Vangitut.
Siitä yöstä, jolloin Ben-Hur läksi Antiokiasta Ilderimin luo ja hänen kanssansa edelleen aavikolle, on kolmekymmentä päivää kulunut.
Suuri muutos on tapahtunut, joka ainakin paljon vaikutti meidän sankarimme kohtaloon.Valerius Gratuksen sijaan oli tullut Pontius Pilatus!Meidän tulee tässä huomauttaa, että se vaihdos maksoi Simonideelle koko viisi talenttia roomalaista rahaa. Se summa joutui keisarin pää-suosikin Sejanuksen taskuun. Mahtavan Sejanuksen lahjominen tarkotti, että Ben-Hur voisi vapaammin liikkua Jerusalemissa omaisiansa etsimässä. Siihen hurskaaseen tarkoitukseen uskollinen palvelija käytti ne voittorahat, jotka hänelle olivat tulleet vedoista Drususta ja hänen kumppanejansa vastaan. Ja heidän kun täytyi maksaa vetonsa, tulivat he Messalan vihollisiksi, koska hän oli heidän tappioidensa syynä.
Juutalaiset olivat jo kuitenkin saaneet huomata, ett'ei prokuraattorin muutos ollut heille suureksikaan eduksi.
Sotaväki, jonka piti tulla Antonia-linnan entisen varustusväen sijaan, marssi yöllä kaupunkiin. Kun asujamet aamusella linnan lähitienoilla heräsivät, he ensi näökseen huomasivat vanhoilla muureilla sotakaluja, jotka pahaksi onneksi olivat keisarin kuvia, kotkia ja sotamerkkejä. Kiihtynyt ihmisjoukko riensi Caesareaan, jossa Pilatus vielä oli, ja vaati häntä ottamaan pois nuo vihatut kuvat. Viisi kokonaista vuorokautta he piirittivät palatsin portteja. Viimein Pilatus kuulutti pitävänsä kokouksen sirkuksessa ja piiritytti sitte sotaväellä koko joukon, joka kuitenkin tarjosi hänelle henkeänsä. Se vaikutti. Pilatus muutatti sotamerkit ja kuvat Caesareaan, jossa yksin Gratuskin oli yksitoista-vuotisen hallitusaikansa säilyttänyt noita inhottuja esineitä.
Huonoinkin ihminen tekee edes joskus hyvänkin työn. Niinpä myöskin Pilatus. Hän käski tutkia kaikki Judean vankilat ja tehdä luettelot vangeista ja heidän rikoksistaan. Luultavasti oli tämän toimen vaikuttimena vain tulevan edesvastauksen pelko, joka on niin tavallinen uusilla virkamiehillä. Kansa puolestaan, ajatellen vain sitä hyvää, mikä siitä toimesta oli tuleva, oli hänelle kiitollinen ja rauhoittui joksikin ajaksi. Ilmi tuli ihmetyttäviä asioita. Satoja ihmisiä, joita vastaan ei ollut mitään syytöstä, vapautettiin. Koko joukko toisia löytyi, joita jo oli luultu kuolleiksi. Mutta ihmeteltävintä oli, että vankiloita nyt avattiin, joita kansa ei tiennyt olevan olemassakaan ja jotka olivat joutuneet hallitukseltakin unhotuksiin. Yhtä sellaista unhottunutta vankilaa tulee meidän tässä tarkastella, ja se oli, omituista kyllä, itse Jerusalemissa!
Antonia-linna, joka täytti lähes kaksi kolmas-osaa pyhän Moria-vuoren alasta, oli alkuansa asuinpalatsi, jonka makedonialaiset olivat rakentaneet. Johannes Hyrkanus muutti sen sotalinnaksi ja temppelin turvaksi, ja aikoinaan katsottiin sitä ihan voittamattomaksi. Mutta suuri rakentaja Herodes vielä vahvisti muureja sotaisen mielensä mukaan, teettäen siihen lisäksi asehuoneita, varastoaittoja, vesisäiliöitä, lisävarustuksia ja ennen kaikkea kaikenlaisia vankiloita. Hän tasotutti mahtavan suuret kalliot ja teetti niihin syviä komeroita, joiden päälle rakennettiin toisia vankihuoneita, sekä yhdisti tämän suuren kartanoryhmän temppelin kanssa komealla pylvästöllä. Sellainen oli linna silloin, kun roomalaiset sen valloittivat ja hyvin arvaten sen hyvät puolet muuttelivat sitä taas omain tarkoitustensa mukaan. Gratuksen aikana oli se ollut majoitusväen asuntona, jota paitsi noita maanalaisia komeroita oli käytetty kapinoitsijain vankiloina. Voi heitä, milloin sotaväki tulvi ulos porteista kukistamaan metelejä! Onneton se juutalainen, joka vangitsemiskäskyn johdosta astui sisään noista porteista!
Vaan palatkaamme jo kertomukseemme.
* * * * *
Uuden prokuraattorin käsky vankien tarkastamisesta oli saapunut Antonia-linnaan, ja sitä oli toteltu. Luettelo oli juuri valmis lähetettäväksi prokuraattorille; siitä puuttui ainoastaan tutkija-tribunin allekirjoitus. Viiden minuutin kuluttua se jo saattoi olla matkalla Pilatuksen luo, joka vallitsi ja asuskeli Sion-vuoren palatsissa.
Astukaamme tribunin työhuoneesen, joka on valoisa ja avara ja asujansa arvon mukaan sisustettu. Oli noin seitsemäs hetki päivästä. Tribuni astuu huoneesensa. Hän näyttää väsyneeltä ja kärsimättömältä. Kun luettelo saadaan lähetetyksi, aikoo hän pylväskäytävän katolla hengähtää ja levossa katsella ihmiselämän hyörinää temppelin esikartanoissa. Hänen käskyläisensä ovat yhtä kärsimättömät. Silloin astuu sisään mies, vyöllä avainkimppu. Muutamat niistä avaimista ovat raskaat kuin vasarat. Hän pyytää lupaa puhua.
"Kas, Gesius, tule lähemmäksi!" sanoo tribuni.
Kun mies lähestyi pöytää, jonka takana tribuni istui nojatuolissa, muut läsnä olijat katselivat häntä levottomasti ja äreästi, sillä hänhän saattoi toimittaa heille uutta tehtävää. Kaikki olivat vaiti.
"Tribuni", alkoi vanginvartia puheensa, syvään kumartaen, "minua pelottaa kertoa, mitä minulla olisi kerrottavana."
"Taasko erehdys, vai mitä, Gesius?"
"Jos voisin tulla itse vakuutetuksi, että se olisikin vain erehdys, en minä pelkäisi."
"Onko siis rikos taikka vielä pahempaa — virkavirhe! Häpäse keisaria tai pilkkaa jumalia, saat kuitenkin elää; mutta jos häväistys on kohdannut kotkia — ah, ymmärräthän, Gesius — kerro kerrottavasi!"
"On noin kahdeksan vuotta siitä, kun Valerius Gratus asetti minut tänne linnaan vanginvartiaksi", puhui mies hitaasti. "Muistanpa varsin hyvin sen aamun, jona ryhdyin uuteen toimeeni. Edellisenä päivänä oli meteliä ollut kadulla. Me surmasimme koko joukon juutalaisia, mutta kuoli meiltäkin miehiä. Metelin alkuna sanottiin olleen yritys murhata prokuraattori Gratusta, sillä häntä haavoitti katolta viskattu tiili niin kovasti, että hän putosi maahan hevosen selästä. Minä näin hänet sitte istumassa siinä, jossa sinä nyt istut, tribuni, ja pää oli hänellä kääreessä. Hän oli kutsuttanut minut luoksensa, ilmoittaakseen minun nimitykseni ja antaakseen minulle avaimet, joihin oli merkitty vankihuoneiden numerot ja jotka olivat minun alkavan ammattini merkit. Pöydällä oli pergamenttikäärö. Hän viittaamalla kutsui minut luokseen ja avasi käärön. 'Tässä ovat vankilan kartat.' Niitä oli kolme. 'Tämä lehti', hän jatkoi, 'osoittaa ylikerran osastot. Tämä toisen ja tämä kolmannen eli maanalaisen. Minä annan ne sinun haltuusi.' Kun minä otin ne hänen kädestään, niin hän sanoi: 'Sinulla on nyt hallussasi avaimet ja kartat. Tutustu heti huoneihisi, käy joka kopissa ja tarkasta ne. Jos mitään puuttuu niiden laitoksista, jotta pako voisi olla mahdollinen, niin ryhdy oman mielesi mukaan varotoimiin, sillä siellä sinä olet herra minun allani, sinä eikä kukaan muu.'"
"Minä tervehdin ja käännyin pois menemään. 'Kas, unohdinpa', hän sanoi. 'Anna minulle maanalaisen kerran kartta.' Minä levitin sen pöydälle. 'Kas tässä, Gesius, katso tätä koppia.' Hän näytti sormellaan V:ttä numeroa. 'Siihen on sulettuna kolme miestä, hurjan uskaliasta, jotka tavalla tai toisella olivat saaneet tietoonsa valtiollisen salaisuuden ja nyt saavat kärsiä uteliaisuudestaan.' Hän katsahti minuun ankarasti ja jatkoi: 'Sellaisissa asioissa on uteliaisuus pahempi kuin rikos. Heidät sen tähden soaistiin, heiltä leikattiin kielet, ja sitte heidät sulettiin sinne elinkaudekseen. Ruokaa ja vettä he saavat muurin aukosta, jota peittää vetoluukku. Oletko ymmärtänyt, Gesius?' Minä myönsin. 'Hyvä', hän sanoi ja katsahti minuun uhkaavasti, 'yhtä asiaa sinä et saa unhottaa: tämän kopin ovea, tämän V:nen kopin' — hän osoitti sormellaan paikkaa kartasta, että se oikein painuisi minun mieleeni — 'tätä V:ttä koppia ei saa millään ehdolla avata. Ei kukaan saa astua siitä ulos eikä sinne sisälle, et edes sinäkään.' 'Entä, jos he kuolevat?' minä kysyin. 'Jos he kuolevat', kuului vastaus, 'on koppi heidän hautansa. Sitä varten heidät vietiinkin sinne. Se koppi on täynnä spitalin höyryjä. Ymmärrätkö?' Ja minä sain mennä niine tietoineni."
