistavassa tekotavassakin on jotain sankarillista, ikäänkuin armeijat marssisivat ohitsemme. — Ihmettelisimmekö sitä? Jollei Beethoven, kirjoittaessaanSurumarssin sankarin kuoleman muistoksi(sonaatissa op. 26), tiennytkään sitä, että se sankari, joka oli hänen kauneimpien ylistyslaulujensa arvoinen ja joka paremmin kuin Napoleon soveltui hänenSankarisinfoniansaesi-kuvaksi, Hoche, oli juuri äsken kuollut Reinin lähellä, jossa hänen hautapatsaansa vieläkin kohoaa pienellä kummulla Koblenzin ja Bonnin välillä — oli hän kuitenkin itse Wienissä kaksi kertaa nähnyt voittoisan vallankumouksen. Ranskalaiset upseerit ovat läsnäFidelionensi-illassa marraskuussa 1805. Kenraali Hulin, Bastiljin valloittaja, asettuu asumaan Lobkowitzin luokse, joka on Beethovenin ystävä ja suosija ja jolleSankaritjaC-molli-sinfoniaovat omistetut. Ja 10 p:nä toukok. 1809 viettää Napoleon yönsä Schönbrunnissa [25]. Pian puhkesi Beethovenissa viha ranskalaisia valloittajia kohtaan. Mutta, kuitenkin kaikitenkin, hän on tuntenut heidän sankaritarinansa sytyttävän hehkun; ja se, joka ei sitä tunne samalla tavalla kuin hän, voi ymmärtää vain puolittain tätä musiikkia, joka on täynnä toimintavoimaa ja keisariajan loistavia voittoja.
* * * * *
Beethoven keskeytti äkkiäC-molli-sinfoniankirjoittaakseen yhteen vetoon ja ilman tavanmukaisia valmistavia luonnoksiaNeljännen sinfoniansa. Onni oli häneen kääntänyt suopeat kasvonsa. Toukokuussa 1806 hän meni kihloihin Therese von Brunswickin kanssa [26], joka jo kauan oli rakastanut häntä, aina siitä saakka kun hän pienenä tyttönä oli käynyt pianotunneilla hänen luonaan hänen Wienissä-olonsa ensi aikoina. Theresen veli, kreivi Franz, oli Beethovenin ystävä. V. 1806 oli Beethoven heidän vieraanaan Martonvásárissa, Unkarissa, ja täällä he rakastuivat toisiinsa. Näiden onnellisten päivien muisto on säilynyt muutamissa Therese von Brunswickin kertomuksissa.[27] "Eräänä sunnuntai-iltana", kirjoittaa hän, "istuutui Beethoven päivällisen jälkeen pianon ääreen. Oli kuutamo. Aluksi hän antoi käsiensä vain liukua koskettimilla. Franz ja minä tunsimme hänet: hän alkoi soittonsa aina tällä tavalla. Sitten löi hän muutamia bassosointuja, ja hitaasti, salaperäisen juhlallisesti soitti hän nyt Sebastian Bachin laulun:[28] 'Jos tahdot antaa minulle sydämesi, niin pysyköön se aluksi salaisuutena; älköön kukaan saako aavistaa meidän yhteistä ajatustamme.' Äitini ja pastori olivat uinahtaneet; veljeni tuijotti vakavana eteensä, ja minä, joka olin syvästi liikutettu hänen laulustaan ja hänen katseestaan, minä tunsin elämän kaikessa runsaudessaan. — Seuraavana aamuna tapasimme toisemme puistossa. Hän sanoi minulle: 'Sävellän nykyään oopperaa. Sen päähenkilö on minussa, minun ympärilläni, kaikkialla missä liikun, kaikkialla missä olen. En ole koskaan kohonnut sellaisiin korkeuksiin. Kaikki on valoisaa, puhdasta, kirkasta. Tähän saakka olen ollut sen sadun lapsen kaltainen, joka kokoaa kiviä eikä huomaa loistavaväristä kukkaa, joka kasvaa aivan tien varrella…' Toukokuussa 1806 tulin hänen morsiamekseen, mutta ainoastaan hellästi rakastama veljeni Franz antoi siihen myöntymyksensä."
Neljäs sinfonia, samana vuonna sävelletty, on puhdas kukka, jonka tuoksu on kotoisin näiltä hänen elämänsä valoisimmilta päiviltä. Tässä sävellyksessä on aivan oikein kiinnitetty huomiota "Beethovenin senaikaiseen pyrkimykseen sovelluttaa mikäli mahdollista neronsa sen mukaan, mikä silloin oli yleisesti tunnettua ja pidettyä niissä muodoissa, jotka hän oli saanut perinnöksi edeltäjiltään" [29]. Sama sovinnollinen mieliala, rakkauden esiinloihtima, vaikutti myöskin hänen tapoihinsa ja elämäänsä. Ignaz von Seyfried ja Grillparzer sanovat, että hän on tulvillaan ilomieltä, vilkas, hauska, henkevä, kohtelias seurustelussaan, kärsivällinen tunkeilevia ihmisiä kohtaan, hienosti ja maukkaasti puettu, niin — eivätpä he huomaa hänen kuurouttaankaan, vaan väittävät, että hän on täysin terve, lukuunottamatta näköä, joka on heikko [30]. Saman vaikutelman saa eräästä romantisen ja hiukan haetun sirosta muotokuvasta, jonka Maehler näihin aikoihin hänestä valmisti. Beethoven tahtoo miellyttää, ja hän tietää että hän miellyttää. Leijona on rakastunut; se vetää kyntensä sisään. Mutta hänen leikittelevän tapansa, hänen B-duuri-sinfoniansa mielikuvien ja vieläpä hellyydenkin takaa voi koko ajan huomata pelottavan voiman, oikuttelevan luonteen laadun, äkkipikaiset ja kiivaat tunteenpurkaukset.
