— Olla aistittavana aaveena saapuvilla omassa tuskallisessa kärsimyksessään, häilyä käsittämättömässä olotilassa todennäköisyyden ja todellisuuden rajamailla, nähdä kaikki, kuulla kaikki ainoankaan tuollaisen tuskanaiheen hämärtymättä, eikö se ole, — mietti kuningas itsekseen, — kauhea rangaistus, sitäkin kauhistavampi, kun se saattaa olla ikuinen?
— Tämäkö nyt on sitä, jota sanotaan iäisyydeksi, manalaksi? — jupisi Ludvig XIV, kun ovi Baisemeauxin omin käsin työntäisemänä sulkeutui hänen jälkeensä.
Hän ei edes katsahtanut ympärilleen, ja tässä kammiossa, selkä jotakin muuria vasten, hän antautui kamalan kuolemanotaksumansa valtaan, sulkien silmänsä, säästyäkseen näkemästä jotakin vielä pahempaa.
— Mitenkä minä kuolin? — hän ihmetteli puolittain tajuttomana. — Olisiko makuusija saatu keinotekoisesti sortumaan? Mutta ei, minä en muista mitään ruhjoutumista, mitään kolahdusta… Ehkä minut pikemminkin aterialla myrkytettiin tai levätessäni tukehdutettiin vahan huuruihin, kuten kävi isoisäni äidille Jeanne d'Albretille?
Yhtäkkiä tämän huoneen kylmyys ikäänkuin vaippana valahti Ludvigin hartioille.
— Olen nähnyt, — jatkoi hän, — isäni asetettuna kuninkaallisessa puvussaan ruumispaareilleen. Tuo kalpea, perin tyyni ja riutunut muoto, nuo ennen niin näppärät, tunnottomiksi muuttuneet kädet, nuo kangistuneet sääret, kaikki tuo ei todistanut unennäköjen täyttämää tilaa. Ja kuinka paljon unia Jumalan kuitenkin olisi pitänyt lähettää vainajalle… tuolle kuolleelle, jonka edellä niin monet hänen itsensä ikuiseen uneen syöksemät uhrit olivat joutuneet tuonelan tielle… Ei, hän oli yhä kuningas: hän esiintyi valtiaana vielä kuolinvuoteellaan niinkuin ennen samettipäällyksisessä nojatuolissaan. Hän ei ollut mitään luovuttanut majesteetistaan. Kun Jumala ei häntä rangaissut, Hän ei saata rangaista minuakaan, joka en ole mitään tehnyt.
Omituinen melu kiinnitti nuoren miehen huomiota. Hän katsahti ja näki rautauunin kamanalla, kömpelöllä freskomaalauksella suoritetun jättimäisen ristiinnaulitunkuvan alapuolella, kamalan ison rotan jyrsimässä kovaa leivänkannikkaa, samalla tutkistellen majan uutta asukasta älykkäällä ja uteliaalla katseella.
Kuningasta peloitti ja ellotti; kimakasti parahtaen hän peräytyi ovea kohti, ja ikäänkuin olisi tarvittu tuo täydestä sydämestä puhjennut huuto, jotta hän jälleen tuntisi itsensä, Ludvig käsitti olevansa elävä, järjillään ja luonnollisen tietoisuutensa säilyttänyt.
"Vankina", huudahti hän, "minä, minä olen vankina!"
Hän etsi silmillään kelloa, soittaakseen.
— Bastiljissa ei ole pöytäkelloja, — hän ajatteli sitten, — ja minut on suljettu Bastiljiin. Mutta miten minut vangittiin? Se on tietysti Fouquetin juoni. Minut on Vauxissa vietelty ansaan. Fouquet ei voi olla yksinään tässä hankkeessa. Hänen kätyrinsä… tuo ääni… oli herra d'Herblay; minä tunsin hänet. Colbert oli oikeassa. Mutta mitä Fouquet tahtoo? Tuleeko hänestä hallitsija minun sijaani? Mahdotonta! Tai kuinka lienee?… — mietti kuningas yhä synkemmin. — Veljeni, Orléansin herttua, hankkii kenties minua vastaan samaa, mitä setäni kaiken ikänsä yritteli isääni vastaan. Mutta kuningatar, äitini, la Vallière? Oi, la Vallière, hänet jätettäisiin Madamen käsiin! Rakas lapsi, niin, niin, hänet ne ovat varmaan sulkeneet tyrmään niinkuin minutkin! Meidät on iäksi eroitettu toisistamme!
Vain ajatellessaankin tätä eroa rakastaja puhkesi huokauksiin, nyyhkytyksiin ja vaikerrukseen.
— Onhan täällä kuvernööri, — aloitti hän taas raivoissaan. Minä puhun hänelle. Kutsukaamme.
Hän kutsui. Mikään ääni ei vastannut hänen omaansa. Hän otti tuolin, käyttäen sitä aseena tukevan tammioven kolkutukseen. Puu kumahteli puuta vasten, synnyttäen synkkiä kaikuja syvässä porraskäytävässä; mutta mikään elävä olento ei vastannut, ei ainoakaan.
Tämä oli kuninkaalle uusi todistus siitä kunnioituksen puutteesta, jolla häntä Bastiljissa kohdeltiin. Sitten huomattuaan ensimmäisen vihanpuuskansa jälkeen ristikkoikkunasta pistäytyvän kultasuunnikkaan, joka varmaan merkitsi kirkasta aamunkoittoa, Ludvig alkoi huutaa, ensin hiljaa, sitten voimakkaasti. Mitään vastausta ei kuulunut.
Parikymmentä muuta peräkkäistä yritystä jäi yhtä tuloksettomiksi.
Kapinallisesti kuohuva veri nousi kuninkaan päähän. Tämä käskemään tottunut luonne vapisi tottelemattomuutta kohdatessaan. Hänen vimmansa paisui. Vanki murskasi tuolin, joka oli liian raskas hänen käsilleen, ja käytti sitä muurinmurtimena ovea vastaan. Hän huiteli niin voimakkaasti, että hiki alkoi valua hänen otsaltaan. Meteli pauhasi yltyvänä ja hellittämättömänä. Jotkut tukahdutetut huudot vastasivat siihen sieltä täältä.
Nuo äänet tekivät kuninkaaseen omituisen vaikutukset
Hän pysähtyi kuuntelemaan. Ne olivat vankien, hänen entisten uhriensa, nykyisten toveriensa elonmerkkejä. Ne kohosivat kuin usva paksujen kattojen, vankkojen muurien lävitse. Ne syyttivät vielä tuon melun aiheuttajaa, kuten huokaukset ja kyyneleet epäilemättä kaikessa hiljaisuudessa syyttivät heidän vankeutensa määrääjää. Riistettyään vapauden niin monelta ihmiseltä saapui kuningas viemään heiltä unenkin. Tämä ajatus uhkasi tehdä hänet hulluksi. Hän ponnisti voimansa tai pikemmin tahtonsa kaksinkertaiseksi, janoten tietoa tai ratkaisua. Tuolin selkänoja aloitti jälleen toimensa. Tunnin päästä Ludvig kuuli jotakin käytävästä ovensa takaa, ja voimakas vastaisku ovelle hiljensi hänen omansa.
"Hohhoo, oletteko hullu?" kysyi karkea ääni. "Mikä teitä tänä aamuna riivaa?"
— Tänä aamuna? — ajatteli kuningas ihmeissään.
Sitten hän virkkoi ääneen kohteliaasti:
"Monsieur, oletteko Bastiljin kuvernööri?"
"Hyvä mies, vaikka aivonne ovatkin pilalla, ei teidän silti tarvitse pitää tuollaista hirveätä melua. Olkaa hitossa hiljaa."
"Oletteko te kuvernööri?" kysyi kuningas uudestaan.
Joku ovi sulkeutui. Vanginvartija oli lähtenyt tiehensä viitsimättä vastata sanaakaan.
Kun kuningas oli varmistunut hänen lähdöstään, ei hänen raivonsa enää tuntenut rajoja. Ketteränä kuin tiikeri ponnahti hän pöydältä ikkunaan, ravistaen sen rautaristikkoa. Hän puhkaisi ruudun, joka pirstaleina helähti pihalle. Hän huusi niin että ääni kävi käheäksi: "Kuvernööri, kuvernööri!" Tätä polttavan kuumeen kaltaista puuskaa kesti tunnin ajan.
Tukka epäjärjestyksessä ja otsalle liimautuneena, puku revittynä ja pölyisenä, liinavaatteet riekaleina kuningas pysähtyi vasta kun hänen voimansa olivat lopen ehtyneet, ja nyt hän käsitti muurien säälimättömän paksuuden ja sementti-iskoksen lujuuden, jota oli turha yrittää särkeä, — jonka vain tilittämätön ajanhammas saattoi hivuttaa.
Hän painoi otsansa ovea vasten ja antoi sydämensä vähitellen rauhoittua; uusi, voimakas sykähdys olisikin sen pakahduttanut.
— Tulee hetki, — ajatteli hän —, jolloin minulle tuodaan ravintoa, kuten kaikille vangituille. Silloin näen jonkun, puhun, ja minulle vastataan.
