Judahin koti.
Roomalaisesta erottuaan Judah hetkisen kuluttua näkyi erään kartanon ovella sen kadun varrella, joka sittemmin pyhän Stefanuksen mukaan nimitetystä kaupunginportista Antonia-linnan pohjoispuolelta ensin kulki länttä kohti ja sitte muutamien säännöttömäin mutkien jälkeen kääntyi etelään päin. Seudun tuntija, olkoonpa hän sitte hurskas pyhiinvaeltaja tai tiedonhaluinen tutkija, tuntee tämän kadun siksi Murheen tieksi, jolla on kristitylle tarjona useampia, tosin surullisia, muistomerkkejä kuin millään muulla tiellä koko maailmassa. Meidän ei tarvitse tällä kertaa oppia tuntemaan koko katua; riittää, kun vain kiinnitämme huomiomme jo mainittuun kartanoon, joka on juuri kadun taitekohdassa.
Talo, kuten moni muu kaupungin suurimmista, oli kaksikerroksinen ja umpinaisen nelikulman muotoon rakennettu. Lännenpuolinen katu oli noin kaksitoista, pohjoisenpuolinen ainoastaan kymmenen jalkaa leveä, niin että ohitse astujaa ehdottomasti hämmästytti muurien karkea ja viehätyksetön, vaan voimakas ja suurenmoinen ulkonäkö. Ne olivat näet tehdyt hakkaamattomista kivistä, ihan sellaisista, kuin ne ovat kivilouhoksista tullessaan. Rakennustaiteen tuntija olisi sanonut taloa linnantyyliseksi, vaikka siinä tosin oli ikkunat kadun puolella ja sen ovet ja portit olivat hienosti koristellut. Läntisessä sivussa oli neljä, pohjoisessa kaksi ikkunaa, kaikki toisessa kerrassa. Alakerran muurissa ei ollut muita aukkoja kuin portit.
Kohta erottuaan markkinatorin varrella asuvasta roomalaisesta nuoriJudah seisahti tässä kuvatun kartanon läntiselle portille ja kolkutti.Pieni porttiovi aukeni. Hän astui nopein askelin sisään, muistamattavastata vartijan tervehdykseen.
Voidaksemme saada käsityksen kartanon sisärakennuksesta, samoinkuin nähdäksemme mitä nuorukaiselle sitten tapahtui, lähdemme seuraamaan häntä.
Käytävä, johon hänet laskettiin, oli kuin kapea tunneli, jossa oli laudoitetut seinät ja korukatto. Sen kummallakin sivulla oli kivipenkit, mustat vanhuudesta ja sileät pitkästä käyttämisestä. Kaksi- tai viisitoista-askeliset portaat veivät hänet suunnikkaan muotoiseen pihaan, jonka joka sivulla, paitsi itäisellä, oli kaksinkertaiset rakennukset. Siellä käveli palvelijoita edes takaisin, kanoja ja kyyhkysiä lenteli, ja pilttuissa makasi vuohia, lehmiä, aaseja ja hevosia. Kaikki se sekä suuri vesiallas osoitti, että piha oli tehty maalaistoimia varten. Oikealla oli muuri, jossa oli samanlainen käytävä kuin ylempänä mainittu.
Tämän käytävän kautta mentyään nuori mies tuli toiseen avaraan, neliön muotoiseen pihaan, joka oli pensailla ja viiniköynnöksillä muodostettu puutarhaksi ja jota sen pohjoisnurkassa oleva suihkulähde piti virkistävän viileänä. Tällä olevat huoneet olivat korkeita ja ilmavia, ja niitä varjostivat valkoisen ja punaisen juovikkaat esiriput. Huoneiden kattoholvit nojautuivat kiemurteleviin pylväihin. Eteläpuolella oleva porraskäytävä vei yläkerran parvekkeille, joiden kohdalla oli suuret telttakatot suojana aurinkoa vastaan. Toiset portaat veivät parvekkeilta katolle, jota ympäröitsi kivinen, veistoksilla koristettu reunus ja poltetusta savesta tehty, tulipunainen rintanoja. Tässäkin talon osassa oli kaikkialla huomattavana erinomainen siisteys, joka yhdessä kaiken muun kanssa antoi kartanolle sen harvinaisen viehätyksen. Niinpä satunnainen kävijäkin jo tätä tuoksuvaa ilmaa hengittäessään saattoi ennakolta päättää, miten ylhäinen yhteiskunnallinen asema talon perheellä oli.
Toiseen pihaan tultuaan Judah kääntyi oikealle, astui kukkivan pensaston lävitse ja porraskäytävää myöten nousi parvekkeelle. Se oli valkoisista ja ruskeista kiviliuskoista ladottu ja jo hyvin kulunut. Siellä hän vihdoin pääsi esiripuilla suletusta ovesta pohjoisen puoliseen huoneeseen. Suojassa oli jo hämärä, mutta kuitenkin hän osasi hyvästi liikkua kuin kotonaan. Hän heittäytyi kasvoilleen sohvalle ja peitti silmänsä.
Illan pimettyä tuli vaimo ovelle ja huusi häntä nimeltä. Judah vastasi ja vaimo astui sisään.
"Iltasen aika on jo ohitse ja yö on tulossa. Eikö pojallani ole nälkä?" kysyi hän.
"Ei", vastasi Judah.
"Oletko sairas?"
"Minua nukuttaa."
"Äitisi kysyi sinua."
"Missä hän on?"
"Kesähuoneessa katolla."
Judah nousi istumaan.
"Hyvä. Anna minulle jotakin syötävää."
"Mitä sinä tahdot?"
"Mitä hyvänsä, Amrah. En ole sairas, mutta en oikein virkeäkään. Elämä ei minusta enää tunnu niin miellyttävältä kuin tänä aamuna. Se on uudenlainen tauti, Amrah, ja sinä, joka niin hyvin tunnet minut ja aina olet auttanut minua, keksi nyt jotakin, joka on samalla ravintoa ja lääkettä. Saat itse valita."
Amrahin kysymykset ja varsinkin hänen äänensä — matala, sydämellinen ja huolehtiva — osoittivat minkälainen suhde heidän välillään vallitsi. Vaimo pani kätensä nuorukaisen otsalle ja läksi tyytyväisenä ulos, mennessään sanoen:
"Kyllä katson."
Hetkisen kuluttua hän palasi, käsissä puinen tarjotin, jolla oli maitoastia, muutamia palasia valkoisinta vehnäleipää, maukasta puuroa karkeista vehnäjauhoista, lintupaistia, hunajaa ja suolaa sekä viiniä hopeapikarissa ja pronssinen käsilamppu, joka valasi huoneen.
Huoneen sisustus tuli nyt näkyviin. Seinät olivat sivellyt kipsillä, katto moneen osaan jaettu paksuilla tammihirsillä, jotka olivat ruskeat vuotovedestä ja vanhuudesta; lattia oli tehty pienistä, kivikovista, sinisen ja valkoisen ruudukkaista tiileistä; tuolien jalat olivat leijonanjalkain muotoiset; sohva oli vähän korkeampi lattiaa ja päällystetty sinisellä kankaalla, vaikka suurinta osaa nyt peitti iso, juovikas huivi. Lyhyesti sanoen: huone oli tavallinen hebrealainen makuukammari.
Amrah työnsi tuolin Judahin vuoteen viereen, laski sille tarjottimen ja rupesi polvillaan palvelemaan häntä. Kasvoista päättäen hän oli viisikymmen-vuotias; iho oli tumma, silmät mustat. Nyt hänen muodostaan loisti melkein äidillistä hellyyttä. Valkoinen vaate oli kierretty päähän käärelakiksi, mutta korvanlehdet olivat paljaina, ja niistä näkyivät hänen orjuutensa merkkeinä nahkanauhalla lävistetyt reiät. Hän oli syntyään Egyptistä; viidenkymmenen vuoden ikä ei hänelle tuottanut vapautta, jota hän ei ikävöinytkään, hän kun rakasti nuorukaista kuin omaa lastansa. Hän oli hoidellut nuorukaista ihan hennosta lapsuudesta asti eikä voinut tottua olemaan palvelematta häntä. Eukon rakastavasta sydämmestä hän yhä vielä oli lapsi ja sinä ainiaan pysyikin.
Ainoastaan kerran koko syöntiaikanaan nuorukainen häntä puhutteli, kysyen:
"Muistatko, Amrah, Messala-nimistä poikaa, joka ennen muinoin oleskeli usein koko päivät minun luonani?"
"Kyllä muistan hänet."
"Muutamia vuosia sitte hän matkusti Roomaan ja on nyt palannut. Kävin tänään häntä tervehtimässä."
Inhon tunne värähdytti nuorukaista.
"Hetihän minä näin, että jotakin on tapahtunut", sanoi eukko hyvin osaaottavasti. "Minä en koskaan sietänyt sitä Messalaa. Kerro minulle kaikki."
Mutta Judah vaipui ajatuksiinsa ja vastasi eukon yhä uudistettuihin kysymyksiin ainoastaan:
"Hän on paljon muuttunut, enkä minä enää huoli olla tekemisissä hänen kanssansa."
Kun Amrah vei pois tarjottimen, nousi Judah ja läksi katolle.
Arvattavasti lukija tietää, miten ja mitä varten kattoa käytetään itämailla. Ilmanlaatu on kaikkialla tapoihin nähden lainsäätävä voima. Syriassa kesäpäivän kuumuus karkoittaa kaikki, jotka tahtovat nauttia viileyttä ja lepoa, varjoisiin sisähuoneihin; mutta heti kun vuorista syntyy pitkät varjot ja aurinko rientää laskeutumaan, astuu itämaalainen ulos ja nousee talonsa tasaiselle katolle. Siten on katosta tullut vakinainen yhtymäpaikka, tullut leikkikenttä, makuukammari, perheen kokoushuone, soitto- ja tanssi-, keskustelu, uinailu- ja rukouspaikka.
Samasta syystä kuin pohjoiset kansat kustannuksia säästämättä somistivat huoneittensa sisustusta, tottuivat itämaalaiset kaunistamaan talonsa kattoja. Mooseen laissa säädetty rintanoja tuli savenvalajan mestarilaitteeksi; siitä kohosi sittemmin torneja, sekä yksinkertaisia että rikasmuotoisia; vielä myöhemmin alkoivat kuninkaat rakentaa katoillensa kesämajoja marmorista ja kullasta. Tämä ylellisyys oli kehittynyt korkeimmilleen silloin, kun sai aikaan katoille Babylonin komeat puutarhat.
