"Jää hyvästi, rakas puolisoni. Minä varmaan tiedän, että sinä kohta kutsut minua, sillä ilman minua sinä et voi luoda täydellisen onnellista olentoa, niin kuin — hän vaikeni voidakseen nauraa — sinä itsekään et voi tuntea itseäsi täysin onnelliseksi ilman minua."
"Saammepahan nähdä", Osiris vastasi.
Isis läksi ottaen kutomuksensa ja istahti hopeakatolle odottamaan.
Osiriin mahtava tahto alkoi nyt työskennellä hänen rinnassaan. Se kuului siltä, kuin muut jumalat olisivat yht'aikaa panneet myllynsä käymään; niin mahtava oli se jyminä, että lähimmät tähdet rapisivat kuin herneet kuivassa palossa. Muutamat irtautuivat avaruudesta ja joutuivat hukkaan. Jyminän aikana Isis istui odotellen ja kutoen, mutta pudottamatta ainoatakaan silmää.
Pian hän huomasi pienen pilkun avaruudessa juuri auringon kohdalla. Se kasvoi, kunnes tuli suureksi kuin kuu, ja Isis tiesi nyt, että uusi maailma oli syntymässä. Mitä suuremmaksi se kasvoi, sitä enemmän Isiin kuu joutui varjoon, paitsi se pieni paikka, jota hänen läsnäolonsa valasi. Isis ymmärsi, että jumala oli hyvin vihoissaan, mutta kuitenkin hän kutoi kutomistaan, ollen vakuutettu, että asia oli siten päättyvä, kuin hän oli sanonut.
Näin luotiin maa, joka oli alussa vain kylmä, harmaa möhkäle ja liiteli tyhjässä avaruudessa. Sitte Isis näki, mitenkä se muodostui: tuohon tasanko, tuohon vuori ja tuonne meri. Rannalla hän näki jotakin liikkuvan, ja hän kummastellen pysähtyi työssään. Se liikkuja nousi ja nosti kätensä aurinkoa kohti, tunnustaen olevansa alkuisin sieltä. Se ensimmäinen mies oli kaunis katsella, ja hänen ympärillään oli kaikki luodut esineet, joita me sanomme luonnoksi: puut, linnut, nelijalkaiset eläimet, kalat, hyönteiset ja matelevaiset.
Jonkun aikaa mies tunsi itsensä onnelliseksi olemassa-olostaan. Iloista oli katsella häntä. Kun Osiriin työskentelevän tahdon jyminä hetkiseksi vaikeni, kuuli Isis pilkkanaurua ja sanat:
"Sen verran tarvittiin sinun apuasi! Katso täydellisen onnellista olentoa!"
Isis alkoi kutoa uudestaan, sillä hän oli yhtä kärsivällinen kuin Osiris mahtava. Hän osasi odottaa yhtä hyvin kuin työtäkin tehdä. Ja hän odotti, sillä hän tiesi, ett'ei elämä yksinään riitä tekemään mitään olentoa tyytyväiseksi.
Ja hän oli oikeassa. Ei kestänyt kauan, kun Isis huomasi miehessä muutoksen. Hän tuli välinpitämättömäksi kaikesta, mitä hänen ympärillään oli, pysyi aina samassa paikassa ja välistä vain katsahti ylös, mutta aina muoto synkkänä. Mieltymys ja tyytyväisyys oli katoamaisillaan. Juuri kun Isis sai sen selville ja itsekseen lausui ajatuksensa: olemassa-olo rasittaa miestä! silloin juuri kuului uudestaan luovan tahdon jyminä, ja yht'äkkiä maa, joka tähän asti oli ollut harmaana ja kolkkona, sai mitä kauneimman värin. Vuoret uivat purppurassa, tasangot kasvoivat ruohoa ja puut viheriöitsivät, meri sinerti ja pilvet välkkyivät lakkaamatta mitä moninaisimpina. Mies hypähti ylös, paukutti käsiään, sillä hän oli parannut ikävästään. Hän oli onnellinen uudestaan.
Isis hymyili ja jatkoi kutomistansa, sanoen itsekseen: "Sepä oli hyvä ajatus, ja se kyllä vaikuttaa aikansa. Mutta maailman kauneus yksistään ei riitä sellaiselle olennolle. Puolisoni saa kyllä vielä koettaa jotakin muuta keinoa."
Hänen vielä puhuessaan alkoi jumalallinen tahto taas liikkua. Isis katsahti uteliaasti uutta kiertotähteä, mutta pudotti pelkästä ihmettelystä työnsä. Tähän asti olivat kaikki esineet olleet kiinnitetyt määrättyyn paikkaansa, paitsi mies. Nyt kaikki elävät olennot ja osa kuolleistakin saivat liikekyvyn. Linnut koettivat iloisesti siipiänsä. Eläimet sekä suuret että pienet liikkuivat kukin tavallansa, puut pudistivat vihreitä haarojansa ja kumartelivat rakastuneille tuulille, joet pyrkivät meriin, jotka heittelehtivät kuohuvina laineina sinne tänne, ja ylhäällä pilvet purjehtelivat.
Mies nousi ylös onnellisena kuin lapsi. Osiris oli niin tyytyväinen, että huusi: "Ha ha ha, katso, miten hyvin minä tulen toimeen ilman sinua!"
Isis yhä kutoi kutomistaan ja vastasi tyynesti: "Hyvä ajatus, rakas puolisoni; se kyllä riittää aikansa."
Mitä Isis ennusti, tapahtui myöskin. Sen näkeminen, että kaikki osasivat liikkua, tuli miehelle tavalliseksi. Lintujen lento, jokien juoksu, merien pauhuinen liike tai tyyni toiminta, kaikki lakkasi häntä huvittamasta, ja hän kärsi vielä pahempaa ikävää.
Isis odotti yhä ajatellen: "Mies parka, hän on onnettomampi kuin koskaan."
Osiris ikään kuin kuullen sen ajatuksen vihastui, ja hänen tahtonsa jyrinä tärisytti koko maailmaa. Ainoastaan aurinko sen keskellä seisoi järkähtämättä. Isis tähysteli, mutta ei voinut huomata mitään muutosta. Juuri kun hän hymyili vakuutettuna, että hänen puolisonsa keksintökyky oli lopussa, silloin mies hypähti ylös ja näytti kuuntelevan. Hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän paukutti käsiään ilosta, sillääänikuului ensi kerran maan päällä, milloin sulosointuisena, milloin soinnuttomana. Tuulet humisivat puissa, linnut lauloivat kukin säveltänsä tai puhella lavertelivat keskenään. Purot, jotka kiiruhtivat jokiin, olivat kuin kanteleet, joiden hopeakielet soivat sulavasti; joet matkallaan mereen säestivät juhlallisesti, ja meri pauhasi syvintä ääntä näissä maailman soittajaisissa. Soittoa kaikui kaikkialla ja lakkaamatta. Voiko mies muuta olla kuin onnellinen!
Isis mietti ja ajatteli, että hänen puolisollaan kuitenkin oli erinomainen luomiskyky. Mutta viimein hän pudisti päätänsä. Värit, liike, ääni — hän luetteli ne hitaasti — muitapa kauneuden aineksia ei ollutkaan, paitsi muoto ja valo, jotka maailma oli saanut jo luomisen alussa. Nyt varmaankin Osiriin kyky oli lopussa. Jos mies vielä tuli onnettomaksi, täytyi turvautua Isiin apuun. Hänen sormensa liikkuivat sukkelasti eteen päin, kaksi, kolme, viisi, jopa kymmenenkin silmää kerrallaan.
Mies oli onnellinen pitkän aikaa, kauemmin kuin ennen; jo näytti siltä, kuin hän ei koskaan enää ikävystyisi olemassa-oloonsa. Mutta Isis tiesi asian paremmin, hän odotti, odotti yhä odottamistaan eikä huolinut, että monta naurua kuului auringosta hänen korviinsa. Hän vain odotti. Kohtapa hän näkikin, mitä odotti. Ääni muuttui miehelle jokapäiväiseksi. Heinäsirkan sirinästä ruusupensaan alla meren jylhään pauhuun asti ei ollut mitään, joka enää olisi viehättänyt häntä. Hän kitui ja kuihtui, pysyi vetelehtelemispaikallaan meren rannalla ja vaipui viimein ihan liikkumattomaksi.
Silloin Isis tunsi säälinsä heräävän.
"Jalo puolisoni", hän sanoi, "mies kuolee!"
Mutta Osiris, jonka keksintökyky oli loppunut, pysyi vaiti.
"Pitääkö minun auttaa häntä?" Isis kysyi.
Osiris oli liian ylpeä vastaamaan mitään.