Tämä syvä rauha ei tullut kestämään kauan, mutta rakkauden hyväätekevä vaikutus jatkui vuoteen 1810 saakka. Rakkauttaan on Beethovenin epäilemättä kiittäminen siitä itsensä hillitsemisestä, joka salli hänen neronsa tähän aikaan kantaa täydellisimmät hedelmänsä:C-molli-sinfonian, tuon klassillisen tragedian jaPastorale-sinfonian(1808), tuon jumalallisen suvipäivä-unelman [31]. — ShakespearenMyrskyn[32] haltioittamaAppassionata, jota hän itse piti sonaateistaan valtavimpana, ilmestyi 1807 ja on omistettu Theresen veljelle. Thereselle itselleen omisti hän unelmoivan ja fantastisen sonaatin op. 78 (1809). Eräs kirje, jossa ei ole päivämäärää [33] ja joka on osoitettuKuolemattomalle rakastetulle, uhkuu yhtä vakuuttavasti kuinAppassionatakinhänen rakkautensa hehkuvaa voimaa:
"Enkelini, kaikkeni, oma minäni… sydämeni on täysi pakahtuakseen kaikkea sitä, mitä minulla on sinulle sanottavana. Ah, missä lienenkin, siellä olet sinä kerallani… Minä itken, kun ajattelen, että et luultavasti ennen sunnuntaita saa minusta kuulla. — Rakastan sinua, kuten sinä rakastat minua, mutta paljoa voimakkaammin… Oi, Jumala! — Mikä elämä! Ilman sinua! — Niin lähellä, niin kaukana. — Ajatukseni kiirehtävät luoksesi, kuolematon rakastettuni (meine unsterbliche Geliebte), milloin iloisina, milloin taas suruisina, kääntyen kysyvinä kohtalon puoleen, pyytäen sitä kuulemaan rukouksemme. — En voi elää muutoin kuin sinun kanssasi, muutoin en elä lainkaan… Sydäntäni ei koskaan tule saamaan kukaan muu. Ei koskaan! — Ei koskaan! — Oi, Jumala, minkätähden täytyy olla kaukana toisistaan, kun rakastaa toinen toistaan? Ja kuitenkin on elämäni, sellaisena kuin nyt sitä vietän, täynnä tuskaa. Sinun rakkautesi on tehnyt minut samalla onnellisimmaksi ja onnettomimmaksi kaikista kuolevaisista. — … Ole rauhallinen… ole rauhallinen — rakasta minua! — Tänään, — eilen, — mikä polttava kaipuu, mikä kyynelten tulva sinun puoleesi — sinun — sinun — sinä minun elämäni — kaikkeni! — Hyvästi! — Oi, rakasta minua aina. — Älä epäile koskaan rakastamasi Ludwigin sydäntä. — Ikuisesti sinun — ikuisesti minun — ikuisesti toinen toistemme". [34]
Mikä oli se salaperäinen voima, joka asetti paulansa molempien rakastavien onnen tielle? — Kenties varojen puute, heidän erilainen yhteiskunnallinen asemansa. Kenties nousi Beethoven sitä pitkää odotusaikaa vastaan, joka häneltä vaadittiin, tai kenties tuntui hänestä liian nöyryyttävältä loppumattomiin saakka pitää rakkauttaan salassa.
Kenties hän myöskin, kiivasluontoinen, sairas ja ihmisarka kun oli, tahtomattaan aiheutti rakastetulleen suruja ja kärsimyksiä, ja oli itse siitä epätoivoinen. — Suhde särkyi, mutta kuitenkaan ei kumpikaan näy koskaan unhottaneen rakkauttaan. Viimeiseen elinpäiväänsä saakka (hän kuoli vasta 1861) rakasti Therese von Brunswick Beethovenia.
Ja Beethoven sanoi, v. 1816: "Häntä ajatellessani lyö sydämeni vielä yhtä kiivaasti kuin sinä päivänä, jolloin näin hänet ensi kerran". Samalta vuodelta ovat syntyisin kuusi lauluakaukaiselle rakastetulle (an die ferne Geliebte), op. 98, joiden sävy on niin liikuttava ja syvä. Hän kirjoittaa päiväkirjaansa: "Sydämeni on tulvillaan katsellessani tätä ihmeellistä luontoa, ja kuitenkin — Hän ei ole täällä, minun lähelläni!" — Therese oli antanut kuvansa Beethovenille, siinä oli omistus: "Harvinaiselle nerolle, suurelle taiteilijalle, hyvälle ihmiselle. T.B. [35]" Beethovenin elämän viime vuosina yllätti eräs ystävä hänet, kun hän yksin, itkien suuteli tätä kuvaa ja tapansa mukaan puheli itsekseen kovaa: "Olit niin kaunis, niin jalo, enkelien lainen!" Ystävä vetäytyi pois, palasi myöhemmin takaisin, löysi hänet pianon äärestä ja sanoi: "Tänään, vanha ystäväni, ei sinun kasvoissasi näy jälkeäkään paholaisesta". Beethoven vastasi: "Sen vuoksi, että hyvä enkelini on käynyt luonani". — Haava oli syvä. "Beethoven-parka", sanoi hän itselleen, "sinua varten ei ole mitään onnea tässä maailmassa. Ainoastaan ihanteiden avaruuksissa löydät sinä ystäviä." [36]
Hän kirjoittaa päiväkirjaansa: "Alistu, alistu täydellisesti kohtaloosi: sinä et voi enää olla olemassa itseäsi, vaan ainoastaan toisia varten; sinulle ei enää löydy onnea muualla kuin omassa taiteessasi. Oi, Jumala, anna minulle voimaa voittamaan itseni!"
* * * * *
Niin on hän siis rakkauden hylkäämä. V. 1810 on hän yksinään; mutta maine on tullut, ja oman voiman tunto. Hän on parhaimmassa miehuutensa ijässä. Hän antautuu kiivaan ja rajun luontonsa johdettavaksi, välittämättä enää mistään, huolimatta ihmisistä, sovinnaisuuden vaatimuksista, toisten mielipiteistä. Mitä on hänellä peljättävää tai suojeltavaa? Ei rakkautta, ei kunnianhimoa enää. Hänen voimansa, se on hänellä vielä jäljellä, siitä johtuva ilon tunne ja tarve käyttää sitä, melkeinpä käyttää sitä väärinkin. "Voima, siinä on niiden ihmisten moraali, jotka sulkevat itsensä pois laumoista." Hän on jälleen huolimaton pukeutumisessaan ja hänen käytöstapansa vapaus on tullut huomattavasti entistä rohkeammaksi. Hän tietää että hänellä on oikeus lausua julki kaikki, vieläpä korkeimmassa arvossa oleville henkilöillekin. "En tunnusta muuta ylemmyyden merkkiä kuin hyvyyden", kirjoittaa hän 17 p. heinäk. 1812 [37]. Bettina Brentano, joka näki hänet tähän aikaan, sanoo ettei "kenelläkään keisarilla, kenelläkään kuninkaalla ole sellaista tietoisuutta oman voimansa suuruudesta". Hänet hurmasi Beethovenin valtava henki. "Kun ensi kerran näin hänet", kirjoittaa hän Goethelle, "katosi koko maailma silmistäni. Beethoven sai minut unohtamaan ihmiset ja myöskin sinut, oi Goethe… En luule että erehdyn, kun vakuutan, että tämä mies on paljon nykyaikaista sivistystä edempänä." Goethe etsi Beethovenin tuttavuutta. He tapasivat toisensa eräässä Böömin kylpypaikassa, Teplitzissä, v. 1812, mutta tulivat huonosti toimeen keskenänsä. Beethoven ihaili kiihkeästi Goethen neroa [38], mutta hänen luonteensa oli aivan liian vapaa ja hillitön Goethen luonteeseen soveltuakseen ja voidakseen olla tätä loukkaamatta. Hän on itse kertonut eräästä kävelymatkasta, jonka he tekivät yhdessä ja jonka kestäessä hän, ylpeä tasavaltalainen, opetti arvokkuuden vaatimuksia Weimarin suurherttuan salaneuvokselle, joka ei koskaan sitä antanut hänelle anteeksi:
"Kuninkaat ja ruhtinaat voivat tosin tehdä professoreita ja salaneuvoksia; he voivat kuormittaa nämä arvonimillä ja ritarimerkeillä; mutta he eivät voi tehdä suuria ihmisiä, henkiä, jotka kohoavat maailman saastan yläpuolelle…; ja kun kaksi sellaista miestä kuin Goethe ja minä olemme yhdessä, saavat nämä herrat tunnustaa meidän suuruutemme. — Eilen tapasimme kotimatkalla koko keisarillisen perheen. Näimme sen lähestyvän kaukaa. Goethe päästi minun käteni, voidakseen asettua asentoon tiensyrjään. Kaikista puheistani ja pyynnöistäni huolimatta en saanut häntä ottamaan askeltakaan eteenpäin. Painoin silloin hatun syvälle päähäni, napitin takin kiinni ja tunkeusin kädet selän takana keskelle tiheintä joukkoa. — Ruhtinaat ja hovimiehet muodostivat piirin; herttua Rudolf paljasti päänsä edessäni, keisarinna tervehti ensimäiseksi minua. — Korkeat henkilöt tuntevat minut. — Hauskuudekseni näin kulkueen vaeltavan Goethen ohitse. Hän seisoi yhä tiepuolessa, syvään kumartuneena, hattu kädessä. Läksytin häntä sitten aikalailla, en suinkaan säästänyt häntä…"[39] Goethe puolestaan muisti tämän solvauksen aina. [40]
Näiltä ajoilta ovatSeitsemäsjaKahdeksas sinfonia, jotka ovat sävelletyt muutamien kuukausien kuluessa Teplitzissä v. 1812: rytmin orgia ja humoristinen sinfonia, teokset, joissa hän kenties esiintyy enimmän luonnollisena ja, kuten hän sanoi, enimmän "napit auki" (aufgeknöpft), noine ilon ja hurjuuden puuskineen, aavistamattomine vastakohtineen, rajuine ja suuremmoisine päähänpistoineen, noine jättimäisine tulivuoren purkauksineen, jotka saattoivat Goethen ja Zelterin kauhun valtaan [41] ja saivat sanomalehti "Norddeutschlandin" kirjoittamaan A-duuri-sinfoniasta, että se oli humalaisen tekemä. Humalaisen työtä tosiaankin, mutta miehen, joka oli päihtynyt voimasta ja neroudesta. "Minä olen", on hän itse sanonut, "Bacchus, joka valmistaa suloista nektaria ihmiskunnalle. Minä juuri lahjoitan ihmisille hengen jumalaista hulluutta." En tiedä, onko hän, kuten Wagner on kirjoittanut, tahtonut tämän sinfonian finalissa kuvata Dionysos-juhlaa [42]. Minä näen ennen kaikkea tässä tulisessa "kermessissä" todistuksen hänen flaamilaisesta syntyperästään, samalla kertaa kuin tunnen sen hänen puheensa ja tapojensa rohkeudessa ja vapaudessa, joka niin räikeästi loukkaa korvaa kurin ja tottelevaisuuden maassa. Ei missään ole riippumattomuus ja kahleita kammova voima siinä määrin vallitsevana kuinA-duuri-sinfoniassa. Se on hullua yli-inhimillisen tarmon tuhlausta, jolla ei ole päämäärää, vaan ilo itsessään, ilo, joka virran lailla tulvehtii yli äyräittensä ja hukuttaa kaikki.Kahdeksannessa sinfoniassaon tämä voima vähemmän suuremmoista, mutta vielä ihmeteltävämpää ja tekijälleen luonteenomaisempaa, kun se sekoittaa murhenäytelmän farssiin ja herkuleellisen väkevyyden lapsen leikkeihin ja oikkuihin. [43]
Vuosi 1814 merkitsee huippukohtaa Beethovenin ulkonaisessa menestyksessä. Wienin kongressissa kohdeltiin häntä kuin eurooppalaista suuruutta. Juhlallisuuksiin otti hän toimivana henkilönä osaa. Ruhtinaat osoittivat hänelle kunnioitustaan ja hän antoi ylpeänä heidän kosiskella itseään, kuten hän kehaisi Schindlerille.
Vapautussota oli saanut hänen innostuksensa liekehtimään [44]. V. 1813 hän kirjoitti sinfonianWellingtonin voittoja alussa vuotta 1814 sotakuoron:Saksan jälleensyntyminen (Germanias Wiedergeburt). 29 p:nä marrask. 1814 hän johti kuningas yleisölle isänmaallisen kantaattinsa:Kunniakas hetki (Der glorreiche Augenblick)ja v. 1815, Parisin valloituksen johdosta, kuoron:Se on täytetty! (Es ist vollbracht!)Nämä tilapäissävellykset tekivät hänen maineensa hyväksi enemmän kuin kaikki hänen muu sävellystuotantonsa. Blasius Haefelin ranskalaisen Letronnen piirustuksen mukaan tekemä vaskipiirros sekä rehevä naamio, jonka Franz Klein hänen kasvoistaan otti 1812, antavat elävän kuvan Beethovenista Wienin kongressin ajoilta. Hallitsevana ilmeenä tässä leijonahahmossa, yhteenpuserrettuine leukoineen, vihan ja tuskan vaoittamine piirteineen, on tahto — napoleonilainen tahto. Tunnemme miehen, joka sanoi Napoleonista Jenan taistelun jälkeen: "Mikä onnettomuus, että en ymmärrä sotataitoa yhtä hyvin kuin sävellystä! Minä hänet voittaisin!" — Mutta hänen valtakuntansa ei ollut tästä maailmasta. "Minun valtakuntani on ilmassa", kuten hän kirjoitti Franz von Brunswickille (Mein Reich ist in der Luft.)[45]
* * * * *
Tätä kunniakasta aikaa seuraa surullisin ja onnettomin kausiBeethovenin elämässä.
Wien ei ollut koskaan miellyttänyt Beethovenia. Hänen ylpeä ja vapaa neronsa ei voinut viihtyä tässä keinotekoisessa, hengeltään pintapuolisessa ja keskinkertaisessa kaupungissa, johon Wagner niin säälimättömästi on polttanut halveksintansa leiman [46]. Hän ei laiminlyönyt yhtään tilaisuutta poistuakseen sieltä ja noin v. 1808 hän vakavasti aikoi jättää Itävallan lähteäkseen Jérôme Bonaparten, Westfalin kuninkaan hoviin [47]. Mutta Wienissä oli musiikin alalla runsaasti mahdollisuuksia, ja täytyy oikeuden mukaisesti tunnustaa, että siellä aina oli jaloja musiikinystäviä, jotka tunnustivat Beethovenin suuruuden ja säästivät synnyinmaaltaan häpeän kadottaa hänet. V. 1809 oli kolme Wienin rikkainta aatelismiestä, arkkiherttua Rudolf, Beethovenin oppilas, ruhtinas Lobkowitz ja ruhtinas Kinsky, sitoutunut vuosittain hänelle suorittamaan 4,000 florinin eläkkeen sillä ainoalla ehdolla, että hän jäisi Itävaltaan. "Koska on osoittautunut", lausuivat he, "että ihminen ei kokonaan voi antautua taiteelleen joutumatta aineellisten huolien rasittamaksi ja että hän vasta niiden poistuttua voi luoda yleviä teoksia, jotka ovat taiteelle kunniaksi, ovat allekirjoittaneet päättäneet turvata Ludwig van Beethovenin taloudelliselta ahdingolta ja siten poistaa ne esteet, jotka saattaisivat ehkäistä — hänen neronsa lentoa."
