Loppu lähenee.
Seuraavana aamuna toisen hetken aikaan ratsasti kaksi miestä täyttä laukkaa Ben-Hurin telttaa kohti Kidronin purolle. Päästyään perille he hyppäsivät maahan ja pyysivät päästä hänen puheillensa. Hän ei ollut vielä noussut ylös, mutta käski kuitenkin miesten tulla sisälle.
"Rauha olkoon teille, veljet!" hän sanoi tulijoille, jotka olivat galilealaisten legionain päällikköjä. "Käykää istumaan."
"Ei", sanoi vanhempi lyhyesti, "istua ja levähtää on sama kuin antaa natsarealaisen kuolla. Nouse ylös, Judan poika, ja seuraa meitä. Tuomio on lausuttu ja risti jo pystytetty."
Ben-Hur ihmeissään katsoa tuijotti puhujaan. "Ristikö?" oli kaikki, mitä hän sai sanotuksi.
"He ottivat hänet kiinni viime yönä ja istuivat tuomitsemaan. Tänä aamuna aikaisin he veivät hänet Pilatuksen eteen. Hän kahdesti lähetti heidät pois ja julisti hänet viattomaksi, vaan viimein hän pesi kätensä ja sanoi: 'Minä olen viaton tämän vanhurskaan miehen vereen.' Mutta he vastasivat…"
"Kutka vastasivat?"
"Papit ja kansa: 'Hänen verensä tulkoon meidän ja meidän lastemme päälle!'"
"Pyhä isä Abraham!" lausui Ben-Hur hyvin liikutettuna. "Johan roomalainenkin on armeliaampi israelilaista kohtaan kuin hänen omat maanmiehensä! Jos hän tosiaankin on Jumalan poika, mikä voisi sitte pestä pois sen verenvian, jonka he täten ovat vetäneet lastensa päälle? Se ei saa tapahtua, nyt on aika taistella!"
Hänen kasvonsa kajastivat päättäväisyyttä, kun hän kätten paukutuksella kutsui palvelijaa.
"Hevoset, ja pian!" hän sanoi arabialaiselle palvelijalle, joka heti juoksi sisään. "Amrah antakoon minulle toisen puvun. Anna minulle miekkani. Nyt on aika kuolla Israelin puolesta, ystävät! Odottakaa ulkona, minä tulen heti."
Hän söi leipäpalan, joi vähän viiniä ja oli tuota pikaa jo matkalla.
"Mihinkä ensiksi lähdemme?" kysyi toinen päällikkö.
"Kokoomaan legioneja."
"Voi, voi!" mies vaikeroi, kädet taivasta kohti.
"Mitä valittelet?"
"Herra", vastasi mies häpeissään, "me ainoat olemme pysyneet sinulle uskollisina. Kaikki muut ovat menneet pappien puolelle."
"Mitä varten?" kysyi Ben-Hur hilliten ratsuansa.
"Surmaamaan häntä."
"Natsarealaistako?"
"Sinä sen sanoit."
Ben-Hur katsoi miettivästi kumppaneihinsa. Hän uudestaan kuuli sisällänsä äänen lausuvan: "Eikö minun pitäisi juoda kalkkia, jonka isäni on minulle valmistanut?" Hän oli lausuvinaan natsarealaisen korvaan oman kysymyksensä: "Jos minä riennän sinun avuksesi, otatko sinä sen vastaan?" Ja vastaus kuului: "Hänen kuolemaansa ei käy estää, hän on aivan ilmestyksensä alusta asti käynyt sitä kohti. Korkeampi tahto kuin hänen omansa on sen määrännyt. Se on Jumalan tahto. Jos hän nyt vapaatahtoisesti antautuu siihen kuolemaan, mitäpä toinen voi siinä tehdä?" Hän käsitti turhaksi aikeensa, jonka toimeenpanossa hän oli luottanut galilealaisiin. Heidän luopumisensa teki kaikki mahdottomaksi, mutta eikö ollut ihmeellistä, että he juuri tänä päivänä jättivät hänet pulaan? Olivatkohan kaikki hänen aikeensa, puuhansa ja uhrauksensa olleet vain itsepäistä taistelua Jumalan tahtoa vastaan? Väristen tarttui hän ohjiin ja sanoi ainoastaan: "Tulkaa veljet! Golgatalle!"
He tapasivat kiireesti ratsastaessaan kiihkoisia ihmisjoukkoja, jotka riensivät etelään päin. Kaupungin lähistö oli täpö täynnä ihmisiä. Saatuaan kuulla, että Herodeen tornin lähellä oli mahdollista tavata kuolemaan tuomittu, he kiiruhtivat sinne päin. Hiskiaan lammikon alapuolisessa laaksossa tungos tuli niin suureksi, että heidän täytyi laskeutua maahan. He asettuivat erään talon kulmaan odottamaan.
Puoli tuntia, jopa koko tuntikin kului, ja ihmisiä yhä kulki tiheissä joukoissa Ben-Hurin ja hänen kumppaniensa ohitse. Juutalaisia Libyasta, Egyptistä, Roomasta ja kaikista itä- ja länsimaista, Arkipelagin saarista, kaikkien juutalaisten lahkojen ja kaikkien Israelin heimojen jäseniä sekä muukalaisia kaikista tunnetun maan kansoista oli siinä sekaisin. Heitä kulki jalan ja ratsain hevosilla ja kameleilla ja kantotuoleissa erilaisissa puvuissa, vaan kuitenkin juutalaisille erikoisista kasvonpiirteistään tunnettavina. Nämä kaikki eri kieliryhmissään kiirehtivät näkemään köyhän natsarealaisen kuolemaa kahden pahantekijän keskellä.
Mutta olipa ihmispaljoudessa myöskin tuhansittain muitakin kuin juutalaisia, tuhansittain niitä, joita juutalaiset vihasivat ja halveksivat, roomalaisia, kreikkalaisia, arabialaisia, syrialaisia, egyptiläisiä, indialaisia, niin että ihan näytti, kuin olisi koko maailma lähettänyt edustajia tähän ristiinnaulitsemis-tilaisuuteen.
Kaikissa kasvoissa näkyi kiirettä ja ahdistusta, jotka tunteet silloin valtaavat ihmismielen, kun aavistetaan jotakin hirveää näköä, äkkiarvaamatonta haaksirikkoa, suurta sortumista tai verilöylyä. Niistä merkeistä Ben-Hur päätteli, että nämä olivat rauhallisia pääsiäisvieraita, jotka eivät suinkaan olleet natsarealaista tuominneet, vaan ehkäpä olivat hänen ystäviäänkin.
Viimein Ben-Hur saattoi Herodeen tornin puolelta erottaa ihmisjoukon huuteluja.
"Kuule, ne tulevat!" sanoi eräs.
Ohi kiiruhtajat pysähtyivät kuuntelemaan, mutta huomattuaan metelin lähestyvän katsoivat silmäkkäin ja läksivät peloissaan rientämään yhä edelleen. Melu yhä lähestyi. Huudot aivan repivät ilmaa. Yht'äkkiä Ben-Hur huomasi Simonideen, jota palvelijansa kantoivat nojatuolissa ohitse, Ester astui hänen sivullansa, ja jälestä tuli umpinainen kantotuoli.
"Rauha olkoon sinulle, Simonides, ja sinullekin Ester!" tervehti Ben-Hur mennen vastaan, "jos olette matkalla Golgatalle, niin antakaa saattojoukon ensin mennä ohitse. Minä sitte saatan teitä."
Simonides katsahti ikään kuin syvistä ajatuksista heräten ja sanoi:
"Puhu Baltasarille, minä teen samoin kuin hän. Hän on tuolla kantotuolissa."
Baltasar veti esiriput syrjään. Hän makasi siellä kuihtunein kasvoin ja nekin niin oudon muotoisina, että näyttivät pikemmin kuolleilta kuin eläviltä.
"Saammeko nähdä häntä?" hän kysyi heikolla äänellä.