Isis otti kutomuksestaan viimeisen silmän, kätki sen välkkyvään rullaan ja heitti ulos avaruuteen, niin että se putosi ihan miehen viereen. Mies kuullessaan vierestänsä jotakin putoamisääntä katsahti ylös, ja kas, siinä nainen, ensimmäinen, seisoi hänen edessään valmiina auttamaan häntä. Vaimo ojensi hänelle kätensä; mies tarttui siihen ja nousi ylös. Siitä ajasta asti hän ei enää ollut onneton, vaan nautti häiritsemätöntä onnea.
"Sellainen on, Hurin poika, tarina kauneuden synnystä, kuten sitä kerrotaan Niilin rannoilla."
Iras vaikeni.
"Kaunis ja hyvin sepitetty satu", Ben-Hur vastasi, "mutta se ei ole täydellinen. Mitä Osiris sitte teki?"
"Hän kutsui puolisonsa takaisin aurinkoon, jossa he sitte elivät sovussa, toinen auttaen toistaan."
"Ja minunko pitäisi tehdä kuten ensimmäinen mies?"
Ben-Hur siirsi käden, joka lepäsi hänen kaulallaan, huulillensa. "Rakas — rakas —" hän kuiskasi, ja hänen päänsä painui hiljaa tytön syliin.
"Sinä löydät kuninkaan", sanoi Iras, laskien toisen kätensä hyväilevästi hänen päänsä päälle. "Sinä lähdet etsimään häntä ja palvelemaan häntä. Miekallasi saavutat häneltä runsaat palkinnot, ja hänen paras sotilaansa tulee minun sankarikseni."
Ben-Hur käänsi kasvonsa ylös päin ja näki Iraan kasvot aivan lähellä. Koko taivaan kannella ei sinä hetkenä yhtään tähteä loistanut niin kirkkaasti kuin nuo tytön silmät, vaikka yön pimeä niitä varjostikin. Ben-Hur nousi äkisti istumaan, syleili häntä ja suuteli kiihkeästi, sanoen: "Oi Iras, jos kuninkaalla on kruunuja antaa, niin yksi tulee minulle! Minä tuon sen sinulle ja panen tähän, juuri tähän paikkaan, jonka huulillani merkitsen. Sinä tulet kuningattareksi, minun kuningattarekseni, jonka vertaista kauneudelta ei ole koskaan ollut. Ja me olemme aina onnelliset."
"Ja lupaatko sinä kertoa minulle kaikki ja antaa minun auttaa itseäsi?" kysyi Iras.
Se jäähdytti Ben-Hurin hehkua.
"Eikö riitä, että minä rakastan sinua?"
"Täydellinen rakkaus vaatii täydellistä luottamusta. Mutta olkoon niinkin, kylläpähän opit tuntemaan minua paremmin."
Iras irroitti kätensä ja nousi.
"Sinä olet julma", sanoi Ben-Hur.
Iras mennessään pysähtyi kamelin eteen ja kosketti huulillansa sen otsaa.
"Oi sinä jaloin lajistasi, sinun rakkaudessasi ei ole mitään epäluuloisuutta."
Hetkisen kuluttua hän oli kadonnut yön pimeään.
Ben-Hur ryhtyi uneksien jatkamaan vartiatointansa.
Airut ja hänen kuninkaansa.
Kolmantena matkapäivänä pitivät matkustajamme puolipäivän lepoa Jabbok-joella. He tapasivat rannalla majailemassa satakunta miestä, ja matkustajat tuskin ehtivät laskeutua maahan, kun eräs heistä astui heidän luoksensa tarjoamaan vettä, jota hän ruukusta kaatoi pikariin. He ottivat kiitollisesti vastaan miehen ystävällisyyden. Katsellessaan kamelia mies sanoi:
"Minä olen juuri paluumatkalla Jordanilta, jossa nyt on suuri ihmisjoukko koossa, mutta niin muhkeata eläintä kuin tämä minä en kuitenkaan nähnyt siellä. Jalo eläin tosiaankin. Saanko kysyä, mitä rotua se on?"
Baltasar tyydytti miehen uteliaisuutta ja kävi lepäämään, muttaBen-Hur, haluten tarkempia tietoja, kysyi:
"Missä paikassa joen varrella ihmiset ovat?"
"Betabarassa."
"Eihän siitä paikasta ennen ole tavallisesti yli kaalatettu", Ben-Hur vastasi, "enkä minä käsitä, miten se nyt yht'äkkiä on tullut niin suureksi kulkupaikaksi."
"Huomaanpa, että sinä tulet kaukaa etkä ole kuullut iloista sanomaa."
"Mitä sanomaa?"
"Mies on tullut aavikoilta, hyvin pyhä mies, ja hän julistaa uutta oppia, joka ihmeellisesti vaikuttaa kaikkiin sydämmiin. Hän sanoo itseään Johannekseksi, Sakariaan pojaksi; hän on nasiri ja sanoo olevansa Messiaan edelläkävijä."
Iras myöskin kuunteli tarkkaan. Mies jatkoi:
"Siitä Johanneksesta kerrotaan, että hän on lapsuudestaan asti oleskellut En-gedin luona luolassa ja rukoillen viettänyt elämää, paljon ankarampaa kuin essealaiset. Kansaa tulvaa joukottain kuulemaan hänen saarnaansa. Minä riensin kuten kaikki muutkin kuulemaan häntä."
"Ovatko kaikki, jotka nyt tässä näemme, käyneet siellä?"
"Muutamat jo ovat käyneet, mutta enimmät ovat sinne menemässä."
"Mitä hän saarnaa?"
"Uutta oppia, jota ei tähän asti ole koskaan julistettu Israelissa. Niin sanovat kaikki, jotka ovat häntä kuulleet. Hän puhuu parannuksesta ja kasteesta. Rabbinit yhtä vähän tietävät kuin mekään, mitä hänestä on ajateltava. Jotkut kysyivät häneltä, onko hän Kristus, ja toiset, onko hän Elias. Hän vastasi kaikille: 'Minä olen huutavaisen ääni aavikolta; valmistakaa Herran tietä'."
Ystävänsä kutsuivat miestä takaisin. Kun hän aikoi lähteä, sanoiBaltasar hänelle:
"Hyvä vieras, sano meille, tapaammeko saarnaajan siinä paikassa, johon hän jäi sinun lähtiessäsi."
"Tapaatte Betabarassa."
"Kukapa muu tämä nasiri voi olla kuin meidän kuninkaamme julistaja?" sanoi Ben-Hur Iras-neidolle.
Niin lyhyessä ajassa Ben-Hur oli ehtinyt niin pitkälle, että uskoi tyttären enemmän kuin vanhan isän kiintyneen odotettuun salaperäiseen kuninkaasen!
Baltasar nousi, syvälle vaipuneet silmät oikein hehkuvina, ja sanoi:"Lähtekäämme rientämään; minä en ole väsyksissä."
He läksivät ja jatkoivat kiireesti, kaikki ääneti, matkaa yöpaikkaanRamot-Gileadin länsipuolelle.
"Me lähdemme aikaisin huomisaamuna", sanoi ukko ennen levolle käymistään. "Vapahtaja ehkä tulee, emmekä me ole siellä."
"Kuningas ei voi olla kaukana julistajastaan", Iras kuiskasi.
"Saammepahan nähdä huomenna", vastasi Ben-Hur, suudellen hänen kättänsä.
Seuraavana aamuna ratsastaessaan kolmannen vartion aikaan ulos rotkotieltä, joka kulkee pitkin Gileadin vuorta, he saapuivat erämaahan pyhän joen itäpuolelle. Toiselta rannalta näkyi yläraja Jerikon vanhoista palmumetsäisistä alueista, jotka ulottuvat aina Judean vuoristoihin asti. Ben-Hurin sydän sykki kovemmin, sillä hän tiesi, että oltiin juuri pääsemässä perille.
"Iloitse, Baltasar", hän sanoi, "kohta olemme jo perillä."
Taluttaja kiirehti kamelia parempaan vauhtiin. Pian näkyi telttoja, majoja ja kiinni sidottuja juhtia; sitte rupesi näkymään myöskin joki ja läheltä sen rantaa suuri ihmisjoukko sekä samanlainen joukko toiseltakin rannalta. Olettaen nasiirin juuri saarnaavan he riensivät eteen päin, mutta juuri heidän päästessään kuulomatkan päähän väkijoukko alkoi liikkua ja hajota.
He olivat tulleet liian myöhään.
"Pysähtykäämme tähän", Ben-Hur sanoi egyptiläiselle, joka tuskitellen väänteli käsiään, "ehkä nasiri tulee tätä tietä."
