"Mutta olettehan itkenyt."
"Oh, en suinkaan, sire."
"Katsokaahan, de Saint-Aignan, olenko minä erehtynyt?"
De Saint-Aignan ei hämillään tiennyt mitä vastata.
"Silmänne ainakin punoittavat, mademoiselle", väitti kuningas.
"Se johtuu tien tomusta, sire."
"Ei vainkaan, ei vainkaan; teillä ei nyt ole sitä tyytyväistä ilmettä, joka teidät tekee niin kauniiksi ja viehättäväksi. Te ette katso minuun."
"Sire!"
"Mitä sanoinkaan? Te ihan vältätte minun katseitani"
Hovineito oli tosiaankin kääntänyt silmänsä syrjään.
"Mutta, taivaan nimessä, mitä nyt onkaan tapahtunut?" kysyi Ludvig, jonka veri oli alkanut kiehua.
"Ei mitään, sanon vieläkin kerran, sire, ja olen valmis osoittamaan teidän majesteetillenne, että sieluni on niin häiriintymätön kuin vain haluatte."
"Sielunne häiriintymätön, vaikka näen teidät hämmentyneeksi kaikessa, eleissännekin! Olisiko teitä loukattu, pahastutettu?"
"Ei, ei, sire."
"Haa, se pitäisi minulle ilmoittaa!" sanoi nuori ruhtinas säkenöivin silmin.
"Mutta kukaan ei ole minua loukannut, sire."
"No, muuttukaahan sitten jo taas niin haaveilevan hilpeäksi eli iloisen surumieliseksi, jollaisena teitä ihailin tänä aamuna. No… armosta!"
"Kyllä, sire, kyllä!"
Kuningas polki jalkaa.
"En voi käsittää tätä käännettä!" valitti hän. Ja hän katseli de Saint-Aignania, joka myöskin hyvin huomasi la Vallièren synkän raukeuden, kuten kuninkaan kärsimättömyydenkin.
Turhia olivat Ludvigin rukoukset, turhaan hän yritti taistella tuota onnetonta mielentilaa vastaan: nuori tyttö oli murtunut, kuolemankaan näkeminen ei olisi häntä horroksestaan herättänyt. Kuningas vainusi tässä kielteisessä apeudessa jotakin salaperäistä ikävyyttä; hän alkoi epäilevästi katsella ympärilleen.
La Vallièren kamarissa sattui olemaan Atoksen pienoiskuva. Kuningas näki tämän muotokuvan, joka suuresti muistutti Bragelonnea, ollen maalattu kreivin nuoruuden päivinä, la hän loi siihen uhkaavia katseita. Ahdistuneessa mielentilassaan ja kuvaa laisinkaan muistamatta la Vallière ei voinut vähääkään arvata, mitä kuninkaan sielussa liikkui. Sillävälin Ludvig antautui hirveään muistelmaan, joka jo usean kerran oli häirinnyt hänen mieltään, joskin hän oli aina karkoittanut sen luotansa. Hän ajatteli hellää ystävyyttä, joka oli vallinnut noiden kahden nuoren välillä heidän syntymästään. Hän muisti siitä johtuneen kihlauksen, — miten Atos oli Raoulin puolesta tullut häneltä pyytämään la Vallièren kättä. Hän kuvitteli, että la Vallière Pariisiin palattuaan oli saanut uutisia Lontoosta ja että nämä sanomat olivat päässeet vastapainoksi sille vaikutukselle, minkä hän oli kyennyt saamaan tytön suhteen. Ja melkein heti hän tunsi mustasukkaisuuden vihaisen paarman pistoksen ohimossaan.
Hän kyseli katkeroituneesti uudestaan, mutta la Vallière ei voinut vastata; hänen olisi täytynyt sanoa kaikki, — syyttää kuningatarta, syyttää Madamea. Siten hänelle olisi tullut kestettäväksi avonainen taistelu kahta suurta ja mahtavaa prinsessaa vastaan. Sitäpaitsi hänestä tuntui, että kun hän ei tehnyt mitään salatakseen kuninkaalta, mitä sielussaan liikkui, kuninkaan olisi pitänyt vaikenemisesta huolimatta tajuta hänen sydämensä tunteet. Jos Ludvig todella rakasti, täytyi hänen ymmärtää kaikki, arvata kaikki. Mitä olikaan sielujen sopusointu, ellei jumalallinen liekki, joka valaisi sydäntä ja teki tosirakastaville sanat tarpeettomiksi? Hän siis oli ääneti, tyytyi huokailemaan, itkemään, kätkemään päänsä käsiin.
Nämä huokaukset, nämä kyyneleet, jotka alussa olivat hellyttäneet ja sitten pelästyttäneet Ludvig XIV:ttä, ärsyttivät häntä nyt. Hän ei kyennyt sietämään vastustusta sen enempää huokauksina ja kyynelinä kuin muussakaan muodossa. Hänen sanansa kävivät kauttaaltaan karvaiksi, kiivaiksi ja hyökkääviksi. Tämä tuotti nuorelle tytölle uuden tuskan entisten lisäksi. Mutta vääryydestä, jota hän katsoi rakastajansa hänelle tekevän, hän ei ainoastaan ammentanut voimaa muiden surujensa vastustamiseksi, vaan tämänkin koettelemuksen kestämiseksi.
Kuningas alkoi suorastaan syyttää. La Vallière ei yrittänytkään puolustautua; hän kärsi kaikki nämä väitökset, vastaten vain päänpudistuksella ja lausumatta muuta kuin ne kaksi sanaa, jotka kumpuavat syvän murheen ahdistamista rinnoista: "Hyvä Jumala, hyvä Jumala!"
Mutta tyynnyttämättä kuninkaan ärtymystä tämä tuskanhuudahdus vain kartutti sitä. Se oli kuin vetoamista hänen omaansa korkeampaan voimaan, vetoamista olentoon, joka kykeni varjelemaan la Vallièrea häneltäkin. Sitäpaitsi hallitsija huomasi saavansa kannatusta de Saint-Aignanilta. Tämä näki myrskyn nousevan; hän ei tiennyt, kuinka voimakasta rakkautta Ludvig XIV saattoi tuntea, mutta aavisti kolmen prinsessan vihan nuolten olevan uhkaamassa, tuhon kohtaavan la Vallière-poloista, eikä ollut kyllin ritarillinen syrjäyttääkseen sitä pelkoa, että hän itsekin sortuisi samaan turmaan. De Saint-Aignan siis vain tuolloin tällöin mutisi joitakin sanoja ja säesti niitä nytkähtelevillä eleillä, jotka olivat omiaan pahentamaan tilannetta ja kehittämään riitaa, jotta välien rikkoutumisesta olisi tuloksena hänen vapautumisensa hankalasta velvollisuudesta kulkea pihojen läpi keskellä päivää saattelemassa mahtavaa kumppaniansa la Vallièren luo.
Kuningas kiihtyi kiihtymistään. Hän jo astahti ovellekin päin ikäänkuin lähteäkseen tiehensä, mutta kääntyi takaisin. Nuori tyttö ei ollut kohottanut päätänsä, vaikka askelten äänen oli täytynyt ilmaista hänelle, että hänen rakastajansa oli poistumassa. Kuningas pysähtyi hetkiseksi hänen eteensä, käsivarret ristissä rinnalla.
"Viimeisen kerran, mademoiselle", tiukkasi hän, "ettekö tahdo puhua? Ettekö tahdo selittää syytä tähän muutokseen, tähän häilyväisyyteen, oikkuun?"
"Mitä minun pitäisikään sanoa, hyvä Jumala?" sopersi la Vallière. "Näettehän hyvin, sire, että olen tällä hetkellä murtunut! Näettehän, että minulla ei ole tahtoa, ei ajatusta, puhekykyä!"
"Onko siis niin vaikea lausua totuutta? Vähemmillä sanoilla kuin äsken kieltäysitte, olisitte sen voinut ilmoittaa!"
"Mutta mistä totuuden?"
"Kaikesta."
Totuus nousikin la Vallièren sydämestä hänen huulilleen. Hänen käsivartensa tekivät liikkeen avautuakseen, mutta suu jäi mykäksi, ja kädet valahtivat jälleen alas. Lapsiparka ei vielä ollut tuntenut itseään kyllin onnettomaksi, uskaltautuakseen sellaiseen paljastukseen.
"Minä en tiedä mitään", sopersi hän.
"Oih, tuo on enemmän kuin keimailua", kivahti kuningas, "enemmän kuin oikuttelua! Se on petosta!"
Ja tällä kertaa ei mikään häntä pidättänyt, hänen sydämensä kiivaat sykähdykset eivät saaneet häntä kääntymään takaisin, vaan hän hyökkäsi huoneesta epätoivoisin elein. De Saint-Aignan seurasi häntä, pyytämättä parempaa kuin päästä lähtemään.
Ludvig XIV seisahtui portaille ja ähkäisi tarttuen kouristuneesti kaiteeseen:
"Näethän, kuinka arvottomasti minua on hulluteltu?"
"Missä kohden, sire?" kysyi suosikki.
"De Guiche on taistellut Bragelonnen varakreivin puolesta ja tuoBragelonne…!"
"Niin?"
"Tyttö rakastaa häntä yhä! Ja toden totta, de Saint-Aignan, minä kuolen häpeästä, jos minulla kolmen päivän kuluttua vielä on hitunenkin tätä rakkautta sydämessäni jäljellä."