Onnetonta kyllä eivät nämä lupaukset näyttäytyneet paikkaansapitäviksi. Avustusta ei koskaan säntillisesti suoritettu, ja pian lakkasi se kokonaan. Sitäpaitsi oli Wien muuttanut tapojaan vuoden 1814 kongressin jälkeen. Seurapiirit unohtivat taiteen politiikan vuoksi, italialainen vaikutus tärveli musikaalista makua, ja muotimielipide, joka kokonaan kulki Rossinin merkeissä, piti Beethovenia kuivakiskoisena. [48]
Beethovenin ystävät ja suosijat joko muuttivat pois tai kuolivat: ruhtinas Kinsky 1812, Lichnowsky 1814, Lobkowitz 1816. Rasumowsky, jolle hän on säveltänyt ihailtavat kvartettinsa op. 59, antoi viimeisen konserttinsa helmikuussa 1815. Samana vuonna rikkoo Beethoven välinsä Stephan von Breuningin, lapsuudenystävänsä, Eleonoren veljen kanssa [49]. Tämän jälkeen on hän yksin [50]. "Minulla ei ole ketään ystävää", kirjoittaa hän päiväkirjaansa 1816.
Kuurous oli nyt tullut täydelliseksi [51]. Syksystä 1815 voi hän ainoastaan kirjallisesti keskustella ihmisten kanssa. Vanhin keskusteluvihko on vuodelta 1816 [52]. Schindlerin surullinen kertomusFidelio-esityksestäv. 1822 on yleisesti tunnettu. "Beethoven halusi johtaa kenraaliharjoitusta… Jo ensimäisen näytöksen duetossa kävi selville, ettei hän kuullut mitään siitä, mitä tapahtui näyttämöllä. Hän hidastutti tempoa huomattavasti, ja sillä välin kun orkesteri seurasi hänen tahtipuikkoaan, kiiruhtivat laulajat puolestaan tempoa. Yleinen hämminki syntyi. Orkesterin varsinainen johtaja, Umlauf, määräsi harjoituksen hetkeksi keskeytettäväksi, ilmoittamatta syytä siihen, ja kun hän oli vaihtanut muutamia sanoja laulajien kanssa, aloitettiin uudelleen. Sama sekasorto syntyi jälleen. Täytyi määrätä uusi väliaika. Oli selvää, että esityksen jatkaminen Beethovenin johdolla oli mahdotonta, mutta kuinka tehdä hänelle tämä ymmärrettäväksi? Ei kellään ollut sydäntä sanoa hänelle: 'Mene tiehesi, mies parka, sinä et voi johtaa'. Beethoven, levottomana, kiihtyneenä, käännähteli oikealle ja vasemmalle, koetti lukea eri kasvojenilmeitä ja käsittää, mistä keskeytys johtui — kaikkialla sama hiljaisuus. Äkkiä kutsui hän minua luokseen käskevällä äänenpainolla. Kun olin tullut hänen lähelleen, ojensi hän minulle keskusteluvihkonsa ja teki merkin, että kirjoittaisin. Kirjoitin siihen nämä sanat: 'Pyydän, ettet jatka enää; kotona sanon sinulle minkätähden.' Yhdellä hyppäyksellä oli hän permannolla ja huusi minulle: 'Mennään heti!' Hän juoksi yhtä mittaa kotiin; astuttuaan huoneeseensa heittäytyi hän voimattomana sohvalle, kätkien kasvonsa käsiinsä. Siten makasi hän päivälliseen saakka. Pöydässä oli mahdotonta saada hänestä yhtään sanaa irti; koko ajan pysyi hänen kasvoillaan masentunut ja syvästi tuskaisa ilme. Kun minä päivällisen jälkeen tahdoin poistua, pyysi hän minua jäämään, sanoen, ettei hän haluaisi olla yksin. Kun meidän piti erota, pyysi hän, että seuraisin häntä hänen lääkärinsä luokse, jolla oli suuri maine korvatautien taitavana käsittelijänä… Koko Beethovenin ja minun välisen suhteeni aikana ei myöhemmin ollut yhtään päivää, jota olisi voinut verrata tähän kohtalokkaaseen marraskuunpäivään… Hän oli järkytetty sisimpään olemukseensa saakka, ja aina hänen kuolemaansa asti säilyi tämä hirveä kohtaus hänen muistossaan".[53]
Kahta vuotta myöhemmin, 7 p. toukok. 1824, johtaessaanKuorosinfonianesitystä (tai oikeammin, kuten ohjelmassa mainitaan, "ottaessaan osaa konsertin johtamiseen"), ei hän kuullut lainkaan salintäyteisen kuulijakunnan myrskyisiä suosionosoituksia; hän ei aavistanut mitään ennenkuin eräs laulajattarista otti häntä kädestä ja käänsi hänet yleisöön päin, jolloin hän äkkiä näki kuulijoiden seisovan, heiluttaen hattujaan ja käsiään taputtaen. — Eräs englantilainen matkustaja, Russel, joka noin v. 1825 kuuli hänen soittavan, mainitsee, että kun hän tahtoi soittaa hyvin hiljaa, eivät koskettimet antaneet mitään ääntä, ja että oli järkyttävää tämän hiljaisuuden vallitessa tarkata sitä voimakasta mielenliikutusta, joka hänet valtasi, hänen kasvojensa ilmeessä ja hänen suonikkaissa sormissaan.
Itseensä sulkeutuneena,[54] erillään muista ihmisistä, hän löysi ainoan lohdutuksensa luonnosta. "Se oli hänen ainoa uskottunsa", sanoo Therese von Brunswick. Sen helmaan hän pakeni. Charles Neate, joka tutustui häneen 1815, sanoo, ettei hän koskaan ole nähnyt ketään, joka niin rajattomasti rakastaisi kukkia, pilviä, koko luontoa [55]: hän näytti imevän siitä itseensä ravintoa. — "Ei kukaan koko maan päällä voi rakastaa maaseutua niin kuin minä", kirjoittaa Beethoven… — Kun hän oli Wienissä, teki hän joka päivä kävelyretken ympäri linnoitusten muurien. Maalla vaelsi hän yksinään auringonnoususta pimeän tuloon saakka, ilman hattua, satoipa sitten tai paistoi. "Kaikkivaltias! — Metsässä olen onnellinen — onnellinen metsässä, missä jokainen puu puhuu sinusta. — Jumala, mikä ihanuus! — Metsissä, kummuilla, siellä vallitsee hiljaisuus, hiljaisuus sinua palvellakseni."