Nuorukainen, jota nyt seuraamme, astui hitaasti pitkin kattoa tornia kohti, joka kohosi kartanon luoteisnurkasta. Jos hän olisi ollut vieras, niin hänen huomionsa olisi varmaankin kiintynyt sen rakenteesen, sen verran kuin siitä hämyssä näki — himmeään, matalaan, ristikkoseinäiseen, ja pylvästen tukemaan kupukattoon. Nostaen puoleksi alas laskettua esirippua päänsä ylitse astui hän sisään. Siellä oli muuten pimeä, vaan tähtitaivaan loiste kuitenkin pääsi leviämään sisälle jokaisessa neljässä sivussa olevasta aukosta. Yhden aukon edessä sohvalla makasi nojallaan tyynyä vasten vaimo, jonka vartalon muoto näkyi epäselvästi kuohakan valkoisen puvun alta. Kuullessaan hänen askeleensa vaimo laski viuhkansa painumaan alas käteensä, joka tähtien heikossakin valossa välähteli timanteista. Hän nousi istualleen ja virkahti:
"Judah, poikani!"
"Niin, minä se olen, äiti!" vastasi Judah ja astui kiireemmästi hänen luoksensa.
Hän laskeutui polvilleen äitinsä eteen. Äiti sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä sydämmellisesti.
Äiti ja poika.
Äiti asettui jälleen sohvalle mukavasti nojalleen; poika kävi istumaan hänen viereensä ja nojasi päänsä hänen syliinsä. Katsoessaan ulos seinän aukosta voivat he nähdä koko jonon alempia kattoja, tummansinisen vuorenseinän etäällä lännessä ja taivaan, jonka laki loisti miljoonista tähdistä. Kaupunki oli äänetön. Ainoastaan tuulen humina kuului.
"Amrah kertoi sinulle tapahtuneen jotakin ikävää", sanoi äiti, silittäen poikansa poskea. "Kun Judahini oli lapsi, silloin pikku seikatkin saivat tehdä hänet levottomaksi. Mutta nyt, kun olet tullut jo mieheksi, sinun ei pidä unhottaa", — äidin äänen sointu oli hyvin hellä ja pehmoinen — "että sinusta kerran pitää tulla minun sankarini."
Hän puhui kieltä, joka oli melkein ihan tuntematon tässä maassa ja jota täysin puhtaana käyttivät ainoastaan ani harvat vanhat ja rikkaat perheet, näyttääkseen sitä jyrkemmin eroavaisuuttansa pakanakansoista. Se oli samaa kieltä, jolla Rakel lauloi Benjaminille.
Äidin sanat näyttivät tekevän pojan uudestaan miettiväiseksi. Hetkisen kuluttua Judah otti äitiään kädestä, joka juuri löyhytteli hänelle viileyttä, ja sanoi:
"Tänään, äiti, juohtui mieleeni paljo, jota en ole tullut ennen ajatelleeksi. Sano minulle ensinnä, mikä minusta pitää tuleman."
"Johan sinulle äsken sanoin, että sinusta pitää tulla minun sankarini."
Vaikka Judah ei nähnyt äitinsä kasvoja, käsitti hän sentään hänen laskevan leikkiä. Hän muuttui vielä miettiväisemmäksi.
"Sinä olet niin hyvä, niin suloinen, äiti! Ei minua kukaan rakasta koskaan niin kuin sinä!"
Hän suuteli moneen kertaan äitinsä käsiä ja puhui sitte:
"Kyllä ymmärrän, miksi et huoli vastata kysymykseeni. Tähän asti on elämäni ollut sinun omasi. Miten lempeä, miten hyvä on sinun johdatuksesi ollut! Jospa sitä ainiaan kestäisi! Mutta eihän se ole mahdollista. Jehovan tahto on, että minusta kerran tulee itsenäinen mies. Eron päivä joskus tulee, ja se on sinulle pelottava päivä. Olkaamme siis väkevät ja rohkeat. Tahdon tulla sinun sankariksesi, mutta sinun pitää auttaa minua tulemaan siksi. Tiedäthän lain: jokaisen Israelin pojan pitää valita itselleen joku elämäntoimi. Minä en ole mikään poikkeus, ja nyt minä kysyn sinulta, rupeanko paimeneksi, maanviljelijäksi, mylläriksi? Vaiko lakimieheksi, papiksi? Neuvo minua, rakas, hyvä äiti!"
"Gamaliel piti luennon tänään", sanoi äiti miettiväisesti.
"Jos niin oli, niin minua ei ollut kuulijain joukossa."
"Sitte olet kaiketi ollut Simeonin luona. Hänellä sanotaan olevan perintönä sukunsa hyvä pää."
"Ei, en ollut hänenkään luonansa. Olen ollut torilla enkä temppelissä.Kävin tervehtimässä nuorta Messalaa."
Äänen omituinen värähdys herätti äidin huomiota. Aavistus kiihdytti hänen sydämensä lyöntiä; viuhka pysähtyi työstään.
"Messalaako!" sanoi hän. "Millä hän voi tehdä sinut niin levottomaksi?"
"Hän on hyvin muuttunut."
"Tarkoitat, että hän palasi kotiinsa täydellisenä roomalaisena."
"Niin juuri."
"Roomalaisena!" jatkoi äiti puoleksi itsekseen. "Koko maailma käsittää sen sanan samaksi kuin hallitsija. Kuinka kauan hän on ollut poissa?"
"Viisi vuotta."
Äiti kohotti päätänsä ja katsoi ulos yöhön.
"Roomalaisten pöyhkeily on tosin paikallaan Egyptissä ja Babylonissa, mutta Jerusalemissa — meidän Jerusalemissamme — he ovat sidottuja."
Ja ajatuksiin vaipuneena hän asettui äskeiselle mukavalle tilallensa.Judah ensinnä keskeytti vait'olon.
"Mitä Messala lausui, oli jyrkkää ja ankaraa itsessäänkin, äiti; vaan hänen puhetapansa oli melkein ihan sietämätön."
"Ehkä ymmärrän sinut. Rooma, sen runoilijat ja puhujat, senaattorit ja hovimiehet ovat hullutukseen asti mielistyneet teeskenneltyyn pilkalliseen puhetapaansa."
"Luullakseni kaikki voimakkaat kansat ovat ylpeät, mutta sen kansan kopeus on suurempi kuin kaikkien muiden. Tuskinpa heidän omatkaan jumalansa enää saavat olla rauhassa heidän rynnäköiltään."
"Jumalatko!" virkahti äiti; "moni roomalainen on itseään palveluttanut kuin jumalaa."
"Sama se. Messalalla on aina ollut runsas osansa tuosta inhottavasta ominaisuudesta. Hän jo lapsena pilkkasi muukalaisia, sellaisiakin, joita Herodes alentihe kohtelemaan huomaavaisesti; mutta tähän asti hän on kuitenkin jättänyt Judean rauhaan. Tänään hän vasta ensi kerran minun kuulteni pilkkasi meidän tapojamme ja uskontoamme. Sinun tahtosi mukaan minä nyt kokonaan erosin hänestä. Ja nyt, rakas äiti, tahtoisin saada varman tiedon, onko tosiaan mitään syytä, jonka tähden roomalaisilla olisi oikeus kohdella meitä niin halveksivasti, kuin he tekevät. Missä kohdassa minä olen Messalaa halvempi? Onko meidän kansamme alkuperä alhaisempi ihmiskunnassa kuin roomalaisten? Minkä tähden pitäisi minun keisarinkaan edessä tuntea itseäni orjaksi? Sanos, miksi en minäkin, jos vain tunnen itselläni olevan kylliksi sielunvoimia, saisi tavoitella maallista kunniaa koko laajuudessaan? Miks'en minä saisi tarttua miekkaan enkä tavoitella sotilaan voittoseppeleitä? Miks'en runoilijana laulaa mistä aineesta hyvänsä? Minä voin ruveta paimeneksi, kauppiaaksi, käsityöläiseksi; miksikä en saisi ruveta taiteilijaksi kuten kreikkalainen? Sano, äiti, — se juuri on huoleni aihe — miks'ei Israelin poika saa tehdä kaikkea, mitä roomalainen tekee?"
Äiti näistä kysymyksistä arvasi, mitä Judah ja Messala olivat keskustelleet. Hänen koko huomionsa oli vireillä. Hän nousi noja-asennostaan ja vastasi äänellä, joka oli melkein yhtä pikainen ja terävä kuin pojankin:
"Kyllä ymmärrän! Sinun lapsuudessasi Messala oli seurapiirinsä tähden melkein juutalainen. Jos hän olisi pysynyt täällä, olisi hänestä voinut tulla proselyytti; niin suuressa määrässä me riipumme ulkonaisista vaikutuksista, jotka kypsyttävät meidän sielunelämämme. Nyt nuo viisi vuotta Roomassa ovat liiaksi vaikuttaneet häneen. En suinkaan ihmettele sitä muutosta, mutta" — hänen äänensä kävi lempeämmäksi — "hänen olisi pitänyt olla säästävämpi sinua kohtaan. Kova ja julma luonne se on, joka jo nuoruuden vuosina unhottaa ensimmäiset ystävyytensä."
Hänen kätensä laskeutui hellästi Judahin otsalle ja sormet kietoutuivat hänen tukkaansa, vaikka silmät samalla katselivat etäisimpiä tähtiä. Hänen ylpeytensä ei ollut pienempi kuin pojan, heissä ei vaikuttanut vain paljas kaiku toistensa tunteista, vaan syvälle juurtunut sopusointuisuus. Äiti tahtoi vastata pojalleen, eikä kuitenkaan olisi mistään hinnasta tahtonut antaa vastausta, joka ei olisi tyydyttänyt. Jos hän olisi myöntänyt pojan olevan halvemman, olisi se saattanut veltostuttavasti vaikuttaa koko hänen elämänintoonsa. Hän vapisi pelosta, ett'ei voisi suorittaa tehtäväänsä.
"Sinun kysymyksiisi vastaaminen, poikaseni", sanoi hän viimein, "on vaikea, varsinkin heikolle naiselle. Anna minulle ajatusaikaa huomiseen asti, niin jätän ne viisaan Simeonin punnittaviksi."
"Älä lähetä minua esimiehen luo!" vastusti Judah kiivaasti.
"Minä lähetän kutsumaan häntä tänne."
"Älä, älä, äiti! Minä tarvitsen enemmän kuin opetusta. Hän kyllä on taitavampi opettamaan kuin sinä, rakas äiti, mutta sinä voit paremmin antaa minulle, mitä hän ei voi, päättäväisyyttä, joka on miehen koko olemuksen tärkein osa."
