"Monsieur, puhukaa, puhukaa, niin siunaan teitä!"
"Eh, nuori ystäväni, luuletko ehkä, että olen sullonut päähäni nuo jutut puusepästä ja maalarista, portaista ja muotokuvasta sekä tuhannet muut toisiaan hassummat tarinat?"
"Puuseppä! Mitä se puuseppä merkitsee?"
"Ma foi, enpä tiedä! Kerrotaan jonkun puusepän puhkaisseen erään lattian."
"La Vallièrenko huoneessa…?"
"En tiedä missä."
"Kuninkaanko luona?"
"Ka, jos se olisi tapahtunut kuninkaan luona, niin kylläpä sen sinulle sanoisin, kai maar?"
"Kenen luona sitten?"
"Olenhan jo tunnin ajan uuvuttanut itseäni sinulle toistelemalla, etten tiedä."
"Entä maalari sitten? Muotokuva?"
"Kuningas kuuluu teettäneen jonkun hovinaisen muotokuvan."
"La Vallièrenko kuvan?"
"Ohoi, aina sinulla on vain se nimi huulillasi! Kuka sinulle laVallièresta puhuu?"
"Mutta ellei ole hänestä kysymys, niin miksi tahdotte, että asia minua koskisi?"
"Minä en tahdo, että se sinua koskisi. Mutta kun kyselet, niin vastaan. Sinä tahdot tietää herjausjutut, ja minä kerron niitä sinulle. Pidä hyvänäsi."
Raoul löi epätoivoissaan otsaansa.
"Tästä ihan kuolee!" virkkoi hän.
"Sen olet jo sanonut."
"Niin, olette oikeassa."
Ja hän astahti poistuakseen.
"Mihin menet?" kysyi d'Artagnan.
"Menen tapaamaan erästä, joka minulle sanoo totuuden."
"Kuka se on?"
"Muuan nainen."
"Neiti de la Vallière itse, eikö niin?" tiedusti d'Artagnan hymyillen. "Haa, sepä mainio ajatus! Etsit lohdutusta, saatkin sitä pian. Ei tyttö toki itsestään pahaa puhune."
"Erehdytte, monsieur", vastasi Raoul; "nainen, jonka puoleen käännyn, kyllä sanoo minulle paljon pahaa."
"Montalais, — löisin vetoa?"
"Niin, Montalais."
"Ah, hänen ystävättärensä? Siinä asemassa nainen suuresti liioittelee hyvän tai pahan. Älä puhu Montalaisille, Raoul hyvä."
"Ette te siitä syystä tahdo minua Montalaisista loitontaa."
"No en, sen myönnän… Ja miksi leikkisinkään kanssasi kuin kissa hiiriparalla? Sinä herätät minussa tosiaankin sääliä. Ja jos haluan, ettet tällä hetkellä puhuisi Montalaisille, teen sen siksi, että sinä paljastaisit salaisuutesi ja sitä käytettäisiin väärin. Odota, jos voit."
"Minä en voi."
"Huono juttu! Näetkös, Raoul, jos minulla olisi mitään aatosta… Mutta minulla ei sellaista ole."
"Luvatkaa, ystäväni, minulle myötätuntonne; se riittää, Ja jättäkää minut selviytymään asiasta omin avuin."
"Hahhaa, sotkeutuakseni juuri pahimmin! Istahda tämän pöydän ääreen ja ota kynä."
"Mitä varten?"
"Kirjoittaaksesi Montalaisille ja pyytääksesi häneltä kohtausta."
"Ah!" virkahti Raoul, tarttuen kiihkeästi kapteenin ojentamaan kynään.
Yhtäkkiä ovi aukeni, ja sisälle astui muskettisoturi, lähestyen d'Artagnania.
"Herra kapteeni", sanoi hän, "täällä on neiti de Montalais, joka tahtoisi teitä puhutella."
"Minua?" murahti d'Artagnan. "Tulkoon hän sisälle, Ja saanpa nähdä, minuako hän tahtoo puhutella."
Viekas kapteeni oli vainunnut oikein. Sisälle astuessa Montalais näkiRaoulin ja huudahti:
"Monsieur, monsieur… Anteeksi, anteeksi, herra d'Artagnan!"
"Kaikesta sydämestäni, mademoiselle", vastasi d'Artagnan. "Tiedän hyvin, että ne, jotka minua tällä iälläni etsivät, ovat kipeästi apuni tarpeessa."
"Minä hain herra de Bragelonnea", selitti Montalais.
"Kuinka hyvin sattuikaan! Minäkin tavoitin teitä."
"Raoul, etkö tahdo mennä neidin kanssa?"
"Hyvin kernaasti."
"Mene siis!"
Ja hän työnsi Raoulin lempeästi huoneesta. Sitten hän tarttuiMontalaisin käteen.
"Olkaa hyvä tyttö", kuiskasi hän; "säästäkää poikapoloista ja säästäkää tyttörukkaa."
"Ah!" vastasi Montalais yhtä hiljaa. "Minä en häntä joudu puhuttelemaan."
"Kuinka niin?"
"Madame häntä lähetti noutamaan."
"Kas, vai Madame!" huudahti d'Artagnan. "No hyvä, ennen kuin tuntikaan on kulunut, on poika parantunut."
"Tai kuollut!" lisäsi Montalais säälivästi. "Hyvästi, herra d'Artagnan!"
Ja hän riensi yhtymään Raouliin, joka odotteli kaukana ovesta hyvin jännittyneenä ja levottomana hänen jättäytymisestään kapteenin puheille, mikä ei luvannut mitään hyvää.
191.
Kaksi mustasukkaista.
Rakastajat ovat helliä kaikessa, mikä koskee heidän rakastettuaan. Tuskin oli Raoul nähnyt Montalaisin, kun hän kiihkeästi suuteli tämän kättä.
"No, no", virkkoi nuori tyttö surumielisesti. "Suudelmanne on väärällä perusteella, paras herra Raoul, — hyödytön, hukkaan osunut."
"Kuinka?… mitä?… selittäkää, rakas Aure-neiti!…"
"Madame selittää teille kaikki. Hänen luokseen olen teitä viemässä."
"Mitä ihmettä!…"
"Hiljaa, — eikä tuollaisia säikähtyneitä katseita! Ikkunoilla on täällä silmät ja seinillä suuret korvat. Suvaitkaa olla tuijottamatta minuun enää; puhukaa minulle äänekkäästi sateesta, kauniista ilmasta ja Englannin viehätyksistä."
"Mutta…"
"Oih, minä varoitan teitä: en tiedä missä, mutta jossakin täällä täytyy Madamella olla avoin silmä ja vaaniva korva. Ymmärrättehän, ettei mieleni tee tulla karkoitetuksi tai vankilaan suljetuksi. Puhukaamme siten kuin sanoin tai olkaamme kerrassaan puhumatta."
Raoul puristi kätensä rajusti nyrkkiin, reipastutti askeleitansa ja otti rohkean muodon, mutta sellaisena lujana katsantona, jolla lannistumaton tuomittu menee rangaistustaan kärsimään. Tarkkaavin silmin ja nenä pystyssä vainuten kaikkialle tepsutteli Montalais keveästi hänen edellään. Raoul osoitettiin heti Madamen huoneeseen. — Noh, — ajatteli hän, — päivä kuluu minun saamatta mitään tietää. De Guiche sääli minua liiaksi; hän on liittynyt yhteen Madamen kanssa, ja ystävällisellä juonella he koettavat siirtää kysymyksen ratkaisua. Miksei minulla täällä ole kunnon vihollista… esimerkiksi sitä de Wardesin käärmettä! Hän purisi, se on totta; mutta minä en jäisi enää epäselvyyteen… Epäröidä… epäillä… parempi kuolla.
Raoul seisoi Madamen edessä. Hurmaavampana kuin koskaan lepäiliHenriette nojatuolissaan, sirot jalat kirjaillulla samettipieluksella.Hän leikki pienen, tuuheasilkkisen kissan kanssa, joka pureskeli hänensormiaan ja riippui hänen kaularöyhelönsä silkkipunoksissa.
Madame haaveili niin syvissä mietteissä, että havahtui unelmistaan vasta kun Raoul toistamiseen huomautti:
"Teidän korkeutenne tahtoi puhutella minua?"
Madame pudisti päätänsä kuin unesta heräten.
"Hyvää päivää, herra de Bragelonne", virkkoi hän; "niin, minä lähetin teitä kutsumaan. Olette siis palannut Englannista?"
"Teidän kuninkaallisen korkeutenne palvelijana."
"Kiitos! Jättäkää meidät, Montalais."
Montalais lähti.
"Voinette suoda minulle muutamia minuutteja, herra Bragelonne?"
