Ja tukien miekan kahvaa lattiaan hän ojensi nopealla liikkeellä terän rintaansa vasten.
Mutta vielä joutuisammin ehätti kuningas kietaisemaan oikean käsivartensa muskettisoturin kaulaan ja vasemmallaan tarttumaan miekkaan keskeltä terää, pistäen sen ääneti huotraan.
Jäykkänä, kalpeana ja yhä vapisten salli d'Artagnan apuaan antamatta kuninkaan tehdä tämän kaiken.
Sitten Ludvig heltyneenä palasi pöydän luo, otti kynän, piirsi muutamia rivejä, varusti ne allekirjoituksellaan ja ojensi paperin d'Artagnanin käteen.
"Mikä tämä on, sire?" kysyi kapteeni.
"Määräys herra d'Artagnanille heti päästää vapaaksi kreivi de la Fère."
D'Artagnan tarttui kuninkaan käteen, suudellen sitä. Sitten hän käänsi paperin kokoon, pisti sen nahkakölterinsä poveen ja läksi.
Ei kuningas eikä kapteeni virkkanut sanaakaan.
— Oi, ihmissydän, kuninkaitten kompassi! — huoahti Ludvig yksin jäätyään. — Milloin opin lukemaan sinun poimuistasi kuin avoimen kirjan lehdiltä? Mutta minä en ole huono kuningas, en heikko kuningas; olen vain vielä lapsi.
204.
Grimaud tuumii.
D'Artagnan oli luvannut herra Baisemeauxille palata jälkiruokien maisteluun, ja hän piti sanansa. Oli juuri esillä hienoja viinejä ja liköörejä, joista vankilanpäällikön kellarin ihmeellisen runsas varasto oli kuuluisa, kun muskettisoturin kapteenin kannukset kilahtivat käytävässä ja hän itse ilmentyi kynnykselle.
Atos ja Aramis olivat näytelleet umpimielistä, eikä kumpikaan ollut päässyt toisensa perille. Oli aterioitu, haasteltu paljon Bastiljista, kuninkaan viime käynnistä Fontainebleaussa, juhlista, jotka herra Fouquet aikoi panna toimeen Vauxissa. Ylimalkaisista asioista oli juteltu ylenpalttisesti, mutta kukaan muu kuin Baisemeaux ei ollut kajonnut yksityisiin.
D'Artagnan tulla tuoksahti keskelle keskustelua. Hän oli vielä kalpea ja kuohuksissa kohtauksestaan kuninkaan kanssa, Baisemeaux kiirehti asettamaan hänelle tuolin. Kapteeni otti täytetyn lasin ja kulautti sen pohjaan. Atos ja Aramis huomasivat kumpikin ystävänsä kiihtymyksen. Baisemeaux sitävastoin näki ainoastaan hänen majesteettinsa muskettisoturien kapteenin, jota hän kiirehti juhlimaan. Miehellä, joka oli lähellä kuningasta, oli kaikki oikeudet herra Baisemeauxin huomaavaisuuteen. Mutta vaikka Aramis oli nähnyt tämän järkkymyksen, ei hän voinut arvata sen syytä. Vain Atos luuli hänet ymmärtävänsä. Hänelle d'Artagnanin paluu ja varsinkin tämän hätääntymättömän miehen hämmennys merkitsi: "tulen pyytämästä kuninkaalta jotakin, mutta hän on minulta evännyt", ja hän uskoi varmasti olevansa oikeassa. Atos hymyili, nousi pöydästä ja iski silmää d'Artagnanille, ikäänkuin muistuttaakseen hänelle, että heillä oli muuta tehtävää kuin ruokailla yhdessä.
D'Artagnan ymmärsi, vastaten toisella merkillä. Tämän mykän haastelun nähdessään Aramis ja Baisemeaux loivat toisiinsa kysyvän silmäyksen, ja Atos otaksui, että hänen oli selvitettävä tilanne.
"Seikka on sellainen, ystäväni", virkkoi kreivi hymyillen, "että sinä,Aramis, olet syönyt illallista valtiollisen pahantekijän ja te,Baisemeaux, vankinne kanssa."
Herra Baisemeauxilta pääsi kummastuksen, melkeinpä ilon huudahdus. Kunnon Baisemeaux oli ylpeä linnoituksestaan. Hän oli aina hyvillään tulojensa lisääntymisestä, mutta vielä enemmän hän pani arvoa vankiensa yhteiskunnalliselle asemalle.
Aramis taasen omaksui tilanteeseen soveltuvan katsannon ja sanoi:
"Ah, paras Atos, suo anteeksi, mutta minä melkein aavistin tätä.Kaiketi joku Raoulin tai la Vallièren selkkaus?"
"Ah", virkahti Baisemeaux.
"Ja", jatkoi Aramis, "sinunlaisesi ylhäinen aatelisherra on unohtanut, että on enää olemassa vain liehittelijöitä; olet käynyt kuninkaan luona ja sanonut hänelle mitä kuuluu?"
"Oikein osattu, ystäväni."
"Siis", sopersi Baisemeaux vapisten havainnosta, että oli niin tuttavallisesti aterioinut hänen majesteettinsa epäsuosioon joutuneen miehen kanssa; "siis, herra kreivi…?"
"Niin, hyvä herra kuvernööri", vastasi Atos, "ystäväni herra d'Artagnan esittää teille tuon paperin, joka pistää esiin hänen költerinsä aukosta ja varmastikin on minun vangitsemiskäskyni."
Baisemeaux ojensi kätensä tavanmukaisen joustavasti. Mutta d'Artagnanvetikin esille kaksi paperia, antaen niistä toisen vankilanpäällikölle.Baisemeaux levitti sen auki ja luki puoliääneen, samalla katsellenAtosta arkin ylitse ja keskeytellen itseään:
"'Määräys chevalier d'Artagnanille…' hyvä on… 'vangita herra kreivi de la Fère'. Oi, monsieur, mikä tuskallinen kunnia minulle saada teidät hoitooni!"
"Te saatte kärsivällisen vangin, monsieur", virkkoi Atos lempeällä ja tyynellä äänellään.
"Ja vangin, joka ei jää luoksenne kuukaudeksikaan, paras herra kuvernööri", sanoi Aramis, sillävälin kun Baisemeaux vangitsemiskäskyä pidellen merkitsi kuninkaallista tahtoa rekisterikirjaansa.
"Eikä edes päiväksikään tai oikeammin yöksikään", lisäsi d'Artagnan, esittäen kuninkaan toisen määräyksen, "sillä teidän on nyt jäljennettävä myöskin tämä, jossa käsketään heti päästää kreivi vapaaksi."
"Haa", huudahti Aramis, "siinä säästät minulla homman d'Artagnan!"
Ja hän puristi merkitsevästi kapteenin ja samalla Atoksen kättä.
"Mitä!" ihmetteli jälkimmäinen. "Antaako kuningas minulle vapauteni takaisin?"
"Lue, rakas ystävä", vastasi d'Artagnan.
Atos otti paperin ja luki.
"Se on totta", sanoi hän.
"Oletko pahoillasi?" kysyi d'Artagnan.
"Oi, en, päinvastoin. Minä en suo pahaa kuninkaalle, ja suurimpana onnettomuutena saattaisi kuninkaille toivoa, että he tekisivät jonkun vääryyden. Mutta sinulla on täytynyt olla siitä paljon ikävyyttä, eikö niin? Kas, myönnä pois, ystäväni."
"Ikävyyttä! Eikä mitä!" vakuutti muskettisoturi hymyillen. "Kuningas tekee kaikkea, mitä vain haluan."
Aramis katsahti d'Artagnaniin ja näki hyvin, että tämä valehteli. Mutta Baisemeaux ei nähnyt mitään muuta kuin d'Artagnanin mahdin, tuntien mitä syvintä kunnioitusta miestä kohtaan, joka teetti kuninkaalla mitä tahtoi.
"Ja kuningas vain karkoittaa Atoksen?" kysyi Aramis.
"Ei, eipä oikeastaan; kuningas ei ole siinä suhteessa mitään virkkanutkaan", selitti d'Artagnan. "Mutta matkustaminen on mielestäni parasta, mitä kreivi saattaa tehdä, ellei hän välttämättömästi tahdo mennä kuningasta kiittämään."
"En tosiaankaan", tokaisi Atos myhäillen.
"Niin, mielestäni on kreiville parasta", toisti d'Artagnan, "vetäytyä linnaansa. Muuten, rakas Atos, puhu, pyydä; jos joku olinpaikka on sinulle mieluisampi kuin toinen, teen kaikkeni sen sinulle hankkiakseni."