"Natsarealaistako? Hänen täytyy kulkea tästä meidän ohitsemme ainoastaan muutaman askeleen päästä."
"Oi Herra!" lausui ukko, pyhää intoa äänessä. "Saan siis nähdä häntä vielä kerran! Voi, tämä päivä on hirmuinen maailmalle!"
Kaikki jäivät huoneen suojaan odottamaan. Ei kukaan heistä ilmaissut tunteitansa sanoilla, he varmaankin aristelivat toinen toistansa. Baltasar nousi kantotuolissaan istumaan; palvelija tuki häntä.
Yhä vain kulki ihmisiä, jos mahdollista vielä runsaammin kuin ennen, yhtämittaisena vuolaana virtana. Melu lähestyi, tuli huumaavaksi ja korvia särkeväksi. Viimein tuli kuolemaan tuomitun saattojoukko.
"Katsokaa, tuossa nyt Jerusalem tulee!" sanoi Ben-Hur katkerasti.
Joukko rähiseviä poikia kulki edeltä, huutaen: "Judean kuningas! Tietä juutalaisten kuninkaalle!"
Simonides katsoi heidän pauhuansa.
"Jos nuo pääsevät perimään, voi silloin Jerusalemia!"
Joukko sotamiehiä täysissä varuksissa marssi sitte välinpitämättömästi, vaan tarkassa tahdissa.
Heidän jälessään tuli natsarealainen!
Hän näytti olevan lähellä kuolemaa ja joka askelella vaipumaisillansa maahan. Kaulassa hänellä oli nuora, ja siitä riippui lauta, jossa oli kirjoitus. Hänen paljaista jaloistaan jäi verimerkkejä teräville katukiville, rikki repeillyt vaate riippui irrallaan kudotun hameen päällä, ja orjantappurakruunu oli armottomasti painettu hänen päähänsä. Siten syntyneistä haavoista juoksi vertä kasvoille, ja tukka oli kokonaan verestä märkänä. Kasvot olivat kalpeat kuin haamulla. Matkalla kaupungin läpi hän oli jossakin paikassa vaipunut maahan ristin painosta, sillä kuolemaan tuomittuna hänen täytyi itsensä kantaa se teloituspaikalle. Nyt oli eräs maanmies apuna sitä kantamassa. Neljä sotamiestä suojeli häntä kansan raivolta, mutta kuitenkin aina jotkut löivät häntä kepillä taikka syleskelivät häneen. Hän ei päästänyt kuuluviin mitään ääntä, ei valitusta eikä rukousta, eikä hän katsonut ylöskään, ennen kuin tuli talon kohdalle, jonka edessä Ben-Hur ja hänen ystävänsä seisoivat, sydän täynnä syvintä sääliä. Ester työntyi kiinni isäänsä, joka, vaikka olikin lujatahtoinen, vapisi kovasti. Baltasar oli vaipunut kantotuolinsa pohjaan, kykenemättä mitään puhumaan. Ben-Hur ei voinut tukeuttaa huutoa: "Hyvä Jumala, hyvä jumala!" Silloin juuri natsarealainen katsahti heihin päin, ikään kuin tahtoen lukea heidän sydämmensä ajatukset, taikka kuin olisi hän kuullut nuo sanat, ja sitä katsetta heidän oli mahdoton koko ikänänsä unhottaa. He tunsivat itsessään, että hän ajatteli heitä eikä itseänsä ja että hänen sammuva silmänsä lupasi heille siunausta, jota hän ei suulla uskaltanut julki lausua.
"Missä sinun legionasi ovat, Hurin poika?" kysyi Simonides, heräten mielensä huumauksesta.
"Hannas sen tietää paremmin kuin minä."
"Mitä, ovatko ne pettäneet sinut!"
"Kaikki muut galilealaiseni paitsi kaksi."
"Sitte on kaikki hukassa! Tämän jalon miehen täytyy kuolla."
Syvää tuskaa näkyi Simonideen kasvoista. Hänen päänsä painui alas; hän oli rehellisesti edistänyt Ben-Hurin pyrintöjä ja näki nyt toiveensa ainiaaksi pettyneen.
Kaksi miestä, hekin kantaen kumpikin ristiänsä, seurasi natsarealaista hänen viimeisellä vaelluksellaan.
"Ketä nuo miehet ovat?" Ben-Hur kysyi eräältä galilealaiselta.
"Ryövärejä, joiden pitää kuolla yht'aikaa natsarealaisen kanssa", kuului vastaus.
Seuraava henkilö jonossa oli arvonsa kaikilla merkeillä koristettu ylimmäinen pappi, temppelinvartiaston ympäröimänä. Häntä seurasi korkea raati ja koko joukko pappeja pitkissä, valkoisissa puvuissa, vyöllä laskoksiset, kirjavat vyöt.
"Hannaan vävy", Ben-Hur huomautti, osoittaen ylimmäistä pappia.
"Kaifas, niin, minä tunnen hänet", vastasi Simonides. Hetkisen jälkeen hän jatkoi: "Nyt minä olen vakuutettu, ja nyt minä tiedän ihan varmaan, että hän tuolla, jolla on kirjoitus kaulassa, totisesti on se, joksi kirjoitus häntä sanoo: juutalaisten kuningas. Tavallisella ihmisellä, petturilla ja pahantekijällä, ei olisi koskaan sellaista saattojoukkoa. Katso, seuraavathan häntä kaikki kansat, Jerusalem ja Israel! Tuossa on yksin efodikin, ylimmäisen papin hame purppuraisine granaattiomenineen ja kultatiukuineen, joita ei ole koskaan nähty kaduilla aina makedonialaisen valloittajan ajasta asti, jolloin koko Judea marssi häntä vastaan. Kaikki se todistaa, että natsarealainen on kuningas. Jospa minä voisin nousta seuraamaan häntä!"
Ben-Hur kummastellen kuunteli hänen sanojansa. Simonides, ikään kuin nyt vasta huomaten, että oli päästänyt tunteitansa ilmi, lausui sitte kiireesti:
"Sano Baltasarille, että kiiruhtaisimme. Jerusalemin roskaväki lähestyy."
Ester keskeytti:
"Katsokaa, tuolla tulee naisia, jotka itkevät. Ketähän he lienevät?"
Esterin osoittamalla taholla huomattiin neljä itkevää naista. Yhtä heistä talutti mies, joka oli hiukan saman näköinen kuin natsarealainen. Ben-Hur vastasi:
"Mies on natsarealaisen rakkain opetuslapsi. Nainen, joka nojaa häneen, on mestarin äiti Maria. Molemmat toiset ovat galilealaisia vaimoja, jotka palvelivat häntä."
Ester seurasi kosteilla silmillään tätä säälittävää ryhmää, kunnes se katosi hänen näkyvistään.
"Tulkaa", sanoi Simonides, kun Baltasar oli valmiina, "rientäkäämme jälestä."
Ben Hur ei kuullut kehotusta. Ohi virtaava hurja ihmisjoukko ja sen ilmeinen murhanhimo juohdutti hänen mieleensä natsarealaisen lempeyden ja ne moninaiset hyvät työt, joita hän oli tehnyt kärsivälle ihmiskunnalle. Äkisti hän muisti itsekin olevansa hänelle kiitollisuuden velassa. Eikö natsarealainen ollut lohduttanut häntä silloin, kun häntä vietiin melkein varmaan kuolemaan kalereille; ja eikö hän ollut nyt äskettäin ihmeellisellä tavalla parantanut hänen äitiänsä ja sisartansa! Eikö voitu tehdä mitään, eikö niin mitään hänen pelastukseksensa? Hän oli tyytymätön itseensä; olisihan hän voinut tehdä enemmän. Hän olisi paremmin voinut valvoa galilealaisiansa, niin he olisivat pysyneet uskollisina ja luotettavina. Nyt oli tehokasten toimien hetki tullut. Hyvästi suunnittu hyökkäys olisi hajoittanut kansanpaljouden, vieläpä pasuunan tavalla koonnut Israelin taisteluun ja jouduttanut kansalle ikävöityä vapahdusta. Sovelias tilaisuus pääsi käsistä; joka minuutti teki pelastuksen yhä mahdottomammaksi. Voi Abrahamin Jumala, eikö sitte ollut mahdollista mitään tehdä?