Ihmiset, kiintyneinä vain siihen, mitä olivat kuulleet, eivät ollenkaan huomanneet äsken tulleita. Muutamia satoja oli jo astunut ohitse, ja tilaisuus nähdä nasiria näytti tällä kertaa menneen hukkaan, mutta viimein he yht'äkkiä näkivät vastaansa tulevan joesta miehen, jonka muoto oli niin omituinen, että heiltä unohtui kaikki, mitä muuta tapahtui ympärillä. Hänellä oli kummallinen, melkeinpä raaka ja villi ulkomuoto, tukka riippui selvittelemättöminä suortuvina kapeiden, laihtuneiden kasvojen ympärillä, joiden iho oli kuin ruskeaa pergamenttia. Silmissä oli palava loiste. Karkea kamelinkarvainen vaate riippui vasemmalta olkapäältä alas polviin asti, jättäen koko oikean puolen ruumiista paljaaksi. Valmistamattomasta nahasta leikattu vyö piti sitä kiinni vyötäröltä. Jalat olivat paljaat. Kädessä hänellä oli pitkä ryhmysauva, ja nahkalaukku riippui vyöstä. Hänen liikkeensä olivat sukkelat ja varmat ja osoittivat jotain kummallista valppautta. Tuon tuostakin hän työnsi vastahakoista tukkaa pois otsalta ja katseli tutkivasti ympärilleen, ikään kuin odotellen jotakuta.
Nuori egyptiläistyttö katseli aavikkolaista kummastellen, melkeinpä inhoten. Hän työnsi syrjään päiväteltan esiripun ja sanoi Ben-Hurille, joka vielä istui ratsunsa selässä lähellä:
"Tuoko mies on kuninkaan julistaja?"
"Hän on nasiri", vastasi hän, katsomatta tyttöön.
Totta puhuaksemme, hän itsekin tunsi hyvin pettyneensä. Vaikka hän varsin hyvin tiesi En-gedin yksinkertaisten asujainten harjoittavan erinomaista itsekieltämystä puvussa ja olevan pitämättä mitään lukua ihmisten mielestä, ja vaikka hän oli jo edeltä päin tiennyt odottaa näkevänsä nasirin, joka sanoi itseään huutavaisen ääneksi aavikolta, niin olipa hän kuitenkin toivonut ja luullut, että kuninkaan edelläkävijällä olisi jotakin vallan ja mahtavuuden merkkiä. Vaan nyt katsellessaan tätä omituista olentoa täytyi hänen ehdottomasti verrata häntä siihen hienopukuiseen ja -tapaiseen hovimiesjoukkoon, jonka oli nähnyt keisarin palatsissa Roomassa. Häpeissään, neuvottomana ja hämillään hän ei löytänyt mitään muuta vastausta kuin: "Hän on nasiri".
Baltasariin sitä vastoin mies teki ihan toisenlaisen vaikutuksen. Hän oli vakuutettu, että Jumalan tiet eivät ole ihmisten. Hän oli nähnyt vapahtajan lapsena seimessä; hänen uskonsa ei loukkautunut köyhyydestä eikä yksinkertaisuudesta jumalallisen ilmestyksen yhteydessä. Hän istui liikahtamatta paikallaan, kädet ristissä ryntäillä ja huulet liikkuvina rukouksessa. Hän ei odottanut mitään mahtavaa kuningasta.
Sill'aikaa kuin nämä kolme katsojaa eri tavalla käsittivät miehen ilmestyksen, istui toinen mies yksinään kivellä joen rannalla, nähtävästi vaipuneena ajattelemaan saarnaa, jonka oli kuullut. Nyt hän nousi ja astui hitaasti nasiria kohti. He olivat nyt vain parinkymmenen askeleen päässä toisistansa. Nasiri pysähtyi ja pyyhkien hiukset silmiltään katseli tarkasti vastaan-tulijaansa. Sitte hän nosti kätensä merkiksi ihmisille, joita vielä oli lähellä, ja he pysähtyivät odottamaan, mitä oli tuleva. Nasiri nosti hitaasti sauvansa ja osoitti toista miestä.
Kaikki kääntyivät nyt katsomaan häneen, myöskin Baltasar ja Ben-Hur.
Mies tuli hitaasti heitä kohti; hänen vartalonsa oli keskinkertaista pitempi, solakka ja kaunistekoinen. Hänen käytöksensä oli levollinen ja vakava kuten miehen, joka on paljon ajatellut vakavia asioita; se soveltui myöskin varsin hyvin hänen pukuunsa, joka oli kudottu, hihallinen alushame, ulottuva alas keträksiin asti, ja sen päällä tavallinen päällysvaate,talit. Vasemmalla käsivarrellaan hän kantoi pääliinaa, jonka punainen otsanauha irrallaan riippui sivulla. Paitsi sitä otsanauhaa ja kaitaa sinistä ompelusta päällysvaatteessa oli hänen pukunsa kokonaan valkoisesta liinakankaasta, jonka kuitenkin maantien pöly oli muuttanut kellertäväksi. Siniset tupsut, jollaisia rabbinit lain mukaan käyttivät, olivat myöskin poikkeuksena. Sandaalit olivat hyvin yksinkertaiset. Hänellä ei ollut sauvaa, ei laukkua eikä vyötä.
Näihin ulkonaisiin seikkoihin ihmiset ainoastaan katsahtivat, ne unhottuivat miehen päätä ja kasvoja nähdessä. Varsinkin kasvot tosiaan vaikuttivat niin lumoavasti, että katsojat niihin kokonaan kiintyivät.
Pitkä, vähän kähärä tukka peitottomassa päässä oli jaettu keskeltä kahtaanne ja väriltään kastanjan ruskea, hiukan vivahtava punakellervään niistä paikoin, joita auringon säteet olivat enimmin paahtaneet. Leveän otsan alla loistivat suuret, tummansiniset silmät, jotka pitkistä ripsistä saivat sellaisen lempeän näön, kuin välistä kyllä on lapsilla, mutta harvoin miehillä. Kaunismuotoiset kulmakarvat kaareutuivat silmien päällä. Muista kasvojen piirteistä oli katsojan vaikea päättää, kuuluivatko ne kreikkalaiseen vaiko juutalaiseen rotuun. Suun ja sieramien pehmoisuus oli juutalaismuodon omituisuuksia, ja jos lisäksi otetaan huomioon silmäin lempeys, ihon kalpeus, tukan pehmoisuus, jopa parrankin, joka aaltoilevana riippui ryntäillä, niin sotilas tavatessaan olisi nauranut häntä, nainen ensi silmäyksellä ruvennut luottamaan häneen ja lapsi nopeasta vaistosta heti ojentanut viattomassa luottamuksessa hänelle kätensä. Kukaan ei sentään voinut eittää, että hän oli kaunis.
Kasvot olivat omituisen viehättävät; tarkemmin katsoessa näkyi niistä loistavan yht'aikaa ymmärrystä, rakkautta, sääliä ja surua. Helppohan on ajatella, että ne osoittivat viatonta sielua, joka oli tuomittu käsittämään ja säälimään niiden ääretöntä syntisyyttä, joiden seassa hän oleskeli. Mutta samalla ei kukaan, joka oikein katseli niitä kasvoja, voinut edes ajatella hänessä olevan mitään personallista heikkoutta, ainakaan ei kukaan, joka tiesi, että mainitut ominaisuudet: rakkaus, suru ja sääli, johtuvat paljon enemmin kärsimyksien kestämiskyvyn tiedosta kuin voimasta. Niin on ollut martyreillä ja tuhansilla muilla pyhäin kertomusten henkilöillä.
Mies astui hitaasti lähemmäksi. Ben-Hur olisi muhkean ratsunsa selässä, keihäs kädessä, vetänyt puoleensa kenen hyvänsä kuninkaan huomiota, mutta lähestyvä mies ei katsellut häntä eikä kaunista Irasta, vaan Baltasar-vanhusta. Syvin hiljaisuus vallitsi. Viimein nasiri, yhä osoittaen tulijaa, korotti äänensä ja huusi kauas kuuluvasti:
"Katso Jumalan karitsaa, joka pois ottaa maailman synnit!"
Ihmisjoukko, jota puhujan pitkä viittaus oli kiihottanut, pelästyi kuullessaan ne käsittämättömät ja ihmeelliset sanat, mutta Baltasariin ne vaikuttivat valtaavasti. Hän oli vielä kerran saanut nähdä ihmiskunnan lunastajan. Usko, joka oli niin kauan sitte tuottanut hänelle sen suuren kunnian, että hän oli silloin saanut nähdä hänet lapsena, asui vielä hänen sydämessään. Kuva, jonka hänen uskonsa oli maalannut hänelle, seisoi nyt ilmi elävänä hänen edessään, muodolta, ryhdiltä, kasvoilta ja ijältä täydellisenä. Se seisoi hänen edessään, ja hän tunsi sen heti. Jospa nyt jotakin tapahtuisi, joka tekisi tämän odotetun vapahtajan lähetyksen niin varmaksi, ett'ei siitä voisi enää olla mitään epäilystä! Ja pian se merkki myöskin tapahtui.