"Ei, kiitos", lausui Atos; "mikään ei voi olla minulle mieluisampaa, rakas ystävä, kuin palata yksinäisyyteeni, istua puitteni siimekseen Loire-virran rannoille. Niinkuin Jumala on sielun kärsimysten korkein parantaja, on luonto paras lääke. Olen siis vapaa, monsieur?" hän lisäsi kääntyen Baisemeauxin puoleen.
"Niin, herra kreivi, uskoakseni ja toivoakseni, ellei", virkkoi vankilanpäällikkö hypistellen ja käännellen noita kahta paperia kädessään, "ellei vain herra d'Artagnanilla ole vielä kolmatta paperia."
"Ei, hyvä herra Baisemeaux, ei", vakuutti muskettisoturi, "teidän on pidettävä kiinni toisesta. Siihen meidän on tyydyttävä."
"Voi, herra kreivi", sanoi Baisemeaux Atokselle, "ettepä tiedä, mitä menetätte! Minä olisin asettanut teidät kolmenkymmenen livren muonitukselle kuin kenraalit. Mitä sanonkaan! Viidenkymmenen livren päivärahalle, kuten ruhtinaat, ja joka ilta olisitte aterioinut niinkuin tänään."
"Sallikaa, monsieur", sanoi Atos, "että pidän keskinkertaisuuteni." Ja d'Artagnaniin kääntyen hän kehoitti: "Lähtekäämme, ystäväni."
"Mennään", vastasi d'Artagnan.
"Onko minulla ilo saada sinut matkatoveriksi, veikkoseni?" kysyi Atos.
"Ainoastaan portille, rakas ystävä", selitti d'Artagnan, "ja senjälkeen sanon sinulle, kuten sanoin kuninkaalle: 'Olen palvelusvuorolla.'"
"Mutta sinä, rakas Aramis", virkkoi Atos hymyillen, "seurannet minua?La Fère on Vannesin tiellä."
"Minulla, ystäväni", sanoi prelaatti, "on tänä iltana kohtausPariisissa, enkä voisi jäädä pois tärkeitä etuja haittaamatta."
"Sitten, rakas ystävä", lausui Atos, "salli minun ennen lähtöäni syleillä sinua. Ja suuri kiitos teille, paras herra Baisemeaux, hyväntahtoisuudestanne ja ennen kaikkea siitä näytöstä, jonka annoitte minulle Bastiljin jokapäiväisestä ruokajärjestyksestä."
Ja syleiltyään Aramista ja puristettuaan herra Baisemeauxin kättä sekä saatuaan kummankin onnentoivotukset matkalle Atos läksi d'Artagnanin kanssa.
Sillävälin kun loppusuoritus Palais-Royalin näytökseen esitettiinBastiljissa, palatkaamme kertomaan, mitä tapahtui Atoksen jaBragelonnen asunnoissa.
Kuten olemme nähneet, oli Grimaud seurannut herraansa Pariisiin; kuten olemme sanoneet, oli hän ollut saapuvilla Atoksen lähtiessä. Hän oli nähnyt d'Artagnanin pureskelevan viiksiään, nähnyt herransa nousevan vaunuihin ja tarkannut kummankin kasvonilmeitä. Hän oli tuntenut molemmat kyllin kauan nähdäkseen heidän levollisuudennaamionsa lävitse, että jotakin vakavaa oli tekeillä.
Heti kun Atos oli lähtenyt, alkoi hän miettiä. Silloin hän muisti, kuinka omituiseen tapaan isäntä oli hänelle sanonut hyvästi, — tuon kaikille muille paitsi hänelle huomaamattoman hämin hänen tyynimielisessä ja suoratahtoisessa herrassaan. Hän tiesi, että Atos ei ollut ottanut mukaansa muuta kuin mitä hänellä oli päällään, ja kuitenkin hän luuli havainneensa, että hän ei poistunut tunniksi, eikäpä päiväksikään. Äänenpaino, jolla Atos Grimaudista erotessaan oli lausunut sanan "hyvästi", ennusti pitkää poissaoloa.
Kaikki tämä palasi mieleen vanhukselle, joka oli niin hartaasti kiintynyt ylevään kreiviin, ja se toi mukanaan tyhjyyden ja yksinäisyyden kammon, joka aina valtaa rakastavien henkilöiden sydämen. Kaikki tämä, sanomme, saattoi kunnon Grimaudin hyvin murheelliseksi ja olletikin kovin levottomaksi.
Selvittämättä itselleen menettelyään kreivin lähdön jälkeen hän harhaili pitkin huoneistoa ikäänkuin etsien herransa jälkiä ja muistuttaen tässä — kaikella hyvällä on yhtäläisyyttä — uskollista koiraa, joka osaamatta olla huolissaan isäntänsä poissaolosta ikävöitsee häntä. Mutta kun Grimaudissa eläimen vaistoon yhtyi ihmisen ymmärrys, tunsi Grimaud samalla kertaa sekä ikävää että huolestusta.
Löytämättä mitään johtolankaa, näkemättä mitään tai keksimättä mitään varmennusta epäluulolleen, Grimaud ryhtyikuvittelemaan, mitä kaikkea oli saattanut tapahtua, mielikuvitus on hyvien sielujen apulähde tai pikemmin rangaistus. Tosiaankaan ei koskaan tapahdu, että jalo sielu kuvittelee poissaolevan ystävän onnelliseksi tai hilpeäksi. Matkalle lentänyt kyyhkynen herättää kotiin jääneessä toverissaan aina pelontunteita. Grimaudin levottomuus muuttui siis peloksi. Hän kertasi mielessään kaikki, mitä oli tapahtunut: d'Artagnanin kirjeen Atokselle, jonka kirjeen saatuaan viimemainittu oli näyttänyt niin murheelliselta; Raoulin vierailun Atoksen luona ja miten tämä senjälkeen oli pyytänyt tuomaan kunniamerkit ja juhlapukunsa; käynnin kuninkaan puheilla ja Atoksen synkän muodon sieltä palatessa; sitä seuranneen selvittelyn isän ja pojan välillä, jonka jälkeen Atos oli niin surumielisesti syleillyt Raoulia ja Raoul niin alakuloisena lähtenyt kotiinsa; sekä vihdoin d'Artagnanin, joka saapui viiksiään pureskellen ja jonka kanssa kreivi sitten oli astunut vaunuihin. Kaikki tämä muodostui hyvin selväksi viisiosaiseksi murhenäytelmäksi, varsinkin niin terävälle erittelijälle kuin Grimaud oli.
Ja Grimaud ryhtyi varsin häikäilemättömiin keinoihin. Hän meni etsimään isäntänsä jättämän ihokkaan taskusta herra d'Artagnanin kirjeen. Se oli vielä siellä ja kuului näin:
'Hyvä veliseni: Raoul tuli minulta pyytämään tietoja neiti de la Vallièren käytöksestä nuoren ystävämme oleskellessa Lontoossa. Minä olen poloinen muskettisoturien kapteeni, jonka korvissa kaiken päivää kaikuvat kasarmin ja katujen juorut. Jos olisin sanonut Raoulille, mitä luulin tietäväni, olisi poikaparka siitä kuollut. Mutta minä olen kuninkaan palveluksessa, enkä voi lörpötellä kuninkaan asioista. Jos sydämesi käskee, niin ryhdy toimiin! Asia koskee enemmän sinua kuin minua, melkein yhtä paljon kuin Raoulia.'
Grimaud riuhtaisi puoli hyppysellistä hiuksia päästänsä. Jos hänen tukkansa olisi ollut runsaampi, olisi hän kiskaissut isomman tukon.
— Siinä, —. älysi hän, — on arvoituksen ydin. Tyttönen on tehnyt kepposiaan. Se mitä hänestä ja kuninkaasta kerrotaan, on totta. Nuori herramme on petetty, ja hän näkyy sen tietävän. Kreivi on ollut kuninkaan puheilla ja sanonut hänelle mitä pitikin. Ja sitten kuningas on lähettänyt d'Artagnanin järjestämään asiaa. Voi, hyvä Jumala, herra kreivi on palannut ilman miekkaa!
Tämä havainto sai hien nousemaan kunnon miehen otsalle Hän ei siekaillut sen enempää, vaan painoi hatun päähänsä ja riensi Raoulin asuntoon.
Louisen lähdettyä oli varakreivi hillinnyt suruansa, ellei rakkauttaan, ja joutuessaan katsahtamaan eteenpäin tuolle vaaralliselle tielle, jolle häntä hulluus ja kapinanhalu ajoivat oli hän ensi silmäyksellä nähnyt isänsä kuninkaan vihan maalitauluna, koska Atos ensimmäisenä oli asettunut tätä vastustamaan.