Hänen sielullinen levottomuutensa vaimentui luonnossa muutamiksi hetkiksi.[56] Häntä kiusasivat rahahuolet. V. 1818 kirjoittaa hän: "Olen köyhä kuin kerjäläinen ja kuitenkin täytyy minun pitää huolta siitä, ettei luultaisi minun kärsivän mitään puutetta." Ja toisessa paikassa: "Sonaatti op. 106on sävelletty tukalissa olosuhteissa. On raskasta tehdä työtä saadakseen leipää." Spohr sanoo, että hän useinkaan ei voinut mennä ulos rikkinäisten jalkineittensa vuoksi. Hän oli velkaa suuria summia kustantajilleen, ja hänen teoksensa eivät tuottaneet hänelle mitään.D-duurimessu, joka tarjottiin ennakolta tilattavaksi, sai seitsemän tilaajaa (niiden joukossa ei ollut yhtään säveltaiteilijaa) [57]. Hän sai tuskin kolmea- tai neljääkymmentä tukaattia ihmeteltävistä sonaateistaan, joihin jokaiseen hän oli uhrannut kolmen kuukauden työn. Ruhtinas Galitzin tilasi häneltä kvartetit op. 127, 130 ja 132, hänen kenties syvämielisimmät sävellyksensä, jotka — siltä tuntuu — ovat hänen sydänverellään kirjoitetut; hän ei maksanut niitä koskaan. Beethovenia tuskastuttivat taloudelliset huolet ja loputtomat oikeudenkäynnit, joita hän kävi saadakseen itselleen maksetuiksi hänelle tulevat vuotuiset avustukset tai säilyttääkseen itsellään veljenpoikansa holhoojatoimen, pojan, jonka isä, hänen veljensä Karl, oli 1815 kuollut keuhkotautiin.
Hän oli tähän lapseen kiintynyt kaiken sen hellyyden siteillä, jota hänen sydämensä oli tulvillaan. Mutta tässä sai hän kannettavakseen yhä lisää katkeria kärsimyksiä. Näyttää siltä kuin olisi joku korkeampi voima pitänyt huolta siitä, että hänen onnettomuutensa lakkaamatta uudistuisivat ja lisääntyisivät ja että hanen neronsa aina tulisi saamaan kyllältä ravintoa. — Aluksi täytyi hänen taistella pikku Karl'in omistamisesta hänen arvottoman äitinsä kanssa, joka tahtoi hänet riistää häneltä:
"Oi, Jumalani", kirjoittaa hän, "minun kilpeni, minun suojani, minun ainoa turvani! Sinä luet sieluni sisimpään ja näet sen tuskan, jota tunnen, kun minun täytyy tuottaa kärsimyksiä niille, jotka tahtovat minulta riistää oikeuteni Karl'iini, aarteeseeni [58]. Kuule minua, Olento, jonka nimeä en tunne, kuule onnettomimman luomasi palava rukous!"
"Oi, Jumala, auta minua! Sinä näet kuinka koko ihmiskunta on minut hyljännyt, koska en tahdo alistua vääryydelle. Kuule tämä rukoukseni, jonka kohotan puoleesi saadakseni ainakin tulevaisuudessa elää yhdessä Karl'ini kanssa!… Oi julmaa osaani, lepyttämätöntä kohtaloani! Ei, ei, onnettomuudelleni ei tule koskaan loppua!"
Tämä veljenpoika, jota hän niin intohimoisesti rakasti, ei myöhemmin osoittautunut setänsä luottamuksen arvoiseksi. Kirjeenvaihdossa Beethovenin ja hänen välillään on tuskan ja harmin leima, aivan kuin Michelangelon kirjeenvaihdossa veljiensä kanssa, mutta tässä se on naivimpaa ja liikuttavampaa:
"Saanko vielä kerran palkakseni vain häpeällisintä kiittämättömyyttä?No hyvä, jos siteen meidän välillämme täytyy särkyä, käyköön niin!Kaikki puolueettomat ihmiset, jotka saavat sen tietää, tulevat sinuavihaamaan… Jos se suhde, joka yhdistää meitä, sinua rasittaa, niinJumalan nimessä — tapahtukoon hänen tahtonsa mukaan! — Hylkään sinutKohtalon kouriin; olen tehnyt kaikki, mitä olen voinut; minä voin astuaKorkeimman Tuomarin kasvojen eteen…" [59]
"Hemmoiteltu kun olet, ei olisi sinulle vahingoksi vihdoinkin koettaa olla luonnollinen ja tosi; sydämeni on kärsinyt liian paljon rehentelevästä käytöksestäsi minua kohtaan ja minun on vaikea unohtaa… Jumala on todistajani, että ainoa toivoni on saada pysyä sinusta tuhannen peninkulman päässä, sinusta, sinun surkuteltavasta veljestäsi ja inhoittavasta perheestäsi… En voi enää osoittaa luottamusta sinulle." Ja allekirjoitus kuuluu: "Isäsi, onnetonta kyllä — tai pikemminkin, ei sinun isäsi". [60]
Mutta anteeksianto seuraa pian:
"Rakas poikani! — Ei sanaakaan enää, — tule syliini, sinun ei tarvitse enää kuulla ainoatakaan kovaa sanaa… Otan sinut vastaan samoin rakkaudentuntein kuin ennenkin. Kaikessa ystävyydessä keskustelemme siitä, mitä olisi tehtävä tulevaisuutesi hyväksi. — Kunniasanallani, ei mitään soimauksia! Niistä ei enää ole mitään hyötyä. Sinulla on minun puoleltani odotettavana vain mitä rakkainta huolenpitoa ja apua. Riennä — riennä uskollisen isäsi rinnoille! — Beethoven. — Niinpian kuin olet saanut tämän kirjeen, kiiruhda kotiin!" (Kirjeen kuoreen oli ranskaksi kirjoitettu: "Si vous ne viendrez pas, vous me tuerez sǔrement".) [61]
"Älä valehtele", rukoilee hän. "Pysy aina minun rakkaana poikanani! Mikä kauhea epäsointu, jos saisin palkakseni sinulta viekastelevaa imartelua, niinkuin minulle tahdotaan uskotella!… Hyvästi! Se henkilö, joka ei tosin ole antanut sinulle elämää, mutta joka aivan varmaan on sitä ylläpitänyt ja joka on omistanut sinun siveelliselle kasvatuksellesi kaiken mahdollisen huolenpitonsa enemmän kuin isällisellä alttiudella, hän pyytää syvimmästä sydämestään sinua kulkemaan hyvän ja oikean ainoaa varmaa tietä. Uskollinen, hellä isäsi." [62]
Tuuditeltuaan itsensä kaikenlaisiin unelmiin veljenpoikansa tulevaisuudesta, pojan, jolta ei puuttunut älyä ja jonka hän tahtoi kouluuttaa tiedemieheksi, täytyi Beethovenin lopuksi myöntyä siihen, että pojasta tulisi kauppamies. Mutta Karl kävi pelipaikoissa ja teki velkoja.