Juuri sopivimpana hetkenä vakuuttamaan vapisevaa egyptiläistä nasiri jatkoi:
"Tämä on se, josta minä sanoin: Minun jälkeeni tulee mies, joka minun edelläni on ollut, sillä hän oli ennen kuin minä. Enkä minä häntä tuntenut, mutta että hän ilmestyisi Israelissa, sen tähden minä tulin vedellä kastamaan. Minä näin hengen taivaasta tulevan alas niin kuin kyyhkysen ja seisahtavan hänen päällensä. Enkä minä häntä tuntenut, mutta se, joka minut lähetti vedellä kastamaan, sanoi minulle: Jonka päälle näet hengen tulevan alas ja seisahtavan, hän on se, joka kastaa pyhällä hengellä. Ja minä näin sen ja todistin" — hän vaikeni, sauva yhä ojennettuna valkopukuista miestä kohti, ikään kuin antaakseen luotettavaisuutta sekä sanoilleen että aiotulle johtopäätökselle — "ettätämä on Jumalan poika!"
"Se on hän, se on hän!" lausui Baltasar, kyyneliset silmät taivasta kohti, ja vaipui sitte heti tunnottomana maahan.
Sill'aikaa Ben-Hur katseli miehen muotoa ihan toista ajatellen. Häneen kyllä vaikutti hänen kasvonpiirteittensä puhtaus sekä niistä kuvastava sulous, pyhyys ja nöyryys, mutta tänä hetkenä hänen mielessänsä ei ollut tilaa millekään muulle ajatukselle kuin tälle yhdelle: kuka tämä mies on, ja mikä hän on, Messiasko vaiko kuningas? Ei koskaan ollut mikään olento näyttänyt hänestä vähemmin kuninkaalliselta. Kaikki sodan, voiton ja herruuden ajatukset tuntuivat hänen yhteydessään häväistykseltä. Hän sanoi itsekseen: "Baltasar on oikeassa, mutta Simonides kieppuu erhetyksessä. Tämä ei ole tullut uudistamaan Salomon valtaistuinta; hänellä ei ole Herodeen luonnetta eikä kykyä. Ehkä hän on kuningas, mutta ei sellaisen valtakunnan, joka olisi suurempi ja kunniakkaampi kuin roomalaisvalta."
Tämä ei ollut mikään johtopäätös, vaan ainoastaan miehestä Ben-Huriin johtunut vaikutus. Katsellessaan vielä noita ihmeellisiä kasvoja hän alkoi etsiskellä muististaan ja sanoi viimein itseksensä: "Minä olen varmaan nähnyt hänet, mutta milloin ja missä!" Hän tiesi ihan varmaan, että nuo silmät, niin levolliset, sääliväiset ja rakkaat olivat joskus ennen katselleet häntä kuten nyt Baltasaria. Ensin heikosti, mutta sitte selvästi, kuten auringon pilkistäessä pilven raosta, näkyi hänen sielunsa silmään kohtaus kaivolla Nazaretin luona, kun roomalaiset veivät häntä kalereille. Koko hänen olemuksensa vavahti mielenliikutuksesta. Nämä kädet olivat ojentuneet auttamaan häntä, kun hän oli vähällä menehtyä. Näinä kasvot eivät olleet siitä saakka koskaan unhottuneet hänen muististansa. Kiihotuksesta, jonka nämä muistot vaikuttivat, jäi häneltä huomaamatta saarnaajan selitys, paitsi viimeiset sanat, niin merkilliset, että maailma vieläkin kaikuu niistä:
"Tämä on Jumalan poika!"
Ben-Hur laskeutui nopeasti ratsunsa selästä maahan osoittamaan hyväntekijällensä kunnioitusta ja kiitollisuutta, kuten häntä tuntonsa käski, mutta juuri silloin Iras huusi: "Auta, Hurin poika, auta, isäni kuolee!" Hän pysähtyi, katsoi taaksensa ja riensi auttamaan häntä. Iras antoi hänelle pikarin, ja sill'aikaa, kuin orja sai kamelin laskeutumaan polvilleen, hän juoksi noutamaan joesta vettä. Hänen palatessaan ihmeellinen vieras jo oli pois hävinnyt.
Viimein saatiin Baltasar jälleen tuntoihinsa. Ojentaen ylös vapisevat kätensä hän kysyi: "Missä hän on?"
"Kuka?" kysyi Iras.
Tavaton liikutus kuvastui vanhuksen kasvoista, kun hän nyt näki viimeisen toivonsa täyttyneen. Hän vastasi: "Hän lunastaja, Jumalan poika, jonka minä sain jälleen nähdä."
"Uskotko sinä häneen?" kuiskasi Iras hiljaa Ben-Hurille.
Tämä vastasi:
"Aika on täynnä merkkejä ja ihmeitä, odottakaamme!"
Seuraavana päivänä, kun he olivat kuulemassa nasirin saarnaa, tämä äkisti vaikeni ja huusi kunnioittavasti:
"Katso, Jumalan karitsa!"
Ben-Hur katsahti sinne päin, jonne Johannes osoitti, ja näki uudestaan saman ihmeellisen miehen. Hänen katsellessaan miehen pyhiä kasvoja, joista kuvasti niin syvää suruisuutta, heräsi uusi ajatus hänen mielessään:
"Baltasar on oikeassa, mutta myöskin Simonides. Eikö lunastaja samalla voi olla kuningas?"
Hän kääntyi kysymään eräältä lähellä seisojalta:
"Kuka tuo mies on?"
Puhuteltu vastasi ilvehtivästi hymyillen:
"Hän on kirvesmiehen poika Nazaretista!"
Kahdeksas kirja.
"Ken oiskaan voinut häntä vastustaa?Hän hurmas tuoksuen ambrosiaa?Mun, vieden olentoni kultamaihin.Siell' uinutti mun ruusulehdossaHän niinkuin rintalapsen kehdossa.Näin entis-urallani seisahduin,Kun aistein-tenhottareen ihastuinJa taivuin palvelemaan häntä."
Keats'in Endymion.
"Minä olen ylösnousemus ja elämä."
Alkuselitys.
"Ester, Ester! käske palvelijan tuoda pikarissa raikasta vettä."
"Etkö tahdo enempää viiniä, isä?"
"Tuokoon sitte molempia."
Näin puheltiin kesähuoneessa Hurin vanhan palatsin katolla Jerusalemissa. Ester lausui pihan puolisen suoja-aidan ylitse käskyn alhaalla seisovalle palvelijalle. Samalla tuli toinen palvelija ylös katolle ja tervehti kunnioittavasti.
"Kirjekäärö isännälle", hän sanoi, antaessaan Esterille liinavaatteesen käärityn, sinetillä lukitun kirjeen.
Tyydyttääksemme lukijan uteliaisuutta ilmoitamme, että tämä tapahtui 21 päivänä maaliskuuta, lähes kolmen vuoden kuluttua siitä, kun Johannes todisti Kristusta Betabarassa. Ben-Hur, joka ei voinut kärsiä, että hänen isäinsä koti oli autiona ja rappiotilassa, oli tällä välin asiamiehensä Mallukin kautta ostanut sen Pontius Pilatukselta. Korjatessa oli se kokonaan rakennettu uudestaan, vieläpä sisustettu paljon komeammaksi entistään, niin että kaikki ikävän entisyyden muistot olivat siitä perin pohjin hävinneet. Kaikkialla näkyi todistuksia, että isännän aisti oli hienostunut monivuotisesta oleskelemisesta Misenumin huvilassa ja Roomassa.
Tästä ei kuitenkaan sovi päättää, että Ben-Hur olisi julkisesti ryhtynyt hallitsemaan omaisuuttansa, sillä se oli hänestä vielä liian aikaista. Ei hän myöskään vielä käyttänyt oikeaa nimeänsä. Toimitellen valmistuksia Galileassa hän kärsivällisesti odotteli natsarealaisen esiytymistä. Vaan päivä päivältä natsarealainen hänestä näytti yhä salaperäisemmältä, ja ihmeet, joita hän usein teki ihan hänen silmäinsä edessä, pitivät Ben-Huria tuskastuttavassa epätietoisuudessa sekä hänen luonteestaan että tehtävästään. Tuon tuostakin Ben-Hur kävi Jerusalemissa ja majaili silloin isäinsä kodissa, mutta ainoastaan vieraan tavalla. Baltasar ja Iras olivat asettuneet palatsiin vakinaisesti asumaan, ja Ben-Hurin käynnit tarkoittivat varsinkin Irasta, joka sanomattomasti veti puoleensa häntä. Mutta viehättivätpä häntä myöskin vanhuksen innokkaat puhelut kuleksivasta ihmeiden tekijästä.