Tällä selväjärkisen myötätunnon hetkellä nuori mies muisti täsmälleen Atoksen salaperäiset silmäniskut, hän muisti d'Artagnanin odottamattoman käynnin ja seuraukset tästä yhteenotosta hallitsijan ja alamaisen välillä kuvastuivat hänen pelästyneiden silmiensä eteen.
Palveluksessa oleva ja siis vartiopaikkaansa kiinnitetty d'Artagnan ei suinkaan saapunut Atoksen luo vain tätä huvittaakseen. Hän oli tullut jotakin sanomaan. Ja tämä jokin tiesi niin tukalissa olosuhteissa onnettomuutta tai vaaraa. Raoul vapisi ajatellessaan, että hän itsekkyydessään oli unohtanut rakkautensa tähden isänsä, ryhtyen etsimään epätoivon haaveilua tai epätoivon nautintoa, silloin kun kenties olisi ollut lyötävä takaisin Atokseen välittömästi kohdistuva isku.
Tämä ajatus sai hänet hypähtämään. Vyöttäen miekkansa kupeelleen hän riensi ensin isänsä asuntoon. Tiellä hän kohtasi Grimaudin, joka vastakkaiselta suunnalta tullen oli yhtä innokkaasti rientämässä ottamaan selkoa asiain tilasta. Nämä kaksi miestä törmäsivät toisiinsa, kumpainenkin joutuneena samaan mielikuvituksensa piirtämän kehän pisteeseen.
"Grimaud!" huudahti Raoul.
"Herra Raoul!" läähätti Grimaud.
"Herra kreivi voi hyvin?"
"Oletteko nähnyt hänet?"
"En; missä hän on?"
"Minä etsin häntä."
"Entä herra d'Artagnan?"
"Lähti hänen kanssaan."
"Milloin?"
"Kymmenen minuuttia teidän lähtönne jälkeen."
"Miten he menivät?"
"Vaunuissa."
"Mihin aikoen?"
"En tiedä."
"Ottiko isäni rahaa?"
"Ei."
"Miekan?"
"Ei."
"Grimaud!"
"Herra Raoul!"
"Minä luulen, että herra d'Artagnan tuli…"
"Kreiviä vangitsemaanko?"
"Niin, Grimaud."
"Olisin sen vannonut!"
"Minne päin he menivät?"
"Rantakaduille päin."
"Bastiljinko suuntaan?"
"Ah, hyvä Jumala, niin."
"Nopeasti, juoskaamme!"
"Niin, juoskaamme!"
"Mutta mihin sitten?" kysyi Raoul äkkiä, näyttäen lamaantuneelta.
"Menkäämme herra d'Artagnanin luo; sieltä saanemme jotakin tietää."
"Ei, jos asia salattiin minulta isäni luona, salataan se kaikkialla.Lähtekäämme… Oi, hyvä Jumala, tänäänhän minä olen hullu, hyväGrimaud."
"Miksi niin?"
"Unohdin herra du Vallonin."
"Herra Portoksenko?"
"Joka yhä odottaa minua! Ah! Sanoinhan sinulle, että olen hullu."
"Joka odottaa teitä, missä sitten?"
"Vincennesissä Minimesin luona!"
"Ah, hyvä Jumala!… Onneksi se on Bastiljin tiellä."
"Joutukaamme!"
"Monsieur, minä menen satuloimaan hevoset!"
"Tee niin, ystäväni."
205.
Portos pääsee selvyyteen asiaa käsittämättä.
Kunnon Portos, uskollisena kaikille muinaisen ritarillisuuden laeille, oli päättänyt odottaa kreivi de Saint-Aignania päivänlaskuun asti. Ja kun hovimies ei ollut tulossa, — kun Raoul oli unohtanut sekundantilleen tästä ilmoittaa, ja kun miekkailupaikalla odottaminen alkoi tuntua mitä tuskallisimman pitkästyttävältä, oli Portos eräällä portinvartijalla tuottanut muutamia pulloja hyvää viiniä ja ison kimpaleen paistia, jotta hän aikansa kuluksi edes saisi silloin tällöin vetää tulpan ja pistää palasen poskeensa. Hän oli jo ehtinyt äärimmäisilleen, viimeisiin muruihin, kun Raoul saapui Grimaudin saattamana täyttä laukkaa ratsastaen.
Nähdessään tiellä nämä kaksi kiirehtivää hevosmiestä ei parooni epäillyt, että ne olivat hänen miehensä, ja nousten heti pehmeästä ruohosta, johon hän oli mukavasti istuutunut, hän alkoi norjistella polviaan ja ranteitaan, jupisten:
"Kauniita tapoja! Nyt se vintiö viimeinkin saapuu. Jos olisin poistunut paikaltani, ei hän olisi tavannut ketään ja olisi käyttänyt sitä hyväkseen."
Sitten hän suoristausi tanakasti seisomaan sotilaalliseen asentoon, pullistaen voimakkaalla vartalonsa liikkeellä valtavan rintansa komean kaarevaksi. Mutta de Saint-Aignanin sijasta hän huomasi Raoulin, joka epätoivoisin elein lähestyi häntä, huudellen:
"Oi, rakas ystävä! Oi, suokaa anteeksi! Voi, kuinka onneton olenkaan!"
"Raoul!" huudahti Portos ihmeissään.
"Olitteko suuttunut minulle?" huudahti Raoul, tullen syleilemäänPortosta.
"Suuttunutko? Mistä sitten?"
"Siitä, että teidät näin unohdin. Mutta, nähkääs, pääni on ihan pyörällä."
"Oh, siitä viisi!"
"Jos tietäisitte, ystäväni…"
"Oletko tappanut hänet?"
"Kenet?"
"De Saint-Aignanin."
"Ah, ei ole kysymys de Saint-Aignanista."
"Mistä sitten vielä?"
"Asia on niin, että kreivi de la Fère lienee parhaillaan vangittuna."
Portos teki liikkeen, joka olisi voinut kaataa muurin.
"Vangittu!… Kuka hänet olisi vanginnut?"
"D'Artagnan!"
"Se on mahdotonta", sanoi Portos.
"Mutta kuitenkin totta", vakuutti Raoul.
Portos kääntyi Grimaudin puoleen, ikäänkuin etsien vahvistusta väitteelle. Grimaud nyökäytti päätänsä.
"Ja mihin hänet on viety?" kysyi Portos.
"Luultavasti Bastiljiin."
"Mistä sitä päättelet?"
"Tiellä tiedustelimme henkilöiltä, jotka olivat nähneet vaunut. Ja toiset olivat huomanneet niiden ajavan sisään Bastiljiin."
"Hohhoh!" murahti Portos, astuen pari askelta.
"Mitä aiotte tehdä?" kysyi Raoul.
"Minäkö? En mitään. Enpä vain salli, että Atos jää Bastiljiin."
Raoul lähestyi kelpo paroonia.
"Tiedättekö, että vangitseminen on tapahtunut kuninkaan käskystä?"
Atos katseli nuorta miestä kuin sanoakseen hänelle: "Mitä se minuun kuuluu?" Tämä mykkä kieli oli Raoulista niin kaunopuheista, että hän ei enempää kysellyt. Hän nousi hevosensa selkään. Grimaudin auttamana oli Portos jo tehnyt samoin.
"Valmistakaamme suunnitelmamme", virkkoi Raoul.
"Niin", vastasi Portos, "juuri niin, laatikaamme suunnitelma."
Raoul päästi raskaan huokauksen ja pysähtyi äkkiä.
"Mikä vaivaa?" kysyi Portos. "Huimausko?"
"Ei, vaan voimattomuus! Luulottelemmeko me kolme voivamme valloittaaBastiljin?"
"Haa, jos d'Artagnan on siellä", vastasi Portos, "en ole menestyksestä varma."
Raoul ihaili tätä yksinkertaisuudesta johtuvaa sankarillista luottamusta. Nämä olivat tosiaankin niitä mainioita miehiä, jotka kolmisin tai nelisin uhmailivat armeijoja ta: hyökkäsivät linnoja vastaan! Nämä miehet, jotka olivat säikähdyttäneet kuoleman ja jääneet elämään melskeisen ajanjakson jälkeen, olivat yhä voimakkaampia kuin vankimmat nuorten joukosta.
"Monsieur", sanoi hän Portokselle, "olette herättänyt minussa aatoksen.On ehdottomasti tavattava herra d'Artagnan."
"Epäilemättä."
"Hänen on täytynyt palata kotiinsa, vietyään isäni Bastiljiin."
"Tiedustelkaamme ensin Bastiljista", virkkoi Grimaud, joka puhui vähän, mutta hyvin.
