"Minä tunsin ruhtinas Hurin. Olimme kumppanuksina muutamissa yrityksissä, ihan laillisissa kauppiaille, jotka käyttävät voitokseen aavikoiden ja merien takaisia maita. Mutta käy istumaan! Ester, tuo vähä viiniä nuorelle vieraallemme. Nehemia kertoo eräästä Hurin pojasta, joka kerran vallitsi puolta Jerusalemia. Vanha suku tosiaankin, hyvin vanha! Mooseen ja Josuan aikoina muutamat sen suvun jäsenet saivat armon Herran kasvoin edessä ja heillä oli kunniapaikkoja näiden suurmiesten rinnalla. Tuskinpa vain mies, joka suorassa polvessa johtuu heistä, on maistamatta oikeaa Sorek-viiniä, joka on kasvanut Hebronin eteläisillä kunnahilla."
Vanhus oli lähellä puheensa loppua, kun Ester pysähtyi Ben-Hurin eteen, kädessä hopeapikari, täytettynä astiasta, joka seisoi pöydällä lähellä nojatuolia. Hän tarjosi alas päin katsoen nuorukaiselle tervehdysjuomaa. Ben-Hur ottaessaan vastaan pikaria kosketti keveästi hänen käteensä, ja heidän katseensa yhtyivät taas. Hän huomasi nyt, että tyttö oli lyhytkasvuinen ja tuskin ulottui häntä olkapäähän, mutta että hänellä oli miellyttävä ja lempeä muoto sekä mustat, sanomattoman suloiset silmät. "Hän on hyvä ja kaunis", hän ajatteli, "ja Tirza olisi hänen kaltaisensa jos hän eläisi. Tirza parka!" Sitte hän ääneen virkkoi:
"Ei, sinun isäsi — jos hän on sinun isäsi?" — hän vaikeni.
"Minä olen Ester, Simonideen tytär", vastasi tyttö arvokkaasti.
"Sittepä toivon, kaunis Ester, että isäsi, kuultuaan mitä minulla on sanomista, ei ajattele pahaa minusta, vaikk'en nyt huolikaan maistaa hänen erinomaista viiniänsä. Samoin toivon, että sinunkin suosiosi säilyy. Pysähdy tähän minun luokseni hetkiseksi."
Molemmat kääntyivät ikään kuin yksissä neuvoin kauppiaasen päin.
"Simonides", Ben-Hur sanoi vakavalla äänellä, "isälläni oli kuollessaan uskollinen palvelija, saman niminen kuin sinä, ja minulle on kerrottu, että sinä olet se mies."
Vanhuksen rujot jäsenet värähtivät kiivaasti ja laiha käsi kouristui kuin äkillisestä suonenvedosta.
"Ester. Ester!" lausui kauppias ankarasti, "tässä on sinun paikkasi eikä siellä, jos sinä olet äitisi ja minun lapseni."
Tyttö katsahti isästä vieraaseen, vei pikarin takaisin pöydälle ja meni kuuliaisesti nojatuolin viereen. Hänen kasvoistaan näkyi selvästi ihmettelyä ja pelästystä.
Simonides ojentaen vasemman kätensä veti hänet hellästi luokseen ja sanoi levollisesti:
"Minä olen vanhentunut seurustelussa ihmisten kanssa … ja vanhentunut ennen aikaani. Jos se, joka sinulle ilmoitti, mitä nyt lausuit, oli ystävä, joka tietää minun elämäni historian, ja jos hän kertoi sen ilman vihaa, niin hän varmaankin on samalla vakuuttanut sinulle, ett'en minä juuri voi olla muuta kuin epäluuloinen. Israelin Jumala auttakoon sitä, jonka täytyy elämänsä lopulla tunnustaa niin paljon itsestänsä! Minun rakkaudellani ei ole monta esinettä, mutta niitä on kuitenkin. Yksi niistä on sydän, joka", — hän nosti tytön käden ilmeisen hellästi huulillensa — "sydän, joka on tähän asti ilman itsekkäisyyttä ollut minun omani ja joka on tuottanut minulle niin suloista lohdutusta, että minä kuolisin, jos se riistettäisiin minulta."
Esterin pää painui vähitellen, kunnes hänen poskensa kosketti ukon poskea.
"Kaikki muut rakkauteni esineet ovat nyt vain muistoja. Niistä minä sanon ainoastaan, että samoinkuin Herran siunaus se rakkaus on niin avara, että siihen mahtuu koko perhekunta, jos minä" — hänen äänensä hiljeni ja vapisi liikutuksesta — "jos vain tietäisin, missä sen jäsenet ovat."
Ben-Hurin kasvot hehkuivat mielenliikutuksesta; hän liikahti askelen lähemmäksi vanhusta ja huudahti kiihkeästi: "Minun äitini ja sisareni? Heistäkö sinä puhut?"
Ester kohotti päätänsä, ikään kuin häntä olisi puhuteltu, muttaSimonides tyyntyi ja vastasi kylmäkiskoisesti:
"Kuule loppuun asti. Koska minä olen se, joka olen, ja koska olen ilmaissut sen rakkauden, jota minä tunnen, niin toivon, että ennen kuin minä vastaan kysymykseesi, missä suhteessa olin ruhtinas Huriin, sinä todistat, kuka sinä olet. Senhän pitää oikeudenkin mukaan tapahtua ensiksi. Onko todistuksesi kirjallinen, vai onko sinulla vieraitamiehiä?"
Tämä pyyntö oli suora ja kieltämätön. Ben-Hur
punehtui, pani kätensä ristiin, tapaili sanoja ja kääntyi neuvottomana pois. Simonides jatkoi kiirehtien:
"Anna minulle todistuksesi! Levitä ne silmäini eteen, minun käsiini!"
Mutta Ben-Hur ei löytänyt vastausta. Hän ei ollut aavistanut sellaista pyyntöä. Vasta nyt, kun se esitettiin hänelle, johtui hänen mieleensä selvemmin kuin koskaan ennen hirveä totuus, että nuo kolme kalereilla vietettyä vuotta olivat ikään kuin lakaisseet pois kaikki todistukset, kuka hän oikeastaan oli. Nyt, kun hänen äitinsä ja sisarensa olivat kuolleet, hän ei enää elänyt kenenkään muistissa. Monta kyllä oli, jotka hänet tunsivat, mutta siinä olikin kaikki. Jos Kvintus Arrius olisi ollut läsnä, ei hänkään olisi voinut todistaa muuta kuin että oli löytänyt hänet soutupenkiltä ja että hän uskoi hänen sanansa, että hän oli Hurin poika. Mutta, kuten tuonnempana huomaamme, roomalainen merisankari oli jo kuollut. Judah oli jo ennenkin tuntenut yksinäisyytensä, mutta nyt hän sitä tunsi sydämmensä syvimpään pohjaan saakka seisoessaan siinä kädet ristissä, pois päin käännetyin kasvoin. Simonides näki hänen neuvottomuutensa ja ääneti odotteli vastausta.
"Simonides", Ben-Hur viimein alkoi, "minä voin ainoastaan kertoa historiani, ja kerron sen ainoastaan sillä ehdolla, että sinä jätät päätöksesi tekemättä, kunnes hyväntahtoisesti kuulet sen loppuun asti."
"Puhu", vastasi Simonides, ollen nyt täydellisesti voitolla, "puhu, ja minä sitä mieluisemmin kuuntelen kertomustasi, kun en ole koskaan kieltänytkään sinun olevan se, joksi itseäsi sanot."
Ben-Hur alkoi siis lyhyissä piirteissä kertoa historiaansa. Me kun jo tiedämme sen aina siihen asti, jolloin hän voittoisan Arriuksen kanssa palasi Misenumiin, jatkamme nyt ainoastaan siitä hetkestä asti kertomusta.
"Hyväntekijäni nautti keisarin suosiota ja sai siitä paljon osoituksia. Itämaiden kauppiaat toivat sitä paitsi kalliita lahjoja, niin että hän tuli kahta vertaa varakkaammaksi kuin Rooman rikkaimmat. Voiko juutalainen unhottaa uskontonsa, kehtonsa, jos se on ollut isäimme pyhässä maassa? Jalo Arrius otti minut kaikkien lainsääntöjen mukaan omaksi pojakseen, ja minä koetin olla kiitollinen. Hänen oikea oma lapsensa ei olisi voinut olla tottelevaisempi kuin minä. Hän tahtoi tehdä minusta oppineen miehen ja hankkia minulle kuuluisimpia taiteen, filosofian ja kaunopuheen opettajia. Minä en suostunut hänen hartaimpiinkaan pyyntöihinsä, koska olin juutalainen enkä voinut unhottaa Herraa Jumalaa, en profeettain kunniaa enkä Davidin ja Salomonin perustamaa kaupunkia. Ehkä kysyt, mitenkä minä saatoin ottaa vastaan hyvyyttä roomalaiselta. Minä rakastin häntä ja toivoin sitä paitsi hänen avullaan voivani hankkia vaikutusvaltaa, joka tekisi minulle kerran mahdolliseksi nostaa pois hunnun, joka nyt verhoaa äitini ja sisareni kohtaloa. Oli minulla toinenkin syy, josta en huoli lausua muuta kuin että minä sen johdosta antauduin harjoittelemaan aseiden käyttöä ja kaikkea, mitä katsotaan tarpeelliseksi sotataidon täydelliseen osaamiseen. Kävin ahkerasti kaupungin sirkuksessa ja kilpailukoulussa ja yhtä ahkerasti sotaleirissä. Kaikilla voimankoetuksen aloilla olen saavuttanut kuuluisan nimen. Seppeleet, jotka minä voitin — ja niitä on monta Misenumin lähellä olevan huvilan seinillä — tulivat minulle duumviri Arriuksen pojan nimellä. Ainoastaan sillä nimellä minut tunnetaan roomalaisten kesken… Vakaasti pyrkien salaisen tarkoitukseni perille läksin Roomasta Antiokiaan, aikoen seurata konsuli Maxentiusta sotaretkelle, jota hän varustaa partilaisia vastaan. Koska olen mestari käyttämään aseita, koetan nyt saavuttaa sitä korkeampaa taitoa, joka kuuluu sotajoukkojen johtamiseen sodassa. Konsuli on ottanut minut esikuntaansa. Mutta eilen laivamme laskiessa Orontes-jokeen laski siihen yht'aikaa kaksi muutakin kaleria, molemmilla keltaiset liput. Eräs Kyprosta tullut matkustaja ja maanmies selitti laivain olevan Antiokian etevimmän kauppiaan Simonideen. Hän kertoi myöskin kauppiaan historian ja hänen ihmeellisen menestyksensä sekä kuvaili hänen laivastonsa ja karavaninsa ynnä niiden laajat retkeilyt. Tietämättä minun kuuntelevan yhtään halukkaammin kuin muut matkustajat, hän mainitsi, että Simonides oli juutalainen ja ruhtinas Hurin entinen orja. Hän ei myöskään jättänyt mainitsematta Gratuksen julmuutta eikä sen aihetta."