Tähystellessään hän huomasi joukon galilealaisia ja riensi heidän luoksensa. "Seuratkaa minua!" hän sanoi. "Minun pitää saada puhua teille."
Miehet tottelivat. Jälleen päästyään kartanon suojaan hän sanoi heille: "Te olette niitä miehiä, jotka otitte vastaan minun pestaukseni ja sanoitte olevanne valmiit taistelemaan vapauden ja tulevan kuninkaan puolesta. Teillä on miekat sivullanne, ja nyt on aika käyttää niitä. Menkää, etsikää kaikkialta kumppanejanne ja sanokaa heille, että minä odotan teitä Pääkallonpaikalla, Golgatalla. Rientäkää! Natsarealainen on se kuningas, ja hänen kanssansa vapautemme kuolee."
Miehet katsoivat häntä kunnioittavasti, mutta eivät liikahtaneet tuumaakaan paikastansa.
"Ettekö sitte kuule?" hän kysyi.
Joku joukosta vastasi:
"Judan poika", — he tunsivat häntä ainoastaan sillä nimellä — "sinua on petetty. Natsarealainen ei ole luvattu kuningas. Hänellä ei ole kuninkaan mieltä. Me seurasimme häntä Jerusalemiin, me näimme hänet temppelissä, hän petti itsensä ja meidät ja koko Israelin, hän Iäksi pois temppelistä eikä huolinut Davidin valtaistuimesta. Hän ei ole mikään kuningas, eikä Galilea pidä hänen puoltansa. Hänen pitää kuolla. Mutta kuule, Judan poika, meillä on nyt aseita, josta kiitos sinulle, ja me olemme valmiit sivaltamaan miekkamme ja taistelemaan vapauden edestä. Samoin on koko Galilea. Mutta ainoastaan vapauden edestä, Judan poika! Jos siihen yhdyt, niin me kokoudumme sinun luoksesi ristin juurelle."
Päätöksen hetki oli tullut Ben-Hurille. Jos hän olisi ottanut vastaan tarjouksen ja lausunut sytyttävän sanan, niin historia ehkä olisi saanut toisen sisällyksen. Mutta silloin hänen ajatuksensa omituisesti hämmentyivät; kummallinen tunne, että hän siten kävisi johtamaan maailman menoa vasten Jumalan järjestystä, masensi hänen tahdon voimansa. Sinä hetkenä hän ei osannut sitä mitenkään selittää, mutta aikojen kuluttua hän tunnusti sen tulleen natsarealaisen vaikutuksesta. Hänen noustuaan kuolleista hän käsitti hänen kuolemansa olleen välttämättömän vahvistamaan ylösnousemisen uskoa, jota ilman kristinusko olisi vain tyhjä kuori. Tämä hetkellinen hämmennys hänelle siis ei jättänyt kykyä tehdä ratkaisevaa päätöstä. Hän seisoi neuvottomana, osaamatta vastata mitään. Kätkien kasvonsa käsiinsä hän vapisi sisällisestä taistelusta, jossa hänen oma tahtonsa ponnisteli korkeampaa voimaa vastaan.
"Tule, tule, me odotamme!" huusi Simonides jo neljättä kertaa.
Hän seurasi heitä tahtomattansa, Ester astui hänen sivullaan.
Kuten muinoin Baltasar ja hänen viisaat kumppaninsa aavikolla, Ben-Hur nyt antoi itsensä korkeamman voiman ohjattavaksi.
Loppu.
Kun Baltasar, Simonides, Ben-Hur, Ester ja molemmat galilealaiset saapuivat Golgatalle, ryhtyi Ben-Hur toimittamaan heille tilaa. Mitenkä hän oli kyennyt raivaamaan tietä ihmistungoksen läpi, sitä hän ei lainkaan tiennyt, ei myöskään mitä suuntaa he olivat kulkeneet, eikä miten pitkä aika heiltä oli kulunut. Siinä tilassaan hän yhtä vähän kuin lapsi voi millään tavalla estää hirmuista rikosta, jonka hän oli näkevä. Jumalan aikomukset ovat meille aina selittämättömät, mutta yhtä selittämättömät ovat keinotkin, joilla hän osaa päästä tarkoitustensa perille ja tehdä ne selviksi meidän uskollemme.
Ben-Hur ja muut, jotka olivat hänen seurassaan, pysähtyivät. Huumaus, jota vastaan hän tähän asti oli taistellut, haihtui nyt kerrassaan, niin että hän saattoi ihan selvästi käsittää kaikki. Golgatan kunnas oli muodoltaan kuin pääkallo, kuiva, pölyinen ja ilman mitään vihreätä, paitsi joitakuita kituvia isopinkorsia. Kunnaan korkeimmalle kohdalle valittua ristiinnaulitsemis-paikkaa ympäröitsi elävä ihmismuuri, jota satakunta roomalaista sotamiestä pidätti tunkeutumasta liian lähelle. Ben-Hur oli päässyt katsojain ensimmäiseen riviin ja katseli siitä luodetta kohti. Katsoipa hän mihin hyvänsä, niin ei missään näkynyt tyhjää paikkaa, ei yhtään kiveä eikä vihreätä pilkkua, vaan ainoastaan ihmiskasvoja tuhansittain. Tuhannen tuhansia sydämmiä sykki välinpitämättöminä noiden pahantekijäin kohtalosta, mutta kiihkeästi odotellen, mitä oli tapahtuva natsarealaiselle; ne sykkivät joko vihasta, pelosta tai uteliaisuudesta, vaan hän rakasti heitä kaikkia ja meni kuolemaan heidän edestänsä.
Kunnaalla, niin korkealla, että näkyi kauas ylt'ympäri, seisoi ylimmäinen pappi ylpeänä komeassa puvussaan. Vielä korkeammalla, ihan ylimmällä huipulla, seisoi kaikkein nähtävänä natsarealainen kumarruksissa, kärsivänä ja ääneti. Eräs sotamies oli pilkallaan pannut ruo'on hänen käteensä valtikaksi. Melua, naurua ja kirouksia kajahteli hänen ympärillään milloin muutamasta suusta, milloin sadoista yht'aikaa. Ihminen,paljas ihminentuon intohimojen myrskyn keskellä olisi unhottanut viimeisenkin jäännöksen rakkaudestaan ihmissukuansa kohtaan.
Kaikkein silmät tähystelivät natsarealaista. Ben-Hurissa tapahtui sisällinen muutos joko säälistä tai muista syistä. Hänet valtasi omituinen tunne, joka antoi hänelle voimaa kärsiä sekä hengellisiä että ruumiillisia tuskia, joka saattoi hänet katsomaan kuolemaa toivottavaksi, se kun oli vain siirtyminen parempaan elämään, ehkäpä sielunelämään, jota Baltasar oli niin kaunopuheisesti kuvannut. Hän alkoi käsittää ja ymmärtää, että natsarealaisen tulon tarkoitus oli saattaa niitä, jotka häntä rakastavat, maallisen elämän rajain ylitse siihen valtakuntaan, joka on valmistettu hänelle ja hänen kansallensa. Ja hän oli sisällänsä kuulevinaan kaiun eräästä natsarealaisen lauseesta, jonka hän oli kerran kuullut, mutta ymmärtämättä:
"Minä olen ylösnousemus ja elämä!"
Ne sanat kaikuivat moneen kertaan hänen sydämmessään, saivat selvän muodon, kuten esineet aamun valetessa, ja niihin tuli syvällinen merkitys. Ja kuten on tapana lausua kysymys moneen kertaan, jotta sen tarkoitus käsitettäisiin ja se saataisiin painumaan syvälle mieleen, niin hänkin kysyi, silmät yhä kiintyneinä olentoon, joka kunnaalla oli uupumaisillaan orjantappura-kruunun alla: "Kuka on ylösnousemus ja elämä?"