Äiti katsahti taivaaseen päin, koettaen saada täyttä selvyyttä pojan kysymyksistä.
"Kun vaadimme itseämme kohtaan muilta oikeutta, emme itse saa tehdä vääryyttä muille. Jollemme tunnusta voitetulla vihollisella olevan rohkeutta, teemme samalla oman voittomme halvemmaksi, kuin se ehkä onkaan. Jos taas vihollinen voimiltaan kyllin kykenee vastustamaan, jopa voittamaankin meidät", lausui hän vähän epäilevästi, "niin johan itsetuntommekin pakottaa meitä etsimään jotain muuta syytä tappioomme eikä suinkaan syyttämään häntä ominaisuuksista, jotka olisivat huonommat kuin meidän."
Sitten hän jatkot, enemmän itsekseen kuin poikaansa varten:
"Älä kadota rohkeuttasi, poikani! Messala on jaloa sukua, vanhaa ylimyssukua. Jo Rooman tasavallan aikana — kuinka aikaisin, en tiedä — Messalat olivat kuuluisia, muutamat sotilaina, toiset kansalaisina. Tiedän vain yhden sen nimisen konsulin; suvulla oli senaattorin arvo ja suuret määrät turvatteja, koska se oli hyvin rikas. Mutta jos ystäväsi tänään kerskasi sukunsa vanhuudesta, olisit sinä voinut saattaa hänet vaikenemaan luettelemalla omat esi-isäsi. Jos hän vetosi niihin vuosisatoihin, joiden ajalta tunnetaan hänen sukuansa tai sen urotöitä, arvoa ja rikkautta — sellainen kerskailu muuten kuin aivan erityisissä tapauksissa onkin sitä paitsi halpamaisuuden merkki — jos hän mitään sellaista lausui etevämmyytensä todistukseksi, niin olisitpa saattanut asettua hänen vertaisekseen ja ruveta puolestasi sinäkin vertailemaan."
Hän vaikeni, vaan jatkoi hetkisen mietittyään: "Pitkä ikä katsotaan nykyään sukujen ja perheiden aatelisuuden paraimmaksi todistukseksi. Roomalaisen, joka sillä perustuksella kerskailee etevämmyydestään israelilaiselle, täytyy ehdottomasti tuntea itsensä voitetuksi, jos todistuksia tarvitaan. Rooman perustukseen asti hän tosin voi mennä taa päin, mutta edemmäksi ei toki ulotu edes hänen vanhinkaan sukunsa. Harvat voivat niinkään pitkälle kerskata, eivätkä nekään, jotka kerskaavat, voi todistaa noita vaatimuksiaan muulla tavalla kuin vetoamalla muinaistaruihin. Sitä ei Messala missään tapauksessa voi tehdä. Katselkaamme nyt omaa puoltamme. Mitenkä meidän asiamme ovat?"
Jos ei olisi ollut niin pimeä, olisi Judah voinut äitinsä kasvoista, hänen lausuessaan näitä viime sanojansa, lukea, mikä oman arvon tunto niistä loisti.
"Ajatelkaamme, että roomalainen vaatii meitä taisteluun suvun aatelisuudesta. Minä vastaisin hänelle ihan epäilemättä, mutta myöskin ylvästelemättä."
Ääni häneltä tukehtui, sillä suloinen muisto nousi hänen sisällisen katseensa eteen.
"Sinun isäsi, Judah, on koottu isäinsä tykö, mutta minä muistan niin selvästi, kuin olisi ollut eilen se päivä, jolloin hän ja minä ja seurassamme joukko ystäviä menimme temppeliin asettamaan sinua Herran kasvojen eteen. Me uhrasimme pari kyyhkystä, minä sanoin nimesi papille, ja hän kirjoitti sen muistiin minun läsnä ollessani: 'Judah, Itamarin poika, Hurin sukua.' Se nimi kirjoitettiin sitte kirjaan, siihen osastoon, jossa on lueteltuna pyhän suvun jäsenet."
"En tiedä, milloin tämä muistiin pano alkoi. Ainakin se oli käytännössä jo ennen Egyptistä lähtöä. Olen kuullut Hillelin sanovan, että Abraham sen luettelon alkoi omalla ja poikainsa nimillä, Herran lupauksen tähden, joka erotti hänet ja hänen poikansa kaikista muista sukukunnista ja teki heidät maailman ylhäisimmiksi, jaloimmiksi ja valituimmiksi. Liitto Jakobin kanssa oli yhtä luja. 'Sinun siemenessäsi pitää kaikkein kansain maan päällä siunatuiksi tuleman', sanoi enkeli Abrahamille Jehovah-jirehissä. 'Tämän maan, jolla makaat, annan minä sinulle ja sinun siemenellesi', sanoi Herra itse Jakobille, kun hän makasi uneen vaipuneena Betelissä matkalla Haraniin. Sittemmin tehtiin sukujen kirja, että tulevassa luvatun maan jaossa voisi oikea jako tapahtua niiden kesken, joilla oli oikeus saada osa. Mutta ei yksistään sitä tarkoitusta varten. Olihan luvattu siunauksen tulevan koko ihmiskunnalle patriarkka Jakobin kautta. Oli mainittu nimi yhteydessä siunauksen kanssa; lupauksen toimeenpanijan piti olla valitusta perheestä nöyrin, sillä Herra meidän Jumalamme ei tunnusta mitään suku- eikä rikkauserotusta. Että sen toteutuminen tulisi selväksi sille sukupolvelle, jonka piti olla sen todistajana, ja että kunnia tulisi sille, jolle se oli tuleva, täytyi se nimiluettelo tehdä täydellisen tarkasti. Eikö sitte niin ole tehty?"
Viuhka löyhyi taas, kunnes nuorukainen tuli maltittomaksi ja lausui toistamiseen äitinsä kysymyksen: "Onko sitte luettelo ihan luotettava?"
"Niin sanoi Hillel, eikähän kukaan muu ole niin kokenut niissä asioissa. Meidän kansamme on monessa asiassa ollut tottelematon laille, mutta nimiluetteloa pidettiin aina pyhänä. Yhden ainoan kerran se keskeytyi: toisen aikakauden lopussa. Mutta kun kansa palasi pitkällisestä maanpaosta, uudisti Zerubabel ensi työkseen ja ensi velvollisuutensa täyttämiseksi Jumalaa kohtaan pyhät kirjat. Meillä on nykyään keskeytymättömässä jaksossa selvillä juutalaiset suvut koko kahden tuhannen vuoden ajalta. Ja nyt…"
Hän vaikeni ikään kuin antaakseen kuulijalle aikaa punnita juuri mainitsemansa ajan pituutta.
"Ja nyt", hän jatkoi, "mitä merkitsee roomalaisten kerskaileminen suvuistansa, jotka ulottuvat vain muutaman vuosisadan päähän? Tässä valossa ovat paimenet, jotka tuolla Refaimin kukkuloilla kaitsevat laumojansa, paljon aatelisempia kuin ylhäisimmät Marciukset."
"Ja kuka minä olen, äiti, niiden kirjain mukaan?"
"Äskeinen puheeni oli vain johdatusta siihen, mitä nyt aion sanoa vastaukseksi kysymyksiisi. Jos Messala olisi tässä, niin hän arvattavasti sanoisi, kuten muut ovat sanoneet, että sukuluettelosi luotettava lanka katkesi silloin, kun assyrialaiset valloittivat Jerusalemin, hävittivät temppelin ja veivät pois kaikki sen kalleudet; mutta sinä voisit vedota Zerubabelin hurskaasen uudistukseen ja väittää, että roomalaisesta sukujohdosta kaikki luotettavuus lakkasi, silloin kun läntiset raakalaiskansat valloittivat Rooman ja puoli vuotta majailivat sen hävitetyllä sijalla. Tokkohan hallitus heillä piti sukuluetteloja kunnossa? Jospa pitikin, mihinkä ne joutuivat silloisina kauhun päivinä? Ei, ei; meidän sukukirjoissamme on totuus. Jos niitä myöten palaamme vankeuden aikaan, ensimmäisen temppelin perustukseen, aina Egyptistä lähtöön asti, niin on meillä ihan varma selko, että meidän sukumme johtuu suorassa polvessa Josuan asekumppanista Hurista. Eikö meidän kunniamme ole täydellinen, kun on sellainen esi-isä? Ja joll'et tyydy siihen, avaa sitte lakikirja, niin löydät Mooseen 4:stä kirjasta ensimmäisen kantaisämme, joka oli seitsemäskymmenes toinen polvi Adamista."
Sitte oltiin tornikammarissa vähän aikaa vaiti.
"Kiitos, äiti!" sanoi Judah ottaen häntä kädestä, "kiitos koko sydämmestäni. Oikeassa olin, kun en tahtonut vaivata kunnianarvoista esimiestä käynnilläni; ei hän olisi yhtään paremmin voinut tyydyttää minua. Mutta riittääkö sukuperän vanhuus yksinään tekemään ketään täysin aateliseksi?"
"Oi, johan unhotat, ett'ei meidän kansamme aatelisuus perustukaan yksin vanhuuteen. Suurimpana kunnianamme on se, että Herra itse on valinnut meidät."
"Sinä puhut koko kansasta, äiti, mutta minä puhun perheestä, meidän perheestämme. Mitä suuria tekoja ovat meidän perheemme esi-isät saaneet aikaan Abrahamin päivistä asti? Mitkä jalot työt toiminnan tai hengen alalla ovat korottaneet meidät ylemmäksi muita aikalaisiamme?"
Äiti oli epätietoinen. Oliko hän käsittänyt väärin pojan kyselyn syyt? Arvattavasti hänen tiedonhalunsa nyt kaipasi jotakin paljoa korkeampaa kuin pelkkää loukatun ylpeyden hyvittelemistä. Nuoruus on vain kirjava kuori, jonka sisällä lakkaamatta kehittyen elää se ihmeellinen olemus, jota sanotaan sieluksi ja joka odottaa aikaansa esiytyäkseen toisilla ennemmin, toisilla myöhemmin. Nyt äiti peläten aavisti sen hetken tulleen pojalle. Kuten lapsi syntymänsä jälkeen tottumattomilla käsillä kiukutellen tavottelee varjokuvia, niin nyt ehkä pojan sielu taisteli ja tavotteli kiinni elämän pyrintöänsä, jota tähän asti oli vain hämärästi aavistanut. Kun poika lausuu kysymyksen: "kuka minä olen ja mikä minusta pitää tuleman?" silloin on siihen vastatessa suuri varovaisuus tarpeen. Jokainen vastauksen sana voi näet vaikuttaa lapsen tai nuorukaisen vastaiseen elämään ihan samalla tavalla, kuin taiteilijan jok'ainoa sormen painallus tekee merkin savipataan, hänen sitä muodostellessaan kuvaksi.