Tästä viittauksesta Simonides painoi päänsä alas ja samalla tytär kätki kasvonsa isänsä syliin, ikään kuin auttaakseen häntä salaamaan tunteitansa ja osoittaakseen omaa harrasta osanottoansa. Vanhus kuitenkin heti nosti jälleen silmänsä ja sanoi entisellä äänellään: "Jatka vain, minä kuuntelen."
"Hyvä Simonides", sanoi Ben-Hur, astuen vielä askelta likemmäksi ja koettaen panna koko sydämmensä sanoihin, "näen, ett'et sinä vielä ole vakuutettu, vaan yhä epäilet minua."
Kauppiaan kasvot näyttivät olevan marmorista veistetyt, eikä hänen kielensä virkkanut mitään.
"Huomaan itsekin yhtä selvästi tilani vaikeuden", jatkoi Ben-Hur. "Kaikki suhteeni Roomassa minä kyllä voin todistaa kääntymällä vain konsulin puoleen, joka nyt on kaupungin päällikön vieraana, mutta mahdoton minun on todistaa niitä asioita, joita sinä vaadit. Minä en voi todistaa, että olen isäni poika. Ne, jotka minua tässä voisivat auttaa, ovat onnettomuudekseni kuolleet tai karkoitetut."
Hän peitti kasvonsa käsillään, Ester nousi ja tarjoten äsken hylättyä viinipikaria sanoi: "Juo, viini on siitä maasta, jota kaikki rakastamme."
Ääni oli suloinen kuin Rebekan hänen tarjotessaan Nahorin kaivolla vettä Eleasarille. Judah huomasi kyyneliä hänen silmissään ja sanoi juotuansa: "Simonideen tytär, sydämmesi on täynnä hyvyyttä. Armeliaisuutta osoitat, kun annat isäsi ohella vieraankin saada siitä osaa."
Sitte hän kääntyi kauppiaan puoleen.
"Kosk'ei minulla ole todistuksia, että olen isäni poika, luovun pyynnöstäni enkä enää vaivaa sinua, Simonides. Sen verran minä vain sanon, ett'en tullut tänne pyytämään sinua palaamaan orjuuteesi enkä vaatimaan sinulta tiliä. Olisin kaikissa tapauksissa sanonut, mitä nyt sanon: Kaikki, mitä työsi ja kauppakykysi on koonnut, pidä se kaikki omanasi. Minä en sitä ollenkaan tarvitse. Toinen isäni, jalo Kvintus, lähtiessään sille matkalle, joka oli hänen viimeisensä, määräsi minut ruhtinaallisen omaisuutensa perilliseksi. Jos siis vast'edes johtuisit ajattelemaan minua, niin muista kysymykseni, joka Jehovan ja kaikkein profeettain nimessä on tänne tuloni päätarkoitus: Mitä tiedät kertoa äidistäni ja sisarestani Tirzasta, hänestä, jonka nyt pitäisi olla kaunis ja suloinen kuin tämä neito, joka sulostuttaa sinun elämääsi taikka pikemmin on sinun elämäsi? Voi, mitä tiedät kertoa heistä?"
Kyyneleet tulvivat pitkin Esterin poskia, mutta isä pysyi järkähtämättä. Hän vastasi samalla levollisella äänellä:
"Minä jo sanoin, että tunsin ruhtinas Hurin. Muistelen kuulleeni, mitä onnettomuuksia on tapahtunut hänen perheellensä. Muistan kyllä, miten katkeralta se sanoma tuntui. Hän, joka tuotti niin suuren kurjuuden ystäväni leskelle, on sama mies, joka sittemmin samoista syistä kääntyi minua vastaan. Mainitsenpa vielä, että olen ahkerasti tiedustellut onnettoman perheen kohtaloa, mutta — en heistä mitään tiedä. He ovat kadoksissa."
Ben-Hur huokasi syvään.
"Sitte on taaskin yksi toivo rauennut", hän sanoi, taistellen katkeria tunteita vastaan. "Vaan johan minä olen siihen tottunut. Pyydän, anna anteeksi tunkeilemiseni. Jos olen sinulle tuottanut surua, niin unhota se minun suruni tähden. Nyt minulla ei ole muuta, jota varten eläisin, kuin kosto. Jääkää hyvästi!"
Päästyään oven esiripun luo hän kääntyi ja sanoi yksinkertaisesti:"Minä kiitän teitä molempia."
"Rauha olkoon kanssasi", vastasi kauppias.
Ester ei nyyhkytyksiltä saanut sanaakaan lausutuksi.
Judah poistui.
Simonideen elämäkerta.
Tuskin Ben-Hur ehti päästä ulos, kun Simonides näytti heräävän ikään kuin unesta. Hänen kasvonsa punehtuivat, hänen silmäinsä tumma loisto elpyi, ja hän sanoi iloisesti.
"Ester, soita, mutta pian!"
Tyttö meni pöydän luo ja soitti kelloa.
Seinän laudoitus liikahti eräästä paikasta, ja sen takaa tuli näkyviin ovi, josta mies astui esiin ja kumarsi kauppiaalle.
"Malluk, tule tänne, lähemmäksi, tänne tuolin luo", sanoi Simonides käskevästi. "Minulla on tehtävä, johon sinun pitää heti ryhtyä. Muuan nuori mies on nyt menossa alas varastohuoneesen, pitkä, kaunis mies, yllä juutalaispuku. Seuraa häntä uskollisesti kuin hänen oma varjonsa ja anna minulle joka ilta tieto, missä hän on, mitä hän tekee ja millaisessa seurassa oleskelee. Jos voit hänen huomaamattansa saada selkoa hänen puheestansa, niin kerro ne sanasta sanaan minulle, ja muuten ota huomioosi kaikki, mikä kelpaa selittämään hänen olentoansa, tapojansa, vaikuttimiansa ja elämäänsä. Ymmärrätkö! Riennä jo! Kuules, Malluk, jos hän menee ulos kaupungista, niin seuraa häntä, ja muista, Malluk, seuraa ystävänä. Jos hän puhuttelee sinua, niin vastaa, mitä milloinkin soveliaimmaksi huomaat, paitsi että olet minun palveluksessani. Siitä et saa virkkaa sanaakaan. Mutta riennä nyt jo!"
Mies lähti huoneesta, kumartaen jäähyväsiksi.
Simonides hieroi käsiään ja nauroi.
"Mikä päivä nyt on tänään, tyttäreni?" hän kysyi keskellä iloansa."Tahdon muistaa tätä päivää sen onnen tähden, jonka se on tuonut.Katso sitä, Ester, iloinen hymy huulillasi, ja sano se sitte minullehymyillen."
Vanhuksen iloisuus tuntui tyttärestä luonnottomalta, ja ikään kuin pyytäen häntä karkoittamaan sitä hän vastasi suruisesti:
"Voi minua, jos koskaan unhottaisin tämän päivän!"
Vanhuksen kädet vaipuivat heti peitteelle, leuka painui alas ryntäille ja hävisi lukemattomien poimujen peittoon.
"Totta, ihan totta, tyttäreni", hän sanoi, ylös katsomatta. "Nythän on 20:s päivä 4:ssä kuussa. Viisi vuotta sitte tänä päivänä minun Rakelini, sinun äitisi, lankesi kuoliaana maahan. Minut tuotiin kotiin tässä tilassa, jossa nyt olen, ja me tapasimme hänet kuolleena surusta. Oi, minusta hän oli kuin En-gedin palsamirypäleet! Me hautasimme hänet yksinäiseen paikkaan, hautaan, joka hakattiin vuoreen; hän lepää siellä yksinään. Mutta hän jätti kuitenkin minulle pimeyteeni vähäisen valon, joka on vuosien kuluessa kasvanut aamun kultaloistoksi." Hän nosti kätensä ja laski sen tyttärensä pään päälle. "Hyvä jumala, minä kiitän sinua, että Rakel vainaja on jälleen herännyt eloon sinussa, minun Esterini."
Hän nosti äkisti päätänsä ja sanoi, ikään kuin jotakin olisi mieleensä juolahtanut: "Eikö ulkona ole valoisa päivä?"
"Oli jo silloin, kun nuori mies tuli."
"Tulkoon sitte Abimelek viemään minua puutarhaan, johon näkyy joki ja laivat. Siellä minä kerron sinulle, rakas Ester, minkä tähden suuni oli äsken naurussa ja kieleni riemussa ja sieluni iloitsi kuin nuori kauris tai hirvi ruohoisilla vuorilla."
Kellon helähdyksen kuultuaan palvelija tuli ja Esterin käskystä työnsi pyöräjalkaisen tuolin ulos varastohuoneen katolle. Se oli kauppiaan puutarha. Välitse ruusupensasten ja kukkapenkkien, joista niiden huolellinen hoitaja tosiaankin saattoi iloita, mutta joita nyt ei ollenkaan huomattu, työnnettiin vanhus sellaiseen paikkaan, josta hän voi katsella vastapäisen saaren linnaa, siltaa aina sen etäällä kapenevaan toiseen päähän asti, ja sen alla virtaavaa jokea, jonka aalloilla laivoja vilisi aamuauringon välkkeessä. Palvelija jätti hänet kahden kesken Esterin kanssa.
Meluavat työmiehet ja sillalla liikkuvan ihmisjoukon hälinä eivät häntä häirinneet, sillä se kaikki oli hänelle yhtä tuttua kuin silmäinsä edessä oleva näköalakin. Niinpä siinä ei hänelle ollutkaan mitään huomattavaa muun kuin mahdollisesti sen tuottaman liikevoiton puolesta.