"Koko elämäni kuuluu teidän kuninkaalliselle korkeudellenne", vastasi Raoul kunnioittavasti, aavistaen jotakin synkkää kaikkien näiden kohteliaisuuksien takana; mutta tämä uhka ei ollut hänelle vastenmielinen, koska hän oli varma, että se johtui jonkunlaisesta sukulaisuudesta hänen omien ja Madamen tunteitten välillä. Kaikki hovin älykkäät ihmiset tunsivatkin prinsessan omituisen luonteen oikullisen tahdonlujuuden ja tavattoman vallanhalun. Madamea olivat kuninkaan ihailun osoitukset sanomattomasti imarrelleet; Madame oli antanut itsestään puheenaihetta ja herättänyt kuningattaressa sen kuolettavan mustasukkaisuuden, joka jäytävänä matona tuhoo kaiken naisellisen onnen; lääkitäkseen loukattua ylpeyttään Madame oli sitten avannut sydämensä rakkaudelle. Meille on tunnettua, mitä Henriette oli tehnyt kutsuakseen takaisin Ludvig XIV:n karkoittaman Raoulin.
Kuka selvittää tämän kiehittämättömän vyyhden rakkautta ja turhamaisuutta, sanomatonta hellyyttä ja suunnatonta petollisuutta? Ei kukaan, ei edes se häijy enkeli, joka virittää keimailunhalun naisten sydämessä.
"Herra de Bragelonne", sanoi prinsessa hetkisen vaitiolon jälkeen, "oletteko hyvillänne paluustanne?"
Bragelonne katsahti prinsessa Henrietteen, nähden hänet kalpeana siitä, mitä hän kätki, mitä hän pidätti, mitä hänen sydämensä hehkui ilmaisemaan.
"Hyvilläni?" virkkoi hän. "Missä suhteessa olisin hyvilläni tai pahoillani, Madame?"
"Siinä kohden tietysti, mitä teidän ikäisenne ja muotoisenne mies enimmin harrastaa."
— Ripeästi hän käykin asiaan käsiksi! — ajatteli Raoul vavahtaen. —Mitä hän aikonee sydämelleni kuiskata?
Säikkyen hän halusi siirtää tuonnemmaksi toivomansa, mutta niin kauhean hetken, jolloin saisi kaikki tietää. Hän vastasi: "Madame, olin jättänyt tänne hellän ystävän täysin terveenä ja tapaan hänet sairaana."
"Tarkoitatte herra de Guichea?" lausui prinsessa järkkymättömän tyynenä. "Olen kuullut, että hän on teille hyvin rakas kumppani."
"Niin on, Madame."
"No, on totta, että hän haavoittui; mutta hänen vointinsa on jo parempi. Oh, herra de Guichea ei tarvitse surkutella", huomautti Madame nopeasti, mutta paransi sitten sanojaan. "Vai onko hänen tilansa tukala? Onko hän valitellut? Vaivaako häntä joku meille tuntematon huoli?"
"Puhun ainoastaan hänen vammastaan, Madame."
"No, ei sitten mitään, sillä herra de Guiche kuuluu reippaasti toipuvan siitä seikkailustaan. Niin, herra de Bragelonne, olenpa varma, että tekin mieluummin soisitte ruumiinne haavoittuneen!… Sellaisestahan pian paranee."
Raoul säpsähti. — Hän palaa siihen, — ajatteli hän, ah!…
Mutta ääneen hän ei virkkanut mitään.
"Mitä arvelette?" kysäisi Henriette.
"En osaa sanoa mitään, Madame."
"Ette sano mitään! Ettekö siis ole samaa mieltä kanssani? Oletteko siis tyytyväinen?"
Raoul astui lähemmäksi.
"Madame", pyysi hän, "teidän kuninkaallinen korkeutenne tahtoo sanoa minulle jotakin, mutta teidän luontainen jalomielisyytenne pakottaa teitä käyttämään sääliväistä kieltä. Älköön teidän korkeutenne minua enää säästäkö! Minä olen voimakas ja kuuntelen."
"Ah", vastasi Henriette, "mitä nyt ajattelettekaan?"
"Sitä, mitä teidän korkeutenne tahtoo minulle tehdä ymmärrettäväksi."
Ponnistuksistaan huolimatta Raoul vapisi nämä sanat lausuessaan.
"Se on kyllä julmaa", jupisi prinsessa; "mutta koska olen aloittanut…"
"Niin, Madame, koska teidän korkeutenne on suvainnut aloittaa, niin suvaitkaa sanoa kaikki…"
Henriette nousi äkkiä ja käveli muutaman askeleen huoneessa.
"Mitä herra de Guiche teille sanoi?" tiedusti hän.
"Ei mitään, Madame."
"Ei mitään! Eikö hän selittänyt teille mitään? Oi, kuinka hyvin hänet siitä tunnen!"
"Hän kaiketi tahtoi minua säästää."
"Ja tuota ystävät nimittävät ystävyydeksi! Mutta herra d'Artagnan, jonka luota tulette, toki kertoi jotakin?"
"Ei sen paremmin, Madame."
Henriette liikahti kärsimättömästi.
"Tiedättehän ainakin, mitä hovissa huhutaan?" virkkoi hän.
"En tiedä yhtään mitään, Madame."
"Ettekö ukonilma-seikkailuakaan?"
"En ollenkaan."
"Ettekä kohtausta metsässä?"
"En kohtausta metsässäkään!…"
"Ettekä pakoa Chaillotin luostarista?"
Raoul, joka taipui kuin sirpin kohtaama kukka, pakottausi yli-inhimillisellä ponnistuksella hymyilemään, vastaten sanomattoman säveästi:
"Minulla on kunnia vakuuttaa teidän kuninkaalliselle korkeudellenne, etten tiedä yhtään mitään. Olen Englannista saapuva unohdettu poloinen. Täkäläisten ihmisten ja minun välillä meurusi niin paljon kuohuvia aaltoja, että teidän korkeutenne mainitsemien asiain kaiku ei ole ulottunut minun korviini."
Henrietteä liikutti tämä kalpeus, tämä säyseä uljuus. Hänen sydämensä vallitsevana tunteena oli tällä hetkellä palava halu häivyttää onnettoman rakastajan mielestä se olento, joka tälle tuotti niin suurta kärsimystä.
"Herra de Bragelonne", lausui hän, "mitä ystävänne eivät ole tahtoneet, sen tahdon minä tehdä teille, sillä minä kunnioitan teitä ja pidän teistä. Saatte nyt minusta oikean ystävän. Te seisotte pää pystyssä kuten kunnon miehen tulee, ja minä en tahdo, että teidän täytyisi taivuttaa se pilkan edessä ja kenties jo viikon päästä halveksumisenkin painamana."
"Oi", äännähti Raoul kalmankalpeana, "onko asia jo niin pitkällä?"
"Ellette tiedäkään", sanoi prinsessa, "näen teidän ainakin aavistavan.Tehän olitte kihloissa neiti de la Vallièren kanssa?"
"Niin, Madame."
"Senvuoksi olen velvollinen valmistamaan teitä siihen, että piakkoin karkoitan neiti de la Vallièren seurueestani…"
"Karkoitatte la Vallièren!" huudahti Bragelonne.
"Varmasti. Luuletteko, että ikuisesti mukaudun kuninkaan kyyneliin ja valitusvirsiin? Ei, taloni ei kauemmin saa tarjota turvaa mokomalle elämälle. Mutta tehän horjutte…"
"En, Madame, anteeksi", ponnistausi Bragelonne väittämään, "hetkellinen pahoinvointi vain. Teidän kuninkaallinen korkeutenne kunnioitti minua mainitsemalla, että hänen majesteettinsa oli itkenyt, rukoillut."
"Kyllä, mutta turhaan."
Hän kertoi Raoulille Chaillotin retken ja kuninkaan epätoivoisen paluun sieltä; hän kertoi oman taipumisensa armahtavaisuuteen, mutta mainitsi myös, millä purevalla huomautuksella hän — loukattu prinsessa, nöyryytetty keimailijatar — oli masentanut kuninkaallisen vihan.
Raoul painoi päänsä alas.
"Mitä nyt ajattelette?" kysyi Madame lopuksi.
"Kuningas rakastaa häntä!" vastasi nuori mies.
"Mutta te sanotte tuon siihen tapaan kuin tyttö ei rakastaisi häntä."
"Voi, minä muistelen vielä aikaa, jolloin hän rakasti minua, madame."
Henriette ihaili hetkisen tätä ylevää uskomattomuutta. Sitten hän olkapäitään kohauttaen virkkoi:
"Te ette usko minua? Oi, mitentehäntä rakastatte, kun voitte epäillä, tokkohänrakastaa kuningasta!"
"Epäilen siihen asti, kunnes saan todistuksen. Anteeksi, minulla on hänen sanansa, ja hän on jalosukuinen tyttö."