He kiirehtivät linnoituksen edustalle. Eräs niitä sattumia, joita Jumala sallii lujatahtoisille ihmisille, sai Grimaudin yhtäkkiä havaitsemaan nostosillan isolle portille kääntyvät vaunut. Tämä tapahtui sillä hetkellä, jolloin d'Artagnan palasi kuninkaan luota, kuten tiedämme.
Turhaan Raoul kannusti hevostaan saavuttaakseen vaunut ja nähdäkseen, keitä niissä ajoi. Hevoset olivat jo pysähtyneet tuon jälleen sulkeutuvan ison portin toiselle puolelle, kun vahtipaikalla seisova ranskalainen vartija tölmäsi Raoulin hevosen kuonoon musketillaan.
Raoul käännähti pois mielissään siitä, että saisi tietää jotakin noista vaunuista, jotka olivat sulkeneet haltuunsa hänen isänsä.
"Olemme hänet tavoittaneet", virkkoi Grimaud.
"Kun hiukan odotamme, palaavat vaunut varmasti, eikö niin, ystäväni?"
"Ellei d'Artagnan ole myöskin vangittuna", vastasi Portos, "siinä tapauksessa on kaikki mennyttä."
Raoul ei vastannut mitään. Kaikki oli mahdollista. Hän neuvoi Grimaudia viemään ratsut Jean-Beausiren sivukadulle, jotta vältettäisiin herättämästä epäluuloa, ja hän itse jäi terävillä silmillään vaanimaan d'Artagnanin tai vaunujen paluuta.
Tämä oli hyvä tuuma. Eikä ollut kulunut kahtakymmentäkään minuuttia, kun portti avautui jälleen ja vaunut tulivat näkyviin. Häikäisy esti Raoulia eroittamasta vaunuissa olijain kasvoja. Grimaud vannoi nähneensä kaksi henkilöä, vakuuttaen toisen niistä isännäkseen. Portos katseli vuoroin Raoulia, vuoroin Grimaudia, koettaen ymmärtää heidän ajatuksensa.
"On ilmeistä", sanoi Grimaud, "että jos herra kreivi on noissa vaunuissa, niin hänet on joko vapautettu tai häntä viedään toiseen talletuspaikkaan."
"Sen saamme nähdä suunnasta, jolle he kääntyvät", tuumi Portos.
"Jos hänet päästetään vapaaksi", huomautti Grimaud, "viedään hänet kotiinsa."
"Se on totta", myönsi Portos.
"Vaunut eivät käänny sille taholle", sanoi Raoul.
Ja todellakin hevoset olivat juuri häipyneet Saint-Antoinen esikaupunkiin.
"Rientäkäämme", ehdotti Portos; "hyökkäämme vaunujen kimppuun tiellä ja keholtamme Atosta pakenemaan."
"Kapinaa!" mutisi Raoul.
Portos loi Raouliin silmäyksen, joka oli hyvin hänen aikaisemman katseensa arvoinen. Raoul vastasi siihen vain puristaen hevosensa kylkiä kannuksillaan.
Muutamaa silmänräpäystä myöhemmin olivat kolme ratsastajaamme saavuttaneet vaunut, ja he seurasivat niitä niin läheltä, että hevosten hengitys kostutti ajopelien kuomia.
D'Artagnan, jonka aistit aina valvoivat, kuuli kavioiden kapseen. Juuri silloin oli Raoul käskenyt Portoksen karauttaa vaunujen ohi katsomaan, kuka oli Atoksen seurassa. Portos totteli, mutta ei voinut nähdä mitään; verhot olivat lasketut alas.
Kiivastus ja levottomuus voitti Raoulin. Tuo salaperäisyys yllytti hänet ryhtymään voimakeinoihin.
D'Artagnan puolestaan oli täydellisesti tuntenut Portoksen. Hän oli samaten nahkauutimien alta eroittanut Raoulin ja ilmaissut tekemänsä huomiot kreiville. Kumppanuksia halutti nähdä, ryhtyisivätkö Raoul ja Portos äärimmäisyystoimenpiteisiin.
Niin tapahtuikin. Pistooli ojolla Raoul karkasi käsiksi ensimmäiseen vaunuhevoseen, käskien ajajan pysähdyttää. Portos tarttui itse mieheen ja nosti hänet alas istuimelta. Grimaud siirsi seisautettujen vaunujen oviverhoa syrjään.
Raoul levitti käsivartensa huudahtaen:
"Herra kreivi! Herra kreivi!"
"Kas, sinäkö, Raoul!" virkkoi Atos ilon innossa.
"Eipä hullumpaa!" lisäsi d'Artagnan, räjähtäen nauramaan.
Ja molemmat syleilivät nuorta miestä ja Portosta, joka oli heidät kahmaissut käsivarsiinsa.
"Kunnon Portos, oivallinen ystäväni!" huudahti Atos. "Aina olet kaltaisesi!"
"Hän on vielä kaksikymmenvuotias", sanoi d'Artagnan, "Bravo, Portos!"
"Lempo soikoon!" vastasi Portos hiukan hämillään; "me luulimme sinun olevan vankina."
"Ja olimmekin vain ajelemassa herra d'Artagnanin vaunuissa", vastasiAtos.
"Me olemme seuranneet teitä Bastiljista asti", vastasi Raoul epäluuloisella ja nuhtelevalla äänellä.
"Jonne olimme poikenneet syömään illallista kunnon herra Baisemeauxin kanssa. Muistatko Baisemeauxia, Portos?"
"Pardieu, aivan hyvin."
"Ja me tapasimme Aramiksenkin."
"Bastiljissako?"
"Niin, samassa illallispöydässä."
"Ah!" huoahti Portos rauhoittuen.
"Hän lähetti sinulle tuhannet terveiset."
"Kiitos!"
"Mihin herra kreivi matkustaa?" kysyi Grimaud, jota hänen isäntänsä jo oli palkinnut hymyilyllä.
"Me lähdemme kotiin maalle."
"Mitenkä?… Suoraa päätäkö?"
"Suoraa päätä."
"Ilman matkatavaroita?"
"Niinhän vainkin! Raoulin toimeksi olisi jäänyt lähettää minulle kapineeni tai tuoda ne palatessaan luokseni, jos hän pääsee pistäytymään sinne."
"Ellei mikään häntä enää pidätä Pariisissa", sanoi d'Artagnan lujin, tikarina vihlaisevin katsein, sillä hän avasi uudestaan nuoren miespoloisen haavat, "ellei mikään häntä pidätä, tekee hän viisaasti, Atos, seuratessaan sinua."
"Mikään ei enää pidätä minua Pariisissa", vastasi Raoul.
"Me lähdemme siis", virkahti Atos heti.
"Entä herra d'Artagnan?"
"Oh, minä olin saattamassa Atosta vain tulliportille ja palaanPortoksen kanssa."
"Hyvä on", sanoi tämä.
"Tule, poikani", lisäsi kreivi, laskien käsivartensa lempeästi Raoulin kaulaan ja syleillen häntä vielä. "Grimaud", jatkoi hän, "sinä palaat hiljalleen Pariisiin ja otat mukaasi parooni du Vallonin hevosen, sillä Raoul ja minä nousemme tässä ratsaille ja luovutamme vaunut näille kahdelle herrasmiehelle, heidän palatakseen kaupunkiin. Päästyäsi asuntooni kokoat vaatteeni ja kirjeeni sekä lähetät kaikki meille."
"Mutta", huomautti Raoul koettaen saada kreiviä puhumaan, "kun palaatte toisella kertaa Pariisiin, ei tänne jää teille liinavaatteita eikä muita tarpeita, ja se on kovin hankalaa."
"Luulen, Raoul, että kuluu hyvin pitkä aika, ennen kuin palaan Pariisiin. Viime oleskelumme täällä ei ole minua kehoittanut uusiin pääkaupunginmatkoihin."
Raoul painoi päänsä alas, virkkamatta enää mitään.
Atos astui vaunuista, nousten hevosen selkään, jolla Portos oli ratsastanut, ja eläin näytti tästä vaihdoksesta olevan peräti hyvillään.
Oli syleilty, oli pudistettu käsiä, oli annettu monta todistusta ikuisesta ystävyydestä. Portos oli luvannut ensi tilassa viettää kuukauden Atoksen luona. Samaten lupasi d'Artagnan käyttää siihen ensimmäisen lomansa. Syleiltyään sitte Raoulia vielä viimeisen kerran hän virkkoi:
"Poikani, minä kirjoitan sinulle."