"Minä", näytti olento vastaavan juuri hänelle erittäin. Ja hänen sydämmensä täyttyi rauhallisesta tunteesta, jollaista hänellä ei ollut koskaan ennen ollut, rauhan tunteesta, joka lopetti kaikki epäilykset ja horjumiset ja tuli uskon, rakkauden ja selvän ymmärryksen aluksi.
Silloin kumeat vasaran iskut herättivät hänet tajuunsa. Hän katsahti ylös ja huomasi muutamain sotamiesten ja käsityöläisten valmistelevan ristiä. Kuopat, joihin ne aiottiin pystyttää, olivat jo kaivetut maahan.
"Kiirehdi niitä!" sanoi ylimmäinen pappi sadanpäämiehelle. "Tuomittujen pitää olla kuolleina ja haudattuina ennen auringon laskua, ett'ei maa tulisi saastutetuksi. Laki käskee niin."
Muuan jalomielinen sotamies meni natsarealaisen luo ja tarjosi hänelle juotavaa, mutta hän ei huolinut. Toinen tuli sitte, otti kirjoituslaudan hänen kaulastaan ja kiinnitti sen ristin yläpäähän. Valmistukset olivat lopussa.
"Ristit ovat valmiit", sanoi sadanpäämies ylimmäiselle papille, joka viittasi kädellään ja vastasi:
"Jumalan pilkkaaja otetaan ensiksi. Pitäisihän jumalan pojalla olla voimaa pelastaa itsensä. Saadaan nähdä, mitä siitä tulee."
Kolkko hiljaisuus sitte vallitsi. Hirvein kohta tästä kauhistavasta toimituksesta oli jälellä: kiinni naulitseminen ristiin. Sinä silmänräpäyksenä, kun sotamiehet sitä varten kävivät käsiksi natsarealaiseen, värisytti kaikkia katsojia syvimpiin ytimiin asti. Julmimmatkin heistä tunsivat vavistusta. Moni sittemmin väitti ilman silloin äkisti muuttuneen jääkylmäksi ja vaikuttaneen tuon tunteen.
"Miten hirmuisen hiljaista!" kuiskasi Ester, laskien käsivartensa isänsä kaulaan. Muistaen tuskia, joita itse oli saanut kärsiä, vanhus veti tytön kasvot syliinsä. Vaikka ukko oli lujatahtoinen, vapisi hänenkin ruumiinsa kokonaan.
"Älä katso sinne, Ester, peitä silmäsi! Minusta tuntuu, kuin kaikkien, jotka tätä näkevät, sekä syyllisten että syyttömäin, pitäisi olla tästä hetkestä alkaen kirotut."
Baltasar vaipui polvilleen.
"Hurin poika", sanoi Simonides yhä syvemmin liikutettuna, "joll'eiJehova ojenna kättänsä, niin me ja koko Israel olemme hukassa!"
Ben-Hur vastasi tyynesti: "Minä näin unta, Simonides, ja kuulin, että sen täytyy tapahtua, ja myöskin, minkä tähden. Se on natsarealaisen ja Jumalan tahto. Tehkäämme kuten egyptiläinen vanhus, pysykäämme levollisina ja rukoilkaamme."
Katsahtaessaan jälleen ylös kunnaalle päin hän oli taas kuulevinaan sanat: "Minä olen ylösnousemus ja elämä." Hän kumartui, täynnä pyhää kunnioitusta, niin kuin joku tosiaankin olisi puhutellut häntä.
Kunnaan päällä tehtiin loppuun asti julma teko. Sotamiehet riistivät vaatteet natsarealaisen yltä, niin että hän seisoi ihan alastomana ihmispaljouden silmäin edessä. Armotta kaadettiin hänet pitkälleen ristin päälle. Kädet ojennettiin pitkin poikkipuuta ja sitte muutamilla kovilla iskuilla lyötiin terävät naulat läpi pehmeiden kämmenien. Polvet nostettiin sen verran pystyyn, että jalkopohjat asettuivat pitkin ristin runkoa, jalat soviteltiin päällekkäin ja lävistettiin molemmat yhdellä naulalla. Vasara paukahteli kumeasti; nekin, jotka eivät kuulleet tuota ääntä, mutta näkivät pyövelimiesten liikkeet, ymmärsivät niiden merkityksen ja vapisivat kauhusta. Mutta julmuuden uhri ei valittanut vähääkään, ei rukoillut eikä päästänyt millaistakaan ääntä.
"Mihin päin asetamme hänet katsomaan?" kysyi eräs sotamies raa'asti.
"Temppeliä kohti", vastasi ylimmäinen pappi. "Saakoon hän kuollessaan katsella pyhää rakennusta, jota on eläessään häväissyt."
Sotamiehet tarttuivat ristiin, kantoivat sen kaikkinensa määrättyyn paikkaan ja laskivat pystyyn maahan. Natsarealaisen ruumis riippui verisistä käsistä maan ja taivaan välillä. Multa hän ei nytkään päästänyt kuuluviin mitään tuskan ääntä, hän vain rukoili, ja se rukous oli jumalallisin kaikista:
"Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät!"
Ristiä, joka nyt oli kaikkien näkyvissä, tervehdittiin hurjilla riemuhuudoilla, ja lukutaitoiset kiiruhtivat selittämään kirjoitusta. Kun se oli luettu, ilmoitettiin heti sisällys lähinnä seisojille, ja kohta kajahti suunnattoman suuresta katsojajoukosta pilkkahuuto:
"Terve, juutalaisten kuningas, terve!"
Ylimmäinen pappi, joka paremmin osasi arvostella kirjoitusta, oli tehnyt vastaväitteitä, mutta turhaan. Kuoleva kuningas, kirjoitus päänsä päällä, katseli kiittämätöntä kaupunkia, joka oli niin häpeällisesti hylännyt hänet.
Aurinko oli ehtinyt ylös korkeimmilleen. Sen loisto valasi vuoria, kaupunkia, temppeliä ja palatseja torneineen. Silloin äkisti hämärä rupesi pimittämään taivasta ja maata. Ensin se tuli tuskin huomattavasti kuten iltahämärä, sitte kasvamistaan kasvoi, kunnes lopulta lankesi maahan pimeytenä, joka kauhistutti kaikkia. Pilkalliset huudot ja melu lakkasivat; ihmiset katselivat tuskaisesti toinen toistansa, sitte taivasta ja hämärään häviäviä vuoria sekä kunnasta, jolla surullinen näytelmä tapahtui, ja viimein kalpeina ja vavisten taas toinen toistansa.
"Se on vain sumua taikka ohi kulkeva pilvi", sanoi Simonides pelkäävälle Esterille. "Kyllä siitä pian tulee jälleen kirkas ilma."
Ben-Hur käsitti asian toisin.
"Ei se ole sumua eikä pilviä", hän sanoi. "Ilman henget, profeetat ja pyhät pimittävät aurinkoa, ett'eivät he ja luonto näkisi tätä surullista näytelmää. Minä sanon sinulle, Simonides, että, niin totta kuin minä elän, se, joka riippuu tuolla ristissä, on Jumalan poika."
Hän jätti Simonideen hämmästyksiinsä siitä puheesta ja meni Baltasarin luo, joka oli polvillaan lähellä, ja koski häntä olkapäähän.
"Kuule, viisas egyptiläinen", hän sanoi. "Ainoastaan sinä puhuit totta, natsarealainen on totisesti Jumalan poika."
Baltasar veti hänet alas viereensä ja sanoi heikolla äänellä:
"Minä näin hänet lapsena seimessä, eikä siis ole lainkaan kummallista, että minä tunsin hänet ennemmin kuin sinä. Voi minua, että minun täytyy nähdä tämä päivä! Jospa olisin kuollut kuten ystäväni Melchior ja Gaspar!"