Kuningas koetti muistella, milloin Bastiljin asujaimille tarjottiin ensimmäinen ateria. Mutta hän ei edes sitä seikkaa tiennyt. Julmana, jumottavana tikariniskuna koski häntä tunnonpisto siitä, että oli elänyt viisikolmatta vuolta, ollut kuninkaana ja nauttinut onnea, ajattelematta mitä kaikkea saa kärsiä onneton, jolta vapaus on vääryydellä riistetty. Tätä miettiessään kuningas punastui häpeästä. Hän tunsi, että Jumala salliessaan tämän kauhean nöyryytyksen vain maksoi ihmiselle sen kidutuksen, jota tämä ihminen oli aiheuttanut monille muille.
Mikään ei voinut olla vaikuttavampaa saattamaan uskonnon piiriin tätä tuskien tunnon säikähdyttämää sielua. Mutta Ludvig ei uskaltanut edes polvistua rukouksessa Jumalan eteen, anoakseen häneltä tämän koettelemuksen loppua.
— Jumala tekee hyvin, — ajatteli hän, — Jumala on oikeassa. Menettelisin raukkamaisesti pyytäessäni Jumalalta mitä niin usein olen lähimmäisiltäni kieltänyt.
Hän oli päässyt tähän kohtaan mietiskelyssään tai oikeammin sieluntuskassaan, kun äskeinen melu uudestaan kuului hänen ovensa takaa, mutta tällä kertaa sitä seurasi avainten kilinä ja salpojen rauske sinkilöissään.
Kuningas ponnahti eteenpäin, mennäkseen sisääntulijaa vastaan. Mutta äkkiä muistaen, että sellainen liike ei ollut kuninkaan arvon mukainen, hän pysähtyi, otti ylevän ja tyynen asennon, joka olikin hänelle helppoa, ja odotteli selin ikkunaan kääntyneenä, voidakseen hiukan salata äskeistä kiihtymistään uudelta tulijalta.
Tämä oli ainoastaan vanginvartija, joka toi täytetyn ruokavasun.Kuningas katseli miestä levottomasti, odottaen hänen puhuvan.
"Hei-hei", virkkoi mies, "te olette rikkonut tuolinne, sen hyvin arvasin. Mutta ihanhan te olette villiintynyt kaistapääksi!"
"Monsieur", vastasi kuningas, "varokaa kaikkia puheitanne; asia on teille perin vakava."
Vartija asetti vasunsa pöydälle, katsellen puhuttelijaan.
"Häh?" äännähti hän ihmeissään.
"Noutakaa kuvernööri tänne", lisäsi kuningas ylevästi.
"Kah, poikaseni", sanoi vanginvartija, "te olette aina ollut varsin hyväntapainen; mutta hulluus tekee pahapäiseksi, ja me tahdomme teitä varoittaa. Te olette rikkonut tuolin ja melunnut; se on rikos, joka rangaistaan pimeällä kopilla. Luvatkaa minulle, ettette sellaista tee toiste, niin en hiisku kuvernöörille mitään."
"Minä tahdon tavata kuvernöörin", vastasi kuningas silmäänsä räpäyttämättä.
"Hän käskee viedä teidät pimeään koppiin, muistakaa se."
"Minä tahdon! Kuuletteko?"
"Hoh, nyt on taas hurja ilme silmissä! No, otanpa veitsenne pois!"
Ja vanginvartija teki niinkuin oli sanonut, sulki oven ja lähti, jättäen kuninkaan hämmästyneemmäksi, onnettomammaksi, yksinäisemmäksi kuin koskaan.
Turhaan hän alkoi uudestaan jyskyttää tuolinkappaleilla, turhaan lennätti kulhot ja lautaset ulos ikkunasta; mitään vastausta ei enää kuulunut.
Kahden tunnin perästä hän ei enää ollut kuningas, aatelismies, ihminen, järkiolento. Hän oli hullu, joka raapi kyntensä verille oveen, koetti repiä irti lattiansa kivilaattoja ja karjui niin kauheasti, että vanha Bastilji tuntui vapisevan perustuksiaan myöten, kun oli tohtinut nousta herraansa vastaan.
Kuvernööri ei ollenkaan häiriytynyt. Vanginvartijat ja vahdit olivat esittäneet raporttinsa; mutta mitäpä siitä? Eivätkö mielipuolet olleet sangen tavallisia vieraita linnoituksissa, ja eivätkö muurit olleet heitä vahvemmat?
Aramiksen sanojen vaikutuksen alaisena, täydellisesti kuninkaansa määräyksen kannalle asettuneena ei herra Baisemeauxilla ollut muuta toivomusta kuin että riivaantunut Marchiali olisi kyllin mielenvikainen hirttäytyäkseen vuodekatokseensa tai vaikkapa ikkunansa ristikkoon.
Tästä vangista, näet, ei ollut juuri mitään tuloja, ja hän kävi hankalammaksi kuin oli kohtuullista. Tämä Seldonin ja Marchialin vaihtaminen toisiinsa, nämä vapauttamiset ja uudestaanvangitsemiset, kaikki yhdennäköisyydestä johtunut sekaannus, koko juttu oli saanut hyvin mukavan ratkaisun. Baisemeaux luuli huomanneensa, että herra d'Herblaykään ei sitä kovin pahoitellut.
"Ja tosiaan", virkkoi Baisemeaux majurilleen, "tavallinenkin vanki on jo kyllin onneton kopissaan; hän kärsinee siksi paljon, että voisimme hänelle säälistä toivoa kuolemaa. Sitä suuremmalla syyllä, kun tuollainen vanki tulee mielipuoleksi, reuhtoo kuin hullu koira ja aiheuttaa melua Bastiljissa. Silloin ei totisesti ole enää armeliaisuutta vain toivoa hänelle kuolemaa vaan olisi hyvä työ, jos aivan hiljaa sammuttaisi häneltä elonkipinän."
Ja tämän päälle kelpo kuvernööri nautti toisen aamiaisensa.
225.
Fouquetin varjo.
Vielä huumeissaan kuninkaan kanssa sattuneesta keskustelustaan d'Artagnan kyseli itseltään, oliko hän aivan täydellä järjellään, oliko kohtaus todellakin tapahtunut Vauxissa, oliko hän muskettisoturien kapteeni ja oliko herra Fouquet linnan omistaja, jonka vieraanvaraisuutta Ludvig XIV oli nauttinut, Nämä mietiskelyt eivät olleet päihtyneen ajatuksia. Kuitenkin oli Vauxissa reimasti juhlittu, ja herra yli-intendentin viinit olivat ylenpalttisesti vuotaneet. Mutta gascognelainen oli kylmäverinen mies; hän osasi teräksistä miekkaansa koskettaessaan henkisesti haarniskoitua sen metallin kylmyydellä, milloin suuret tilanteet sitä vaativat.
— Kas niin, — tuumi hän lähtiessään kuninkaan huoneesta, — tässä olen nyt aivan historiallisesti viskattuna kuninkaan ja ministerin kohtaloihin. Saadaan kirjoittaa, että gascognelaiskuopus d'Artagnan on laskenut kätensä herra Nicolas Fouquetin, Ranskan raha-asioiden yli-intendentin kaulukseen. Jälkeläiseni, jos niitä saan, omaksuvat tästä vangitsemisesta itselleen mainetta, kuten herrat de Luynes Ancren marski-paran rippeistä. Kuninkaan tahto on sopivalla tavalla pantava täytäntöön. Ken tahansa osaa kyllä sanoa herra Fouquetille: "Miekkanne, monsieur!" Mutta kuka hyvänsä ei kykene säilyttämään herra Fouquetia kenenkään parkaisematta. Miten on siis meneteltävä, jotta herra yli-intendentti siirtyisi ylimmästä suosiosta alimpaan epäsuosioon, — jotta hän näkisi Vauxin muuttuvan vankiluolaksi, jotta hän maistettuaan Ahasveruksen suitsutusta hipaisisi Hamanin pylvästä, saisi uhakseen Enguerrand de Marignyn[29] kohtalon?
Tässä d'Artagnanin otsa kävi surkean synkäksi. Muskettisoturilla oli epäilyksensä. Hänen tuntoansa kaiveli jättää tuolla tavoin kuolemaan (sillä varmaan Ludvig XIV vihasi Fouquetia) rehdiksi tunnustettu mies. Niin, se oli todellakin omantunnon kysymys.
— Minusta näyttää, että ellen tahdo olla raukka, — tuumi d'Artagnan, — on minun ilmoitettava herra Fouquetille kuninkaan ajatus hänestä. Mutta jos petän herrani salaisuuden, olen uskoton ja kavaltaja, ja se rikos on sotalaeissa niin ankarasti rangaistava, että olen taistelussa nähnyt kymmenittäin onnettomia ripustetuiksi puiden oksiin, kun ovat tehneet vähässä, mitä omatuntoni käskee minun tehdä paljossa. Ei, mielestäni täytyy älykkään miehen taitavammin suoriutua tästä pälkäästä. No, olenko minä sitten älykäs? Sen saattaa asettaa, väittelyn alaiseksi, koskapa neljänkymmenen vuoden ajalla olen hoitanut asioitani sillä tavalla, että jos vielä omistan ainoankin kultarahan, saan kiittää onneani.