Simonides ja Ester olivat saapuneet Antiokiasta muutamia päiviä ennen äsken ilmoittamaamme aikaa. Matka oli ollut erittäin vaikea kauppiaalle, sillä hänen oli täytynyt istua riipputuolissa kahden kamelin välillä, eivätkä ne huojuvassa kulussaan aina astuneet tasaisesti. Mutta nyt, päästyään kerran perille, kunnon vanhus ei näyttänyt saavan kylliksi katselluksi synnyinmaatansa. Varsinkin hän erittäin mielellään katseli seutua katolla ja oleskeli siellä suurimman osan päivää. Kesähuoneen varjossa hän sai kylliksi hengittää suloista ilmaa, jota virtaili läheisiltä vuorilta, voi katsella auringon kulkua noususta laskuun asti, iloita tyttärensä rakkaudesta ja muistella hänen äitiänsä, joka kaukana täältä makasi viimeistä lepoansa. Mutta hän ei täälläkään laiminlyönyt kauppa-asioitansa. Joka päivä tuli Sanballatilta, joka hoiti liikettä Antiokiassa, tietoja sen tilasta, ja joka päivä lähetti hän niin tarkkoja ohjeita, ett'ei mitään muuta arvostelu-kykyä tarvittu ja että kaikki mahdollisuudet oli otettu lukuun, paitsi ne, joita kaikkivaltias ei ollut jättänyt ihmisneron huomaan.
Kun Ester nyt palasi takaisin kesähuoneesen, kirkasti auringonvalo häntä niin, että täytyi ehdottomasti nähdä hänen muuttuneen viehättäväksi naiseksi; hän oli hoikka, täynnä suloa, kasvot säännölliset, muoto kukoistava nuoruudesta ja terveydestä ja osoittava rikasta sielunelämää. Lyhyesti sanoen, hän oli nainen, jota täytyi rakastaa, koska rakkaus oli se ilma, jossa hän oleskeli.
Palatessaan isänsä luo hän katsahti kääröä, katsoi sitte vielä kerran tarkemmin, ja veri syöksyi hänen poskiinsa. Sinetti oli Ben-Hurin. Hän joudutti askeliansa.
Simonides samoin katseli hetkisen kääröä ja tutki sinettiä. Viimein hän avasi sen ja antoi paperikäärön tyttärelleen.
"Lue!" hän sanoi.
Vanhuksen silmät tarkastelivat Esteriä, ja suurta levottomuutta näkyi hänen kasvoissaan.
"Sinä tiedät, keneltä kirje on, Ester."
"Tiedän, — meidän isännältämme."
Vaikka Esterin käytöksessä näkyi jotakin vitkastelemista, katsoi hän kuitenkin suoravaisen kainosti isäänsä silmiin.
"Rakastatko häntä, Ester?" kysyi vanhus tyynesti.
"Rakastan", hän vastasi.
"Oletko tarkkaan punninnut, mitä teet?"
"Olen koettanut, isä, ajatella häntä ainoastaan isäntänämme, jonka oma velvollisuudesta olen, mutta minä en ole kyllin vahva."
"Sinä olet hyvä tyttö, Ester, ja äitisi kaltainen", sanoi Simonides ja vaipui ajatuksiin, joista Ester hänet herätti avaamalla paperikäärön.
"Herra antakoon minulle anteeksi, mutta sinun rakkautesi minua kohtaan ei olisi ollut turha vaiva, jos minä olisin pitänyt mitä minulla oli, ja sehän oli minun vallassani. Rahassa on sanomaton voima."
"Minä olisin silloin ollut pahemmassa tilassa kuin nyt, isä, sillä silloin minä en olisi ansainnut, että hän olisi edes katsahtanutkaan minuun. Enkö jo ala lukea?"
"Maltahan vielä. Anna minun sinun itsesi tähden näyttää kaikkein pahin kohta. Kun käsität sen, niin isku ei tule niin hirmuiseksi. Hän on jo lahjoittanut pois sydämmensä, Ester."
"Minä tiedän sen", hän vastasi levollisesti.
"Egyptiläinen Iras on houkutellut hänet pauloihinsa, hän on viekas kuten koko hänen kansansa, ja hänellä on kauneus liittolaisena, suuri kauneus ja suuri viekkaus, mutta ei yhtään sydäntä, kuten hänen kansallaan ei ole. Tytär, joka halveksii isäänsä, tulee onnettomuudeksi miehellensä."
"Halveksiiko Iras isäänsä?"
Simonides jatkoi:
"Baltasar on viisas mies ja pakanaksi saanut erinomaista suosiota Jumalalta. Hänen uskonsa on hänelle kunniaksi, mutta Iras nauraa sitä. Minä kuulin hänen eilen isästänsä puhuessaan sanovan: 'Nuoruuden hairahtelemiset ovat anteeksi annettavat, mutta viisaus soveltuu vanhuudelle, ja kun vanhus kadottaa sen, pitäisi hänen kuolla'. Julmaa puhetta, oikein roomalaiselle sopivaa. Minä sovitin sitä itseeni, sillä minä tiedän, että heikkous, sellainen kuin hänen isällään, ei jää tulematta minullekaan, vaan tulee ehkä piankin. Mutta sinä Ester et koskaan, et koskaan sano minusta: Parempi olisi, että hän kuolisi. Ei, sinun äitisi oli Judan tyttäriä."
Ester kyynelsilmin suuteli häntä, sanoen: "Ja minä olen äitini tytär."
"Niin, ja minun tyttäreni, minun tyttäreni, minun kaikkeni, paljon kalliimpi minulle kuin temppeli Salomolle."
Hetkisen vaiti oltuaan vanhus laski kätensä Esterin olkapäälle ja puhui:
"Kun Judah vie egyptiläistytön morsiamenaan kotiinsa, Ester, niin hän katuen ja surren muistelee sinua, sillä hän herää siihen tietoon, että Iras on katsonut häntä vain kunnianhimonsa välikappaleeksi. Rooma on kaikkein hänen ajatustensa keskus. Judah on hänestä duumviri Arriuksen poika eikä Hurin, Jerusalemin ruhtinaan."
Ester ei koettanutkaan salata, minkä vaikutuksen hänen sanansa tekivät häneen.
"Pelasta hänet, isä, joll'ei se vielä ole liian myöhäistä!" hän kiihkeästi pyysi.
Vanhus vastasi epäilevästi hymyillen: "Mies, joka on hukkumaisillaan, voidaan pelastaa, mutta ei rakastunutta."
"Vaan sinullahan on vaikutusvaltaa häneen. Hän on yksin maailmassa, näytä hänelle vaara ja kerro, millainen nainen hän on."
"Jospa minä pelastaisinkin hänet, kääntäisikö se hänen rakkautensa sinuun, Ester? Ei!" Vanhuksen kulmakarvat painuivat alas silmäin eteen. "Minä olen orja, kuten isäni ovat olleet monta miespolvea, mutta minä en voisi sanoa hänelle: kas, herra, tässä minun tyttäreni! hän on kauniimpi kuin tuo egyptiläistyttö ja rakastaa sinua enemmän! Minulla on siksi ollut liian monta vuotta vapautta ja isännyyttä. Sellaiset sanat eivät koskaan pääsisi huuliltani. Kivet noilla vanhoilla kukkuloilla kääntyisivät häpeästä, jos sitte sinne menisin. Ei, Ester, ennemmin minä tahtoisin, että tulisimme molemmat kootuiksi isäimme tykö."
Esterin kasvot paloivat punasta.
"Enhän minä tarkoittanutkaan pyytää sinua sanomaan hänelle sitä. Minä ajattelin ainoastaan häntä ja hänen onneansa. Koska minä uskalsin rakastaa häntä, tahdon myöskin ansaita hänen kunnioituksensa. Ainoastaan sillä tavalla voin korjata tyhmyyteni. Anna minun nyt lukea hänen kirjeensä sinulle."
"Niin, lue se!"
Lopettaakseen vastenmielisen keskustelun Ester alkoi heti lukeaBen-Hurin kirjettä:
8 p:nä Nisan-kuussa.
Matkalla Galileasta Jerusalemiin.
Natsarealainen on samoin matkalla. Minä seuraan häntä hänen tietämättänsä täys'lukuisen legionan kanssa. Toinen legiona odottaa käskyjäni. Passah-juhla tekee luonnolliseksi niin suuren ihmisjoukon kokoutumisen. Hän sanoi lähtiessään matkalle:Katso, me menemme Jerusalemiin, että kaikki toteutuisi, mitä profeetat ovat ennustaneet.
Meidän odotuksemme lähestyy loppuansa. Kiireessä. Rauha olkoon sinulle, Simonides.
Ben-Hur.
Ester antoi kirjeen isälleen, tuskin voiden pidättää kyyneliänsä. Kirjeessä ei ollut sanaakaan hänelle, ei edes tervehdystäkään. Ja kuitenkin, olisihan ollut hyvin helppo kirjoittaa: "Rauha olkoon sinulle ja sinun tyttärellesi!" Ensi kerran elämässään Ester tunsi luulevaisuuden piston mielessään.