Ja Ludvig XIV suuntasi kulkunsa jälleen omiin huoneisiinsa.
"Ah, olinhan sitä teidän majesteetillenne sanonut", jupisi de Saint-Aignan seuratessaan kuningasta edelleen ja vilkuessaan arasti kaikkiin ikkunoihin.
Onnettomuudeksi ei käynyt palatessa yhtä hyvin kuin menomatkalla. Eräs verho kohosi, ja sen takana väijyi Madame.
Tämä oli nähnyt kuninkaan astuvan ulos hovineitojen asunnosta.
Kuninkaan mentyä hän nousi ja läksi kiireellisesti huoneestaan. Hän harppasi kaksi askelmaa kerrallaan ylös portaita siihen kammioon, josta kuningas juuri oli lähtenyt.
164.
Epätoivo.
Kuninkaan mentyä oli la Vallière kohoutunut, käsivarret ojennettuina, kuin seuratakseen, kuin pidättääkseen häntä. Mutta kun ovet sulkeutuivat poistuneen jälkeen, kun askelten ääni häipyi etäisyyteen, oli tyttöparalla enää vain voimia astuakseen heittäytymään ristiinnaulitunkuvansa jalkojen juureen.
Hän jäi siihen murtuneena, masentuneena, murheeseensa vaipuneena, kykenemättä tajuamaan muuta kuin oman surunsa, ja senkin hän käsitti ainoastaan vaistomaisena ahdistuksena.
Tässä ajatustensa järkkymyksessä la Vallière kuuli oven jälleen avautuvan. Hän säpsähti ja kääntyi, luullen kuninkaan palaavan.
Hän pettyi. Tulija oli Madame.
Mitä hän välitti Madamesta! Hän vaipui takaisin, laskien päänsä rukoustuolilleen. Madame oli kuohuksissaan, ärtynyt, uhkaava, mutta mitäpä siitä nyt?
"Mademoiselle", aloitti prinsessa pysähtyen la Vallièren eteen, "on kyllä kaunista polvistua, rukoilla, näytellä hurskasta; mutta vaikka olette kuinkakin alistuvainen taivaan kuninkaalle, sopisi teidän hiukan noudattaa maallistenkin ruhtinaitten tahtoa."
La Vallière kohotti vaivalloisesti päätänsä kunnioituksen merkiksi.
"Juuri äsken", jatkoi Madame, "on teille tietääkseni annettu eräs kehoitus?"
La Vallièren samalla kertaa tuijottava ja harhaileva katse osoitti sekä tietämättömyyttä että unohdusta.
"Kuningatar on teitä kehoittanut", jatkoi Madame, "pitämään itsestänne sen verran huolta, että kukaan ei voisi teistä levitellä huhuja."
La Vallièren katse kävi kysyväksi.
"Niin", jatkoi Madame, "mutta teidän luotanne on lähtenyt eräs, jonka läsnäolo on syytös teitä vastaan."
Tyttö pysyi mykkänä.
"Ei käy mitenkään päinsä", pitkitti Madame, "että valtakunnan ensimmäisen täysverisen prinsessan koti antaisi huonoa esimerkkiä hovissa, ja te olisitte sen huonon esimerkin aiheena. Ilmoitan teille siis, mademoiselle, kenenkään todistajan kuulematta, sillä minä en tahdo teitä nöyryyttää, — ilmoitan teille, että olette vapaa lähtemään tällä hetkellä ja saatte palata äitinne luo Bloisin linnaan."
La Vallière ei voinut vaipua alemmaksi; hän ei voinut kärsiä enempää kuin hän jo oli kestänyt. Hänen kasvojensa ilme ei muuttunut; hänen kätensä pysyivät ristissä polvilla, kuten jumalaisen Magdalenan.
"Kuulitteko, mitä sanoin?" kovisti Madame.
Vain puistatus, joka värisytti koko ruumista, vastasi la Vallièren puolesta, ja kun uhri ei antanut muita elonmerkkejä, lähti Madame ulos.
Sitten neitonen tunsi turtuneen sydämensä alkavan jälleen toimia ja veren, joka oli kuin hyytynyt hänen suoniinsa, vähitellen elpyvän kierrossaan, aiheuttaen nopeampia sykähdyksiä ranteissa, kaulassa ja ohimoilla. Asteittain enentyen nämä sykähdykset pian muuttuivat huimaavaksi kuumeeksi, jonka houreissa hän näki kaikkien ystäviensä hahmot pyörivässä sekamelskassa nousseina taistelemaan hänen vihollisiansa vastaan. Hän kuuli huumaantuneissa korvissaan uhkausten ja rakkauden sanojen sekoittuvan toisiinsa. Hän ei enää tiennyt, kuka hän oli. Kuin voimakkaan myrskyn siivillä oli hän kohonnut maallisesta olemuksestaan, ja etäisellä taivaanrannalla, jota kohti huimaus häntä työnsi, hän näki hautakiven kohoavan ja haudan avaavan hänen silmiensä eteen iankaikkisen yön kaamean synkkyyden.
Mutta tämä unikuvien tuskallinen ahdistus tyyntyi lopuksi, muuttuen hänen luonteensa tavalliseksi alistuvaisuudeksi.
Toivon säde välähti hänen sydämessään kuin päivän pilke vankipoloisen kopissa.
Hän siirtyi ajatuksissaan Fontainebleaun tielle, missä näki kuninkaan ratsastavan vaunujen vieressä, vakuutellen hänelle rakkauttaan, pyytäen häneltä vastarakkautta, vannottaen häntä ja itse vannoen, että ehtoo ei koskaan saisi laskeutua heidän kinastuksensa yli, käynnin, kirjeen tai jonkun muun merkin tulematta muuttamaan illan kärsimystä yön levoksi. Kuningashan oli tämän keksinyt, tämän vannottanut ja itse vannonut. Oli siis mahdotonta, että kuningas jättäisi täyttämättä lupauksen, jonka hän itse oli vaatinut, ellei hän ollut despootti, joka vaati rakkautta kuten vaali tottelevaisuutta, tai niin välinpitämätön, että ensimmäinen vastus riittäisi pysähdyttämään hänet tiellänsä.
Kuningas, tuo lempeä suojelija, joka sanallaan, yhdellä ainoalla sanalla kykeni lopettamaan kaikki hänen kärsimyksensä, — liittyikö hänkin vainoojiin?
Oi, hänen vihaansa ei voinut kestää pitkällekään! Nyt, kun kuningas oli yksinään, täytyi hänen kärsiä kaikkea sitä, mitä sorrettukin koki. Mutta kuningas ei ollut kahlehdittu kuten hän; kuningas saattoi toimia, liikkua, saapua, mutta hän voi ainoastaan odottaa.
Ja hän odotti kaikesta sydämestään, onneton lapsi, — sillä mahdotontahan oli, että kuningas jäisi tulematta.
Kello oli vasta puoli yksitoista. Kuningas tulisi tai kirjoittaisi hänelle tai antaisi herra de Saint-Aignanin tuoda lohdun sanan. Jos hän saapuisi, oi, riemuiten hän rientäisi tulijaa vastaan! Heti hän, hyläten väärinkäsitetyn arkatuntoisuutensa, joka hänestä nyt näytti joutavalta, puhkeisi huudahtamaan: "Ei niin, että minulta puuttuisi rakkautta; vaan ne toiset eivät tahdo, että minä rakastan teitä!"
Ja mainittava on, että mitä enemmän hän näitä mietti, sitä vähemmän syylliseltä Ludvig hänestä näytti. Ja totta olikin, että tämä ei tiennyt mitään. Mitä oli hänen täytynyt ajatella tytön itsepintaisesta vaitiolosta? Olihan ihmeellistä, että kuningas, joka tunnettiin kärsimättömäksi ja pikamieliseksi, oli niinkin kauan säilyttänyt malttinsa. Oi, hän, la Vallière, ei tosin olisi niin menetellyt: hän olisi kaikki ymmärtänyt, kaikki arvannut! Mutta hän oli hento tyttörukka eikä suuri kuningas.
Ah, jospa hän tulisi, jospa hän tulisi… Kyllä hän auliisti antaisi hänelle kaikki äskeiset kärsimyksensä anteeksi ja rakastaisi häntä vielä enemmän siksi, että oli saanut kärsiä!
Ja pää käännettynä ovea kohti hän raotetuin huulin yhä odotteli — Jumala suokoon tuon maailmallisen ajatuksen anteeksi! — suudelmaa, jonka kuningas niin armaasti osasi niille painaa kuten hän oli kokenut sinä aamuna, jolloin tämä oli ensi kerran ilmaissut rakkautensa.
Ellei kuningas saapuisi, hän ainakin kirjoittaisi. Tämä oli toinen mahdollisuus, vähemmän suloinen, vähemmän riemullinen kuin edellinen, mutta se todistaisi yhtä suurta, joskin arempaa rakkautta. Oi, kuinka ahmimalla hän lukisikaan tuon kirjeen; heti hän rientäisi siihen vastaamaan! Sanantuojan poistuttua hän suutelisi sitä, lukisi sen uudelleen ja yhä uudelleen, painaisi sydäntään vasten tuon siunatun paperin, joka hänelle toisi levon, rauhan ja onnen!
Jos kuningas sentään ei tulisikaan, eikä kirjoittaisikaan, olihan mahdotonta, että hän ei lähettäisi Saint-Aignania, tai Saint-Aignan tulisi omasta aloitteestaan. Kyllä hän silloin kolmannelle henkilölle ilmoittaisi kaikki! Hallitsijan majesteetti ei olisi enää jäädyttämässä sanaa hänen huulilleen, ja silloin ei mitään epäilystä voisi jäädä kuninkaan sydämeen.