"Todistuksenko?… Olkoon menneeksi, tulkaa!"
192.
Kotitarkastus.
Raoulin edellä mennen prinsessa vei hänet pihan yli siihen rakennukseen, missä la Vallière asui, ja nousten portaita, joita Raoul juuri samana aamuna oli käyttänyt, hän pysähtyi sen huoneen oven eteen, missä nuori mies oli saanut omituisen vastaanoton Montalaisilta.
Hetki oli hyvin valittu prinsessan suunnitteleman tuuman toimeenpanemiseksi. Linna oli tyhjillään; kuningas, hovin herrat ja naiset olivat lähteneet Saint-Germainiin. Vain Henriette, tietäen Bragelonnen tulon ja ajatellen käyttää tätä hyväkseen, oli tekeytynyt pahoinvoivaksi ja jäänyt kotiin. Madame oli siis varma, että he eivät tapaisi ketään la Vallièren huoneessa tai Saint-Aignaninkaan asunnossa. Vetäen kaksoisavaimen taskustaan hän astui hovineitonsa kamariin.
Bragelonne upotti katseensa tähän huoneeseen, tuntien sen, ja jo ensimmäinen vaikutelma tuotti hänelle kärsimystä. Prinsessa katseli häntä, ja hänen harjaantunut silmänsä huomasi, mitä nuoren miehen sydämessä liikkui.
"Olette pyytänyt minulta todistuksia", virkkoi hän; "älkää siis ihmetelkö, että niitä teille esitän. Ellette usko itsellänne olevan rohkeutta niitä sietää, on nyt vielä aika peräytyäksemme."
"Kiitos, madame", vastasi Bragelonne; "mutta minä olen tullut tänne varmistumaan. Olette luvannut saada minut vakuuttumaan. Tehkää niin."
"Tulkaa siis sisälle", sanoi Madame, "ja sulkekaa ovi jälkeenne."
Bragelonne totteli, ja kääntyen prinsessaan päin hän loi häneen kysyvän silmäyksen.
"Tiedätte kai, missä olette?" lausui Henriette.
"Kaikesta päättäen, madame, uskon olevani neiti de la Vallièren huoneessa."
"Oikein."
"Mutta pyydän huomauttaa teidän korkeudellenne, että tämä huone on huone, eikä mikään todistus."
"Odottakaa."
Prinsessa astui makuusijan jalkopään taakse, käänsi irtoseinän kokoon ja kumartui parkettilattiaa kohden.
"Tässä", näytti hän, "kumartukaa itse nostamaan tuo laskuluukku."
"Laskuluukku?" huudahti Raoul kummastuneena, sillä d'Artagnanin sanat alkoivat palata hänen mieleensä, ja hän muisteli tämän maininneen jotakin sellaista. Mutta turhaan hänen katseensa etsi rakoa, joka olisi ilmaissut aukon, tai rengasta, jonka avulla olisi voinut nostaa jonkun osan lattiaa.
"Ah, se on totta!" nauroi madame Henriette. "Minä unohdin neljännen parkettikuution salaisen joustimen. Painakaa puussa olevan oksan kohdalta, siinä opastus. Painakaa itse varakreivi, — kas tähän."
Kalpeana kuin kuolema painoi Raoul peukalollaan mainittuun kohtaan; heti tottelikin joustin, ja laskuovi kohosi itsellään.
"Hyvin nerokas laite", virkkoi prinsessa, "ja näkee arkkitehdin tienneen, että pontimelle oli varattu hento käsi. Ja kansi nousee ihan vaivatta!"
"Portaat!" huudahti Raoul.
"Niin, ja sirot ovatkin", sanoi prinsessa Henriette. "Katsokaa, varakreivi, näissä portaissa on kaidepuu suojelemassa hentoja henkilöitä putoamasta, kun uskaltautuvat niitä alas, Niinpä minäkin rohkenen niille astua. No, seuratkaa minua, varakreivi, seuratkaa."
"Mutta ennen kuin seuraan teitä, madame, sanokaahan, minne nämä askelmat vievät?"
"Ah niin, minä unohdin."
"Minä kuuntelen, madame", virkkoi Raoul henkeään pidätellen.
"Tietänette, että herra de Saint-Aignan asui melkein seinätysten kuninkaan kanssa?"
"Kyllä, madame, sen tiedän. Niin oli laita ennen lähtöäni ja useankin kerran oli minulla kunnia käydä häntä tapaamassa siellä."
"No, hän on saanut kuninkaalta luvan vaihtaa tuntemanne mukavan ja kauniin huoneiston niihin kahteen vähäpätöiseen suojaan, joihin portaat johtavat ja jotka ovat puolta pienemmät ja kymmenesti loitompana kuninkaan huoneista, vaikka hovin herrasmiehet tavallisesti eivät halveksi hänen majesteettinsa läheisyyttä."
"Hyvä on, madame", vastasi Raoul; "mutta suvaitkaa jatkaa, sillä vielä en ymmärrä mitään."
"No, sattui niin", pitkitti prinsessa, "että tämä herra de Saint-Aignanin asunto sijaitsee neitojeni ja erityisesti la Vallièren asunnon alla."
"Mutta mitä tarkoitusta varten tämä laskuovi ja nämä portaat?"
"Kas, sitä en tiedä! Tahdotteko, että astumme herra de Saint-Aignanin asumukseen? Kenties sieltä keksimme arvoitukseen selityksen."
Ja näyttäen esimerkkiä Madame astui edellä. Raoul seurasi häntä huoaten. Jokainen nariseva askelma lähensi häntä sen huoneen salaperäisyyksiin, joka vielä säilytti la Vallièren huokauksia ja hänen sulojensa tuntua. Huohottavin henkäyksin vetäen sieraimiinsa tuoksuttunutta ilmaa Bragelonne tunsi, että nuori tyttö oli siitä kulkenut. Näiden huurujen — näkymättömien, mutta varmojen todistusten — jälkeen tulivat kukkaset, joita tyttö rakasti, kirjat, jotka tämä oli valinnut. Jos Raoulilla vielä olisi ollut pienintäkään epäilystä, olisi hän sen menettänyt nähdessään tämän salaisen sopusoinnun Louisen hienostuneen maun ja näiden jokapäiväisten esineiden välillä. Huonekaluissa, verhojen valinnassa, vieläpä parketin heijastuksissa oli la Vallière ilmielävänä varakreivin silmien edessä.
Mykkänä ja murtuneena ei hänellä enää ollut mitään tiedusteltavaa, hän vain seurasi säälitöntä opastajatartaan kuten rikollinen pyöveliään. Julmana niinkuin herkkäaistinen ja hermostunut nainen saattaa olla, Madame ei säästänyt häneltä ainoatakaan yksityiskohtaa. Mutta täytyy sanoa, että hänet vallanneesta apeudesta huolimatta ei mikään näistä yksityiskohdista olisi jäänyt Raoulilta huomaamatta, vaikka hän olisi ollut yksinkin.
Naisen onni, kun se onni tulee hänelle kilpailijalta, tuottaa mustasukkaiselle kidutusta. Mutta Raoulin kaltaiselle mustasukkaiselle, tälle ensi kertaa sappeutuvalle sydämelle Louisen onni tiesi häpeällistä kuolemaa, ruumiin ja sielun surkastumista. Hän tajusi kaikki: hellät kädenpuristukset, lempeä haastavat kasvot, jotka lähestyivät toisiaan kuvastimen edessä ikäänkuin paremmin piirtääkseen kuvan muistiinsa, kun näkivät toisensa kaksinaisesti. Hän aavisti näkymättömän suutelon paksujen, alaslaskeutuvien, pidäkkeistään irroitettujen uutimien takana. Niiden varjoon kätkettyjen leposohvien kaunopuheisuus aiheutti hänen sielussaan kuumeista tuskaa.
Tämä ylellisyys, tämä hurmaantunut hienouden tavoittelu, tämä perin tarkka huolenpito rakastetun olennon säästämisestä kaikelta mielipahalta tai pyrkimys tuottaa hänelle mieluinen yllätys, — kaikki tämä kuninkaallisen mahdin moninkertaistuttama rakkauden voima koski Raouliin kuolettavana iskuna. Oi, mikäli mustasukkaisuuden kivisteleville tuskille on lievennystä olemassa, sitä voi tuottaa tietoisuus voitokkaan kilpailijan alemmuudesta, kun sitä vastoin jonkun jumalan kaikkivallalla varustettu kilpakosija, jolla on nuoruutta, kauneutta, suloja, aiheuttaa hehkuvimman helvetin tuntoa, kielin kertomatonta kidutusta! Näinä hetkinä tuntuu itse taivaan Herra asettuneen hylättyä rakastajaa vastaan.