Gesius vaikeni ja veti tunikansa rintataskusta kolme vanhuudesta kellastunutta ja käyttämisestä kulunutta pergamenttilehteä. Hän valitsi niistä yhden ja levitti sen tribunin eteen pöydälle, sanoen:
"Tässä on maanalaisen kerran kartta."
Kaikki läsnä olijat katsahtivat uteliaasti karttaan, joka oli tämän näköinen:
____________________________________________ | | | Käytävä. | Portaat. | | |—-][—-+—-][—-+—-][—-+—-][—-+—-][—-| | | | | | | | V | IV | III | II | I | |________|________|________|________|________|
"Juuri sellaisena, tribuni, minä sen sain Gratukselta. Kas, tässä V:s koppi", sanoi Gesius.
"Puhu edelleen", tribuni vastasi, "kyllä ymmärrän: kopissa oli spitalin höyryjä, niinhän Gratus sanoi."
"Saanko kysyä yhtä asiaa?" lausui vanginvartia nöyrästi.
Tribuni suostumuksen merkiksi nyykäytti päätään.
"Enkö tehnyt oikein, kun asiain niin ollen uskoin karttaa luotettavaksi?"
"Tietysti teit."
"Mutta se ei kuitenkaan ole oikea."
Tribuni katsahti oudostuen ylös.
"Se on väärä", toisti vartia, "siinä näkyy vain viisi koppia, vaan niitä on kuusi."
"Kuusiko, mitä?"
"Minä piirustan niin, kuin ne oikeastaan ovat taikka kuin minä luulen niiden olevan."
Gesius piirusti vahatauluunsa toisen kartan ja antoi sen tribunille tällaisena:
____________________________________________ | | | Käytävä. | Portaat. | | |—-][—-+—-][—-+—-][—-+—-][—-+—-][—-| | | | | | | | V | IV | III | II | I | | | | | | | |—-][—-+————+————+————+————| | | | VI | |____________________________________________|
"Hyvä", sanoi tribuni, katsellen piirustusta ja luullen kertomuksen olevan lopussa. "Minä korjuutan kartan taikka teetän kerrassaan uuden. Sen voit käydä noutamassa huomenna." Hän nousi.
"Mutta kuule vielä hetkinen!"
"Huomenna, Gesius, huomenna!"
"Minun sanottavani ei siedä viivytystä."
Hyväsydämminen tribuni istahti jälleen pöytänsä taa.
"Minä kiiruhdan ja puhun lyhyesti. Mutta minun täytyy vielä kerran kysyä: Enkö tehnyt oikein, kun uskoin, mitä Gratus sanoi V:nen kopin vangeista?"
"Tietysti, olihan sinun velvollisuutesi uskoa, että kolme vankia oli siinä, valtiovankeja, sokeita ja tehtyjä kykenemättömiksi puhumaan."
"Mutta sekään ei ollut totta!"
"Tosiaanko!" ihmetteli tribuni, yhä enemmän kiintyen asiaan.
"Kuule ja päätä itse. Minä tarkastin kopit, kuten velvollisuuteni oli, alkaen ylikerrasta aina alakertaan saakka. Kieltoa, ett'ei V:nen kopin ovea saatu auaista, olen aina pitänyt muistissa. Kahdeksan vuotta on niille kolmelle vangille annettu ruokaa ja juomaa muurin luukusta. Eilen minä menin ovelle uteliaana katsomaan niitä onnettomia, jotka vastoin luuloa ovat eläneet niin kauan. Lukko ei totellut avainta. Me vähän jyräytimme ovea, ja se heti putosi alas ruostuneilta saranoiltaan. Minä astuin sisään ja löysin yhden ukon sokeana, alastomana ja kielettömänä. Tukka riippui karkeina tupsuina ryntäillä ja kaulalla, ja iho oli pergamentin näköinen. Hän ojensi käsiään; kynnet olivat kuin petolinnulla. Minä kysyin häneltä kumppanejansa. Hän pudisti päätään eittävästi. Toivoen löytävämme toisetkin, tutkimme kopin hyvin tarkkaan, mutta emme nähneet mitään useamman asukkaan merkkejä. Lattia oli kuiva kuten seinätkin. Jos ihmisiä olisi kuollut sinne, olisi ainakin näkynyt edes luita."
"Sinä luulet siis…"
"Tribuni, minä luulen, että koko tämän ajan on ainoastaan yksi vanki ollut siinä kopissa."
Tribuni katsoi vartiaa ankarasti kasvoihin ja sanoi:
"Ole varoillasi! Sinä syytät prokuraattoria valehtelijaksi."
Gesius kumartaen vastasi:
"Ehkäpä Gratus oli itse saanut väärät tiedot."
"Ei, hän oli oikeassa", jatkoi tribuni. "Etkö äsken juuri sanonut, että olet kahdeksan vuotta toimittanut sinne ruokaa ja juomaa kolmelle?"
"Vasta olet kuullut puoli historiaa, tribuni!" puhui Gesius. "Kun saat kuulla sen kokonaan, myönnät kyllä minun olevan oikeassa. Sinä tiedät, mitä minä tein miehelle. Minä toimitin hänet kylpyyn, leikkuutin häneltä tukan ja kynnet, hankin hänelle vaatteita, vein hänet linnan portille ja päästin vapaaksi. Tänään hän palasi ja saattoi minut ymmärtämään, että hän tahtoi päästä takaisin koppiinsa. Minä täytin hänen tahtonsa. Vaan kun häntä vietiin alas, niin hän kiskasihe irti, suuteli minun jalkojani ja ilmoitti onnettoman tavalla kiihkeätä haluansa, että minä seuraisin häntä, ja minä läksin mukaan. Tuo kolmen miehen salaisuus painoi mieltäni, enkä minä sitä ollut vielä saanut selville. Nyt minä iloitsen, että taivuin hänen pyyntöönsä."
Kaikki läsnä olijat kuuntelivat kiihkeästi.
"Kun tulimme koppiin, otti hän minua kädestä ja vei muurin aukon luo, samanlaisen kuin sekin, josta me annoimme hänelle ruokaa. Vaikka se oli kyllin suuri, että kypärä olisi mahtunut siitä, oli se kuitenkin jäänyt minulta eilen huomaamatta. Yhä pitäen minua kädestä vanki pani kasvonsa lähelle aukkoa ja päästi kuuluviin eläimellisen äänen. Vastaukseksi kuului takaa heikko ääni. Minä kummastuin, työnsin ukon syrjään ja huusin itse: 'kuulkaas!' Ensin ei tullut mitään vastausta. Minä huusin uudestaan ja kuulin sitte nämä sanat: 'Ylistetty olkoon Herra!' Vielä kummallisempaa oli kuulla naisen ääntä. Minä kysyin: 'Kuka sinä olet?' ja sain vastauksen: 'Israelilainen vaimo, joka olen tänne elävänä haudattu tyttäreni kanssa. Auta meitä, mutta pian, muuten me kuolemme!' Minä pyysin häntä hiukan malttamaan ja riensin tänne kuulemaan sinun tahtoasi."
Tribuni nousi äkisti.
"Sinä olet oikeassa, Gesius", hän vastasi, "kyllä minä nyt sen käsitän. Kartta oli väärä, ja koko se kolmen miehen juttukin oli valhe. On ollut ja vieläkin on parempia roomalaisia kuin Valerius Gratus."
"Niin", sanoi vanginvartia, "sen verran sain selville vangilta, että hän määräaikoina antoi naisille ruokaa siitä, jota hänelle annettiin."
"Tässä nyt saimme taas uuden selvikkeen!" sanoi tribuni, tarkastellen huoneessa olijoita iloissaan, että hänellä oli todistajia läsnä. Sitte hän vielä sanoi kiireesti: "Vapauttakaamme ne naiset! Seuratkaa minua!"
"Meidän täytyy murtaa tie muurin lävitse", sanoi Gesius hyvillään. "Minä kyllä löysin paikan, jossa ovi on ollut, mutta se on nyt kiinni muurattuna."
Tribuni lähetti kirjurin noutamaan työmiehiä kaluineen. "Riennä", hän sanoi, "mutta älä virka mitään kuulemastasi, sillä minä huomaan että sitä tarvitsee hiukan vielä parsia."
Kohtapa he jo joutuivat murtamaan muuria.
Spitaliset.
"Israelilainen vaimo, joka olen tänne elävänä haudattu tyttäreni kanssa. Auta meitä, mutta pian, muuten me kuolemme!"
Sen vastauksen oli vanginvartia Gesius saanut kopista, joka oli merkitty VI:n numerolla hänen tekemässään parannetussa piirroksessa. Lukija, joka on ottanut huomioonsa sen vastauksen, siitä varmaankin on jo ymmärtänyt, kutka ne onnettomat olivat, ja epäilemättä sanonut itsekseen: "Viimeinkin Ben-Hurin äiti ja sisar!" Ja niin tosiaan olikin.
Kahdeksan vuotta sitte, heidän kiinni ottamisensa jälkiaamuna oli Gratus viettänyt heidät Antonia-linnaan, toimittaakseen heidät pois tieltä. Hän oli valinnut sen paikan, koska se oli ihan hänen silmäinsä edessä, ja VI:nen kopin, koska se helpommin kuin muut voi joutua unhotuksiin ja sitä paitsi oli täynnä myrkyllisiä höyryjä, sillä nämä vangithan piti jätettämän alttiiksi varmalle, vaikkapa hitaastikin tulevalle kuolemalle. Yöllä, jolloin ei tarvinnut pelätä ketään syrjäisiä katsojia, vietiin vangit alas ja ovi muurattiin kiinni. Orjat, joilla tämä työ teetettiin, erotettiin sitte toisistaan lähettämällä heidät etäisiin eri seutuihin, niin ett'eivät he enää koskaan nähneet toinen toistansa. Kaikki teon jälet peitettiin. Gratus mieluisimmin sillä tavalla päätti toimittaa uhrinsa pois tieltä, jotta asian mahdollisesti ilmi tullessa voisi puolustaa väärää tekoansa sillä, että nämä vangit muka kärsivät rangaistusta rikoksesta. Ett'ei heidän tarvitsisi kuolla nälkään, hän määräsi sokean ja mykäksi tehdyn rangaistusvangin antamaan heille ruokaa ja vettä ja asetti hänet sitä varten siihen ainoaan koppiin, joista oli ovi tuohon VI:teen. Tämä onneton ei voinut millään tavalla ilmaista toisten vankien oloa siellä, ei, ketä he olivat eikä heidän pyöveliänsä. Nämä varokeinot oli osaksi suunninnut Messala, joka siten salamurhaajain rankaisemisen tekosyyllä ansaitsi itselleen osan Ben-Hur-suvun omaisuudesta, niin ett'ei siitä joutunut ropoakaan keisarin aarreaittaan. Viimeiseksi varokeinokseen Gratus erotti entisen vanginvartian, ei sen tähden, että hän olisi saanut mitään tietoa näistä vangeista — sitä hänelle ei ilmaistu — vaan kun hän niin hyvin tunsi maanalaiset kopit, että oli melkein mahdoton häneltä salata vankien siellä oloa. Mestarillisen viekkaasti prokuraattori sitte vielä teetti uudet pohjapiirrokset, joista Vl:s koppi oli kokonaan pois jätetty, ja antoi ne uudelle vanginvartialle. Kun vielä jyrkästi kiellettiin ketään käymästä V:ssäkään kopissa, oli työ tehty niin täydellisesti kuin mahdollista. VI:s koppi onnettomine asukkaineen jätettiin unhottumaan.