Nämä d'Artagnanin sanat sisälsivät paljon, hän kun ei koskaan kirjoitellut. Raoul heltyi kyyneliin asti. Hän riuhtaisi itsensä muskettisoturin käsistä ja lähti.
D'Artagnan astui Portoksen keralla vaunuihin.
"Kas niin, rakas ystävä", virkkoi hän, "onpa tämä ollut päivä!"
"On niinkin", vahvisti Portos.
"Kyllä sinä varmaan olet uuvuksissa."
"En kovin. Kuitenkin menen hyvissä ajoin levolle, ollakseni huomenna valmis."
"Ja mihin valmis?"
"Pardieu, lopettamaan, mitä olen aloittanut."
"Sinä saat minut vapisemaan, veikkoseni; näytäthän aivan tuohtuneelta. Mitä hittoa oletkaan pannut alulle, jota ei vielä olisi saatettu loppuun?"
"Kuulehan siis: Raoul ei ole taistellut. Niin ollen on minun taisteltava!"
"Kenen kanssa?… Kuninkaanko?"
"Mitä, — kuninkaan?" virkkoi Portos hämmästyneenä.
"Niin juuri, suuri lapsi, kuninkaan kanssa!"
"Vakuutan sinulle, että kysymyksessä on herra de Saint-Aignan."
"Sitäpä sinulle halusinkin sanoa. Otellessasi sen herrasmiehen kanssa paljastat miekkasi kuningasta vastaan."
"Ah", äännähti Portos muljauttaen silmiään, "oletko siitä varma?"
"Pardieu!"
"No, miten sitten on asia järjestettävä?"
"Koetamme saada aikaan kelpo illallisen. Muskettisoturien kapteenin pöytä on varsin mukiinmenevä. Siellä näet de Saint-Aignanin keikarin ja juot hänen terveydekseen."
"Minäkö?" huudahti Portos.
"Mitä!" sanoi d'Artagnan. "Kieltäydytkö tyhjentämästä kuninkaan maljaa?"
"Mutta,corboeuf! Enhän puhu kuninkaasta, vaan herra deSaint-Aignanista."
"No, kun sinulle vakuutan, että se on samaa."
"Ah… hyvä siis!" myöntyi Portos voitettuna.
"Kai käsität?"
"En", sanoi Portos; "mutta vähät siitä!"
"Niin, välipä sillä", vastasi d'Artagnan. "Menkäämme illalliselle,Portos."
206.
Baisemeauxin seura.
Emme ole unohtaneet, että d'Artagnan ja kreivi de la Fère Bastiljista lähtiessään olivat jättäneet sinne Aramiksen kahden kesken Baisemeauxin kanssa.
Kuvernööri ei hituistakaan huomannut, että keskustelu kärsi hänen kahden vieraansa poistumisesta. Hänestä olivat jälkiruokaviini ja Bastiljin liköörit oivallisia. Hän uskoi, sanomme, että jälkipöydässä tarjoiltu viini oli riittävä elvyke kirvoittamaan jokaisen rehdin miehen kielenkantimen. Linnanpäällikkö tunsi huonosti hänen kunnianarvoisuuttaan, joka ei koskaan ollut niin umpimielinen kuin jälkipöydässä. Mutta hänen kunnianarvoisuutensa tunsi mainiosti herra Baisemeauxin, luottaessaan siihen, että kunnon kuvernöörin niin tehokkaaksi katsoma keino kyllä tosiaan tepsisi isäntään itseensä.
Näköjään laimenematta keskustelu kuitenkin todellisuudessa riutui. Sillä paitsi että Baisemeaux haastoi melkein yksin, puheli hän vielä yksinomaan Atoksen merkillisestä vangitsemisesta ja sitä niin nopeasti seuranneesta vapauttamismääräyksestä.
Baisemeauxilta ei muuten ollut jäänyt huomaamatta, että molemmat määräykset, vangitsemis- kuten vapauttamiskäskykin, olivat kuninkaan omakätisesti kirjoittamia. Ja hänen majesteettinsa otti siten vaivautuaksensa ainoastaan tärkeiden asianhaarojen johdosta. Kaikki tämä oli Baisemeauxille hyvin mielenkiintoista ja samalla kovin hämärää. Mutta kun se Aramikselle oli jo perin selvää, ei tämä kiinnittänyt tapaukseen samaa huomiota kuin kunnon vankilanjohtaja.
Sitäpaitsi Aramis harvoin häiriytyi mistään, eikä vielä ollut edes huolinut mainita herra Baisemeauxille, minkä vuoksi hän itsekään oli tänne saapunut.
Mutta juuri kun Baisemeaux oli parhaassa pohdinnan vauhdissa, keskeyttiAramis hänet yhtäkkiä.
"Sanokaa minulle, hyvä herra Baisemeaux", virkkoi hän, "eikö teillä Bastiljissa koskaan ole muita hauskutuksia kuin ne, joissa olen saanut kunnian olla mukana täällä pari kolme kertaa käydessäni?"
Käänne oli niin odottamaton, että vankilanjohtaja viirin tavoin, joka äkkiä saa tuulenvastaisen sysäyksen, pysähtyi kesken lauseensa.
"Hauskutuksia?" toisti hän. "Niitähän minulla on alituisesti, monseigneur."
"Ohoo, vai niin! Ja nämä hauskutukset…?"
"Ovat kaikenlaatuisia."
"Varmaankin saatte vieraita?"
"Vieraita? Ei, käynnit eivät ole tavallisia Bastiljissa."
"Vai ovat vierailut harvinaisia?"
"Hyvin harvinaisia."
"Oman seurannekin puolelta?"
"Mitä nimitätte seurakseni?… Vankejaniko?"
"Oh, ei. Vankinne!… Tietenkin te käytte heitä katsomassa, eivätkä he tule teidän luoksenne. Tarkoitan sitä seuraa, hyvä herra Baisemeaux, johon olette vakinaisesti kuuluva."
Baisemeaux katsoa tuijotti Aramikseen. Sitten hän virkkoi, ikäänkuin hänen hetkellinen otaksumansa olisi ollut mahdoton:
"Oh, minulla on nykyisin hyvin vähän seuraa. Täytyy tunnustaa, paras herra d'Herblay, että oleskelu Bastiljissa näyttää hienon maailman ihmisistä villiltä ja kolkolta. Naiset varsinkaan eivät tule tänne luokseni ilman jonkunlaista kauhua, jota minun on ylen vaikea tyynnyttää. Ja ihmehän olisikin, jos eivät naisparat hiukan vapisisi nähdessään nämä synkät luolat ja ajatellessaan, että niissä asuu onnettomia vankeja, jotka…"
Ja mitä enemmän Baisemeaux tuijotti piispan kasvoihin, sitä enemmän kelpo vankilanjohtajan mieli kangistui, kunnes se kokonaan herposi.
"Ei, te ette käsitä, hyvä herra Baisemeaux", sanoi Aramis, "te ette käsitä… Minä en puhu seurasta ylimalkaan, vaan eräästä erityisestä seurasta, nimenomaan järjestöstä, jossa te olette jäsenenä."
Baisemeaux oli pudottaa täyden lasillisensa muskattiviiniä, jota hän juuri kohotti huulilleen.
"Jäsenenä", sopersi hän, "jäsenenä?"
"Aivan niin, jäsenenä", toisti Aramis mitä kylmäverisimmin. "Ettekö kuulu erääseen salaseuraan, hyvä herra Baisemeaux?"
"Sala-?!"
"Salaiseen tai salaperäiseen yhdistykseen?"
"Oi, herra d'Herblay!…"
"No, älkää suotta kieltäkö."
"Mutta uskokaa…"
"Minä uskon, mitä tiedän."
"Vannon teille…!"
"Kuunnelkaa minua, hyvä herra Baisemeaux, minä väitän että kuulutte, ja te kiellätte. Jommankumman meistä täytyy olla oikeassa, ja toinen on välttämättömästi väärässä."
"No?"
"No, pian pääsemme selvyyteen."
"Antakaahan kuulla", sanoi Baisemeaux, "antakaa kuulla."
"Juokaa toki ensin muskattinne, hyvä herra Baisemeaux", virkkoi Aramis."Mitä ihmettä! Te näytätte aivan säikähtyneeltä."
"En suinkaan, en ollenkaan, en."
"Juokaa siis."
Baisemeaux maistoi kulauksen, mutta se meni väärään kurkkuun.
"No niin", jatkoi Aramis, "ellette, sanon, kuulu erääseen salaiseen yhdistykseen, tai salaperäiseen, miten tahdotte — nimi ei mitään merkitse, — ellette kuulu sellaiseen seuraan, johon tässä vihjailen, niin silloin ette ymmärrä mitään siitä, mitä nyt aion teille sanoa, siinä kaikki."