Vielä viimeinen murhe oli varattu Raoul-poloiselle. Prinsessa Henriette kohotti silkkiverhoa, ja sen takaa tuli näkyviin la Vallièren muotokuva. Ja vieläpä Louise siinä esiintyi nuorena, kauniina, iloisena, elämää uhkuvana, koska kahdeksantoistavuotiaalla elämä ja rakkaus ovat samaa.
"Louise", mutisi Bragelonne, "Louise! Se on siis totta? Oi, sinä et ole minua koskaan rakastanut, sillä koskaan et ole minua katsellut noin."
Ja hänestä tuntui kuin sydän olisi pakahtunut hänen povessaan.
Madame melkein kadehti tätä murhetta, vaikka hän hyvin tiesi, että hänellä ei ollut mitään kadehtimisen syytä ja että de Guiche rakasti häntä yhtä suuresti kuin Bragelonne la Vallièreä.
Raoul yllätti Henrietten katseen.
"Oi, anteeksi, anteeksi!" virkkoi hän. "Tiedän, että minun pitäisi paremmin hillitä itseäni seistessäni teidän edessänne, Madame. Mutta älköön Herra, maan ja taivaan Jumala, koskaan iskekö teitä niin kovin kuin minua tällä hetkellä on lyöty! Sillä te olette nainen, ettekä varmaankaan voisi kestää sellaista murhetta. Suokaa minulle anteeksi, olen vain vähäpätöinen ritari, kun te kuulutte niiden onnellisten, kaikkivoipain, valittujen heimoon…"
"Herra de Bragelonne", vastasi Henriette, "sellainen sydän kuin teidän ansaitsee kuningattaren sydämen huomion ja huolenpidon. Olen ystävänne, monsieur, enkä ole tahtonut, että petollisuus myrkyttäisi ja pilkka tahraisi kaiken elämänne. Minä olen kaikkia niin sanottuja ystäviänne rohkeampana (teen poikkeuksen herra de Guichen suhteen) toimittanut teidät takaisin Lontoosta. Minä olen hankkinut teille tuskalliset, mutta parantumisellenne välttämättömät todistukset, jos olette uljas rakastaja ettekä mikään kyynelehtivä Amadis. Älkää kiittäkö minua, pikemminkin säälikää, ja palvelkaa kuningasta yhtä hyvin kuin ennen."
Raoul hymyili katkerasti.
"Ah, se on totta", sanoi hän, "minä unohdin, että kuningas on herrani."
"On kysymyksessä vapautenne, henkenne!" Raoulin kirkas ja läpitunkeva katse osoitti Henriettelle, että hänen viimeinen perustelunsa ei ollut niitä, jotka vaikuttaisivat tähän nuoreen mieheen. "Olkaa varuillanne, herra de Bragelonne", täydensi hän; "sillä ellette punnitsisi kaikkia tekojanne, nostaisitte suuttumuksen raivon ruhtinaassa, joka helposti kiivastuu järjen ääntä kuulemattomaksi. Syöksisitte murheeseen kaikki ystävänne ja omaisenne. Taipukaa, alistukaa, parantukaa."
"Kiitos, Madame", sanoi Raoul. "Pidän teidän korkeutenne antamaa neuvoa arvossa ja koetan sitä noudattaa. Mutta vielä sana, pyydän."
"Puhukaa."
"Olisiko varomatonta kysyä teiltä, miten olette saanut ilmi näiden portaiden, laskuluukun, muotokuvan salaisuudet?"
"Aivan yksinkertaisella tavalla. Voidakseni valvoa taloani minulla on omat avaimet seuranaisteni huoneisiin. Minusta tuntui omituiselta, että la Vallière niin usein sulkeutui kammioonsa; samoin kummastutti minua de Saint-Aignanin asunnon muutto, ja ihmettelin myöskin, että kuningas niin säännöllisesti kävi joka päivä tapaamassa kreiviä, niin suuri suosikki kuin tämä olikin. Sanalla sanoen minusta oli merkillistä, että tätä kaikkea tapahtui teidän poissaollessanne ja että hovin tavat olivat muuttuneet. En tahdo, että kuningas pitää minua pilanaan, en tahdo olla hänen lemmenvehkeittensä väliverhona. Nyyhkyttelevän la Vallièren jälkeen tulisi nauravan Montalaisin, laulavan Tonnay-Charenten vuoro. Sellainen ei ole arvoni mukaista. Karkoitin ystävyyteni aiheuttaman arkailun, keksin salaisuuden… Haavoitan tunteitanne mutta vielä kerran, suokaa minulle anteeksi, minulla oli velvollisuus täytettävänä. Se on nyt tehty, olen varoittanut. On puhkeamassa myrsky, — etsikää suojaa."
"Kuitenkin teette jonkun johtopäätöksen, Madame", vastasi Bragelonne lujasti; "sillä te ette edellytä, että sanaa hiiskumatta alistun häpeään ja petokseen, jotka minua kohtaavat."
"Te menettelette siinä suhteessa miten hyväksi näette, herra Raoul. Älkää vain ilmaisko lähdettä, mistä olette kuullut totuuden. Ainoastaan tätä teiltä pyydän, ainoastaan tätä vaadin palkkana teille tekemästäni palveluksesta."
"Älkää pelätkö, Madame", virkkoi Bragelonne katkerasti.
"Olen itse lahjonut lukkosepän, jonka apua rakastavaiset olivat käyttäneet. Te olette varsin hyvin voinut tehdä samoin, eikö niin?"
"Niin, Madame. Teidän kuninkaallinen korkeutenne ei anna minulle mitään muuta ohjetta, ei aseta muuta ehtoa kuu että minä en ilmaise teitä?"
"En muuta."
"Pyydänkin siis saada viivähtää täällä vielä hetkisen."
"Yksiksennekö?"
"Oh, ei, Madame. Sillä ei ole väliä; voin toimittaa tehtäväni teidän nähtenne. Pyydän teiltä minuutin aikaa kirjoittaakseni sanasen jollekulle."
"Se on uhkarohkeata, herra de Bragelonne. Varokaa!"
"Kukaan ei voi tietää, että teidän kuninkaallinen korkeutenne on suvainnut opastaa minut tänne. Piirränkin kirjeeseen muuten nimeni."
"Olkaa hyvä, monsieur."
Raoul oli jo vetänyt esille muistikirjansa ja nopeasti kyhännyt tyhjälle lehdelle seuraavat sanat:
'Herra kreivi! Älkää ihmetelkö, että löydätte tämän nimikirjoituksellani varustetun paperin ennen kuin eräs ystäväni, jonka pian lähetän luoksenne, saa kunnian selittää teille käyntini tarkoituksen.
Raoul de Bragelonne.'
Hän kääri paperiliuskan kokoon, pisti sen rakastavaisten huoneeseen johtavan oven avaimenreikään, ja varmistauduttuaan, että paperi de Saint-Aignanin palatessa ei voinut jäädä tältä näkemättä, saapui prinsessan luo, joka jo oli ehtinyt portaitten yläpäähän.
Ulkona käytävässä he erosivat. Raoul oli kiittävinään hänen korkeuttaan, Henriette surkutteli tai oli kaikesta sydämestään surkuttelevinaan onnetonta, jonka hän juuri oli tuominnut niin kauheaan rangaistukseen.
"Oi", virkahti hän nähdessään tämän poistuvan kalpeana ja verestävin silmin, "oi, jos olisin sen tiennyt, niin olisin salannut totuuden tuolta poikapoloiselta!"
193.
Portoksen menettelytapa.
Tähän pitkään kertomukseen sijoittamiemme henkilöiden moninaisuudesta johtuu, että kukin heistä pääsee esiintymään vain vuoronsa jälkeen, sikäli kuin juoni ehdottomasti vaatii. Siksipä ei lukijoillamme ole ollut tilaisuutta tavata Portos-ystäväämme sen jälkeen kun hän palasi Fontainebleausta.
Kuninkaan osoittaman suosiollisuuden kunnia ei ollut ollenkaan muuttanut arvoisan aatelismiehen tyyntä ja sydämellistä luonnetta. Hän vain kulki pää pystymmässä kuin tavallista, ja jotakin suurenmoisen ylvästä ilmeni hänen ryhdissään siitä asti kun hänelle oli suotu armo aterioida kuninkaan pöydässä. Hänen majesteettinsa ruokasali oli tehonnut Portokseen eräällä erityisellä tavalla. Bracieuxin ja Pierrefondsin herra muisteli mielellään, että noilla merkillisillä päivällisillä monilukuiset palvelijat ja joukko upseereja vieraiden takana antoivat aterialle loistoa ja täyttivät juhlallisesti huoneen. Portos päätti suoda herra Moustonille jonkunlaisen virka-aseman, järjestää muunkin väkensä arvoasteittain ja hankkia saattueekseen oman upseerikunnan, mikä ei ollut tavatonta suurille päälliköille, koskapa edellisellä vuosisadalla sellaista komeutta kannattivat herrat de Tréville de Schomberg ja de la Vieuville, puhumattakaan kardinaali de Richelieusta, Condén prinssistä ja sotamarski de Bouillon-Turennesta. Miksipä ei hän, kuninkaan ja Fouquetin ystävä, parooni, sotainsinööri ynnä muuta, nauttisi kaikista suuren varallisuuden ja huomattavien ansioitten tuottamista viehätyksistä?