D'Artagnan puristi päätänsä käsillään, nyhtäisi väkisinkin muutamia haivenia viiksistään ja lisäsi:
— Mistä syystä olisi herra Fouquet joutunut epäsuosioon? Voisi ajatella kolmea seikkaa: ensiksi koska herra Colbert ei hänestä pidä; toiseksi, koska hän on tahtonut mielistellä neiti de la Vallièrea; kolmanneksi, koska kuningas rakastaa herra Colbertia ja neiti de la Vallièrea. Mies on hukassa! Mutta astuisinko minä, miehinen mies, hänen päänsä päälle, kun hän sortuu naisten ja virkasielujen juoniin? Hyi toki! Jos siinä on vaaraa, niin torjun sen; jos häntä vain vainotaan, pidän silmäni auki! Olen tullut siihen kohtaan, ettei kuningas eikä ihminen voi vaikuttaa mielipiteeseeni. Jos Atos olisi täällä, menettelisi hän kuten minä. Siis, sensijaan että menisin tylysti herra Fouquetin luo pidättämään hänet ruumiillisesti ja korjaamaan hänet talteen, koetan käyttäytyä kuten hyvätapaisen miehen tulee. Se aiheuttaa puhetta, myöntäkäämme; mutta hyvää puhetta.
Ja kohottaen terhakalla liikkeellä hankkiluksensa hihnan olkapäälleen d'Artagnan meni suoraa päätä herra Fouquetin luo, joka sanottuaan naisille jäähyväiset valmistautui rauhallisesti nukkumaan päivän voitoista.
Ilma oli vielä hyväntuoksuinen tai myrkytetty, miten päin sen käsittää, ilotulitusten hajusta. Kynttiläin hohde oli riutumassa, köynnöksistä kirvonneita kukkia putoili maahan, tanssijain ja hovilaisten ryhmät harvenivat saleissa.
Ystäviensä keskellä, jotka onnittelivat häntä ja ottivat vastaan hänen onnittelujaan, yli-intendentti jo puolittain sulki väsyneet silmänsä. Hän halusi lepoa, hän oli sortumassa monen päivän laakereista kasautuneelle kunniavuoteelle. Olisi saattanut sanoa, että hänen päänsä painui tätä juhlaa varten otettujen uusien velkojen kuormasta.
Fouquet oli juuri vetäytynyt kammioonsa hymyilevänä ja miltei näännyksissä. Hän ei enää nähnyt; vuode veti häntä puoleensa, tenhosi häntä. Kupusalissa hallitseva Morfeus-jumala, jonka taiat Le Brunin sivellin oli kuvittanut kattoon, oli laajentanut valtaansa viereisiinkin suojamiin ja siroitellut voimakkainta valmutehoaan talon herran silmiin.
Melkein yksikseen jääneenä oli herra Fouquet jo kamaripalvelijansa riisuttavana, kun d'Artagnan näyttäytyi kynnyksellä.
Kapteeni ei ollut koskaan kyennyt yleistymään hovissa. Turhaan nähtiin hänet aina ja kaikkialla, hän teki erikoisen vaikutuksensa aina ja kaikkialla. Tämä on muutamien luonteiden etuoikeutena, he muistuttavat siinä salamaa tai ukkosta. Jokainen tuntee heidät; mutta heidän ilmestymisensä kummastuttaa ihan kuin oudon tulijan, joka ei kuulu siihen paikkaan luonnollisesti.
"Kah, herra d'Artagnan!" huudahti Fouquet, toinen käsi jo hihasta ulkona.
"Palvelukseksenne", vastasi muskettisoturi.
"Käykää toki sisään, rakas herra d'Artagnan."
"Kiitos!"
"Tuletteko esittämään minulle joitakin arvosteluja juhlasta? Te olette nerokas mies."
"Oh, en."
"Häiritäänkö teitä palveluksessanne?"
"Ei ollenkaan."
"Asutteko ehkä epämukavasti?"
"Asun mainiosti."
"Sepä ystävällistä tyytyväisyyttä; olen kovin hyvilläni imartelevista sanoistanne."
Tämä lause merkitsi epäilemättä: — Paras d'Artagnan, menkää nukkumaan, koska teillä on vuode, ja sallikaa minun tehdä samoin.
Kapteeni ei näkynyt ymmärtäneen.
"Menettekö te jo nukkumaan?" sanoi hän yli-intendentille.
"Kyllä. Olisiko teillä minulle jotakin ilmoitettavaa?"
"Ei mitään, monsieur, ei mitään. Te nukutte siis täällä?"
"Kuten näette."
"Monsieur, te olette tarjonnut kuninkaalle oikein komeat juhlat."
"Luuletteko niin?"
"Oh, loistavat!"
"Onko kuningas tyytyväinen?"
"Ihastunut."
"Olisiko hän pyytänyt teitä minulle siitä ilmoittamaan?"
"Hän ei valitsisi itselleen niin arvotonta sanansaattajaa, monseigneur."
"Te teette itsellenne vääryyttä, herra d'Artagnan."
"Onko tuossa vuoteenne?"
"On. Miksi kysytte? Ettekö ole tyytyväinen omaanne?"
"Pitääkö puhua teille avomielisesti?"
"Varmaan."
"No, en ole."
Fouquet säpsähti.
"Herra d'Artagnan", virkkoi hän, "ottakaa minun huoneeni."
"Riistäisinkö sen teiltä? En koskaan!"
"Mitä sitten tehdä?"
"Sallikaa minun jakaa se kanssanne."
Herra Fouquet tuijotti muskettisoturiin.
"Ah, ah!" virkahti hän. "Te tulette kuninkaan luota?"
"Niin tulen, monseigneur."
"Ja haluaisiko kuningas, että nukkuisitte minun huoneessani?"
"Monseigneur…"
"Hyvä on, herra d'Artagnan, hyvä. Te olette täällä isäntänä. Niin, monsieur."
"Minä vakuutan teille, monseigneur, etten tahdo käyttää väärin…"
Herra Fouquet kääntyi kamaripalvelijaansa päin.
"Jättäkää meidät", virkkoi hän.
Palvelija poistui.
"Teillä on minulle jotakin puhuttavaa, monsieur?" sanoi hän d'Artagnanille.
"Minullako?"
"Teidänlaatuisenne mies ei tule juttelemaan minunlaiseni kanssa tähän aikaan vuorokaudesta ilman painavia syitä."
"Älkää kyselkö minulta."
"Päinvastoin, mitä te minusta haluatte?"
"Ainoastaan teidän seuraanne."
"Menemmekö puutarhaan", virkahti yli-intendentti yhtäkkiä, "puistoon?"
"Ei", vastasi muskettisoturi innokkaasti, "ei."
"Mikä estää?"
"On viileätä…"
"No, myöntäkää toki, että tulette minua vangitsemaan", sanoi yli-intendentti kapteenille.
"En suinkaan!" vakuutti tämä.
"Niinpä pidätte minua silmällä?"
"Kunniasananne varassa, niin, monseigneur."
"Kunniasanani?… Se on toista! Vai niin, minut pidätetään kotonani?"
"Älkää niin sanoko."
"Minä päin vastoin huudan sen julki!"
"Jos te huudatte, täytyy minun pakottaa teidät vaikenemaan."
"Oivallista! Väkivaltaa kodissani? Ah, hyvä on!"
"Me emme ollenkaan ymmärrä toisiamme. Kah, tuolla on shakkilauta; pelatkaamme, jos teitä huvittaa, monseigneur."
"Herra d'Artagnan, olen siis epäsuosiossa?"
"Ette ollenkaan, mutta…"
"Mutta minua kielletään poistumasta teidän valvonnastanne?"
"Minä en käsitä sanaakaan puheestanne, monseigneur; ja jos tahdotte, että poistun, ilmoittakaa vain minulle."
"Rakas herra d'Artagnan, teidän esiintymisenne tekee minut hulluksi.Minä olin sortumaisillani uneen, te olette minut ravistanut valveille."
"Sitä en koskaan anna itselleni anteeksi, ja jos te tahdotte sovittaa minut itseni kanssa…"
"Niin?"
"Niin nukkukaa tuossa minun nähteni; ihastuisin siitä ikihyväksi."
"Tarkastuksen alaisena?…"
"Niinpä lähdenkin siis."
"Nyt en käsitä teitä ollenkaan."
"Hyvää yötä, monseigneur!"
Ja d'Artagnan oli tekevinään lähtöä. Mutta Fouquet riensi hänen perässään.
"Minä en mene nukkumaan", virkkoi hän. "Vakavasti puhuen, koska kieltäydytte kohtelemasta minua miehenä ja koetatte kuka on ovelampi, niin panenpa teidät tunnustamaan todellisen kantanne niinkuin metsäkarju nostatetaan vastarintaan."
"Kyllä kai!" vastasi d'Artagnan väkinäisesti hymyillen.
"Käsken valjastaa hevoseni ja pistäydyn Pariisiin", uhkasi Fouquet, luoden läpitunkevan katseen muskettisoturien kapteeniin.
"Kah, jos sen teette, monseigneur, niin se muuttaa asian."
"Te vangitsette minut?"
"En, mutta minä lähden mukananne."