La Vallièren koko olemus, sydän ja silmät, ruumis ja sielu, jännittyi siis odotukseen.
Hän sanoi itselleen, että tunnin ajan oli hänellä vielä toivoa, että puoliyöhön asti kuningas voi tulla, kirjoittaa tai lähettää sanan. Vasta puoliyöstä kaikki odotus oli turhaa, kaikki toivo mennyttä.
Kun palatsissa vain kuului jotakin hälinää, luuli lapsonen olevansa sen aiheena; niin pian kun eroitti askeleita pihalta, luuli hän kuninkaan lähetin olevan tulossa.
Hän kuuli kellon lyövän yksitoista, sitten neljänneksen yli, sitten puoli kaksitoista.
Minuutit kuluivat verkalleen tässä levottomuudessa, ja kuitenkin ne pakenivat liian nopeasti.
Kello löi kolme neljännestä.
Puoliyö, puoliyö! Viimeinen, äärimmäinen toivonhetki oli käsissä. Kellon viimeisen lyönnin helähtäessä viimeinen valo sammui. Viimeisen valon mukana viimeinen toivo.
Kuningas oli siis itse pettänyt hänet. Ensimmäisenä oli hän rikkonut valan, jonka juuri samana päivänä oli vannonut. Kaksitoista tuntia valan vannomisen ja laiminlyömisen välillä! Eipä harhakuva ollut kauan kestänyt.
Siis kuningas ei ainoastaan evännyt hänellä rakkautta, vaan vielä halveksikin häntä, kaikkien murjomaa tyttöraukkaa. Halveksi häntä siinä määrin, että jätti hänet alttiiksi karkoitukselle, joka oli samaa kuin häpeällinen tuomio. Ja kuitenkin juuri kuningas oli ensimmäisenä syynä tähän hänen häpeäänsä.
Katkera hymyily, ainoa suuttumuksen merkki tämän pitkän taistelun aikana, oli värähtänyt uhrin enkelimäisillä kasvoilla, näyttäytynyt hänen huulillaan.
Mitä tosiaan oli hänellä kuninkaan menetettyään täällä maan päällä jäljellä? Ei mitään. Ainoastaan Jumala oli vielä taivaassa.
Hän ajatteli Jumalaa.
"Jumalani", virkkoi hän, "neuvo sinä itse, mitä minun on tehtävä. Sinulta minä odotan kaikkea, sinulta on minun kaikki odotettava." Ja hän katseli ristiinnaulitunkuvaansa, suudellen hartaasti sen jalkoja. "Sinä", virkkoi hän, "olet Herra, joka et koskaan unohda etkä hylkää niitä, jotka eivät sinua unohda tai hylkää; ainoastaan sinulle on uhrauduttava."
Silloin olisi saattanut nähdä, jos joku olisi voinut katsahtaa tähän kammioon, — olisi saattanut nähdä, että epätoivoinen tyttöparka teki suuren päätöksen, muodosti äärimmäisen suunnitelman sielussaan, sanalla sanoen astui niille korkeille Jaakopin tikapuille, jotka johtavat sielun maan päältä taivaaseen.
Silloin, kun hänen polvissaan ei ollut enää voimaa häntä kannattamaan, hän vähitellen lyyhistyi rukoustuolinsa askelmille, pää painuen ristinpuuta vasten, katse tuijottavana. Raskaasti hengittäen hän tähysteli ikkunaruutuja, joissa päivän ensimmäinen sarastus alkoi kajastaa.
Kello kaksi aamulla oli hän vielä tässä hämmennyksessä tai pikemmin hurmiossa. Hän ei enää kuulunut itselleen.
Nähdessään aamun sinipunervan hohteen laskeutuvan palatsin katoille ja hämärästi valaisevan hänen syleilemänsä norsunluisen Kristus-kuvan piirteitä hän ponnistausi seisoalle, suuteli jumalallisen marttyyrin jalkoja ja astui huoneensa portaita alas, mennessään verhoten päänsä viitan kauluksella. Hän saapui palatsin takaportille juuri sillä hetkellä, kun muskettisoturien kiertovartio tuli avaamaan sen, päästääkseen sisälle ensimmäisen sveitsiläisvartioston.
Livahtaen vahtisotilaiden taakse hän ehti kadulle ennen kuin vartion päällikkö edes huomasi kysyä, kuka tämä nuori nainen oli, joka näin varhain poistui palatsista.
165.
Pako.
Vartio, jonka kintereillä la Vallière poistui linnasta, kääntyi oikealle Saint-Honoré-katua pitkin, ja koneellisesti tyttö poikkesi vasemmalle.
Hänen päätöksensä oli tehty, hänen suunnitelmansa valmis. Hän aikoi rientää Chaillotin karmeliittinunnien luostariin, jonka johtajattaren ankaruuden maine pani hovimaailman naiset vapisemaan.
La Vallière ei ollut koskaan nähnyt Pariisin elämää, hän ei ollut koskaan kulkenut siellä jalkaisin, eikä hän olisi löytänyt tietä tyynemmässäkään mielentilassa. Tämä selittää, miksi hän kiirehti ylös Saint-Honoré-katua, sensijaan että olisi edennyt vastakkaiseen suuntaan. Hän pyrki mahdollisimman joutuisasti loittonemaan kuninkaallisesta palatsista, ja etäälle hän pian joutuikin.
Hän oli vain kuullut sanottavan, että Chaillot sijaitsi Seinen varrella, ja suuntasi siis askeleensa Seinelle päin. Hän poikkesi Rue de Coqille, ja kun ei päässyt samoamaan Louvre-palatsin alueen läpi, kiersi Saint-Germain-l'Auxerroisin kirkkoa kohti sivuten kenttää, jolle Perrault myöhemmin rakensi pylväsrivinsä.
Sitten hän saapui laiturikaduille. Hänen käyntinsä oli nopeata ja kiihtynyttä, tuskin tunsi hän sitä heikkouttakaan, joka tuon tuostakin pakotti hänet keveästi onnahtelemaan ja siten muistutti häntä lapsuudessaan saadusta vammasta.
Toiseen aikaan vuorokaudesta hänen esiintymisensä olisi herättänyt vähimminkin tarkkanäköisten epäluuloa ja kiinnittänyt välinpitämättömimpienkin ohikulkijain huomiota. Mutta puoli kolmen aikaan aamusella Pariisin kadut ovat miltei autiot, eikä niillä näe juuri muita kuin ahkeria käsityöläisiä, jotka rientävät ansaitsemaan jokapäiväistä leipäänsä tai vaarallista joutoväkeä kotimatkalla yöllisistä seikkailuista ja mässäyksistä. Edellisten päivä alkaa, jälkimmäisten on loppumassa. La Vallière pelkäsi kaikkia näitä kasvoja, joiden joukossa hänen tietämättömyytensä pariisilaistyypeistä teki hänelle mahdottomaksi eroittaa rehellisiä piirteitä kyynillisistä. Kurjuus oli hänelle peloittava mörkö, ja kaikki hänen kohtaamansa ihmiset näyttivät kurjuuteen joutuneilta.
Hänen pukunsa, joka oli eilisillasta jäänyt ylle, oli hieno epäjärjestyksessäänkin; hän oli sen valinnut lähtiessään leskikuningattaren puheille. Nähdäkseen tiensä oli hän sitäpaitsi työntänyt kauluria sivulle, ja hänen kalpeutensa ja kauniit silmänsä puhuivat näille kansanmiehille tuntematonta kieltä, joten pakolaisrukka tietämättään herätti toisten raakamaisuutta ja toisten sääliä.
La Vallière kulki siis samaan suuntaansa läähättäen ja kiireellisesti, kunnes saapui Grève-torille. Silloin tällöin hän pysähtyi, painoi kädellään poveansa, nojasi jotakuta rakennusta vasten ja hengähdettyään jatkoi matkaansa entistä kiivaammin. Grève-torilla hän näki edessään ryhmänä kolme hoipertelevaa, päihtynyttä retkua, jotka saapuivat satamalaituriin kiinnitetystä aluksesta. Tällä oli viinilasti, ja näki hyvin, että miehet olivat olleet perinpohjaisilla maistiaisilla. He loilottivat juopottelusaavutuksiaan kolmella eri nuotilla, kun rantakadulta johtavan nousukäytävän päähän tullessaan joutuivat yhtäkkiä nuoren tytön tielle.
La Vallière pysähtyi.
Nähdessään hovipukuisen naisen seisahtuivat miehetkin puolestaan, ja tarttuen yksituumaisesti toisiaan kädestä he saarsivat la Vallièren, laulaen tälle:
"Älä kulje ikävissäs, nytpä käydään karkeloon."
Tyttö käsitti nyt, että miehet puhuttelivat häntä ja tahtoivat sulkea häneltä tien. Hän yritteli paeta, mutta turhaan. Hänen jalkansa herpautuivat, hän tunsi kaatuvansa ja parkaisi kauhuissaan.
Mutta samassa häntä ympäröivä piiri avautui voimakkaasta puserruksesta. Yksi kiusanhenki kellahti vasemmalle, toinen kieri virran partaalle asti, kolmas horjui jaloillaan. Nuoren tytön edessä seisoi muskettisoturien upseeri, kulmat rypistyneinä, uhkaava ilme kasvoilla, käsi kohotettuna uhkausta toteuttamaan. Humalaiset pinttivät tiehensä nähdessään univormun ja varsinkin sen käyttäjän antamaa voimannäytettä säikähtäneinä.