Saadaksemme edes jotakin käsitystä äidin ja tyttären elämästä näinä kahdeksana pitkänä vuotena täytyy meidän muistaa heidän entinen asemansa ja elämänsä.
Sen tähden me niin tarkkaan kuvailimme Hur-suvun palatsia ja kohtausta kesähuoneessa kertomuksemme toisen kirjan alussa.Silloinrauhallinen, viehättävä ja onnellinen elämä, janytAntonia-linnan vankilan pimeä, ruttotautinen koppi — mikä vastakohta!
VI:s koppi oli sen muotoinen, kuin Gesius oli taululleen piirustanut. Yhdestä pienen pienestä ulkomuurin aukosta pääsi siihen hiukan raitista ilmaa ja päivällä juuri sen verta valoa, ett'ei koppi ollut ihan pilkkopimeä.
Ja nyt, hyvä lukija, älä kauhistu! Muista V:n kopin julmasti kohdeltua ja soaistua asujanta, ja olkoon hänen onnettomuutensa muisto valmistuksena tuleviin kauhukuvauksiin!
Molemmat naiset ovat lähellä aukkoa, toinen istumassa, toinen nojallaan häntä vasten makaamassa. Paljaalla kalliolattialla heidän allansa ei ole mitään pehmikettä. Heikosti tuikkava valo tekee heidät haamun näköisiksi, mutta hämäränkin lävitse näemme, ett'ei heillä ole mitään pukimia, ei mitään millä verhota itseänsä. Kaikki heiltä puuttuu, mutta rakkaus on kuitenkin jälellä, sillä he syleilevät toisiansa hellästi. Rikkaus haihtuu, elämän sulous katoaa, toivo hälvenee, vaan rakkaus pysyy. Rakkaus on Jumala!
Siitä paikasta, jossa he ovat, on kalliolattia kulunut ihan sileäksi; kukapa voikaan sanoa, kuinka suuren osan noista kahdeksasta vuodesta he ovat viettäneet siinä ja kuinka usein elvyttäneet vapautuksen toivoansa sen heikon, mutta kuitenkin niin ystävällisen valonsäteen alla? Kun se hitaasti tunkeutui sisään aukosta, tiesivät he päivän valkenevan. Kun se alkoi hävitä, he ymmärsivät yön laskeutuvan maan päälle. Siitä raosta heidän ajatuksensa kulkivat ulkomaailmaan, niin kuin se olisi ollut leveä ja korkea kuninkaallinen portti; siitä ajatukset kulkivat edes takaisin, ulos ja sisään, kysellen poikaa, veljeä. Ne etsivät häntä mereltä ja saarista, tänään tästä kaupungista, huomenna tuosta; mutta aina ja kaikkialla hän oli lyhytaikainen vieras, sillä niin kuin he etsivät häntä, niin hänkin ihan varmaan etsi heitä. Kuinka usein heidän ajatuksensa kohtasivatkaan toisiaan tuossa äärettömässä etsinnässä. Tuntui niin suloiselta ja virkistävältä sanoa toinen toiselleen: "kun hän elää, meitä ei unhoteta; niin kauan on vielä toivoa, kun hän meitä muistaa!"
Muinaisaikaisen äidin ja tyttären muisto vaatii meiltä kunnioitusta; heidän surunsa on kunniaseppeleenä heidän päässänsä. Olematta liian tunkeilevat voimme nyt puheena olevana päivänä kopin toisesta päästä katsellen nähdä heidän ulkomuodossaan tapahtuneen muutoksen, jota emme saata sanoa ajan emmekä vankeuden vaikuttamaksi. Äitihän oli vapaana kaunis vaimo, tytär suloinen lapsi. Nyt ei enää edes rakkauskaan saisi suustamme sellaista tunnustusta. Molempain tukka on pitkä ja kummallisen valkoinen, ja se peittää heitä paksuina takkuisina suortuvina. He ehdottomasti herättävät inhoa. Tuleeko tuo tunne niukan valon pettelemisestä, vai onko heillä muutakin puutetta? Ehkäpä he kärsivät nälän ja janon tuskiakin siitä asti, kun heidän palvelijansa, rangaistusvanki, päästettiin vapaaksi.
Tirza nojaten äitiänsä vasten voihkaa tuskaisesti.
"Olehan kärsivällinen, Tirza tyttöseni! Kyllä ne tulevat. Jumala on hyvä. Me olemme ajatelleet häntä, emmekä ole koskaan unhottaneet rukousta, milloin torvi tuolla ylhäällä temppelissä on antanut rukousmerkin. Vielä on päivä, kuten näet valosta; aurinko on etäisellä taivaan kannella; tuskinpa on myöhempi kuin seitsemäs hetki. Kohta varmaankin joku tulee. Uskokaamme, että Jumala on hyvä!"
Niin äiti lohduttaa. Nämä yksinkertaiset sanat eivät ole vaikuttamatta, vaikk'ei Tirza enää olekaan lapsi, kuten huomaamme, jos lisäämme kahdeksan vuotta niihin kolmeentoista, jonka verta hänellä oli ikää silloin kun me hänet viimeksi tapasimme.
"Tahdon olla väkevä, äitini!" hän sanoo, "kärsithän sinäkin yhtä paljon kuin minä. Minä tahdon elää sinun tähtesi ja veljeni tähden. Mutta kieleni on niin kuiva, huuliani polttaa. Missä hän on, ja tokkopa hän koskaan meitä löytää."
Molempain äänessä on kummallisen terävä, kuiva ja luonnoton kaiku. Äiti vetää tytärtä lähemmäksi itseään ja sanoo:
"Viime yönä minä näin unta hänestä; näin hänet niin selvään kuin nyt näen sinut, Tirza! Meidän isämme uskoivat unia. Herra puhui heille niiden kautta. Minä näin, että olimme naisten esikartanossa temppelissä kauniin portin luona. Monta vaimoa oli meidän kanssamme. Hän tuli ja asettui portin alle katselemaan joka taholle. Sydämmeni sykki kovasti. Minä tiesin hänen etsivän meitä, minä ojensin käteni häntä kohti, juoksin hänen luoksensa ja huusin hänen nimeänsä. Hän näki minut ja kuuli minun ääneni, mutta ei tuntenut minua. Seuraavana silmänräpäyksenä hän jo oli kadonnut."
"Niin tapahtuukin, jos tosiaan tapaamme hänet; me olemme hyvin muuttuneet."
"Tosin kyllä, mutta…" Äiti painaa alas päänsä; hänen kasvoistaan näkyy syvintä surua, mutta hän jatkaa, rohkaistakseen itseänsä: "saatammehan ilmaista itsemme hänelle."
Tirza vaikeroitsee taas: "Vettä, vettä, edes yksi pisara!"
Äiti katselee neuvottomana ympäri koppia. Hän on maininnut Jumalaa niin usein ja niin usein luvannut hänen nimessään apua, että sen vielä toisteleminen alkaa hänestä tuntua pilkalta. Aukosta tuleva heikko valokin rupeaa sammumaan. Hän alkaa luulla kuoleman lähestyvän, mikäli hänen uskonsakin sammuu. Melkein tiedottomana ja puhuen ainoastaan sen tähden, että hänen täytyy puhua, hän lausuu:
"Kärsivällisyyttä, Tirza, ne tulevat, ovat kohta täällä!"
Hän luulee kuulevansa ääntä pienen vetoluukun luota, josta he tähän asti ovat saaneet ruokansa. Eikä hän petykkään. Rangaistusvangin kirahdus kajahtaa kopissa. Tirzakin kuulee sen. Molemmat nousevat, yhä vielä syleillen toinen toistansa.
"Kuulkaas!" kuulevat he huudettavan.
"Ylistetty olkoon Herra!" lausui äiti elpyneen uskon ja uudesta syntyneen toivon lämmöllä.
"Kuka sinä olet?" kysyy taas äskeinen ääni.
Ääni on heille tuntematon. Mitä se tekee? Paitsi Tirzan ääntä on tämä nyt ensimmäinen, jota äiti on kuullut kahdeksaan vuoteen. Muutos on liian suuri: kuolemasta elämään, ja miten äkisti!
"Israelilainen vaimo, joka olen tänne elävänä haudattu tyttäreni kanssa. Auta meitä, mutta pian, muuten me kuolemme!"
"Olkaa hyvässä toivossa, minä tulen kohta!"
Naiset itkeä nyyhkyttävät ääneen. Heidät on tavattu, apu lähestyy, vapaus koittaa, koti, synnyinmaa, rikkaus, poika ja veli annetaan heille takaisin! Nälkä, jano ja kuolema unhottuvat. He vaipuvat polvilleen ja itkevät ilosta, yhä vielä syleillen toisiansa.
Gesius riensi, kuten tiedämme, tribunin luo ja kertoi asian hitaasti ja laveasti, mutta loppuihan se viimein.
Tribuni saapui jo seurueinensa vetoluukun luo.
"Kuulkaas te siellä!" hän huusi koppiin.
"Tässä me olemme", vastasi äiti.