"Älä hätäile!" koetti Ben-Hur lohduttaa häntä. "He epäilemättä ovat meidän lähellämme henkisessä muodossa."
Hämärä oli yhä kasvanut ja muuttunut pilkko pimeäksi yöksi. Pyövelimiehet kunnaan harjalla eivät kuitenkaan lakanneet verisestä työstään, vaan naulitsivat risteihin molemmat pahantekijät ja pystyttivät ristit. Vartiat sitte komennettiin pois, ja ihmisjoukko pääsi vapaasti katselemaan. Kuten virta, joka murtaa sulkunsa, syöksyivät kaikki sysien ja tapellen ristien juurelle. Natsarealaista pilkkailtiin ja häväistiin.
Muuan soturi huusi: "Ha ha, jos olet juutalaisten kuningas, niin laskeudu alas rististä!"
Muuan pappi virkkoi: "Niin, jos hän nyt laskeutuu alas, niin me uskomme häntä."
Toiset pudistelivat viisastelevasti päätänsä ja sanoivat: "Sinä, joka tahdoit hävittää temppelin ja kolmena päivänä rakentaa sen jälleen, auta nyt itseäsi ja astu alas rististä."
Ja toiset pilkkasivat: "Hän on luottanut Jumalaan, niinpä Jumala nyt vapahtakoon hänet, jos häntä rakastaa; sillä hän on sanonut: minä olen Jumalan poika."
Käsittämätön häijyys! Natsarealainen ei ollut koskaan tehnyt kansalle muuta kuin hyvää. Muukalaiset, jotka nyt näkivät häntä ensi kerran, pilkkasivat kuitenkin häntä ja surkuttelivat noita pahantekijöitä.
Luonnoton pimeys pelotti Esteriä, kuten monta muutakin. Pari kolme kertaa hän kääntyi isänsä puoleen, pyytäen:
"Lähtekäämme kotiin! Jumalan muoto on vihastunut. Kukapa tietää, mitä kaikkea kamalata vielä voi tapahtua. Minua pelottaa."
Simonides ei kuullut. Hän oli perin harvasanainen ja nähtävästi hyvin liikutettu. Kun ensimmäisen hetken lopulla ihmisjoukko alkoi vähetä ristin juurelta, menivät he vanhuksen kehotuksesta vähän lähemmäksi. Siitä uudesta paikastaan he ainoastaan epäselvästi näkivät natsarealaista, mutta sen sijaan voivat kuulla tarkasti hänen joka sanansa.
Toinen hetki kului kuten ensimmäinenkin. Ne olivat häväistyksen, pilkan ja hitaan kuoleman hetket. Koko tänä aikana natsarealainen ainoastaan kerran avasi suutansa puheesen. Muutamia vaimoja oli polvillaan ristin juurella. Niiden joukossa hän huomasi äitinsä ja rakkaimman opetuslapsensa.
"Vaimo", hän sanoi kovalla äänellä,"katso poikaasi!"Ja opetuslapselle hän lausui:"Katso äitiäsi!"
Kolmas hetki tuli, ja kansaa yhä tunkeili kunnaan ympärille ikään kuin näkymättömän voiman tuomitsemana kiertelemään sitä. Siihen epäilemättä vaikutti myöskin selittämätön pimeys. Ihmisjoukko pysyi levollisempana kuin ennen, mutta silloin tällöin voitiin kuitenkin kuulla huudahduksia. Vaan kaikki, jotka saapuivat natsarealaisen ristin juureen, vaikenivat kerrassaan, katsoivat siihen ylös ja läksivät sieltä ääneti. Tämä muutos tapahtui yksin sotamiehissäkin, jotka olivat vähän ennen heittäneet arpaa ristiinnaulitun vaatteista. Hekin seisoivat nyt päällikkönsä johdolla lähellä ristiä. Kun hän huokasi tai liikautti tuskaisesti päätänsä, niin he kuuntelivat hyvin tarkkaan. Huomattavin oli kuitenkin ylimmäisen papin ja hänen virkaveljiensä käytös. Kuta enemmän pimeys kasvoi, sitä enemmän heidän ylpeä luottamuksensa katosi. Heidän joukossaan oli taitavia tähtien selittäjiä. Kun aurinko alkoi himmetä, nämä viisaat kokoutuivat ylimmäisen papin ympärille, keskustellen siitä tapauksesta.
"Auringon pimennys se ei voi mitenkään olla", he arvelivat, "sillä meillähän on nyt täysi kuu."
Kun ei kukaan voinut vastata heidän kysymyksiinsä eikä selittää tavatonta pimeyttä, niin he sisimmissä ajatuksissaan alkoivat asettaa sitä yhteyteen natsarealaisen kanssa. Mitä kauemmin outoa yötä kesti, sitä horjuvaisemmiksi he tulivat. Sotamiesten takaa he tarkastelivat jokaista natsarealaisen liikettä, kuuntelivat joka sanaa ja puhelivat ainoastaan kuiskutellen keskenään. Ehkäpä hän kuitenkin oli Messias, ja silloin…? Mutta paras oli kaiketi pysyä siellä odottamassa, mitä muuta vielä oli tapahtuva.
Ben-Hurin epäilykset haihtuivat yhä enemmän. Hänen ainoa rukouksensa oli, että asian päätös pian tapahtuisi. Simonideen ryhdistä hän saattoi nähdä hänenkin olevan uskomaisillaan. Ben-Hur näki, miten syvä mietiskely kajasti ukon elävistä kasvoista, miten hän katseli aurinkoon päin, ikään kuin tutkistellen pimennyksen syytä. Ester työntäytyi yhä lähemmäksi isäänsä, ikään kuin hänen mielikseen kätkeäkseen pelkoansa.
"Älä pelkää!" lausui vanhus, "pysy vain täällä ja tee minun kanssani havaintojasi. Vaikka tulisit kahta kertaa vanhemmaksi kuin minä, niin et sentään koskaan toiste saa nähdä mitään tämän kaltaista. Ehkäpä ilmestykset eivät vielä ole loppuneet. Pysykäämme täällä loppuun asti."
Kolmas hetki ristiin naulitsemisesta lukien oli noin puoliväliin kulunut, kun muutamia miehiä Jerusalemin pahimmasta roskaväestä pysähtyi keskimmäisen ristin juurelle.
"Tässä hän on, se uusi juutalaisten kuningas", sanoi eräs.
Toiset huusivat nauraen:
"Terve, terve, juutalaisten kuningas!"
Kun ei mitään vastausta kuulunut, he menivät lähemmäksi, pilkaten:
"Jos sinä tosiaankin olet Jumalan poika, niin astu alas!"
Tämän kuullessaan toinen pahantekijä lakkasi vaikeroimasta ja sanoi natsarealaiselle:
"Jos sinä olet Kristus, niin auta itseäsi ja meitä!"
Lähellä seisojat nauroivat hyväksyvästi. Kaikkein odotellessa natsarealaisen vastausta alkoi toinen pahantekijä, moittivasti katsoen kumppaniinsa, puhua:
"Etkö sinäkään pelkää Jumalaa, vaikka olet samassa kadotuksessa? Me totisesti kärsimme töittemme mukaan, mutta tämä ei ole tehnyt mitään pahaa."
Ihmiset kummastuivat ja ihan hiljaa kuuntelivat sitte pahantekijän sanoja natsarealaiselle:
"Herra, muista minua, kun tulet valtakuntaasi!"
Simonides vavahti. "Kun tulet valtakuntaasi." Sitähän kohtaa hän juuri oli epäillyt ja siitä usein väitellyt Baltasarin kanssa.
"Kuulitko?" Ben-Hur sanoi hänelle, "se valtakunta ei voi olla tästä maailmasta. Tuo todistaja sanoo, että kuningas nyt vasta menee valtakuntaansa, ja juuri samaa minä kuulin unissani."