Ester kävi istumaan nojatuolin laidalle ja silitteli vanhuksen kättä odotellessaan, että tämä alkaisi. Ja kohta hän alkoikin levolliseen tapaansa, saatuaan ensin voimakkaalla tahdon ponnistuksella tukeutetuksi sisälliset tunteensa.
"Kun se nuori mies puhutteli sinua, Ester, olin huomaavinani, että hän sai sinut puolellensa."
Esterin katse kääntyi alas päin, ja hän vastasi:
"Jos tarkoitat luottamusta, niin luottamukseni hän saavutti."
"Onko hän siis sinun silmissäsi ruhtinas Hurin kadonnut poika?"
"Joll'ei hän ole…" Ester vaikeni.
"Ja joll'ei hän ole, mitä sitte, Ester?"
"Minä olen aina siitä asti, kun äitini totteli Herran Jumalan kutsua, ainiaan ollut palvelijana sinun sivullasi. Olen kuullut ja nähnyt sinun viisaasti kohtelevan kaikenlaisia ihmisiä, jotka ovat etsineet laillista tai laitonta voittoa. Ja nyt minä sanon, että joll'ei tuo nuori mies sittenkään ole se ruhtinas, joksi hän itseänsä sanoo, niin ei viekkaus ole minun silmäini edessä koskaan vielä niin hyvin näytellyt viattoman totuuden osaa."
"Salomonin kunnian kautta, tyttö, sinä puhut vakavasti. Uskotko sinä, että sinun isäsi oli hänen isänsä orja?"
"Mikäli minä käsitin, hän kysyi vain asiaa, jota oli kuullut kerrottavan."
Simonideen katse liiteli hetkisen laivoissa, vaikkeivät hänen ajatuksensa ollenkaan olleet niihin kiintyneinä.
"No, hyvä Ester, sinä olet hyvä lapsi ja älykäs kuin oikea juutalainen. Olet myöskin ijältäsi jo niin kehittynyt, että voit kuunnella surullista historiaa. Kuule siis tarkkaan, mitä minulla on kerrottavana. Aion puhua itsestäni, äidistäsi ja monesta muusta asiasta, jotka eivät ole sinulle tuttuja, joista et ole edes nähnyt untakaan, joita minä olen salannut roomalaiselta vainoojaltani erään asian toivossa, ja sinulta sentähden että luonteesi saisi kasvaa Herraa kohti suorana kuin kaisla kohti aurinkoa… Minä olen syntynyt hautakammiossa Hinnomin laaksossa Sionin eteläpuolella. Vanhempani olivat hebrealaisia elinkautisia vankeja ja hoitivat viikuna-, öljy- ja viinipuita kuninkaallisissa puutarhoissa aivan Siloan vieressä. Poikana minä auttelin heitä. He kuuluivat siihen luokkaan, joka on tuomittu ainaiseen orjuuteen. Minut myötiin ruhtinas Hurille, joka oli kuningas Herodeen jälkeen Jerusalemin rikkain mies. Hän siirsi minut puistoistaan Egyptiin, Aleksandriassa olevaan varastoonsa, jossa minä kasvoin. Minä palvelin häntä kuusi vuotta ja pääsin seitsemäntenä Mooseen lain mukaan vapaaksi."
Ester taputti iloisesti käsiänsä.
"Ah, sinä et siis ole hänen isänsä orja."
"Kuulehan edelleen, tyttäreni. Siihen aikaan oli temppelin esikartanossa laintulkitsijoita, jotka sitkeästi väittivät, että elinkautisten orjain lasten piti jäämän vanhempiensa asemaan. Mutta ruhtinas Hur oli oikein-ajatteleva mies, eikä hän yhtynyt heidän ajatukseensa. Oikein selittäen suuren lainsäätäjän määräyksen hän sanoi, että minä olin ostettu juutalainen orja, ja vapautti minut omakätisellä kirjeellä, joka vieläkin on minun tallessani."
"Entä äitini?" kysyi Ester.
"Maltahan, kyllä saat kuulla kaikki. Ennen kuin pääsen loppuun, huomaat kyllä, että minun olisi helpompi unhottaa itseni kuin äitisi… Palvelukseni päätyttyä läksin pääsiäisjuhlalle Jerusalemiin. Siellä ollessani sain asua entisen herrani vieraana. Kun minä jo silloin rakastin häntä, pyysin saada jäädä edelleen hänen palvelukseensa. Hän suostui, ja minä palvelin häntä vielä seitsemän vuotta. Tein hänen hyväkseen kauppamatkoja meritse ja varsinkin maitse kameleilla itään päin Susaan ja Persepoliisen ja niiden seuduilla oleviin silkkimaihin asti. Antauduin siten moneen vaaraan, tyttäreni, mutta Herra siunasi minun yrityksiäni. Minä toin runsaat voitot ruhtinaalle ja saavutin vielä runsaammin kokemusta itselleni; muutenhan en olisi voinutkaan suorittaa tehtäviä, joita sitte uskottiin minulle… Kerran minä taas olin hänen vieraanansa Jerusalemissa. Palvelustyttö toi muutamia leipäpalasia tarjottimella. Hän tuli ensin minun luokseni. Silloin minä näin äitisi ensi kerran, miellyin häneen ja kätkin hänen kuvansa salaa sydämmeeni. Jonkun ajan kuluttua pyysin ruhtinasta antamaan hänet minulle vaimoksi. Hän vastasi, että tyttö oli elinkautinen orja, mutta suosionsa osoitukseksi hän lupasi vapauttaa hänet, jos tyttö itse sitä halusi. Rakel kyllä myöskin rakasti minua, mutta oli onnellinen asemassaan eikä suostunut ottamaan vastaan vapautta. Minä pyysin ja rukoilin häntä monta kertaa. Hän kyllä tahtoi tulla vaimokseni, jos minä antauduin samaan orjuuteen kuin hän. Isämme Jakob palveli seitsemän vuotta Rakelinsa tähden. Enkö minäkin voisi kestää samaa? Mutta äitisi vaati minua rupeamaan elinkautiseksi orjaksi. Minä menin pois, mutta palasin jälleen. Katsos tätä, Ester!"
Hän veti esiin vasemman korvalehden.
"Näetkö hihnan merkkiä?"
"Kyllä näen", tytär vastasi, "ja käsitän, miten hellästi olet rakastanut äitiäni."
"Minusta hän oli paljoa enempi kuin Sulamit laulajakuninkaasta, kauniimpi, puhtaampi, virvoittava suihkukaivo, elvyttävä vesilähde, joka kuohuu esiin Libanonilta! Herrani vei minut omasta pyynnöstäni tuomarin luo ja sieltä takaisin talonsa ovelle, jossa hän pisti hihnan korvani lävitse, ja niin olin hänen orjansa ainiaaksi. Siten minä sain Rakelini. Onko koskaan kenenkään rakkaus ollut niin suuri kuin minun?"
Ester kumartui ja suuteli häntä. Molemmat olivat hetkisen vaiti, muistellen rakasta vainajata.
"Herrani hukkui mereen, se oli minun ensimmäinen suruni. Suru vallitsi hänen kodissaan ja minun kodissani täällä Antiokiassa, jossa silloin asuin. Ja nyt, Ester, huomaa tarkkaan! Jalon ruhtinaan kuollessa olin minä hänen ensimmäisenä huoneensa haltijana, ja kaikki, mitä hänellä oli, oli minun vallassani ja hoidossani. Siitä voit päättää, miten suuressa arvossa hän piti minua. Riensin Jerusalemiin tekemään tiliä hänen leskellensä. Hän piti minua edelleen virassani. Minä käytin vielä suurempaa ahkeruutta ja huolellisuutta toimessani. Liike edistyi lakkaamatta ja kasvoi yhä suuremmaksi vuosi vuodelta. Kymmenen vuotta kului. Silloin tuli isku, jonka kuulit nuoren miehen äsken kertovan, se onneton sattumus, joka tapahtui Gratukselle. Roomalaiset väittivät pojan koettaneen surmata häntä. Sillä tekosyyllä Gratus keisarin luvalla anasti itselleen lesken ja lasten suunnattoman omaisuuden. Mutta hän ei siihenkään pysähtynyt. Estääkseen omaisuutta milloinkaan joutumasta lakaisin entisiin käsiin hän toimitti pois tieltä kaikki perilliset. Siitä hirveästä päivästä tähän asti ovat Hur-suvun jäsenet olleet kadoksissa. Poika, jonka minä olin nähnyt pienenä, tuomittiin kalereihin. Lesken ja tyttären luullaan olevan haudattuina johonkuhun Judean monista vankiloista, jotka kerran sulettuina tuomittujen jälkeen ovat yhtä kiinni kuin haudat. He katosivat ihmisten muistista niin täydellisesti, kuin olisi meri kenenkään näkemättä niellyt heidät. Me emme saaneet tietää, millä tavalla he kuolivat, emmepä edes, ovatko he kuolleetkaan."
Esterin silmät olivat kosteat kyynelistä.
"Sinulla on hyvä sydän, Ester, hellä kuin äidilläsi. Jospa sinun ei tarvitsisi kokea samaa kohtaloa kuin useimpien helläin sydänten: että armottomat ja paatuneet tallaavat heitä jalkoihinsa. Mutta kuule edelleen. Minä matkustin Jerusalemiin auttamaan hyväntekijääni; silloin minut otettiin kiinni kaupungin portilla ja vietiin Antonia-linnan maanalaisiin komeroihin. Syytä siihen en edes aavistanutkaan, ennen kuin Gratus tuli ihan itse vaatimaan minulta Hur-suvun rahaista omaisuutta, jonka hän tiesi juutalaistavan mukaan minun vekseleilläni saatavan kootuiksi kaikista maailman kauppapaikoista. Hän käski minun kirjoittamaan vekseleitä. Minä en suostunut. Hänellä oli jo hallussaan kartano, maat, tavarat, laivat ja kaikki irtaimisto, mitä isännilläni oli, mutta ei rahoja. Käsitin, että jos saisin armoa Herran kasvoin edessä, niin minä voisin hankkia takaisin heidän haaskatun omaisuutensa. En ruvennut tottelemaan tyrannin käskyjä. Hän panetti minut kidutuspenkille. Tahtoni oli vahvempi kuin tuskat, ja hän päästi minut vapaaksi saamatta mitään. Matkustin kotiin, lakkasin käyttämästä liikkeessä Jerusalemin ruhtinaan Hurin nimeä ja jatkoin sitä Antiokian Simonideen nimessä. Sinä tiedät, Ester, miten onni on minua suosinut. Ruhtinaan miljonat kasvoivat uskomattomasti minun käsissäni. Tiedät myöskin, että, kun minä kolmen vuoden kuluttua matkustin Caesareaan, Gratus otatti minut taas kiinni ja kidutti uudestaan, pakottaakseen minua tunnustamaan, että kaikki omaisuuteni ja rahavarani olivat takavarikon alaiset hänen käskystään. Tiedät, ett'ei hän silloinkaan onnistunut. Ruumiiltani rujona palasin kotiin ja kuulin Rakelini kuolleen pelästyksestä ja surusta. Mutta Herra Jumala oli minun kanssani, minä jäin eloon. Keisarilta itseltään ostin vapauden enemmistä vainoomisista ja oikeuden käydä kauppaa yli koko maailman. Tätä nykyä — ylistetty olkoon Hän, joka tekee pilvet sotavaunuiksensa ja kulkee myrskyn siivillä! — tätä nykyä, Ester, on se, jonka haltiaksi minut asetettiin, karttunut moninkertaiseksi, niin että ne talentit riittävät tekemään rikkaaksi vaikka keisarinkin."