"Riittää, herra d'Artagnan", sanoi Fouquet kylmästi. "Teillä ei turhaan ole älykkään ja kekseliään miehen mainetta; mutta minun kanssani kaikki tuo on tarpeetonta. Suoraan kohti! Pieni palvelus: minkätähden vangitsette minut? Mitä olen tehnyt?"
"Oh, en tiedä mitään teoistanne; mutta minä en vangitsekaan teitä… tänä iltana…"
"Tänä iltana!" huudahti Fouquet kalveten. "Mutta huomenna?"
"Ka, emmehän ole vielä huomisessa, monseigneur. Kuka voi mennä takuuseen huomisesta?"
"Joutuin, joutuin, kapteeni! Sallikaa minun puhutella herra d'Herblayta."
"Voi, se käy mahdottomaksi, monseigneur! Minulla on määräys valvoa, että te ette puhuttele ketään!"
"Herra d'Herblayta, kapteeni, ystäväänne!"
"Monseigneur, kenties ystäväni herra d'Herblay ei olisi ainoa, jonka kanssa minun pitäisi estää teitä haastelemasta?"
Fouquet punastui ja osoittaen kohtaloonsa alistumista virkkoi:
"Monsieur, olette oikeassa. Te annatte minulle läksyn, jota en olisi saanut aiheuttaa. Kukistuneella ihmisellä ei ole oikeutta mihinkään, ei edes niiden puolelta, joiden onnen hän on rakentanut, sitä vähemmän niiltä, joille hän ei koskaan ole päässyt tekemään palvelusta."
"Monseigneur!"
"Se on totta, herra d'Artagnan: te olette minuun nähden aina asettunut hyvään suhteeseen, — asemaan, joka sopii minua vangitsemaan määrätylle henkilölle. Te ette ole minulta koskaan mitään pyytänyt!"
"Monseigneur", vastasi gascognelainen tämän kaunopuheisen ja ylevän murheen liikuttamana, "tahdotteko antaa minulle kunniasananne, että te ette poistu tästä huoneesta?"
"Mitä se hyödyttää, paras herra d'Artagnan, koska te vartioitsette minua täällä? Pelkäättekö, että ryhtyisin taistelemaan valtakunnan uljainta miekkaa vastaan?"
"Siitä ei ole kysymys, monseigneur. Mutta minä menen hakemaan puheillenne herra d'Herblayn ja jätän teidät tuokioksi yksin."
Fouquetilta pääsi riemun ja kummastuksen huudahdus.
"Hakemaan herra d'Herblayta! Jätättekö minut yksin!" ihmetteli hän laskien kätensä ristiin.
"Missä herra d'Herblay asuu? Sinisessä kamarissako?"
"Niin, ystäväni, niin."
"Ystävänne! Kiitos siitä nimityksestä, monseigneur, jonka minulle tänään suotte, ellette lienekään sitä minusta ennen käyttänyt."
"Ah; te pelastatte minut!"
"Tästä lienee hyvinkin kymmenen minuutin matka siniseen huoneeseen edestakaisin?" kysäisi d'Artagnan.
"Niille vaihein."
"Ja herättääkseni piispan, joka nukkuu hyvin, milloin nukkuu, ja ilmoittaakseni hänelle asian, tarvinnen viisi minuuttia. Viivyn siis kaikkiaan neljännestunnin poissa. No, monseigneur, antakaa minulle sananne, että te ette millään keinoin yritä paeta ja että palatessani löydän teidät täältä."
"Sanani annan, monsieur", vastasi Fouquet puristaen muskettisoturin kättä hartaan kiitollisesti.
D'Artagnan läksi.
Fouquet katsoi hänen jälkeensä, odotti ilmeisen maltittomana oven sulkeutumista ja hyökkäsi sitten etsimään avaimiansa. Hän avasi muutamia huonekaluihin kätkettyjä salalaatikoita, haki turhaan joitakin arvattavasti Saint-Mandéhen jääneitä papereita, joita hän näkyi kovin kaipaavan, ja ottaen sitten kiireisesti kirjeitä, sopimuksia ja muita asiakirjoja hän kasasi ne yhteen tulisijan marmorilaatalle ja pisti ne pikaisesti palamaan, välittämättä edes nostaa tiellä olevia kukkaruukkuja pois.
Tämän tehtyään hän äärettömästä vaarasta pelastuneen ihmisen lailla, jonka voimat jättävät hänet, kun tuhon pelko on ohi, lysähti uupuneena nojatuoliin.
D'Artagnan astui sisälle, tavaten Fouquetin samassa asennossa. Kunnon muskettisoturi ei ollut laisinkaan pelännyt, että Fouquet sanansa annettuaan edes ajattelisi sen rikkomista. Mutta hän oli arvellut, että tämä käyttäisi hänen poissaoloansa vapautuakseen kaikista papereista, kaikista muistiinpanoista, kaikista sopimuksista, jotka voisivat tehdä hänen jo kylläkin vakavan asemansa vielä arveluttavammaksi. Tuulta ennustelevan vainukoiran tavoin nostaen päätänsä hän haistoikin odottamansa savunkäryn ilmassa ja sen todettuaan nyökkäsi tyytyväisenä.
D'Artagnanin tullessa sisälle oli Fouquetkin puolestaan kohottanut silmänsä, eikä mikään kapteenin ele ollut jäänyt häneltä huomaamatta. Miesten katseet osuivat yhteen; kumpainenkin näki, että he sanaa vaihtamatta olivat ymmärtäneet toisensa.
"No", kysyi Fouquet ensimmäisenä, "entä herra d'Herblay?"
"Ma foi, monseigneur", vastasi d'Artagnan, "herra d'Herblay varmaankin pitää öisistä kuutamokävelyistä Vauxin puistossa ja sommittelee siellä säkeitä joidenkuiden runoilijainne kanssa. Asunnossaan hän ei ainakaan ollut."
"Mitä, eikö?" huudahti Fouquet, jolta viimeinenkin toivo sammui. Sillä selittelemättä itselleen, millä tavoin Vannesin piispa voisi häntä auttaa, hän käsitti, että hän toden teolla saattoi odottaa apua ainoastaan häneltä.
"Tai jos hän on kotona", jatkoi d'Artagnan, "on hänellä ollut syynsä olla vastaamatta."
"Mutta ettekö sitten kutsunut sillä tavalla, että hän kuulisi, monsieur?"
"Ette otaksune, että jo poikettuani määräyksistäni, jotka kieltävät minua hetkeksikään teitä jättämästä, niin, ette otaksune minua niin hupsuksi, että olisin herättänyt koko talon, jolloin minut olisi voitu nähdä Vannesin piispan käytävässä ja herra Colbert olisi saanut todetuksi, että olen antanut teille aikaa paperienne polttamiseen?"
"Paperieni?"
"Tietysti; sen olisin ainakin minä teidän sijassanne tehnyt. Kun minulle avataan ovi, käytän sitä hyväkseni."
"No niin, kiitos; minäkin käytin sitä."
"Ja siinä teitte hyvin,morbleu!Jokaisella on pikku salaisuutensa, jotka eivät koske muita. Mutta palatkaamme Aramikseen, monseigneur."
"No niin, sanon teille, te kutsuitte liian hiljaa, joten hän ei kuullut."
"Kutsuttakoon Aramista kuinka hiljaa tahansa, monseigneur, hän kuulee aina, milloin hän katsoo hyväksi kuulla. Toistan siis lauseeni: Aramis ei ollut kotona, monseigneur, tai hänellä oli — ollakseen ääntäni tuntematta — perusteita, joista minä en tiedä ja joista ehkä ette itsekään tiedä, vaikka hänen korkea-arvoisuutensa Vannesin piispa onkin teidän läänitysmiehenne."
Fouquet huoahti, nousi, astui kolme neljä askelta huoneessaan ja istahti sitten syvän masennuksen ilme kasvoillaan upealle, hienoilla pitseillä reunustetulle samettivuoteelleen.
D'Artagnan katseli häntä säälin vallassa.
"Olen eläissäni nähnyt vangittavan monta ihmistä", sanoi muskettisoturi surumielisesti. "Olin saapuvilla herra de Cinq-Marsia, samaten herra de Chalais'ta vangittaessa, kun vielä olin hyvin nuori. Näin herra de Condén ja prinssien vangitsemisen, näin vangittavan herra de Retzin ja herra Brousselin. Kah, monseigneur, ikävä sanoa, mutta kaikista noista henkilöistä te tällä hetkellä enimmin muistutatte sitä kunnon Brousselia. Ei paljon puutu, ettette hänen malliinsa pistä lautasliinaa lompakkoonne ja kuivaa suutanne papereillanne.Mordioux, teidänlaisellenne miehelle, herra Fouquet, ei sovi tuollainen alakuloisuus. Jos ystävänne näkisivät teidät…!"