"Hiljaa!" käski Simonides, "hiljaa! Ehkäpä natsarealainen vastaa."
Ja vastaus tuli tosiaankin. Hän lausui selvällä, kauas kuuluvalla äänellä:
"Totisesti sanon minä sinulle: tänä päivänä pitää sinun oleman minun kanssani paratiisissa!"
Simonides kuunteli, eikö hän vielä lisäisi mitään. Sitte hän pani kätensä ristiin ja sanoi: "Jo riittää, Herra! Pimeys on haihtunut, minä näen nyt toisella tavalla, uskon silmillä, kuten Baltasar."
Uskollinen palvelija oli viimeinkin saanut palkkansa. Jospa hänen rujo ruumiinsa ei paranisikaan, jospa kärsittyjen tuskien muisto ei koskaan unhottuisikaan häneltä, niin olihan hän nyt kuitenkin oppinut tuntemaan uuden elämän, joka alkaa tämän ajallisen elämän jälkeen: paratiisin katoamattoman elämän. Sieltä hän oli löytävä valtakunnan, jota hän ei ollut koskaan uneksinut, sekä valtakunnan että kuninkaan. Suloinen rauha virtaili hänen sydämmeensä.
Ylhäällä ristin juurella sitä vastoin vallitsi kummastus ja hämmästys. Kavalat papit olivat pahassa pulassa. He olivat tuominneet natsarealaisen kuolemaan, koska hän oli sanonut itseään Messiaaksi, ja katso, vielä ristilläkin hän selvemmästi kuin koskaan ennen julisti itsensä siksi, jopa lupasi paratiisinkin pahantekijälle. Ylimmäinen pappikin vapisi, vaikka olikin ylpeä ja rohkea. Mistä tämä kuoleva mies sai luottamuksensa, ell'ei totuudesta? Ja totuus, mitäpä se oli muuta kuin itse Jumala. Sinä silmänräpäyksenä ei olisi tarvittu paljoakaan karkoittamaan heitä pakoon.
Natsarealaisen rinta kävi yhä raskaammaksi; viimeiset hengenvedot alkoivat. Vasta kolme hetkeä ristissä, ja jo kuolemaisillaan! Se sanoma levisi kuin kulovalkea suusta suuhun. Syvä hiljaisuus alkoi. Tukeuttava kuumuus täytti ilmaa tuon entisen pimeyden lisäksi. Ihmisjoukko pysyi niin hiljaa, että olisi ollut mahdoton aavistaa sitä olevankaan läsnä. Silloin kuuluu yht'äkkiä ristillä suruinen valitus:
"Jumalani, Jumalani, miksis minun ylönannoit?"
Se huuto vavistutti kaikkia ja sattui ainakin yhteen sydämmeen. Sotamiehet olivat tuoneet kanssansa astiassa viiniä ja vettä sekä pesusienen, jotka kaikki olivat lähellä Ben-Huria. Jos sieni kastettiin tuohon jo etikaksi muuttuneesen juomaan ja pistettiin ruo'on päähän, niin saatettiin siten ojentaa kärsiväiselle virvoitusta. Ben-Hurin mieleen muistui virvoitusjuoma, jonka hän oli saanut kaivolla Natsaretin luona. Hän otti sienen, kastoi sen astiaan ja riensi ristin luo.
"Anna hänen olla!" kiljui ihmisjoukko. "Älä viitsi!"
Siitä huolimatta hän riensi luo ja piti sientä natsarealaisen huulilla.
Mutta, voi, se oli jo liian myöhään.
Ristiinnaulitun kasvot verisinäkin loistivat ylimaailmallisesti. Hän avasi silmänsä ja käänsi ne taivasta kohti, ikään kuin nähden jotakin ihanaa siellä ylhäällä, korkealla pilvien takana. Täytetyn velvollisuuden tunnetta, helpotusta, jopa riemuakin oli huudossa, jonka uhri nyt lähetti kaikumaan:
"Se on täytetty."
Samalla tavalla sankari, kuollessaan suurenmoisen urhotyön jälkeen, tervehtii sen päättymistä vielä viimeisellä riemuhuudolla.
Ristiinnaulitun silmäin loisto sammui. Orjantappuroilla seppelöity pää painui hitaasti alas. Ben-Hur luuli, että elämän ja kuoleman taistelu jo oli loppunut, mutta eroava henki ponnisti vielä viimeisen kerran, ja ympärillä seisojat kuulivat sanat:
"Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni!"
Kidutettu ruumis värähti. Natsarealaisen lähetystyö ja maallinen elämä oli päättynyt.
Ben-Hur palasi ystäviensä luo ja sanoi yksinkertaisesti:
"Kaikki on lopussa: hän on kuollut."
Tämä sanoma levisi uskomattoman lyhyessä ajassa ihmisjoukkoon. Ei kukaan lausunut hirveätä uutista kovalla äänellä; kuiskauksena se vain kulki joka taholle. "Hän on kuollut, hän on kuollut!" Muuta ei kerrottu. Kansan tahto oli toteutunut. Mutta minkä tähden he niin kalpeina ja kauhuissaan katselivat toinen toistansa? Hänen verensä oli tullut heidän päällensä!
Ja heidän tuijotellessaan maa alkoi järistä. Pimeyden sijaan leimahti kirkkain valkeus. Aurinko paistoi korkealta taivaalta. Maa lainehti ja järisi. Jokainen koetti etsiä tukea pysyäkseen pystyssä. Kaikki tähystelivät kunnasta kohti, jolla ristit huojuivat. Kaikki kolme näkyivät, mutta ainoastaan keskimmäinen risti veti puoleensa heidän huomiotansa. Se näytti ulottuvan taivaasen asti. Jokainen, joka oli pilkannut natsarealaista tai lyönyt häntä taikka yhtynyt huutoon: "ristiin naulitse hänet!" jokainen, joka oli saattanut häntä ulos kaupungista taikka sydämmessään toivonut hänen kuolemaansa — ja sellaisia oli aina kymmenen yhtä kohti — jokainen heistä tunsi olevansa vikapää koko joukon rikokseen. Pakokauhu valtasi kaikki. He alkoivat juosta kaikin voimin; he kiiruhtivat pois jalkaisin, hevosilla, kameleilla tai vaunuissa. Mutta maanjäristys ahdisti heitä, ikään kuin itse maakin olisi vihoissaan tahtonut kostaa viattoman kuolemaa. Se heitti heitä maahan ja kauhistutti maanalaisella jyrinällään, kallioiden putoamisella ja hautain aukenemisella. Ja he löivät rintoihinsa ja huusivat pelosta. Hänen verensä oli tullut heidän päällensä! Kotoisia ja vieraita pappeja ja maallikoita, kerjäläisiä, saddusealaisia ja farisealaisia juoksi hurjimmassa sekamelskassa. Kun he huusivat Herran puoleen, niin maa vihoissaan antoi heille vastauksen. Se ei pitänyt mitään lukua säädystä eikä arvosta; ylimmäinen pappi ei ollut sen edessä yhtään arvokkaampi kuin hänen rikokselliset virkaveljensäkään. Se kaatoi hänetkin ja peitti hänen virkapukunsa lialla, täytti hiekalla kultatiu'ut ja tomulla hänen suunsa. Yhdessä kohdassa hän ainakin oli kansalaistensa kaltainen: hän oli niin kuin hekin vetänyt päällensä natsarealaisen veren.
Kun aurinko jälleen valasi ristiinnaulittujen ryhmää, olivat natsarealaisen äiti, opetuslapsi, hurskaat vaimot, sadanpäämies sotamiehineen sekä Ben-Hur seurueineen ainoat, jotka olivat jääneet kunnaalle. Viimemainituilla ei ollut aikaa huomata ihmisten hurjaa pakoa, heillä oli kylliksi tekemistä itsessänsä.