"Jopa aavistan, poikaseni, että minun on taisteltava tosi vihollista eikä luulokuvaa vastaan", sanoi äiti, hyväilevästi silittäen nuorukaisen poskea. "Jos Messala on se vihollinen, niin älä salaa minulta mitään. Kerro minulle koko teidän keskustelunne."
Israelilainen äiti.
Nuorukainen kertoi tarkkaan keskustelunsa Messalan kanssa ja erittäin huomautti sitä halveksimista, jota tämä oli osoittanut puhuessaan juutalaisista, heidän tavoistansa ja ahtaasta kansakunnallisesta asemastaan.
Tahtomatta keskeyttää kertomusta, äiti kuunteli tarkkaan ja siten tajusi selvästi pojan tilan. Judah oli mennyt torin varrella olevasta palatsista etsimään lapsuuden-aikaista ystävää ja luullut tapaavansa hänet samallaisena, kuin hän oli ollut muutamia vuosia sitte, mutta löysikin miehen, joka, viitsimättä leikiten ja entisiä iloisia lapsuuden päiviä muistellen uudistaa ystävyyttä, uneksi vain kunniaa, rikkautta ja valtaa. Tietämättä entisen ystävänsä sanain vaikutusta oli hän palannut kotiin, ylpeys loukattuna ja hänen ikäisillänsä niin helposti syttyvä kunnianhimo viritettynä. Äidin valpas silmä sen huomasi, ja kun hän ei tiennyt, mihin tuo taipumus saattaisi vast'edes johtaa, heräsi hänessä juutalaisuus täyteen voimaansa. Ajatteleppa, jos nuo ajatukset houkuttelisivat hänet luopumaan isäinsä uskonnosta! Hänen käsityksensä mukaan se olisi ollut kauheinta, mitä koskaan voisi tapahtua. Hän voi keksiä ainoastaan yhden keinon sitä estääksensä. Hänen luonnollinen sielunvoimansa ja hellä äidinrakkautensa yhdessä vaikuttivat, että hänen sanansa saivat miehevää vakavuutta ja välistä runollista lämpöäkin.
"Poikani", hän alkoi, "ei koskaan ole ollut kansakuntaa, joka ei olisi katsonut itseään ainakin tasa-arvoiseksi muiden kanssa, eikä yhtään suurta kansakuntaa, joka ei olisi katsonut itseään etevämmäksi muita. Kun roomalainen halveksivasti hymyillen katselee Israelia, tekee hän vain saman tyhmyyden kuin ennen egyptiläiset, assyrialaiset ja makedonialaiset; mutta kun hänen ylpeä naurunsa kohtaa Herraa, niin loppu tulee siitä aina sama."
Hänen äänensä muuttui voimakkaammaksi.
"Ei ole mitään lakia, joka määräisi kansakuntain vallalle eri asteet, ja sen tähden on sellainen etevyyden vaatimus turhuutta ja taisteleminen siitä narrin työtä. Jokaisella kansalla on nousuaikansa, ja se sammuu joko itsestään taikka toisen kautta, joka anastaa sen vallan, asettuu sen sijalle ja piirtää uusia nimiä sen muistomerkkeihin. Sellainen on historiallisen kehityksen juoksu. Jos minua vaadittaisiin yksinkertaisimmalla tavalla esittämään Jumalaa ja ihmiskuntaa, niin piirtäisin suoran viivan ja ympyrän. Viivasta sanoisin: tämä on Jumala, sillä hän yksistään liikkuu suoraan eteen päin; ja ympyrästä sanoisin: tämä on ihmiskunta, sillä sen edistys on ympyrän kaltainen. En sano, ett'ei kansakuntain kehityksessä ole erilaisuutta; päin vastoin ei edes kahtakaan ole yhdenlaista. Mutta sinä erilaisuutena ei ole, kuten moni sanoo, ympyrän avaruus, vaan Jumalan läheisyys. Etevin on se, joka on häntä lähimpänä."
"Tähän pysähtyminen, poikani, olisi sama kuin luopuminen aineesta, josta aloimme puhua, ja sen tähden jatkamme. On merkkejä, joiden mukaan voidaan mitata, miten lähellä Jumalaa kukin kansakunta on kiertokulussansa. Niiden merkkien mukaan verratkaamme nyt hebrealaisia ja roomalaisia toisiinsa. Yksinkertaisin tuntomerkki on kansain jokapäiväinen elämä. Siitä minä vain huomautan erästä kohtaa: Israel on muutamina aikoina unhottanut Jehovan, Rooma ei ole häntä koskaan tuntenutkaan; sitenpä ei tässä voi tapahtua mitään vertausta. Jos ymmärsin puheesi oikein, niin entinen ystäväsi on sanonut, ettei meillä ole ollut yhtään runoilijoita, sotilaita eikä taiteilijoita. Minun mielestäni hän sillä tarkoitti, ett'ei meillä yleensä ole ollut suuria miehiä ollenkaan. Tässä on selitys tarpeen jo ihan alussa, käsittääksemme oikein sellaista syytöstä. Suuri mies, poikani, on se, jonka elämästä näkyy, että Herra siunaa hänen pyrintöjänsä, vaikk'ei hän olekaan häntä erityisesti kutsunut. Muuan persialainen valittiin rankasemaan meidän esi-isäimme uskottomuutta, ja hän vei heidät vankeuteen. Toinen persialainen valittiin palauttamaan Israelin lapsia pyhään maahan. Suurempi näitä molempia oli makedonialainen, joka kosti Judean ja temppelin hävityksen. Näiden miesten erityisenä etevyytenä oli se, että kullakin heistä oli määrätyt jumalalliset tehtävät suoritettavana. Että he olivat pakanoita, ei ollenkaan vähennä heidän kunniatansa. Älä unhota tätä kohtaa minun jatkaessani puhelua."
"Yleensä vallitsee ajatus, että sota on miehen jaloin ammatti ja että ylevin suuruus on tappotanteren hedelmä. Älä sinä pety, vaikka maailma hyväksyykin tuon mielipiteen. Että meidän täytyy kunnioittaa jotakin, on laki, joka pysyy voimassa niin kauan, kuin meillä on käsityskykyä. Barbarin rukous on pelkäävän sydämmen huokaus; sillä valta ja voima ovat ainoat jumalalliset ominaisuudet, jotka hän voi selvästi käsittää, ja siitä johtuu hänen uskonsa sankareihin ja puolijumaliin. Mitä Jupiter oli muuta kuin roomalainen sankari? Kreikkalaisille on suureksi kunniaksi, että he ensinnä kaikista muista asettivat järjen korkeammaksi voimaa. Atenassa kunnioitettiin puhujaa ja filosofia enemmän kuin sotilasta; ne, jotka voittivat kilpajuoksussa ja kilpa-ajoissa Olympian leikeissä, ovat edelleenkin kilpakentän sankareina; mutta paras runoilija koristetaan lakastumattomalla laakeriseppeleellä. Erään runoilijan syntymäpaikan arvosta riiteli seitsemän kaupunkia. Mutta oliko kreikkalainen ensimmäinen luopumassa pakanallisesta jumalanpalveluksesta. Ei, poikani; se kunnia on meidän. Meidän isämme asettivat raakain jumalain sijaan Jumalan; meidän uskonnossamme on orjallisten pelon ilmausten sijassa hosianna ja virren veisuu. Hebrealaisten ja kreikkalaisten tehtävä oli viedä ihmiskuntaa eteen ja ylös päin. Mutta voi! maan mahtavat katsovat sotaa ijäisesti välttämättömäksi. Sen tähden roomalainen asettaa Jumalan ja järjen sijaan maailman valtaistuimelle keisarinsa ja tekee hänet yksinään suuruudeksi, sulkien siitä arvosta pois kaiken muun."
"Kreikkalaisten vallan aika oli hengen kukoistusaika. Minkä joukon ajattelijoita se antoi ihmiskunnalle vastalahjaksi vapaudesta, jota järki silloin nautti! Niin suuren täydellisyyden he silloin saavuttivat, että ylpeän roomalaisenkin täytyy alentua oppimaan sieltä kaikki paitsi aseiden käyttöä. Kreikkalainen on nyt esikuvana puhujalle, joka esiintyy Rooman Forumilla; jokaisesta roomalaisesta laulusta kaikuu kreikkalainen rytmi korvaasi. Jos roomalainen lausuu viisaita sananlaskuja, ryhtyy selittämään filosofiaa tai luonnon salaisuuksia, niin hän joko jäljentää taikka on itse ollut oppilaana jossakin koulussa, jonka helleniläinen on perustanut. Ainoastaan sota-asioissa on Roomalla alkuperäisyyden ja etevämmyyden oikeus. Roomalaiset miekkailu- ja näyttelyleikit ovat Kreikassa keksityt, vaikka ne Roomassa saastutettiin verellä, tyydyttääkseen roistoväen julmuutta. Rooman uskonnossa, jos se edes ansaitseekaan sitä nimeä, on sekaisin kaikkien muiden kansain tapoja ja oppeja; sen kunnioitetuimmat jumalat ovat kotoisin Olymposta, yksinpä Marskin ja siten myöskin itse Jupiter. Kaikista kansoista on siis Israel ainoa, joka voi kiistellä etevämmyydestä ja taistella voiton palmusta Kreikan kanssa."
"Roomalaisen itserakkaus on kuitenkin niin sokea, että hän pukeutuu rikkomattomaan rautapanssariin kaikkein muiden kansakuntain etevyyttä vastaan. Voi niitä häpeällisiä ryöväreitä! Maa vapisee heidän jalkainsa alla, kuin luuvan pohja, jota varstoilla tömistetään. Me olemme saaneet kokea samaa kuin muutkin kansakunnat; voi, että minun täytyy se sinulle sanoa, oma poikani! He ovat anastaneet meidän korkeimmat ja pyhimmät paikkamme, eikä kukaan voi sanoa, milloin ja miten löytyisi rajaa heidän kopeudelleen. Mutta kuitenkin ole vakuutettu, sotkekoot he jalkoihinsa Judean, kuin vasara murskaa mantelin, ja nielkööt Jerusalemin, joka on sen voima ja suloisuus, niin Israelin lasten kunnia on kuitenkin pysyvä kirkkaana kuin taivaan tähti, johon häpeemättömät kädet eivät ulotu, sillä Israelin lasten historia on Jumalan oma historia. Hän kirjoitti sen heidän käsillään, hän puhui heidän suullaan ja ilmoitti itsensä kaikessa siinä hyvässä, mitä he toimittivat, vähimmässäkin. Hän oleskeli heidän kanssansa lain säätäjänä Sinailla, oppaana erämaissa, johtajana taisteluissa, kuninkaana ja hallitsijana. Tuon tuostakin hän veti syrjään esiripun, joka kätkee hänet ihmissilmiltä, ja puhui heille kuin vertainen, opettaen heille, mikä on oikein, mikä on tie autuuteen ja miten heidän tuli elää, ja vahvisti kaikkivaltiailla lupauksillaan liiton ijankaikkisiksi ajoiksi. Onko mahdollista poikani, ett'eivät ne, joiden kanssa hän siten seurusteli, olisi oppineet häneltä mitään, ett'eivät heidän luonnolliset inhimilliset ominaisuutensa olisi saaneet mitään vaikutusta jumalallisista ominaisuuksista, ett'ei heidän luonnollisessa nerossaan vielä vuosisatainkin kuluttua olisi enää jälellä mitään taivaan heijastusta?"