Hän nosti ylpeästi päätänsä. Heidän katseensa sattuivat yhteen, ja he lukivat silmistä toistensa ajatukset.
"Mitä minä näillä rikkauksilla teen, Ester?" vanhus kysyi luomatta katsettansa alas.
"Isä", Ester vastasi hiljaa, "eikö oikea omistaja juuri äsken ilmoittautunut?"
Vanhus katseli häntä, silmiään väräyttämättä.
"Ja sinä lapseni, pitääkö minun jättää kerjäläissauva sinulle perinnöksi?"
"Mutta isä, enkö minä sinun lapsenasi ole hänen elinkautinen orjansa? Ja kenestä onkaan kirjoitettu: Voima ja kunnia ovat hänen vaatteensa ja hänen pitää riemuitseman tulevaisuudessa?"
Sanomattoman rakkauden heijastus kirkasti vanhuksen kasvoja hänen vastatessaan: "Herra on osoittanut minulle paljon hyvyyttä, mutta sinä, Ester, olet kaikkein hänen laupeutensa osoitusten kruunu."
Vanhus veti tyttären syliinsä ja suuteli häntä monta kertaa. Sitte hän sanoi entistä kirkkaammalla äänellä:
"Kuule nyt, minkä tähden minä nauroin äsken. Se nuori mies näytti minusta olevan ihan kuin isänsä ennen muinoin pirteimmässä nuoruudessaan. Minun sieluni halusi tervehtiä häntä. Tunsin vaivojeni päiväin olevan lopussa ja huolieni päättyneen. Tuskin voin olla sitä kovalla äänellä julistamatta. Mieleni teki ottaa häntä kädestä ja näyttää hänelle voittoani, sanoen: 'Kas tässä, kaikki on sinun, ja nyt minä, sinun palvelijasi, olen valmis pois kutsuttavaksi.' ja niin minä olisin tehnytkin, Ester, joll'ei samana silmänräpäyksenä kolme ajatusta olisi syöksynyt mieleeni ja pidättänyt minua. Ensimmäinen ajatukseni oli: 'Jos hän on herrani poika, niin tahdon vähän oppia tuntemaan hänen luonnettansa.' Eikö moni synny rikkauteen, vaikka se hänen kädessään tulee vain kiroukseksi?" Vanhus vaikeni, kädet kouristuivat nyrkkiin, ja hänen äänensä alkoi vavista mielenliikutuksesta. "Ester, muista, mitä tuskia minä sain kärsiä roomalaisen käsissä, eikä yksistään Gratuksen; ne tunnottomat heittiöt, jotka alusta loppuun asti toimeenpanivat hänen käskyjänsä, olivat roomalaisia, ja he kaikki nauroivat ja pilkkasivat minun tuskanhuutojani. Ajattele minun riutunutta ruumistani, niitä pitkiä vuosia, jotka olen ollut rujona, ajattele äitiäsi hänen yksinäisessä haudassaan murtuneena sielultaan niin kuin minä ruumiiltani; ajattele Hurin perheen suruja, jos sen jäsenet vielä ovat elossa, ja heidän kärsimäänsä julmuutta, jos he jo ovat kuolleet. Ajattele tätä kaikkea Jumalan rakkauden tähden, ja sano minulle, tyttäreni, eikö pidä yhdenkään hiuskarvan pudota, eikö yhdenkään veripisaran vuotaa sovinnoksi? Älä sano, kuten pappien on tapana: Herran on kosto. Eikö hän paneta tahtoansa toimeen käskyläisillään sekä rangaistessansa että siunatessansa? Eikö hänen sotilaitansa ole ollut paljoa enempi kuin profetoita? Eikö hän ole antanut lakia: silmä silmästä, hammas hampaasta? Oi, minä olen uneksinut kostoa kaikki nämä vuodet, olen rukoillut ja varustautunut, olen kasvavan rikkauteni katselemisesta koonnut kärsivällisyyttä ja yhä ajatellut, että kerran minä, niin totta kuin Jumala elää, kostan rangaistuksen pahantekijöille! Ja kun nuori mies äsken puhui perinpohjin harjoitelleensa sotataitoa eikä sanonut vielä voivansa ilmoittaa, mitä varten, silloin minulla oli sana valmiina — kosto! ja se, Ester, se oli — kolmas ajatus, joka minua piti levollisena ja jäykkänä niin kauan kuin hänen kertomustansa kesti, ja sai minut nauramaan hänen lähdettyänsä."
Ester silitteli isän kuihtuneita käsiä ja sanoi, ikään kuin olisi sielussaan aavistanut, mitä tuleva oli: "Hän meni pois. Tokkohan hän enää tulee takaisin!"
"Tulee kyllä, Malluk on luotettava palvelija. Hän seuraa häntä kaikkialle ja tuo hänet takaisin, milloin vain minä olen valmis."
"Ja milloin se tapahtuu, isä?"
"Pian, pian! Hän luulee kaikki todistajat kuolleiksi. Yksi elää kuitenkin, joka ei suinkaan pety, jos hän tosiaankin on minun herrani poika."
"Hänen äitinsäkö?"
"Ei, tyttäreni; kyllä minä sen todistajan tuon hänen silmäinsä eteen.Mutta nyt minua jo väsyttää. Huuda Abimelek tänne."
Ester huusi palvelijaa, ja he palasivat sisälle.
Tutkimusretkellä.
Ben-Hur lähti suuresta varastohuoneesta, mielessä ajatus, että uusi toivon pettymys oli tullut niiden lisäksi, jotka hän jo oli kärsinyt omaisiansa etsiessään. Tämä ajatus oli sitä enemmän mieltä masentava, kun hänen huoliensa esineet olivat hänelle niin kalliit. Se herätti hänessä sanomatonta yksinäisyyden tunnetta, joka enemmän kuin mikään muu on omiaan riistämään ihmissielusta viimeisenkin elämänhalun.
Hän pujottelihe ihmisjoukon ja tavarakasain välitse laivasillan reunalle, jossa viileät varjot ja viettelevän mustat syvänteet häntä houkuttelivat. Hitaasti juokseva vesi näytti pysähtyvän häntä odottamaan. Lumous haihtui, kun hänen mieleensä juohtuivat matkustajan sanat: "Parempi olla toukka ja syödä Dafnen silkkiäislehtiä kuin istua kuninkaan pöydässä." Hän kääntyi nopeasti astumaan pitkin sillan laitaa majataloonsa.
"Dafnen tiekö?" ovenvartia vastasi, kummastuen Ben-Hurin kysymyksestä. "Etkö ole ennen ollut täällä? No, sittepä lue tämä päivä elämäsi onnellisimmaksi. Tie on helppo löytää. Ensimmäinen katu tästä vasempaan vie etelään päin suoraa päätä Sulpius-vuorelle, jonka huipulla on alttari Jupiterin kunniaksi ja pyöröteateri. Astu sitä suuntaa kolmanteen tienhaaraan asti, jota sanotaan Herodeen pylvästöksi. Käänny sitte oikealle ja kulje Seleukoon vanhan kaupungin läpi Epilaneen vaskiportille. Siitä Dafnen tie alkaa — ja jumalat saattakoot sinua!"
Annettuaan pari käskyä tavaroistansa Ben-Hur lähti matkalle.
Hän löysi helposti Herodeen pylvästön. Sitte hän alkoi astua vaskiporteille päin pitkin marmorista pylväskäytävää, joka oli täpö täynnä ihmisiä kaikista kauppaa harjoittavista maailman kansakunnista.
Oli neljäs päivänhetki, kun hän astui portista ja huomasi joutuneensa loppumattoman pitkään ihmisvirtaan, joka lainehti kuuluisaa metsikköä kohti. Tie oli jaettu eri ratoihin jalan astujia, ratsastajia ja vaunuilla ajajia varten, ja kukin niistä vielä erittäin tulijoita ja menijöitä varten. Eri ratoja suojelivat matalat aidat, joita siellä täällä katkasivat mahtavan suuret, osaksi kuvapatsailla koristetut kantakivet. Molemmin puolin tietä oli hyvin hoidettuja ruohokenttiä, joita siellä täällä tammi- ja metsäviikunapuuryhmät sievistivät, sekä köynnöskasvisia lehtimajoja väsyneiden varalle, joita paluumatkalla oli erittäin runsaasti. Jalkatiet olivat punaisesta kivestä ja ratsastiet lujaan pakatusta valkoisesta hiekasta, joka teki hevoskavioiden ja pyöräin äänet kuulumattomiksi. Suihkukaivoja oli ihmetyttävän paljo, kaikki muistoina kuningasten käynneistä ja nimitetyt antajain mukaan. Tämä suurenmoinen katu, kulkien lounaista kohti, oli kaupungista pyhän paikan porteille asti noin kuuden virstan pituinen.