"Herra d'Artagnan", vastasi yli-intendentti murheellisesti hymyillen, "te ette laisinkaan käsitä minua. Juuri siksi, että ystäväni eivät ole saapuvilla, näette minut tällaisena. Minä en voi elää eristettynä! Minä en ole mitään yksinäni. Muistakaa, että olen käyttänyt kaiken aikani hankkiakseni ystäviä, joista toivoin saavani tukea. Myötäkäymisessä kaikki nuo onnelliset — ja minun kauttani onnelliset — äänet yhtyivät ylistys- ja kiitoskuoroon. Pienimmässäkin vastoinkäymisessä nuo vähäpätöisemmät äänet säestivät sopusoinnussa oman sieluni napinaa. Yksinäisyyttä en ole koskaan tuntenut. Köyhyys, aave, jonka olen toisinaan vilahdukselta nähnyt ryysyissään viittovan tieni päässä, — köyhyys on peikko, jonka kanssa useat ystäväni jo vuosikausia ovat leikkineet, — jota he runoissaan ylistävät, jota he hyväilevät, jonka he tekevät minulle rakkaaksi! Köyhyys, siihen kyllä suostun, sen tunnustan, sen lausun tervetulleeksi kuten perinnöttömän siskon; sillä köyhyys ei tiedä yksinäisyyttä, karkoitusta, vankilaa! Voisinko koskaan olla onnettomasti köyhä sellaisten ystävien seurassa kuin Pélissonin, la Fontainen, Molièren, ja kun minulla on sellainen rakastajatar kuin…? Oi, mutta yksinäisyys minulle, meluavan maailman miehelle, pitojen ja nautintojen miehelle, minulle, joka elän vain muiden kautta!… Ah, jospa tietäisitte, kuinka yksinäinen olen tällä hetkellä ja miten te, joka eroitatte minut kaikesta, mitä rakastin, näytätte minusta yksinäisyyden, tyhjyyden ja kuoleman airuelta!"
"Mutta sanoinhan jo teille, herra Fouquet", vastasi d'Artagnan sydämensä pohjasta liikuttuneena, "sanoinhan jo teille että liioittelette. Kuningas pitää teistä."
"Ei", virkkoi Fouquet, pudistaen päätänsä, "ei!"
"Herra Colbert teitä vihaa."
"Colbert? Mitä minä hänestä!"
"Hän saattaa teidät häviöön."
"Oh, siinä uhmaan häntä: olen jo häviöllä."
Yli-intendentin tehdessä tämän omituisen tunnustuksen d'Artagnan katseli merkitsevästi ympärilleen. Vaikka hän ei avannut suutansa, ymmärsi Fouquet hänen ajatuksensa niin hyvin, että lisäsi:
"Mitä tehdä tällä upeudella, kun ei enää kykene sitä kannattelemaan? Tiedättekö, mitä hyötyä meille varakkaille on suurimmasta osasta rikkauttamme? Loistollaan se saa meidät vain inhoamaan kaikkea, mikä ei ole yhtä loistavaa. Vaux! sanotte te, Vauxin ihmeihanuudet, eikö niin? No, entä sitten? Mitä tehdä näillä ihmeillä? Millä voin häviön partaalle jouduttuani juoksuttaa vettä aallotarteni uurniin, millä sytyttää tulta salamanterieni sisuksiin, millä lietsoa ilmaa merenhaltioitteni rintaan? Ollakseen kyllin rikas, herra d'Artagnan, tarvitsisi olla liian rikas."
D'Artagnan pudisti päätänsä.
"Oh, arvaan hyvin ajatuksenne", vastasi Fouquet innokkaasti. "Jos teillä olisi Vaux, niin te myisitte sen ja ostaisitte maakartanon. Sen tiluksilla olisi metsiä, hedelmätarhoja, viljavainioita; maa elättäisi isäntänsä. No, neljästäkymmenestä miljoonasta saisitte kai kokoon…"
"Kymmenen miljoonaa", keskeytti d'Artagnan.
"Ette miljoonaakaan, hyvä kapteeni. Ei kukaan Ranskassa ole kyllin rikas maksaakseen Vauxista miljoonaa ja pitääkseen sen siinä kunnossa kuin se on. Kukaan ei voisi, kukaan ei sitä osaisikaan."
"Peijakas!" huudahti d'Artagnan. "Tottahan nyt miljoonan…"
"Entä sitten?"
"Ei sekään ole kurjuutta."
"Mutta tulee sitä hyvin lähelle."
"Kuinka?"
"Oh, te ette käsitä. Ei, minä en tahdo myydä Vauxin linnaa. Minä lahjoitan sen teille, jos haluatte."
Ja Fouquet säesti sanojaan omituisella olkapäiden kohautuksella.
"Lahjoittakaa se kuninkaalle, niin teette paremman kaupan."
"Kuningas ei kaipaa sitä lahjaa", virkkoi Fouquet. "Hän ottaa sen varsin sievästi ilman mitään kursailua, jos hänen mielensä tekee. Siksipä mieluummin soisinkin sen häviävän. Kah, herra d'Artagnan, jos kuningas ei olisi kattoni alla, ottaisin tämän kynttilän, menisin kupoolin alle pistämään tulen kahteen säästettyyn laatikolliseen raketteja ja ilotulitusaineita ja polttaisin palatsini tuhaksi."
"Pyh!" hymähti muskettisoturi huolimattomasti. "Ette kuitenkaan voisi polttaa puutarhoja, ja ne täällä ovat oivallisinta."
"Muuten", jatkoi Fouquet kolkosti, "mitä minä sanoinkaan, hyvä Jumala! Polttaa Vaux! Hävittää palatsini! Mutta Vaux ei ole minun; sen rikkauksiin, sen ihmeisiin on tosin nautinto-oikeus sillä, joka ne on maksanut. Mutta oleellisesti nämä ihanuudet kuuluvat niille, jotka ne ovat luoneet. Vaux kuuluu Le Brunille, Vaux kuuluu Le Nôtrelle, Pélissonille, Levaulle, la Fontainelle, Vaux kuuluu Molièrelle, joka täällä on esityttänytKiusanhenget-ilveilynsä. Sanalla sanoen Vaux kuuluu jälkimaailmalle. Näette hyvin, herra d'Artagnan, että minulla ei enää ole linnaani."
"Kas", virkkoi d'Artagnan, "tuota ajatusta minä rakastan ja siitä tunnen jälleen herra Fouquetin. Se saa minut unohtamaan Broussel-paran enkä näe enää vanhan frondelaisen vetistelyä. Jos olette vararikon oma, monseigneur, niin suhtautukaa asiaan tyynesti; tekin,mordioux, kuulutte tulevaisuudelle, eikä teillä ole oikeutta itseänne pienentää! Katselkaahan minua, joka muka olen teitä ylempi, koska teidät vangitsen. Kohtalo, joka jakelee osat tämän maailman huvinäyttelijöille, on minulle antanut vähemmän kauniin, vähemmän hauskan kuin teillä oli. Minä näettekös kuulun niihin, joiden mielestä kuningasten ja mahtimiesten osat ovat arvokkaampia kuin kerjäläisten ja lakeijain. Parempi on näyttämölläkin, muuallakin kuin maailman näyttämöllä, esiintyä komeassa puvussa ja märehtiä kaunista kieltä kuin höylätä lattiaa ruojukengällä tai hyväilyttää selkärankaansa rohtimiin käärityillä kepeillä. Sanalla sanoen, te olette yltäkyllin käytellyt kultaa, olette käskenyt, olette nauttinut. Minä olen laahannut kammitsaani, totellen ja kärsien. No niin, vaikka olenkin vähäarvoinen teidän rinnallanne, monseigneur, vakuutan teille, että tekojeni muisto on minulle kiihoittimena, joka estää minua liian pian taivuttamasta vanhaa päätäni. Minä pysyn loppuun asti hyvänä ratsuhevosena ja kaadun suorana, aivan ehjänä ja elävänä, huolellisesti valittuani paikkani. Tehkää te kuten minäkin, herra Fouquet; siitä ei asianne pahene. Sellaista tapahtuu vain kerran teidänlaisillenne miehille. Kaikki riippuu siitä, että silloin säilyttää vain tanakan ryhdin. On latinankielinen sananlasku, jonka muodon olen unohtanut, mutta sisällön muistan, sillä useammin kuin kerran olen sitä miettinyt; se kuuluu: 'Loppu työn kaunistaa.'"
Fouquet nousi, laski käsivartensa d'Artagnanin kaulaan ja painoi hänet rintaansa vasten, samalla kun hän toisella kädellään puristi hänen kättänsä.
"Se oli kaunis saarna", kiitti hän hetkisen vaitiolon jälkeen.
"Muskettisoturin saarna, monseigneur."
"Te olettekin kiintynyt minuun, koska sanotte minulle kaiken tuon."
"Kukaties."
Fouquet kävi jälleen miettiväiseksi. Kotvasen kuluttua hän kysyi:
"Mutta missä lieneekään herra d'Herblay?"
"Niin, tosiaankin!"
"En rohkene pyytää teitä häntä etsimään."
"Jos pyytäisittekin, en sitä enää tekisi, herra Fouquet. Se olisi varomatonta. Se saattaisi tulla tiedoksi, ja Aramis, jolla ei ole mitään osaa kaikkeen tähän, voisi joutua ikävyyksiin ja tulla vedetyksi kanssanne samaan onnettomuuteen."
"Niinpä odotan päivää", virkkoi Fouquet.
"Niin, se on parasta."
"Mitä teemme kunnes aamu valkenee?"
"En ollenkaan osaa sanoa, monseigneur."