Sedän moraalinen suuruus, sen sijaan että se olisi ollut veljenpojalle hyödyksi, vaikutti häneen päinvastoin vahingollisesti — surullinen ilmiö, joka on tavallisempi kuin yleensä luullaankaan —, se ärsytti häntä, teki hänet kapinoivaksi, niinkuin hän itse sanoi tuossa hirveässä lausunnossaan, jossa hänen sielunsa alhaisuus selvästi paljastuu: "Minä olen tullut huonoksi ihmiseksi sen vuoksi, että setäni tahtoi minusta tehdä parempaa". Hän luisui niin alas, että hän kesällä 1826 ampui pistoolin luodin päähänsä. Hän ei kuollut; mutta Beethoven sen sijaan oli vähällä kuolla tästä iskusta; hän ei koskaan toipunut tämän tapauksen tuottamasta mielenjärkytyksestä [63]. Karl parantui: hän eli ja tuotti viime hetkeen saakka katkeroita kärsimyksiä sedälleen, jonka kuolemaan hän ei ole aivan syytön ja jonka luona hän kuoleman saapuessa ei ollut. — "Jumala ei ole minua koskaan hyljännyt", oli Beethoven muutamia vuosia sitä ennen kirjoittanut veljenpojallensa. "Kyllä aina löytyy joku, joka sulkee silmäni." — Se ei tullut olemaan hän, jota Beethoven kutsui "pojakseen". [64]
* * * * *
Tämän surujen kuilun syvyyksistä kohosi Beethoven laulamaan Ilon ylistystä.
Sitä oli hän mielikuvituksessaan suunnitellut läpi koko elämänsä. Jo v. 1793 hän sitä ajatteli Bonnissa ollessaan [65]. Kautta koko elämänsä tahtoi hän laulaa Ilon kunniaa ja seppelöidä sillä jonkun suurista teoksistaan. Koko elämänsä oli hän epätietoinen tämän hymnin varmasta muodosta ja siitä teoksesta, johon hän sen voisi sijoittaa. Eipä edesYhdeksättä sinfoniaaluodessaan hän ollut tästä asiasta selvillä. Viimeiseen hetkeen saakka oli hän aikeissa käyttääOdia Ilollekymmenennessä tai yhdennessätoista sinfoniassaan. On tarkoin huomattava, ettäYhdeksännelläei, kuten tavallisesti sanotaan, ole otsikkoaSinfonia kuoroineen, vaanSinfonia ynnä loppukuoro Odiin Ilolle. Sinfonia olisi voinut, ja oli lähelläkin, saada toisellaisen loppuosaston. Vielä heinäkuussa 1823 aikoi Beethoven kirjoittaa siihen soitin-finalin, saman, jota hän sitten käytti kvartetissa op. 132. Czerny ja Sonnleithner vakuuttavat vieläpä sitäkin, että sinfonian esityksen jälkeenkään (toukok. 1824) Beethoven ei ollut luopunut tästä ajatuksesta.
Kuoron liittäminen sinfoniaan tarjosi suuria teknillisiä vaikeuksia, niinkuin näkyy Beethovenin luonnosvihoista ja hänen monista kokeistaan antaa lauluäänien esiintyä toisella tavalla ja toisissa paikoissa teoksessa.Adagion[66] jälkimäisen melodian luonnossuunnitelmaan on hän kirjoittanut: "Kenties kuoro luontevammin soveltuisi tähän". Mutta hän ei voinut olla päättäväinen, kun hänen olisi ollut luovuttava rakkaasta orkesteristaan. "Kun saan jonkun musikaalisen ajatuksen", sanoi hän, "kuulen sen aina jossakin soittimessa, en koskaan lauluäänessä." Niinpä hän lykkääkin niin kauan kuin mahdollista tuonnemmaksi sitä hetkeä, jolloin lauluäänet tulisivat käytettäviksi, ja hän menee niin pitkälle, että hän aluksi uskoo soittimille ei ainoastaanfinalin[67] resitatiivin, vaan myöskin itse Ilon teeman.
Mutta täytyy mennä vielä pitemmälle selittääkseen tätä epäröimistä, tätä viivyttelyä: syyt siihen ovat syvemmällä. Tämä onneton mies, alati murheen ympäröimä, kaipasi aina saada ylistää Ilon ihanuutta, ja vuosi vuodelta lykkäsi hän sen toteuttamisen tuonnemmaksi, lakkaamatta intohimojensa pyörteiden heittelemänä ja kaihomielen raskauttamana. Vasta viime hetkessä saavutti hän päämääränsä. Ja kuinka suuremmoisella tavalla!
Siinä hetkessä, jolloin Ilon teema esiintyy ensimäistä kertaa, orkesteri pysähtyy aavistamatta; syntyy äkillinen hiljaisuus: tämä antaa laululle salaperäisen ja jumalallisen leiman. Ja totta on, että tämä teema itse asiassa on jumala. Ilo laskeutuu alas taivaasta, yliluonnollisen hiljaisuuden verhoamana: kevyellä henkäyksellään lievittää hän kärsimyksiä, ja ensimäinen vaikutelma, jonka hän aikaansaa toipuvassa sydämessä, on niin hellä, että — niinkuin Beethovenin edellämainittu ystävä lausuu — "tuntee halua itkeä nähdessään hänen lempeät silmänsä". Kun lauluäänet sitten ottavat teeman käsitelläkseen, esiintyy se ensiksi bassossa jonkun verran vakavan ja painostetun sävyisenä. Mutta vähitellen Ilo valtaa koko olemuksen. Se on taistelua, voittoisaa taistelua tuskaa vastaan. Ja nyt seuraavat marssirytmit, samoavat armeijat, tenoriäänen tulinen ja läähättävä melodia, koko tuo tärisyttävä musiikki, jossa luulee tuntevansa tuulahduksen Beethovenista itsestään, hänen hengityksensä ja hänen haltioituneitten huutojensa rytmin, kun hän harhailee ketoja pitkin, säveltäen teostaan, demoonisen raivon valtaamana, kuten vanha kuningas Lear keskellä rajuilmaa. Taistelun riemua seuraa uskonnollinen hurmio, sitten pyhä orgia, rakkauden hourekuvat. Koko värisevä ihmiskunta ojentaa käsiään taivasta kohti, kohottaa valtavia huutoja, syöksyy Ilon puoleen ja painaa hänet sydämelleen.