"Mordioux!" huudahti upseeri; "sehän on neiti de la Vallière!"
Typertyneenä tapahtumasta ja hämmästyksissään nimensä lausumisesta tyttö kohotti silmänsä ja tunsi d'Artagnanin.
"Niin, monsieur", virkkoi hän, "minä tässä olen, minä kyllä", ja hänen täytyi nojautua upseerin käsivarteen. "Tehän suojelette minua, herra d'Artagnan?" hän lisäsi rukoilevasti.
"Suojelen toki; mutta mihin Herran nimessä te tällä hetkellä olette menossa?"
"Määränäni on Chaillot."
"Ja sinnekö aiotte Rapéen kautta? Mutta, mademoiselle, tehän todella olette jo etääntynyt sieltä."
"Olkaakin sitten ystävällinen, monsieur, ja opastakaa minut oikealle tielle, saattaen minua muutaman askeleen."
"Oi, kernaasti."
"Mutta mistä johtuukaan, että tapaan teidät täällä? Mikä taivaan suosio johdatti teidät minun avukseni? Minusta tosiaan tuntuu kuin näkisin unta, kuin ajattelisin ihan sekaisin."
"Osuin paikalle, mademoiselle, koska minulla on talo Grève-torin varrella, tuo, jossa näkyy Pyhän Neitsyen kuva. Olin siellä eilen vuokria keräämässä, jääden taloon yöksi. Mutta tahdoin päästä hyvissä ajoin palatsiin tarkastamaan vartiostojani."
"Kiitos!" sanoi la Vallière.
— Niin, sellainen oli minun asiani, — tuumi d'Artagnan itsekseen, — mutta hän, mitä toimitteli hän, ja mitä varten hän menee Chaillotiin tällaisena hetkenä?
Hän tarjosi tytölle käsivartensa. La Vallière tarttui siihen ja lähti kiireesti astumaan eteenpäin. Tämä joutuisuus kuitenkin vain peitteli suurta voipumusta. D'Artagnan huomasi sen ja ehdotti levähdystä, mutta tyttö kieltäytyi.
"Niinpä ette varmaankaan tiedä, missä Chaillot nyt on?" huomautti d'Artagnan.
"En, en kylläkään."
"Se on hyvin kaukana."
"Ei sillä ole väliä!"
"Sinne on ainakin lieue käveltävää."
"Kyllä minä jaksan!"
D'Artagnan ei vastannut mitään. Pelkästä äänensävystä hän tunsi todelliset päätökset. Hän pikemmin kantoi kuin talutti la Vallièrea. Vihdoin he eroittivat kukkulat.
"Mihin taloon te menette, mademoiselle?" kysyi d'Artagnan.
"Karmeliittinunnain luostariin, monsieur."
"Karmeliittiluostariin!" toisti d'Artagnan kummastuneena.
"Niin, ja koska Jumala on lähettänyt teidät minua matkallani tukemaan, ottakaa vastaan kiitokseni ja jäähyväiseni."
"Karmeliittiluostariin! Teidän jäähyväisenne! Mutta rupeatteko sitten nunnaksi?" huudahti d'Artagnan.
"Kyllä, monsieur."
"Te!!!"
Tuohon sanaseen, jota me olemme koettaneet kolmella huutomerkillä tehdä mahdollisimman ilmeikkääksi, sisältyi kokonainen runoelma; se johdatti Vallièren mieleen entiset muistot Bloisista ja uudemmat tapaukset Fontainebleausta; se sanoi hänelle: —Tekö, joka olisitte voinut tulla onnelliseksi Raoulin kanssa,tekö, joka olisitte päässyt mahtavuuteen Ludvigin ystävättärenä,teköpukeudutte nunnanhuntuun!
"Niin, minä, monsieur", vahvisti hän. "Minä antaudun Herran palvelijattareksi; hylkään kokonaan tämän maailman."
"Mutta etteköhän pety kutsumuksestanne? Ettekö lie väärin ymmärtänytJumalan tahtoa?"
"En, koskapa Jumala on sallinut, että kohtasin teidät. Ilman teitä olisin varmaan uupunut väsymyksestä, ja koska Jumala lähetti teidät tielleni, tahtoo hän, että saavutan päämääräni."
"Oh", epäili d'Artagnan, "tuo näyttää minusta hiukan ongelmalliselta."
"Olkoon miten hyvänsä", vastasi tyttönen, "nyt tiedätte aikomukseni ja päätökseni. Minulla on vielä viimeinen suosio teiltä pyydettävänä, samalla kun lausun teille kiitokseni."
"Puhukaa, mademoiselle."
"Kuningas ei tiedä, että olen paennut palatsista."
D'Artagnan liikahti.
"Kuningas", jatkoi la Vallière, "ei tiedä hankkeestani."
"Kuningas ei tiedä…?" huudahti muskettisoturi. "Mutta mademoiselle, ajatelkaa toki paremmin; te ette ota lukuun tekonne kantavuutta. Kukaan, varsinkaan hovilaiset, ei saa tehdä mitään kuninkaan tietämättä."
"Minä en enää kuulu hoviin, monsieur."
D'Artagnan katseli tyttöä yhä enemmän ihmeissään.
"Oh, älkää käykö levottomaksi, monsieur", lisäsi tämä, "kaikki on harkittu, ja ellei olisikaan, niin on jo myöhäistä peruuttaa päätöstäni. Askel on otettu."
"No, oli miten oli, sanokaa nyt sitten, mademoiselle, mitä minulta haluatte."
"Monsieur, pyydän teitä vannomaan sen säälin nimessä, jota ihminen on velvollinen osoittamaan onnettomalle, sielunne jalomielisyyden kautta, ritarikunnianne takuulla, herra d'Artagnan, että te ette sano kuninkaalle nähneenne minua ettekä ilmoita hänelle päämäärääni."
D'Artagnan pudisti päätänsä.
"Miksette?"
"Sentähden, että tunnen kuninkaan, tunnen teidät, tunnen itseni, koko ihmissuvun. Ei, sellaista sitoumusta en tee!"
"Niinpä en sitten siunaakaan teitä", huudahti tyttö ilmaisten tarmoa, jota ei olisi uskonut hänellä olevan, "kuten olisin tehnyt elämäni loppuun asti, vaan olkaa kirottu, sillä te teette minut kurjimmaksi kaikista luoduista!"
Olemme sanoneet, että d'Artagnan tunsi kaikki sydämestä kohoavat äänet, ja tätä vetoamista hän ei voinut vastustaa. Hän näki kasvonpiirteiden vääntymisen, näki jäsenten vapisemisen, koko tuon heikon ja hennon ruumiin huojuvan nytkähtelyn, ja käsitti, että vastustus surmaisi tytön.
"Olkoon sitten niinkuin tahdotte", myöntyi hän, "Olkaa huoleta, mademoiselle, minä en sano mitään kuninkaalle."
"Oi, kiitos, kiitos!" huudahti la Vallière. "Te olette jalomielisin ihminen maan päällä."
Ja riemuissaan hän tarttui d'Artagnanin käsiin, puristaen niitä omissaan. Tämä tunsi heltyvänsä.
"Jumaliste", jupisi hän, "siinä on ihminen, joka aloittaa siitä, mihin toiset lopettavat! Tämä on todella liikuttavaa."
La Vallière, joka tuskastuksensa puhjetessa ylimmilleen oli vaipunut kivelle istumaan, nousi jalkeille ja suuntasi jälleen askeleensa karmeliittinunnain luostaria kohti, jonka ääriviivat jo selvästi kuvastuivat auringon ensi säteissä. D'Artagnan seurasi häntä etäältä.
Vastaanottohuoneen ovi oli raollaan. Hän pujahti siitä sisälle kuin valju varjo ja kiittäen d'Artagnania vielä kädenliikkeellä katosi tämän näkyvistä.
Yksikseen jäätyänsä d'Artagnan vaipui tapahtuneen johdosta syviin mietteisiin.
"Tätä", hymähti hän, "voi totisesti sanoa kiperäksi asemaksi!… Tällaisen salaisuuden säilyttäminen on hehkuvan hiilen tallettelua taskussaan siinä toivossa, että se ei polta kangasta. Olla sitä säilyttämättä, kun kerran on vannonut vaitiolonsa, olisi kunniaton teko. Tavallisesti saan hyvät aatokseni viime tingassa, kun pistän juoksuksi; mutta tällä kertaa, ellen pahoin erehdy, tarvitseekin hölkötellä ihan hitonmoisesti, ennenkuin keksin ratkaisun tähän juttuun… Mihin juosta?…Ma foi, tietenkin Pariisiin päin: se on hyvä suunta… Mutta juoskaamme nyt vikkelästi… Neljä koipea taivaltaisi sentään vinhemmin kuin kaksi. Valitettavasti minulla on nyt vain kaksi ketaraani käytettävissä… Hevonen! kruununi hevosesta, kuten kuulin lausuttavan Lontoon teatterissa!…[8] No, hei, se ei minulle maksakaan niin paljon… Neuvoskuntatalon katupuomin luona on muskettisoturien vartiopaikka, ja tarvitsemani yhden hevosen asemesta saisin sieltä kymmenenkin."