"Tehkää minulle palvelus, herra d'Artagnan."
"Hyvin mielelläni."
"Te vartioitsette minua, minä pysyn paikoillani; silloin toimitte täydellisesti ohjeittenne mukaan, eikö niin?"
"Tietenkin."
"No niin, jääkäähän minun varjokseni! Minä rakastan enemmän sitä varjoa kuin mitään muuta."
D'Artagnan kumarsi.
"Mutta unohtakaa olevanne muskettisoturien kapteeni d'Artagnan; unohtakaa, että minä olen raha-asiain yli-intendentti Fouquet, ja puhukaamme minun asioistani."
"Peijakas, se on okaista!"
"Todellako?"
"Niin; mutta teidän tähtenne, herra Fouquet, olen valmis mahdottomiinkin."
"Kiitos. Mitä kuningas sanoi teille?"
"Ei mitään."
"Ah, noinko te juttelette?"
"Lempo!"
"Mitä ajattelette asemastani?"
"En mitään."
"Kuitenkin, jos vain tahdotte…"
"Teidän asemanne on vaikea."
"Missä suhteessa?"
"Siksi että olette kotonanne."
"Olkoon se kuinka vaikea tahansa, käsitän sen hyvin."
"Pardieu, luulotteletteko, että kellekään muulle osoittaisin niin suurta avomielisyyttä?"
"Mitä, — avomielisyyttäkö? Oletteko te ollut minulle avomielinen, kun kieltäydytte ilmoittamasta pienintäkään seikkaa?"
"No, niin huomaavaista mutkittelua sitten."
"Sen uskon paremmin."
"Ka, monseigneur, kuulkaahan, miten olisin menetellyt jonkun toisen kanssa kuin teidän. Olisin saapunut ovellenne palvelijainne poistuttua, tai elleivät ne olisi olleet poissa, olisin odottanut heidän lähtöään ja kaapannut heidät yksitellen kuin pesästään karkoitetut kaniinit; olisin pistänyt heidät putkaan, ojentautunut käytävänne matolle ja aavistamattanne pidellen teitä toisella kädelläni olisin säilyttänyt teidät herrani aamiaiseksi. Siten olisi välttynyt kaikki juoruilu, kaikki vastustus, kaikki melu; mutta myöskään ei herra Fouquet olisi saanut asiasta edeltäpäin tietää, ei olisi tullut kysymykseen mitään pidättyväisyyttä, mitään sellaisia myönnytyksiä, joita hienotuntoiset miehet ratkaisevalla hetkellä tekevät toisilleen. Olisitteko tyytyväinen sellaiseen menetelmään?"
"Se saa minut vapisemaan."
"Eikö totta? Olisi ollut surullista ilmestyä huomenna äkkiarvaamatta vaatimaan miekkaanne."
"Oi, monsieur, silloin olisin kuollut häpeästä ja vimmasta!"
"Te esitätte kiitollisuutenne liian kaunopuheisesti; minä en ole suinkaan tehnyt kylliksi, uskokaa minua."
"Totisesti, monsieur, ette saa minua koskaan sitä tunnustamaan."
"No niin, monseigneur, jos olette tyytyväinen minuun, jos olette toipunut kolauksesta, jota olen parhaani mukaan koettanut lieventää, antakaamme ajan lentää. Te olette lopen uuvuksissa, teidän on mietiskeltävä. Pyydän teitä hartaasti, nukkukaa tai olkaa nukkuvinanne vuoteellanne tai vuoteessanne. Minä nukahdan tähän nojatuoliin, ja uneni on niin sikeätä, että kanuunanlaukauksetkaan eivät minua herättäisi."
Fouquet hymyili.
"Teen kuitenkin poikkeuksen", jatkoi kapteeni, "sen tapauksen varalta, että avattaisiin ovea, näkyväistä tai salaista — mentäisiin ulos tai tultaisiin sisään. Oh, silloin on korvani äärimmäisen herkkä! Pieninkin narahdus säpsähdyttää minua. Se johtuu luontaisesta vastenmielisyydestä. Menkää tuonne, tulkaa tänne, kävelkää pitkin lattiaa; kirjoittakaa, hävittäkää kirjoituksia, repikää rikki, polttakaa; mutta älkää koskeko avaimeen tai lukkoon, älkää kajotko ovenripaan, sillä silloin te kavahduttaisitte minut jalkeille, ja se ärsyttäisi hirveästi hermojani."
"Tosiaankin, herra d'Artagnan", virkkoi Fouquet, "te olette älykkäin ja kohteliain mies, mitä tunnen, ja vain yhtä asiaa pahoittelen, nimittäin että olen joutunut tuntemaan teidät näin myöhään."
D'Artagnan päästi huoahduksen, joka merkitsi:
— Ah, ehkä olette saanut sen kokemuksen liian aikaisin!
Sitten hän vaipui nojatuoliinsa, Fouquetin puolittain makaavassa asennossa tukiessa itseään kyynärpäällään ja mietiskellessään seikkailuaan.
Ja jättäen kynttilän palamaan odottelivat molemmat täten aamun koittoa, ja milloin Fouquet huokaili liian äänekkäästi, d'Artagnan kuorsasi sitä kovemmin.
Ei kukaan, ei edes Aramis tullut heidän lepoaan häiritsemään; mitään melua ei kuulunut suuressa talossa.
Ulkona kunniavahdit ja muskettisoturien partiot narskuttivat hiekkaa saappaillaan; se tiesi nukkuville sitä turvallisempaa lepoa. Tähän on enää vain lisättävä tuulen humina ja suihkulähteiden suhina, jotka jatkavat keskeytymätöntä leikkiään välittämättä niistä pikkuseikoista, jotka muodostavat ihmisen elämän ja kuoleman.
226.
Aamu.
Bastiljiin suljetun ja siellä epätoivoissaan telkiä ja ristikkotankoja vastaan ponnistelevan kuninkaan surullisen kohtalon vastapainoksi ei muinaisten kronikoitsijain kaunopuheisuus jättäisi asettamatta kuninkaallisen vuodeteltan alla uinailevaa Filipiä. Eipä niin, että tuollainen retooristen vaikutusten etsiminen aina olisi hylättävää tai aina harhaan siroittelisi niitä kukkia, joilla tahdotaan historiaa koristaa. Mutta meille suotaneen anteeksi, että tässä siloitamme vastakohdan ja esitämme oman harrastuksemme mukaan toisen taulun, joka muodostuu edellisen täytteeksi.
Nuori prinssi laskeutui alas piispan suojasta, kuten kuningas oli laskeutunut unenjumalan kammiosta. Herra d'Herblayn painalluksesta kupukatto hiljaa vaipui, ja Filip joutui kuninkaallisen sängyn eteen, joka oli jälleen kohotettu ylös, senjälkeen kun se oli sijoittanut vankinsa maanalaisten holvien uumeniin.
Yksinään tässä loistossa, yksinään kaikessa mahtavuudessaan, yksinään astumassa esitettäväkseen säädettyyn osaan Filip tunsi sielunsa ensi kertaa aukenevan niille tuhansille liikutuksille, jotka ovat kuninkaansydämen elonsykähdyksiä.
Mutta hän kävi kalpeaksi katsellessaan tuota tyhjää, veljensä ruumiista vielä rutistunutta vuodetta.
Tämä mykkä rikostoveri oli palannut pantuaan työnsä täytäntöön. Sen kanssa palasivat rikoksen jäljet; se haastoi syylliselle avomielistä ja karkeata kieltä, jota rikokseen osallinen ei koskaan häikäile käyttää kumppanilleen. Se puhui totta.
Kumartuessaan paremmin nähdäkseen huomasi Filip veljensä kylmästä hiestä vielä kostean nenäliinan, hiestä, joka oli tihkunut Ludvig XIV:n otsasta. Tuo merkki peloitti Filipiä niinkuin Abelin veri hirmustutti Kainia.
— No, tässä nyt katselen kohtaloani suoraan silmiin, — tuumi Filip itsekseen, silmät hehkuen tulta ja kasvot kalmankalpeina. — Tuleeko siitä peloittavampi kuin vankeuteni on ollut surullinen? Muistanko aina kuunnella sydämeni arastelua, kun ajatukseni pyrkivät joka askeleella valtaan… No niin, kuningas on levännyt tässä vuoteessa; tuon kuopan on hänen päänsä painanut pielukseen, tämä nenäliina on hänen katkeruutensa kyynelistä pehminnyt, ja minä epäröin laskeutua tälle vuoteelle, puristaa kädelläni tätä kuninkaan vaakunalla ja nimikirjaimilla merkittyä nenäliinaa…! No, seuratkaamme herra d'Herblayta, joka tahtoo, että työ olisi jo astetta ylempänä kuin ajatus; seuratkaamme herra d'Herblaytä, joka aina ajattelee itseään ja nimittää itseään rehelliseksi mieheksi, kun ei ole närkästyttänyt tai pettänyt muita kuin vihollisiansa. Tässä vuoteessa olisin minä levännyt, ellei Ludvig XIV olisi äitimme rikoksen perusteella sitä minulta riistänyt. Tämä Ranskan vaakunalla kirjailtu nenäliina olisi kuulunut minun käytettäväkseni, jos, kuten herra d'Herblay on huomauttanut, minut olisi jätetty paikalleni kuninkaalliseen kehtoon. Filip, Ranskan poika, asetu jälleen vuoteeseesi! Filip, Ranskan ainoa kuningas, ota takaisin vaakunakilpesi! Filip, Ludvig XIII:n ainoa mahdollinen perillinen, älä tunne sääliä anastajaa kohtaan, jota tälläkään hetkellä ei kaivele katumus kaikesta, mitä olet saanut kärsiä!