Jättiläisen teos voitti yleisen nolon keskinkertaisuuden. Wienin pintapuolisuus järkkyi hetkeksi; se oli kokonaan antautunut Rossinin ja italialaisten oopperojen kuljetettavaksi. Nöyryytettynä ja surullisena aikoi Beethoven asettua asumaan Lontooseen ja hän suunnitteliYhdeksännen sinfonianesittämistä siellä. Vielä kerran, aivan kuin v. 1809, pyysivät muutamat hänen jalot ystävänsä, että hän ei jättäisi isänmaata. "Me tiedämme", sanoivat he, "että olette kirjoittaneet uuden hengellisen sävelteoksen [68], jossa olette antaneet ilmaisumuodon niille tunteille, jotkateidän syvä uskonneon esiinkutsunut. Seyliluonnollinen kirkkaus, joka täyttää teidän suuren sielunne, levittää valonsa tämän teoksen yli. Me tiedämme toiseksi, että teidän suurten sinfoniojenne seppeleeseen on puhjennut uusi kuolematon kukka… Teidän vaitiolonne viimeisinä vuosina murehdutti kaikkia niitä, joiden katseet olivat kiintyneet teihin [69]. Kaikki ajattelivat surumielellä sitä, että nerokas mies, joka seisoi niin paljon korkeammaila aikaansa, pysyi vaiti, sillä välin kuin eräänlaatuinen ulkomainen musiikki koetti juurtua meidän maaperäämme ja painaa saksalaisen taiteemme unohduksiin… Teiltä, yksinomaan teiltä odottaa kansakunta uutta elämää, uusia laakereita, uutta toden ja kauniin aikakautta, huolimatta nykypäivien vallitsevasta muodista… Antakaa meidän uskoa, että näkisimme toivomuksemme pian täyttyvän… Ja kantakoon saapuva kevät, teidän lahjojenne rikastuttamana, yhä uusia kukkia meidän ja koko maailman siunaukseksi!" [70] Tämä ylevä lausunto osoittaa, kuinka suuri oli se valta, sekä taiteellinen että myöskin moraalinen, joka Beethovenilla oli Saksan parhaimmiston yli. Ensimäinen sana, joka johtuu hänen ihailijoittensa mieleen, kun he tahtovat osoittaa kunnioitusta hänen nerolleen, ei ole tiede, ei taide; se on sana:usko. [71]
Beethoven tuli syvästi liikutetuksi näistä sanoista. Hän jäi. Toukokuun 7 p:nä 1824 esitettiin Wienissä ensimäisen kerranD-duuri-messujaYhdeksäs sinfonia. Menestys oli loistava ja luonteeltaan melkein metelöivä. Kun Beethoven astui esiin, vastaanotti yleisö hänet viisikertaisella kättentaputustervehdyksellä; tapana tässä etiketin maassa oli taputtaa käsiään ainoastaan kolme kertaa keisarillisen perheenkin ilmestyessä. Poliisin täytyi tehdä loppu mielenosoituksista. Sinfonia herätti hurjan innostuksen myrskyn. Monet itkivät. Beethoven pyörtyi konsertin jälkeen mielenliikutuksesta. Hänet vietiin Schindlerin kotiin; siellä makasi hän koko yön ja seuraavan aamun horroksissa, vaatteet päällään ja ilman mitään ruokaa tai juomaa. Triumfi oli ohimenevää laatua, ja taloudellisessa suhteessa ei konsertti Beethovenille tuottanut mitään. Rahallinen ahdinko pysyi entisellään. Hän oli yhä köyhä, sairas [72], yksinäinen — mutta voittaja³, ihmisten arkipäiväisyyden voittaja [73], oman kohtalonsa, oman kärsimyksensä voittaja.
"Uhraa, uhraa kaikki elämän typerät pikkuseikat taiteellesi! Jumala ylinnä kaikkea!" (O Gott über alles!)
* * * * *
Niin on hän siis saavuttanut elämänsä päämaalin. Hän on vanginnut saaliikseen Ilon. — Voiko hän pysyä näissä sielun korkeuksissa, jotka myrskyjä hallitsevat? — Tosin täytyi hänen monina hetkinä painua jälleen entisiin tuskan syvyyksiin. Tosin ovat hänen viimeiset kvartettinsa täynnä ihmeellisiä varjoja. Kuitenkin näyttää siltä kuin olisiYhdeksännen sinfonianvoitto lyönyt häneen ainaiseksi säteilevän leimansa. Hänen tulevaisuudensuunnitelmansa: [74]Kymmenes sinfonia,[75]Alkusoitto nimestä Bach, musiikki GrillparzerinMelusinaan, [76] KörnerinOdysseukseenja GoethenFaustiin, [77] raamatullinen oratorioSaul ja Davidosoittavat kuinka hänen henkensä pyrkii kohti vanhojen saksalaisten mestarien valtavaa kirkkautta: Bachiin ja Händeliin, — ja vielä enemmän kohti Etelän valoa, eteläistä Ranskaa tai Italiaa, jossa hän unelmoi saavansa vielä joskus matkustella. [78]
Tohtori Spiller, joka tapasi hänet 1826, sanoo, että hänen kasvojenilmeensä oli tullut iloiseksi ja hyväntahtoiseksi. Samana vuonna, jolloin Grillparzer puhuu hänen kanssaan viimeistä kertaa, on se Beethoven, joka antaa masentuneelle runoilijalle hänen tarmonsa takaisin. "Oi", sanoo tämä, "jospa minulla olisi edes tuhannesosa teidän voimastanne ja kyvystänne!" Aika on kova; monarkinen taantumus painostaa henkisiä voimia. "Sensuuri on minut tappanut", huokaa Grillparzer. "Täytyy matkustaa Pohjois-Amerikkaan, jos tahtoo puhua ja ajatella vapaasti." Mutta ei mikään voima voinut kahlehtia Beethovenin ajatusta. "Sanat ovat kahlehditut, mutta sävelet ovat kaikeksi onneksi vielä vapaat", kirjoittaa hänelle runoilija Kuffner. Beethoven on ajan suuri, vapaa ääni, kenties ainoa saksalaisen ajatuksen ääni tähän aikaan. Hän oli siitä tietoinen. Usein puhuu hän siitä velvollisuudesta, joka oli hänen osakseen tullut, velvollisuudesta taiteensa avulla vaikuttaa "kurjan ihmiskunnan" ja "tulevan ihmiskunnan" (der künftigen Menschheit) hyväksi, auttaa sitä, antaa sille rohkeutta, herättää se unestaan, suomia sen pelkuruutta. "Meidän aikamme", kirjoittaa hän veljenpojalleen, "tarvitsee voimakkaita henkiä ruoskimaan näitä kerjäileviä, matalamielisiä ihmissieluja." Tohtori Müller sanoo v. 1827, että Beethoven aina lausui häikäilemättömästi mielipiteensä hallituksesta, järjestysvallasta ja ylimystöstä, vieläpä julkisestikin. Poliisi tiesi tämän, mutta sieti hänen arvostelujaan ja hänen satiirisia purkauksiaan, sillä se piti niitä vaarattomina haaveiluina; se jätti loistavan neron rauhaan.[79]
Niinpä ei mikään kyennyt taivuttamaan tätä kukistamatonta voimaa. Se näyttää nyt leikkivän tuskan kanssa. Siinä musiikissa, jota Beethoven kirjoitti viime vuosiensa aikana, on — huolimatta niistä surullisista olosuhteista, joiden vallitessa hän teki sävellystyötään [80] — usein aivan uusi, irooninen, sankarillisen ja ilomielisen halveksiva sävy. Neljä kuukautta ennen kuolemaansa kirjoitti hän viimeisen lopullisesti valmiin sävellyksensä, marraskuussa 1826, uudenfinalin Kvartettiinop. 130, ja se on hyvin iloinen. Tosin ei tämä iloisuus ole tavallisen ihmisen iloa. Milloin se on tuota katkeraa ja katkonaista naurua, josta Moscheles puhuu, milloin tuota liikuttavaa hymyilyä, joka on niin monien voitettujen kärsimysten tulos. Yhdentekevää, hän on voittaja. Hän ei usko kuolemaan.