"Oh, saatte olla jo edeltäpäin varma, että minä en sitä voi oivaltaa."
"Senpä näemme."
"Niin, koettakaahan."
"Siihen olen tulossa. Jos taasen olette sen seuran jäseniä, vastaatte esitykseeni heti myöntävästi tai kieltävästi."
"Lausukaa kysymyksenne", sopersi Baisemeaux vapisten.
"Mutta te kyllä tunnustanette", jatkoi Aramis yhä järkkymättömän tyynesti, "että tietenkään ei voi kuulua yhdistykseen ja nauttia sen jäsenille suotuja etuja, olematta itse velvollinen muutamiin pikku palveluksiin?"
"Se olisi tosiaan selvää", änkkäsi Baisemeaux, "jos…"
"No niin", pitkitti Aramis, "yhdistyksessä, josta teille puhun ja johon te ette olekaan kuuluvinanne…"
"Sallikaa", hätääntyi Baisemeaux, "en kuitenkaan tahtoisi ehdottomasti sanoa…"
"Tässä järjestössä sitoo kaikkia siihen kuuluvia linnoitusten kuvernöörejä ja päälliköitä erityinen heiltä vaadittu lupaus."
Baisemeaux kalpeni.
"Se sitoumus", jatkoi Aramis lujalla äänellä, "on tällainen…"
Baisemeaux nousi sanomattoman mielenliikutuksen vallassa.
"Sanokaa, rakas herra d'Herblay", mutisi hän, "sanokaa."
Silloin Aramis mainitsi tai pikemminkin saneli samanlaisella äänellä kuin olisi kirjasta lukenut seuraavan pykälän: "Sanottu linnoituksen päällikkö tai kuvernööri päästää tarpeen vaatiessa tai vangin pyynnöstä sisälle veljeskuntaan kuuluvan rippi-isän."
Hän pysähtyi. Baisemeaux näki tuskin eteensä, niin surkeassa tilassa hän oli.
"Onko tämä sitoumuksen sanamuoto?" kysyi Aramis tyynesti.
"Monseigneur!…" voihkasi Baisemeaux.
"Ah, alatte luullakseni ymmärtää?"
"Monseigneur", huudahti Baisemeaux, "älkää tuolla tavoin leikkikö ylemmyydellänne. Sorrun kovin mitättömäksi rinnallanne, jos te ilkikurisesti haluatte houkutella minulta hallintoni pikku salaisuudet."
"Ah, ei, älkää pettäkö itseänne, hyvä herra Baisemeaux. En tutki teidän hallintonne pikku salaisuuksia, vaan tahdon päästä teidän omantuntonne salaisuuksien perille."
"No, vaikka omatuntonikin, rakas herra piispa, mutta ottakaa hiukan huomioon tukala asemani."
"Se ei ole suinkaan tavallinen, herra kuvernööri", jatkoi taipumaton Aramis, "jos kuulutte tarkoittamaani järjestöön. Mutta se on aivan luonnollinen, jos te vapaana kaikista sitoumuksista olette vastuussa ainoastaan kuninkaalle."
"Niin, monsieur, niin, minähän tottelen ainoastaan kuningasta. Ketä Jumalan nimessä pitäisi ranskalaisen aatelismiehen totella muuta kuin kuningasta?"
Aramis ei silmäänsäkään räväyttänyt, vaan jatkoi lempeällä äänellään:
"On hyvin mieluista ranskalaiselle aatelismiehelle, ranskalaiselle kirkon palvelijalle, kuulla niin ansiokkaan miehen lausuvan uskollisen mielialansa noin rehellisesti ja tuon kuultuaan kyetä luottamaan sanoihinne."
"Oletteko siis epäillyt muuta, monsieur?"
"Minäkö? En suinkaan."
"Te uskotte minua?"
"Minä uskon nyt ehdottomasti, monsieur", sanoi piispa painokkaasti, "että te ette kieltäisi kuuliaisuutta esimiehiltä, jos kerran olisitte vapaaehtoisesti lupautunut heidän johtoonsa."
"Esimiehiltä?" parahti Baisemeaux.
"Niin sanoin."
"Herra d'Herblay, te ilvehditte vielä, eikö niin?"
"Tietysti on helpompikin palvella yhtä herraa kuin useata. Mutta kun silti tunnutte olevan pulassa, hyvä herra Baisemeaux, niin se luonnollisesti on omaa syytänne eikä johdu minun erehdyksestäni."
"Ei suinkaan", vastasi ahdistettu vankilanjohtaja entistä enemmän hämillään. "Mutta mitä nyt? Te nousette?"
"Niin, kyllä."
"Lähdettekö?"
"Täytyy jo mennä."
"Kuinka omituinen te olettekaan minua kohtaan, monseigneur!"
"Minäkö omituinen? Mitenkä niin?"
"Voisi luulla, että teitä huvittaa pidellä minua piinapenkissä?"
"Mahdotonta! En millään muotoa soisi teidän joutuvan ikävälle mielelle."
"Jääkää siis."
"Minä en voi."
"Ja miksette?"
"Siksi, että minulla ei ole täällä mitään tehtävää ja että minulla päinvastoin on velvollisuuksia muualla."
"Velvollisuuksia näin myöhään?"
"Niin. Käsittäkää toki, hyvä herra Baisemeaux. Siellä, mistä tulin, ilmoitettiin minulle: 'Sanottu linnoituksen päällikkö tai kuvernööri päästää tarpeen vaatiessa ja vangin pyynnöstä sisälle veljeskuntaan kuuluvan rippi-isän.' Olen saapunut, mutta te ette ymmärrä sanomaani, ja minä palaan ilmoittamaan noille henkilöille, että he ovat erehtyneet ja että heidän on lähetettävä minut muualle."
"Mitä! Te olette…?" huudahti Baisemeaux hirmustuneena katsellenAramista.
"Veljeskunnan ripittäjä", virkkoi Aramis ääntään muuttamatta.
Mutta vaikka nämä sanat lausuttiinkin varsin säveästi, vaikuttivat ne linnanpäällikköön kuin ukkosen isku. Baisemeaux kävi tuhankarvaiseksi, ja hänestä näyttivät Aramiksen kauniit silmät kahdelta tuliselta miekalta, jotka tunkivat hänen sydämensä pohjaan.
"Ripittäjä!" sopersi hän. "Tekö, monseigneur, olette veljeskunnan lähettämä ripittäjä?"
"Niin; mutta meillä ei ole mitään tekemistä toistemme kanssa, koska te ette ole veljeskunnan jäsen."
"Monseigneur…"
"Ja veljeskuntaan kuulumattomana te aivan luonnollisesti kieltäydytte noudattamasta sen käskyjä."
"Monseigneur, minä pyydän", hätäili Baisemeaux, "suvaitkaa kuunnella minua."
"Mitä varten?"
"Monseigneur, minä en sano, etten kuuluisi veljeskuntaan…"
"Ahaa!"
"Minä en sano, että kieltäytyisin tottelemasta."
"Äskeinen kuitenkin suuresti vivahti vastustukseen, herra Baisemeaux."
"Ah, ei, monseigneur, ei. Minä tahdoin vain varmistua…"
"Varmistua mistä?" tiukkasi Aramis perin halveksivasti.
"En mistään, monseigneur", peräytyi Baisemeaux matalalla äänellä ja kumartaen kirkkoruhtinaan edessä. "Olen joka aika ja joka paikassa esimiesteni käytettävänä. Mutta…"
"Hyvä on! Tuo kuulostaa paremmalta."
Aramis istahti takaisin tuolille ja ojensi lasinsa Baisemeauxille, joka ei kyennyt sitä täyttämään, kun hänen kätensä vapisi niin rajusti.
"Sanoitte 'mutta'", aloitti piispa jälleen.
"Niin", puolusteli Baisemeaux-parka, "kun minulle ei ollut ennakolta ilmoitettu, en ollenkaan saattanut odottaa…"
"Eikö evankeliumissa sanota: 'Valvokaat, sillä sitä hetkeä ei tiedä kenkään paitsi Jumala?' Eikö veljeskunnan säännöissä sanota: 'Valvokaat, sillä mitä minä tahdon, sitä on teidän aina tahdottava?' Ja mistä syystä ette olisi odottanut ripittäjää, herra Baisemeaux?"
"Koska Bastiljin vangeista ei tällä hetkellä ole kukaan sairaana, monseigneur."
Aramis kohautti olkapäitään.
"Mitä te siitä tiedätte?" virkkoi hän.