Hetkisen oli viuhkan humina ainoana äänenä kesähuoneessa katolla. Sitte vaimo jatkoi:
"Jos taide rajoitetaan ainoastaan maalaus- ja kuvanveisto-taiteihin, no, silloin on totta, ett'ei Israelissa ole ollut taiteilijoita."
Se myönnytys lausuttiin vähän vastenmielisesti, sillä meidän tulee muistaa, että vaimo oli saddusealainen, jonka usko, vastoin farisealaisten uskoa, salli rakastaa kaunista missä muodossa hyvänsä ja katsomatta, miten se oli saanut alkunsa.
"Jos kuitenkin meille tehdään oikeutta", jatkoi hän, "niin pitää muistaa, että meidän käsiemme taiteellisuus hillittiin kiellolla: 'Älä tee itselles kuvaa eikä minkään muotoa', jonka kiellon Soferim mielivaltaisesti ulotti laajemmaksi sen omaa tarkoitusta ja aikaa! Muistettava on myöskin, että kauan ennen kuin Daidalos Attikassa puusta veistetyillä kuvapatsaillaan niin kehitteli veistotaiteen, että Korinton ja Aiginan taidekoulut ynnä niiden viimeiset tulokset Poikile ja Kapitolium tulivat mahdollisiksi, kauan ennen Daidaloa, sanon minä, oli kaksi israelilaista, Bezaleel ja Aholiab, rakentanut ensimmäisen liitonarkin ja kerubit, jotka sitä suojelivat siivillään. Ne olivat kullasta eikä taltalla tehdyt, ja muodoltaan ne olivat inhimillisen ja jumalallisen olennon kuvat. 'Niiden kerubein pitää hajoittaman siipensä, niin että he peittävät armoistuimen, ja heidän kasvonsa pitää oleman toinen toisensa puoleen ja katsoman armoistuimen päälle.' Kuka voi väittää, ett'eivät ne olisi olleet kauniit eivätkä ensimmäiset laatuansa?"
"Jo nyt käsitän, miksi kreikkalaiset ovat tulleet meitä etevämmiksi", sanoi Judah vilkkaasti ja asiaan kiintyneenä. "Ja liitonarkki! kirotut olkoot babylonialaiset, jotka sen hävittivät!"
"Ei, Judah, ei sitä hävitetty, se joutui vain hukkaan, mutta kätkettiin salaiseen kallioluolaan. Shammai ja Hillel sanovat, että se kerran Herralle otollisena päivänä löydetään ja asetetaan paikalleen, ja silloin Israel kuten muinoin tanssii ja laulaa Herran edessä. Ja ne, jotka silloin katselevat kerubeja, vaikka he ennen olisivat nähneetkin elefantinluusta veistetyn Minervan kasvot, he kuitenkin heti ovat valmiit suutelemaan juutalaisen käsiä rakkaudesta hänen neroonsa, vaikka se on ollutkin nukuksissa vuosituhansia."
Innossaan oli äiti ruvennut puhumaan melkein saarnaäänellä, mutta oli nyt vähän aikaa vaiti ennen kuin ryhtyi jälleen jatkamaan.
"Sinä olet niin hyvä, äiti", sanoi Judah kiitollisesti, "enkä minä koskaan väsy sitä tunnustamasta. Hillel ja Shammai eivät olisi voineet puhua paremmin. Nyt minä taas tunnen itseni Israelin oikeaksi pojaksi."
"lmartelija!" sanoi äiti, "tiedäthän sinä, että minä vain kerron, mitä kerran kuulin Hillelin sanovan, kun hän minun läsnä ollessani kiisteli erään roomalaisen viisastelijan kanssa."
"Olkoonpa niinkin, mutta esityksen lämpö on sinun omasi."
Äiti tuli jälleen vakavaksi.
"Mihin pysähdyinkään? Niin, lausuin, että meidän hebrealaiset esi-isämme voivat syystä kyllä sanoa itseään ensimmäisiksi kuvanveistäjiksi. Kuvanveistotaide ei kuitenkaan ole ainoa taide, eikä taide yksinään ole ainoa jalous. Minä ajattelen kunkin vuosisadan suuret miehet koottuina yhteen, niin että heitä ainoastaan kansallisuutensa erottaa: tässä indialainen, tuossa assyrialainen, tuolla egyptiläinen, mitenkä he torvien soidessa liehuvin lipuin marssivat maailman näyttämölle, lukemattomia sukukuntia oikealla ja vasemmalla kunnioittavina katsojina. Kun he siten rientävät eteen päin, ajattelen kreikkalaista, ja hän sanoo: 'Kas, helleniläinen se on tienraivaaja'. Roomalainen vuorostaan vastaa: 'Vaiti, mikä oli teidän paikkanne, se on nyt meidän. Me olemme jättäneet teidät jälkeemme kuin tomun, jota olemme tallanneet'. Ja koko ajan, etäälle ehtineestä etujoukosta marssiriviin asti yhtä hyvin kuin etäisimpään tulevaisuuteenkin saakka, loistaa valo — ilmestyksen valo — josta nuo kiistelijät eivät mitään muuta tiedä, kuin että se heitä ijankaikkisesti johtaa. Ja kutka ovat sen säilyttäjinä ell'eivät juutalaiset. Eikö sydän syki tätä ajatellessa! Kolminkertaisesti autuaat, te meidän isämme, te Jumalan palvelijat ja liiton valitut! Te olette ihmiskunnan johtajat, sekä elävien että kuolleiden! Siellä on sinun paikkasi, Judah, ja vaikkapa joka roomalainen olisi Caesar, totisesti et sinä kadota sitä!"
Judah oli hyvin liikutettu.
"Jatka, äiti", pyysi hän, "sinähän soitat minulle voittolaulun säveltä. Minä vain odotan Mirjamia ja naisia, jotka seuraavat häntä laulaen ja tanssien."
Äiti ymmärsi pojan tunteet ja koetti nopealla ajatusten käänteellä panna puheesensa niin paljon viehätystä kuin mahdollista.
"No hyvä, poikani! Jos voit kuulla profetissan voittoriemun, niin voitpa myöskin, mitä juuri aioin sinulta pyytää: käytä kuvausvoimaasi ja asetu minun kanssani ikäänkuin tien varrelle katselemaan, kun Israelin valitut marssivat ohitse suuren joukon etupäässä. Katso, jo ne tulevat. Ensinnä patriarkat, heidän jälkeensä sukukuntain isät. Olen melkein kuulevinani kamelien kellot ja laumojen ammunnan ja määkimisen. Kuka on tuo mies, joka yksinään vaeltaa keskellä joukkoa? Se on ukko, mutta hänen silmänsä ei vielä ole himmeä, eikä hänen voimansa rauennut. Hän näki Jehovan kasvoista kasvoihin. Hän on sotilas, runoilija, lainsäätäjä ja profeetta. Hänen suuruutensa on kuin aamu-aurinko, jonka valovirta hukuttaa kaikki muut valot, myöskin suurimman ja jaloimman kaikista caesareista. Sitte tuomarit. Heidän jälkeensä kuninkaat: Jessen poika, sotasankari ja kuolemattomain virsien kirjoittaja; hänen poikansa, viisain ja rikkain kuninkaista, joka teki erämaat asuttaviksi eikä rakennellessaan kaupunkeja autioihin seutuihin unhottanut Jerusalemia, jonka Herra valitsi maalliseksi olinpaikakseen. Kumarra syvempään, poikani; ne, jotka nyt tulevat, ovat ensimmäiset ja viimeiset laatuansa. Heidän kasvonsa ovat käännetyt taivasta kohti, ikään kuin he kuulisivat pilvistä äänen. Heidän elämänsä oli täynnä huolia; heidän vaatteissaan oli luolain ja haudan hajua. Kuuntele erästä vaimoa heidän joukossaan: 'Ylistä Herraa, sillä hän on kunnian voittanut!' Kumarru tomuun heidän edessänsä! He olivat Jumalan julistajat, hänen palvelijansa, heille oli taivas avoinna ja myöskin tulevaisuus. Mitä he näkivät, sen he kirjoittivat muistiin ja jättivät ennustuksensa toteutumaan aikanaan. Kuninkaat kalpenivat kun he astuivat heidän eteensä; kansat vapisivat heidän äänensä kaiusta. Luonnon alkuaineet olivat heille alammaiset. Heidän käsissään oli maiden ja kansain siunaus ja kirous. Kas tuossa Elias ja hänen palvelijansa Elisa! Tuossa Hilkiaan vakava poika ja ennustaja Kebarin rannoilta! Tuossa kolme juutalaisnuorukaista, jotka kieltäytyivät palvelemasta Babylonin epäjumalaa. Ja viimeksi oi poikani, suutele tomua uudelleen — hurskas poika, joka maailmalle ennusti Messiaan tulon!"
Tämän esitelmän osan aikana oli viuhka ollut vilkkaassa liikkeessä. Se pysähtyi nyt ja vaimon ääni muuttui matalammaksi.
"Olet väsyksissä", hän sanoi.
"En, äiti, mutta minä kuuntelin uutta Israelin ylistyslaulua."
Äiti ei unhottanut tarkoitustansa eikä ollut kuulevinaan pojan imartelua.
"Olen niin kirkkaassa valossa kuin mahdollista esittänyt sinulle suuret miehemme, patriarkat, lainsäätäjät, sotilaat, runoilijat ja profeetat. Katselkaamme nyt, mitä Roomalla on mainiota. Aseta Mooseen rinnalle Caesar, Davidin rinnalle Tarkvinius, vertaa Sullaa Makkabeihin, paraimpia konsuleja meidän tuomareihimme, Augustusta Salomoon, niin siihenpä kaikki vertailu loppuukin. Mutta entä meidän profeetat sitte, jaloimmat kaikista jaloista miehistä!"