Ollen katkeralla mielellä Ben-Hur tuskin tuli huomanneeksi kuninkaallista anteliaisuutta, joka näkyi koko tierakennuksesta. Yhtä vähän hän alussa välitti kansajoukostakaan. Puhuaksemme suoraan, hajamielisyytensä ohella hänessä oli melkoisesti ylevää itsetuntoa, kuten roomalaisessa, joka äsken tultuaan maailman keskus-kaupungin suurenmoisesta komeudesta kulki katselemassa etäisiä maakuntia. Eihän niissä voinut hänelle olla mitään uutta eikä erinomaista nähtävää. Ben-Hur pikemmin käytti hyväkseen jokaista tilaisuutta tunkeutua ihmisjoukkojen läpi, jotka astuivat liian hitaasti hänen maltittomuuteensa verraten. Saavuttuaan Herakleaan, kaupungin ja pyhän paikan väliseen kauppalaan, hän alkoi tuntea vähän väsymystä ja sen tähden enemmän halua tarkastelemaan kirjavaa taulua. Kerran hänen huomionsa kiintyi pariin vuoheen, joita kaunis nainen talutti, kaikki koristettuina loistavilla nauhoilla ja kukilla. Sitte hän pysähtyi katselemaan suurta, lumivalkoista härkää; se oli seppelöity tuoreilla lehdillä ja kantoi leveässä selässään alastonta lasta korissa, nuoren Bakkuksen kuvaa, joka pusersi kypsiä rypäleitä pikariin ja tyhjensi aina sen, kutsuttuaan tavallisen juomauhrin sanat. Lähtiessään jälleen astumaan hän itsekseen arvaili, minkähän jumalan alttarille nuo lahjat olivat menossa. Komeapukuinen ratsastaja lennätti ohitse ratsulla, jolta silloisen tavan mukaan oli harja lyhyeksi leikattu. Ben-Hur hymyili huomatessaan ratsastajan ja hevon saman vertaisen ylpeyden. Sen jälkeen hän monestikin käänti päätänsä kuunnellakseen pyöräin natinaa ja kavioiden kapsetta; hän oli huomaamattaan viehtynyt vaunujen ja ajajain tarkastelemiseen. Kohta hän alkoi itsekseen tehdä huomioita myöskin niistä ihmisistä, joiden keskellä kulki. Siellä oli sekä miehiä että naisia, kaikenikäisiä ja -säätyisiä, kaikki juhlapuvussa. Muutamalla seuralla oli valkoiset vaatteet, toisella mustat; jotkut kantoivat lippuja, toiset heiluttivat suitsutusastioita. Muutamat marssivat hitaasti eteen päin hymnejä laulellen, toiset astuivat huilujen ja rumpujen tahdin mukaan. Jos tuolla tavalla joka päivä käytiin Dafnea tervehtimässä, miten ihmeellinen se paikka olikaan! Viimein hän kuuli ilohuutoja ja kovaa käsien taputusta. Hän katsahti ylös ja seurasi silmillään monia käsiä, jotka osoittivat kukkulan päältä näkyvän temppelin komeata, kreikkalais-tyylistä porttia. Hymnit kaikuivat kovemmin, musiikki kiihtyi sukkelammaksi, ja hän astui mahtavan ihmisvirran viemänä sisään, jopa itsekin vähän innostuen yleisestä kiihkosta. Ollen hyvin tutustunut Roomassa vallitsevaan hienouteen täytyi hänen ehdottomasti hämmästyä suurenmoista näköä, joka levisi hänen eteensä.
Suurenmoisten porttirakennusten läpi käytyään hän seisoi puistokadulla, joka oli tehty kiillotetusta kivestä. Temppelin ympäri liikkui levoton, meluava ihmisjoukko, jonka kirjavat puvut omituisesti lainehtivat suihkukaivojen lumivalkoista vaahtoa vasten. Hänen edessään näkyi luodetta kohti vievän koko joukko huolellisesti hoidettuja polkuja puutarhaan ja sen takana olevaan metsään, jonka päällä liiteli vaalean sininen savuharso. Ben-Hur katseli ympärilleen, tietämättä, mille tielle lähteä. Äkisti kuului naisääni huudahtavan:
"Miten kaunista! Mutta mihinkä nyt lähtisimme?"
Hänen saattajansa, jolla oli rukousnauha laakerinmarjoista, nauroi ja vastasi. "Astu vain, sinä kaunis pikku barbaari! Kysymyksesi osoittaa maallista pelkoa. Emmekö sopineet jättävämme kaikki maalliset huolet jälellemme Antiokiaan? Tuulet, jotka täällä puhaltelevat, ovat jumalain hengitystä. Antautukaamme siis tuulien leikkikaluiksi."
"Entä jos eksymme?"
"Sinä pikku pelkuri! Ei kukaan ole koskaan eksynyt Dafnessa, paitsi ne, joiden takaa portit ainiaaksi sulkeutuivat."
"Ja ketä ne olivat?" kysyi tyttö vielä levottomana.
"Ne, jotka eivät ole jaksaneet vastustaa paikan viehätysvoimaa, vaan ovat valinneet sen olinpaikakseen elämässä ja kuolemassa. Kuulehan! pysähdy, niin saat nähdä, ketä minä tarkoitan."
Marmorikivityksellä alkoi sandali-jalkojen iloinen leikki; joukko nuoria tyttöjä syöksyi puhujan ja hänen kauniin ystävänsä ohitse, alkaen laulaa ja tanssia rumpujen tahdissa. Nuori nainen pelästyen tunkeutui hyvin lähelle miestä, joka suojelevasti kiersi toisen kätensä hänen ympäri ja toisella löi vilkkaasti tahtia. Tanssijain tukka aaltoili vapaasti ja pehmoiset, valkeat jäsenet kuultivat silkkipuvun lävitse, joka tuskin verhosi niitä. Hekumallista tanssia ei voida sanoin kuvata. Vähän aikaa hypeltyään piiritanssia katosivat he tieltä poistuvan joukon lävitse yhtä nopeasti, kuin olivat tulleetkin.
"No, mitäs ajattelet?" kysyi mies naiselta.
"Ketä ne ovat?" kysyi hän puolestaan.
"Papittaria, vihittyjä Apollon temppelin palvelukseen. Heitä on koko armeija. Juhlissa he ovat kuorolaulajina, ja täällä heidän kotonsa on. Välistä he matkustavat pois muihin kaupunkeihin, mutta kaikki, mitä he saavat kokoon, tuodaan tänne rikastuttamaan jumalallisen huilunsoittajan temppeliä. Lähdemmekö astumaan edelleen?"
Samassa he katosivat ihmisjoukkoon. Ben-Hur rauhoittui miehen vakuutuksesta, ett'ei kukaan eksy Dafnessa, ja läksi kävelemään eteenpäin, mihin sattui.
Hänen huomionsa kiintyi ensinnä kuvapatsaasen, joka lepäsi kauniilla alustalla puutarhassa. Se oli kentauri. Kirjoitus ilmoitti tietämättömälle katsojalle sen kuvaavan Apollon ja Dianan suosikkia Kironia, jolle he olivat opettaneet metsästyksen, lääkintätaidon, soiton ja ennustustaidon salaisuudet. Sama kirjoitus kehoitti muukalaista yöllä katsomaan määrättynä hetkenä erääsen taivaan paikkaan, ja silloin hän oli näkevä Kiron-vainajan elävänä tähtien joukossa, jonne Jupiter oli siirtänyt sen jalon hengen.
Tämä viisain kentauri kuitenkin yhä vielä palveli ihmiskuntaa. Kädessään hän näet piti paperilevyä, johon oli kreikkalaisilla kirjaimilla piirretty:
"Oi matkustaja!
Oletko muukalainen?
I. Kuuntele purojen lorinaa äläkä pelkää kaivojen suihkuvettä; silloin najadit oppivat sinua rakastamaan.
II. Dafnen kutsumat tuulet ovat Zefyros ja Auster; ollen elämän suojelijat tuovat ne sinulle sen suloutta. Milloin Eolus puhaltaa, silloin Diana metsästelee muilla seuduin. Kun Boreas vinkuu, pysy poissa, sillä Apollo silloin on vihoissaan.
III. Metsikön varjot ovat sinun käytettäväsi tänä päivänä; yöllä ne ovat Pan-jumalan ja dryadein omat. Älä heitä häiritse.
IV. Syö varovasti lotus-kasvia, joka kasvaa purojen varsilla, ell'et tahdo kadottaa entisyyden muistoa, joka kyllä soveltuu Dafnen lapsille.
V. Väisty verkkoansa kutovaa hämähäkkiä; se on Arakne, joka tekeetyötä Minervalle.
VI. Jos tahdot nähdä Dafnen kyyneliä, taita vain nuppu laakerinoksasta ja kuole.
Ole varoillasi!
Pysähdy, tule onnelliseksi."
Ben-Hur jätti tämän salaperäisen kirjoituksen muiden selitettäväksi, jotka melkein läpipääsemättömänä ryhmänä ympäröivät häntä, ja poistui juuri silloin, kun valkoista härkää talutettiin ohitse. Poika istui yhä vielä korissansa juhlasaaton seuraamana, ja sen jälestä tuli nainen vuohinensa. Heitä seurasi huilu ja rummut sekä toinen uhrintuojain joukko.
"Mihinkä ne menevät?" kysyi eräs lähellä seisoja.
Toinen vastasi: "Härkä viedään isä Jupiterille, vuohet…"'
"Eikö Apollo ennen muinoin paimentanut Admeton laumoja?"
"Paimensi, vuohet viedään juuri Apollolle."
Meidän täytyy vielä kerran pyytää lukijaa jättämään pois ankara arvostelu. Meidän käy jonkun verran helpommaksi mukautua toisten uskonnollisen käsityksen mukaan, jos usein oleskelemme heidän parissansa. Me käsitämme vähitellen sen totuuden, että joka uskonopilla on kannattajina ollut hyviä ja jaloja henkilöitä, joilla on oikeus saavuttaa meidän ihmettelyämme, mutta joita me emme voi kunnioittaa, samalla kunnioittamatta heidän uskonkäsitystänsä. Siihen asemaan oli Ben-Hur joutunut. Eivät kalereilla eikä Roomassa vietetyt vuodet olleet vaikuttaneet mitään hänen uskontoonsa, hän oli yhä vielä juutalainen. Eipä hänen mielestänsä kuitenkaan ollut vähääkään jumalatonta katsella, mitä kaunista oli Dafnen metsikössä.
Dafnen metsikkö.
Ben-Hur astui metsään juhlasaaton seurassa. Alussa hän oli niin välinpitämätön ett'ei viitsinyt kysyä mihinkä mentiin, mutta hän kuitenkin himmeästi aavisti, että matka kävi temppelejä kohti, jotka seisoivat keskellä metsikköä miellyttävässä suuruudessaan.
Äkisti huomasi hän itsekseen ääneti ajattelevansa "Parempi on olla toukka ja syödä Dafnen silkkiäispuita kuin istua kuninkaan pöydässä." Kun se ajatus oli värehtinyt hänen edessään moneen kertaan, tuli hänelle mieleen koko joukko vaikeita kysymyksiä. Oliko sitte elämä temppelissä niin suloinen. Mikä se viehätys oli? Tokkohan käsittämättömän filosofian syvyys? Vai oliko se jotakin todellista, käsin kosketeltavaa, jonka valpas mieli voisi milloin hyvänsä käsittää? Tuhansittain ihmisiä luopui joka vuosi maailmasta ja antautui temppelipalvelukseen. Ja löysivätkö he tosiaan, mitä etsivät? Ja jos löysivät, oliko se palvelus kylliksi saamaan aikaan niin syvää unhotusta, että mielestä haihtuivat elämän äärettömästi vaihtelevat tapaukset ja suhteet, sekä sulostuttavat että katkeroittavat; toiveet, liihoittelevat lähimpään tulevaisuuteen, ja huolet, jotka ovat syntyneet entisyydessä? Jos temppeli vaikutti niin hyvää heihin, miks'ei se vaikuttanut samaa häneen? Hän oli juutalainen, totta kyllä, mutta olivatko nämä suloiset asiat kaikille muille, vaan ei Abrahamin lapsille?
Näitä ajateltuaan hän ryhtyi kaikin tavoin tutkimaan paikan salaisuuksia, pitämättä lukua uhraajain laulusta tai lähellä seisojain leikinlaskusta.
Siinä tutkimuksessa hän ei saanut mitään apua taivaasta; se oli hohtavan sininen ja korkea ja täynnä viserteleviä pääskyjä aivan kuin kaupungissakin.
Vähän etempänä tuli oikean puolisesta metsästä häntä vastaan tuulenpuuska, tuoden suloista ruusujen tuoksua ja suitsutussavua. Hän pysähtyi kuten muutkin katselemaan sinne päin, josta tuoksu tuli.
"Varmaankin on puutarha tuolla toisella puolella?" hän sanoi vieressään seisojalle.
"Sano ennemmin, että papit ovat toimittamassa jotakin uhria Dianalle,Panille tai jollekin metsän jumalalle."
Tämä vastaus lausuttiin Ben-Hurin äidinkielellä. Hän katsahti kummastuneesti vastaajaan.
"Oletko hebrealainen?" hän kysyi.
Mies vastasi kohteliaasti hymyillen:
"Minä synnyin kivenheiton päässä Jerusalemin markkinapaikasta."
Ben-Hur alkoi juuri jatkaa keskustelua, kun ihmisvirta syöksyi eteen päin, työnsi hänet tien syrjään lähelle metsää ja samalla vei pois puhekumppanin.
Juutalaisten tavallinen päällysvaate, sauva, keltaisilla nauhoilla koristeltu tummanruskea päähine ja voimakkaat juutalaiskasvot jäivät Ben-Hurin muistiin pikaisesta tutustumisesta.
Tämä yhtyminen tapahtui paikassa, josta metsä alkoi, tarjoten hyvää tilaisuutta päästä pois meluisista uhrisaatoista, ja Ben-Hur käytti sitä hyväkseen.
Ensin hän tuli tiheään metsikköön, joka tieltä katsoen näytti olevan ihan luonnon tilassa, läpipääsemätön metsälintujen asunto. Mutta jo muutaman askeleen päässä hän näki sielläkin hoitelevan käden merkkejä. Pensaat kukoistivat taikka kantoivat hedelmiä; nuokkuvain oksain alla oli maa täpö täynnä kirjavia kukkia, ja niiden ylitse ojenteli jasmiinipensas hentoja haarojansa. Liljoista, ruusuista, tulpaaneista, oleandereista ja mansikoista, jotka kaikki olivat hänelle hyviä tuttuja siitä asti, kun hän käveli laaksoissa Davidin kaupungin ympärillä, levitti tuuli yöt päivät hyvänhajuista tuoksua, ja, ett'ei mitään puuttuisi nymfien ja najadien autuudesta, suikerteli puro kukkahista maata pitkin monenmoisesti polveillen. Hän kuuli yllänsä ja ympärillään lintujen laulua ja kyyhkysten kuherrusta; satakieli istui pelkäämättä oksallaan, vaikka hän astui ihan sen vieritse. Peltokana, vihellellen poikasiaan, juoksi aivan hänen jalkainsa editse, kun hän pysähtyi häiritsemästä niiden matkaa. Kaikki oli rauhaa ilman pelkoa, yleistä, häiritsemätöntä rauhaa.
Hän istahti maahan sitruunapuun viereen, joka ojenteli kauas ulos harmaita juuriaan ulottuakseen puron lähimpään polvikkeesen asti. Talitiaisen pesä riippui lähellä porisevan veden pintaa, ja se pikku olento katseli pesästään häntä ihan hänen silmäinsä edessä. "Totta tosiaan, tuo lintu antaa minulle selityksen", hän sanoi itsekseen. "Se sanoo: minä en pelkää sinua, sillä laki, joka vallitsee tässä onnellisessa paikassa, on rakkaus, ainoastaan rakkaus…" Paha kyllä, se vain oli rakkaus ilman lakia.
Nyt hän täydellisesti käsitti metsikön viehätysvoiman. Hän tunsi itsensä iloiseksi ja ikään kuin olisi varmasti päättänyt itse antautua niiden joukkoon, jotka kokonaan jäivät sinne. Miksipä ei hän, unhotettuna ja itse muistamatta muita, voisi luopua huolestuttavasta elämästään ja kiinnittää sieluansa yksinomaan kukkien ja pensasten hoitoon ja täällä vilisevien jalosukuisten luontokappalten vartioimiseen.
Hänen juutalaisluontonsa alkoi kuitenkin vähitellen herätä.
Tämä viehätys saattoi kyllä riittää monelle, mutta millaisia luonteita ne olivatkaan?
Rakkaus on suloista. Ah, miten suloista se olisikaan, jos se tulisi hänen entisen onnettoman elämänsä sijaan!
Yksi erotus kuitenkin oli hänen ja niiden välillä, jotka tänne vapaatahtoisesti hautasivat olemuksensa. Heillä ei ollut mitään velvollisuuksia täytettävänä, mutta sen sijaan hänellä?…
"Voi Israelin Jumala!" hän huudahti ja hypähti ylös, posket hehkuvina. "Äiti! Tirza! kirottu olkoon hetki, kirottu se paikka, jossa luulin voivani tulla onnelliseksi, vaikka olen kadottanut teidät!"
Hän riensi metsikön läpi ja saapui kanavalle, jossa oli muuratut laidat ja siellä täällä sulkuja; siitä edelleen sillan poikki, jolle näkyi monta muuta siltaa, kaikki erilaisia. Hänen allansa vesi lepäsi syvänä lampena, kuultavana kuin varjo; vähän matkan päässä se syöksyi kohisten kallioiden ylitse, kunnes taas levisi syväksi ja tyyneksi lammikoksi; sitten oli koski ja lammikko vuorotellen niin loitolle, kuin silmä kantoi. Sillat, sulut ja kosket, kaikki puhuivat selvään samaa, äännetöntä kieltä, että ne napisematta täyttivät yhden herran tahtoa, kuten jumalain palvelijoiden tuleekin.
Loitompaa näkyi maisema, jossa oli avaroita laaksoja ja säännöttömiä kukkuloita, metsiköitä, järviä ja viehättäviä rakennuksia sekä välillä valkealta välkkyviä polkuja ja loistavia jokia. Laaksot olivat siellä täällä alempana, niin että joki saattoi kuivan aikana niitä katsella, ja ne näyttivät vihreiltä kukkamatoilta, joilla siellä täällä käveli lumivalkoisia lammaslaumoja. Paimenten ääniä kuului etäältä. Alttareja taivasalla näytti olevan lukemattomia, ja jokaisen luona toimi valkopukuinen olento, uhrisaattojen marssiessa hitaasti edes takaisin. Savu levisi alttareilta vaaleina pilvinä pyhäin paikkain ylitse.
Ben-Hurin sielunsilmä selkisi äkisti. Metsä oli temppeli, suuri, rajaton temppeli, jossa rakennusmestari ei ollut viipynyt pylväitä eikä portteja pystyttelemässä, vaan ainoastaan tehnyt luonnon itselleen alammaiseksi. Sellaiseksi oli Jupiterin ja Kalliston poika jumalain johdatuksesta perustanut vanhan Arkadian, ja täällä niin kuin sielläkin oli perusaate kauttaaltaan kreikkalainen.
Sillalta Ben-Hur astui lähimpään laaksoon.
Hän tapasi lammaslauman, jota nuori tyttö paimensi. Tyttö viittasi häntä luoksensa: "Tule!"
Vähän matkan päässä oli musta alttari, jolla leimusi tuli vaskiastiassa. Nainen sen lähellä huiskutti häneen päin pajunoksaa ja kehoitti häntä pysähtymään, kun hän astui ohitse. Naisen viettelevä kujeilu osoitti nuorekasta kiihkoa.
Vielä etempänä hän tapasi uhrisaaton; sen etupäässä astui joukko pikku tyttöjä ilman muita pukimia kuin seppeleet, joilla he olivat kiedotut, laulaen hennoilla äänillään hymniä; heidän jälessään kulki joukko poikia, päivettyneet ruumiit ihan alastomina, tanssien tyttöjen laulun mukaan; sitte vasta astui varsinainen juhlasaatto, pelkkiä naisia, joilla oli pukuna ainoastaan hame ja jotka kantoivat koreissa maustimia ja makeisia. He kaikki olivat aivan huolettomat alastomuudestaan ja ojensivat käsiänsä häneen päin, kehoittaen häntä pysähtymään ja tulemaan mukaan.
Hän kuitenkin jatkoi välinpitämättömästi matkaansa ja saapui rehevään metsikköön, joka oli keskellä laaksoa sellaisessa paikassa, josta se näytti kaikkein viehättävimmältä. Saavuttuaan lähelle hän tunsi sen varjon houkuttelevan, ja lehtien välitse oli hän näkevinään erittäin kauniin kuvapatsaan. Niinpä hän poikkesi sinne ja astui sen vilpoiseen siimekseen.