Näin pääteltyänsä Filip ruumiinsa vaistomaisen vastahakoisuuden uhalla, tahtoaan painostavasta puistatuksesta ja kauhusta huolimatta asettui kuninkaalliseen vuoteeseen, pakottaen lihaksensa painumaan Ludvig XIV:n vielä lämpimälle sijalle, samalla kun hän laski hiestä kostean nenäliinan otsalleen.
Kun Filipin pää vaipui taaksepäin pehmoiseen patjaan, huomasi hän otsansa yläpuolella Ranskan kruunun, jota tiedämme kultasiipisen enkelin kannatelleen.
Kuvitelkaamme nyt mielessämme tämä synkkäkatseinen ja ruumiiltaan värisevä kuninkaallinen tungettelija. Hän muistuttaa myrsky-yönä eksynyttä tiikeriä, joka kaislikon ja tuntemattoman rotkon kautta on harhaantunut etsimään suojaa poissaolevan jalopeuran luolasta. Kissansukuinen haju viettelee sitä puoleensa, tuo sen tavallisen asumuksen haalea huuru. Se löytää kuivan ruohovuoteen, murskattuja, ytimestä tahmeita luita. Se saapuu, tirkistelee leimuavalla ja terävällä katseellansa varjoon; se ravistaa vettä valuvia jäseniään, liejun ryvettämää turkkiaan ja kyyristyy raskaasti, paksu kuono valtavien käpälien päällä, valmiina nukkumaan, mutta yhtä valmiina taisteluun. Tuon tuostakin luolan rakosista välähteli salama, vastakkain iskevien oksien jyty, vinkuen putoava kivet, epämääräinen vaaran aavistus vavahduttaa sen tästä uupumuksen tuottamasta horrostilasta.
Jalopeuran makuusijalla nukkuminen saattaa kutkuttaa kunnianhimoa, mutta makaaja ei voi toivoa nukkuvansa sillä rauhallisesti..
Filip tarkkasi kaikkia ääniä, hän antoi sydämensä ailahdella kaikkinaisten peloitusten henkäyksissä. Mutta luottaen suurenmoisen päätöksensä moninkertaiseksi tekemään voimaansa hän odotti heikkoutta tuntematta, että joku ratkaiseva seikka osoittaisi hänelle, mihin hän kelpasi. Hän toivoi, että joku suuri vaara valaisisi häntä, kuten myrskyn fosforiheijastukset näyttävät purjehtijoille, kuinka korkeina ne aallot kuohuvat, joita vastaan he kamppailevat.
Mutta mitään ei sattunut. Äänettömyys, levottomien sydämien verivihollinen, kunnianhimoisten kammottavin mörkö, kietoi kaiken yötä varastetun kruunun alla lepäävän Ranskan vastaisen kuninkaan paksuun usvaansa.
Aamuyöstä livahti kuninkaalliseen kammioon olento, joka pikemmin muistutti varjoa kuin ruumiilla varustettua ihmistä. Filip odotti sitä eikä siis kummastunut.
"No, herra d'Herblay?" virkkoi hän.
"Niin, sire, kaikki on päättynyt!"
"Mitenkä?"
"Aivan niinkuin odotimme."
"Vastustusta?"
"Vimmattua: parkua, huutoja."
"Sitten?"
"Sitten huumaantunutta ällistystä."
"Mutta lopuksi?"
"Lopuksi täydellinen voitto ja ehdoton äänettömyys."
"Aavistaako Bastiljin kuvernööri mitään?…"
"Ei ollenkaan. Yhdennäköisyys on menestyksemme takeena."
"Mutta ajatelkaahan, että vanki tietysti selittelee. Sainhan minäkin siihen tilaisuuden, vaikka oli taisteltava paljon vankempaa valtaa vastaan kuin omani."
"Siitä kaikesta olen jo huolehtinut. Muutaman päivän päästä, ehkä pikemminkin, jos tarvis tulee, toimitamme pidätetyn vankilastansa ja karkoitamme hänet niin etäiseen maahan…"
"Maanpaosta voi tulla takaisin, herra d'Herblay."
"Niin kauaksi, sanoin, että ihmisen ruumiilliset voimat ja hänen elämänsä mitta eivät riittäisi paluuseen."
Taaskin nuoren kuninkaan ja piispan katseet liittyivät kylmässä yhteisymmärryksessä.
"Entä herra du Vallon?" kysyi Filip kääntääkseen puheen toisaalle.
"Hän esittäytyy luonanne tänään ja onnittelee teitä salavihkaa siitä, että pelastuitte vallantavoittelijan vehkeestä."
"Mitä hänestä tehdään?"
"Herra du Vallonista?"
"Herttua, eikö niin?"
"Herttua kyllä", vastasi Aramis omituisesti hymyillen.
"Miksi nauratte, herra d'Herblay?"
"Nauran teidän majesteettinne ennakkonäkemystä."
"Mitä sillä tarkoitatte?"
"Teidän majesteettinne kaiketi pelkää, että tuosta Portos-parasta tulisi kiusallinen todistaja, ja tahdotte hänestä päästä."
"Nimittämällä hänet herttuaksi?"
"Varmaan. Te tapatte hänet; hän kuolee ilosta, ja salaisuus hautautuu hänen kanssaan."
"Oh, hyvä Jumala!"
"Minä menetän hänessä peräti hyvän ystävän", virkkoi Aramis tyynesti.
Tällä hetkellä ja kesken näitä joutavia pakinoita, joihin molemmat salaliittolaiset kätkivät ilonsa ja ylpeytensä menestyksestä, Aramis kuuli jotakin, mikä sai hänet heristämään korviansa.
"Mitä nyt?" kysyi Filip.
"Aamu valkenee: tulee ensimmäisen toimenpiteenne hetki, sire."
"Miten?"
"No, ennen kuin eilen illalla laskeuduitte levolle tähän vuoteeseen, olitte luultavasti päättänyt tehdä jotakin tänä aamuna päivän koittaessa?"
"Minä sanoin muskettisoturieni kapteenille", vastasi nuori mies vilkkaasti, "että odotan häntä."
"Jos hänelle niin sanoitte, niin hän on tulossa, sillä hän on täsmällinen mies."
"Kuulen astuntaa eteishuoneesta."
"Se on hän."
"Hei, aloittakaamme hyökkäys!" huudahti nuori kuningas päättäväisenä.
"Varokaa", hillitsi Aramis. "Hyökkäyksen aloittaminen d'Artagnanista olisi mielettömyyttä. D'Artagnan ei tiedä mitään, d'Artagnan ei ole mitään nähnyt, d'Artagnanilla ei ole kaukaisintakaan aavistusta salaisuudestanne. Mutta jos hän tunkeutuu tänne nyt ensimmäisenä, niin hän vainuaa tapahtuneen jotakin, mistä hänen on otettava vaari. Katsokaas, sire, ennen kuin päästätte tänne d'Artagnanin, täytyy meidän hyvin tuulettaa huone tai laskea tänne niin paljon väkeä, että valtakunnan herkkävainuisin ajokoira hämääntyy kaksienkymmenien erilaisten jälkien harhaannuttamana."
"Mutta miten lähettää hänet pois, kun kerran olen luvannut hänelle puhuttelun?" huomautti prinssi, kärsimättömänä mittelemään voimiansa noin pelättävän vastustajan kanssa.
"Minä otan sen huolekseni", tarjousi piispa, "ja aluksikin aion antaa iskun, joka pökerryttää miehemme."
"Hänkin voi sitten iskeä", lisäsi kuningas vilkkaasti.
Samassa kuuluikin ulkoa koputusta. Aramis ei ollut erehtynyt.D'Artagnan siellä ilmoitti tulostaan.
Näimme hänen viettävän yönsä filosofoiden herra Fouquetin kanssa; mutta muskettisoturi oli sitten melko lailla väsynyt nukkumisen teeskentelystä, ja heti kun aamun kajo ilmestyi sinervällä hohteellansa valaisemaan yli-intendentin huoneen uhkeita kattoreunuksia, nousi d'Artagnan nojatuolistaan, kohensi miekkaansa, siveli pukuaan hihalla ja harjasi hattuaan kuten vartioväen sotilas, joka on menossa korpraalinsa tarkastettavaksi.
"Te lähdette?" kysyi Fouquet.
"Niin, monseigneur; entä te?"
"Minä jään."
"Kunniasanallanne?"
"Kunniasanallani."
"Hyvä. Minä muuten menenkin vain saamaan vastauksen, tiedättehän."
"Kuulemaan tuomioni, tarkoitatte."
"Ka, minussapa on vähän vanhaa roomalaista: tänä aamuna noustessani huomasin, että miekkani ei ollut tarttunut mihinkään kurenauhaan ja että olkavyö oli hyvässä asennossa. Se on pettämätön merkki."