Hän hymyili halveksivasti.
"Maltahan vielä. Ajattelin tietäjää, joka varoitti Cajus Juliusta maaliskuun 15 päivästä, ja kuvittelin, mitenkä se viisas mies kanan sisuksista etsiskeli onnettomuuden merkkejä, joita hänen hallitsijansa kokonaan ylenkatsoi. Käännä siitä taulusta katseesi Eliaasen, joka istuu mäellä Samariaan vievän tien varrella, ympärillänsä päämiesten ja heidän soturiensa höyryävät ruumiit, ja varoitti Ahabin poikaa Jumalan vihasta. Viimeksi, poikani, kuinka voimme verrata Jupiteria ja Jehovaa, ell'ei sellainen vertaaminen ole vallan jumalaton teko, mitenkä heitä voimme muuten verrata kuin sen mukaan, mitä heidän palvelijansa ovat tehneet heidän nimessään? Ja mitä sinun tulevaisuuteesi koskee, poikani…"
Viime sanat äiti lausui hitaasti ja vapisevalla äänellä.
"Ja mitä sinun tulevaisuuteesi koskee, poikani, niin palvele Herraa, Israelin Jumalaa, äläkä Roomaa! Abrahamin pojalla on vain yksi kunnia: vaeltaminen Herran tiellä, ja sillä voidaan saavuttaa paljo kunniaa."
"Pitääkö minun sitte ruveta sotilaaksi?" kysyi Judah.
"Miksikä ei? Eikö Moosesta sanottu Jumalan sotamieheksi?"
Taaskin kesti äänettömyyttä kauan huoneessa.
"Minun suostumukseni saat", sanoi äiti viimein, "jos vain palveletHerraa etkä keisaria."
Judah tyytyi siihen ehtoon ja vaipui sitte vähitellen uneen. Äiti nousi, työnsi tyynyn hänen päänsä alle, levitti ison huivin hänen päällensä, suuteli häntä hellästi ja poistui huoneesta.
Onnettomuus.
Hyvän ihmisen, samoinkuin kehnonkin, täytyy kuolla; mutta uskontomme opetuksen mukaan me sanomme: "Ei se mitään tee, hän avaa silmänsä taivaassa". Se on jotenkin samallaista kuin elämässä herääminen terveellisestä unesta onnellisen päivän kokemuksiin.
Judahin herätessä oli aurinko jo ylennyt kauas vuorista. Kyyhkyset lentelivät joukottain ja täyttivät ilmaa valkoisten siipiensä välkkeellä. Kaakon puolella kiilsivät temppelin kullatut harjat sinistä aamutaivasta vasten. Mutta niitä tuttuja esineitä hän katsahti vain pikimmältään. Sohvan reunalla, hänen vieressään, istui tuskin vielä viisitoista vuotinen tyttö, hiljaa näppäillen sylissään olevan kitaran kieliä. Judah kääntyi vuoteellaan ja kuunteli mielihyvällä kaunista ääntä.
Laulun loputtua tyttö siirsi soiton pois ja odotteli, kädet ristissä sylissään, että Judah puhuttelisi häntä. Koska lukijan on välttämätöntä saada tarkempi selko perheestä, johon olemme hänet saattaneet, ryhdymme tässä sitä paremmin kuvaamaan.
Herodeen kuollessa jäi monta henkilöä, jotka olivat hänen suosionsa avulla rikastuneet ja päässeet ylhäisiin valtionvirkoihin. Jos jollakulla jonkin sukukunnan, varsinkin Judan suvun perillisellä, oli sellainen rikkaus, katsottiin sitä onnellista Jerusalemin ruhtinaaksi. Se arvo tuotti hänelle hänen köyhempien maanmiestensä kunnioituksen ja vielä suuremmassa määrässä pakanain, joiden kanssa hän joutui asioimisiin tai muihin tekemisiin. Näistä rikkaista ei kukaan ollut yksityisessä eikä julkisessa elämässä saavuttanut suurempaa arvoa kuin Judahin isä. Unhottamatta kansallisuuttansa oli hän pysynyt kuninkaalle uskollisena ja osoittanut sitä sekä kotona että ulkomailla. Moni tärkeä luottamustoimi oli vienyt häntä Roomaan, jossa hänen käytöksensä ja esiintymisensä olivat herättäneet keisari Augustuksen huomiota niin, että keisari ilmeisesti koetti saada häntä ystäväkseen. Hänen kotonaan oli siis monta lahjaa, jotka olisivat voineet tehdä kuninkaatkin kateellisiksi, — purppurapukuja, elefantinluisia tuoleja, kultaisia juoma-astioita —, jotka olivat sitäkin arvokkaampia kun keisari itse oli ne lahjoittanut. Sellaisen miehen täytyi olla rikas, mutta Hurin rikkaus ei johtunut yksinomaan kuninkaan anteliaisuudesta. Hänestä oli mikä laki hyvänsä tervetullut, kun se vain velvoitti häntä toimeliaisuuteen, ja huolimatta kokonaan kiintyä yhteen toimialaan hän puuhasi useammilla. Paljo paimenia, jotka kaitsivat laumojansa tasangoilla ja kukkuloilla kaukanakin, vanhalla Libanonilla saakka, sanoivat häntä herraksensa; hän perusti kauppaliikkeitä sekä meri- että maakaupunkeihin; hänen laivansa toivat hopeaa Espanjasta, jonka kaivokset olivat rikkaimmat silloin tunnetuista, ja hänen karavaninsa palasivat kahdesti vuoteen etäisestä idästä, tuoden kantamuksensa silkkiä ja maustimia. Hän noudatti tarkkaan juutalaista lakia ja kansansa tapoja, oli hyvin tutustunut pyhiin kirjoihin ja kävi säännöllisesti temppelissä ja synagogassa; lainoppineita, varsinkin Hilleliä, hän kunnioitti melkein jumaloiden. Muuten hän ei suinkaan ollut ahdasmielinen. Hänen vierasvarainen talonsa oli aina avoinna vieraille, olivatpa ne mistä kansakunnasta hyvänsä; fariseukset syyttivät hänen monesti kutsuneen pöytäänsä samarialaisiakin. Jos hän olisi ollut pakana ja elänyt Herodes Attikuksen aikana, olisi hän voinut esiintyä hänen kilpaveljenään. Hän hukkui voimakkaimmassa miehuudessaan noin kymmenen vuotta ennen tätä kertomuksemme aikaa eräällä merimatkalla, koko Judean suruksi ja kaipaukseksi. Olemme jo tutustuneet kahteen perheen jäseneen, hänen leskeensä ja poikaansa, ja nyt viimeksi talon ainoaan tyttäreen, joka äsken lauloi veljensä vuoteen vieressä.
Yht'aikaa katsellessa sisaruksia ei voinut olla huomaamatta, miten toistensa kaltaiset he olivat. Tirzalla oli myöskin veljen säännölliset piirteet ja sama juutalainen tyyppi, mutta sitä hänessä kirkasti lapsellinen viattomuus, joka näkyi koko hänen olennostaan. Kodin teeskentelemätön vapaus ja luottavainen rakkaus riittivät puolustamaan hänen vapaata pukuansa. Yllä oli hänellä villamekko, joka oli kiinni oikealla olkapäällä ja verhosi rinnan ja selän, mutta jätti käsivarret kokonaan paljaiksi. Vyö hänen vyötäsillään osoitti, mistä hame alkoi. Päässä oli hänellä silkkimyssy, värjätty Tyron purppuralla; sen yllä oli runsaasti koruommeltu huivi samasta kankaasta, valuva alas ohuina laskoksina, niin että se jätti pään muodon näkyviin, sitä suurentamatta. Sormissa ja korvissa oli kultarenkaita sekä käsivarsissa ja nilkoissa helmillä ja vitjoilla koristettuja kultanauhoja. Silmien kulmat ja sormien päät olivat värjätyt henna värillä. Tukka ulottui kahtena pitkänä palmikkona alas pitkin selkää, ja irtonainen kutri lepäsi kummallakin poskella korvan kohdalla. Suloutta, hienoutta ja kauneutta hänellä kieltämättä oli.
"Hyvin kaunis, Tirza; oikein mainio!" sanoi Judah vilkkaasti.
"Mikä? lauluko?" kysyi sisar veitikkamaisesti.
"Sekä laulu että laulaja! Siinä oli kreikkalainen kaiku. Mistä sinä sen olet saanut?"
"Etkö muista kreikkalaista, joka viime kuussa lauloi teatterissa? Sanotaan hänen ennen olleen Herodeen ja hänen sisarensa Salomen hovissa. Hän tuli esiin painiskelijain jälkeen, kun kartano vielä tärisi suostumuksen osoituksista, mutta heti, kun ensimmäinen sävel kajahti, oli kaikki niin hiljaa, että kuului joka sana. Häneltä minä sanat opin."
"Mutta eikö hän laulanut kreikaksi?"
"Ja minä hebreaksi."
"Niin, ja sen tähden minä olen ylpeä pikku sisarestani. Ehkäpä sinulla on vielä joku toinenkin yhtä kaunis laulu?"
"Oh, on minulla useampiakin, mutta en minä nyt huoli niitä koetella. Amrah pyysi minua sanomaan, että hän kohta tuo ylös sinun aamiaisesi ja ettei sinun tarvitse tulla alas. Hän tulee heti. Hän luuli sinun olevan sairaana, koska sinulle on eilen tapahtunut jotakin ikävää. Sanos minulle, mitä se oli, että voin auttaa Amrahia sinun parantamisessasi. Hän tietää kaikki egyptiläiset parannuskeinot, mutta ne ovat niin yksinkertaiset; toista ovat arabialaiset, jotka minä tiedän, ja ne ovat…"
"Vielä tyhmemmät", vastasi Judah, tyytymättömästi pudistaen päätänsä.
"Luuletko niin? No, enpä huoli vastustaa", ilvehti Tirza, silitellen kädellään kaunista korvaansa. "Me emme huoli arabialaisistakaan. Mutta tässä on jotain, paljoa parempaa ja varmempaa, tenhokalu, jonka joku meidän perheestämme jo ammoin, minä en tiedä milloin, sai persialaiselta velholta. Katso, kirjoitus on melkein kokonaan pois kulunut."
Hän antoi veljelleen oman korvarenkaansa. Judah otti sen, katsahti siihen ja nauraen antoi sen takaisin.