Vasarain pauketta kajahteli muurista. Äiti kuunteli hengähtämättä. Tirza oli myöskin vaiti. He ymmärsivät noiden iskujen merkityksen, jotka raivasivat heille tietä elämään ja vapauteen. Iskut yhä vahvenivat, kivi toisensa perästä putosi maahan, vapaus yhä läheni. Nyt he jo kuulivat työmiesten ääniä, ja kohta, oi sitä onnea! välkkyi soihtujen punainen valo muurin aukosta.
"Hän se on, äiti, hän se on! Viimeinkin hän on löytänyt meidät!" iloitsi Tirza nuorekkaasti.
Äiti sitä vastoin lausui nöyrästi: "Jumala on hyvä!"
Taas putosi kivi ja taas ja sitte koko joukko: ovi oli auki. Pölyinen ja kalkkinen työmies astui siitä sisään ja pysähtyi, nostaen soihdun korkealle. Pari kolme muuta tuli samoin soihtuineen ja siirtyi syrjään tehden tilaa tribunin tulla. Naisten kunnioitus ei riipu mistään seuraelämän sopimuksista, vaan on syvälle juurtunut ihmisluonteesen. Tribuni pysähtyi, sillä naiset pakenivat häntä, ei pelosta, vaan hävystä. Eipä sentään siitä syystä yksistään. Heidän piilopaikkansa pimeydestä tribuni kuuli nämä sanat, surullisimmat, hirveimmät, toivottomimmat, mitä missään kielessä on:
"Älkää tulko meitä lähelle, me olemme saastaiset!"
Miehet heiluttivat soihtujansa ja katsoivat silmäkkäin.
"Me olemme saastaiset!" kuului uudestaan pimeydestä, ja ääni kaikui vapisevalta, sanomattoman tuskaiselta. Sellaisen huudon kuuluessa täytyy hengenkin paeta paratiisin porteilta, vaikka hän toivottomasti katsahtaakin taaksensa.
Sillä tavalla kovasti koeteltu leski ja äiti täytti velvollisuutensa, ja sama hetki, joka lahjoitti hänelle niin kauan anotun ja uneksitun vapauden, sama hetki muutti sen hänelle kiroukseksi.
Hän ja Tirza olivat spitaliset.
Lukija ehkä ei täydellisesti tiedä, mitä se sana sisältää. Me viittaamme silloiseen lakiin, jota meidän päivinämmekin on ainoastaan hiukan lievennetty itämaissa.
"Seuraavia neljää", sanoo Talmud, "pitää katsottaman kuolleiksi: sokeaa, spitalista, kerjäläistä, lapsetonta."
Siispä spitalista kohdeltiin kuin kuollutta. Karkoitettuna kuin ruumis elävien luvusta uskalsi hän ainoastaan kaukaa katsella rakkaitansa; hänen täytyi pysyä poissa synagogasta ja temppelistä ja huutaa jokaiselle vastaantulijalle varoitus: "saastainen, saastainen!" Hänen täytyi asua erämaissa tai hylätyissä hautaluolissa, itselleen ja muille inhona ja kauhuna, ilman muuta toivoa kuin kuolema, joka häntä kauhistutti sekin.
Eräänä päivänä — kuinka kauan sitte, sitä hän ei tiennyt itsekään, sillä kopin pimeydessä oli häneltä sotkeutunut ajanlasku — eräänä päivänä äiti tunsi rupeutuman oikeassa kämmenessään. Hän tuskin piti siitä lukua, koetti kuitenkin pestä sitä pois, vaan se pysyi itsepäisen lujasti kiinni. Ei hän siitä ollut huolissaan vielä, mutta viimein Tirzakin alkoi valittaa, että hänen käsissään oli rupeutumia. Vettä he saivat hyvin niukasti, ja he kärsivät siksi paljon janon tuskia, ett'ei sitä vähää käynyt käyttää parannuspuuhaan. Vähitellen tuo rupi levisi yli koko käden; iho halkeili ja kynnet irtosivat lihasta. Mitään kovaa kipua heillä ei ollut, mutta sen sijaan lakkaamaton ja yhä karttuva pahoinvoinnin tunne. Sittemmin alkoivat huulet murtua. Eräänä päivänä äiti, joka itse koetti huolellisimmasti noudattaa puhtautta, vei Tirzan valoon, sillä hän pelkäsi taudin levinneen jo tytön kasvoihin. Kauhukseen hän silloin huomasi hänen kulmakarvansa olevan valkoiset kuin lumi. Voi, mitä tuskaa se havainto tuotti! Saamatta sanaa suustansa ja kykenemättä liikahtamaan istui äiti parka siinä pitkän ajan, mietiskellen vain tuota yhtä ajatusta: spitalinen, spitalinen! Hän ei muistanut ajatella ollenkaan itseänsä, vaan ainoastaan lastansa. Äidinrakkaus antoi hänelle voimaa pitää salassa hirmuista havaintoa. Itsekin toivotonna hän kuitenkin koetti pitää kahta vertaa parempaa huolta hänestä ja toimittaa hänelle kaikkea huvitusta, mitä tuossa kauhunpaikassa suinkin voi saada. Hän keksi leikkejä, kertoi tuhannesti ja yhä uudestaan vanhoja historioita, sepitti uusia, kuunteli Tirzan lauluja ja lauloi itse kruunupäisen runoilijan virsiä — että edes jotenkin voisi unhottaa tilansa ja elvyttää toivoansa Jumalaan, joka näytti unhottaneen hänet samoin kuin maailmakin.
Tuo hirmuinen tauti levisi hitaasti mutta lakkaamatta yli koko heidän ruumiinsa. Tukka valkeni, iho tuli silsaiseksi, huulet ja silmäluomet syöpyivät rei'ille, sitte kurkku kipeytyi ja äänestä katosi sointu. Tauti levisi lihaksiin, tehden ne koviksi ja aroiksi, sekä viimein keuhkoihin, verisuoniin, jopa luiden ytimiinkin. Joka päivä yhä lisäsi heidän kurjuuttansa, ja siten oli tauti jatkuva, kunnes kuolema tuli siitä pelastajaksi, mutta se oli ehkä tapahtuva vasta pitkäin vuosikausien kuluttua.
Mutta tottuupa ihminen kauheimpaankin. Näiden kovasti koeteltujen naisten onnistui viimein levollisesti tarkastella taudin menoa; he näkivät, miten hirmuista hävitystyötä se teki, vaan kuitenkin he kaikin voimin pitivät kiinni elämästä. Vielä heitä yksi side kiinnitti maahan: poika ja veli Ben-Hur! Hänestä he puhuivat, yhdessä toivoen saavansa nähdä hänet, sinäkin silmänräpäyksenä, jona Gesius huudollaan vahvisti heidän luottamustansa, kun he jo koko vuorokauden olivat kärsineet nälän ja janon tuskia.
Soihtujen punainen loisto valasi vankihuoneen, vapaus koitti heille. "Jumala on hyvä!" huusi äiti kiitollisena, ei kuluneesta ajasta, vaan nykyhetkestä.
Tribuni lähestyi heitä heti. Nurkassa, jonne he olivat paenneet, äiti muisti velvollisuutensa ja sen pakosta lausui varoitushuutonsa:"saastainen!"
Millainen voitto omasta itsestään olikaan tämä huuto! Ei edes pelastuksen ilokaan estänyt häntä näkemästä tautinsa seurauksia. Entinen onnellinen elämä ei ollut enää koskaan palaava. Jos hän palaisi siihen taloon, joka ennen oli ollut hänen omansa, hän ei uskaltaisi mennä etemmäksi kuin portille; siinä hänen täytyisi huutaa tuo: "saastainen, saastainen!" Hänen täytyi täst'edes vaeltaa kylmäkiskoisessa maailmassa, vaikka rakkaus hehkui hänen rinnassaan yhtä lämpöisenä kuin ennenkin ja nyt vielä arempana siitä syystä, että sillä ei ollut mitään vastarakkauden toivoa. Ikävä ja kaipaus sydämmessä täytyi hänen karttaa poikaansa, jos hän löytyi, olla sulkematta häntä syliinsä ja, jos poika ojensi kätensä häntä kohti, karkoittaa hänet tuolla huudolla: "saastainen, saastainen!" Ja hänen toinen lapsensa, jonka alastomuutta hän koetti peitellä takkuisella, luonnottoman valkealla tukallaan, voi, koko ikänsä täytyi tämän toisen lapsen olla kumppanina hänen kurjuudessaan. Ja kuitenkin voimakas vaimo täytti velvollisuutensa. Hänen huuliltansa kuului se huuto, joka ikimuinoisista ajoista asti oli noiden erotettujen kohtalon tuntomerkkinä ja joka ainiaan oli oleva heidän ainoa tervehdyksensä.
Tribuni tuosta sanasta kauhistui, vaan ei paennut.
"Ketä te olette?" hän kysyi.
"Kaksi naista, kuolemaisillaan nälkään ja janoon. Mutta" — äiti ei jättänyt täyttämättä velvollisuuttansa, vaikka se olikin raskas ja sanat kauhistavaiset — "älä tule lähemmäksi äläkä koske mihinkään, lattiaan eikä seiniin: saastainen, saastainen!"
"Kerro minulle historiasi, vaimo! Mikä sinun nimesi on? Milloin sinut tuotiin tänne? Kuka sinut toi ja mistä syystä?"
"Jerusalemissa eli ennen ruhtinas Hur. Hän oli keisarin ja kaikkein jalomielisten roomalaisten ystävä. Minä olen hänen leskensä, ja tämä on minun tyttäreni. Minkä tähden minä olen täällä, en osaa selittää, koska sitä en itsekään tiedä, ell'ei rikkautemme ollut syynä. Valerius Gratus tietää sinulle sanoa, kuka meidän vihamiehemme oli ja milloin vankeutemme alkoi. Minä sitä en tiedä. Katso, mitä meille on tapahtunut, oi katso ja sääli meitä!"
Ruttohöyryistä ja soihduista sakea ilma ei estänyt tribunia viipymästä. Hän kutsui viereensä soihtumiehen ja kirjoitti melkein sanasta sanaan vaimon vastauksen. Se olikin lyhyt, mutta sisällysrikas, sillä siinä oli yht'aikaa elämäkerta, syytös ja anomus. Sivistymätön ihminen ei olisi voinut sitä tehdä sellaisessa muodossa. Tribuni ei voinut olla uskomatta ja säälimättä.