Aramis, jonka tiedämme paljon seurustelleen herra Fouquetin kanssa, jätti hänet usein yksikseen, ja d'Artagnankaan ei virkatoimiensa tähden päässyt paljon seurustelemaan hänen kanssaan, Portos oli omasta puolestaan jo hiukan kyllästynyt Trüchenin ja Planchetin rattoon, ja niinpä hän yllätti itsensä haaveilemasta, tietämättä siihen varsinaista syytä. Mutta jos joku olisi häneltä kysynyt: "puuttuuko sinulta mitään, Portos?" olisi hän epäilemättä vastannut myöntävästi. Syödessään kerran päivällistä asunnossaan, joissa tilaisuuksissa Portos koetti muistella yksityiskohtia kuninkaan päivällisistä, — puolittain iloisena hyvän viinin vaikutuksesta, puolittain suruissaan kunnianhimoisten tuumiensa painosta, — oli Portos vaipumassa alkavaan ruokalepoon, kun hänen kamaripalvelijansa tuli ilmoittamaan, että herra de Bragelonne halusi häntä puhutella.
Portos astui viereiseen saliin, tavaten siellä nuoren ystävän siinä mielentilassa, jossa tiedämme hänen olleen.
Raoul tuli kättelemään Portosta, joka ihmetellen hänen vakavuuttaan tarjosi hänelle tuolin.
"Rakas herra du Vallon", virkkoi Raoul, "minun on pyydettävä teiltä palvelusta."
"Se sattuu mainiosti, nuori ystäväni", vastasi Portos, "minulle on lähetetty kahdeksantuhatta livreä tänä aamuna Pierrefondsista. Jos siis olet rahan tarpeessa…"
"Ei, ei rahasta ole kysymys. Kiitos, oivallinen ystäväni."
"Sitä pahempi! Olen aina kuullut sanottavan, että se on harvinaisin palvelus, mutta helpoin täyttää. Tuo lause on kiinnittänyt huomiotani; toistelen mielelläni lauseita, jotka herättävät minussa mielenkiintoa."
"Sydämenne on yhtä hyvä kuin järkenne on terve."
"Olet kovin ystävällinen. Kai syöt päivällistä?"
"On, minun ei ole nälkä."
"Häh! Mikä inhoittava maa se Englanti onkaan!"
"Eipä sentään, mutta…"
"Näetkös, ellei siellä saisi oivallista kalaa ja mainiota lihaa, ei oleskelua siellä voisi sietää."
"Niin… Minä tulin…"
"Minä kuuntelen. Salli minun vain virkistää itseäni. Pariisissa syödään suolaista. Uh!"
Ja Portos käski tuoda pullon samppanjaa. Täytettyään sitten Raoulin lasin ennen omaansa hän kulautti aimo siemauksen ja sanoi tyytyväisenä:
"Tarvitsin tämän kuunnellakseni sinua tarkkaavasti. Nyt olen kokonaan käytettävänäsi. Mitä pyydät, rakas Raoul? Mitä haluat?"
"Lausukaa minulle mielipiteenne kiistakysymyksistä, hyvä ystäväni."
"Mielipiteeni?… Ka, selitäppä ajatustasi vähän tarkemmin", vastasiPortos hieroen otsaansa.
"Tarkoitan: oletteko avulias, kun sattuu rettelöitä hyvien ystävienne ja vieraiden henkilöiden kesken?"
"Oh, enhän minä koskaan paljoksu vaivojani sellaisissa palveluksissa."
"Hyvä! Mutta mitä silloin teette?"
"Ystävieni joutuessa kiistaan on minulla erityinen periaate."
"Millainen?"
"Että menetetty aika on korvaamaton ja että asian voi parhaiten järjestää, kun vielä ollaan kuumentuneina selkkauksesta."
"Ah, niinkö! Se on teidän periaatteenne?"
"Ehdottomasti. Kiistan jälkeen toimitankin siis riitapuolet hetimiten saapuville."
"Niinkö?"
"Käsität, että tällä tavoin täytyy asian välttämättömästi järjestyä kuntoon, mutkistumatta."
"Luulisin", virkkoi Raoul kummastuneena, "että näin menetellen täytyisi riidan päinvastoin…"
"Ei sinne päinkään. Ajattelehan, että minulla on elämässäni ollut noin satakahdeksankymmentä tai satayhdeksänkymmentä säännöllistä kaksintaistelua, lukuunottamatta satunnaisia miekkailueriä ja yhteentörmäyksiä."
"Se on kaunis luku", sanoi Raoul vastoin tahtoaankin hymyillen.
"No, ei se mitään; minä olen niin suopea!… D'Artagnan laskee kaksintaistelunsa sadoissa. Totta onkin, että hän on kova ja pureva, sitä olen hänelle usein sanonut."
"Te siis", jatkoi Raoul, "tavallisesti sovittelette kiistat, joita ystävänne uskovat huostaanne?"
"Ei ole ainoatakaan tapausta, missä en lopuksi olisi onnistunut saamaan juttua sovitetuksi", sanoi Portos niin säyseästi ja luottavaisesti, että se sai Raoulin hypähtämään.
"Mutta", virkkoi tämä, "onko sellainen sovittelu edes kunniallista?"
"Oh, siitä vastaan. Ja siksipä selitänkin sinulle toisen periaatteeni. Niin pian kun ystäväni on uskonut asiansa minulle, menettelen seuraavasti: lähden siinä tuokiossa tapaamaan hänen vastustajaansa, varustaen itseni kohteliaisuudella ja kylmäverisyydellä, joita sellaisissa tilaisuuksissa ehdottomasti tarvitaan."
"Siksi kai", huomautti Raoul katkerasti, "te saattekin tuollaiset kunniakysymykset järjestymään niin nopeasti ja varmasti?"
"Arvatenkin. Menen siis vastustajan luo ja sanon hänelle: 'Monsieur, teidän täytyy käsittää, kuinka suuresti olette loukannut ystävääni.'"
Raoul rypisti kulmiaan.
"Toismaan, varsin useinkin", pitkitti Portos, "ystävääni ei ole ollenkaan loukattu, vieläpä hän on itse ensimmäisenä solvaissut. Arvostele siitä, haastelenko taitavasti." Ja Portos räjähti nauruun.
— Totisesti, — ajatteli Raoul tämän hilpeyden jyristeessä, — totisesti minulla on huono onni. De Guiche jäähdyttelee minua, d'Artagnan ilvehtii minulle, Portos on pehmeä kuin villa; kukaan ei tahdoratkaistaasiaa minun tavallani. Ja minä kun käännyin Portoksen puoleen löytääkseni miekan, enkä mitään järkeilyä!… Minua vainoaa kova onni!
Portos tyyntyi ja jatkoi:
"Olen siis heti ensi lauseella vahvistanut vastustajan olevan väärässä."
"Miten kukin käsittää", virkkoi Raoul hajamielisesti.
"Eipä niinkään, se on varmaa. Olen saanut hänet asetetuksi kierolle puolelle, ja juuri tästä lähtökohdasta käytän kaiken kohteliaisuuteni, ajaakseni tuumani onnelliseen päätökseen. Lähestyn siis herttaisesti hymyillen, ja tarttuen vastustajan käteen…"
"Oh!" äännähti Raoul kärsimättömästi.
"'Monsieur', sanon hänelle, 'nyt kun tiedätte loukanneenne, ei asian korjautumista tarvitse epäilläkään. Ystäväni ja teidän välillänne tulee tästedes kysymykseen vain sievin menettelytapa. Tehtävänäni on siis antaa teille ystäväni miekan mitta.'"
"Häh?" havahtui Raoul.
"Maltahan!… 'Ystäväni miekan mitta. Minulla on hevonen portilla; ystäväni odottaa kärsimättömästi siinä ja siinä paikassa teidän mieluisaa saapumistanne. Vien teidät mukanani, matkalla noudamme todistajanne, asia järjestyy sillä kuntoon…'"
"Ja", virkkoi Raoul kiukusta kalpeana, "te solmitte sovinnon kohtauspaikalla?"
"Mitä hittoa?" ähmistyi Portos. "Sovinnon? Miksi sen tekisin?"
"Sanoittehan, että asia järjestyy sillä kuntoon…"
"Epäilemättä, koska ystäväni odottaa."