"Kahdeksas päivä Nisan-kuuta", Simonides sanoi, "kahdeksas, monesko päivä meillä nyt on?"
"Yhdeksäs", Ester vastasi.
"Niinpä he nykyään ovat jo Betaniassa."
"Me saamme luultavasti hänet jo tänä iltana tänne", jatkoi Ester iloisesti isänsä ajatusta, unhottaen äskeisen surunsa.
"Ehkä, ehkä! Huomenna on meillä happanemattoman leivän juhla; ehkä hän tahtoo viettää sitä meidänkin kanssamme, ehkä myöskin natsarealainen. Luultavasti he tulevat molemmat."
Silloin juuri palvelija toi viiniä ja vettä. Ester seoitti juomaa isällensä, ja sill'aikaa tuli Iras katolle.
Hän ei ollut koskaan näyttänyt Esteristä niin kauniilta kuin nyt. Hänen silkkiharsoinen pukunsa häilyi hänen ympärillään kuin pilvi; otsa, kaula ja käsivarret säteilivät kalliista kivistä, joita sen kansan naiset niin suosivat. Kasvot myöskin loistivat; käynnissä oli itsetuntoa ja kimmoisuutta, vaan ei kuitenkaan teeskentelemistä. Ester nähdessään hänet pakeni isänsä sivulle ja hiipi hyvin lähelle häntä.
"Rauha olkoon sinulle, Simonides, ja sinulle, kaunis Ester!" sanoi Iras vähän kumartaen. "Sinä, vanha ystävä, jos niin saan sanoa, muistutat minusta persialaisia pappeja, jotka päivänvalon vähetessä nousevat katoille lähettämään rukouksia laskeutuvalle auringolle. Joll'et sinä ehkä tunne sellaista jumalanpalvelusta, niin minä kutsun tänne isäni, sillä hän polveutuu magilaisista."
"Kaunis egyptiläinen", kauppias vastasi, "sinun isäsi on hyvä mies, eikä hän suinkaan loukkautuisi, jos sanoisin hänelle, että persialaisen uskonnon taito on vähin osa hänen viisaudestansa."
Iras veti huulensa tuskin huomattavaan ivahymyyn.
"Puhuakseni kuten sinä filosofin tavalla", hän virkkoi, "niin vähin osa aina osoittaa, että on olemassa suurempikin osa. Salli minun kysyä, mikä sinusta on suurin osa sitä harvinaista omaisuutta, jota sanot isälläni olevan."
Simonides kääntyi vakavasti hänen puoleensa. "Totinen viisaus", hän sanoi, "on tuntea Jumala, ja niistä, jotka hänet tuntevat, minä en tiedä ketään, jolla sitä tuntemista olisi suuremmassa määrässä ja joka sitä osoittaisi paremmin sekä sanoilla että töillä kuin jalo Baltasar."
Hän otti pikarin ja joi, merkiksi, että tahtoi lopettaa keskustelun.
Iras kääntyi vähän nyrpeissään Esterin puoleen.
"Mies, jolla on miljoneja sekä kokonaisia laivastoja merillä, ei voi käsittää, mikä meitä yksinkertaisia naisia huvittaa. Me jätämme hänet yksiksensä. Tuolla muurin nurkassa saatamme jutella hetkisen rauhassa."
He menivät suoja-aidan luo ja pysähtyivät siihen paikkaan, jossa Ben-Hur oli tahtomattaan aiheuttanut tiilin putoamisen ja prokuraattorin haavoittumisen.
"Etkö sinä koskaan ole ollut Roomassa?" Iras kysyi, leikitellen avatulla rannerenkaallaan.
"En", vastasi Ester varovasti.
"Etkö ole koskaan halunnut päästä sinne?"
"En."
"Voi, miten tyhjä sinun elämäsi on!"
Huokaus, joka kuului tätä lausuessa, ei olisi voinut olla syvempi eikä säälivämpi, jos se olisi tarkoittanut häntä itseäänkin. Heti hän sitte nauroi niin kovasti, että se kuului alas kadulle asti. "Voi sinua, rakas yksinkertainen tyttö, puolittain lentoon kykenevät linnun kuvat suuren sfinksin korvissa Memfiin luona hietalakeudella tietävät melkein yhtä paljon kuin sinä."
Huomattuaan Esterin olevan hämillään hän muutti käytöstapaansa ja sanoi tuttavasti: "Et sinä saa pahastua, et millään tavalla, minä vain laskin leikkiä. Anna minun suudella haavaa ja ilmoittaa sinulle jotakin, jota en sanoisi kenellekään muulle, en, vaikka itse Simbel kysyisi minulta, tarjoten lotus-kukalla Niilin vettä!"
Taas hän nauroi, siten salaten terävää katsahdustansa Esteriin, ja sanoi sitte:
"Kuningas tulee."
Ester katsoi häneen viattoman kummastuneesti.
"Natsarealainen", Iras jatkoi, "se, josta isämme ovat puhuneet niin paljon ja jota varten Ben-Hur on työskennellyt ja jota palvellut niin kauan", hänen äänensä hiljeni yhä enemmän, "natsarealainen tulee huomenna, ja Ben-Hur jo tänä iltana."
Ester koetti pysyä levollisena, mutta se ei onnistunut. Kavala veri syöksyi hänen poskiinsa ja otsallensa. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut nöyryytyksekseen huomata riemun ivahymyä, joka nopeasti kuin leimaus välähti Iraan kasvoilla.
"Kas tässä lupaus!" hän sanoi, vetäen vyönsä alta paperikäärön."Iloitse minun kanssani, ystäväni, tänä iltana hän jo on täällä!Tiberin varrella on palatsi, joka kelpaisi kuninkaallekin; ja ollasiinä vallitsevana emäntänä…"
Nopeita askelia kuului kadulta, keskeyttäen puheen. Iras kumartui suoja-aidan yli katsomaan ja huusi ilosta:
"lsis olkoon ylistetty! Hän on täällä, Ben-Hur itse! Hyvä merkki on, että hän noin tuli juuri silloin, kun ajattelin häntä; se on hyvä merkki, paras kaikista. Syleile ja suutele minua, Ester!"
Ester katsahti ylös. Hänen kasvonsa hehkuivat, silmät leimusivat ikään kuin vihasta, paljon selvemmästä, kuin hänen arassa olennossaan muuten koskaan oli nähtävänä. Hänen hiljaisuutensa oli tällä kertaa joutunut liian kovaan koetukseen. Eikö siinä kylliksi, että hänen täytyi olla haihtuvimmissa unelmissaankin ajattelematta miestä, jota rakasti; pitikö hänen lisäksi kuunnella kerskailevan kilpasiskon lavertelua, että hänellä oli parempi menestys ja toivo päästä toiveittensa loistaville perille? Häntä, elinkautisen orjan tytärtä Ben-Hur ei ollut ajatellut; tuo toinen voi näyttää hänen kirjettänsä ja antaa orjatytön vain itseksensä aavistaa, miten hehkuva se saattoi olla. Ester kysyi:
"Rakastatko sinä häntä niin suuresti, vai etkö ennemmin rakasta Roomaa?"
Iras peräytyi askelen ja kumarsi ylpeästi päätään Esterin puoleen, sanoen:
"Mikä hän sitte on sinulle, Simonideen tytär?"
Esterin koko ruumis vapisi.
"Hän on minun…"
Ajatus, masentava kuin ukontuli, pysäytti hänen kielensä; hän kalpeni ja vapisi, vaan tyynnyttihe jälleen ja vastasi:
"Hän on minun isäni ystävä."
Tuo orjuuden tunnustus ei tahtonut vähällä tulla huulien ylitse.
Iras nauroi vielä iloisemmin kuin äsken.
"Eikö mitään muuta. Oo, Egyptin rakkausjumalain nimessä, pidä vain suutelosi ominasi! Sinä nyt juuri opetit minulle, että täällä Judeassa on paljon arvokkaampiakin suuteloita minua odottamassa; ja" — hän astui pari askelta ja katsahti taaksensa — "minä aion nyt noutaa ne. Rauha olkoon sinulle!"
Ester näki hänen häviävän rappusiin, kätki kasvonsa käsiin ja pakahtui kyyneliin, jotka polttaen kuohuivat sormien välitse, nuo häpeän ja hillityn rakkauden kyyneleet. Ja ikään kuin enentämään kiivasta, hänelle niin outoa tunteiden purkausta muistuivat hänen mieleensä isän sanat, joista nyt näkyi aivan uusi ajatus: "Sinun rakkautesi minua kohtaan ei olisi ollut turha vaiva, jos minä olisin pitänyt, mitä minulla oli, ja sehän oli minun vallassani."