"Sinä saat apua, vaimo parka", hän sanoi, "minä lähetän sinulle ruokaa ja juomaa."
"Jalo roomalainen, lähetä meille myöskin vaatteita ja vettä!"
"Saat, mitä toivot."
"Jumala on hyvä!" nyyhkytti leski kiitollisesti, "hänen rauhansa olkoon sinulle!"
"Nyt", sanoi vielä tribuni, "minä en saa enää nähdä sinua toista kertaa. Tee itsesi valmiiksi; minä annan viedä sinut tänä iltana linnan portille ja päästää vapaaksi. Tiedäthän lain. Jää hyvästi!"
Hän puhui muutamia sanoja miehille ja poistui. Vähän ajan perästä saapui orjia koppiin, tuoden kylpyammeen, vettä, pyyheliinoja ja vaatteita sekä tarjottimella leipää ja lihaa. Pantuaan ne kaikki niin lähelle, että vangit ulettuivat saamaan niitä käsiinsä, he kauhuissaan juoksivat pois.
Noin keskellä ensimmäistä vartiota vietiin äiti tyttärineen linnan portille ja laskettiin ulos kadulle. Sillä tavalla roomalainen pääsi heistä, ja he olivat jälleen vapaina isäinsä kaupungissa. Heidän yllänsä välkkyivät tähdet kuten ennen muinoinkin. Äiti ja tytär katselivat niitä ja kysyivät toinen toiseltaan:
"Mikä on nyt meidän kohtalomme? Mihinkähän nyt lähdemmekään?"
Vanha koti.
Melkein samaan aikaan kuin vanginvartia Gesius saapui Antonia-linnassa tribunin luo, nousi yksinäinen jalkamies Öljymäen itärinnettä ylös. Tie oli epätasainen ja pölyinen, ja kasvullisuus kuihtunut, sillä Judeassa oli kuiva vuoden aika. Astuja oli kuitenkin nuori ja voimakas, ja sitä paitsi hänellä oli kevyt, vilpoinen puku.
Hän astui hitaasti ja katseli usein oikealle ja vasemmalle, ei levottomasti eikä neuvottomasti niin kuin se, joka ei tiedä tietä, vaan sellaisen tavalla, joka pitkän ajan kuluttua näkee vanhoja tuttuja paikkoja: silmäykset olivat puolittain tyytyväiset ja puolittain kysyväiset.
Astuja oli Ben-Hur. Hänen silmäinsä edessä oli Jerusalem, pyhä kaupunki sellaisena, kuin se oli Herodeelta jäänyt ja sitte oli Kristuksen aikoina. Kaunis se on vieläkin katsella vanhalta Öljymäeltä, mitenkähän suurenmoiselta se näyttikään silloin?
Ben-Hur istahti kivelle ja kiintyi katselemaan edessänsä olevaa taulua. Aurinko oli juuri laskeutumassa. Vielä se hetkisen liiteli vuorten huipuilla lännessä, valaen kultaansa temppelin, muurien ja tornien päälle. Yht'äkkiä se sitte katosi. Ympärillä vallitseva hiljaisuus veti Ben-Hurin ajatukset muinaiseen kotiin. Hänen silmänsä tähystelivät temppelin pohjoispuolelle erääsen paikkaan, jossa hänen entinen kotonsa oli.
Lauhkean ja suloisen illan vaikutus pehmitti hänen mieltänsäkin. Hän surumielin muisteli velvollisuutta, joka oli tuonut hänet Jerusalemiin. Aavikolla Ilderimin luona hän oli ottanut selkoa seudusta, kuten sotapäällikkö tutustautuu maahan, johon aikoo lähteä sotaretkelle. Silloin eräänä päivänä saapui sanantuoja ilmoittamaan, että Valerius Gratus oli erotettu ja Pontius Pilatus tullut hänen sijaansa.
Messala oli rujo ja kykenemätön vahingoittamaan häntä, jota paitsi hän luuli häntä kuolleeksi; Gratus oli erotettu ja siis voimaton. Miksipä hän siis ei olisi lähtenyt etsimään äitiänsä ja sisartansa? Eihän hänellä enää ollut mitään pelättävää. Joll'ei hän itse uskaltanut tutkia Jerusalemin vankiloita, niin saattoihan hän teettää sitä jollakulla toisella. Jos kadoksissa olevat löytyivät, ei Pilatuksella ollut mitään syytä pitää heitä yhä edelleen vankeudessa, ei ainakaan mitään sellaista syytä, jota lahjoilla ei saisi poistetuksi. Jos hän löysi heidät, aikoi hän viedä heidät johonkin luotettavaan turvapaikkaan, voidakseen sitte, kun oli ensin täyttänyt tämän ensi velvollisuutensa, levollisesti ja tarkoin punniten kokonaan antautua ajamaan uuden kuninkaan asiaa.
Samana iltana, kuin uusi sanoma saapui, Ben-Hur neuvotteli Ilderimin kanssa ja sai hänen suostumuksensa. Kolme arabialaista saattoi häntä Jerikoon asti. Jätettyään sinne sekä heidät että hevoset Ben-Hur jatkoi yksin matkaansa jalkaisin. Jerusalemissa piti Mallukin olemaan vastassa.
Aikomustensa tähden katsoi Ben-Hur viisaimmaksi karttaa kaikkia tekemisiä virkamiesten kanssa, varsinkin roomalaisten. Malluk oli viisas ja luotettava, juuri se mies, joka osasi hyvällä menestyksellä tutkiskella ja etsiskellä, herättämättä huomiota. Ennen kaikkea oli sovittava, miten alettaisiin. Ben-Hur ei ollut siitä vielä itsekään saanut selkoa, mutta kuitenkin luuli parhaimmaksi alkaa Antonia-linnasta, sillä Jerusalemin asujamet olivat jo vanhastaan vakuutetut, että sen lujain muurien sisällä kyllä oli syviä vankikomeroita, joihin varsin hyvin sopi, huomiota herättämättä, hukuttaa ketä hyvänsä. Sitä paitsi tuntui Ben-Hurista sopivimmalta alkaa etsimiset siitä paikasta, jossa hänen rakkahansa olivat häneltä riistetytkin. Joll'ei heitä enää ollut siellä, niin pitihän olla mahdollista saada selkoa heidän jäljistään; sittepä ei tarvinnut muuta kuin kulkea niitä myöten perille asti. Hän oli saanut Simonideelta kuulla, että Amrah, egyptiläinen palvelija, oli vielä elossa. Amrah oli, kuten muistamme, onnettomuuden aamuna kiskoutunut irti sotamiehiltä ja syöksynyt takaisin palatsiin, jonne hänet oli sulettu. Simonides oli koko ajan toimittanut hänelle ruokavaroja, ja hän yksin oli asunut suuressa talossa. Gratuksen ei ollut millään tavalla onnistunut myödä sitä, eipä edes vuokratakaan. Oikeain omistajain historia oli siksi kauhea, että se pelotti kaikkia. Huhu myöskin kertoi palatsissa kummittelevan. Siihen huhuun lienee Amrah ollut aiheena, sillä onhan mahdollista, että monikin oli nähnyt häntä jossain ikkunassa tai katolla. Ben-Hur luuli saavansa tietoja omaisistaan, jos hänen vain onnistui päästä tämän vanhan vaimon puheille. Sen tähden hän nyt päätti alkaa tutkimisensa Jerusalemista ja ennen kaikkea käydä ihan ensiksi vanhassa isänkodissa.
Tehtyään sen päätöksen hän vähän jälkeen auringon laskun nousi kiveltä istumasta ja astui alas vuorelta. Hän kääntyi oikeaan päin lähtevälle tielle. Vuoren juurella, lähellä Kidronin ojaa hän nousi tielle, joka vei Siloan kylään ja saman nimiselle lammikolle. Hän tapasi siellä paimenen, joka ajoi lampaita kaupaksi torille, yhtyi hänen seuraansa ja kulki siten Getsemanen ohitse sekä Kalaportista kaupunkiin.
Rakkauden koetus.
Jo oli pimeä, kun Ben-Hur erosi paimenesta ja läksi astumaan kapeata katua pitkin etelään päin. Jotkut vastaan tulijat tervehtivät häntä. Kartanot molemmilla puolin olivat matalat, synkät ja ikävän näköiset. Yön autius ja kalvava epätietoisuus tekivät hänet surumieliseksi. Sillä tavalla hän saapui Betesdan lammikolle, jonka vedestä pilvet kauniisti kumottivat. Katsahtaessaan ylös hän huomasi Antonia-linnan, jonka musta, uhkaava muoto selvästi näkyi taivasta vasten. Hän seisahtui ikään kuin varottavan vartiomiehen eteen. Niin korkeana ja lujana, niin syvällä perustuksella seisoi se rakennus siinä hänen edessänsä, että hänen täytyi tunnustaa se valloittamattomaksi. Jos hänen äitinsä ja sisarensa olivat haudattuina tuon kivipaljouden sisällä, voi, mitä hän sitte voi tehdä heidän hyväksensä! Väkivallalla ei mitään! Heittokoneet ja muurinmurtimet olisivat vain viattomia leikkikaluja kovan kallion edessä. "Ja viekkauskin", hän ajatteli, "joutuu helposti häpeään. Jumala, kaikkein avuttomain viimeinen turva, hänkin usein viivyttää liian kauan apuansa!"
Epäilystä ja synkkiä aavistuksia sydämmessään hän poikkesi kadulle, joka vie tornin ohitse, ja astui hitaasti länttä kohti.
Hän tiesi, että ylhäällä Betsetassa oli majatalo; siinä hän aikoi asua kaupungissa oleskellessaan; mutta tänä hetkenä hän ei voinut vastustaa sydämmensä halua käydä katsomassa isänkotiansa. Sydämmensä veti häntä siihen hänelle niin kalliisen paikkaan.
Ei koskaan ollut ikivanha tavallinen tervehdys, jonka muutamat vastaantulijat lausuivat hänelle, tuntunut hänestä niin miellyttävältä. Kuu nousi juuri levittämään hopeatansa tähän asti näkymättömille lännen puolisille esineille, niin että Sionin torni selvästi kuin haamu kuvastui taivaankantta vasten.
Viimein hän tuli isänkodin luo.
Jokainen, jolla on nuoruudessaan ollut onnellinen koti, jonka hän sitte on kadottanut, ymmärtää Ben-Hurin tunteet tänä hetkenä.