"No, vaikka hän odottaakin…"
"Hänhän odottaa norjistaakseen sääriänsä. Vastustaja sensijaan on vielä aivan jäykkä ratsastuksesta. He käyvät heti asentoon, ja ystäväni tappaa vastustajansa. Siinä se."
"Ah. tappaako!" huudahti Raoul.
"Pardieu!" vakuutti Portos. "Otanko minä koskaan ystävikseni sellaisia, jotka antavat surmata itsensä? Minulla on satayksi ystävää, ja niiden etupäässä ovat arvoisa isäsi, Aramis ja d'Artagnan, kaikki virkeinä elossa tietääkseni!"
"Oi, rakas parooni", huudahti Raoul, ilonsa ylenpalttisuudessa lentäenPortoksen kaulaan.
"Hyväksyt siis menettelytapani?" kysyi jättiläinen.
"Hyväksyn sen niin täydellisesti, että turvaudun siihen vielä tänään, viivyttelemättä, heti paikalla. Te olette mies jota etsin."
"Hyvä, olen valmis. Sinä tahdot taistella?"
"Ehdottomasti."
"Varsin luonnollista… Kenen kanssa?"
"Herra de Saint-Aignanin."
"Tunnen hänet… herttainen poika, joka oli hyvin kohtelias minulle sinä päivänä, kun minulla oli kunnia aterioida kuninkaan pöydässä. Hänelle olisin kaikin mokomin vastavuoroon kohtelias, vaikka se ei kuuluisi tapoihinikaan. Kas vain, hän on siis loukannut sinua?"
"Kuolettavasti."
"Hitto! Voin siis sanoa kuolettavasti?"
"Enemmänkin, jos tahdotte."
"Tämähän käy hyvin."
"Näin on kai asia sitten järjestyksessä?" sanoi Raoul hymyillen.
"Selvä on… Missä odotat häntä?"
"Ah, anteeksi, tämä on hiukan arkaluontoista. Herra de Saint-Aignan on kuninkaan suuri suosikki."
"Niin olen kuullut sanottavan."
"Ja jos minä tapan hänet?"
"Varmasti tapat. Mutta oma asiasi on ryhtyä varokeinoihin sen johdosta. Nykyään se tosin ei olekaan vaikeata; jos olisit elänyt meidän aikanamme, olisi ollut toista."
"Rakas ystävä, ette käsittänyt tarkoitustani. Minä tahdoin sanoa, että kun herra de Saint-Aignan on kuninkaan ystävä, on vaikeampi ryhtyä toimeen, kuningas kun voisi ennakolta saada vihiä…"
"Eikä saa! Tunnethan menettelytapani! 'Monsieur, olette loukannut ystävääni, ja…'"
"Niin, sen tiedän."
"Ja sitten: 'Monsieur, hevonen on portilla.' Minä tuon hänet siis mukanani ennen kuin hän ehtii ketään puhutella."
"Jos hän antaa noin vain tuoda itseään?"
"Pardieu, senpä haluaisin nähdä! Hän olisi ensimmäinen. Kyllähän nykyajan nuoret miehet tosin… mutta, pyh, minä tuon hänet väkisin, ellei muu auta!"
Ja sanojensa tehostukseksi Portos nosti Raoulin tuolilta ilmaan.
"Hyvä on", sanoi nuori mies nauraen. "On enää jäljellä vain kysymyksen esittäminen herra de Saint-Aignanille."
"Minkä kysymyksen?"
"Riitakysymyksen."
"No, mutta sehän mielestäni on jo selvillä."
"Ei, hyvä herra du Vallon, meidän — nykyajan miesten, kuten sanotte — tapoihin kuuluu selittää loukkaantumisen perusteet."
"Uuden järjestelmänne mukaan, niin. No, kerro siis juttusi…"
"Tuota…"
"Lempo, mokomaa jahkailua! Ennen vanhaan ei meidän koskaan tarvinnut sommitella selityksiä. Tapeltiin, koska jouduttiin tappeluun. Minä puolestani en tiedä parempaa syytä."
"Olette oikeassa, ystäväni."
"Mutta annahan siis kuulla ne perusteesi."
"Kävisi liian pitkäksi kertoa kaikkea. Mutta kun on kuitenkin esitettävä jotakin nimenomaista…"
"Niin, niin, lempo soikoon, sen uudenaikaisen menetelmän mukaan."
"Koska, sanon, on vedottava erityisiin seikkoihin ja asia silti toiselta puolen on laatuaan hankala ja vaatii ehdotonta salassapysymistä…"
"Ohoh!"
"Niin huomauttakaakin ainoastaan — hän kyllä ymmärtää — hänen loukanneen minua ensiksikin asuntoaan muuttamalla."
"Muuttamalla?… Hyvä", virkkoi Portos alkaen laskea sormillaan."Sitten?"
"Rakennuttamalla uuteen asuntoonsa laskuluukun."
"Käsitän", sanoi Portos; "laskuluukun. Saakeli, se on vakavaa! Sen arvaa, että sinun on täytynyt siitä raivostua. Että se veitikka laitattaakin laskuluukkuja sinulta kysymättä! Laskuluukkuja, jumaliste!… Minulla ei ole sellaisia, ellen ota lukuun vankiluolaa Bracieuxissa!"
"Voitte lisätä", jatkoi Raoul, "että olen saanut syvää loukkaantumisen aihetta myöskin muotokuvasta, jonka herra de Saint-Aignan hyvin tietää."
"Kah, vieläkö muotokuvakin?… Mitä, — asunnon muutto, laskuluukku ja muotokuva! Mutta, ystäväni", sanoi Portos, "yksikin noista valituksen aiheista riittäisi nostamaan koko Ranskan ja Espanjan ritariston kiistakannalle, ja se ei merkitse vähää."
"Olette siis mielestänne nyt kylliksi evästetty, hyvä ystävä?"
"Mainiosti. Otan nyt mukaani varahevosen. Valitse kohtauspaikkasi ja odotellessasi harjoittele hyökkäysasentoja perinpohjin norjistuaksesi. Siten pääset parhaimmillesi."
"Kiitos! Odotan Vincennesin metsässä Minimesin luona."
"Se sopii… Mistä herra de Saint-Aignanin voi tavata?"
"Kuninkaan palatsista."
Portos soitti isoa kelloa. Hänen palvelijansa saapui.
"Juhlapukuni", virkkoi hän tälle; "hevoseni ja talutusratsu."
Palvelija kumarsi ja poistui.
"Tietääkö isäsi tästä?" kysyi Portos.
"Ei, minä kirjoitan hänelle."
"Entä d'Artagnan?"
"Ei d'Artagnankaan. Hän on niin varovainen ja olisi estänyt minut."
"D'Artagnan on sentään hyvin neuvokas mies", sanoi Portos kummastellen rehdissä vaatimattomuudessaan, että oli ajateltu häntä, vaikka d'Artagnan oli olemassa.
"Rakas herra du Vallon", vastasi Raoul, "älkää kyselkö enempää, pyydän hartaasti. Olen sanonut kaikki, mitä minulla oli sanottavaa. Odotan vain toimintaa, ja odotan sitä ankarana ja ratkaisevana, jollaiseksi te osaatte sen valmistaa. Siksi teidät valitsinkin."
"Kyllä otan tuottaakseni sinulle tyydytystä", takasi Portos.
"Ja muistakaa, rakas ystävä, että paitsi meitä älköön kukaan saako tietää tästä ottelusta."
"Oh, sellaiset tapaukset huomataan aina", vastasi Portos, "kun metsästä löytyy hengetön ruumis. Ah, ystäväni, lupaan kaikkea, paitsi ruumiin salaamista. Raato viruu paikallaan ja nähdään, sitä ei käy auttaminen. Periaatteeni mukaan en hautaa. Se haiskahtaa salamurhalta. Jotakinhan pitää vaarantaa, kuten normandialainen sanoo."
"Rakas, rohkea ystäväni, työhön!"
"Luota minuun", vakuutti jättiläinen, tyhjentäen pullonsa sillävälin kun lakeija levitti erään huonekalun päälle upean hoviasun pitseineen.
Raoul puolestaan poistui, tuumien itsekseen salaisen ilon vallassa:
— Haa, uskoton kuningas, kavala kuningas! En voi sinua tavoittaa enkä tahdokaan, koska kuninkaat ovat pyhiä persoonia; mutta rikostoverisi, liehittelijäsi, edustajasi, se kunnoton joutuu sovittamaan rikoksesi! Minä surmaan hänet, sijaisesi, ja senjälkeen ajattelemme Louisea!
194.
Muutto, laskuluukku ja muotokuva.
Hyvin mielissään tällaisesta virkistävästä tehtävästä Portos säästi puoli tuntia ajasta, jonka hän tavallisesti käytti juhla-asuun laittautuessaan.