Tämän luontaisen ripeästi tekemänsä päätöksen johdosta d'Artagnan laskeusi nopeasti ylänteeltä, saapui vahtiasemalle, valitsi sieltä parhaan juoksijan ja lasketti kymmenessä minuutissa palatsiin.
Palais-Royalin kello löi viisi, kun d'Artagnan kysyi kuningasta. Hänen majesteettinsa oli mennyt levolle tavalliseen aikaansa, työskenneltyään herra Colbertin kanssa, ja kaiken todennäköisyyden mukaan hän vielä nukkui.
— Kas, — tuumi kapteeni, — tyttö puhui minulle totta; kuningas ei tiedä mitään. Jos hän aavistaisi vähääkään siitä, mitä on tapahtunut, olisi koko palatsi tällä hetkellä mullisteltuna ylösalaisin.
166.
Miten Ludvig puolestaan oli viettänyt ajan puoli yhdestätoista keskiyöhön.
Lähdettyään hovineitojen asunnosta oli kuningas tavannut huoneessaanColbertin, joka odotteli saadakseen toimintaohjeita seuraavan päivänjuhlamenoja varten. Kuten jo olemme maininneet, oli kysymyksessäHollannin ja Espanjan lähettiläiden vastaanotto.
Ludvig XIV:llä oli vakavia tyytymättömyyden aiheita Hollantia vastaan. Suhteissaan Ranskaan olivat sen valtiopäivät jo usean kerran vilpistelleet, ja huomaamatta asiain kärjistymistä tai siitä välittämättä ne olivat taaskin luopuneet Euroopan kristillisimmän kuninkaan liitosta, punoakseen kaikenlaisia juonia Espanjan kanssa. Valtaan päästessään eli Mazarinin kuoltua oli Ludvig nähnyt tämän valtiollisen rettelön alullaan. Nuorelle prinssille se oli vaikea ratkaistava; mutta koska siihen aikaan koko kansa keskittyi kuninkaaseen, oli ruumis kyllä valmis panemaan toimeen kaikki, mitä pää päätti. Pikku suutahdus, nuoren veren ja vilkkaiden aivojen vastustushalu riitti muuttamaan vanhan valtiollisen suunnan ja luomaan toisen järjestelmän. Senaikuisten valtiomiesten tehtävä rajoittui siihen, että he keskenään järjestelivät valtiokaappaukset, joita heidän hallitsijansa sattuivat tarvitsemaan.
Ludvig ei nyt ollut siinä mielentilassa, joka olisi kyennyt ohjaamaan häntä viisaaseen politiikkaan. Vielä tuohtuneena kiistasta, joka hänellä oli ollut la Vallièren kanssa, hän käveli kiihtyneenä työhuoneessaan, perin halukkaana etsimään syytä hälinän nostamiseen, hillittyään luontoansa jo niin kauan.
Kuninkaan nähdessään Colbert käsitti tilanteen ensi silmäyksellä ja arvasi hallitsijan aivoitukset. Hän päätti luovailla.
Kun hänen herransa siis tiedusti, mitä hänen mielestään oli huomenna lausuttava, aloitti ali-intendentti ihmettelemällä, että herra Fouquet ei ollut seikkaperäisesti esittänyt asiaa hänen majesteetilleen.
"Herra Fouquet", virkkoi hän, "tuntee täydellisesti tuon hollantilaisen selkkauksen; hän vastaanottaa välittömästi kaiken sikäläisen kirjeenvaihdon."
Tottuneena kuulemaan herra Colbertin nälvivän rahaministeriä kuningas sivuutti tämän letkauksen vaitiololla; hän vain kuunteli. Nähdessään sanojensa huonon vaikutuksen Colbert kiirehti hiukan peräytymään lausuen, että herra Fouquetissa ei sentään ollut niin suurta syytä kuin ensimmältä saattoi näyttää, hänellä kun tällä hetkellä oli paljon muuta mielessä. Kuningas kohotti päätänsä.
"Mitä?" kysäisi hän.
"Sire, ihmiset ovat vain ihmisiä, ja herra Fouquetilla on suurten ansioittensa ohella vikansa."
"Ah, kelläpä ei olisi vikoja, herra Colbert…?"
"Teidän majesteetillannekin niitä kyllä on", rohkaistui Colbert, joka osasi keveässä moitteessa sinkauttaa panoksen raskasta imartelua, niinkuin nuoli painostaan huolimatta halkaisee ilman sitä kannattavien hentoisten sulkien avulla.
Kuningas hymyili.
"Mikä vajavuus ilmenee siis herra Fouquetissa?" kysyi hän.
"Aina se sama, sire; hänen sanotaan jälleen rakastuneen."
"Ja kehen?"
"Enpä juuri tiedä, sire; minä en paljon puutu niin sanottuihin lempijuttuihin."
"Mutta kaiketi tiedätte jotakin, koska jo tuon verran puhutte asiasta?"
"Olen kuullut mainittavan…"
"Mitä?"
"Erään nimen."
"Minkä nimen?"
"En satu enää muistamaan."
"Puhukaa vain suunne puhtaaksi."
"Juttu lienee koskenut jotakuta Madamen hovineitoa."
Kuningas säpsähti.
"Te tiedätte siitä enemmän kuin haluatte ilmoittaa, herra Colbert", jupisi hän.
"Oo, sire, vakuutan, etten tiedä."
"Mutta tunnetaanhan ne toki, Madamen hovineidot, ja johtamalla mieleenne heidän nimensä tapaisitte ehkä sen, jota etsitte."
"En, sire."
"Yrittäkää."
"Se olisi hyödytöntä, sire. Kun on kysymys sellaisten naisten nimistä, joiden kunniasta puhutaan, on muistini vaskinen kirstu, jonka avaimen olen hukannut."
Kuninkaan mieli sumeni ja otsa pilvistyi. Mutta tahtoen näyttää voivansa hallita itseänsä hän virkkoi sitten päätänsä pudistaen:
"Päättäkäämme siitä Hollannin selkkauksesta."
"Siis ensiksikin, sire, mihin aikaan teidän majesteettinne haluaa ottaa lähettiläät vastaan?"
"Aikaisin aamulla."
"Kello yhdeltätoista?"
"Se on liian myöhään… Kello yhdeksältä."
"Se on kovin varhaista."
"Ystäviin nähden sillä ei ole väliä; niiden parissa voi menetellä vapaasti, — ja mitä taasen vihollisiin tulee, niin on hyväkin, jos he siitä saavat nyrpeyden aihetta. Tunnustain, etten olisi pahoillani, jos pääsisin eroon noista suolinnuista, joiden rääkyminen jo kyllästyttää."
"Kaikki tapahtuu kuten teidän majesteettinne tahtoo. Siis kello yhdeksältä… Minä annan senmukaiset määräykset. Juhlallinen vastaanottoko?"
"Ei. Tahdon rauhallisella haastelulla selvittää heille kantaani, mutta asiat saavat helposti katkeraa sävyä, jos on paljon ihmisiä saapuvilla. Samalla kuitenkin tahdon päästä heistä täyteen selvyyteen, jotta jupakkaa ei tarvitse uudestaan käsitellä alusta."
"Teidän majesteettinne suvaitkoon vain mainita henkilöt, jotka ovat vastaanotossa saapuvilla."
"Minä teen heistä luettelon… Puhukaamme noista lähettiläistä. Mitä he tahtovat?"
"Liitossa Espanjan kanssa he eivät voita mitään; liitossa Ranskan kanssa he menettävät paljon."
"Kuinka niin?"
"Liitossa Espanjan kanssa heitä saartaisivat ja suojelisivat liittolaisensa alueet; he eivät voisi puraista niistä palasta, vaikka mieli tekisi. Antwerpenistä Rotterdamiin on Schelden ja Maasin kautta vain askel. Jos he tahtovat haukata espanjalaista kakkua, niin te, sire, voitte Espanjan kuninkaan vävynä saapua kahdessa päivässä Brysseliin ratsujoukkoinenne. On siis kylliksi riitaannuttava teidän kanssanne ja saatava teidät kylliksi epäilemään Espanjaa, jotta te ette sekaantuisi heidän asioihinsa."
"Eikö silloin ole paljon yksinkertaisempaa", vastasi kuningas, "tehdä minun kanssani luja liitto, josta minä hyötyisin jotakin, samalla kun se heille olisi kaikessa edullinen?"
"Ei niinkään, sillä he saattaisivat joutua teidän rajanaapureiksenne, ja teidän majesteettinne ei ole mukava vieruskumppani. Nuorena, kiihkeänä, sotaisena voi Ranskan kuningas antaa ankaria iskuja Hollannille, olletikin jos hän lähenee sitä."
"Minä ymmärrän täydellisesti, herra Colbert, ja te selitätte hyvin; mutta lopputulos, jos suvaitsette? Mitä nuo lähettiläät minulle sanonevat?"
"He selittävät teidän majesteetillenne kiihkeästi haluavansa liittoa kanssanne, mutta siinä he valehtelevat. He sanovat espanjalaisille, että näiden kolmen valtakunnan on liityttävä Englannin kasvavaa mahtia vastustamaan, ja sekin on vain juonta. Sillä teidän majesteettinne luonnollinen liittolainen on nykyään Englanti, jonka laivasto voi korvata teidän puutteenne siinä suhteessa. Vain Englanti kykenee horjuttamaan hollantilaisten valtaa Intiassa. Englanti on lisäksi monarkistinen maa, missä teidän majesteetillanne on sukulaissiteitä."
"Hyvä, mutta mitä te vastaisitte?"