Se saapui kuitenkin. Marraskuun lopulla 1826 sai hän keuhkopussintulehduksen; hän sairastui palatessaan Wieniin eräältä matkalta, jonka hän talvella teki turvatakseen veljenpoikansa tulevaisuuden [81]. Hänen ystävänsä olivat kaukana. Hän antoi veljenpojalleen toimeksi hankkia lääkärin. Tuo heittiö unohti hänelle annetun tehtävän, hän muisti sen vasta kaksi päivää myöhemmin. Lääkäri saapui liian myöhään ja hoiti huonosti Beethovenia. Kolme kuukautta kamppaili hänen voimakas ruumiinsa sairautta vastaan. Tammikuun 3 p:nä 1827 hän määräsi rakkaan veljenpoikansa ainoaksi perijäkseen. Hän muisteli rakkaita ystäviään Reinin rannoilta, hän kirjoitti vielä Wegelerille: "… Kuinka kernaasti tahtoisinkaan puhua kanssasi! Mutta olen liian heikko. En voi enää muuta kuin sydämeni sisimmässä syleillä sinua ja Lorcheniasi." Todellinen puute olisi, ilman muutamien jalomielisten englantilaisten ystävien apua, synkentänyt hänen viimeiset hetkensä. Hän oli nyt tullut hyvin hempeäksi ja kärsivälliseksi. Kuolinvuoteellaan kirjoitti hän helmikuun 17 p:nä, kolmannen leikkauksen jälkeen ja odottaessaan neljättä [82], aivan rauhallisena: "Minä pysyn kärsivällisenä ja ajattelen: Ei mitään pahaa, ettei siinä olisi jotain hyvääkin."
Tuo "hyvä" oli lähestyvä vapautuksen hetki, "komedian loppu", kuten hän kuolevana sanoi; — me sanomme: hänen elämänsä murhenäytelmän loppu.
Hän kuoli rajuilman raivotessa, lumimyrskyn vinkuessa ja ukkosen jyristessä. Vieras käsi sulki hänen silmänsä [83] (maaliskuun 26 p:nä 1827).
* * * * *
Rakas Beethoven! Monet muut ovat ylistäneet hänen taiteensa suuruutta. Mutta hän on paljon enemmän kuin ensimäinen kaikista säveltäjistä. Hän on uusaikaisen taiteen valtavin voima. Hän on jokaisen kärsivän ja taistelevan suurin ja parhain ystävä. Kun meitä maailman kurjuus katkeroittaa, saapuu hän luoksemme, niinkuin hän kerran istui pianon ääreen erään surevan äidin luona ja lausumatta sanaakaan lohdutti alistuvan valituksensa sävelillä itkevää. Ja kun väsymys meidät yllättää siinä alituisessa toivottomassa taistelussa, jota käymme paheiden ja hyveiden arkipäiväisyyttä vastaan, tuntuu sanomattoman onnelliselta saada vilvoittaa itseänsä tuossa tahdon ja uskon valtameressä. Hänestä virtaa sytyttävää tarmoa, joka tarttuu, taistelun onnea [84], tietoisuuden hurmiota, tietoisuuden, joka tuntee itseensä sisältyvän jumalan. Näyttää siltä kuin hän jokahetkisen seurustelunsa kautta luonnon kanssa [85] lopulta oli sulattanut itseensä sen syvimmät voimat. Grillparzer, joka ihaili Beethovenia jonkunmoisilla pelon sekaisilla tunteilla, sanoo hänestä: "Hän loittoni musiikissaan aina tuohon hirvittävään rajaan saakka, jossa taide sulaa yhteen kesyttömien ja oikullisten luonnonvoimain kanssa." Schumann kirjoittaa samasta asiasta,C-molli-sinfoniastapuhuessaan: "Joka kerran kun sitä kuuntelemme vaikuttaa se meihin yhtä järkyttävän valtavasti kuin luonnonilmiöt, jotka, niin usein kuin ne tarjoutuvat katseltavaksemme, aina täyttävät meidät pelolla ja ihmettelyllä." Ja Schindler, hänen uskottu ystävänsä: "Hän oli valloittanut itselleen luonnon sielun". — Se on totta: Beethoven on luonnonvoima, ja tuo taistelu alkuvoimaisen tarmon ja muun luonnon välillä on näytelmä täynnä homerolaista suuruutta.
Koko hänen elämänsä on kuin rajuilma-päivä. — Aluksi kuulakka varhais-aamu. Vain muutama kaihon tuulahdus. Mutta jo nyt tuntuu liikkumattomassa ilmassa salaperäistä uhkaa, painostavaa aavistelua. Äkkiä vaeltavat synkät varjot ohitse,Sankari- ja C-molli-sinfoniantraagillinen jyminä kuuluu, vuorottain kaamean hiljaisuuden hetket ja raivoisat myrskyn vihurit. Kuitenkaan ei päivän kirkkaus vielä ole himmentynyt. Ilo pysyy ilona, suruun on aina kätkettynä toivoa. Mutta vuoden 1810 jälkeen särkyy sielun tasapaino. Päivänvalo käy kummalliseksi. Mitä kirkkaimpien ajatusten keskeltä näemme ikäänkuin sumujen kohoavan; ne hajaantuvat, ne keräytyvät jälleen, ne synkentävät sydämen kaihomielisellä ja oikullisella levottomuudellaan; usein näyttää musikaalinen ajatus kokonaan katoavan, hukkuvan, kerran tai pari sukellettuaan esille sumujen seasta; se näyttäytyy jälleen sävellyksen lopussa, mutta rajun tuulenpuuskan kiidättämänä. Itse ilomielisyyskin on tullut sävyltään kirpeäksi ja hurjaksi. Kuume, myrkky sekoittuu kaikkiin tunteisiin [86]. Rajuilma kiihtyy, kuta lähemmäs yö saapuu. Ja katso,Yhdeksännen sinfonianalusta lähtien, synkät ukkospilvet syöksyvät esiin leimuavien salamain seuraamina, yön tummentamina, myrskyjen taajentamina! — Aavistamatta, keskellä raivoisinta myrskyn mylvinää, pimeys katoaa, yö on paennut taivaalta ja ihmisen tahdonvoima on saanut jälleen heleän päivän paistamaan.
Mikä valloitus on tämän arvoinen, mikä Bonaparten sotaretki, mikä Austerlitzin aurinko voi kilpailla tämän yli-inhimillisen, loistavan voimannäytteen, tämän voiton kanssa, suurimman, minkä ihmishenki koskaan on saavuttanut: onneton, köyhä, sairaloinen, yksinäinen mies, ruumiillistunut tuska, mies, jolta maailma kieltää ilon, luopi Ilon itse lahjoittaakseen sen maailmalle. Hän takoo sen omasta onnettomuudestaan, niinkuin hän itse sanoo ylpeässä lauseessaan, johon koko hänen elämänsä sisältyy ja joka on jokaisen sankarisielun tunnuslause: