Hänen huomioonsa tuli kuitenkin enää vain painokas "hm!" perin varovaiselta espanjalaiselta duennalta ja huokaus, joka tuntui ihan puuskauksena puhkeavan leskikuningattaren povesta.
Hän nosti heti päätänsä.
"Koskeeko taas?" hän kysyi.
"Ei, Motteville, ei; miksi niin luulisit?"
"Teidän majesteettinne voihkaisi."
"Olet tosiaan oikeassa; niin, tunnen hiukan vihlovan."
"Herra Valot lienee tässä lähellä, Madamen luona."
"Mitä varten siellä?"
"Madamella on hermovaivansa."
"Tauti siinäkin! Herra Valotin ei pitäisi sellaiseen puuttuakaan, kun toinen lääkäri parantaisi Madamen…"
Rouva de Motteville kohotti taas päänsä kummastuneena.
"Toinen lääkäri kuin herra Valot?" hän sanoi; "kuka siis?"
"Työ, Motteville, työ… Voi, jos kukaan on sairas, niin toinen miniäparkani!"
"Teidän majesteettinne myöskin."
"En paljonkaan tänä iltana."
"Ei ole sanomista, madame!"
Ja ikäänkuin rouva de Mottevillen varoituksen vahvistukseksi viilsi samassa tuima tuska leskikuningattaren sydäntä, saaden hänet vaalentuneena heittäytymään taaksepäin lepotuolissa. Sairasta näytti uhkaavan äkillinen taintumus.
"Lääkkeeni!" sopersi hän.
"Jo, jo!" vastasi Molina askeleitansa jouduttamatta, mennessään noutamaan kullatusta kaapista ison vuorikristallipullon, jonka hän toi avattuna emännälleen. Tämä hengitti sitä kiivaasti huohottaen useaan toviin ja mutisi:
"Näillä kohtauksilla Luoja ottaa henkeni. Tapahtukoon hänen pyhä tahtonsa!"
"Ei pahoinvoinnista kuole", virkkoi Molina asettaen pullon takaisin kaappiin.
"Joko meni ohitse, teidän majesteettinne?" kysyi rouva de Motteville.
"Voin kyllä paremmin."
Ja Itävallan Anna laski sormensa huulilleen, kehoittaakseen espanjalaista uskottuansa olemaan enää viittaamatta entisyyteen.
Mutta rouva de Motteville virkahti vuorostaan kotvasen kuluttua:
"Omituista!"
"Mikä on omituista?" kysyi leskikuningatar.
"Muistaako teidän majesteettinne sitä päivää, jona ensi kerran tunsitte tätä kipua?"
"Minä muistan, että se oli kovin murheellinen päivä, Motteville."
"Se oli aikaisemmin merkinnyt riemullista vuosipäivää teidän majesteetillenne; juuri kolmekolmatta vuotta ennen sitä päivää ja samalla tunnillakin oli teidän kunniakas poikanne syntynyt kuninkaaksemme."
Leskikuningatar kirahti, painoi otsan käsiinsä ja vaipui tuokioksi äänettömyyteen. Muisteliko hän jotakin vai miettikö? Vai säjöilykö häntä vielä vihloi? Señora Molina loi rouva de Mottevilleen melkein raivostuneen katseen, — määrin se tuntui nuhteelta, ja kun arvoisa rouva ei osannut ajatellakaan kajonneensa mihinkään kolkkoon salaisuuteen, alkoi hän vain etsiä puhdistusta omaltatunnoltaan. Silloin Itävallan Anna äkkiä kohoutui sanoen:
"Syyskuun viides päivä! Niin, kipuni tosiaan alkoi syyskuun viidentenä… Suuri ilo toisena vuonna, suuri tuska toisena. Suuri tuska", hän lisäsi hyvin hiljaa, "liian suuren ilon sovituksena!"
Itävallan Anna näytti nyt menettävän muistojensa ja ajattelunsa johtolangan; hän jäi epämääräisiin mietteisiin, silmät läpitunkemattoman synkkinä, kädet veltosti riipuksissa.
"Meidän on mentävä levolle", muistutti señora Molina.
"Hetimiten, Molina."
"Jättäkäämme kuningatar", lisäsi itsepintainen espanjatar.
Rouva de Motteville nousi. Leskikuningattaren valjuille poskille herui hiljalleen niin kirkkaita ja isoja kyyneleitä kuin lapsen surussa, ja sen nähdessään Molina kiinteästi tähtäsi häneen mustat ja valppaat silmänsä.
"Niin, niin", sanoi Itävallan Anna pikaisesti. "Jätä meidät vain,Motteville; menehän."
Sanameidätkuulosti epämieluisalta ranskalaisen suosikin korvissa. Se merkitsi, että oli tekeillä jotakin salaisuuksien tai muistojen selvittelyä, — että keskustelun mielenkiintoisimmassa vaiheessa oli saapuvilla yksi henkilö liikaa.
"Riittääkö Molina teidän majesteettinne palvelukseen?" kysyi ranskatar.
"Kyllä", vastasi espanjatar omasta takaa.
Rouva de Motteville niiasi. Mutta samassa avasi oviverhot vanha kamarineito, ulkonaisestikin sellaisessa asussa, jota Espanjan hovissa oli käytetty 1620-luvulla. Hän yllätti leskikuningattaren kyynelehtivänä, rouva de Mottevillen viisaasti peräytymässä ja señora Molinan harjoittamassa pikku diplomatiaa, ja kursailematta lähestyen ryhmää hän ilahtuneesti huusi valtiattarelleen:
"Apukeino, apukeino!"
"Mikä apukeino,chica?" tiedusti Itävallan Anna.
"Teidän majesteettinne tautiin", vastasi kamarineito.
"Kuka sen tuo?" kysyi rouva de Motteville innokkaasti. "Herra Valot?"
"Ei, muuan nainen Flandriasta."
"Flandriasta? Espanjasta?" kysyi leskikuningatar.
"En tiedä."
"Kuka hänet on tänne lähettänyt?"
"Herra Colbert."
"Hänen nimensä?"
"Hän ei sanonut sitä."
"Mikä hän on asemaltaan?"
"Sen hän selittää itse."
"Miltä hän näyttää?"
"Hän on naamioitu."
"Käy katsomassa, Molina", käski leskikuningatar.
"Sitä ei tarvita", lausui äkkiä oviverhojen takaa sekä luja että lempeä ääni, joka säpsähdytti molempia hovinaisia ja sai leskikuningattaren rajusti hätkähtämään. Samassa ilmestyi naamioitu nainen uutimien aukkoon ja sanoi ennen kuin leskikuningatar ennätti virkkaa mitään: "Minä tulen Brüggen beguiniluostarista ja tuon todellakin lääkkeen, joka voi parantaa teidän majesteettinne."
Kaikki olivat vaiti. Beguininunna ei liikahtanut askeltakaan edemmäksi.
"Puhukaa", käski sitten leskikuningatar.
"Sitten kun olemme yksinämme", vastasi tuntematon.
Itävallan Anna loi kumppaneihinsa silmäyksen, ja nämä vetäytyivät pois. Beguininunna lähestyi silloin kuningatarta, kunnioittavasti tervehtien häntä. Sairas katseli epäluuloisesti tätä naista, joka niinikään tähysti häntä säihkyvin silmin naamionsa rei'istä.
"Ranskan kuningatar onkin siis kovin sairas", aloitti Itävallan Anna, "koska Brüggen beguiniluostarissa asti tiedetään hänen kaipaavan parannusta?"
"Teidän majesteettinne ei ole toivottomasti sairas, Jumalan kiitos!"
"Mutta miten saatoitte tietää, että minulla on kipuja?"
"Teidän majesteetillanne on Flandriassa ystäviä."
"Ja ne ystävätkö ovat lähettäneet teidät tänne?"
"Niin, madame."
"Mainitkaa heidät minulle."
"Mahdotonta, madame, ja hyödytöntä, koska teidän majesteettinne sydämessä ei jo ole herännyt eloon muistoja."
Itävallan Anna kohotti päänsä, yrittäen naamionkin suojasta sanojen salamyhkäisyydestä saada selville, kuka häntä puhutteli näin tuttavalliseksi heittäytyen. Ylpeätä arvokkuuttansa loukkaavasta uteliaisuudestaan maltittomaksi käyden hän sitten lausui:
"Ettekö tiedä, madame, että kuninkaallisia henkilöitä ei puhutella naamioituna?"
"Suvaitkaa se minulle, madame", vastasi beguininunna nöyrästi.
"En voi sitä suvaita, mutta suon kyllä anteeksi, jos nyt riisutte naamionne."
"Olen tehnyt valan, madame, autellakseni surevia tai kärsiviä, antamatta heidän koskaan nähdä kasvojani. Minä olisin voinut tuottaa lievikettä ruumiillenne ja sielullenne; mutta koska teidän majesteettinne epää sen minulta, niin peräydyn. Hyvästi, madame, hyvästi!"
Nämä sanat lausuttiin niin säveän kunnioittavasti, että kuningattaren pahastus ja epäluuloisuus tasaantui hänen uteliaisuutensa vähentymättä.
"Olette oikeassa", hän myönsi; "kärsivien ei sovi halveksia Jumalan lähettämää lohtua. Puhukaa, madame, — ja kunpa voisittekin tuottaa minulle ruumiillista huojennusta, kuten sanoitte!… Voi, minä valitettavasti pelkään, että Jumala aikoo ankarasti koetella voimiani!"
"Puhukaamme ensin hiukan sielusta, jos sallitte", sanoi nunna; "olen varma siitä, että sekin kärsii."
"Sieluni?"
"On jäytäviä syöpävikoja, joiden toiminta pysyy näkymättömissä. Ne jättävät hipiälle puhtaan valkoisuuden, ne eivät juomuta ihoa sinertävillä sakkanesteillä. Potilaan povelle kumartuva lääkäri ei kuule niiden taukoamattomia hampaita lihaksissa, niiden hivutusta veressä; mutta milloinkaan ei rauta eikä tuli ole tappanut tai taltuttanut niitä kuolettavia vitsauksia. Ne asustavat ajatuselämässä ja riuduttavat sen; ne paisuvat sydämessä ja saavat sen pakahtumaan. Sellaiset vainolaiset voivat käydä kohtalokkaiksi kuningattarillekin; ettekö te kärsi niistäkin?"
Anna kohotti käsivartensa, joka hohti valkoisena ja siromuotoisena kuin hänen nuoruudessaankin.
"Mainitsemanne koettelemukset", hän sanoi, "kuuluvat meidän elämäämme, maan mahtavien, joille Jumala on uskonut yksilöiden kaitsemisen. Milloin niiden taakka käy liian raskaaksi, Vapahtaja huojentaa kuormaamme rippituolissa. Niinä hetkinä me kirvoitamme salaiset huolemme. Mutta kaikkien ylin Herra jakaa koettelemukset luotujensa voimien mukaan, ja minullekaan ei kuormani ole ylivoimainen: lähimmäisteni salaisuuksien tallettamiseen olen Luojalta saanut kylliksi vaiteliaisuuden kykyä, ja kaikkiin omiini ei rippi-isän luotettavuus ole riittävä."
"Huomaan, että olette ainiaan yhtä miehuullinen vihollistenne suhteen, madame, mutta teillä ei tunnu olevan luottamusta ystäviinne."
"Kuningattarilla ei ole ystäviä; jollei teillä ole minulle muuta sanottavaa, — jos tunnette vain olevanne taivaan innoittama ennustamaan minulle, niin jättäkää minut rauhaan, sillä minä pelkään tulevaisuutta."
"Minä olisin luullut", virkkoi beguininunna päättävästi, "että teitä peloittaa pikemmin menneisyys."
Tuskin oli hän saanut sanat suustansa, kun kuningatar suoristautuen huudahti lyhyen käskevästi:
"Puhukaa! Puhukaa suoraan, selittäkää tarkoituksenne joutuin ja selvästi, taikka…"
"Älkää uhatko, kuningatar", keskeytti beguininunna sävyisästi. "Olen tullut luoksenne kunnioittavan osanoton vallassa, ystävättären puolesta."
"Todistakaa se siis! Keventäkää tilaani älkääkä ärsyttäkö."
"Se todistaminen käy helposti, ja teidän majesteettinne saa nähdä, enkö todella edusta ystävätärtä."
"No niin?"
"Mitä onnettomuutta teidän majesteetillenne on sattunut kolmenkolmatta vuoden kuluessa?…"
"No, moniakin suuria onnettomuuksia. Ensiksikin menettänyt puolisoni."
"En puhu sellaisista tappioista. Tahdoin kysyä, onko… nykyisen kuninkaamme syntymästä asti… ystävättären esiintymistapa tuottanut mitään murhetta teidän majesteetillenne."
"En käsitä teitä", vastasi kuningatar, ja liikutustansa salatakseen hän puri hampaansa yhteen.
"Esitän asiani siis selvemmin. Muistaahan teidän majesteettinne, että kuningas syntyi syyskuun viidentenä päivänä 1638 neljänneksen yli yksitoista?"
"Kyllä", änkkäsi kuningatar.
"Puoliyhdeltä", jatkoi beguininunna, "olidauphin[13] jo tunnustettuRanskan kruununperilliseksi; Meauxin arkkipiispa oli antanuthänelle hätäkasteen kuninkaan ja teidän nähtenne. Kuningas läksiSaint-Germainin vanhan linnan kappeliin kuulemaan kiitosmessua."
"Ihan niin", jupisi kuningatar.
"Teidän majesteettinne synnytys oli tapahtunut edesmenneen Monsieurin, prinssien ja hovinaisten läsnäollessa.[14] Kuninkaan henkilääkäri Bouvard ja hovikirurgi Honoré oleskelivat etuhuoneessa. Teidän majesteettinne vaipui uneen kello kolmen tienoissa; ettekö nukkunutkin noin seitsemään asti?"
"Kyllä niin; mutta kerrottehan tuossa sellaista, mitä koko maailma tietää."
"Olen tulossa kohtaan, josta vain harvat tietävät, madame. Vain harvatko, sanoin? Voi, oikeastaan vain kaksi, sillä joskin se alkuaan oli viiden tietona, on asianomaisten kuolema sittemmin varmistuttanut salaisuutta. Kuningas lepää esi-isiensä parissa, kirvoittajavaimo Péronne seurasi pian perässä, Ja Laporte on jo unohtunutkin."
Kuningatar avasi suunsa vastatakseen; pyyhkäistessään kasvojansa hän tunsi jääkylmän kätensä kohtaavan polttavia hikihelmiä.
"Kello oli kahdeksan", pitkitti tuntematon nainen. "Kuningas söi hyvällä ruokahalulla illallista; hänen ympärillään raikui iloinen riemu ja kemujen ratto, kansanjoukot hälisivät ulokkeiden alla, ja päihtyneet ylioppilaat kantoivat riemukulussa sveitsiläisiä muskettisotureita ja kaartilaisia yltympäri kaupunkia. Yleisen innostuksen tavaton meteli sai dauphanin hiukan kitisemään hoitajattarensa rouva de Hausacin sylissä, se värähdytteli Ranskan tulevaista kuningasta, jonka sitten avautuville silmille näyttäytyi kaksi kruunua kehdon jalkopäässä. Äkkiä teidän majesteettinne päästi vihlovan kirahduksen, ja rouva Péronne ilmestyi jälleen päänalusenne viereen. Lääkärit aterioitsivat syrjäisessä huoneessa. Palatsi oli jäänyt palvelusvuoroja ja vartioita vaille, tyhjentynyt omille oloilleen, sen jälkeen kun yleisö kerran oli ensin saanut sinne vapaan pääsyn. Tutkittuaan teidän majesteettinne tilaa apuvaimo huudahteli hämmästyksestä; hän otti teidät syliinsä surkeillen ja epätoivoisena ja lähetti Laporten ilmoittamaan kuninkaalle, että hänen majesteettinsa kuningatar tahtoi tavata hänet huoneessaan. Laporte oli kylmäverinen ja viisas mies, kuten tiedätte, madame. Hän ei lähestynyt kuningasta pelästyneenä palvelijana, joka tuntee tärkeytensä ja tahtoo itsekin säikyttää; hymyhuulin hän astui valtiaansa tuolin viereen ja sanoi: 'Sire, kuningatar on hyvin onnellinen ja tuntisi vielä suurempaa iloa, jos saisi hetkiseksi nähdä teidän majesteettinne.' Sinä päivänä Ludvig XIII olisi lahjoittanut kruununsa kerjäläiselle, joka olisi hänelle toivottanut taivaan siunausta! Hilpeänä, elostuneena, vilkkaana kuningas nousi pöydästä sanoen veitikkamaisesti kuten Henrik IV olisi saattanut virkkaa: 'Hyvät herrat, minä pistäydyn vaimoni luo.' Hän saapui teidän vuoteenne ääreen, madame, juuri sillä hetkellä kun rouva Péronne ojensi häntä kohti toista prinssiä, sievää ja tervettä kuten ensimmäinenkin, sanoen: 'Sire, Jumala ei tahdo, että Ranskan kuninkuus joutuu naisperimyksen vaaraan.' Ensimmäisessä liikutuksessaan kuningas hypähti lapsen luo ja huudahti: 'Kiitetty olkoon Jumala!'"
Beguininunna vaikeni havaitessaan, kuinka tuskallisen silmäyksen valtaan leskikuningatar oli joutunut. Itävallan Anna oli hervahtanut taaksepäin lepotuolissaan; pää kumarassa ja tuijottavin silmin hän kuunteli miltei tajuamattomana, huulet liikkuivat kiihkeästi joko rukouksessa Jumalalle tai sadatuksessa tätä tuntematonta tunkeilijaa vastaan.
"Voi, älkää luulko", huudahti nunna, "että kuningatar oli huono äiti, joskin hän on antanut tämän prinssin viettää vaivaista elämää loitolla valtaistuimesta! Oi, ei… hän on vuodattanut viljalti kyyneliä poloisen tähden, ja kuumilla suudelmilla hän hyvästeli pienokaisparkaa, kun valtiolliset näkökohdat tuomitsivat Ludvig XIV:n kaksoisveljen suljettavaksi viheliäiseen syrjäisyyteen!"
"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" mutisi leskikuningatar heikosti.
"Pianhan", pitkitti beguininunna ripeästi, "kuningas alkoi vapista Ranskan menestyksen ja valtion rauhan puolesta, kun hän jo seuraavana hetkenä oivalsi, että hänen yhdenikäisillä pojillaan oli yhtäläinen oikeus valtaistuimeen. Hän kutsui heti työhuoneeseensa kardinaali de Richelieun, joka tunnin ajan harkittuaan asemaa lausui vakaumuksenaan: 'Teidän majesteetillenne on syntynyt kruununperillinen, ja Jumala on varalta antanut tällekin seuraajan; mutta nykyään tarvitsemme ainoastaan ensinmainittua, joten kätkekäämme toinen Ranskalta niinkuin Jumala oli hänet salannut omilta vanhemmilta. Kruununperillinen merkitsee valtiolle rauhaa ja turvallisuutta; kaksi kilpailemassa vallasta tuottaa kansalaissotaa ja järkyttää kuningasvaltaa.'"
Itävallan Anna nousi rivakasti, vaaleana ja kädet nyrkissä.
"Te tiedätte liikaa", hän sanoi kumealla äänellä, "koska olette kajonnut valtiosalaisuuteen. Olette muka kuullut sen ystäviltä, mutta ne ovat kehnoja, petollisia ystäviä. Te olette heidän kätyrinsä rikoksessa, joka tässä on tekeillä. Alas nyt naamio, muutoin annan henkivartioni kapteenin vangita teidät. Oh, tuo salaisuus ei minua peloita! Te olette saanut sen haltuunne, mutta minä otan sen takaisin; sen täytyy jäykistyä poveenne, sillä tästä hetkestä alkaen ei se eikä henkennekään enää kuulu teille!"
Ja leskikuningatar lähestyi beguininunnaa, antaakseen pontta uhkaukselleen.
"Oppikaa tuntemaan hylättyjen ystävienne uskollisuus, rehellisyys ja vaiteliaisuus", lausui tämä siepaten naamion kasvoiltaan.
"Chevreusen herttuatar!" huudahti Itävallan Anna.
"Teidän majesteettinne ohella ainoa osallinen koko salaisuudesta."
"Oi, tulkaa suutelemaan minua, herttuatar", mutisi Itävallan Anna. "Kuinka voittekaan siten leikitellä kuolettavalla tuskallani — se on ystävänsä surmaamista!"
Ja nojaten päätänsä vanhan herttuattaren olkaa vasten hän puhkesi karvaihin kyyneliin. Mutta entinen uskottu lausui ontolla äänellä:
"Kuinka nuorekas te vielä olettekaan, kun voitte itkeä!"
183.
Kaksi ystävätärtä.
Leskikuningatar katseli rouva de Chevreusea ylpeästi, mutta virkkoi sitten:
"Luulen että viime sanoissanne onnittelitte minua. Tähän asti, herttuatar, olin luullut mahdottomaksi, että yksikään ihmisolento voisi tuntea itsensä vähemmän onnelliseksi kuin Ranskan entinen kuningatar."
"Madame, te olette tosiaankin ollut murheen murjoma äiti, mutta noiden isoisten koettelemusten ohella, joista me kaksi ihmisten ilkeyden eroittamaa vanhaa ystävätärtä äsken haastelimme, — noiden kuninkaallisten onnettomuuksien rinnalla on teillä ilojakin, jotka tosin vain vähäisessä määrin tulevat tuntuviin, mutta kuitenkin ovat koko maailman suuresti kadehtimia."
"Mitä iloja?" kysyi Itävallan Anna katkerasti. "Kuinka voit sitä sanaa ollenkaan käyttää, herttuatar, kun vastikään tunnustitte, että sekä ruumiini että sieluni tarvitsevat lääkintää?"
Rouva de Chevreuse kokosi kotvasen ajatuksiaan.
"Kuinka loitolla kuninkaalliset ovatkaan muista ihmisistä!" hän sitten huomautti.
"Mitä tarkoitatte?"
"Tahdoin sanoa, että he ollessaan niin kovin kaukana kaikesta arkisesta unohtavat muiden ihmisten elämäntarpeet, — niinkuin afrikkalaisen vuoristoseudun asukas vehmaiden pengermiensä helmassa, joita lumirinteiltä solisevat purot raikastuttavat, ei tule ollenkaan ajatelleeksi, miten tasangon matkalaisia saattaa menehtyä janoon ja nälkään päivänpolttamilla kedoilla."
Leskikuningatar punehtui hiukan; hän oli oivaltanut viittauksen.
"Tiedättekös", hän sanoi, "on tosiaan pahoin tehty, että teidät jätettiin ihan oman onnenne varaan."
"Oh, kuningas kuuluu perineen isänsä vihamielisyyden minua kohtaan, madame! Hän karkoittaisi minut, jos tietäisi, että olen palatsissa."
"En voi sanoa, että kuningas ajattelisi teistä suosiollisesti, herttuatar", vastasi leskikuningatar; "mutta minä kaiketi voisin… salaisesti…"
Herttuattaren huulet vetäysivät halveksivaan hymyyn, joka herätti puhujassa rauhattomuutta.
"Oli muuten kovin hyvä, että tulitte tänne", kiirehti hän lisäämään.
"Kiitos, madame!"
"Vaikkapa vain kumotaksenne huhun kuolemastanne, — suureksi ilokseni."
"Oliko minun tosiaan kerrottu kuolleen?"
"Kaikkialla."
"Lapseni eivät kuitenkaan olleet esiintyneet surupuvussa."
"Kas, tiedättehän, herttuatar, että hovi muuttaa usein majaa; herrat d'Albert de Luynes sattuvat harvoin näkyviimme, ja alituisessa hyörinässämme jää paljonkin julkisen elämän ilmiöitä huomaamatta."
"Teidän majesteettinne ei kuitenkaan olisi pitänyt uskoa sitä huhua."
"Miksi? Voi, me olemme kuolevaisia; ettekö näe, että minä, vanhempi siskonne, kuten entiseen aikaan sanoimme — jo kallistun hautaa kohti?"
"Jos teidän majesteettinne uskoi minut kuolleeksi, niin teitä on ainakin täytynyt hämmästyttää, että minusta ei ollut kuulunut mitään ennen."
"Kuolema toisinaan yllättää ihmisen hyvin äkillisesti."
"Oi, teidän majesteettinne, kun sielut tallettavat sellaisia salaisuuksia kuin äsken mainitsemamme, tuntevat ne ensin kevennyksen tarvetta, joka on tyydytettävä! Iäisyyteen valmistauduttaessa laitetaan kaikki vanhat paperit järjestykseen."
Leskikuningatar hätkähti.
"Teidän majesteettinne voi varmalla tavalla saada tietoonsa minun kuolemani", jatkoi herttuatar.
"Kuinka?"
"Siten että teidän majesteetillenne heti seuraavana päivänä luovutetaan nelinkertaisessa kotelossa kaikki mitä on jäänyt jäljelle meidän entisestä salaisesta kirjeenvaihdostamme."
"Ettekö ole polttanut…?" huudahti Itävallan Anna säikähtyen.
"Voi, rakas hallitsijattareni", vastasi herttuatar, "ainoastaan petturit polttavat kuninkaallisia kirjelmiä!"
"Petturitko?"
"Niin juuri: tai he ovat polttavinaan, mutta pidättävätkin itselleen ja myyvät sitten."
"Hyvä Jumala!"
"Uskolliset ystävät sitävastoin vaalivat tällaisia aarteita kuin silmäteräänsä; sitten he jonakuna päivänä tulevat tapaamaan kuningatartansa ja sanovat hänelle: 'Madame, minua alkaa ikä painaa, tunnen riutuvani. On vaara tarjolla, että minä kuolen ja teidän majesteettinne salaisuus tulee ilmi; ottakaa siis tämä arveluttava paperi ja polttakaa se itse.'"
"Vaarallinen paperi! Mikä?"
"Mitä minuun tulee, niin hallussani onkin tosiaan vain yksi, mutta se koskee kovin hankalaa asiaa."
"Voi, herttuatar, sanokaa, sanokaa!"
"Se on se kirjelappunen elokuun toiselta päivältä 1644, jossa käskitte minun käydä Noisy-le-Secissä rakasta ja onnetonta lasta katsomassa. Teidän omalla käsialallanne, madame, mainitaan siinä 'rakas onneton lapsi'."
Syntyi syvä hiljaisuus; kuningatar tutkisteli kuilua, rouva deChevreuse viritteli ansaansa.
"Niin, onneton, kovin onneton!" mutisi tovin kuluttua Itävallan Anna; "kuinka murheellista elämää se pikku poloinen viettikään, saadakseen sitten, ennenaikaisen ja surkean lopun!"
"Onko hän kuollut?" huudahti herttuatar vilkkaasti, ja leskikuningatar pani halukkaasti merkille äänen sävyssä ilmenevän vilpittömän mielenkiinnon.
"Kuollut keuhkotautiin, kuollut unohdettuna, kuihtuneena, näivettyneenä niinkuin rakastajan antamat kukkaset, jotka lemmitty kätkee maailman silmiltä lippaaseensa lakastumaan."
"Kuollut!" toisti herttuatar, ja hänen pettynyt ilmeensä olisi suuresti ilahduttanut leskikuningatarta, jollei sitä olisi epäilyksen vivahdus lieventänyt. "Kuoliko hän Noisy-le-Secissä?"
"Siellä tietysti, — hovimestarin sylissä, sen kunnon palvelijan, joka ei sitten elänytkään enää pitkälti hänen jälkeensä."
"Sen arvaa: niin suuri suru ja salaisuus käy kovin raskaaksi kestää."
Itävallan Anna ei ollut tajuavinaan tämän huomautuksen ivallista sävyä.Rouva de Chevreuse jatkoi:
"Minä vain muutamia vuosia takaperin tiedustin itse Noisy-le-Secissä tämän onnettoman lapsen kohtaloa, ja häntä ei siellä pidetty kuolleena; sentähden en heti alussa osoittanut suruani teidän majesteetillenne. Voi, jos olisin aavistanut niin käyneen, en mitenkään olisi kajonnut näin murheelliseen tapaukseen, joka nyt on tietysti elvyttänyt teidän majesteettinne mielessä kovin tuskallisia muistoja!"
"Sanotte, että lasta ei siellä mainittu kuolleeksi?"
"Ei, madame."
"Mitä siis kerrottiin?"
"Kuulin… mutta se tietenkin oli joutavaa puhetta."
"Sanokaa kuitenkin."
"Niin, jonakuna iltana vuoden 1645 tienoissa oli muka tullut komea ja majesteettinen nainen vaunuissa tienhaaraan, samaan risteykseen, tiedättehän, missä minä odottelin uutisia nuoresta prinssistä silloin kun teidän majesteettinne suvaitsi lähettää minut Noisy-le-Seciin. Naamiostaan ja suojelevasta viitastaan huolimatta oli hänet oltu huomaavinaan ylimysnaiseksi, epäilemättä hyvinkin ylhäiseksi, ja hovimestarin sanottiin tuoneen hänelle lapsen."
"No — ja sitten?"
"Seuraavana päivänä hovimestari ja lapsi olivat kadonneet paikkakunnalta."
"Kas, siinä on kyllä hiukan tottakin, sillä lapsiparka kuoli aivan äkillisesti sellaiseen kohtaukseen, jotka lääkärien lausuman mukaan pitävät pienokaisten elämää seitsemänteen vuoteen asti hiuskarvan varassa."
"Aivan epäilemättömästihän teidän majesteettinne on oikeassa; kukaan ei voi tietää sitä asiaa paremmin kuin te, madame. Mutta eikö muuten ole kummallista…"
— Mitä nyt vielä? — ajatteli kuningatar.
"Se henkilö, joka oli ilmoittanut minulle nämä tiedot, käynyt kuulustamassa lapsen vointia, se henkilö…"
"Olitteko uskonut sellaisen tehtävän jollekulle? Voi, herttuatar!"
"Puhumaton olento kuten teidän majesteettinne ja minä; olettakaamme, että se olinkin minä itse. Niin, matkustaessaan jonkun ajan kuluttua Tourainessa…"
"Tourainessa?"
"Hän näki hovimestarin ja lapsen — anteeksi, luuli näkevänsä kumpaisenkin elossa, varsin terveinä ja hyvässä voinnissa; toista ei vielä vanhuus painanut, toinen oli päässyt nuoruutensa alkavaan kukoistukseen! Sillä tavoin niitä huhuja lähtee liikkeelle; eipä enää osaa uskoa mitään tässä maailmassa! Mutta minä väsytän teidän majesteettianne. Oi, se ei ollut tarkoituksenani, ja lausunkin teille nyt hyvästi vieläkin lopuksi vakuuttaen kunnioittavaa kiintymystäni."
"Malttakaahan, herttuatar, — antakaa minun nyt kuulla hiukan teistä itsestännekin."
"Minusta! Oh, madame, älkää alentako huomiotanne siinä määrin!"
"Mutta olettehan varhaisin ystävättäreni! Ette suinkaan ole minulle pahastuksissanne, herttuatar?"
"Hyvä Jumala, kuinka se olisi mahdollista! Olisinko tullut teidän majesteettinne puheille, jos mielialani olisi sillä kannalla?"
"Rakas herttuatar, vanhuus tavoittaa meidät; meidän täytyy liittoutua kuolemaa vastaan, joka jo uhkaa meitä."
"Te saatatte minut onnelliseksi noin lempeillä sanoilla, madame."
"Kukaan ei ole minua rakastanut ja palvellut niin sydämellisesti kuin te, herttuatar."
"Muistaako teidän majesteettinne sen?"
"Aina… Sallikaa minulle joku ystävyyteni osoitus, herttuatar."
"Voi, madame, koko olemukseni kuuluu teidän majesteetillenne!"
"No, minkä todisteen voin antaa?"
"Kuinka?"
"Pyytäkää minulta jotakin."
"Minäkö pyytäisin!"
"Niin, tiedänhän, että te olette kaikkia omia pyyteitä vailla, mitä jaloin ja ylväin sielu."
"Älkää ylistäkö minua liiaksi, madame", sanoi herttuatar jo huolestuen.
"En voi koskaan kiittää teitä ansionne mukaisesti."
"Ikä ja onnettomuudet muuttavat ihmistä paljon, madame."
"No, sitten minulla on hyvät toiveet!"
"Miten niin?"
"Entinen kaunis, ylpeä, ihailtu Chevreusen herttuatar olisi vastannut minulle hylkivästi: 'Minä en halua teiltä mitään.' Jos teillä on ollut onnettomuuksia ja jos ne kerran muuttavat ihmisluontoa, niin kenties nyt otattekin vastaan tarjoukseni, kun lausun kaikesta sydämestäni tahtovani sitä."
Herttuattaren katse ja hymy kirkastui herttaiseksi; hänet oli viehätetty otolliseen tilanteeseen, ja hän ei enää kierrellyt, kun kuningatar uudestaan kehoitti:
"Puhukaa, kultaseni, — mitä tahdotte?"
"Minun siis täytyy selittää?…"
"Empimättä."
"No, teidän majesteettinne kyllä voi tuottaa minulle sanomatonta iloa, ehtymätöntä onnellisuutta…"
"Ryhdymme heti järjestämään asiaa", virkahti kuningatar käyden hieman levottomaksi. "Mutta ennen kaikkea, hyvä Chevreuse, ottakaa sentään huomioon, että minua nykyään vallitsee poikani, kuten ennen aviopuoliso."
"Enhän toki ano liikoja, rakas kuningatar."
"Puhutelkaa minua Annaksi niinkuin vanhaan aikaan, se olisi suloista kaikua kauniista nuoruudesta."
"Luvallanne. No niin, kunnioitettu valtiattareni, rakastettu Anna…"
"Vieläkö osaat espanjankieltä?"
"Kyllä."
"Esitäkin siis pyyntösi espanjaksi."
"Suoraan sanoen: suokaa minulle se kunnia, että tulette muutamiksi päiviksi vieraisille Dampierreen."
"Siinäkö kaikki?" huudahti kuningatar hämmästyneenä.
"Niin."
"Eikö mitään muuta?"
"Armias taivas, te ette tunne minua, jos ette käsitä, että pidän sitä kaikkein suurimpana hyvänätyönä, mitä voin elämässäni kohdata! Voitteko siis suostua?"
"Kyllä, kaikesta sydämestäni."
"Oi, kiitos!"
"Ja minua ilahduttaisi hyvin suuresti", jatkoi kuningatar epäluuloisena, "jos läsnäolostani voisi olla sinulle jotakin hyötyäkin."
"Hyötyäkö?" huudahti herttuatar nauraen. "Oh, ei, ei, — mutta tuhatkertaisesti mielihyvää, viihdytystä, lohtua kyllä. Minulla siis on lupauksenne?"
"Se on sovittu."
Herttuatar tarttui valtiattaren kauniiseen käteen ja suuteli sitä kiihkeästi.
— Hän on pohjaltaan hyvä nainen, — ajatteli kuningatar, — ja… hänellä on jalomielinen sielu.
"Teidän majesteettinne", aloitti herttuatar jälleen, "voitteko suoda minulle kaksi viikkoa valmistusaikaa?"
"Tietysti, — mutta mitä varusteletkaan?"
"Kukaan ei ole tahtonut lainata minulle sataatuhatta Dampierren kuntoonsaamiseen, kun minun on tiedetty olleen hovin epäsuosiossa. Mutta kun tulee tiedoksi, että summa tarvitaan teidän majesteettinne vastaanottamiseen, ovat kaikki Pariisin rahastot minulle tarjona."
"Vai niin!" sanoi kuningatar ymmärtävästi nyökäten; "satatuhatta écua!Kartanosi korjauksiin tarvitaan sen verran varoja?"
"Juuri se verran."
"Ja kukaan ei ole suostunut antamaan sinulle lainaa?"
"Ei kukaan."
"Minä lainaan, jos sallit, herttuatar."
"O, en rohkenisi…"
"Suo minulle se ilo. Puhun oikein tosissani… eikähän satatuhatta écua oikeastaan ole paljon."
"On minusta."
"Oh, tiedän kyllä, että sinä et ole koskaan antanut hyvittää vaiteliaisuuttasi ansionmukaisesti. Siirrä nyt vain tuo pöytä tänne, herttuatar, kirjoittaakseni sinulle maksuosoituksen, jonka saat esittää herra Colbertille, — ei, herra Fouquetille, joka on paljon kohteliaampi mies."
"Maksaako hän?"
"Jollei hän lunasta sitä, niin minä toimitan rahat; mutta ensi kertaa hän minun asiassani epäisi."
Kuningatar kyhäsi maksumääräyksen ja antoi sen herttuattarelle, hyvästellen hänet sitten sydämellisellä syleilyllä.
184.
Jean de la Fontaine sepittää ensimmäisen kertomuksensa.
Sen verran niistä vehkeilyistä. Ylen moninaisena esiintyvä ihmisäly on saanut vapaasti kehittyä niissä kolmessa kuvauksessa, jotka kertoelmamme on esittänyt. Saattaahan vielä nyt valmistelemassammekin kuvaelmassa kyllä ilmetä politiikkaa ja juonia, mutta sen pontimet ovat niin salatut, että näkee ainoastaan kukkaset ja maalaukset, aivan kuin markkinateatterissa näyttämölle ilmestyvä jättiläisolento kävelee sen ruhoon kätketyn lapsen pienten ja hentojen jalkojen ja käsivarsien liikuttamana.
Palatkaamme Saint-Mandéhen, missä yli-intendentti tapansa mukaan vastaanottaa valitun epikurolaisseuransa.
Jo jonkun aikaa oli isännällä ollut kovia koettelemuksia. Jokaisella talossa oli tuntua ministerin ahdingosta. Ei enää mitään suuria ja huimia juhlakemuja. Raha-asiain hoito oli Fouquetin verukkeena, eikä koskaan, kuten Gourville nerokkaasti sanoo, ole ollut valheellisempaa tekosyytä, — kun rahoja ei ollut hoidettavina lainkaan.
Herra Vatel pinnisti aivojaan ylläpitääkseen talon mainetta. Mutta puutarhurit, jotka olivat varustaneet taloa tuotteillaan, valittivat joutuvansa häviöön maksun myöhästymisestä. Espanjalaisten viinien välittäjät lähettelivät velkomuksia, joita kukaan ei suorittanut. Yli-intendentin pestaamat kalastajat Normandian rannikolla arvioivat, että jos he pääsisivät käsiksi saataviinsa, niiden tuotto sallisi heidän asettua mantereelle. Tuore merikala, joka myöhemmin tuotti Vatelille surman,[15] oli aivan lakannut saapumasta.
Mutta säännöllisenä vastaanottopäivänä Fouquetin ystävät tulivat sentään tavallista lukuisampina. Gourville ja abbé Fouquet juttelivat raha-asioista, — toisin sanoen, apotti lainasi joitakuita pistoleja Gourvillelta. Istuen ristissä säärin Pélisson lausuili loppusanoja puheeseen, jolla Fouquet aikoi avata parlamentin uuden istuntokauden. Ja tämä puhe oi oikea mestarinäyte, Pélisson kun sepitti sitä ystävälleen, sovitellen siihen siis kaikenlaista hyvää, mitä hän ei suinkaan olisi viitsinyt itseään varten keksiä. Pian tulivat puutarhan perältä Loret ja la Fontaine, väitellen helpoista loppusoinnuista Maalarit ja soittotaiteilijat lähestyivät vuorostaan ruokasalia. Kellon lyödessä kahdeksan syötiin säntillisesti illallinen, intendentti ei koskaan odotuttanut.
Kello oli puoli kahdeksan; ruokahalu karttui jo jokseenkin tuntuvaksi.Kun kaikki vieraat olivat kokoontuneet, Gourville meni suoraanPélissonin luo, herätti hänet unelmista ja vei keskelle salia, jonkaovet hän oli sulkenut.
"No", virkkoi hän, "mitä uutta?"
Pélisson kohotti älykästä ja säveätä päätänsä.
"Minä olen lainannut kaksikymmentäviisituhatta livreä tädiltäni. Ne ovat tässä maksuosoituksina."
"Hyvä", vastasi Gourville, "ei enää puutu kuin satayhdeksänkymmentäviisituhatta livreä ensi maksusta."
"Mistä maksusta?" kysyi la Fontaine sellaisella äänellä kuin olisi sanonut: — Oletteko lukenut Barukia?
"Hän on suurenmoinen!" huudahti Gourville. "Mitä! Juuri tehän ilmoititte meille, että eräs herra de Fouquetin velkojista aikoi myyttää hänen pikku maatilansa Corbeilin; tehän ehdotitte yleistä keräystä kaikilta Epikuroksen ystäviltä; te sanoitte muuttavanne rahaksi Château-Thierryn tiluksista jonkun, toimittaaksenne oman osuutenne, ja tänään tulette kysymään: mikä maksu?"
Yleinen nauru tervehti tätä purkausta, saaden la Fontainen punastumaan.
"Anteeksi, anteeksi", virkkoi hän, "minä en ollut sitä unohtanut. Oh, en; minä vain…"
"Sinä vain et enää muistanut", vastasi Loret.
"Siinäpä totuus. Hän on aivan oikeassa. Unohtamisen ja muistamattomuuden välillä on suuri ero."
"Siis", lisäsi Pélisson, "te tuotte sen myydystä tiluksestanne saadun rovon?"
"Myydystäkö? En."
"Ettekö olekaan muuttanut rahaksi maapalstaa?" kysyi Gourville kummastuneena, sillä hän tunsi runoilijan epäitsekkyyden.
"Vaimoni ei tahtonut", vastasi viimemainittu.
Uutta naurua.
"Mutta matkustittehan sitä varten kuitenkin Château-Thierryyn?"
"Kyllä, ja vieläpä ratsain."
"Jean-parka!"
"Käytin kahdeksaa eri hevosta ja tulin perille ihan murjottuna."
"Oivallinen ystävä!… Mutta siellähän sitten saitte levätä?"
"Levätäkö? Vielä mitä! Siellä minulla olikin paljon puuhaa."
"Miten niin?"
"Vaimoni oli veikistellyt miehelle, jolle aioin myydä palstan. Tämä peruutti kauppansa, ja minä haastoin hänet kaksintaisteluun."
"Oikein!" virkkoi runoilijatoveri. "Ja te taistelitte?"
"En oikein osaa sanoa."
"Ettekö tiedä siitä sen paremmin?"
"No, vaimoni sekaantui peliin sukulaisineen. Minä seisoin neljännestunnin ajan miekka kädessä, mutta en haavoittunut."
"Entä vastustaja?"
"Ei vastustajakaan. Hän ei ollut saapunut paikalle."
"Erinomaista!" huudettiin kaikilta tahoilta. "Kyllä te varmaan tulistuitte?"
"Kovin. Sain vielä nuhan ja vaimoltani kotiripityksen."
"Oikeinko totta?"
"Ihan. Lopuksi hän paiskasi päähäni leivän, ison leivän."
"Ja te?"
"Minäkö? Minä kaadoin koko pöydän hänen ja vieraitten päälle. Sitten nousin ratsuni selkään, ja tässä nyt olen."
Kukaan ei olisi voinut pysyä vakavana tätä sankaritarinaa kuullessaan.
"Siinäkö kaikki, mitä olette tuonut?" kysyttiin la Fontainelta, kun naurun remu oli vähän hiljentynyt.
"Kah, eipä niinkään! Sain oivallisen aatoksen."
"Kertokaa!"
"Oletteko huomanneet, että Ranskassa kirjoitellaan paljon iloisia runoja?"
"Tottahan toki", vastasi seurue.
"Ja että", jatkoi la Fontaine, "niitä hyvin vähän painetaan?"
"Lait ovat tosiaan ankaria."
"No niin, harvinainen tavara on kallista tavaraa, ajattelin minä. Senvuoksi ryhdyin sepittämään pientä, tavattoman vallatonta runomittaista juttua."
"Ohoo, rakas runoilija!"
"Erinomaisen mehevää."
"Ahaa!"
"Tavattoman ujostelematonta."
"Hei, hei, pentele!"
"Minä sijoitin siihen", jatkoi runoilija kylmäverisesti, "kaikki lemmekkäät sanat, mitä löysin."
Kaikki olivat katketa naurusta urhoollisen runoilijan täten asettaessa nimilaattaa tavaralleen.
"Ja", pitkitti hän, "minä ponnistelin voittaakseni kaikki mitäBoccaccio, Aretino ja muut mestarit ovat sen laatuista luoneet."
"Hyvä Jumala!" huudahti Pélisson. "Mutta sittenhän se tuomitaan."
"Luuletteko niin?" kysyi la Fontaine yksinkertaisesti. "Vannon, etten tehnyt sitä itseni tähden, vaan yksinomaan herra Fouquetin hyväksi."
Tämä ihmeellinen loppu sai läsnäolijat mielihyvästä säteilemään.
"Ja minä möin tuon sepitelmän ensimmäisen painoksen kahdeksastasadasta livrestä", huudahti la Fontaine käsiään hykerrellen. "Hartauskirjoista maksetaan puolta vähemmän."
"Olisi ollut parempi", virkkoi Gourville nauraen, "kyhätä kaksi hartauskirjaa."
"Se on liian pitkäveteistä eikä herätä kylliksi kirjoitushupia", vastasi la Fontaine tyynesti. "Kahdeksansataa livreäni on tässä pienessä massissa; minä tarjoan ne."
Ja hän laskikin uhrinsa epikurolaisten rahastonhoitajan käsiin.
Sitten tuli Loretin vuoro, joka antoi sataviisikymmentä livreä. Toisetkin tyhjensivät taskujaan. Kaiken kaikkiaan siten kertyi koolle neljäkymmentätuhatta livreä, kun lahjoitukset laskettiin. Koskaan ei ollut kauniimpia kolikoita kilahtanut armeliaisuuden jumalaiseen vaakakuppiin, missä hyviä sydämiä ja hyviä aikomuksia punnitaan tekohurskaitten väärää mammonaa vastaan.
Rahoja kilisteltiin vielä, kun yli-intendentti astui tai pikemmin puikahti saliin. Hän oli kuullut kaikki, ja nyt nähtiin tämän miehen, joka oli vieritellyt niin monia miljardeja, — tämän pohatan, joka oli tyhjentänyt kaikkien riemujen maljan, poiminut kaikki kunnian laakerit; nähtiin tämän suuren sielun, tämän hedelmällisen neron, joka hehkuvan sulatuspannun lailla oli niellyt maailman mahtavimman valtakunnan aineellisen ja henkisen omaisuuden, — nähtiin Fouquetin astuvan kynnyksen yli kyyneleet silmissä ja työntävän hienot, valkoiset sormensa kultaan ja hopeaan.
"Vaivainen almu", lausui hän hellällä ja värähtävällä äänellä, "joka häviät suuren kukkaroni pienimpään poimuun; mutta sinä olet äärilleen täyttänyt sen, jota mikään ei koskaan tyhjennä — sydämeni! Kiitos, ystävät, kiitos!"
Ja koska hän ei voinut syleillä kaikkia läsnäolevia, jotka filosofisuudestaan huolimatta vetistelivät hekin, syleili hän la Fontainea virkkaen:
"Poikaparka, joka minun tähteni olette saanut selkäänne vaimoltanne ja toimittanut itsellenne tuomion rippi-isältänne!"
"Ei se tee mitään!" vastasi runoilija. "Odottakootpa saamamiehenne kaksi vuotta, niin olen ehtinyt tekaista satasen uutta juttua, jotka kukin kahtena painoksena toimittavat jo velan maksetuksi."
185.
La Fontaine kaupanvälittäjänä.
Fouquet puristi la Fontainen kättä hyvin sydämellisesti.
"Rakas runoilijani", sanoi hän, "kirjoittakaa sata tarinaanne ei ainoastaan niiden kahdeksankymmenen pistolin vuoksi, jotka jokainen niistä tuottaa, vaan myöskin rikastuttaaksenne kieltämme sadalla mestariteoksella."
"Ohoo!" äännähti la Fontaine ylväästi; "ei pidä luulla, että minä olen tuonut herra yli-intendentille ainoastaan tämän aatoksen ja nuo ensimmäiset kahdeksankymmentä kultarahaa."
"Hei!" huudahdeltiin joka taholta; "herra de la Fontaine onkin tänään äveriäs!"
"Siunattu olkoon antimenne, jos se tuottaa minulle miljoonan tai pari", virkkoi Fouquet hilpeästi.
"Juuri niin", vastasi la Fontaine.
"Nopeasti, nopeasti!" huusi seura.
"Olkaa varuillanne", kuiskasi Pélisson la Fontainen korvaan, "teillä on ollut suuri menestys tähän asti, älkää sinkauttako nuoltanne yli maalin."
"En suinkaan, herra Pélisson, ja teidän käytännöllinen järkevyytenne antaa minulle varmaan hyväksymisensä."
"On kysymys miljoonista?" sanoi Gourville.
"Minulla on täällä viisitoistasataatuhatta livreä, herra Gourville", vakuutti runoilija lyöden rintaansa.
"Hiiteen jo Château-Thierryn pöyhistely!" huusi Loret.
"Tässä ei ole ammennettava taskuista, vaan aivoista", huomauttiFouquet.
"Kas, herra yli-intendentti", sanoi la Fontaine, "te ette ole yliprokuraattori, vaan runoilija."
"Se on totta!" huudahtivat Loret, Conrart ja muut saapuvilla olevat kirjailijat.
"Te olette, sanon, runoilija ja maalari, kuvanveistäjä, tieteitten ja taiteitten ystävä; mutta, tunnustakaa pois, tuomarin kauhtana ei teille sovi."
"Sen tunnustan", myönsi Fouquet hymyillen.
"Te ansaitsisitte päästä akatemiaan, mutta te kaiketi kieltäytyisitte?"
"Niin luulen; älkööt akateemikot panko sitä pahakseen."
"No, mutta kun ette tahdo kuulua akatemiaan, miksi sitten tahdotte kiintyä parlamenttiin?"
"Ohoh", tokaisi Pélisson, "puhutaanko täällä politiikkaa?"
"Minä kysyn", jatkoi la Fontaine, "soveltuuko herra Fouquetille kauhtana vai eikö?"
"Se riippuu vaatturista", intti Pélisson, saaden naurun vastaansa.
"Käyttäjästä on kysymys", virkkoi Loret.
"Jos riisutte yliprokuraattorilta kauhtanan", selitti Conrart, "niin meillä on herra Fouquet, ja sitä muodonvaihdosta emme koskaan pahoittele. Mutta koska ei ole yliprokuraattoria ilman kauhtanaa, väitämme herra de la Fontainen kanssa, että sellainen vaatetus on todellinen pelätti."
"Fugiunt risus leporesque", lausui Loret.
"Pakenee nauru ja hilpeys", tulkitsi eräs oppinut.
"Minä en kääntäisileporessillä tavalla", huomautti Pélisson vakavasti, siirtäen koron ensi tavulle.
"Ja miten te sen kääntäisitte?" kysyi la Fontaine.
"Kääntäisin näin: 'Jänikset pakenevat herra Fouquetin nähdessään.'"
Naurun purskahduksia, joihin yli-intendentti yhtyi.
"Miksi jänikset?" vastusti Conrart närkästyneenä.
"Siksi, että jänistä karmii nähdä herra Fouquetia parlamentaarisen voimansa tunnusmerkeissä."
"Ohoo!" hymähtelivät runoilijat.
"Quo non ascendant", virkkoi Conrart, "minusta näyttää yliprokuraattorin kauhtana sietämättömältä."
"Ja minusta välttämättömältä", tokaisi itsepäinen Pélisson. "Mitä te,Gourville, siitä ajattelette?"
"Kauhtana on minun nähdäkseni kyllä hyvä", vastasi tämä, "mutta samalla ajattelen, että puolitoista miljoonaa olisi vieläkin parempi."
"Ja minä yhdyn Gourvilleen", huudahti Fouquet katkaisten keskustelun mielipiteensä ilmaisulla, jonka tietysti täytyi olla kaikkia muita painavampi.
"Puolitoista miljoonaa!" murahti Pélisson. "Pardieu, tunnenpa intialaisen sadun…"
"Kertokaa se minulle", kehoitti la Fontaine; "minunkin pitäisi tuntea se."
"Kertokaa, kertokaa."
"Kilpikonnalla oli kuori", aloitti Pélisson, "jonka suojaan se vihollistensa uhatessa vetäytyi. Eräänä päivänä sanoi joku sille: 'Kylläpä sinulla kesäisin on kuuma tuossa asunnossasi, ja se estää sinua näyttämästä sulojasi. Tarhakäärme tuolla maksaisi sinulle kilvestäsi puolitoista miljoonaa.'"
"Hyvä!" nauroi yli-intendentti.
"Ja sitten?" kysäisi la Fontaine, jonka harrastusta erityisesti kiinnitti tarinan loppuponnen kuuleminen.
"Kilpikonna möi kuorensa, jääden alastomaksi. Korppikotka sattui elukan näkemään, ja nälkäisenä se puhkaisi tältä kupeet yhdellä ainoalla nokkansa iskulla ja söi sen suuhunsa."
"Ho mythos deloi?"…[16] virkkoi Conrart.
"Että herra Fouquetin on hyvä pitää kauhtanansa."
La Fontaine otti asian vakavasti.
"Te unohdatte Aiskhyloksen", hän sanoi vastustajalleen.
"Mitä se merkitsee?"
"Kaljupään Aiskhyloksen."
"No?"
"Aiskhyloksen, jonka pääkalloa ilmassa lentävä korppikotka, arvattavasti teidän korppikotkanne — suuri kilpikonnilla herkuttelija — luuli kiveksi, paiskaten kuoreensa käpristyneen kilpikonnan hänen kaljuunsa."
"Hei, hiisi vieköön, la Fontaine on oikeassa", lausui Fouquet, joka oli käynyt miettiväiseksi; "jokainen korppikotka, kun sen tekee mieli kilpikonnan paistia, tietää hyvin, miten voi ilmaiseksi murskata sen kuoret. Perin onnellisia kilpikonnat, joiden kopasta tarhakäärme maksaa puolitoista miljoonaa. Tuotakoonpa minulle sellainen antelias matelija kuin tuo teidän sadussanne mainittu, Pélisson, niin myyn hänelle kuoreni."
"Rara avis in terris!"[17] huudahti Conrart.
"Kuten musta joutsen, eikö niin?" lisäsi la Fontaine. "No, sellaisen mustan linnun olen minä löytänyt."
"Oletteko löytänyt prokuraattorinvirkani ostajan?" huudahti Fouquet.
"Olen, monsieur."
"Mutta herra yli-intendentti ei ole koskaan sanonut myyvänsä sitä", yritti Pélisson väittää.
"Anteeksi, te itse olette siitä puhunut", virkkoi Conrart.
"Sen voin todistaa", vakuutti Gourville.
"Hän omaksuu vain ne kauniit puheet, joita hän minun pidettävikseni laatii", sanoi Fouquet nauraen. "No, kuka se ostaja olisi, la Fontaine?"
"Aivan musta lintu, parlamenttineuvoston jäsen, kelpo sielu itsessään."
"Hänen nimensä?"
"Vanel."
"Vanel!", huudahti Fouquet. "Vanel! Hän, jolla on vaimona…?"
"Juuri sama, — hänen aviomiehensä, aivan niin, monsieur."
"Se oiva mies!" virkkoi Fouquet harrastavasti. "Pystyisikö hän yliprokuraattoriksi?"
"Hän tahtoisi olla kaikkea mitä tekin, monsieur", sanoi Gourville, "ja tehdä ihan kuten te olette tehnyt."
"Hoo, sehän on hyvin hauskaa! Kertokaapa, la Fontaine."
"Hyvin yksinkertaista. Tapaan hänet toisinaan. Vastikään näin hänen käyskentelevän Bastiljin torilla, juuri kun menin ottamaan pikkuvaunut Saint-Mandéhen."
"Hän kaiketi vakoili vaimoaan, — varmastikin hän oli siinä hommassa", keskeytti Loret.
"Ei, Herran nimessä, ei!" lausui Fouquet säveästi. "Hän ei ole mustasukkainen."
"No, hän astuu luokseni, lentää kaulaani, vie minut läheiseen viinitupaan ja haastaa minulle kiusojaan."
"Onko hänellä vastuksia?"
"On, hänen vaimonsa kiihoittaa hänen kunnianhimoaan."
"Ja hän sanoi teille…?"
"Että hänelle on puhuttu virasta parlamentissa, että herra Fouquetin nimeä on mainittu ja että rouva Vanel siitä lähtien haaveilee yliprokuraattorin puolison arvoa. Naisrukka kuuluu tulevan ihan sairaaksi, ellei hän siitä öisin näe unta."
"Perhana!"
"Vaimoparka!" virkahti Fouquet.
"Malttakaas. Conrart väittää aina, että minä en osaa tehdä kauppoja.Saattepa nähdä, miten tämän asian hommasin."
"Antakaa kuulua!"
"'Tiedättekö', sanoin Vanelille, 'että sellainen virka on julman kallis?' 'Kuinka paljon suunnilleen?' kysyi hän. 'Herra Fouquet on hylännyt siitä seitsemäntoistasadan tuhannen livren tarjouksen.' 'Vaimoni', vastasi Vanel, 'on arvioinut sen noin neljääntoistasataantuhanteen'. 'Käteistä', virkoin minä. 'Niin, hän on myynyt maatilansa Guiennessä ja saanut siten rahoja.'"
"Se on komea kasa kaapata yhdellä kertaa", virkkoi abbé Fouquet mielevästi, puuttuen nyt vasta puheeseen.
"Rouva Vanel-parka!" mutisi Fouquet.
Pélisson kohautti olkapäitään.
"Häijyläinen!" hän kuiskasi Fouquetin korvaan.
"Aivan niin!… Olisi vain ihanaa käyttää häijyläisen rahoja sen pahan korvaamiseen, mihin enkeli on minun tähteni uhrautunut."
Pélisson katseli ihmeissään Fouquetia, jonka ajatukset tästä hetkestä kohdistuivat uuteen päämäärään.
"No", kysyi la Fontaine, "mitä sanotte kaupanvälityksestäni?"
"Se on erinomainen homma, paras runoilija!"
"Niin", virkkoi Gourville; "mutta juuri se kehuu hevosta ostavansa, jolla ei edes ole suitsien hintaa."
"Vanel perääntyisi, jos hänen sanoihinsa tartuttaisiin", jatkoi abbéFouquet.
"En luule sitä", sanoi la Fontaine.
"Mitä te siitä tiedätte?"
"Te puhutte noin, kun ette vielä tunne kertomukseni ratkaisua."
"Kah, jos sillä on ratkaisukin", huudahti Gourville, "niin miksi viivytellä tiellä?"