"Käy tähän istumaan", sanoi Ben-Hur Esterille, sovitellen häntä isänsä jalkain juureen, "kätke kasvosi, äläkä katso ylös. Luota Jumalaan ja tähän vanhurskaasen, jonka he ovat niin häpeällisesti surmanneet."
"Sanokaamme häntä tästä lähtein Lunastajaksi", sanoi Simonides kunnioittavasti.
"Sillä se hän on", vahvisti Ben-Hur.
Maanjäristys vavahutti taas kunnasta. Ristiinnaulittujen pahantekijäin parunta oli liikuttava. Maan horjumisesta huumautuneenakin Ben-Hur sentään muisti katsahtaa Baltasariin. Hän makasi liikkumatonna maassa. Ben-Hur riensi hänen luoksensa ja huusi hänelle, mutta ei saanut mitään vastausta. Jalo vanhus oli kuollut. Nyt Ben-Hur muisti kuulleensa parahduksen vastaukseksi natsarealaisen viimeisiin sanoihin, mutta ei ollut silloin ottanut sitä tarkempaan huomioonsa. Nyt hän tiesi egyptiläisen sielun seuranneen Herraansa paratiisiin, saaden uskostaan ja rakkaudestaan runsaan palkan.
Baltasarin palvelijat olivat yhtyneet yleiseen pakoon. Kun kaikki vaara oli ohitse, kantoivat molemmat galilealaiset ukon takaisin kaupunkiin kantotuolissa. Surusaatto se oli, joka auringon lasketessa kulki eteläportista Ben-Hurin palatsiin, samaan aikaan kuin Kristuksen ruumis otettiin alas rististä.
Baltasarin ruumis laskettiin lavalle saliin. Palvelijat teeskentelemättömästi itkivät hänen kuolemaansa, sillä hän oli saavuttanut kaikkein rakkauden, joiden kanssa hänellä oli ollut vähintäkään yhteyttä; mutta kun he nyt näkivät lempeän hymyn kirkastavan hänen kasvojaan, niin he kuivasivat kyyneleensä ja sanoivat:
"Hänen asiansa ovat hyvästi. Hän on tänä iltana onnellisempi kuin lähtiessään tänä aamuna ulos."
Ben-Hur tahtoi itse viedä Iras-neidelle sanomaa hänen isänsä kuolemasta. Hän läksi etsimään häntä ja tuomaan häntä vainajan luo. Hän kuvitteli mielessään tyttären surua, sillä olihan hän nyt yksin maailmassa, ja Ben-Hur tunsi taipumusta antamaan anteeksi ja säälimään häntä. Hän ei ollut tänä aamuna kysynyt, minkä tähden Iras ei ollut muiden kanssa ulos lähtemässä, eikä, missä hän olikaan; sillä hän ei ollut ajatellut koko tyttöä. Se nyt häntä hävetti, ja hän oli valmis pyytämään häneltä anteeksi, varsinkin kun hänellä nyt oli sellainen surusanoma tuotavana.
Ben-Hur pudisti Iraan oven esirippua; hopeatiukujen kilinää kyllä kuului, mutta ei mitään vastausta tullut. Hän huusi häntä nimeltä. Turhaan! Hän meni sisälle. Huone oli tyhjä. Hän kiiruhti ylös katolle, luullen hänen olevan siellä, mutta Irasta ei näkynyt. Hän kysyi palvelijoilta. Ei kukaan ollut koko päivänä nähnyt häntä. Turhaan etsittyään läpi koko talon Ben-Hur palasi saliin ja asettui Iraan paikalle vainajan pääpuoleen. Hän ajatteli, miten armollinen Kristus oli ollut vanhaa palvelijaansa kohtaan. Paratiisin porteilla jäävät, onneksi tosin, kaikki kärsimykset, nekin, joita omaisten tylyys on tuottanut, ulkopuolelle.
Baltasarin hautaamisen jälkeen, joka tapahtui yhdeksäntenä päivänä spitalisten ihmeellisestä terveeksi tulemisesta lukien, Ben-Hur toi kotiin äitinsä ja Tirzan. Joka päivä kumarruttiin täst'edes tässä kodissa pyhällä kunnioituksella kiitolliseen rukoukseen Isän ja hänen poikansa Kristuksen eteen.
Katakombit.
Noin viiden vuoden kuluttua ristiinnaulitsemisesta Ester istui Ben-Hurin vaimona huoneessaan viehättävässä huvilassa Misenumin lähellä. Oli puolenpäivän aika, ja Italian hehkuva aurinko paahtoi puutarhan ruusuja ja viiniköynnöksiä. Huoneen sisustus oli kokonaan roomalainen, mutta Ester itse käytti juutalaisemäntäin tavallista pukua. Lattialla leikitteli leijonan taljalla kaksi lasta Tirzan silmäin alla. Eipä tarvinnut muuta kuin huomata, miten hellästi Ester katseli pienokaisia, niin heti voi arvata, että ne olivat hänen lapsensa.
Aika oli kohdellut häntä jalomielisesti. Hän oli kauniimpi kuin koskaan, ja toteutunut oli hänen unelmansa, että saisi emäntänä vallita Misenumin läheisessä huvilassa.
Keskellä tätä rauhallista ja kotoista kuvaa ilmestyi ovelle palvelija ja ilmoitti:
"Tuolla atriumissa on vaimo, joka tahtoo päästä puheille."
"Tulkoon hän tänne. Minä tahdon ottaa hänet vastaan täällä."
Vieras astui sisään. Ester nousi puhuttelemaan häntä, mutta katsahdettuaan tulijan kasvoihin pysähtyi ja peräytyi askelen, ja veri vaihteli hänen kasvoissaan. Sitte hän sanoi:
"Minä tunsin sinut kerran, hyvä vaimo. Sinä olet…"
"Minä olin Iras, Baltasarin tytär."
Ester hillitsi ihmetyksensä ja käski palvelijaa tuomaan istuinta.
"Ei", vastasi Iras kylmäkiskoisesti, "minä aion heti jälleen poistua."
He katsoivat toinen toiseensa. Me jo tiedämme, että Ester oli kaunis vaimo, onnellinen äiti ja osaansa ylen tyytyväinen puoliso. Onni sitä vastoin ei ollut niin suosiollisesti kohdellut hänen muinaista kilpasiskoansa. Tosin Iraan pitkä vartalo ei ollut kadottanut kaikkea viehätystänsä, mutta koko hänen muodostaan kajasti paheissa vietetty elämä. Kasvot olivat vastenmieliset, suuret silmät himmeät ja epäselvät, posket värittömät, huulet yhteen puserretut ja irstaat; kaikki osoitti, että vallattomuus vei häntä liian aikaiseen hautaan. Pukukin oli huonosti valittu ja likainen. Maantien tomu peitti hänen sandaalejansa.
"Ovatko nuo sinun lapsesi?" kysyi Iras, keskeyttääkseen kiusallista äänettömyyttä.
Ester katsahti äidin ylevyydellä niihin ja vastasi hymyillen:
"Ovat. Tahdotko puhella niiden kanssa?"
"Minä vain pelottaisin niitä", Iras vastasi. Sitte hän lähestyi Esteriä, ja kun Ester vasten tahtoansakin peräytyi, niin hän sanoi: "Älä pelkää. Minä tuon sanoman sinun puolisollesi. Sano hänelle, että hänen vihollisensa on kuollut, että minä itse olen surmannut hänet kostoksi kurjuudesta, jota hän on tuottanut minulle."
"Vihollisensako?"
"Niin, Messala! Sano miehellesi vielä, että minäkin olen saanut kovaa rangaistusta kärsiä siitä pahasta, jota tahdoin tehdä hänelle, niin kovaa, että hänen täytyy sääliä minua."
Kyyneliä tunkeutui Esterin silmiin. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta Iras ehti ennen häntä.
"Ei", hän sanoi, "minä en tahdo nähdä mitään kyyneliä enkä huoli säälistä. Sano hänelle vielä, että minä olen tullut tajuamaan, että roomalainen on sama kuin peto. Jää hyvästi!"