Miehenä, joka oli tullut kosketuksiin suuren maailman kanssa, oli hän aluksi lähettänyt lakeijan tiedustamaan, oliko herra de Saint-Aignan kotona. Tällä oli vastattu, että kreivi de Saint-Aignan oli saanut kunnian seurata kuningasta Saint-Germainiin, niinkuin koko hovikin, mutta saapuisi kohdakkoin takaisin. Sen kuullessaan Portos kiirehti de Saint-Aignanin asuntoon ja tuli perille juuri kun kreivi oli vedättänyt saappaat jalastaan.
Huvimatka oli ollut ihana. Yhä rakastuneempana, yhä onnellisempana kuningas osoittautui herttaiseksi kaikille; hän esiintyi jumalallisen armollisena, kuten sen ajan runoilijat sanoivat. Muistamme, että herra de Saint-Aignanissa oli runoilijan vikaa, ja hän oli mielestään osoittanut sitä kyllin huomattavissa tilaisuuksissa, jotta häneltä ei tätä nimitystä kiellettäisi. Väsymättömänä loppusointujen sommittelijana hän oli kaiken matkaa siroitellut nelisäkeistöjä, kuusisäkeistöjä ja madrigaleja ensiksi kuninkaalle ja sitten la Vallièrelle. Ludviginkin runosuoni oli pulpahdellut; hän oli tekaissut distikonin. La Vallière taasen oli rakastuneiden naisten tapaan kyhännyt kaksi sonettia. Näemme siis, että Apollo oli tänään korjannut hyvänlaisen saaliin.
Pariisiin palattuaan de Saint-Aignan — ennakolta tietäen, että hänen runojaan levitettäisiin — ryhtyikin vielä hiukan hiomaan niiden ulkoasua ja viimeistelemään sisältöä. Senvuoksi hän hellän isän tavoin, joka on hankkeissa laskea lapsensa maailmalle, kyseli itseltään, pitäisikö yleisö näitä hänen mielikuvituksensa luomuksia sattuvina, virheettöminä ja viehättävinä. Keventääkseen siinä kohden sydäntänsä herra de Saint-Aignan siis kertasi itsekseen madrigalia, jonka hän oli muististaan esittänyt kuninkaalle ja luvannut kotiin palattuaan antaa hänelle kirjoitettuna:
Ilkamoivat silmäs, Iris, eivät haasta aina, mitä ajatukses kuiskii hiljaa sydämeen; miksi viehätyn mä silti niiden ikeeseen, kun ne ilkkuu, veitikat, niin varman voitokkaina?
Tämä lemmenliverrys oli varsin sievä, mutta se ei tuntunut de Saint-Aignanista täydelliseltä, kun hän suullisesta lausunnasta oli sen siirtänyt paperille. Monet olivat pitäneet sitä hurmaavana, tekijä ensimmäisenä; mutta uudestaan tarkastellessaan ei hän enää ollut siihen yhtä ihastunut. Istuen pöytänsä ääressä sääret ristissä de Saint-Aignan siis toisteli korvallistaan raapien:
"Ilkamoivat silmäs, Iris, eivät haasta aina…
"Oh", mutisi hän, "tuo kyllä on moitteeton. Lisäisinpä vielä, että se hiukan muistuttaa Ronsardia tai Malherbeä juuri mielikseni. Valitettavasti ei toisen säkeen laita ole sama. Hyvällä syyllä sanotaan, että ensimmäinen rivi on helpoin sepittää."
Ja hän jatkoi:
"Mitä ajatukses kuiskii hiljaa sydämeen…
"Hm, ajatus muka kuiskii sydämeen! Miksei sydän yhtä hyvin ajatuksiin? Minä puolestani en siinä näe mitään estettä. Miten hitossa olen nämä kaksi säepuoliskoa juuri näin päin kiekannut? Kolmas toki on hyvä:
"miksi viehätyn mä silti niiden ikeeseen…
"vaikka loppusointu ei olekaan täyteläinen… jaikeeseenon lyhyellä tavullaan runojalan nousussa…Ma foi, abbé Boyer, joka on suuri runoilija, on murhenäytelmässäänOropaste eli Valheellinen Tonaxarekäyttänyt ihan samaa daktyliä, siitä puhumattakaan, että herra Corneille ei sitä arasteleSophonisbe-tragediassaan. Menköön siisikeeseen. Niin, mutta säe on nenäkäs. Muistan kuninkaan juuri siinä kohdassa purreen kynttänsä. Tosiaankin, siinä ikäänkuin sanotaan neiti de la Vallièrelle: 'Mistä johtuu, että olet minut loihtinut?' Olisi tainnut olla parempi sanoa:
"Kiitos taivaan tuomiosta niiden ikeeseen.
"Tuomiosta!Kas siinä vasta kohteliaisuus! Kuningas tuomittuna la Vallièrelle… Ei!"
Hän yritti:
"Mutta taivas tuntuu tämän kaiken säätäneen…
"Eipä hullumpaa, vaikkatämän kaiken säätäneenonkin heikkoa. Mutta,ma foi, eihän nelisäkeistössä voi olla pelkkiä sattuvia sanoja!Kun ne ilkkuu, veitikat. Ilkkuu kelle? Mille? Hämärää… No, siitä hämäryydestä ei ole haittaa; koska la Vallière ja kuningas ovat minut ymmärtäneet, niin jokainen ymmärtää. Niin, mutta tämä on surullisinta… tämä viimeinen säepuolisko:niin varman voitokkaina!Väkinäinen määritelmä loppusoinnun vuoksi! Kääntää la Vallièren kainous voitonvarmuudeksi! Se ei ole onnistunutta. Minä joudun kaikkien virkaveljieni, kaikkien musteentuhrijain hammasteltavaksi. Minun runojani nimitettäisiin suuren herran sepustuksiksi, ja jos kuningas kuulee sanottavan, että olen kehno runoilija, saattaa hän sitä vielä uskoakin."
Ja kuiskiessaan näitä ajatuksia sydämelleen tai purkaessaan sydäntänsä ajatuksiin kreivi riisuutui täydellisemmin. Hän oli juuri vaihtanut takkinsa ja liivinsä kotinuttuun, kun hänelle tultiin ilmoittamaan parooni du Vallon de Bracieux de Pierrefondsin vierailu.
"Heh", virkkoi hän, "mikä nimikimppu se onkaan? En tunne sitä ollenkaan."
"Hän on herrasmies", vastasi lakeija, "jolla on ollut kunnia syödä päivällistä herra kreivin kanssa kuninkaan pöydässä hänen majesteettinsa oleskellessa Fontainebleaussa."
"Kuninkaan luona Fontainebleaussa?" huudahti de Saint-Aignan. "Hei, nopeasti, nopeasti kutsu se herrasmies sisälle."
Palvelija kiiruhti tottelemaan. Portos saapui.
Herra de Saint-Aignanilla oli hovimiehen muisti; ensi silmäyksellä hän siis tunsi maalais-aatelisherran, jolla oli niin kummallinen maine ja jota kuningas oli niin armollisesti kohdellut Fontainebleaussa, vaikkakin jotkut läsnäolleet upseerit olivat hiukan hymyilleet. Hän lähestyi siis Portosta kaikin hyväntahtoisuuden ilmein, mikä Portoksesta näyttikin aivan luonnolliselta, hän kun vastustajan edessä kohotti korkealle mitä täydellisimmän kohteliaisuuden lippua.
De Saint-Aignan antoi lakeijan, joka oli osoittanut Portoksen sisälle, asettaa tulijalle tuolin. Viimemainittu, joka ei nähnyt mitään liioiteltua näissä muodollisuuksissa, istahti ja yskäisi. Molemmat herrasmiehet vaihtoivat tavanmukaiset tervehdykset, jonka jälkeen kreivi isäntänä aloitti.
"Mitä onnellista sattumaa saan kiittää käynnistänne, herra parooni?"
"Minulla on kunnia kohtsiltään selittää se teille, herra kreivi", vastasi Portos, "mutta anteeksi…"
"Mikä on, monsieur?" kysyi de Saint-Aignan.
"Huomaan rikkovani tuolin."
"Ette suinkaan, monsieur", sanoi de Saint-Aignan, "ette suinkaan."
"Kyllä vainkin, herra kreivi, kasaan se painuu; ja käypä vielä niin, että jos vitkastelen, putoan lattialle, ja se asento olisi aivan sopimaton siihen vakavaan osaan, mikä minulla on teidän luonanne esitettävänä."
Portos nousi. Oli jo aikakin, tuoli oli luhistunut muutaman tuuman. DeSaint-Aignan etsi silmillään vankempaa istuinta vieraalle.
"Nykyaikaiset huonekalut", sanoi Portos tämän etsiskelyn aikana, "ovat tulleet naurettavan hennoiksi. Nuoruudessani, jolloin kuitenkin heittäysin istumaan paljon rennommin kuin nykyisin, en muista koskaan särkeneeni tuolia, paitsi käsivarsillani majataloissa."
De Saint-Aignan nauroi sydämellisesti tälle leikkipuheelle.
"Mutta", jatkoi Portos asettuen leposohvalle, joka naukuenkin kesti, "valitettavasti ei ole tästä kysymys."
"Mitä, valitettavasti? Olisitteko te onnettoman sanoman tuoja, herra parooni?"
"Onnettoman sanoman, aatelismiehellekö? Oh, ei, herra kreivi", vastasi Portos ylevästi. "Minä tulen vain ilmoittamaan, että olette hyvin julmasti loukannut erästä ystävääni."
"Minäkö, monsieur!" huudahti de Saint-Aignan. "Minäkö olisin loukannut jotakuta ystäväänne? Ja ketä, jos saan kysyä?"
"Herra Raoul de Bragelonnea."
"Minäkö loukannut de Bragelonnea?" ihmetteli de Saint-Aignan. "Ah, monsieur, mutta sehän on aivan mahdotonta! Sillä herra de Bragelonne, jota en oikeastaan juuri tunnekaan, on Englannissa. En ole edes nähnyt häntä hyvin pitkään aikaan, saati siis loukannut."
"Herra de Bragelonne on Pariisissa, monsieur", vastasi Portos järkkymättömänä; "ja mitä loukkaamiseen tulee, vakuutan sen olevan totta, koska hän on itse minulle niin sanonut. Niin, herra kreivi, te olette julmasti, kuolettavasti loukannut häntä, toistan sen."
"Mutta mahdotonta, herra parooni, vannon, mahdotonta!"
"Sitäpaitsi", lisäsi Portos, "ette voi olla tietämätön tästä seikasta, koska herra de Bragelonne sanoi ilmoittaneensa teille siitä kirjeellä."
"En ole saanut mitään kirjettä, monsieur, vakuutan sen kunniasanallani."
"Sepä omituista!" vastasi Portos. "Ja mitä Raoul sanoo…"
"Tahdon todistaa teille, etten ole mitään saanut", virkkoi deSaint-Aignan.
Hän soitti kelloa.
"Basque", kysyi hän lakeijaltaan, "montako kirjettä on tänne poissaollessani tullut?"
"Kolme, herra kreivi."
"Ja ne ovat?…"
"Herra de Fiesquen kirjelappu, rouva de la Fertén lähettämä ja herra de las Fuentesin kirje."
"Siinäkö kaikki?"
"Kaikki, herra kreivi."
"Sano totuus, tämän herran edessä, totuus, kuuletko? Minä vastaan sinusta."
"Monsieur, olihan vielä lappunen neiti…"
"Neiti…? Joutuin, anna kuulua."
"Neiti de la Val…"
"Riittää", keskeytti Portos hienotuntoisesti. "Hyvä on, minä uskon teitä, herra kreivi."
De Saint-Aignan lähetti palvelijansa pois, mennen itse sulkemaan ovea. Mutta kun hän palatessaan sattumalta katsahti eteensä, näki hän viereisen huoneen ovessa avaimenreiässä riippumassa sen merkillisen paperin, jonka Bragelonne lähtiessään oli siihen pistänyt.
"Mikä tuo on?" hän oudoksui.
Portos, joka istui selin tähän huoneeseen, kääntyi.
"Ohoo!" virkahti hän.
"Kirjelappu avaimenreiässä!" kummasteli de Saint-Aignan.
"Se saattaakin olla meidän, herra kreivi", virkkoi Portos."Katsokaapa."
De Saint-Aignan otti paperin.
"Kirjelappu herra Bragelonnelta!" hän huudahti.
"Kah, olin oikeassa. Hoo, kun minä sanoa jotakin…"
"Sen on herra de Bragelonne itse tuonut tänne", jupisi kreivi kalveten."Mutta tuo on kelvotonta! Miten hän on tänne tunkeutunut?"
De Saint-Aignan soitti vielä. Basque saapui jälleen.
"Kuka on käynyt täällä sillaikaa kun olin huviajelulla kuninkaan kanssa?"'
"Ei kukaan, monsieur."
"Mahdotonta! Jonkun täällä on täytynyt käydä?"
"Mutta, monsieur, kukaan ei ole voinut päästä sisään, koska minulla oli avaimet taskussani."
"Kuitenkin oli tämä kirjelappu pistetty avaimenreikään. Joku on sen siihen pannut; ei kai se itsestään ole tullut?"
Basque levitti käsivartensa ehdottoman tietämättömyyden merkiksi.
"Luultavasti on herra de Bragelonne sen siihen pistänyt", arveliPortos.
"Sitten hän olisi käynyt täällä?"
"Epäilemättä, monsieur."
"No, mutta minullahan oli avain taskussani", toisti Basque itsepintaisesti.
De Saint-Aignan rypisti paperin sen luettuaan.
"Tässä piilee jotakin", jupisi hän ajatuksiinsa vaipuneena.
Portos jätti hänet hetkiseksi miettimään. Sitten hän palasi tehtäväänsä.
"Suvaitsetteko, että jälleen käymme asiaan?" kysyi hän kääntyen deSaint-Aignaniin, kun lakeija oli poistunut.
"Luulen sen ymmärtävänikin tästä näin omituisella tavalla ilmestyneestä kirjeestä. Herra de Bragelonne ilmoittaa minulle ystävän tulosta…"
"Minä olen hänen ystävänsä; hän siis ilmoittaa teille minut."
"Esittääkseen minulle haasteen?"
"Juuri niin."
"Ja hän valittaa loukanneeni häntä?"
"Julmasti, kuolettavasti!"
"Millä tavalla, jos suvaitsette? Sillä hänen menettelynsä on liian salaperäistä; minun pitää nähdä siinä edes jotakin järkeä."
"Monsieur", vastasi Portos, "ystäväni täytyy olla oikeassa, ja jos hänen menettelynsä kenties onkin salaperäistä, syyttäkää siitä vain itseänne."
Portos lausui nämä viimeiset sanat niin varmalla luottamuksella, että henkilön, joka ei paljon tuntenut hänen tapojansa, täytyi uskoa niihin sisältyvän äärettömän paljon merkitystä.
"Salaperäistä, olkoon! Tarkastakaamme tuota salaperäisyyttä", kehoitti de Saint-Aignan.
Mutta Portos kumarsi.
"Tietenkin pidätte sopivana, etten puutu yksityiskohtiin, monsieur", virkkoi hän, "ja oivallisista syistä."
"Sen saattaa ymmärtää. Niin, monsieur, hipaiskaamme siis vain. No, monsieur, minä kuuntelen."
"Ensiksikin, monsieur", sanoi Portos, "olette muuttanut asuntoa?"
"Se on totta, minä olen muuttanut", vahvisti de Saint-Aignan.
"Te myönnätte sen?" tutkaisi Portos ilmeisesti tyytyväisenä.
"Enkö sitä myöntäisi? No kyllä, myönnänhän minä. Miksi sitten en sitä myöntäisi?"
"Olette myöntänyt. Hyvä!" merkitsi Portos kohottaen yhden sormen.
"No, mutta, monsieur…! Miten on asunnonmuuttoni voinut vahingoittaa herra de Bragelonnea? Vastatkaa, selittäkäähän. Sillä minä en käsitä yhtään mitään kaikesta tuosta puheestanne."
Portos pidätti hänet.
"Monsieur", lausui hän vakaana, "tämä tekonen on ensimmäinen niistä, jotka herra de Bragelonne esitti teitä vastaan. Koska hän sen esittää, on hän tuntenut itsensä loukatuksi."
De Saint-Aignan polkaisi kärsimättömästi jalkaansa.
"Tuo näyttää minusta pelkältä riidan rakentamiselta", virkkoi hän.
"Ei voisi tulla kysymykseen kehno riita niin uljaan miehen kanssa kuin Bragelonnen varakreivi on", tokaisi Portos. "Mutta teillä ei ole siis mitään lisättävää tähän muuttoasiaan, vai kuinka?"
"Ei. Sitten?"
"Ah, sitten! Mutta ottakaa huomioon, monsieur, että tämä on jo ruma seikka, johon te ette vastaa tai pikemminkin vastaatte huonosti. Mitä, monsieur, te muutatte asuntoa, se loukkaa herra de Bragelonnea, ja te ette sano mitään puolustukseksenne? Hyvä on!"
"Mitä!" huudahti de Saint-Aignan, jota toisen jäykkä vakaisuus ärsytti. "Mitä, tarvitseeko minun kysyä herra de Bragelonnelta, saanko muuttaa vai enkö? Älkää toki, monsieur!"