"Minä vastaisin, sire, erittäin hillitysti, että Hollanti ei ole täysin taipuvainen Ranskan kuninkaan puoleen, että hollantilaisten keskuudessa tapaa sellaisia yleishengen oireita, jotka ovat teidän majesteetillenne uhkaavia, ja että on lyöty eräällä häpäisevällä kirjoituksella varustettuja mitaleja."
"Minuako häpäiseviä?" huudahti nuori kuningas kiihtyneenä.
"Oh, ei, sire, ei toki, — 'häpäiseviä' ei ole oikea sana. Tarkoitin määrättömän imartelevia alankomaalaisille."
"Pyh, eikö muuta?" huoahti kuningas. "Mitäpä alankomaalaisten ylpeys minua liikuttaa!"
"Teidän majesteettinne on tuhatkertaisesti oikeassa. Kuitenkaan ei ole koskaan huonoa valtioviisautta, — kuningas tietää sen paremmin kuin minä, — olla kohtuutonkin myönnytyksen saavuttamiseksi. Jos teidän majesteettinne herkkätuntoisesti valittaa alankomaalaisten menettelyä, näytätte heidän silmissään paljon mahtavammalta."
"Minkälaatuisia nuo muistorahat ovat?" kysyi Ludvig; "sillä jos niistä puhun, täytyy minun tietää mitä sanon."
"Ma foi, sire, en oikein tiedä… joku pöyhkeilevä otsikkolauselma… Siinä koko sisältö, sanamuodolla ei ole niin väliä."
"Hyvä, minä mainitsen 'mitaleita', niin he ymmärtävät, jos tahtovat."
"Oh, kyllä he ymmärtävät. Teidän majesteettinne voi myöskin sivumennen koskettaa eräitä lentolehtisiä, joita on liikkeellä."
"En koskaan! Häväistyskirjoitukset tahraavat paljon enemmän sepustelijoitansa kuin niitä, joita vastaan ne ovat laaditut. Herra Colbert, minä kiitän teitä, te voitte lähteä."
"Sire!"
"Hyvästi! Älkää unohtako tuntia, ja tulkaa saapuville."
"Sire, minä odotan teidän majesteettinne luetteloa."
"Se on totta."
Kuningas vaipui haaveiluun; hän ei ollenkaan ajatellut tuota luetteloa. Kello löi puoli kaksitoista. Ruhtinaan kasvoilla kuvastui ylpeyden ja rakkauden taistelu. Valtiollinen keskustelu oli suuressa määrin taltuttanut Ludvigin ärtymystä, ja la Vallièren kalpeat, riutuvat kasvot puhuivat hänen mielikuvitukselleen aivan toista kieltä kuin hollantilaiset mitalit tai lentolehtiset. Hän jäi kymmeneksi minuutiksi miettimään, olisiko hänen palattava la Vallièren luo vai eikö, mutta kun Colbert oli kunnioittavasti vieläkin muistuttanut listasta, punastui kuningas. Hän häpesi lemmenhuoliaan hetkellä, jolloin valtioasiat vaativat hänen huomiotaan. Hän siis saneli:
"Leskikuningatar… kuningatar… Madame… rouva de Motteville… kreivitär de Châtillon… rouva de Navailles. Ja herroista: Monsieur… herra prinssi…[9] herra de Grammont… herra de Manicamp… herra de Saint-Aignan… ja palvelusvuorolla olevat upseerit."
"Entä ministerit?" kysäisi Colbert.
"Ministerit tietysti sihteereinensä."
"Lähden toimittamaan kaikki valmiiksi, sire; ohjeena on siis: teidän majesteettinne asunnossa huomenna."
"Sanokaa tänään", vastasi Ludvig surunvoittoisesti, sillä kello löi samassa kaksitoista.
Tällä hetkellä la Vallière-parka oli menehtymäisillään murheesta ja kärsimyksistä.
Kuninkaan kamaripalvelija astui sisälle levollemenon huoltajaksi.Kuningatar oli jo tunnin ajan odotellut.
Ludvig meni huoahtaen hänen luokseen; mutta huoahtaessaankin hän kiitti rohkeuttaan. Hän onnitteli itseään lujuudestaan rakkaudessa yhtä hyvin kuin politiikassakin.
167.
Lähettiläät.
D'Artagnan oli jokseenkin selvillä kaikesta, mitä olemme edellä kertoneet, hänellä kun oli ystävinään kaikki palatsin hyödylliset henkilöt, — hovipalvelijat, jotka ylpeilivät muskettisoturien kapteenin tervehdyksestä, sillä kapteeni oli mahtava herra. Kunnianhimonsa ohella he olivat hyvillään siitä, että niin urhoollinen mies kuin d'Artagnan tunnusti heille jotakin merkitystä. Täten d'Artagnan aina aamuisin kerrotutti itselleen, mitä ei edellisenä päivänä ollut voinut nähdä tai kuulla, sillä eihän hän kerinnyt kaikkialle, ja näin hän omista välittömistä tiedoistaan ja muilta hankkimastansa keräsi kimpun, jota hän mielensä mukaan kirvoitteli ottaen sieltä minkä aseen milloinkin katsoi tarpeelliseksi. Tällä tavoin d'Artagnanin kaksi silmää tekivät hänelle saman palveluksen kuin Arguksen sata. Valtiolliset salaisuudet, vuodekomeroiden kuiskeet, odotushuoneista lähtevien hovimiesten pakinat, kaikki tuli sitä tietä kapteenin korviin, ja hän säilytti kaikki tietonsa laajan muistinsa murtumattomassa lippaassa kalliisti ostamiensa ja uskollisesti vartioitsemiensa kuninkaallisten salaisuuksien ohella.
Hän siis tiesi Colbertin keskustelun kuninkaan kanssa; hän tiesi lähettiläille aamuksi suodun audienssin; hän tiesi, että silloin tulisi puhetta mitaleista, ja mielikuvituksessaan sommitellen kokoon tuon keskustelun näiden muutamien piirteiden avulla hän riensi eteishuoneeseen, ollakseen saapuvilla kuninkaan herätessä.
Kuningas nousi varsin aikaisin, ja siitä saattoi päättää, että hänkin oli nukkunut huonosti. Kellon lähetessä seitsemää hän hiljaa avasi oven. D'Artagnan oli paikallaan.
Hänen majesteettinsa oli kalpea ja näytti väsyneeltä, eikä hän ollut vielä täysissä pukimissaan.
"Kutsuttakaa herra de Saint-Aignan", käski hän.
De Saint-Aignan epäilemättä odotteli sanaa, sillä hän saapui heti kuninkaan luo täydessä asussaan. Hetkistä myöhemmin Ludvig ja suosikki läksivät ulos, kuningas etummaisena. D'Artagnan seisoi pihanpuolisen ikkunan ääressä. Hänen ei tarvinnut vaivautua paikaltaan, voidakseen tarkata kuningasta, ja olisi voinut sanoa, että hän oli edeltäpäin arvannut, mihin tämä oli menossa.
Hallitsija suuntasi askeleensa hovineitojen asuntoon. Tämä ei d'Artagnania ollenkaan kummastuttanut. Vaikka la Vallière ei ollutkaan siitä hänelle mitään virkkanut, aavisti hän hyvin, että kuninkaalla oli joku tekemänsä vääryys korjattavana.
De Saint-Aignan seurasi herraansa kuten eilenkin, mutta sentään hiukan vähemmän levottomana, hiukan vähemmän kiihtyneenä, sillä hän toivoi, että kello seitsemältä aamulla ei linnan ylhäisten asukasten joukossa vielä ollut muita valveilla kuin hän ja kuningas.
D'Artagnan pysyi ikkunansa ääressä huolettomana ja tyynenä. Olisi voinut vannoa, että hän ei nähnyt mitään eikä kenties aavistanut, keitä nuo kaksi seikkailijaa olivat, jotka viittoihinsa verhottuina astuivat pihan yli. Mutta vaikka d'Artagnan ei ollut heitä näkevinään, ei hän hetkeksikään päästänyt heitä silmistään, ja vihellellen muskettisoturien vanhaa marssia, jonka hän muisti vain suurissa tilaisuuksissa, hän edeltäpäin arvaili ja laski sitä huutojen ja. suuttumuksen myrskyä, mikä kuninkaan palattua nousisi.
Astuessaan la Vallièren huoneeseen ja nähdessään sen olevan tyhjillään ja vuoteen koskemattomana, kuningas todella alkoi pelätä ja kutsui Montalaisin. Tämä riensi saapuville, mutta hänen kummastuksensa oli yhtä suuri kuin kuninkaan. Hän ei tiennyt muuta sanoa hänen majesteetilleen kuin että la Vallière oli hänestä kuulostanut itkeneen osan yötä. Mutta tietäen hänen majesteettinsa käyneen siellä hän ei ollut rohjennut udella.
"Mutta", kysyi kuningas, "mihin luulette hänen menneen?"
"Sire", vastasi Montalais, "Louise on hyvin hempeätunteinen, ja usein olen nähnyt hänen nousevan ennen päivänkoittoa ja pistäytyvän puutarhaan. Ehkä hän on siellä tänä aamunakin."
Se tuntui kuninkaasta uskottavalta, ja hän kiirehti heti alas, mennäkseen etsimään karkulaista. D'Artagnan näki hänen tulevan kalpeana ja vilkkaasti jutellen seuralaisensa kanssa. Kuningas kääntyi puutarhaan päin, ja de Saint-Aignan seurasi häntä aivan hengästyksissään.