Hän pysähtyi kartanon pohjoispäässä olevalle portille. Vielä näkyivät sinetit, jotka olivat painetut siihen. Samoin oli jälellä pergamenttilehti kirjoituksineen:tämä on keisarin omaisuutta, vaikka tuulen ja ilman vaikutuksesta kuluneena. Eron hirveästä päivästä asti ei ollut kukaan siitä astunut. Kolkuttaisikohan hän sitä niin kuin ennen muinoin? Hän tiesi, ett'ei siitä ollut apua, mutta ei kuitenkaan voinut vastustaa haluansa. Ehkäpä Amrah kuulisi ja katsahtaisi ulos sen puolisesta ikkunasta. Hän otti maasta kiven, nousi leveitä portaita ylös ja lyödä kolautti kolmasti puuporttiin. Kumea kaiku vastasi. Hän kolkutti vielä kerran kovemmasti. Hiljaisuus tuntui hänestä tuskalliselta. Siirtyen kadulle hän tarkasteli ikkunoita. Ei ketään näkynyt. Katon suoja-aidasta voi hän erottaa pienimmätkin piirteet taivasta vasten. Siellä ylhäällä ei kukaan voinut liikkua hänen huomaamattansa, mutta mitään ei näkynyt.
Hän siirtyi kartanon länsipuolelle, jossa oli neljä ikkunaa. Hän katseli niitä kauan hyvin tarkkaan, mutta ei sielläkään päin näkynyt mitään, joka olisi osoittanut eläviä olentoja oleskelevan sisällä. Tuon tuostakin laajeni hänen sydämmensä voimattomista toiveista, niin että hän vapisi noiden mielikuvituksensa tuotteiden edessä. Kaikki oli kuollutta ja hiljaista; Amrah ei antanut mitään merkkiä.
Hiljakseen hän sitte hiipi eteläpuolelle. Sielläkin oli portti sinetillä sulettu ja kirjoituksella vahvistettu. Raivoissaan luki hän kirjoituksen ja kiskaisten irti laudan, johon se oli kiinnitetty, heitti sen ulos kadulle. Sitte hän viskautui istumaan rappusille ja rukoili, että uuden kuninkaan tulo tapahtuisi pian. Mikäli hänen verensä jäähtyi, hän huomaamatta joutui väsymyksen valtaan, kun oli pitkän matkan kävellyt kesäkuumassa, vaipui pitkälleen ja viimein nukkui.
Samaan aikaan astui kaksi naista Antonia-linnasta päin Hurin palatsia kohti. He astuivat arasti ja pelkäävästi ja pysähtyivät usein kuuntelemaan. Saavuttuaan pahoin pidellyn palatsikartanon kulmaan sanoi toinen hiljaisella äänellä:
"Tässä se on, Tirza!"
Tirza katsahdettuaan kartanoa tarttui hiljaa itkien äitinsä käteen.
"Lähtekäämme pois, lapseni, sillä…" Äiti vaikeni, ja hänen ruumistansa vähän värisytti; voimakkaalla ponnistuksella saaden mielensä hillityksi hän jatkoi: "sillä heti, kun aurinko nousee, ajetaan meidät ulos kaupungin portista, emmekä me koskaan enää saa palata."
Tirza ikään kuin muuttui kivipatsaaksi.
"Voi", hän sanoi nyyhkyttäen, "minä en sitä muistanutkaan, minä luulin menevämme kotiin, mutta me olemme spitaliset, meillä ei ole mitään kotia. Me olemme kuolleita."
Äiti pysähtyi tukemaan häntä ja sanoi lohduttaen: "Nyt meillä ei vielä ole mitään pelkäämistä. Lähtekäämme pois."
Tosiaan he olisivat ainoastaan nostamalla tyhjät kätensä voineet säikyttää koko legionan pakoon.
Pysytellen lähellä muuria he astuivat edelleen, kunnes saapuivat portille. He pysähtyivät vielä kerran, näkivät laudan kirjoituksineen ja lukivat kuten vähää ennen Ben-Hur: "Tämä on keisarin omaisuutta." Äiti väänteli suruissaan käsiänsä ja nyyhkytti sanomattoman tuskaisesti.
"Mikä sinua vaivaa, äiti? Sinä ihan pelotat minua!"
"Oi Tirza, ken on köyhä, hän on kuollut! Siispä hän on kuollut, Tirza."
"Kuka, äiti?"
"Veljesi. He riistivät häneltä kaikki, kaikki, yksin tämän talonkin."
"Köyhä!" sanoi Tirza haaveksivan näköisenä.
"Hän ei koskaan enää kykene meitä auttamaan."
"Ja mitä sitte, äiti?"
"Huomenna, lapseni, täytyy meidän asettua tien viereen kerjäämään, kuten spitalisilla on tapana. Täytyy kerjätä taikka…"
Tirza nojasi päätään hänen rinnallensa ja sanoi kuiskaten: "Kuolkaamme!"
"Ei!" vastasi äiti vakavasti, "Herra on määrännyt elämämme ajan, ja me olemme hänen omansa. Me tahdomme odottaa hänen kutsumustansa tässäkin kohdassa. Tule, lähtekäämme jo!"
Niin sanoen hän otti Tirzaa kädestä ja riensi kartanon länsipuolelle yhä vain läheltä muuria. Kun ei ketään näkynyt sielläkään, he astuivat seuraavaankin kulmaan ja eteläpuolelle, mutta aristelivat kirkasta kuutamoa, joka siellä vallitsi. Äiti kuitenkin rohkasihe ja taluttaen Tirzaa kädestä astui valoon. Nyt saattoi nähdä täydellisesti, mitä hirveää hävitystä tauti oli tehnyt heissä. Heidän huulensa, poskensa, silmänsä, joiden ympärillä oli mustat renkaat, ja halkeilleet kätensä osoittivat sen kyllin selvästi. Pelottavin oli kuitenkin tukka, joka pitkinä, inhottavasta visvasta kankeina suortuvina riippui joka taholla ja oli kuten kulmakarvatkin kummallisen valkoinen kuin aaveilla. Äitiä ja tytärtä ei ollut mahdollista erottaa näöstä; molemmat näyttivät ihmeellisen vanhoilta.
"Hiljaa!" sanoi äiti, "tuolla makaa joku rappusilla, joku mies."
He astuivat kadun toiselle puolelle ja sitte varjossa portin kohdalle asti.
"Hän on nukuksissa, Tirza."
Mies makasi hiljaa.
"Jää sinä tänne, minä koetan porttia."
Kuulumattomin askelin, ett'ei mies heräisi, astui äiti portille ja uskalsi koskea toiseen portin puoliskoon; hän ei saanut selkoa, antoiko se perää, sillä juuri silloin makaaja huokasi ja liikahti levottomasti. Päähän kierretty huivi putosi sivulle, jättäen paljaiksi kauniit kasvot, joita kuu kokonaan valasi. Äiti katsahti niihin ja hypähti takaperin. Hän kumartui ja katseli, vähän ensin vitkasteltuaan, häntä tarkemmin, nousi sitte ja käsiään väännellen käänsi silmänsä äänettömään rukoukseen kohti taivasta. Siten hän seisoi hetkisen ja riensi sitte takaisin Tirzan luo.
"Niin totta kuin Herra elää, se mies on minun poikani, sinun veljesi!" hän arasti kuiskasi.
"Veljenikö? Judah?"
Äiti otti häntä kiihkeästi kädestä.
"Tule!" hän sanoi, yhä puhuen kuiskaamalla, "katselkaamme häntä yhdessä vielä kerta, yksi ainoa kerta, ja sitte tule sinä palvelijasi avuksi, Herra!"
He astuivat käsi kädessä kuin aaveet kuulumattomin askelin kadun poikki. Kun heidän varjonsa sattuivat makaajaan, he pysähtyivät. Judahin toinen käsi oli suorana, kämmen ylös päin. Tirza laskeutui polvilleen ja yritti suutelemaan häntä, mutta äiti pidätti.
"Herran lähden, älä koske! Saastainen! saastainen!" hän kuiskasi.
Tirza hypähti pois, ikään kuin olisi Judah ollut spitalinen eikä hän itse.
Ben-Hur makasi miehekkään kauneuden kukoistuksessa. Aavikon aurinko ja tuulet olivat ahvetuttaneet hänen poskensa ja otsansa, mutta hienojen viiksien alta näkyivät punakat huulet ja niiden takaa valkoiset hampaat. Pieni parta ympäröi pyöreätä leukaa ja osaksi peitti kaunismuotoista kaulaa. Miten kauniilta hän näytti äidin silmistä! Miten äidin tekikään mieli sulkea hänet syliinsä, nostaa ylös hänen päänsä ja suudella häntä niin, kuin oli ollut tapana silloin, kun Judah vietti onnellisia lapsuuden päiviä! Miten saada voimaa vastustaa sitä halua? Äidinrakkaudesta, oi lukija, juuri äidinrakkaudesta, joka siinä on toisenlainen kuin mikä muu rakkaus hyvänsä, että se voi olla hellä sitä kohtaan, jota rakastaa, mutta äärettömän hirmuvaltainen rakastajaa itseään kohtaan, ja että siinä on itseuhrauksen koko voima. Ei mikään koko maailmassa olisi voinut saada häntä tautisilla huulillaan koskettamaan poikansa poskea. Mutta koskea hänen kuitenkin piti saada nyt tänä hetkenä, jolloin hän oli löytänyt hänet jälleen ja jolloin hänen täytyi ainiaaksi luopua hänestä! Hän kumartui alas, hiipi hänen jalkoihinsa ja kosketti huulillaan hänen sandaalinsa pohjaa, vaikka se oli keltainen kadun tomusta; hän suuteli sitä monesti koko halustaan.
Ben-Hur liikahteli unissaan ja siirsi kättänsä. Äiti ja sisar peräytyivät, mutta kuulivat hänen mutisevan:
"Äiti! Amrah! Missä on…"
Hän nukkui jälleen raskaasti. Tirza katseli kaihoten häntä. Äiti kätki kasvonsa tomuun, koettaen pidättää huokausta, joka kuitenkin pääsi ilmi niin syvältä ja voimakkaasti, että se näytti tulevan pakahtuvasta sydämmestä. Hän melkein toivoi, että poika heräisi.