"No, minusta näyttää…"
"Herra Baisemeaux", sanoi Aramis heittäytyen taaksepäin nojatuolissaan, "tuossa tulee palvelijanne, jolla on teille jotakin sanottavaa."
Baisemeauxin palvelija tosiaan näyttäytyi kynnyksellä.
"Mikä on?" kysyi Baisemeaux vilkkaasti.
"Herra kuvernööri", ilmoitti palvelija, "teille tuodaan laitoksen lääkärin raportti."
Aramis silmäili Baisemeauxia kirkkain ja varmoin katsein.
"No, käskekää sanantuoja sisälle", sanoi hän.
Mies astui huoneeseen, tervehti ja antoi raportin. Baisemeaux vilkaisi siihen, kohottaen sitten päätään.
"Bertaudièren kakkonen on sairas!" ihmetteli hän.
"Miksi siis sanoitte, hyvä herra Baisemeaux, että kaikki laitoksenne asukkaat olivat terveinä?" lausui Aramis välinpitämättömästi.
Hän kulautti siemauksen muskattiviiniä, irroittamatta katsettaan kuvernööristä. Tämä nyökkäsi raportin tuojalle, ja miehen poistuttua hän huomautti vavahtelevalla äänellä:
"Pykälässä sanottaneen: 'vangin pyynnöstä'?"
"Niin siinä sanotaan", vastasi Aramis. "Mutta kuulustakaahan, mitä teistä nyt tahdotaan, hyvä herra Baisemeaux."
Joku aliupseeri nimittäin pisti päänsä esille ovenraosta.
"Taasko jotakin?" kiivastui Baisemeaux. "Enkö enää saa hetkenkään rauhaa?"
"Herra kuvernööri", sanoi kersantti, "Bertaudièren numero kaksi on antanut vartijansa toimeksi pyytää teiltä rippi-isää."
Baisemeaux oli vähällä kaatua tuoliltaan. Aramis ei viitsinyt häntä rauhoittaa, kuten hän ei ollut huolinut häntä peloitellakaan.
"Mitä siihen vastaan?" äännähti Baisemeaux.
"Mitä vain tahdotte", sanoi Aramis puristaen huulensa yhteen. "Se on teidän asianne; minä en ole Bastiljin kuvernööri."
"Sanokaa", huudahti Baisemeaux nopeasti, "sanokaa vangille, että hänen pyyntönsä täytetään."
Aliupseeri poistui.
"Oi, monseigneur, monseigneur!" änkytti Baisemeaux. "Kuinka olisin saattanut arvata?… Kuinka olisin voinut aavistaa."
"Kuka teidän käski arvata? Kuka käski aavistaa?" vastasi Aramis ylenkatseellisesti. "Veljeskunta aavistaa, veljeskunta tietää, veljeskunta näkee. Eikö se riitä?"
"Mitä teidän kunnianarvoisuutenne määrää?" kysyi Baisemeaux.
"Minäkö? En mitään. Minä olen vain pappipoloinen, vain vaatimaton ripittäjä. Käskettekö minun mennä sairaan luo?"
"Oi, monseigneur, minä en teitä siihen käske, vaan pyydän."
"Hyvä on. Viekää minut siis sinne."
207.
Vanki.
Senjälkeen kun Aramis näin omituisesti oli muuttunut veljeskunnan lähettämäksi ripittäjäksi, Baisemeaux ei enää ollut sama mies.
Tähän asti oli Aramis arvoisalle vankilanpäällikölle ollut kirkonmies, jolle hänen oli osoitettava kunnioitusta, ystävä, jolle hän oli kiitollisuudenvelassa. Mutta mullistava paljastus oli hänelle tuottanut esimiehen, jolle hän oli vain käskyläinen.
Hän sytytti itse lyhdyn, kutsui vanginvartijan ja kääntyi Aramiksen puoleen.
"Olen monseigneurin käskettävänä", virkkoi hän.
Aramis vain nyökkäsi, viitaten sitten kuvernööriä astumaan edellä.Baisemeaux siis lähti liikkeelle piispan saattamana.
Oli kaunis, seesteinen ilta. Näiden kolmen miehen askeleet kumahtelivat pengermäin laakakivillä, ja vanginvartijan vyöstä riippuvien avainten kilinä kuului tornikerroksiin asti, ikäänkuin muistuttaakseen niiden asukkaille, että vapaus ei ollut heidän tavoitettavissaan.
Olisi voinut sanoa, että Baisemeauxissa tapahtunut muutos oli ulottunut vanginvartijaan asti. Asianomaisen tornin avainten hoitaja oli piispan ensimmäisen käynnin aikana osoittautunut uteliaaksi ja kyseliääksi, mutta nyt hän esiintyi mykkänä ja kovin totisen näköisenä. Hän käveli pää kumarassa ja näytti ihan tahtovan sulkea korvansa.
Täten saavuttiin Bertaudière-tornin juurelle, ja sen kaksi porrasjaksoa noustiin ääneti ja jokseenkin verkalleen, sillä totellessaankaan ei Baisemeaux suinkaan ollut innostuneen kuuliainen.
Viimein tultiin tyrmän ovelle. Vartijan ei tarvinnut etsiä avainta, se oli hänellä valmiina. Ovi avattiin.
Baisemeaux aikoi astua vangin luo, mutta pidättäen hänet kynnykselleAramis virkkoi:
"Ei ole kirjoitettu, että kuvernöörin on kuultava vangin rippi."
Baisemeaux kumarsi ja päästi Aramiksen ohitsensa. Ottaen lyhdyn vanginvartijan kädestä piispa astui sisälle ja viittasi sulkemaan oven jälkeensä.
Hän jäi hetkiseksi seisomaan, heristäen korviansa kuunnellakseen, poistuivatko Baisemeaux ja vanginvartija. Varmistuttuaan yhä heikommin kuuluvista askelista, että nämä olivat lähteneet tornista, hän sitten asetti lyhdyn pöydälle ja katseli ympärilleen.
Vihreällä sarssikankaalla päällystetyllä makuusijalla, aivan samanlaisella kuin Bastiljin muutkin vuoteet, paitsi että se oli uudempi, lepäsi leveiden, puoliksi suljettujen uutimien takana se nuori mies, jonka luokse jo kerran ennen olemme piispan saattaneet. Vankilan tavan mukaan ei pidätetyllä ollut valoa. Iltakellon soitua oli hänen täytynyt sammuttaa kynttilänsä. Näemme, kuinka etuoikeutettu hän sentään oli, koska hänelle oli myönnetty harvinainen lupa pitää valoa iltasoittoon asti.
Lähellä vuodetta olevalle isolle, käyräjalkaiselle, nahkapäällysteiselle nojatuolille oli laskettu ihmeen uusilta näyttäviä vaatekappaleita. Pieni pöytä, jolla ei näkynyt kirjoja, ei papereita, ei mustetta, ei kyniä, kyyhötti hylättynä ikkunan edessä. Moniaat vielä täydet lautaset toisella pöydällä todistivat, että vanki oli tuskin koskenutkaan viime ateriaan.
Aramis näki nuoren miehen vuoteelleen ojentuneena, kasvot puolittain käsivarsien peitossa.
Vieraan tulo ei saanut häntä muuttamaan asentoansa; hän odotti tai nukkui. Aramis sytytti kynttilän, työnsi nojatuolin hiljaa taammaksi ja lähestyi vuodetta, sävyssään ilmaisten kunnioittavaa harrastusta.
Nuori mies kohotti päätänsä.
"Mitä minusta tahdotaan?" hän kysyi.
"Ettekö halunnut rippi-isää?"
"Kyllä."
"Syystä että olette sairas?"
"Niin."
"Oletteko pahoinkin sairas?"
Nuori mies loi Aramikseen läpitunkevan katseen ja vastasi vain:
"Kiitän teitä osanotostanne."
Hetkisen vaiti oltuaan hän lisäsi:
"Olen nähnyt teidät jo ennen."
Aramis kumarsi. Tutkistelevalla tähystyksellään oli vanki varmaankin lukenut Vannesin piispan kasvonpiirteistä, että tämän kävijän luonne oli pohjaltaan kylmäkiskoinen, viekas ja vallanhaluinen, — ja se ei nuoren miehen asemassa juuri vaikuttanut rauhoittavasti. Hän virkahtikin samassa:
"Jaksan jo paremmin."
"Siis?" kysyi Aramis.
"Kun vointini on parempi, en mielestäni enää erityisemmin tarvitsekaan ripittäjää."
"Ettekö pidä tarpeellisena edes sitä jouhipaitaa, jota mainittiin leivästänne löytämässänne kirjelapussa?"