"Vaikka olisinkin ihan kuolemaisillani, minä en sitä sittekään käyttäisi. Tuollaiset kapineet ovat epäjumaliset ja kielletyt jokaiselta uskolliselta Abrahamin pojalta ja tyttäreltä. Kas tuossa, ota se pois, mutta älä sinäkään käytä sitä enää."
"Kiellettykö!" ihmetteli Tirza. "Eipä suinkaan, sillä iso-äitimme käytti tätä, enpä tiedäkään, kuinka monta sabattia elämässään. Se on parantanut, en tiedä, kuinka monta henkilöä, mutta ainakin kolme. Sen lääkevoima on myöskin tutkittu; kas, tuossa rabbinien merkki."
"Minä en luota noitakaluihin."
Tirza katsahti kummastellen ylös.
"Mitähän Amrah sanoisi?"
"Amrahin vanhemmat olivat egyptiläiset."
"Entä Gamaliel?"
"Hän sanoo, että ne ovat uskottomain ja shikemiläisten jumalattomia keksintöjä."
Tirza katseli rengasta epäilevästi.
"Mitä minä sillä sitte teen?"
"Käytä sitä, siskoseni, koristuksenasi. Se soveltuu sinulle ja kaunistaa sinua, vaikk'et sinä minusta sellaisia tarvitsisikaan."
Tirza pani tyytyväisenä renkaan takaisin korvaansa juuri, kun Amrah toi tarjottimella pesuvadin, vettä ja pyyheliinan.
Kun Judah ei kuulunut fariseusten lahkoon, tapahtui peseminen tuota pikaa. Palvelija poistui, jättäen hänen tukkansa siistimisen Tirzan tehtäväksi. Tirza, saatuaan jonkun kiharan mieleisekseen, päästi pienen metallipeilin, joka hänellä kaunisten juutalaistyttöjen tapaan oli vyöllä, ja antoi sen veljelle, että hänkin saisi nähdä sisarensa työn hedelmiä ja miten hyvin ne kaunistivat häntä. Samalla he jatkoivat keskustelua.
"Kuulehan, Tirza, minä aion lähteä pois."
Tirza kummastuen laski kätensä vaipumaan.
"Poisko! Mihin? Milloin? Minkä tähden?"
Judah nauroi.
"Kolme kysymystä yhteen henkäykseen! Oletpa sinä aika veitikka!"
Mutta heti hän sitte jälleen muuttui vakavaksi. "Tiedäthän, että laki käskee minun valitsemaan itselleni jonkin ammatin. Hyvä isämme antoi minulle siinä kelvollisen esikuvan. Sinäkin halveksisit minua, jos minä joutilaana kuluttaisin hänen uutteruutensa ja työnsä hedelmiä. Minä lähden Roomaan."
"Sittepä lähden minäkin!"
"Sinun pitää jäädä äitisi luo. Hän kuolisi ikävään, jos me molemmat karkaisimme pois hänen luotansa."
Nauru katosi Tirzan kasvoilta.
"Niin, kyllä sen uskon. Mutta miksi täytyy sinun lähteä? Voithan täällä Jerusalemissakin oppia kaikki, mitä kauppias tarvitsee tietää, jos sinä muuten sitä ammattia tarkoitat."
"Mutta minä en sitä tarkoita. Laki ei vaadi poikaa jatkamaan isänsä ammattia."
"Miksi muuksi sinä sitte aiot?"
"Sotilaaksi!" vastasi hän vähän ylpeästi.
Kyyneliä tunkeutui esiin Tirzan silmistä.
"Sinut surmataan!"
"Jos se on Jumalan tahto; mutta eivät kaikki sotilaat kuole sodassa."
Tirza kiersi käsivartensa hänen kaulaansa, ikään kuin tahtoen pidättää häntä.
"Me olemme niin onnelliset. Pysy täällä, veli!"
"Koti ei aina voi pysyä sellaisena, kuin se nyt on. Kohta sinä itsekin lennät pois pesästä."
"En koskaan!"
Judah hymyili hänen äänensä vakavuutta.
"Kohta kyllä tulee joku ruhtinas Judan tai muusta suvusta ja vaatii itselleen minun Tirza-siskoni. Hän vie kanssansa Tirzan auringoksi uuteen kotiin. Mitäs silloin minusta tulee?"
Tirza vastasi vain nyyhkytyksillä.
"Sota on ammatti", jatkoi Judah levollisemmin, "ja sitä oppiakseen täydellisesti täytyy käydä koulua, eikä ole parempaa koulua kuin Rooman sotaleiri."
"Ethän vain rupea taistelemaan Rooman puolesta?" kysyi Tirza hengitystään pidättäen.
"Vihaatko siis sinäkin Roomaa? Koko maailmapa on siinä kohdassa yksimielinen. Käsitä oikein vastaukseni, Tirza, kun sanon: Minä tahdon sotia Rooman puolesta, että se sen sijaan opettaa minua kerran taistelemaan roomalaisia vastaan."
"Milloinkas aiot lähteä?"
Amrahin astunta pidätti veljeä vastaamasta, kuten oikeastaan aikoi.
"Hiljaa!" hän sanoi, "hänen ei pidä saada tietää minun aikomustani."
Uskollinen palvelija toi aamiaisen ja laski tarjottimen tuolille sisarusten eteen sekä asettui, pyyheliina käsivarrella, palvelemaan heitä. He juuri kastoivat sormiensa päät vesiastiaan, kun ulkoa kuuluva melu veti puoleensa heidän huomionsa. He kuuntelivat, ja kadulta talon pohjoispuolelta kuului selvään sotilasmusiikkia.
"Sotamiehiä pretoriumista!" huudahti Judah, "minun pitää nähdä ne!"
Samalla hän jo kumartui katon pohjoispuolisen tiilisen suoja-aidan ylitse ja kiintyi niin katselemaan, mitä alhaalta näkyi, ett'ei huomannut, mitenkä Tirza tuli hänen sivulleen ja laski kätensä hänen olkapäälleen.
Kun torni oli korkein lähiseudulla, saattoivat he kattojen ylitse nähdä itää kohti aina korkeaan, säännöttömään Antonia-torniin asti, jonka jo olemme kuvanneet varustusväen linnaksi ja maaherran päämajaksi. Tuskin kymmentä jalkaa leveän kadun yli oli monessa kohden siltoja, joko umpinaisia tai avonaisia, ja ne nyt samoin kuin läheisten talojen katotkin alkoivat täyttyä ihmisistä, joita musiikki houkutteli ulos. Sanoimme soittoa musiikiksi, vaikk'ei se sana olekaan aivan sopiva, sillä kuunteleva korva erotti vain huumaavaa pauhua rämisevistä torvista ja kimakoista "lituus"-soittimista, joita sotamiehet mieluisimmin käyttivät. Hetkisen kuluttua joukko tuli Hurin katolla seisovien sisarusten näkyviin. Ensinnä marssi harvoissa riveissä kevytaseinen etujoukko, enimmäksi osaksi linko- ja jousimiehiä; heidän jälestänsä tuli joukko raskasaseista jalkaväkeä, jolla oli suuret kilvet ja pitkät keihäät, sen kaltaiset kuin ennen käytettiin kahakoissa Troijan edustalla; sitte musiikki ja sen jälestä yksinään ratsastava päämies ratsumiesten saattamana, ja viimein raskasaseinen joukko jalkaväkeä, joka marssi tiheissä riveissä, täyttäen kadun muurista muuriin ja näyttäen melkein lukemattomalta.
Sotamiesten voimakkaat jäsenet, kilpien tahdikas heilunta oikealta vasemmalle, panssarinsuomusten, rintalevyjen, sääryksien ja kypäräin, höyhentöyhtöjen, lippujen ja keihästen loisto sekä sotamiesten säännöllinen ja tarkka ryhti tekivät Judahiin syvän vaikutuksen, jota käy paremmin ajatella kuin kuvata. Varsinkin kaksi esinettä veti puoleensa hänen huomiotansa. Toinen niistä oli legionan sotamerkki, kullattu kotka, siivet ylempänä päätä. Hän tiesi sille osoitetun jumalallista kunnioitusta, kun se oli otettu esiin olinpaikastaan tornista. Toinen, joka hyvin kiihdytti hänen katselemis-intoaan, oli keskellä jonoa ratsastava upseeri. Hänellä oli pää paljaana, mutta muu ruumis täysissä varuksissa. Vasemmalla kupeella riippui lyhyt miekka; kädessä näkyi komentosauva, paperikäärön kaltainen. Hän istui purppurakankaalla satulassa, joka ynnä kultasuitset ja keltaiset, leveillä rimpsuilla koristetut silkkiohjat olivat hevosen varuksina.
Judah huomasi upseerin näön jo kaukaa herättävän katsojissa harmia ja kiukkua. He kumartuivat kauas yli suoja-aidan ja puivat nyrkkiä hänelle. He ahdistivat häntä hurjasti huutaen ja syleksien, kun hän ratsasti siltojen alitse. Naiset heittivät häntä sandaleillaan ja usein niin hyvin tähdäten, että ne sattuivat kohti. Hänen jouduttuaan lähemmäksi voitiin erottaa huutoja: "Ryöväri, tyranni, roomalainen koira! Ismael pois! Anna meille takaisin Hannas!"
Upseerin tultua Hurin kartanon kohdalle Judah voi nähdä, ettei hän ollut yhtä ylpeän huoleton kuin sotamiehet, mikä olikin ihan luonnollista. Hänen muotonsa oli uhkaavainen ja synkkä, eivätkä mitään hyvää ennustaneet nuo silmät, kun hän silloin tällöin katsahteli vainoojiinsa. Arimmat heistä vetäytyivätkin peloissaan pois.
Nuorukainen oli kuullut ensimmäisen Caesarin ajoista asti olleen tapana, että etevimmät sotapäälliköt, osoittaakseen arvoansa, julkisesti esiintyessään kantoivat laakeriseppelettä päässään. Siitä merkistä hän huomasi, että upseeri oliValerius Gratus, Judean äsken nimitetty prokuraattori.