Judah oli unissaan kysynyt häntä ja ajatellut häntä. Hän ei siis ollut unhotettu. Eikö siinä ollut kylliksi?
Viimein äiti viittasi Tirzaa luoksensa. He katsahtivat vielä kerran makaajaan, ikään kuin haihtumattomasti painaakseen muistiinsa hänen kuvansa, ja astuivat sitte käsi kädessä kadun toiselle puolelle. Sinne he laskeutuivat polvilleen muurin varjoon ja katselivat häntä, odotellen hänen heräämistänsä tai jotakin ilmestystä, eivät he itsekään tienneet, mitä. Ei kukaan ole meille vielä antanut kärsivällisen rakkauden mittaa, sellaisen kuin heidän.
Judahin vielä maatessa ilmestyi kolmaskin vaimo palatsin nurkan takaa. Varjossa olijat näkivät hänet selvästi kuun valossa. Se oli pieni, kokoon kutistunut olento, iho musta ja tukka harmaa, yllä palvelijan puku. Hän kantoi korissa kaaliksia.
Nähtyään miehen portailla hän ensin pysähtyi ja sitte ikään kuin tehden päätöksen lähestyi hiljaa häntä. Kiertäen häntä hän pisti kätensä sisään aukosta, joka oli tehty toiseen portin puoliskoon. Vasemmasta puoliskosta irtautui äänettä leveä lankku; vaimo työnsi siitä korin sisään ja aikoi itse mennä perästä, mutta uteliaisuudesta kuitenkin katsahti makaavaan mieheen, jonka kasvot olivat paljaina. Katsojat kadun toisella puolella kuulivat vähäisen huudahduksen ja näkivät, kuinka vaimo hieroi silmiään, ikään kuin siten vahvistaakseen näkövoimaansa. Sitte hän kumartui vielä alemmaksi, väänteli käsiään, katsoi hurjasti ympärilleen ja sitte taas makaajaan, tarttui käteen ja suuteli sitä hellästi, juuri niin, kuin toiset olisivat niin sydämmestään tahtoneet tehdä, mutta eivät uskaltaneet.
Heräten siitä kosketuksesta Ben-Hur veti pois kätensä ja näki vanhuksen.
"Amrah, oi Amrah!" hän huudahti. "Sinäkö se tosiaan olet!"
Uskollinen palvelija ei vastannut sanoilla, vaan syleili häntä ilosta itkien.
Lempeästi irroittaen vaimon kädet ja kääntäen hänen mustat, ilokyynelistä kosteat kasvonsa ylös päin, suuteli Ben-Hur häntä melkeinpä yhtä iloisesti kuin vanhus äsken. Sitten varjossa seisojat kuulivat hänen sanovan:
"Äiti! Tirza! Oi Amrah, kerro jotakin heistä. Puhu, puhu pian!"
Amrah vastasi vain kyynelillä.
"Sinä olet nähnyt heitä, Amrah, ja tiedät, missä he ovat. Sano, oi sano!"
Tirza astui askeleen eteen päin, mutta äiti, arvaten hänen aikeensa, otti kiinni ja kuiskasi: "Herran tähden, muista toki! Saastainen! saastainen!"
Hänen rakkautensa oli hirmuvaltainen. Vaikka molemmat olisivat siihen paikkaan menehtyneet, niin pojan ei ainakaan pitänyt tuleman siksi, kuin he olivat. Tirza käsitti hänen ajatuksensa.
Amrah, niin ahdistettuna, itki vain vielä katkerammin.
"Aiotko sinä mennä sisään?" kysyi Ben-Hur, osoittaen irtonaista lautaa. "Tule, minä seuraan sinua." Hän nousi ylös. "Roomalaiset — Herran kirous kohdatkoon heitä! — roomalaiset valehtelevat. Tämä talo on minun omaisuuttani. Nouse ylös, Amrah, ja menkäämme sisään!"
He katosivat. Molemmat varjossa olevat vaimot jäivät ikävöiden katselemaan porttia, josta he ehkä eivät enää koskaan saisi astua ulos eikä sisälle. He olivat täyttäneet velvollisuutensa, ja heidän rakkautensa oli kestänyt kovimman koetuksen.
Seuraavana aamuna ohikävijät huomasivat heidät ja kivillä heitellen ajoivat heidät ulos kaupungista:
"Pois! Te olette kuolleita, menkää hautoihin!"
Ja he riensivät pois.
Amrahin uskollisuus.
Pyhiinvaeltaja, meidän aikoinamme pyrkiessään siihen kuuluisaan paikkaan, jonka muhkea nimi on "kuninkaalliset puutarhat", kulkee Kidronin ojan uoman taikka myöskin Gihonin ja Hinnomin laaksojen kautta aina vanhalle En-Rogel-lähteelle asti. Hän juo raikasta juoksevaa vettä ja pysähtyy, sillä näkemisen arvoiset paikat sillä taholla loppuvat siihen. Hän katsahtaa mahtavan suuria kallionlohkareita, jotka on sovitettu kaivon kehykseksi, tiedustaa sen syvyyttä, hymyilee vedennostolaitoksen yksinkertaisuutta ja ehkä sääliväisesti antaa rovon repaleiselle vartialle. Kääntyessään hän sitte kummastuksekseen näkee silmäinsä edessä Morian ja Sionin vuoret, jotka tullen pohjoisesta ulottuvat edellinen Ofeliin ja viimeksi mainittu Davidin muinaiseen kaupunkiin asti. Oikealla puolella näkyy Kiusausvuori ja vasemmalla Pahan neuvon vuori, molemmat merkilliset kirjanoppineille ja muinaistutkijoille. Laakso on täpö täynnä lukemattomia hautoja, se paikka kun on vuosisatoja ollut Jerusalemin israelilais-asujanten viimeisenä lepopaikkana. Kallionseinämät ovat täynnä hautapaikkoja, luonnon ja ihmiskäden tekemiä luolia. Kristuksen aikoina ne olivat spitalisten olopaikkana, jossa nämä kaupungista karkotettuina eleskelivät, muodostaen eri yhteiskuntansa.
Toisena aamuna edellisessä luvussa kerrottujen tapausten jälkeen meni Amrah En-Rogel-lähteelle ja istahti kivelle sen viereen. Ken hänet sattui näkemään, olisi sanonut häntä varakkaan perheen palvelijaksi. Hänellä oli vesiruukku ja kori, jonka sisällys oli peitetty lumivalkoisella liinalla. Hän laski ne molemmat viereensä maahan, päästi huiviansa sen verran, että se valui niskaan, pani kätensä ristiin syliinsä ja katseli haaveksien eteensä, jossa päin vuoret alenivat Savenvalajan peltoa eli Hakeldomaa kohti. Aikainen oli vielä aamu, ja Amrah oli ensimmäisenä lähteellä sinä aamuna. Kohta kuitenkin saapui siihen mieskin, kädessä köysi ja nahkainen ämpäri. Hän viitaten tervehti mustaa naista, selvitti köyden, sitoi toisen pään astiaansa ja odotteli, että hänen apuansa käytettäisiin. Kuka vain tahtoi, sai itsekin nostaa vettä tarpeeksensa, mutta hän mielellään täytti yhdestä gerasta suurimmankin astian, minkä vahvin vaimo jaksoi kantaa.
Amrah istui liikahtamatta. Hetkisen kuluttua mies kysyi, tahtoiko hän saada ruukkunsa täyteen. Vaimon vastattua "en vielä", mies ei hänestä pitänyt lukua. Päivän vaietessa Öljymäen puolelta kokoutui veden noutajia niin runsaasti kaivolle, että miehellä oli kylliksi tekemistä. Amrah istui koko ajan paikoillaan, katsellen vuorenluoliin päin.
Aurinko nousi jo ylemmäksi, mutta yhä hän siinä istui odotellen ja tähystellen. Koettakaamme saada selkoa hänen aikeistaan.
Hän tavallisesti kävi torilla illan hämärryttyä ja yön tullessa. Hän hiiviskeli Tyropaeonin puodeissa tai Kalatorilla ostellen minkä mitäkin, palasi asuntoonsa ja sulkeutui tyhjään palatsiin. Semmoiselta retkeltä palatessaan hän oli äskettäin tavannut Ben-Hurin.
Helppo on arvata, minkä ilon isännän paluu isäinsä kotiin tuotti vanhalle palvelijalle. Tirzasta ja äidistä Amrah ei kuitenkaan tiennyt kertoa hänelle vähintäkään. Ben-Hur koetti saada vanhusta muuttamaan johonkin toiseen asuntoon, joka ei olisi niin yksinäinen, mutta turhaan. Amrah olisi päin vastoin tahtonut Ben-Hurin muuttamaan vanhaan kammariinsa, joka vielä oli samassa kunnossa kuin hänen joutuessaan vangiksi, mutta ilmitulon vaara oli vielä liian suuri, ja Ben-Hur tahtoi, ettei kukaan saisi tietää hänen täällä oloansa. Kuitenkin hän lupasi käydä häntä tervehtimässä niin usein kuin mahdollista öiseen aikaan, ja siihen täytyi palvelijan tyytyä.
Seuraavana iltana Amrah läksi aikaisemmin kuin tavallisesti torille. Astuskellessaan ja etsiessään, mistä saisi parasta hunajaa Ben-Huria varten, hän kuuli sattumalta miehen kertovan uutista. Mikä se uutinen oli, sen lukija kyllä arvaa, kun vain kuulee, että kertoja oli niitä työmiehiä, jotka olivat olleet murtamassa auki Hurin lesken ja hänen tyttärensä kopin ovea. Hän kertoi tarkkaan kaikki tyyni, mainitsi vankien nimet ja mitä äiti oli ilmoittanut itsestään.
Millä tunteilla Amrah kuunteli sitä kertomusta, voi ainoastaan se ymmärtää, joka on käsittänyt, miten suuresti palvelija-vanhus rakasti isäntäväkeänsä. Amrah kiireimmiten osti tarpeensa ja läksi kotimatkalle ikään kuin unissaan. Mikä ilosanoma hänellä nyt oli kertoa isännällensä! Hän oli jälleen löytänyt hänen äitinsä!