Ruoho oli tuoretta ja hyvin hoidettua. Kaikenlaisia itämaan puita kasvoi hajallansa: majesteetillisia palmuryhmiä metsäviikunapuita, jotka varjostivat tummalehtisiä laakeripuita, ainiaan viheriöiviä tammia sekä kuninkaallisia setripuita, yhtä jaloja kuin Libanonilla, ja tärpättipuita, joiden olisi luullut olevan kotoisin paratiisin yrttitarhasta.
Kuvapatsas oli erinomaisen kaunis Dafne. Ben-Hur kuitenkin ehti ainoastaan hätimmiten katsahtaa sen kasvoihin, sillä hän huomasi patsaan juurella nuorukaisen ja tytön sylikkäin nukkumassa tiikerin taljalla. Vieressä olivat työkalut, joista näkyi heidän päivätyönsä: pojan kirves ja sirppi, tytön kori huolettomasti heitettynä lakastuneiden ruusujen päälle.
Tämä näkö saattoi hänet hämilleen. Hän oli tuolla metsän hiljaisuudessa luullut huomaavansa, että tämän pyhän paikan lumousvoimana oli rauha ilman pelkoa, ja hän oli ollut vähällä kukistua sen viehätyksen valtaan; mutta nyt, nähdessään tuota makuuta keskellä päivää, makuuta Dafnen juurella, hän arvasi lumouksen jatkon, jota ei uskaltanut edes ajatellakaan. Paikan laki oli rakkaus, mutta rakkaus ilman lakia!
Tämä siis oli Dafnen suloinen rauha!
Tämä hänen palvelijainsa elämäntarkoitus! Sellaista varten kuninkaat ja ruhtinaat tuhlasivat tulojansa!
Sitä varten siis viekas papisto teki itselleen alammaiseksi luonnon lintuineen, puroineen, kukkineen sekä niin monien käsien työvoiman, alttarien pyhyyden ja auringon hedelmöittävän vaikutuksen!
Näin ajatellen Ben-Hur jatkoi kulkuansa, mutta ei voinut olla surkuttelematta noita ulkonaisen pyhyyden vihittyjä palvelijoita, varsinkaan niitä, jotka omalla toimeliaisuudellaan pitivät temppelin aluetta niin verrattoman viehättävässä kunnossa. Miten he olivat tuohon asemaan tulleet, ei hänestä enää ollut mikään arvoitus; vaikutin, kiusaus oli ilmeisen selvä. Muutamia oli epäilemättä lumonnut ainainen rauha, jota oli luvattu heidän ahdistetuille sieluillensa tässä paikassa, johon he rahan puutteessa voivat antaa työvoimansa. Tähän luokkaan kuuluivat pelon ja toivon välillä heittelehtävät henkilöt, mutta palvelijain suuri joukko ei ollut näitä. Apollon verkot olivat suuret ja silmät pienet, ja vaikea on luetella, mitä kaikkia kalastajat vetivät kokoon, ei niin paljon siitä syystä, että se luetteleminen olisi mahdoton, kuin siitä, että kalastajain työt ja toimet pidettiin ihan salassa. Sama se; suurin osa oli nautinnonhimoisia ylhäisiä sekä muita yhteiskunnalliselta asemaltaan alempia, noita peittelemättömän aistillisuuden uhreja, jonka valtaan melkein kaikki itäiset maat ovat vaipuneet. Ei mistään innostuksesta, ei laulajajumalan ja hänen onnettoman lemmikkinsä tähden, ei minkään filosofian johdosta, joka etsii onnellisuutta levollisesta yksinäisyydestä, ei myöskään sen lohdutuksen tähden, jota uskonto tarjoaa, eikä rakkaudesta sen puhtaimmassa muodossa ihmiset sitoutuneet olemaan täällä eikä pysyneet niissä lupauksissaan. Miksikä salaisimme totuuden! Tähän aikaan oli ainoastaan kaksi kansaa, jotka kykenivät kohoamaan tähän innostukseen, ne, jotka seurasivat Mooseen ja Braman lakeja. Ainoastaan he olisivat voineet huutaa sinulle: "Parempi on laki ilman rakkautta kuin rakkaus ilman lakia!"
Uusi toveri.
Lähellä Ben-Huria seisoi metsäkypressejä, pitkiä ja hoikkia kuin laivanmastot. Mentyään sattumalta sen varjoiselle alalle hän kuuli torven iloisen kaiun ja heti sitte huomasi saman kansalaisensa, jonka oli tavannut temppeliin mennessään, makaavan lähellä ruohossa. Mies nousi ja tuli hänen luoksensa.
"Minä toivotan sinulle rauhaa vielä kerran", hän sanoi ystävällisesti.
"Kiitos", vastasi Ben-Hur ja kysyi sitte: "Onko meillä sama matka?"
"Minä olen menossa kilparadalle, jos sinä aiot sinne."
"Kilparadalleko?"
"Niin, torven ääni, jonka äsken kuulit, oli merkki kilpailijoille."
"Hyvä ystävä", sanoi Ben-Hur avomielisesti, "minä tunnustan olevani tietämätön täkäläisistä oloista ja olisin sen tähden iloinen, jos sinä rupeisit saattelijakseni."
"Varsin mielelläni. Hiljaa! kuulehan! eikö kuulu vaunujen jyminää? Ne ajavat nyt radalle."
Ben-Hur kuunteli hetkisen ja jatkoi sitte tuttavuuden tekoa laskemalla kätensä miehen käsivarrelle, sanoen: "Minä olen duumviri Arriuksen poika, entä sinä?"
"Nimeni on Malluk, olen kauppiaana Antiokiassa."
"No niin, hyvä Malluk, torven ääni, pyöräin räminä ja huvituksen toivo viehättävät minua. Minä hiukan tajuan niitä urheiluja. En ole tuntematon Rooman kilpakentillä. Lähtekäämme katsomaan kilpa-ajoa."
Malluk vitkasteli lausua pikaista kysymystä:
"Olihan duumviri roomalainen, mitenkä sitte hänen poikansa on juutalaisessa puvussa?"
"Jalo Arrius oli kasvatus-isäni", vastasi Ben-Hur.
"Ah, kyllä ymmärrän, pyydän anteeksi uteliaisuuttani."
He saapuivat kohta metsän laidasta kedolle, johon kilparata oli laitettu tavalliseen kokoon ja muotoon. Rata oli pehmeää maata, joka oli poljettu kovaksi ja kasteltu; se oli molemmin puolin aidattu nuorilla, jotka olivat löyhästi kiinnitetyt maahan pistettyihin heittokeihäihin. Katsojain mukavuudeksi ja niille, jotka ottivat kilpailuun osaa likeisemmälläkin tavalla kuin paljaalla katselemisella, oli koko joukko telttakatoksia, joiden alle oli rakennettu pengermittäin kohoavia penkkejä. Tulijat kävivät istumaan erään katoksen alle.
Ben-Hur luki vaunut niiden mennessä ohitse. Niitä oli yhdeksän.
"Toivotan heille onnea", hän sanoi hyvänluontoisesti. "Luulinpa, että täällä idässä tyydyttäisiin kahteen hevoseen, mutta nyt näenkin, että ollaan kunnianhimoiset ja käytetään aivan kuninkaallisesti neljää. Saadaanpahan nähdä, miten onnistuu."
Kahdeksan nelivaljakkoa kulki ohitse, muutamat hiljaa juosten, toiset täyttä vauhtia, kaikki erinomaisen hyvin ohjattuina. Yhdeksäs nelivaljakko tuli laukkaamalla. Ben-Hur huudahti ihmetyksestä.
"Minä olen ollut keisarin tallissa, Malluk, mutta, isämme Abrahamin siunatun muiston nimessä, en ole koskaan vielä nähnyt noiden vertaisia!"
Nämä viimeiset juoksijat suhahtivat ohitse hänen puhuessaan. Yht'äkkiä nelivaljakko joutui epäjärjestykseen. Katsojain joukosta kuului kimakka huuto. Ben-Hur kääntyi sinne päin ja huomasi ukon, joka oli puoleksi noussut paikaltaan, nyrkit ilmassa, silmät hurjasti säkenöivinä ja pitkä parta kiihkosta vapisevana. Muutamat lähinnä istujat alkoivat nauraa.
"Pitäisipä noiden ainakin kunnioittaa hänen hopeapartaansa. Kuka hän on?" Ben-Hur kysyi.
"Mahtava mies aavikoilta, jostakin Moabin toiselta puolen. Hänellä on koko laumat kameleja ja hevosia, joiden sanotaan suorassa linjassa polveutuvan ensimmäisen Faraon juoksijasta. Sheikki Ilderim on hänen nimensä ja arvonsa", vastasi Malluk.
Ajaja koetti tällä välin rauhoittaa nelivaljakkoa, mutta turhaan.Jokainen turha koetus suututti sheikkiä yhä enemmän.
"Abbadon hänet vieköön!" huusi patriarkka kimakasti. "Juoskaa, lentäkää! kuuletteko, lapseni?" Tämä kysymys oli nähtävästi lausuttu hänen seuralaisilleen ja heimolaisilleen. "Kuuletteko? Ne ovat aavikon lapsia, kuten te itsekin. Pysäyttäkää, rientäkää!"
Hevoset yhä enemmän rajustuivat.
"Kirottu roomalainen!" Sheikki pudisti ajajalle nyrkkiään. "Eikö hän vannoen vakuuttanut osaavansa ajaa niitä, eikö hän sitä vannonut koko latinalaisten jumalainsa äpäräjoukon kautta? Ei, antakaa minun olla, minä sanon! Hän vannoi, että ne juoksevat kuin kotka ja tottelevat ohjia kuin lammas. Kirottu hän olkoon! ja kirottu se valehtelijan äiti, joka sanoo häntä pojakseen. Katsokaas niitä verrattomia elukoita! Koettakoonpas vain käyttää piiskaa, niin…" Loppu sotkeutui kuulumattomiin, ja puheen sijasta kuului vain hirveätä hammasten kiristelemistä. "Menkääpäs, muutamat teistä, pidättäkää niitä ja puhelkaa niille! Yksikin sana riittää taikka vain yksi niitä lauluja, joita äitinne lauleli teille teltan alla. Voi, mikä hullu minä olinkin, kun luotin roomalaiseen!"