Nuori mies säpsähti, mutta ennenkuin hän ehti myöntää tai kieltää jatkoi Aramis:
"Ettekö myöskään välitä hengellisestä miehestä, jolta teillä oli tärkeä tiedonanto odotettavana?"
"Jos niin on", lausui vanki, vaipuen takaisin päänaluselleen, "niin se on toista. Minä kuuntelen."
Aramis katseli häntä nyt tarkemmin ja kummeksui tuota koruttoman ja luontevan majesteettisuuden sävyä, jota ei koskaan saavuteta oppimalla, ellei Jumala ole sitä istuttanut vereen tai sydämeen.
"Käykää istumaan, monsieur", kehoitti nuori mies.
Aramis totteli kumartaen.
"Miltä teistä tuntuu Bastiljissa?" kysyi piispa.
"Varsin hyvältä."
"Ettekö kärsi?"
"En."
"Ette kaipaa mitään?"
"En mitään."
"Ette vapauttakaan?"
"Mitä te nimitätte vapaudeksi, monsieur?" kysyi vanki taisteluun aikovan miehen äänellä.
"Ymmärrän vapaudella kukkia, ilmaa, päivänvaloa, tähtiä, onnea saada juoksennella, minne kaksikymmenvuotiaat, jäntevät jalkanne tahtovat kantaa."
Nuori mies hymyili, mutta olisi ollut vaikea sanoa, johtuiko se alistumisesta vai ylenkatseesta.
"Katsokaa", haastoi hän, "minulla on tuossa japanilaisessa maljakossa kaksi ruusua, jotka eilen poimittiin umppuina kuvernöörin puutarhasta. Ne puhkesivat tänä aamuna, avaten purppurateriönsä silmäini edessä. Kunkin kukkalehtensä lauetessa ne levittivät hurmaavaa tuoksuaan; kammioni on sitä aivan täynnä. Nämä kaksi ruusua, näettehän, ovat lajinsa ihanimpia; ja ruusut ovat viehkeimmät kukkasien joukossa. Miksikä siis toivoisin muita kukkia, kun minulla on kaikkein kauneimmat?"
Aramis katseli nuorta miestä ihmetellen.
"Jos kukkaset tietävät vapautta", jatkoi vanki surumielisesti, "on minulla siis vapaus, koska minulla on kukkia."
"Oi, mutta ilmaa", huudahti Aramis, "ilmaa, joka on niin välttämätön elämälle?"
"Kah, monsieur, lähestykää ikkunaa", pitkitti vanki; "se on auki. Taivaan ja maan välillä tuuli vierittelee jäisiä ja tulisia pyörteitään, lauhkeita usviaan ja leppeitä leyhkiään. Sieltä henkäilevä ilma hyväilee kasvojani, kun noustessani tuolini selkänojalle istumaan — etsien kädelläni tukea ristikosta — kuvittelen uivani avaruudessa."
Mitä kauemmin nuori mies puhui, sitä enemmän piispan otsa synkkeni.
"Valoa?" selitti toinen edelleen. "Minulla on enemmänkin kuin valoa, minulla on aurinkoa. Kuvernöörin lupaa kysymättä, ilman vanginvartijan seuraa, se saapuu joka päivä minua ystävänä tervehtimään. Se pistäytyy sisään ikkunasta, se muodostaa kammiooni pitkän suunnikkaan, joka ulottuu ikkunasta aina vuodeverhojeni ripsuja hapuilemaan. Tämä sädejuova kasvaa kello kymmenestä puoleenpäivään ja kutistuu kello yhdestä kolmeen hitaasti, niinkuin sille tänne riennettyään olisi ikävää minut jättää. Viimeisen säteen kadotessa olen nauttinut sen läsnäolosta viisi tuntia. Eikö se riitä? Minulle on kerrottu, että on onnettomia, jotka murtavat kiveä louhoksissa, työmiehiä, jotka ahertavat maanalaisissa kaivoksissa näkemättä juuri koskaan aurinkoa."
Aramis kuivasi otsaansa.
"Mitä taasen tähtiin tulee, jotka ovat armaita katsella", jatkoi nuori mies, "ovat ne kaikki toistensa kaltaisia, paitsi loistoltaan ja suuruutensa puolesta. Minulla on siinä suhteessa hyvä onni: ellette olisi sytyttänyt tätä kynttilää, olisitte voinut nähdä sen kauniin tähden, jota katselin vuoteeltani ennen tuloanne ja jonka säteily hyväili silmiäni."
Aramis painoi päänsä alas: hän tunsi tämän synkän filosofian — vankeuden elämänkatsomuksen — hulahtavan karvaana aaltona ylitseen.
"Minulta ei siis puutu kukkia, ilmaa, päivänvaloa eikä tähtiä", lausui nuori mies yhä yhtä tyynesti. "Sitten on vielä liikunto. Enkö kävele kaikin päivin kuvernöörin puutarhassa, jos on kaunis ilma, ja täällä, jos sataa — raikkaassa ulkoilmassa lämpimällä, kylmällä lämpimässä, kun rautauunini häätää pakkasenkin tunnun talvella? Ah, uskokaa, monsieur", lisäsi vanki äänenpainolla, joka ei ollut aivan vapaa katkeruudesta, "ihmiset ovat tehneet hyväkseni kaikki, mitä voin toivoa, kaiken, mitä ihminen saattaa haluta."
"Ihmiset, olkoon!" virkkoi Aramis kohottaen jälleen päänsä. "Mutta minusta näyttää, että unohdatte Jumalan."
"Olen todellakin unohtanut Jumalan", vastasi vanki järkähtämättä."Mutta miksi minulle sitä sanotte? Mitä hyödyttää puhua vangeilleJumalasta?"
Aramis katseli suoraan silmiin tätä omituista nuorta miestä, jossa marttyyrin alistuminen yhtyi vapaa-ajattelijan hymyyn.
"Eikö Jumala ole kaikessa?" jupisi hän moittivasti.
"Sanokaa kaiken lopussa", vastasi vanki lujasti.
"Olkoon niin!" mukausi Aramis. "Mutta palatkaamme lähtökohtaamme."
"Hyvin kernaasti minun puolestani", vastasi nuori mies.
"Olen teidän rippi-isänne."
"Niin."
"Ja katumuksentekijänä olette te velvollinen sanomaan minulle totuuden."
"Siihen ei minulla ole mitään muistuttamista."
"Jokainen vanki on tehnyt rikoksen, joka on aiheuttanut hänen pidätyksensä. Minkä rikoksen te olette tehnyt?"
"Samaa kysyitte nähdessänne minut ensi kerran."
"Ja te vältitte vastausta silloin kuten nytkin."
"Ja miksi tänään luulette, että teille vastaisin?"
"Koska minä tänään olen teidän ripittäjänne."
"Jos tahdotte minun sanovan, minkä rikoksen olen tehnyt, selittäkää siis minulle, mitä rikos on. Sillä kun en ole tietoinen mistään omantuntoni nuhteesta, johdun sanomaan, etten ole rikollinen."
"Maailman suurten silmissä ei aina ole rikollinen vain siksi, että on tehnyt rikoksia, vaan silläkin perusteella, että tietää sellaisia tehdyiksi."
Vanki kuunteli hyvin tarkkaavasti.
"Niin", sanoi hän oltuaan hetkisen vaiti, "minä käsitän. Niin, olette oikeassa, monsieur, saatan kyllä sillä tavalla olla rikollinen suurten silmissä."
"Ah, te tiedätte siis jotakin?" virkkoi Aramis luullen vilahdukselta nähneensä panssarin sauman, vaikkakaan ei vikaa varuksessa.
"Ei, en tiedä mitään", vastasi nuori mies; "mutta ajattelen toisinaan ja sanon itselleni noina hetkinä…"
"Mitä sanotte itsellenne?"
"Sanon, että jos tahtoisin ajatella enemmän, tulisin pian hulluksi tai arvaisin monta asiaa."
"Ja silloin?" kysyi Aramis kärsimättömästi.
"Silloin minä pidätyn."
"Pidätytte?"
"Niin, pääni käy raskaaksi, ajatukseni synkistyvät, ja tunnen sortuvani ikävään; toivottelen…"
"Mitä?"
"En oikein tiedä, sillä minä en tahdo päästää itseäni haluamaan sellaista, mitä minulle ei ole, kun yleensä olen niin tyytyväinen siihen, mitä minulla on."
"Pelkäättekö kuolemaa?" kysyi Aramis hiukan levottomana.
"Kyllä", hymähti nuori mies.
Aramis näki tuon hymyn kylmäkiskoisuuden ja vavahti.
"Oh, koska pelkäätte kuolemaa, tiedättekin enemmän kuin tahdotte sanoa!" huudahti hän.