Kotiin päästyään Amrah sekä itki että nauroi. Mutta sitte hän yht'äkkiä ikään kuin kivettyi; nuorukainen ihan varmaan kuolisi, jos saisi kuulla, että äiti ja sisar olivat spitaliset. Hän arvelematta menisi tuonne Pahan neuvon vuorelle ja tutkistelisi kaikki spitalisten hautaluolat, löytääkseen heitä, ja hän itsekin tulisi saastaiseksi, saman kaltaiseksi kuin hekin. Amrah oli neuvottomuudesta tuskissaan; mitä hänen piti tehdä?
Mutta eikö rakkaus ollut jo ennen häntä tehnyt monta viisaaksi!
Hän tiesi, että spitaliset aamusilla läksivät asunnoistaan vuorien rinteeltä noutamaan En-Rogel-kaivosta vettä päiväksensä. He toivat ruukkunsa ja poistuivat vähän matkan päähän odottamaan, kunnes ne täytettiin. Hänen emäntänsä ja Tirzan täytyi tehdä samoin, sillä laki oli ankara eikä sallinut mitään poikkeusta; rikkaan spitalisen elämä ei ollut missään kohden parempi kuin köyhän.
Tarkkaan punnittuansa asiaa Amrah päätti salata Ben-Hurilta hänen äitinsä ja sisarensa surullisen kohtalon kokonaan ja yksin lähteä kaivolle odottamaan heitä. Nälkä ja jano oli pakottava nämä onnettomat tulemaan kaivolle, ja hän tiesi varmaan ihan ensi silmäyksellä tuntevansa heidät, ja vaikkapa ei tuntisikaan, niin he kyllä tuntisivat hänet.
Ben-Hurin tullessa vanhuksella oli paljo kertomista hänelle. Seuraavana päivänä piti Mallukin saapuman, ja sitte oli ryhdyttävä etsimään. Ben-Hur tuskin malttoi odottaa huomista päivää. Saadakseen edes hiukan virkistystä hän tahtoi lähteä katselemaan temppelikaupungin pyhiä paikkoja. Tosin salaisuus kovin rasitti uskollisen palvelijan sielua, mutta hänen onnistui hillitä mieltänsä ja olla vaiti.
Nuorukaisen lähdettyä hän alkoi laittaa voimakasta ruokaa ja toimi siinä puuhassa niin ahkerasti kuin mahdollista. Kun sammuvista tähdistä näkyi aamu jo lähestyvän, hän täytti korinsa, otti vesiruukun ja läksi kaivolle Kalaportista, joka tavallisesti ensinnä avattiin. Että hän saapui hyvään aikaan perille, olemme me jo nähneet.
Kohta auringon nousun jälkeen, kun kaivolla oli enimmän väkeä ja vedennostajalla kylliksi tekemistä viidellä kuudella astialla yht'aikaa, koska jokainen koetti joutua kotiinsa ennen kuin aamun viileys haihtui päivän kuumuuden tieltä, silloin myöskin vuorenluolain asujamet tulivat näkyviin. He astuivat ryhmittäin lähelle kaivoa: naisilla ruukut olalla, vanhat ja hyvin heikot miehet sauvain nojassa, muutamat paareillakin kannettavina, sillä olipa tässäkin kurjain joukossa armeliaita sydämmiä, jotka auttelivat onnettomampia kumppanejaan.
Amrah puolestansa tarkasteli suurimmalla huomiolla näitä ryhmiä. Hän tuskin liikahti paikastaan. Monta kertaa hän jo luuli löytäneensä etsittävänsä. Hän ei ollenkaan epäillyt, että he olivat vuorella, ja hän oli myöskin vakuutettu, että heidän täytyi tulla alas. Hän uskoi heidän tulevan sitte kun kaikki muut ehtivät saada tarpeensa.
Ihan vuoren juuressa oli avoin hautaluola, joka jo monta kertaa oli vetänyt puoleensa Amrahin huomiota. Lähellä aukkoa oli suuri kivi. Aurinko paistoi päivän kuumimpina hetkinä juuri luolaan, niin että siinä näytti ihan mahdottomalta kenenkään elävän olennon asua, paitsi ehkä niiden villikoirien, jotka sinne pakenivat puhdistusretkiltänsä Gehennan laaksosta, joka oli täynnä kaikenlaisia jätteitä. Mutta hyvinpä vanhus kummastui, kun näki kaksi naista toisen toistansa tukien astuvan ulos siitä luolasta. Molemmilla oli valkoinen tukka, ja he näyttivät vanhoilta, mutta heidän vaatteensa eivät olleet repaleiset; he katselivat ympärilleen, ikään kuin olisi seutu heistä ollut ihan outo. Amrah oli myöskin huomaavinaan, että heitä kauhistutti tuon inhottavan joukon näkeminen, johon he itsekin kuuluivat. Ei siinä ollut mitään tavatonta nähtävänä, mutta kuitenkin alkoi hänen sydämmensä sykkiä kovemmin ja hänen katseensa seurasi lakkaamatta niitä naisia.
He molemmat seisoivat hetkisen kiven luona ja sitte kulkivat hitaasti ja pysähdellen kaivolle päin. Monta ääntä kuului varoittaen koettavan karkoittaa heitä, mutta he kuitenkin yhä lähestyivät. Vedennostaja kumartui ottamaan maasta kiviä, pelotellaksensa heitä pois. Muut heitä kiroilivat ja huusivat:"saastainen! saastainen!"
"Tosiaankin", Amrah ajatteli, "he ovat täällä outoja asukkaita, koska eivät tiedä spitalisten tapoja."
Hän nousi, otti korinsa ja vesiastian ja läksi heitä vastaan. Hälinä kaivolla hiljeni.
"Miten tyhmää", sanoi joku, "antaa tuolla tavalla leipää ja hyvää ruokaa kuolleille!"
"Ja nähdä vaivaa tullessa näin etäälle!" virkkoi toinen. "Minä ainakin antaisin heidän tulla kaupungin portille ottamaan minun almuani."
Amrah, ollen mieleltään jalompi ja seuraten hyvän sydämmensä ääntä, meni noista muistutuksista huolimatta menojansa naisia kohden. Mutta jospa hän olikin erehtynyt! Sydän sykki hänellä kovasti. Mitä lähemmäksi hän tuli, sitä suuremmaksi hänen epäilyksensä kasvoi. Hän pysähtyi neljän tai viiden kyynärän päähän spitalisista.
Oliko tuo ihminen hänen rakas emäntänsä? Se, jonka kättä hän niin usein oli kiitollisesti suudellut! Se, jonka rakastettavaa muotoa hän oli niin uskollisesti säilyttänyt muistissaan kuin aarretta! Ja oliko tuo toinen Tirza, jota hän oli hoidellut hänen lapsuudessaan, jonka lapsellisia suruja hän oli haihdutellut ja jonka kanssa leikkinyt! Voisiko tuo olla iloinen, kaunis, rakastettava Tirza, muinaisen kodin aurinko ja hänen vanhuutensa siunaus! Olivatko nuo hänen emäntänsä ja hänen rakas hoitolapsensa! Uskollinen palvelija oli vähällä menehtyä siihen paikkaan.
"Ne ovat vanhoja naisia", hän sanoi itsekseen, "joita minä en ole koskaan ennen nähnyt. Minä palaan kaivolle."
Hän kääntyi palaamaan.
"Amrah!" huusi toinen spitalisista vaimoista.
Palvelija laski ruukun maahan ja katsahti kummastellen taaksensa.
"Kuka huusi?" hän kysyi.
"Amrah!"
Vanha palvelija kummastui yhä enemmän.
"Ketä te olette?" hän kysyi.
"Joita sinä etsit."
Amrah vaipui polvilleen.
"Oi emäntäni, hyvä emäntäni! Sinun Jumalasi, jonka minäkin olen omistanut, hän olkoon ylistetty!" Hän hiipi polvillaan lähemmäksi.
"Seis, Amrah, älä tule lähemmäksi!Saastainen!"
Se yksi sana riitti kylliksi. Amrah painoi kasvonsa maahan ja itki niin kovasti, että ihmiset kuulivat sen kaivolle asti. Sitte hän äkisti nousi ja kysyi yhä vielä polvillaan: "Hyvä emäntäni, missä Tirza on?"
"Tässä minä olen, Amrah, tässä. Etkö tahdo antaa minulle vettä juodakseni?"
Vanhan palvelijan entinen palvelusinto voitti. Hän nousi ylös, riensi korin luo ja sanoi: "Kas tässä, tässä on leipää ja lihaa!"
Hän aikoi levittää liinaa maahan, vaan silloin kuului emännän varoittava ääni: "Ei sillä tavalla, Amrah, nuo ihmiset ehkä kivittäisivät sinut eivätkä antaisi meille vettä. Jätä kori siihen, ota ruukku, täytä se ja tuo meille. Me otamme ne kanssamme luolaan. Tänään sinä olet tehnyt kaikki, mitä laki sallii. Riennä, hyvä Amrah!"
Ihmiset, jotka olivat nähneet tämän kohtauksen, tekivät tilaa hänelle, jopa auttoivatkin häntä veden ammentamisessa, niin syvää surua näkyi hänen kasvoistansa.
"Ketä he ovat?" kysyi eräs nainen.
Amrah vastasi kierrellen: "He olivat kerran hyviä minulle."
Hän nosti vesiastian olkapäälleen ja riensi takaisin. Unhottaen emäntänsä tilan ja oman vaaransa hän taas yritti lähestyä, mutta hänet pysäytti huuto: "saastainen!" Hän asetti korin ruukun viereen, peräytyi muutaman askeleen ja pysähtyi katsomaan.
"Kiitos, Amrah!" sanoi emäntä ja vei korin ja vesiastian Tirzan luo, "sinä olet hyvin hyvä!"
"Voinko tehdä mitään muuta teidän hyväksenne?" Amrah kysyi.
Äiti oli jo tarttunut vesiastiaan, sillä hän oli melkein nääntyä janosta, mutta kuitenkin vielä ennen juomistansa vastasi vakavalla äänellä:
"Niin, minä tiedän, että Judah on palannut kotiin, minä näin hänet toissa yönä makaamassa talomme portilla, ja minä näin, että sinä herätit hänet."
Amrah väänteli käsiänsä.
"Oi hyvä emäntä, sinä näit hänet, etkä tullut."
"Silloinhan minä olisin surmannut hänet. En, minä en koskaan uskalla sulkea häntä syliini enkä suudella häntä. Oi Amrah, minä tiedän, että sinä rakastat häntä!"