— Vaan minkätähden tahtoi Kasbitsh viedä hänet?
— No mutta! ovathan tsherkessit tunnettuja varastamishalustaan: mikä on otettavissa, se otetaan; vaikka ei olisi tarpeenkaan, niin varastetaan… pyydän, antakaa se heille anteeksi! — Sitäpaitsi olihan hän ihastunut Belaan.
— Ja Bela kuoli?
— Kuoli; vaan kauan sai kärsiä, ja kyllä mekin näimme vaivaa. Noin kymmenen ajoissa illalla tuli hän tajuihinsa; me istuimme vuoteen vieressä; heti silmänsä aukaistuaan, alkoi hän kutsua Petshorinia. — "Olen luonasi armaani!" vastasi tämä ottaen hänen kätensä. — "Minä kuolen!" sanoi Bela. — Koetimme lohduttaa häntä: puhuimme, että lääkäri on luvannut parantaa hänet. Hän pudisti päätään kääntyen seinään päin; hän ei olisi tahtonut kuolla!… Yöllä hän alkoi hourailla; päätä poltti, vaan pitkin ruumista kulki kylmiä väreitä ja hän halusi kotiin vuoristoon… Sitten hän puhui Petshorinista; kutsui häntä lempinimillä ja moitti siitä, ettei tämä enää rakastanut armastaan. Petshorin kuunteli häntä vaieten, pää käsien nojaan painuneena; en huomannut yhtään kyyneltä hänen silmissään. Eikö hän voinut itkeä, taikka hillitsikö hän itsensä — en tiedä; mitä minuun tulee — en ole koskaan nähnyt mitään liikuttavampaa. — Aamupuolella hän lakkasi hourailemasta; tunnin verran hän makasi liikkumattomana, kalpeana, ja niin heikkona että tuskin voi huomata hänen hengittävän; sitten hänen tuli helpompi olla ja hän alkoi puhua, vaan ajatelkaas mistä?… Ainoastaan kuoleva voi ajatella semmoista!… Hän rupesi suremaan ettei hän ollut kristitty, eikä hänen sielunsa voi kohdata Grigorij Aleksandrovitshin sielua toisessa maailmassa, vaan että toinen nainen tulee hänen kumppanikseen taivaan valtakunnassa. Pisti päähäni kastaa hänet ennen kuolemistaan. Ehdotin hänelle sitä; hän katsoi minuun epäröivän näköisenä, voimatta lausua sanaakaan; viimein hän ilmoitti tahtovansa kuolla samassa uskossa, kuin oli syntynytkin. Näin kului koko päivä. Kuinka hän oli muuttunut yhdessä päivässä! Kalpeat posket olivat painuneet, suuret silmät tuijottivat pyöreinä, huulet kuumeisina hehkuivat. Hän tunsi sisällistä polttoa, aivan kuin rinnassa olisi ollut tulikuuma rauta.
— Tuli yö; emme ummistaneet silmiämme, emmekä poistuneet hänen vuoteensa äärestä. Bela kärsi kovia tuskia, hän valitti ja aina kivun vähän helpottaessa koetti vakuuttaa Petshorinille, että hänen on parempi, kehotti häntä menemään maata, suuteli hänen kättään, jota koko ajan piteli omissaan. Aamulla hän alkoi tuntea kuolon tuskia. Heitellen edes takasin vuoteella hän repi siteen auki, joten veri alkoi vuotaa uudestaan. Kun olimme sitoneet haavan, rauhoittui hän hetkeksi, pyytäen Petshorinin suutelemaan itseään. Tämä polvistui sängyn eteen, kohotti Belan päätä tyynyltä ja painoi huulensa hänen kylmeneville huulilleen; tyttö kietoi vapisevat kätensä lujasti hänen kaulaansa, aivan kun olisi tahtonut antaa hänelle sielunsa tässä suutelossa… — Vaan kyllä se oli hyvä, että hän kuoli! Mihin hän olisi joutunut jos Grigorij Aleksandrovitsh olisi hänet hyljännyt? Ja niin kyllä olisi käynyt, ennemmin tai myöhemmin.
— Aamupuolen päivää oli hän hiljainen ja kärsivällinen, vaikka lääkärimme kuinka olisi kiusannut häntä hauteilla ja rohdoilla. — Mitä varten lääkkeitä, sanoin hänelle? Olettehan itse sanonut, että hän kuolee varmasti? "On kuitenkin parempi, vastasi hän, että omatunto on rauhallinen."
— Puolen päivän jälkeen häntä rupesi vaivaamaan kuumuus. Avasimme ikkunan, vaan ulkona oli kuumempi kuin huoneessa; panimme jäätä vuoteen viereen, sekään ei auttanut. Tiesin tämän sietämättömän kuumeen olevan lähenevän lopun merkin, ja sanoin sen Grigorij Aleksandrovitshille.
— Vettä, vettä!… puhui sairas korisevalla äänellä, kohottautuen vuoteelta.
— Petshorin kalpeni, tempasi lasin, täytti sen vedellä ja antoi sairaalle. Ummistin silmäni ja aloin lukea rukousta — en muista mitä… Niin, veliseni, olen nähnyt paljon kuolevia ihmisiä sekä sairaaloissa että taistelutantereella, vaan tämän kaltaista en koskaan!… Täytyy tunnustaa, että minua surettaa eräs asia; nimittäin, ettei hän kertaakaan muistanut minua ennen kuolemaansa; ja minä kun rakastin häntä kuin omaa tytärtä… No, Jumala antaa sen hänelle anteeksi!… Ja totta puhuen mitä varten olisi hänen pitänyt muistaa minua kuollessaan?…
— Vettä juotuaan, hänen oli helpompi ja parin minuutin kuluttua hän kuoli. Asetimme peilin huulien eteen — kaikki oli lopussa!…
Vein Petshorinin vallille kävelemään; kauan me kuljimme edestakasin puhumatta sanaakaan. Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet mitään erityistä, ja minua rupesi harmittamaan. Hänen sijassaan olisin kuollut surusta. Sitten hän istui varjoon ja alkoi piirtää kepillään hiekkaan. Rupesin lohduttamaan häntä vain kohteliaisuudesta; hän kohotti päätään naurahtaen… Kylinä väristys kulki läpi ruumiini… nousin, ja läksin arkkua tilaamaan.
— Tein tämän mielihyvällä. Minulla oli palanen silkkikangasta, jolla vuorasin arkun, koristaen sen tsherkessiläisillä hopeakalunoilla, joita Petshorin oli hänelle ostanut.
— Varhain seuraavana aamuna me hautasimme hänet linnoituksen taakse virran reunalle, lähelle sitä paikkaa, jossa hän viimeisen kerran oli istunut. Hautansa ympärillä kasvaa nyt akasia- ja seljapuita. Ajattelin pystyttää ristin, vaan eihän se olisi sopinut; eihän hän ollut kristitty.
— Mitenkä Petshorinin kävi? kysyin minä.
— Hän oli kauan sairaana, laihtui ja kalpeni; vaan siitä saakka emme koskaan puhuneet Belasta; Huomasin sen olevan hänelle vastenmielistä.
— Parin kuukauden kuluttua nimitettiin hänet E:n rykmenttiin, ja hän matkusti Grusiaan.
Siitä saakka emme ole tavanneet toisiamme… Muistelen jonkun äsken kertoneen että hän oli palannut Venäjälle, vaan käskykirjeissä en ole määräystä huomannut, vaikka eiväthän tiedot tänne asti saavu.
Sitten hän puheli pitkät ajat siitä, miten ikävää on saada uutiset vuotta myöhemmin — luultavasti karkoittaakseen surullisia muistoja.
En keskeyttänyt häntä, mutta en kuunnellutkaan.
Tunnin kuluttua pääsimme lähtemään; rajuilma oli tauonnut, taivas kirkastunut ja me läksimme.
Matkalla käänsin keskustelun tahtomattanikin Belaan ja Petshoriniin.
— Ettekö kuulleet mitään Kasbitshista? kysyin minä.
— Kasbitshistako? hänestä en todellakaan tiedä mitään… Olen kuullut että shapsugien oikeassa sivustossa on joku Kasbitsh, joka punasessa kauhtanassa ratsastaa hiljalleen, väistäen luotiamme, ja aina kohteliaasti kumartaen, vaan tuskinpa lienee sama!…
Kobissa erosin Maksim Maksimovitshista; minä jatkoin matkaa postihevosilla; hän ei voinut seurata minua painavan kuormansa vuoksi. Emme uskoneet enää koskaan tapaavamme toisiamme, vaan tapasimme kuitenkin, ja jos tahdotte kerron teille koko jutun, se on pitkä juttu… Myöntäkää, että Maksim Maksimovitsh ansaitsee kunnioitusta? Jos sen myönnätte, olen saanut runsaan palkinnon mahdollisesti liian pitkästä kertomuksestani.