Totta puhuaksemme herätti nuoressa juutalaisessa sääliä tämä roomalainen, joka oli joutunut tietämättänsä alkaneen mielten kuohun esineeksi. Hänen saavuttuaan talon kulmaan nuorukainen kumartui vielä enemmän suoja-aidan ylitse nähdäkseen sotajoukon marssia ja nojasi kädellään tiiliin, joka oli itsestään päässyt irti ja pitkät ajat pysynyt huomaamatta. Käden paino riitti kokonaan irroittamaan sen, ja se alkoi vieriä alas päin. Nuorukainen vavahti kauhusta. Hän kumartui ottamaan putoavaa tiiliä kiinni. Se liike tuli aivan samankaltaiseksi, kuin hän olisi tahallaan heittänyt sen. Yritys oli turha; tiili vain sitä kiireemmin vieri alas. Hän huutaen varoitti ohi marssijoita. Sotamiehet katsahtivat ylös, samoin myöskin mahtava mies, ja juuri silloin sattui tiili häneen niin voimakkaasti, että hän ikään kuin kuolleena putosi satulasta maahan.
Koko sotajoukko pysähtyi. Henkivartijat laskeutuivat ratsujensa selästä maahan ja kiiruhtivat peittämään kilvillään päällikköänsä. Katoille ja silloille kokoontunut ihmisjoukko, nähtyään tapauksen, luuli, että tiili oli tahallaan heitetty, ja riemuiten tervehti nuorukaista, joka seisoi kaikkien näkyvissä suoja-aidan vieressä, tyrmistyneenä tapaturmasta ja peloissaan odotellen sen seurauksia.
Pahan onnen henki kiiruhti uskomattoman nopeasti katolta katolle pitkin huoneriviä, vallaten kansan. He tarttuivat käsin suoja-aitoihin, repivät irti tiilit ja auringon kuivaaman saven, josta katot suurimmaksi osaksi olivat, ja alkoivat hurjasti heitellä niillä ja muulla, mitä käteensä saivat, alhaalla seisovaa sotaväkeä. Siitä kehittyi taistelu. Sotaan tottumus tietysti pääsi voitolle. Taistelua, teurastusta, toisten taitoa, toisten toivottomuutta meidän ei tarvitse tarkemmin kuvata. Palatkaamme siihen paikkaan, jossa kaiken tämän häiriön onneton alkuunpanija seisoi.
Hän nousi suoja-aidalta, kasvot kalpeina.
"Voi Tirza, Tirza, mitenkähän meille nyt käy?"
Tyttö ei ollut huomannut tiilin putoamista eikä sen seurauksia, vaan kuunnellut ja katsellut hurjaa melskettä, joka oli alkanut lähimmillä katoilla. Että jotakin hirveätä tapahtui, hän kyllä käsitti, mutta ei tiennyt, mitä eikä mistä syystä, ei myöskään aavistanut, että hän itse tai joku hänen omaisistansa oli vaarassa.
"Mitä on tapahtunut? Mitä tämä kaikki merkitsee?" hän kysyi äkisti kauhistuen.
"Minä surmasin roomalaisen maaherran. Tiili sattui häneen."
Tirzan kasvot muuttuivat yht'äkkiä tuhan karvaisiksi, kuin olisi näkymätön käsi riistänyt niistä kaikki ruusut. Hän tarttui sylin veljeensä ja katsoi, sanaakaan virkkamatta, vakavasti häntä silmiin. Veljen pelko oli siirtynyt sisareen, ja sen näkeminen teki Judahin jälleen rohkeaksi.
"En tehnyt sitä tahallani, Tirza! Tiili putosi vahingossa!" sanoi hän levollisemmin.
"Mitähän he aikovat tehdä meille?" kysyi Tirza hädissään.
Judah katsahti kadulla ja katoilla yhä kiihtyvää meteliä ja tahtomattaan hänen mieleensä johtui Gratuksen uhkaava muoto. Jos hän ei ollut kuollut, tokkopa hänen kostonhimollaan enää oli mitään rajaa? Ja jos hän oli kuollut, mitenkähän sotamiehet vimmastuvat kansan hyökkäyksestä? Päästäkseen vastaamasta hän kumartui vielä kerran suoja-aidan yli juuri paraiksi näkemään, miten henkivartijat auttoivat roomalais-päällikköä ratsunsa selkään.
"Hän elää, Tirza, hän elää! Ylistetty olkoon isäimme Jumala!"
Näin huudahtaen hän palasi, kasvot levollisempina, suoja-aidan luota ja vastasi sisarensa kysymykseen:
"Älä pelkää, Tirza. Minä selitän, miten se tapahtui. He tietysti muistavat, mitä hyvää isäni on tehnyt valtiolle, eivätkä suinkaan tee meille mitään vahinkoa."
Hän saattoi sisarensa tornihuoneesen, vaan tunsi silloin allansa katon horjuvan. Kuului selvästi, mitenkä hirsiä murrettiin pois liitoksistansa, ja samalla kuului pihasta hämmästyksen ja tuskan huutoja. Judah pysähtyi kuuntelemaan. Huutoja kuului uudestaan ja sitte monen miehen astuntaa, vihaista ärjyntää ja rukoilevia ääntä sekä kohta sen jälkeen kauheasti pelästyneiden naisten huutoja. Sotamiehet olivat rikkoneet pohjoisen portin ja anastaneet talon. Judah kauhistui ajatuksesta, että häntä takaa ajettiin kuin otusta. Ensi hetkenä hän ajatteli pakoa; mutta mihin? Ainoastaan siivet olisivat voineet pelastaa hänet. Tirza, silmät hurjina kauhusta, takertui veljensä käsivarteen.
"Judah, mitä tämä on?"
Judah kuuli, miten palvelijat alhaalla surmattiin. Entä hänen äitinsä. Eikö nyt juuri hänen äänensä kuulunut muiden seasta? Kooten kaiken tahdonvoimansa, mikä enää oli jälellä, hän sanoi:
"Odota täällä, Tirza! Minä menen alas katsomaan, mitä siellä tehdään.Kyllä minä kohta palaan."
Hänen äänensä ei ollut niin vakava, kuin hän olisi tahtonut. Tirza hiipi lähemmäksi veljeään.
Yhä kimakammin ja selvemmin kuului äidin huuto. Se ei enää ollut mielikuvitusta.
"Tule sinäkin, menkäämme alas."
Parveke katolta laskeutuvain rappujen alla oli täynnä sotamiehiä. Toisia juoksenteli, miekat paljaina, huoneissa. Eräässä nurkassa oli naisjoukko polvillaan armoa rukoilemassa. Toisella puolen taisteli, vaatteet repaleina ja hajalla hiuksin, talon emäntä erään sotamiehen kanssa, koettaen kaikin tavoin päästä hänestä irti, niin että mies tarvitsi koko voimansa pitäessään häntä kiinni. Emännän huudot olivat kimakimmat kaikista; muun metelin seasta olivat ne kuuluneet ylös katolle asti. Yhdellä hyppäyksellä Judah pääsi ikään kuin siivillä hänen sivullensa. "Äiti, äiti!" hän huusi. Äiti ojensi kätensä häneen päin, mutta juuri kun Judah oli saamaisillaan niistä kiinni tarttui joku hänen olkapäähänsä ja työnsi hänet sivulle. Samalla hän kuuli jonkun sanovan kovalla äänellä:
"Hän se on!"
Judah katsahti ylös ja näki … Messalan!
"Mitä, tuoko on murhamies, tuo?" sanoi pitkä mies, jolla oli yllä komeat varukset; "vielähän tuo on lapsi."
"Totta jumaliste", vastasi Messala tavallisella nenä-äänellään, "miten viisaasti puhuttu! Mitähän Seneca sanoisi siitä lauseesta, että ihmisen täytyy olla vanha, ennen kuin voi vihata ja surmata? Tuossa hän on, ja tuossa hänen äitinsä ja sisarensa. Siinä onkin koko perhe."
Rakkaudesta omaisiinsa Judah unhotti riitansa roomalaisnuorukaisen kanssa.
"Auta heitä, Messala, entisen ystävyytemme tähden, auta heitä! Minä,Judah, pyydän sitä sinulta."
Messala ei ollut kuulevinaan.
"Minusta ei teillä ole enää mitään hyötyä", hän sanoi upseerille."Ulkona kadulla on enempi tekemistä. Pois rakkaus, eläköön sota!"
Niin sanoen hän poistui. Judah ymmärsi hänen tarkoituksensa ja huusi katkeralla mielellä taivasta kohti:
"Kun sinun kostosi aika tulee, oi Herra, valitse minut sen toimeenpanijaksi!"
Suurella vaivalla hän sai tunkeutuneeksi upseerin luo.
"Herra, tuo vaimo on minun äitini! Säästä häntä, säästä tuota minun sisartani! Jumala on vanhurskas, hän palkitsee laupeutta laupeudella!"
Mies näytti liikutetulta.
"Naiset torniin!" hän huusi, "mutta älkää tehkö heille mitään pahaa! Te vastaatte heistä." Kääntyen niiden puoleen, jotka pitivät Judahia, hän sanoi: "Hankkikaa nuoraa ja sitokaa hänen kätensä! Rangaistus odottaa häntä."
Äiti vietiin pois. Hento Tirza, kotipuvussaan, kauhusta sanattomana, seurasi vastustamatta vartioitaan. Judah katsahti heihin jäähyväsiksi ja peitti sitte kasvonsa käsillään, ikään kuin tahtoen haihtumattomasti painaa mieleensä surullisen näön. Ehkäpä hän itkikin, mutta sitä ei kukaan nähnyt.
Ihmeellinen, käänteentekevä muutos tapahtui hänessä. Ajatteleva lukija on nähnyt kylliksi, käsittääkseen, että Judah oli luonteeltaan lempeä aina naisellisuuteen asti, kuten useinkin ovat ne, jotka rakastavat ja ovat itse rakastetut. Ne elinolot, joissa hän tähän asti oli kasvanut, eivät olleet vielä herättäneet eloon hänen luonteensa karkeampia puolia, jos niitä ollenkaan olikaan. Hän oli välistä tuntenut kunnianhimon oireita, mutta ne olivat olleet kuin lapsen muodottomia unia, kun se meren rannalla katselee muhkeita ohi purjehtivia laivoja. Mutta jos voisimme ajatella epäjumalaa, joka kykenisi käsittämään hänelle osoitettua kunnioitusta, ja se sitte yht'äkkiä kukistettaisiin alttariltansa, niin että se makaisi ruhjottuna entisen ihailija-maailmansa keskellä, niin saisimme jotakuinkin oikean käsityksen siitä, millaisiksi Ben-Hurin tunteet muodostuivat. Eikä kuitenkaan näkynyt mitään merkkiä hänen muutoksestaan, ell'ei siksi lueta sitä, että häneltä, kun hän nosti päänsä ja ojensi kätensä sidottaviksi, Kupidon kaari oli kadonnut suun seudusta. Sinä silmänräpäyksenä hänen lapsuutensa haihtui ja hän muuttui mieheksi.