D'Artagnan pysyi liikahtamatta ikkunassaan, yhä vihellellen ja olematta mitään näkevinänsä.
"Kas, kas", jupisi hän itsekseen, kun kuningas oli kadonnut näkyvistä, "hänen majesteettinsa kiintymys on voimakkaampi kuin luulinkaan. Hän osoittaa mielestäni nyt suurempaa harrastusta kuin neiti de Mancinin asiassa."
Neljännestunnin kuluttua kuningas ilmestyi jälleen näkyviin, etsittyään kaikkialta. Hän oli läkähtymäisillään. Sanomattakin tiedämme, että kuningas ei ollut mitään löytänyt. De Saint-Aignan pysytteli kintereillä, leyhytellen itseään hatullaan ja kysellen muunnetulla äänellä tietoja ensimmäisiltä kohtaamiltaan palvelijoilta ja muiltakin vastaantulijoilta. Hänen tielleen osui Manicamp, joka oli vähin erin juuri saapunut Fontainebleausta, käyttäen kokonaisen vuorokauden taipaleeseen, josta muut olivat suoriutuneet kuudessa tunnissa.
"Oletteko nähnyt neiti de la Vallièreä?" kysyi häneltä de Saint-Aignan.
Yhä haaveilevana ja hajamielisenä luuli Manicamp de Guichesta puhuttavan ja vastasi:
"Kiitos, kreivi jaksaa vähän paremmin."
Ja hän jatkoi kulkuansa eteishuoneeseen asti, missä tapasi d'Artagnanin. Tältä hän pyysi selitystä, kun kuninkaan sävy oli hänen nähdäkseen tuntunut jotenkuten hätääntyneeltä. Muskettisoturi vakuutti, että hän oli erehtynyt; kuningas muka päinvastoin oli huiman hilpeällä päällä.
Kello löi kahdeksan. Tällä tunnilla Ludvig tavanmukaisesti nautti aamiaisensa; hovisääntö määräsi, että kuninkaalla piti aina olla nälkä kello kahdeksalta. Hän antoi kattaa pienen pöydän makuuhuoneeseensa ja söi nopeasti. De Saint-Aignan, josta hän ei tahtonut erota, huolehti tarjoilusta. Sitten kuningas antoi muutamia sotilaallisia vastaanottoja, jollaikaa de Saint-Aignanin tehtävänä oli liikkua tiedustelemassa. Kaiken aikaa ollen puuhassa, yhäti huolissaan, herkeämättömästi odotellen de Saint-Aignania, joka oli lähettänyt kaiken väkensä etsimään ja lähtenyt itsekin, kuningas siirtyi työhuoneeseensa kello yhdeksän. Lähettiläätkin astuivat sisälle ensimmäisten lyöntien kaikuessa, ja kun viimeinen lyönti kumahti, ilmestyivät kuningatar ja Madame.
Lähettiläitä oli kolme Hollantia ja kaksi Espanjaa edustamassa. Kuningas loi heihin silmäyksen ja tervehti. Samassa astui sisälle myöskin de Saint-Aignan. Hänen saapumisensa oli kuninkaalle paljon tärkeämpi kuin lähettiläiden, olipa heitä kuinka monta tahansa ja tulivatpa he mistä maasta hyvänsä. Ennen kaikkea antoikin kuningas de Saint-Aignanille kysymysmerkin, johon tämä vastasi varman kieltävästi.
Kuningas oli menettää kaiken miehuutensa; mutta kun kuningatarten, neuvosherrain ja lähettiläiden katseet olivat kohdistuneet häneen, teki hän voimakkaan ponnistuksen ja kehoitti viimemainittuja esittämään sanottavansa.
Silloin toinen Espanjan edustajista piti pitkän puheen, jossa kehuiEspanjan liiton tuottamia etuja.
Kuningas keskeytti hänet lausumalla:
"Monsieur, toivoakseni sen, mikä on hyvä Ranskalle, täytyy myöskin olla varsin edullista Espanjalle."
Nämä sanat ja varsinkin se käskevä sävy, jolla ne lausuttiin, sai lähettilään kalpenemaan ja molemmat kuningattaret punastumaan, nämä kun espanjattarina tunsivat vastauksen loukkaavan suku- ja kansallisylpeyttään.
Hollannin lähettiläs ryhtyi vuorostaan puhumaan, valitellen kuninkaan osoittamaa ennakkoluuloisuutta hänen maatansa kohtaan.
Kuningas keskeytti hänetkin.
"Monsieur", virkkoi hän, "on omituista, että te tulette esittämään valituksianne, vaikka päinvastoin minulla olisi siihen syytä, ja enhän minäkään valita."
"Teilläkö, sire, syytä valitukseen", kysyi hollantilainen, "ja mistä pahasta?"
Kuningas hymyili katkerasti.
"Moititteko minua, monsieur", sanoi hän, "ehkä ennakkoluuloisuudesta hallitusta vastaan silloinkin, kun se hyväksyy ja suojelee julkisia herjaajia?"
"Sire!…"
"Sanon teille", jatkoi kuningas, kiihkoutuen omista kiusoistaan paljon enemmän kuin valtiollisesta kysymyksestä, "sanon teille, että Hollanti tarjoo turvapaikan kaikille, jotka minua vihaavat, ja varsinkin kaikille herjaajilleni."
"Oi, sire!…"
"Ah, te kaipaatte todistuksia? No, niitä on helppo saada. Mistä ovat kotoisin häväistyslehtiset, jotka esittävät minut maineettomana ja mahdittomana hallitsijana? Teikäläiset kirjapainot niitä syytävät. Jos minulla olisi kirjurini täällä, voisin teille luetella tuotteiden ja painattajain nimet."
"Sire", vastasi lähettiläs, "herjauskirjoitus ei voi olla kansan työ. Onko kohtuullista, että sellainen mahtava kuningas kuin teidän majesteettinne tekee kokonaisen kansan vastuunalaiseksi joidenkuiden nälkäisten houkkioiden sepustuksista?"
"Olkoonpa niin, voin myöntää teidän olevan oikeassa. Mutta kun Amsterdamin rahapajassa lyötetään minua häpäiseviä mitaleja, niin onko sekin muutamien retkujen hullutusta?"
"Mitaleja?" sopersi lähettiläs.
"Mitaleja, niin", toisti kuningas katsahtaen Colbertiin.
"Olisi tarpeellista", yritti hollantilainen, "että teidän majesteettinne voisi olla ihan varma…"
Kuningas katseli yhä Colbertia, mutta tämä ei ollut ymmärtävinään, vaan pysyi äänettömänä kuninkaan silmäniskuista huolimatta.
Silloin d'Artagnan lähestyi ja ottaen taskustaan muistorahan laski sen kuninkaan käteen.
"Tässä on teidän majesteettinne etsimä mitali", sanoi hän.
Kuningas otti rahan, ja silloin hän saattoi nähdä silmillään, jotka siitä asti kun hän oli todella päässyt valtaan olivat vain leijailleet yläilmoissa, — silloin, sanoimme, hän saattoi nähdä Hollantia esittävän julkean olennon, joka Josuan tavoin seisahdutti auringon. Rahaan oli kehäkirjoitukseksi piirrettyIn conspectu meo stetit sol.
"Minun edessäni pysähtyi aurinko!" käänsi kuningas raivostuneena. "Haa, ette kai enää kiellä?"
"Ja aurinko on tuo", virkkoi d'Artagnan, viitaten työhuoneen kaikissa seinäverhoissa moninaisena säteilevään vertauskuvaan, joka kaikkialle levitti ylvästä tunnuslausettaan:Nec pluribus impar.[10]
Ludvigin kiukustus, jota hänen yksityisen mielenkarvautensa vihjaukset yhä enemmän kiihoittivat, ei tarvinnut enää tätä yllykettä hänen vimmastuakseen ihan suunniltaan. Hänen silmänsä säihkyivät puhkeamaisillaan olevan kiihkeän riidan halusta.
Colbertin ponteva katse vielä kahlitsi myrskyn. Lähettiläs yritti puolusteluja. Hän sanoi, että kansojen turhamaisuudella ei ollut mitään merkitystä; että Hollanti oli ylpeä voituaan niin pienillä apulähteillä kannatella arvoansa suurena kansana ja mahtaviakin kuninkaita vastaan, ja että kuningas toki voisi tältä kannalta katsoen antaa anteeksi hänen kansalaistensa ymmärtämättömän turhamielisyyden.
Kuningas näkyi etsivän neuvoa. Hän katsahti Colbertiin, mutta tämä ei kasvojansakaan väräyttänyt. Sitten hän silmäsi d'Artagnania. Tämä kohautti olkapäitään.
Tuo liike avasi sulun, joka päästi kuninkaan jo liiaksi pidätellyn suuttumuksen valloilleen. Kun kukaan ei tiennyt, mihin tämä purkaus johtaisi, pysyivät kaikki synkkämielisesti vaiti. Siten sai toinenkin lähettiläs sitten suunvuoron, esittääkseen hänkin anteeksipyyntöjä.
Hänen puhuessaan ja sillävälin kun jälleen omaan haaveiluunsa vaipunut kuningas kuunteli tätä hämmennyksestä värähtelevää ääntä kuten hajamielinen ihminen tarkkailee vesiputouksen kohinaa, d'Artagnan lähestyi vasemmalla puolellaan seisovaa Saint-Aignania ja virkkoi äänenpainolla, joka oli laskettu kuninkaan korvaan ulottuvaksi:
"Oletteko kuullut uutista, kreivi?"