"Semper ad adventum, eikö niin?" virkkoi Fouquet ylhäisen, kielivirheisiin horjahtavan herran tapaan.
Latinankielen tuntijat taputtivat käsiään.
"Kertomukseni ratkaisu", selitti la Fontaine, "on niin peräti pätevä, että Vanel, se sitkeä lintu, tietäessään minun lähtevän Saint-Mandéhen pyysi minua ottamaan hänet mukaansa."
"Ohoo!"
"Ja esittelemään hänet, jos mahdollista, monseigneurille."
"Joten…?"
"Joten hän odottelee tuolla Bel-Airin nurmella."
"Kuin kovakuoriainen."
"Te sanotte sen, Gourville, tuntosarvien vuoksi,[18] häijy ilveilijä!"
"No, herra Fouquet?"
"Kah, eihän sovi, että rouva Vanelin aviomies kylmetyttää itsensä talomme ulkopuolella. Lähettäkää noutamaan hänet la Fontaine, te kun tiedätte, missä hän on."
"Kiirehdin sinne itse."
"Minä tulen mukaanne rahasäkkejä kantamaan", tarjousi abbé Fouquet.
"Ei mitään tyhmää leikinlaskua", varoitti Fouquet ankarasti. "Tehtäköön kauppa vakavalla mielellä, jos sopimus syntyy; mutta olkaamme ennen kaikkea vieraanvaraisia. Pyytäkää puolestani anteeksi siltä kunnon mieheltä, la Fontaine, ja sanokaa hänelle, kuinka pahoillani olen, kun tietämättänikään annoin hänen odottaa."
La Fontaine oli jo lähtenyt. Onneksi Gourville seurasi häntä, sillä intoutunut runoilija erehtyi tiestä, juosten Saint-Mauria kohti.
186.
Markiisittaren malja.
Neljännestuntia myöhemmin herra Vanel johdettiin yli-intendentin työhuoneeseen, jonka olemme ympäristöineen kuvailleet kertomuksemme alussa. Nähdessään hänen tulevan sisälle Fouquet kutsui Pélissonin, supattaen muutaman minuutin tämän korvaan.
"Muistakaa tarkoin", sanoi hän, "että kaikki hopeatavarat, kaikki pöytäkalusto ja jalokivet sälytetään vaunuihin. Otatte mustat hevoset, kultaseppä seuraa teitä, lykkäätte illallisen siksi, kun madame de Bellière saapuu."
"Pitääkö rouva de Bellièrelle ilmoittaa siitä ennakolta?" kysyiPélisson.
"Tarpeetonta, minä pidän siitä huolen."
"Hyvä on."
"Menkää, ystäväni."
Pélisson lähti, vajavasti käsittäen, mutta kaikkien tosiystäväin tavoin luottaen tahtoon, johon alistui. Siinä on valiosielujen voima. Epäilys kuuluu vain alempiin luonteisiin.
Vanel kumarsi siis yli-intendentille. Hän aikoi pitää puheen.
"Istukaa, monsieur", kehoitti Fouquet kohteliaasti. "Kuulutte haluavan saada virkani?"
"Monseigneur…"
"Paljonko voitte siitä maksaa?"
"Teidän asianne, monseigneur, on määrätä summa. Tiedän, että teille on tehty tarjouksia."
"Minulle on kerrottu, että rouva Vanel on arvioinut sen miljoonaan neljäänsataantuhanteen livreen."
"Enempää ei meillä olekaan."
"Voitteko luovuttaa rahat heti?"
"Minulla ei ole summaa nyt mukanani", vastasi Vanel yksinkertaisesti, pelästyen tätä koruttomuutta, tätä suurenmoista suoruutta, hän kun oli odottanut taistelua, ovelia temppuja, viekkaita shakkivetoja.
"Milloin voitte sen tuoda?"
"Milloin monseigneur haluaa." Mies vapisi peläten Fouquetin pitävän häntä pilanaan.
"Ellei olisi vaivaloista näin illalla, sanoisin nyt heti…" virkkoiFouquet.
"Oi, monseigneur…"
"Mutta", keskeytti Fouquet, "jättäkäämme suoritus ja allekirjoitus huomisaamuun."
"Olkoon niin", myönsi Vanel jähmettyneenä, ällistyksissään.
"Kello kuuteen", ehdotti Fouquet.
"Kello kuuteen", säesti Vanel.
"Jääkää hyvästi, herra Vanel! Sanokaa rouva Vanelille, että suutelen hänen käsiään."
Ja Fouquet nousi.
Silloin Vanel, jolle veri tulvi päähän niin että hän alkoi tuntea huimausta, tokaisi hätäisenä:
"Monseigneur, monseigneur, annattehan minulle siis sananne?"
Fouquet käänsi päätänsä.
"Pardieu!" virkahti hän. "Entä te?"
Vanel epäröitsi, häntä puistatti, mutta lopuksi hän ojensi arasti kätensä. Fouquet avasi ja tarjosi ylväästi omansa. Tämä rehellinen käsi kostui hetkiseksi teeskentelijän nihkeästä kämmenestä; Vanel puristi Fouquetin sormia paremmin varmistuakseen.
Yli-intendentti vapautti hiljaa kätensä.
"Hyvästi!" sanoi hän.
Vanel siirtyi takaperin ovelle, syöksyi etuhuoneiden läpi ja pintti tiehensä.
Tuskin oli Fouquet jättänyt hyvästi Vanelille, kun hän jäi hetkiseksi miettimään.
"Eipä voisi tehdä liikaa naisen tähden, jota on rakastanut", hymähti hän. "Marguerite tahtoo päästä yliprokuraattorin rouvaksi. Miksi en hänelle sitä iloa soisi? Nyt kun arinkaan omatunto ei voisi minua mistään soimata, ajatelkaamme naista, joka rakastaa minua. Markiisitar de Bellière on varmaan tuolla."
Hän osoitti sormellaan salaovea.
Teljettyään itsensä huoneeseen hän avasi oven maanalaiseen käytävään, astuen nopeasti Vincennesin talon ja omansa välille sovitettua yhtymäpaikkaa kohti. Hän ei ollut huolinut ilmoittaa ystävättärelleen kellonsoitolla, varma kun oli, että tämä ei koskaan jäisi sovittuihin kohtaamisiin saapumatta.
Markiisitar oli todellakin tullut. Hän odotteli. Yli-intendentin askeleet ilmaisivat hänelle tämän saapuvaksi, ja hän riensi ottamaan vastaan oven alitse pistetyn kirjelapun:
"Tule, markiisittareni; sinua odotetaan illallisille."
Onnellisena ja toimeliaana rouva de Bellière astui vaunuihinsa Vincennesin lehtokujassa. Perillä hän ojensi kätensä Gourvillelle, joka paremmin miellyttääkseen isäntäänsä vartosi hänen tuloaan pihanpuolisilla ulkoportailla.
Markiisitar ei ollut nähnyt Fouquetin mustien hevosten höyryävinä ja vaahdosta valkeina tuovan takaisin Saint-Mandéhen Pélissonia ja samaa kultaseppää, jolle rouva de Bellière oli myynyt pöytähopeansa ja jalokivensä. Pélisson vei tämän miehen työhuoneeseen, josta Fouquet ei ollut vielä poistunut. Yli-intendentti kiitti kultaseppää noiden kalleuksien säilyttämisestä, vaikka tällä oli ollut oikeus ne myydäkin. Hän loi silmänsä yhteislaskelmaan, joka nousi kolmeentoistasataan tuhanteen livreen. Sitten hän istahtaen pöytänsä eteen kirjoitti neljäntoistasadantuhannen livren maksuosoituksen, joka oli näytettäessä suoritettava hänen rahastostaan huomenna ennen puoltapäivää.
"Sadantuhannen livren hyvitys!" huudahti kultaseppä. "Ah, monseigneur, onpa se jalomielistä!"
"Ei ollenkaan, ei ollenkaan, monsieur", virkkoi Fouquet taputtaen häntä olalle; "on kohteliaisuuksia, joita ei voi koskaan maksaa. Jos hyvitys osapuilleen korvaakin kauppavoiton, jonka olisitte saanut, jää vielä rahojenne korot."
Näin lausuessaan hän irroitti kalvosimestaan timanttinapin, jonka sama kultaseppä useasti oli arvioinut kolmentuhannen pistolin hintaan.
"Ottakaa tämä muistoksi minulta", hän sanoi kultasepälle, "ja jääkää hyvästi; te olette kunnon mies."
"Ja te, monseigneur", huudahti kultaseppä syvästi liikuttuneena, "olette jalomielinen herra."