Tähdet jo levittivät kalpeata valoansa kaupungille ja sitä ympäröivälle mustalle vuorenselänteelle, ennen kuin hän jaksoi palata kesähuoneesen ja ääneti asettua tavalliselle paikalleen isänsä viereen ja palvelemaan häntä. Se näytti olevan hänen nuoruutensa tehtävä, jospa ei aivan elintehtävä. Ja totta puhuaksemme, nyt kun katkerin suru oli ohitse, hän napisematta palasi velvollisuuksiansa täyttämään.
Ben-Hurin tuomat tiedot.
Noin tunnin kuluttua äsken kuvatusta kohtauksesta tulivat Baltasar ja Simonides ynnä Ester palatsin suureen saliin. Ben-Hur tuli myöskin yht'aikaa Iraan kanssa. Kiiruhtaen edelle egyptiläistytöstä Ben-Hur ensin astui Baltasarin luo, tervehti häntä ja sai tervehdykseensä vastauksen sekä kääntyi sitte Simonideen puoleen, mutta pysähtyi, kun huomasi Esterin.
Harvoin on sydämmemme niin tilava, että siihen sopisi yht'aikaa useampia kuin yksi kiihdyttävä intohimo. Niin oli Ben-Hurinkin. Mietiskelemiset, toiveet ja unelmat, alkunsa saaneet isänmaan aseman ajattelemisesta sekä muista lähellä olevista vaikutuksista, esimerkiksi Iras-neidon, olivat tehneet hänet kunnianhimoiseksi sen sanan ankarimmassa merkityksessä. Mikäli hän oli antanut jalansijaa sille intohimolle, oli se tullut hänelle laiksi ja viimein käskeväksi valtiaaksi. Entiset päätökset ja aikeet hälvenivät vähitellen hänen muististaan. Nuorisonhan on niin helppo unohtaa. Mitä häneen itseensä koski, niin hänen omat kärsimyksensä ja se tietämättömyys, jonka pimeään verhoon hänen omaistensa kohtalo oli kätkettynä, ihan luonnollisesti yhä vähemmin vaikuttivat häneen, mitä likemmäksi hän ainakin toiveissaan pääsi pyrintöperää, joka kajasti hänen unelmissaan. Me älkäämme häntä siitä liian ankarasti tuomitko.
Esterin täydelliseksi kehittynyt sulous muistutti häntä nyt rikotuista lupauksista ja täyttämättömistä velvollisuuksista omaisia kohtaan, mutta pian hän tointui hämmästyksestään, meni luo ja sanoi:
"Rauha olkoon sinulle, suloinen Ester, ja sinullekin, Simonides! Herran siunaus olkoon sinulle, ell'ei muusta, niin siitä, että olet ollut hyvä isä isättömälle!"
Ester kuunteli hänen sanojaan maahan katsoen; Simonides sitä vastoin vastasi:
"Minä uudistan jalon Baltasarin tervehdyksen sinulle sinun astuessasi isäisi koloon. Käy istumaan ja kerro meille matkoistasi ja toimistasi ja ihmeellisestä natsarealaisesta, kuka hän on ja mitä hän tekee! Missäpä olisit kotonasi ell'et täällä. Käy istumaan tähän meidän keskellemme, niin että kaikki voimme kuulla."
Ester riensi ulos, toi tyynyillä pehmitetyn tuolin ja laski sen hänen eteensä.
Käytyään istumaan Ben-Hur kääntyi miesten puoleen, alkaen puhella:
"Tulin kertomaan teille natsarealaisesta. Seurasin häntä vähän aikaa sitte monta päivää ja tarkastelin häntä hyvin tarkkaan kaikilta niiltä puolilta, joiden katsotaan osoittavan miesten luonnetta, ja minä tulin siihen johtopäätökseen, että samalla, kun hän on ihminen kuten minäkin, hän on myöskin enempi kuin ihminen."
"Ja mitä muuta?" Simonides kysyi.
"Kyllä minä kerron teille…"
Joku kuului astuvan huoneesen.
Ben-Hur vaieten kääntyi katsomaan ja heti nousi avosylin.
"Amrah! Vanha, rakas Amrah!" hän huudahti.
Vanhus tuli hänen luoksensa, kasvot niin ilosta loistavina, että niiden mustuus ja rypyt jäivät huomaamatta sen ilon rinnalla. Hän polvillaan syleili isäntänsä polvia ja lakkaamatta suuteli hänen käsiänsä. Ben-Hur heti kun sai kätensä irti silitteli hänen ohuen, harmaan tukkansa pois kasvoilta ja suuteli niitä, sanoen: "Hyvä Amrah, eikö sinulla ole mitään kerrottavaa heistä, eikö sanaakaan, eikö edes mitään merkkiä?"
Amrah puhkesi nyyhkytykseen, joka sai Ben-Hurin lausumaan: "Tapahtukoon Jumalan tahto!" Hänen äänensä outo sointu ilmaisi, että hän oli luopunut kaikesta toivosta nähdä jälleen omaisiansa. Kyyneliä pyrki nousemaan hänen silmiinsä, mutta hän tahtoi niitä salata, sillä hän oli mies.
Saatuaan liikutuksensa tukeutetuksi hän jälleen kävi istumaan ja sanoi: "Tule tänne istumaan minun luokseni, Amrah. Etkö? No käy sitte minun jalkoihini, sillä minulla on paljo kerrottavaa näille ystävilleni ihmeellisestä miehestä, joka on tullut maailmaan."
Amrah meni kuitenkin pois ja kävi istumaan lattialle, selkä seinää vasten ja kädet ristissä ympäri polvien, tyytyväisenä, kun sai katsella häntä. Ben-Hur jatkoi kertomustaan:
"Minä en voi vastata kysymyksiinne, ennen kuin aluksi saan kertoa teille jotain niistä asioista, joita näin hänen tekevän. Ja minä kerron sitä mieluisemmin, kun hän huomenna tulee kaupunkiin ja menee temppeliin, jota hän sanoo isänsä huoneeksi. Siellä hän kuuluu julkisesti selittävän, kuka hän on, niin että huomenna koko Israel ja mekin saamme tietää, kumpiko on oikeassa, sinäkö Baltasar, vai sinä Simonides."
Baltasar pani ristiin vapisevat kätensä ja kysyi: "Mihin pitää minun mennä, että saisin nähdä hänet?"
"Tungos tulee hyvin suureksi, ja minun mielestäni on paras teidän kaikkein mennä Salomon esikartanon katolle."
"Voitko sinä saattaa meitä?"
"En", vastasi Ben-Hur, "ystäväni saattavat tarvita minua saattojoukossa."
"Saattojoukossako?" Simonides ihmetteli, "matkustaako hän sitte niin komeasti?"
Ben-Hur käsitti hänen ajatusjuoksunsa ja vastasi:
"Hänellä on kanssansa kaksitoista miestä, kalastajia, maalaisia ja yksi tullimies, kaikki alhaista kansaa. He kulkevat jalkaisin, huolimatta tuulesta, pakkasesta, sateesta tai kuumuudesta. Kun näin heidän iltasella pysähtyvän tien varrelle syömään tai makaamaan, näyttivät he paimenilta, jotka ovat menossa laumainsa luo, eikä suinkaan ylimyksiltä tai kuninkailta. Ainoastaan silloin, kun natsarealainen nostaa pääliinansa reunoja, katsellakseen jotakuta tai pudistaakseen tomua päästänsä, näkyy, että hän on opettaja, ystävä ja mestari!
"Te olette älykkäitä miehiä", jatkoi Ben-Hur, oltuaan vähän aikaa vaiti, "ja tiedätte, mitenkä me olemme joidenkuiden vaikuttimien vallittavina, ja miten meissä on tullut melkein luonnonlaiksi, että me käytämme koko elämämme joidenkuiden asiain tavoittelemiseen. Jos nyt vetoan siihen lakiin niin kuin perusteesen, josta voimme oppia itsetuntemista, niin mitä sanoisitte miehestä, joka voisi tulla rikkaaksi muuttamalla maantien kivet kullaksi, jos vain tahtoisi?"
"Kreikkalaiset sanoisivat häntä filosofiksi", arveli Iras.
"Ei, tyttäreni", sanoi Baltasar, "filosofeilla ei ole koskaan ollut voimaa tehdä mitään sellaista."
"Kuinka sinä tiedät hänellä olevan sellaista voimaa?"
Ben-Hur vastasi kiireesti: "Minä näin hänen muuttavan vettä viiniksi."
"Ihmeellistä tosiaan, ihmeellistä!" lausui Simonides. "Mutta vielä ihmeellisempää on minusta, että hän mieluisemmin on köyhä, vaikka voisi olla niin rikas. Onko hän tosiaankin hyvin köyhä?"