Iras kääntyi menemään, mutta Ester kiiruhti pidättämään häntä.
"Odotahan toki miestäni. Ei hänellä ole mitään vastenmielisyyttä sinua kohtaan, hän on päin vastoin etsinyt sinua kaikkialta ja tahtoo tulla ystäväksesi. Minäkin koetan oppia rakastamaan sinua. Me olemmekristityt."
Iras ei taipunut.
"Ei", hän vastasi, "minä olen, mikä olen, vapaasta tahdosta. Kohta on kaikki lopussa."
"Mutta" — Ester vitkasteli — "eikö sinulla ole mitään toivetta? Enkö minä voi mitään tehdä hyväksesi?"
Kylmyys egyptiläistytön kasvoista suli. Niillä ikään kuin hymy hiukan värähti. Hän katsahti lapsiin lattialla.
"Kyllä olisi yksi", hän sanoi.
Ester oli seurannut hänen katsettansa ja naisellisella aistilla pian käsittäen vastasi:
"Kyllä saat."
Iras meni lasten luo, laskeutui polvilleen ja suuteli niitä, nousi sitte hitaasti, katsoi niitä ja meni pois, sanomatta sanaakaan jäähyväisiksi. Ja hän katosi näkyvistä, ennen kuin Ester ehti tointua hämmästyksestään.
Ben-Hur sai nyt varmaksi entisen aavistuksensa, että Iras oli juuri ristiinnaulitsemispäivänä luopunut isästään ja mennyt Messalan luo. Kun tuo yhteys nyt oli hajonnut, Ben-Hur etsi häntä kaikkialta, mutta ei löytänyt. Meren siniaallot, vaikka niiden pinnalla päiväpaiste leikitteleekin, kätkevät allansa syviä salaisuuksia. Jos ne osaisivat puhua, niin ehkäpä ne kertoisivat egyptiläistytön kohtalon loppuun asti.
Simonides eli hyvin vanhaksi. Keisari Neron kymmenentenä hallitusvuonna hän erosi Antiokian liikkeestä, jota hän oli niin kauan ja niin hyvällä menestyksellä hoitanut. Hänen terävä järkensä, hyvä sydämmensä ja onnensa pysyivät hänelle uskollisina hänen viime päiviinsä asti.
Äsken mainittuna vuonna hän eräänä iltana istui nojatuolissaan talonsa katolla. Ben-Hur, Ester ja lapset olivat hänen seuranansa. Hänen viimeinen laivansa oli ankkurissa joen rannassa; kaikki muut hän oli myönyt. Ristiinnaulitsemispäivästä asti oli näitä ystäviä kohdannut ainoastaan yksi suru, Ben-Hurin äidin kuolema, ja sitäkin lievitti silloin kuten nytkin heidän kristitty uskonsa.
Tuo viimeinen laiva oli edellisenä päivänä saapunut ja tuonut sanoman vainosta, jonka Nero oli Roomassa alkanut kristittyjä vastaan. Ystävät juuri puhelivat siitä, kun Malluk, joka yhä vielä oli herransa uskollisin palvelija, astui sisään ja antoi Ben-Hurille kirjekäärön.
"Kuka sen toi?" Ben-Hur kysyi, kirjeen luettuaan.
"Eräs arabialainen."
"Missä hän on?"
"Hän ratsasti heti pois."
"Kuulkaahan?" Ja Ben-Hur luki:
Minä Ilderim, Ilderim-heimon sheikin, jalomielisen Ilderimin poika,Judahille, Hurin pojalle.
Isäni ystävä, kuule nyt, miten suuresti isäni rakasti sinua. Lue myötä seuraava kirjoitus, niin käsität sen. Hänen tahtonsa on minunkin. Siksipä se, jonka hän lahjoitti sinulle, nyt on sinun omasi. Kaikki, mitä partilaiset ryöstivät häneltä taistelussa, jossa hän kaatui, olen minä valloittanut takaisin, muun muassa tämän paperin ja Miraan kaikki perilliset, hänen, joka aikanaan oli niin monen tähden äiti. Rauha olkoon sinulle ja omillesi! Tämä ääni aavikolla on ystäväsi, sheikki
Ilderimin.
Ben-Hur kierteli nyt auki papyruskäärön, vanhuudesta keltaisen kuin silkkiäislehti, jonka tähden sitä täytyi varovasti liikutella. Hän luki:
Ilderim, nimeltä jalomielinen, Ilderim-heimon sheikki, pojallensaja seuraajallensa.
Poikani! Kaikki, mitä minulla on, pitää sinä päivänä, jona sinä tulet minun sijaani, oleman sinun omasi, paitsiPalmumetsikköAntiokian luona. Se jääköön Hurin pojalle, joka hankki meille sellaisen kunnian sirkuksessa, ja hänen kuoltuaan hänen rintaperillisillensä. Älä häpäse isääsi!
Ilderim, jalomielinen, sheikki."
"Mitäs tästä sanot?" Ben-Hur virkkoi Simonideelle.
Vanhus oli vaiti. Hän mietiskellen katsoi laivaansa. Viimein hän sanoi:
"Hurin poika! Herra on viime vuosina ihmeellisesti siunannut sinua, ja sinulla on syytä olla kiitollinen. Eikö jo ole aika tehdä jotain määräystä suuresta ja joka hetki kasvavasta omaisuudestasi!"
"Siitä minä olen jo ammoin ollut selvillä. Omaisuus on määrätty antajan palvelukseen, Simonides, eikä ainoastaan osaksi, vaan kokonaan. Nyt olisi vain punnittava, miten minä parhaiten ja hyödyllisimmin sen käyttäisin siihen. Hyvä ystävä, minä tahtoisin kuulla sinun ajatustasi."
"Minä tiedän", Simonides vastasi, "mitä sinä Antiokiassa olet uhrannut kristillisen uskon hyväksi. Nyt tulee juuri sinä hetkenä, jona sinä saat tiedon Ilderimin ruhtinaallisesta lahjasta, myöskin sanoma, miten veljiämme vainotaan Roomassa. Siellä aukenee uusi ala sinun toimellesi. Evankeliumin valo ei saa sammua pääkaupungista."
"Miten minä jaksan pitää sitä vireillä?"
"Kuulehan! Roomalaiset, yksin tämä Nerokin, pitävät kahta asiaa pyhänä — mikä heistä muuten on pyhää, en tiedä — ja ne kaksi ovat: kuolleiden tuhka ja hautapaikat. Joll'et voi rakentaa Herralle temppeliä maan päälle, niin rakenna maan alle. Ja suojellaksesi niitä kaikelta saastuttamiselta, vie sinne kaikkein ruumiit, jotka nukkuvat Kristuksen uskossa."
Ben-Hur nousi ihmeissään neuvon suurenmoisuudesta.
"Se on suuri työ!" hän lausui, "enkä minä jätä sitä alkamatta. Laiva, joka toi vainon sanoman, vie minut Roomaan. Minä lähden huomenna."
Hän kääntyi Mallukin puoleen.
"Katso, että laiva on valmiina. Sinä seuraat minua, Malluk."
"lhan niin!" myönsi Simonides.
"Ja mitä Esterini sanoo?" Ben-Hur kysyi.
Ester meni hänen eteensä, pani kätensä hänen käsivarrelleen ja sanoi:
"Sillä tavalla sinä paraiten palvelet Herraa. Puolisoni, älä katso minua miksikään esteeksi, vaan anna minun lähteä kanssasi avuksesi."
* * * * *
Ne lukijani, jotka käyvät Roomassa ja pyhän Kalikstuksen katakombeissa, jotka ovat vanhemmat kuin pyhän Sebastianin, voivat itse nähdä mitä on tullut Ben-Hurin suuresta omaisuudesta, ja he varmaankin kiittävät häntä siitä.
Siitä suurenmoisesta maanalaisesta haudasta kristinusko pian nousi päivän valoon ja kukisti valkeudellansa pakanallisen pimeyden.