"Mitä uutista?" vastasi de Saint-Aignan.
"No, la Vallièrestä."
Kuningas säpsähti ja astahti vaistomaisesti puhujia kohti.
"Mitä hänelle sitten on tapahtunut?" kysyi de Saint-Aignan äänellä, jonka sävyn voi helposti kuvitella.
"Heh, se lapsiparka on mennyt luostariin!" ilmoitti d'Artagnan.
"Luostariin?" huudahti de Saint-Aignan.
"Luostariin?" kirposi kuninkaalta kesken lähettilään puheen. Sitten hän hovisäännön pakosta malttui, mutta kuunteli yhä.
"Mihin luostariin?" kysyi de Saint-Aignan.
"Chaillotin karmeliittinunnain."
"Chaillotin karmeliittinunnain! Mistä hitosta sen olette kuuluu?"
"Häneltä itseltään."
"Oletteko hänet nähnyt?"
"Minä hänet saatoin karmeliittinunnien luo."
Kuningas tarkkasi joka sanaa. Hänen sielussaan kuohui ja kohisi.
"Mutta miksi tämä pako?" tiedusti de Saint-Aignan.
"Siksi että tyttöparka eilen karkoitettiin hovista", vastasi d'Artagnan.
Tuskin oli hän lausunut tämän, kun kuningas teki käskevän liikkeen.
"Riittää, monsieur, riittää!" hän virkkoi lähettiläälle ja lähestyi sitten kapteenia.
"Kuka täällä sanoo la Vallièren menneen luostariin?" kysyi hän.
"Herra d'Artagnan", vastasi suosikki.
"Ja onko tuo puheenne totta?" kysyi kuningas, kääntyä muskettisoturiin.
"Totisen totta."
Kuningas puristi kätensä nyrkkiin ja kalpeni.
"Te lisäsitte vielä jotakin, herra d'Artagnan", sanoi hän.
"En tiedä enempää, sire."
"Te lisäsitte, että kreivitär de la Vallière oli karkoitettu hovista."
"Niin, sire."
"Ja onko sekin totta?"
"Tiedustelkaa, sire."
"Ja kenen toimesta?"
"Oh", sanoi d'Artagnan ikäänkuin katsoen sopimattomaksi, että hän olisi todistajana siinä seikassa.
Kuningas hypähti, jättäen sikseen lähettiläät, ministerit, hovilaiset ja politiikan. Leskikuningatar nousi; hän oli kuullut kaikki tai ainakin arvannut lopun. Suuttumuksesta ja pelosta horjuen yritti Madamekin nousta leskikuningatarta seuratakseen; mutta hän vaipui takaisin nojatuoliinsa, jonka hän vaistomaisella liikkeellä sysäsi taaksepäin.
"Messieurs", virkkoi kuningas, "audienssi on päättynyt. Minä annan kohta vastaukseni, tai pikemmin ilmoitan tahtoni Espanjalle ja Hollannille."
Ja majesteettisella liikkeellä hän hyvästeli lähettiläät.
"Olkaa varuillanne, poikani", sanoi närkästynyt leskikuningatar, "olkaa varuillanne, Te ette näy hallitsevan itseänne."
"Ah, madame", karjaisi nuori jalopeura peloittavasti liikahtaen, "ellen hallitse itseäni, niin takaanpa varmasti vielä hallitsevani ainakin niitä, jotka häpäisevät minua. Tulkaa kanssani, herra d'Artagnan, tulkaa."
Ja hän lähti salista yleisen hämmästyksen ja kauhun vallitessa.
Kuningas astui alas portaita, aikoen rientää pihan poikki.
"Sire", virkkoi d'Artagnan, "teidän majesteettinne erehtyy tiestä."
"Ei, menen talliin."
"Tarpeetonta, sire; minulla on hevoset valmiina teidän majesteetillenne matkalle."
Kuningas vastasi palvelijalleen vain silmäyksellä, mutta tämä silmäys lupasi enemmän kuin kolmenkaan d'Artagnanin kunnianhimo olisi rohjennut toivoa.
168.
Chaillot.
Manicamp ja Malicorne olivat kutsumattakin seuranneet kuningasta ja d'Artagnania. He olivat molemmin hyvin älykkäitä miehiä, mutta kunnianhimon kannustamana ehätti Malicorne usein liian aikaisin esille, jotavastoin Manicamp monesti myöhästyi laiskuutensa tähden. Tällä kertaa he ehtivät täsmälleen ajoissa. Viisi hevosta oli varattu. Kuningas ja d'Artagnan sieppasivat niistä kaksi, Manicamp ja Malicorne samaten. Viidennen selkään nousi eräs ratsupoika.
Koko seurue karautti täyteen laukkaan. D'Artagnan oli varmaankin itse valinnut hevoset: ne olivat oikeita levotonta tuskaa kärsivien rakastavien ratsuja, sellaisia, jotka eivät juosseet, vaan lensivät. Kymmenessä minuutissa saapui ratsujoukkue pöllyävässä tomupilvessä Chaillotiin.
Kuningas ihan paiskautui alas satulasta. Mutta niin nopeasti kuin hän tämän liikkeen tekikin, oli d'Artagnan jo hänen ratsunsa suitsissa Ludvig nyökkäsi muskettisoturille kiitollisuutensa merkiksi ja heitti ohjakset ratsupojalle. Sitten hän syöksähti pylväseteiseen ja työnnältäen voimakkaasti ovea astui vastaanottohuoneeseen. Manicamp, Malicorne ja ratsupoika jäivät ulkopuolelle; d'Artagnan seurasi isäntäänsä.
Ensimmäisenä kiinnitti vastaanottohuoneessa kuninkaan huomiota juuri Louise, ei polvillaan, vaan viruen maassa ison kivisen ristiinnaulitunkuvan juurella. Tyttönen oli pitkällään kostealla paadella suojaman puolihämyssä, sillä sinne pääsi päivä ainoastaan ahtaasta, köynnöskasvien kokonaan verhoamasta ristikkoikkunasta. Hän oli yksinään, tajutonna, kylmänä kuin kivi, jolla hänen ruumiinsa lepäsi.
Nähdessään hänet tässä asennossa kuningas luuli hänen kuolleeksi ja päästi kamalan parahduksen, joka sai d'Artagnanin astumaan luo.
Kuningas oli jo kietaissut toisen käsivartensa neitosen ruumiin ympäri, D'Artagnan auttoi hallitsijaansa nostamaan ylös tyttöpoloisen, jonka kalman kosketus oli jäykistyttänyt. Ludvig otti hänet kokonaan syliinsä, lämmittäen suudelmillaan jääkylmiä käsiä ja ohimoita.
D'Artagnan veti koko voimallaan kellonnuorasta. Karmeliittisisaret riensivät paikalle. Hurskaat neidot kiljahtivat paheksuvasta kauhusta, nähdessään näiden miesten pitävän naista käsivarsillaan. Johtajatar saapui myöskin. Mutta tuntien enemmän maailmaa kuin hovinkaan hienot naiset hän ensi silmäyksellä eroitti kuninkaan siitä kunnioituksesta, jota läsnäolijat hänelle osoittivat, samoin kuin siitä käskijän sävystä, jolla tämä mullisti koko yhdyskunnan. Hallitsijan nähdessään hän siis vetäytyi huoneeseensa, ollakseen vaarantamatta arvokkuuttansa, mutta hän antoi nunnien tuoda kaikenlaisia elvykkeitä, Unkarin kuningattaren hajuvesiä, mesiruohoa ja paljon muuta, käskien sitäpaitsi sulkea ovet.
Oli jo aikakin; kuninkaan murhe alkoi käydä kovaääniseksi ja toivottomaksi. Ludvig näkyi päättäneen lähettää hakemaan lääkäriänsä, mutta silloin la Vallière tuli tajulleen.
Ensimmäiseksi hän silmänsä avatessaan näki jalkojensa juuressa kumartuvan kuninkaan. Epäilemättä hän ei tuntenut tätä, sillä häneltä pääsi tuskallinen huokaus.
Ludvig katseli häntä kiihkeästi.
Vihdoin tytön harhailevat silmät kohdistuivat kuninkaaseen. Hän tunsi nyt ja ponnistausi irroittuakseen hänen syleilystään.
"Mitä!" sopersi hän. "Eikö uhrini ole vielä täytetty?"
"Oi, ei, ei!" huudahti kuningas. "Se ei täyty koskaan, sen minä vannon teille."
Tyttö kohousi, niin heikko ja murtunut kuin olikin.
"Se on kuitenkin välttämätöntä", virkkoi hän, "se on välttämätöntä, älkää pidättäkö minua."
"Minäkö sallisin teidän uhrautua?" huudahti Ludvig. "En koskaan, en koskaan!"
"Hyvä", jupisi d'Artagnan, "on aika lähteä. Siitä hetkestä kun he alkavat puhua, säästäkäämme heiltä korviemme huomio."
D'Artagnan läksi ulos, ja rakastavaiset jäivät kahden.
"Sire", jatkoi la Vallière, "ei sanaakaan enää, minä rukoilen, Älkää turmelko ainoata tulevaisuutta, jota toivon, nimittäin pelastustani; älkää hukatko kaikkeanne — kunniaanne pelkän oikun tähden."
"Oikun?" huudahti kuningas.
"Oi", virkkoi la Vallière, "nyt, sire, näen selvästi sydämeenne."