"Hänellä ei ole mitään, eikä hän kadehti ketään. Hän surkuttelee rikkaita. Mutta olkoon se miten hyvänsä. Mitä sanotte miehestä, joka kartuttaa viisi leipää ja kaksi kalaa, jotka hänellä on ainoina ruokavaroina, kartuttaa ne niin, että ne riittävät kylliksi viidelle tuhannelle miehelle ja kuitenkin jää monta korillista tähteeksi? Sen minä näin natsarealaisen tekevän."
"Näitkö hänen tosiaankin tekevän sen?" Simonides ihmetteli.
"Näin, ja minä söin sitä leipää ja kalaa."
"Ja mikä on vielä ihmeellisempää", Ben-Hur jatkoi, "mitä sanoisitte miehestä, jolla on niin suuri lääkitsevä voima, että sairasten tarvitsee ainoastaan koskea hänen manttelinsa liepeihin taikka huutaa häntä matkan päästä, niin he heti paranevat. Senkin olen nähnyt, enkä ainoastaan yhtä kertaa, vaan monesti. Kun läksimme Jerikosta, huusi kaksi sokeata apua natsarealaiselta. Hän ainoastaan koski heidän silmiinsä, niin he näkivät. Kun rampa tuotiin hänen luoksensa, hän vain sanoi: 'Mene kotiisi!' ja mies läksi ihan terveenä astumaan. Mitäs siitä sanotte?"
Simonideella ei ollut mitään vastausta.
"Ehkä te ajattelette kuten moni muu, joiden kuulin sanovan, että se on ainoastaan harhanäköä. Vastaukseksi kerron vielä suurempia ihmeitä. Ajatelkaahan tuota Jumalan kirousta, jonka ainoastaan kuolema voi parantaa; minä tarkoitan spitalitautia."
Amrah päästi kätensä putoamaan lattiaan ja innoissaan nousi puoleksi ylös, tarkkaan kuuntelemaan, mitä nyt oli tuleva.
"Mitä sanoisitte", Ben-Hur jatkoi erinomaisen vakavasti, "jos näkisitte, mitä nyt kerron? Spitalinen mies tuli natsarealaisen luo, kun minäkin olin hänen seurassansa Galileassa, ja sanoi: 'Herra, jos sinä tahdot, niin sinä voit minut puhdistaa.' Hän kuuli huudon ja koski kädellänsä mies parkaan ja sanoi: 'ole puhdas!' ja mies heti tuli, kuten oli ollut ennen tautiakin, yhtä terveeksi kuin kuka hyvänsä meistä, jotka näimme parantamisen, ja meitä oli suuri ihmisjoukko."
Nyt Amrah nousi kokonaan ja työnsi laihoilla sormillaan kankean tukan pois silmiltänsä. Vaimo paran ymmärrys oli jo aikaa sitte siirtynyt alas sydämmeen, niin että hänen oli vaikea seurata keskustelua.
"Toisen kerran", Ben-Hur jatkoi, "tuli kymmenen spitalista miestä, lankesi hänen jalkainsa juureen ja huusi — minä sekä näin että kuulin sen — 'mestari, mestari, armahda meitä!' Hän sanoi heille: 'Menkää ja näyttäkää itsenne papeille, kuten laki käskee, niin mennessänne tulette puhtaiksi'."
"Ja tulivatko he?"
"Tulivat. Tiellä tauti erkani heistä niin, ett'ei heissä ollut merkkiäkään jälellä muuta kuin tahraiset vaatteet."
"Sellaista ei ole koskaan ennen kuultu Israelissa!" sanoi Simonides hiljaa.
Amrah oli Ben-Hurin kertoessa näitä ihmeellisiä asioita ihan hiljaa lähestynyt ovea ja livahtanut ulos kenenkään huomaamatta.
"Voittehan ajatella, mitä nämä tapaukset vaikuttivat minuun; mutta epäilykseni, levottomuuteni ja kummastukseni eivät vielä olleet korkeimmillaan. Tiedättehän, kuinka rajuja ja kiivaita galilealaiset ovat. Monivuotisen odotuksen jälkeen miekka ihan poltteli heidän käsiänsä, he halusivat jo päästä toimimaan. 'Hän on hidas ilmoittamaan itseänsä', he sanoivat. Minäkin tulin kärsimättömäksi. Jos hän on tuleva kuninkaaksi, miks'ei nyt heti? Legionat ovat valmiit. Kerran, kun hän opetti meren rannalla, me aioimme kruunata hänet myötä tai vastoin tahtoansa, mutta hän katosi käsistä, kunnes hänet sitte nähtiin laivassa, joka täysin purjein laski merelle. Hyvä Simonides, toiveet, jotka hurmaavat muita ihmisiä, rikkaus, valta ja kuninkuus, jota suuri rakastava kansa tarjoo, eivät häneen vaikuta mitään. Mitäs sanot siitä?"
Simonides istui hetkisen syviin ajatuksiin vaipuneena ja pää kumarruksissa, mutta viimein hän katsahti ylös ja sanoi: "Herra elää! Hänen profeettainsa sanat ovat katoamattomat. Huomenna saamme selon tästä asiasta."
"Olkoon niin!" sanoi Baltasar hymyillen.
Ben-Hur yhtyi siihen ja jatkoi sitte:
"Mutta ei kertomukseni vielä ole lopussa. Näistä ihmeellisistä tapauksista, joita näkemässä oli tuhansittain ihmisiä, siirryn nyt toisiin tositapahtumiin, jotka ovat äärettömän paljoa suuremmat ja joihin on maailman alusta asti katsottu ihmiskykyä riittämättömäksi. Sanokaapa, onko koskaan tullut tietoonne, että kuolemalta on riistetty saalis, joka sillä jo oli varmana. Kukapa on voinut herättää kuollutta ilman…"
"Jumalaa!" sanoi Baltasar kunnioittavasti.
Ben-Hur nyykäytti päätään merkiksi, että hänellä oli sama ajatus.
"Viisas egyptiläinen", hän jatkoi, "ja sinä Simonides, mitä olisitte sanoneet, jos olisitte nähneet, mitä minä näin, että mies muutamilla sanoilla, ikään kuin äiti herättää lapsen unesta, antaa kuolleelle takaisin elämän? Se tapahtui Nainissa. Me olimme juuri menemässä kaupungin portista, kun kannettiin ulos ruumista. Natsarealainen pysähtyi, kunnes ruumissaalto menisi ohitse. Surevaisten joukossa astui vaimo, katkerasti itkien. Minä näin sääliä natsarealaisen kasvoissa; hän lausui muutamia sanoja vaimolle, meni sitte, tarttui paareihin ja sanoi niillä makaavalle ruumiille: 'Nuorukainen, minä sanon sinulle, nouse ylös!' Ja kuollut nousi heti."
"Ainoastaan Jumalalla on sellainen voima", vakuutti Baltasar.
"Huomatkaa tarkoin", Ben-Hur jatkoi, "minä puhun ainoastaan asioita, jotka olen itse monen muun kanssa nähnyt. Matkalla tänne näin vielä paljoa suuremman ihmeen. Betaniassa asui mies nimeltä Latsarus, ja hän kuoli. Kun hän oli haudattuna ollut jo neljä päivää, kutsuttiin natsarealainen sinne. Vieritettyämme kiven haudan suulta näimme ruumiin jo olevan ihan mätänemässä. Suuri ihmisjoukko oli läsnä, ja kaikki kuulivat, miten natsarealainen huusi: 'Latsarus, tule ulos!' Kuinka voisin kuvaillakaan tunnetta, joka valtasi minut, kun näin ruumiin nousevan ylös ja kääreissään tulevan meitä kohti! 'Päästäkää hänet', sanoi natsarealainen, 'ja antakaa hänen mennä!' Ja kun liina otettiin hänen kasvoiltansa, niin katso ihmettä! veri virtaili hänen suonissaan elinvoimaisesti, ja hän oli aivan kuten ennen kuolemaansa. Hän elää vielä, ja häntä voitte milloin hyvänsä nähdä ja puhutella. Voittehan sinne mennä vaikka huomenna. Ja nyt, kun olen kertonut kaikki, tulen kysymykseen, joka sai aikaan minun tuloni tänne. Se on sama kysymys, jonka Simonides lausui minulle: Kuka hän on, tämä Natsaretin poika, joka on suurempi kuin ihminen?"
Hän puhui juhlallisella äänellä, ja vielä kauan jälkeen puolen yön he keskustelivat näistä ihmeistä. Simonides tahtoi yhä edelleen pitää kiinni omasta profeettain selityksestään; Ben-Hur sitä vastoin väitti molempain olevan oikeassa, että natsarealainen oli lunastaja, kuten Baltasar luuli, ja samalla luvattu kuningas, joka eli kauppiaan mielessä.
"Huomenna sen asian kyllä saamme selville. Rauha olkoon teille!"
Niin sanoen Ben-Hur läksi palaamaan Betaniaan.