"Menestystä ennustava?"
"Niin, ajatelkaahan: joka kerta kun tämä kirottu puhvelinnahka takertui selkääni, tiesi se rangaistusta herra de Trévillelle tai rahojen epäämistä herra de Mazarinin kassasta. Jos taas miekka takertui itse olkavyöhön, ennusti se kiusallista tehtävää, jollaisia minulle on sattunut kautta elämäni. Joka kerta kun miekka tanssi huotrassaan, odotti minua onnellinen kaksintaistelu. Aina kun se havahtumisen hetkellä lipsahti pohkeitten väliin, sain lievän haavan, ja jos se kokonaan luiskahti huotrasta, tiesin tuotapikaa jääväni lepäämään taistelutantereelle ja saavani parin, kolmen kuukauden ajan tyytyä haavuriin ja kääreisiin."
"En totisesti aavistanut teidän hankkivan niin valaisevia tietoja säilältänne", virkkoi Fouquet heikolla hymyllä taistellen masennustansa vastaan. "Onko teillä pistin- vai lyömämiekka? Onko sen kärki loihdittu vai teräkö taiottu?"
"Miekkani, näettekös, on osa omaa ruumistani", haastoi vain soturi edelleen. "Olen kuullut sanottavan, että jotkut ottavat osviittaa säärensä jumotuksesta tai ohimonsa jyskytyksestä. Minä saan ennemerkit miekastani. No niin, se ei ole ilmoittanut minulle mitään tänä aamuna. Kah, tosiaankin, solahtihan se juurikään aivan itsestään hankkiluksen mutkanpohjaan. Tiedättekö, mitä se ennustaa?"
"En."
"No, se tietää, että tänään saan toimittaa vangitsemisen."
"Ah", virkkoi yli-intendentti pikemmin kummastuneena kuin pahastuksissaan tästä suorapuheisuudesta, "ellei miekkanne kuitenkaan ole ennustanut teille mitään ikävää, niin vangitsemiseni siis tyydyttääkin mieltänne?"
"Teidän vangitsemisenne! Teidän?"
"Tietysti… jos enteenne…"
"Eihän se koske teitä, kun kerran jo eilen toimitin tämän pidätyksen.Sentähden olen huoletta tämän päivän hommista."
Ja ihan hellän herttaisesti lausuttuaan nämä sanat kapteeni jätti hyvästi herra Fouquetille, mennäkseen kuninkaan luo.
Hän oli astumassa huoneen kynnyksen yli, kun Fouquet virkkoi:
"Viimeinen suopeuden osoitus."
"Olkoon menneeksi, monseigneur."
"Herra d'Herblay, — sallikaa minun tavata herra d'Herblaytä."
"Minä toimitan hänet luoksenne."
D'Artagnan tuskin uskoi osanneensa niin oikeaan. Oli sallittu, että hänen päivänsä kuluisi aamun antamien merkkien mukaan.
Hän siis ilmestyi koputtamaan kuninkaan ovelle, kuten edellä mainitsimme. Ovi aukeni. Kapteeni saattoi luulla itse kuninkaan tulleen sitä avaamaan; tämä otaksuma ei ollut mahdoton sen kiihtymyksen jälkeen, jonka valtaan muskettisoturi oli edellisenä iltana Ludvig XIV:n jättänyt. Mutta valmistautuessaan kunnioittavasti tervehtimään kuningasta hän näkikin edessään Aramiksen pitkät ja järkkymättömän tyynet kasvot. Ei paljon puuttunut, ettei hän parahtanut, — niin yletön oli hänen ihmetyksensä.
"Aramis!" huudahti hän.
"Hyvää huomenta, rakas d'Artagnan", vastasi kirkkoruhtinas kylmästi.
"Täällä?" änkytti muskettisoturi.
"Hänen majesteettinsa", virkkoi piispa, "pyytää ilmoittamaan, että hän lepää rasittavan yön jälkeen."
"Ah!" äännähti d'Artagnan, kykenemättä käsittämään, miten eilen niin karsaasti katseltu Vannesin piispa oli kuudessa tunnissa ylennyt suurimmaksi onnen kantamoiseksi, mitä kuninkaallinen vuodekomero oli konsaan nostattanut.
Tosiaankin, välittääkseen hallitsijan kammion kynnyksellä kuninkaan tahdon, toimiakseen Ludvig XIV:n puhemiehenä, käskeäkseen hänen nimessään parin askeleen päässä hänestä, tyytyi apurin merkitä paljon enemmän kuin itse Richelieu oli koskaan ollut Ludvig XIII:lle.
D'Artagnanin ilmeikäs silmä, hänen raolleen jäänyt suunsa ja pystyssä harittavat viiksensä sanoivat tämän kaiken mitä kaunopuheisimmin ylväälle suosikille, joka ei siitä ollut millänsäkään.
"Suvaitkaakin, herra muskettisoturien kapteeni", jatkoi piispa, "olla tänä aamuna päästämättä sisälle muita kuin korkeimpia henkilöitä heidän vastaanottoajallaan. Hänen majesteettinsa tahtoo vielä nukkua, pidättyen ensimmäisistä aamupuhutteluista."
"Mutta, herra piispa", huomautti d'Artagnan valmiina vastustelemaan ja ennen kaikkea ilmaisemaan epäluuloja, joita kuninkaan äänettömyys hänessä herätti, "hänen majesteettinsa on määrännyt minulle varhaisen esittelyn."
"Siirtäkäämme se, siirtäkäämme", lausui vuodekomeron perältä kuninkaan ääni, joka sai muskettisoturin säpsähtämään.
Hän kumarsi ällistyneenä, hölmistyneenä ja Aramiksen musertavan hymyn tyrmistyttämänä, sitten kun nuo sanat olivat lausutut.
"Ja sitten", jatkoi piispa, "vastauksena siihen, mitä tulitte tiedustamaan kuninkaalta, hyvä herra d'Artagnan, tässä on määräys, joka teidän on heti luettava. Se koskee herra Fouquetia."
D'Artagnan otti ojennetun paperin.
"Vapauttamiskäsky?" mutisi hän. "Ah!"
Ja häneltä pääsi vielä toinen, edellistä merkitsevämpi "ah!"
Tämä käänne selitti hänelle Aramiksen läsnäolon kuninkaan luona; se osoitti, että hankkiakseen herra Fouquetille armahduksen, täytyi Aramiksen olla hyvin suuresti kuninkaan suosiossa, mikä suosio vuorostaan selitti sen uskomattoman ponnekkuuden, jolla herra d'Herblay jakeli määräyksiä hänen majesteettinsa nimessä.
Osan ymmärtäminen riitti d'Artagnanille kaiken ymmärtämiseksi noin pitkälle. Hän tervehti ja peräytyi lähteäkseen.
"Minä tulen mukanasi", virkkoi piispa.
"Mihin sitten?"
"Herra Fouquetin luo; tahdon nauttia hänen riemastuksestaan."
"Voi, Aramis, kylläpä sinä äsken ihan hämäännytit minut", sanoi d'Artagnan vielä.
"Mutta nythän käsität?"
"Pardieu, enkö käsittäisi!" lausahti kapteeni. — En totisesti, — jupisi hän hampaittensa välistä, — en, minä en käsitä. Mutta sama se, tottelen hallitsijan käskyä.
Sitten hän lisäsi: "Käykää edellä, monseigneur."
D'Artagnan saattoi Aramista Fouquetin luo.
227.
Kuninkaan ystävä.
Fouquet odotteli ahdistunein mielin. Hän oli jo palauttanut oveltaan useita palkollisia ja ystäviä, jotka olivat ehättäneet hänen tavanmukaisten puhutteluhetkiensä edelle; mainitsematta mitään asemansa mullistumisesta hän vain kysyi jokaiselta, missä Vannesin piispa saattoi olla tavattavana.
Nähdessään d'Artagnanin ja piispan saapuvan kumppanuksina hän ilahtui yhtä rajattomasti kuin oli viimeksi tuskitellut tilanteen toivottomuutta. Aramiksen näkeminen oli yli-intendentille ikäänkuin korvaus vangitsemisen onnettomuudesta.
Kirkkoruhtinas oli vaitelias ja totinen; d'Artagnanin sävy ilmaisi ääretöntä ihmettelyä asiain uskomattoman kehityksen johdosta.
"No, kapteeni, tehän toittekin herra d'Herblayn?"
"Ja vielä parempaakin, monseigneur."
"Mitä muka?"
"Vapauden."
"Olenko vapaa?"
"Olette. Kuninkaan määräys."
Fouquet tyynnyttäysi kysymään katseellaan Aramikselta.
"Niin vainkin, ja voitte kiittää Vannesin piispaa", jatkoi d'Artagnan, "sillä hän se varmastikin on saanut aikaan kuninkaan mielenmuutoksen."
"Oh!" äännähti Fouquet enemmän nöyryytettynä palveluksesta kuin kiitollisena hyvästä tuloksesta.
"Mutta kun suojelet herra Fouquetia", pitkitti d'Artagnan Aramikseen kääntyen, "niin etkö tee jotakin myös minun suhteeni?"