Muutamia vanhuksen varovaisimpia ystäviä asettui hänen ja hevosten väliin. Sopivaan aikaan ukolle sattuva hengästys helpotti melkoisesti ystäväin sotajuonta.
Ben-Hur käsitti varsin hyvin sheikin tunteet eikä voinut olla tuntematta osanottoa häntä kohtaan. Hän tiesi, että tuo kuohaus ei niin paljon johtunut loukatusta omaisuusylpeydestä eikä kilpailun päätöksen pelosta kuin ukon rakkaudesta eläimiä kohtaan, sillä patriarkan ajatus- ja käsityskannan mukaan saattoi sellaisia eläimiä rakastaa melkeinpä tunteellisimman kiihkon tapaisella hellyydellä.
Hevoset olivat kastanjaruskeat, ihan pilkuttomat ja yhdennäköiset sekä niin rakennetut, että näyttivät pienemmiltä, kuin oikeastaan olivat. Hienot korvat koristivat pikku päitä, jotka olivat leveät silmäin kohdalta; leveiden sieramien sisäiho loisti punaiselta kuin tuli; kauniin kaarevia kauloja sievisti tuuheat harjat, jotka peittivät myös koko rinnan, ja otsajouhet olivat, kuten koko muukin karva pehmoiset kuin silkki. Polvien ja nilkkakarvojen väliltä olivat sääret litteät kuin ihmisen kämmen, mutta polvien yläpuolelta pyöreät ja jäntereiset, niin että ne jalat kyllä soveltuivat kantamaan kaunista vartaloa. Kaviot kiilsivät kuin hiottu agaatti-kivi. Kun hevoset nousivat pystyyn tai muuten teiskuivat, silloin niiden mustankiiltävät, tuuheat hännät laahasivat maata. Sheikki sanoi elukoitansa verrattomiksi, ja todella hän olikin oikeassa.
Täten uudestaan tarkastellessansa hevosia Ben-Hur käsitti täydellisesti, mikä molemminpuolinen rakkaus yhdisti niitä ja omistajaa toisiinsa. Ne olivat kasvaneet hänen silmäinsä edessä, olleet päivällä hänen erityisen huolensa ja yöllä hänen unelmiensa esineinä. Ne olivat olleet perheen jäseniä kotona mustan teltan alla paahteisella aavikolla ja saaneet yhtä suuren osan hänen rakkaudestaan kuin lapsetkin. Saadakseen voiton vihatuista ja mahtavista roomalaisista oli vanhus tuonut lemmikkinsä kaupunkiin, vahvasti luottaen niiden kyllä voittavankin, jos hän vain löytäisi taitavan ja kyllin älykkään ajajan, joka niitä ohjaisi. Ollen toisenlainen luonteeltaan kuin länsimaiden maltillisemmat kansat hän ei malttanut tyytyä taitamattoman ajajan erottamiseen ja ajamiseen tipo tiehensä; arabialaisen sheikin piti sitä paitsi päästää suuttumuksensa ilmi pauhaamalla suun täydeltä haukkumasanoja.
Ennen kuin sheikki ehti tyyntyä kiivastumisestaan, oli jo kymmenkunta kättä tarttunut hevosien suitsiin ja rauhoittanut ne. Melkein samaan aikaan ilmestyivät uudet vaunut radalle. Ajaja, vaunut ja hevoset olivat varustetut aivan kuin viimeiseksi kilpailupäiväksi sirkukseen. Tarpeen on, kuten tuonnempana huomaamme, tehdä tässä tarkka kuva tämän uuden ajajan esiytymisestä.
Ei ole vaikea saada selväksi niiden ajokalujen muotoa, joilla me kaikki tiedämme olevan klassillisen maineen. Ajatelkaamme vain matalat, kaksipyöräiset vaunut, joiden pitkällä akselilla lepäsi yksikomeroinen, takaa avoin kori. Sellainen oli alkuperäinen malli. Taiteellinen aisti aikaa myöten varttuessaan ryhtyi koristelemaan noita kömpelötekoisia ajokaluja, joten niistä tuli loistoteoksia sellaisia kuin esimerkiksi ne kuvittelemamme vaunut, joissa Aurora ajoi aamun koitteessa.
Ajajat tähän vanhaan aikaan olivat yhtä taitavat ja kunnianhimoiset kuin nykyisetkin ajomestarit. He sanoivat vaatimattominta kilpailua kaksivaljakon ja vaikeinta nelivaljakon ajoksi. Viime mainitussa kilpailtiin niiden sääntöjen mukaan, joita noudatettiin Olympiassa ja muissa sellaisissa juhlatiloissa.
Nämä ajokentän rohkeat kilpailijat mieluisimmin valjastivat kaikki hevoset rinnan vaunujen eteen. Selvyyttä varten sanottiin keskimmäisiä eli aisan kummallakin puolella oleviaieshevosiksija laitimmaisiaohjashevosiksi. Heidän käsityksensä mukaan, oli täydellisen vapaa liikunta nopeuden ensi ehto. Valjaat olivat sen tähden hyvin yksinkertaiset; ainoastaan kaulavyö ja siihen kiinnitetty hihna sekä ohjakset ja yksi vetohihna. Lähellä aisan nenää oli näet lyhyt poikkipuu eli ies, joka hihnalla yhdistettiin hevosen kaulavyöhön. Ieshevosten vetohihnat olivat kiinnitetyt pyöräin akseleihin ja ohjashevosten hihnat korin etulaitaan. Ohjas juoksi aisan nenään asetetussa renkaassa ja jakautui siitä eri hevosiin, pujouttautuen päitsien sisäpuolella olevista renkaista kunkin suuhun.
Tämän selityksen jälkeen lukija kylliksi käsittää asiaa, voidakseen ymmärtää tapauksia, joita nyt ryhdymme kertomaan.
Muut kilpailijat oli otettu vastaan ääneti, mutta viimeksi tulleella oli parempi onni. Hänen ajaessaan sen paikan kohdalle, josta ajattelemme katsovamme kenttää, tervehdittiin häntä kovilla huudoilla, käsien paukutuksella ja muilla suosion osoituksilla, jotka vaikuttivat, että yleisön huomio kääntyi yksinomaan häneen. Hänen ieshevosensa olivat mustat, vaan ohjashevoset lumivalkoiset. Kaikki neljä olivat vallitsevan roomalaistavan mukaan typistetyt, se on, hännät olivat leikatut lyhyiksi ja samoin lyhennetyt harjat olivat solmeillut loistavan punaisilla ja keltaisilla nauhoilla pieniksi palmikoiksi.
Esiin syöksyvä valjakko ehti niin paljon kentälle, että vaunut kokonaan jo näkyivät katsojille, ja niiden ulkomuoto kyllä osoitti kohtuullisiksi ne suostumushuudot, joilla häntä tervehdittiin. Pyörät olivat oikeat vaunusepän mestariteokset. Paksut pronssivanteet vahvistivat muuten hentoja rumpuja. Puolapuut olivat vuollut elefantinhampaista ja asetetut luonnollisen kaarevuutensa mukaan ulospäin, niin että pyörän ontevuus tuli täydelliseksi, jota silloin kuten nytkin pidettiin hyvin tärkeänä asiana. Kiiltävästä mustastapuusta veistetyt pyöränkehät oli ympäröity pronssisilla kiskoilla. Akselin päitä koristivat irvistelevät vaskiset tiikerinpäät, ja kori oli palmikoitu kullatuista pajunvesoista. Kauniit hevoset ja loistavat vaunut saivat Ben-Hurin yhä uteliaammin katselemaan ajajaa.
Kuka hän oli?
Ben-Hur, ensi kerran kysyessään tuota itseltänsä, ei vielä voinut nähdä miehen kasvoja eikä koko hänen olentoansa, mutta ryhti ja muu käytös olivat hänelle tutut ja herättivät muistoja entisistä ajoista.
Kukahan hän olikaan?
Vaunut yhä lähestyivät täyttä vauhtia. Suostumushuudot ja komeat varukset osoittivat ajajan olevan joko ylhäinen suosikki tai kuuluisa ruhtinas. Sellaista julkista esiytymistä ei ollenkaan katsottu sopimattomaksi ylhäiselle asemalle. Kuninkaatkin usein kilpailivat voittopalkinnosta. Tiedämmehän, että Nero ja Kommodus harjoittivat kilpa-ajoa. Ben-Hur nousi ja tunkeutui aitanuoran luo alimman katsojarivin eteen. Hänen kasvonsa olivat vakavat, ja koko hänen käytöksestään näkyi kiivasta liikutusta.
Nyt hän sai ajajan kokonaan näkyviinsä. Tämän vieressä ratsasti joku kumppani, jota klassillisissa kertomuksissa sanotaan Myrtilukseksi; se arvonimi myönnettiin ylhäisille henkilöille, jotka kiihkoisesti harjoittivat ajokilpailua. Ben-Hur ei voinut katsoa mitään muuta kuin ajajaa, joka seisoi vaunuissa, ohjat moneen kertaan kierrettynä ympäri ruumiin: kaunis vartalo, jota vaaleanpunainen tunika hiukan verhosi. Oikeassa kädessä hänellä oli piiska, vähän korotetussa ja eteen päin ojennetussa vasemmassa kädessä ohjakset. Asento oli erinomaisen miellyttävä ja elävä. Onnitteluhuudot ja käsien taputukset hän otti vastaan kylmäkiskoisen välinpitämättömästi. Ben-Hur seisoi kuin kiinninaulattuna; hänen aistinsa ja muistonsa olivat uskollisesti auttaneet häntä:ajaja oli Messala.
Valituista hevosista, vaunujen komeudesta, henkilön ryhdistä ja käytöksestä sekä varsinkin kylmäkiskoisesta, terävästä, kotkamaisesta muodosta, joka oli omituinen roomalaiselle heidän niin monta vuosisataa kestäneen herruutensa tähden, Ben-Hur tunsi muinaisen Messalan, kun hän siinä seisoi vaunuissa yhtä ylpeänä, yhtä itserakkaana ja rohkeana kuin ennenkin, samaa kunnianhimoa, kyynillisyyttä ja pilkkaa katseessaan.