"Haa, monsieur", hän sanoi, "te olette kunnostautunut hyvin, ja minä olen teihin tyytyväinen."
Se oli tavaton kuninkaallisen mielihyvän ilmaisu. Sellaista lauselmaa eivät monetkaan saaneet häneltä osakseen muutoin kuin syöksymällä surman suuhun.
Hovineidot ja herrasmiehet, jotka kuninkaan tullessa olivat asettuneet kunnioittavaksi kehäksi hänen ympärilleen, vetäytyivät syrjään havaitessaan hänen pyrkivän kahdenkeskiseen haasteluun kapteeninsa kanssa. Kuningas lähti kävelemään, vieden d'Artagnanin ulos suojamasta, ensin vieläkin etsittyänsä katseillaan la Vallièrea, jonka poissaoloa hän ei voinut käsittää.
Päästyään uteliailta korvilta turvaan hän virkahti:
"No, herra d'Artagnan, entä vanki?"
"Tallessaan, sire."
"Mitä hän puhui matkalla?"
"Ei mitään, sire."
"Mitä hän teki?"
"Sattui käymään niin, että kalastaja, jonka purressa läksinSainte-Margueritelle, nousi vastarintaan ja tahtoi surmata minut.Hänen… tuota, vanki kävi puolelleni, pyrkimättä pakoon."
Kuningas kalpeni.
"Riittää", sanoi hän.
D'Artagnan kumarsi.
Ludvig mitteli työhuoneensa lattiaa.
"Te olitte Antibesissa", hän sitten virkkoi, "herra de Beaufortin saapuessa sinne?"
"En, sire, läksin juuri ennen herttuan tuloa."
"Ahaa!"
Uusi äänettömyys.
"Mitä näitte siellä?"
"Paljon väkeä", vastasi d'Artagnan kylmästi.
Kuningas huomasi, että muskettisoturi ei tahtonut puhua.
"Kutsuin teidät takaisin, herra kapteeni, lähteäksenne järjestämään kuntoon asuntoani Nantesissa."
"Nantesissa?" huudahti d'Artagnan.
"Bretagnessa."
"Niin, sire, siinä maakunnassa. Teidän majesteettinne lähtee niin pitkälle matkalle?"
"Valtiosäädyt kokoontuvat siellä", selitti kuningas. "Minulla on kaksi vaatimusta esitettävänä, joten tahdon olla paikalla."
"Milloin lähden?" kysyi kapteeni.
"Tänä iltana… huomenna… huomis-iltana — tehän tarvitsette lepoa."
"Olen levännyt, sire."
"Se on hyvä… No, tämän illan ja huomisen välillä, halunne mukaan."
D'Artagnan kumarsi kuin poistuakseen, mutta lisäsi nähdessään kuninkaan epäröivän:
"Ottaako teidän majesteettinne hovin mukaanne?"
"Luonnollisesti."
"Niin ollen tarvitsette tietenkin myös muskettisotureita?"
Ja kapteenin läpitunkeva silmäys sai kuninkaan katseen painumaan alas.
"Ottakaa heitä prikaati", vastasi Ludvig.
"Siinäkö kaikki?… Eikö kuninkaalla ole muita määräyksiä minulle annettavana?"
"Ei… Kah!… On tosiaan!"
"Minä kuuntelen."
"Nantesin linnassa, joka kuuluu olevan kovin hankalan järjestelmän mukaan rakennettu, ottakaa tavaksenne asettaa muskettisotureita kaikkien huomattavimpien arvohenkilöiden ovelle, mitä saattueeseeni kuuluu."
"Huomattavimpien?"
"Niin."
"Siis esimerkiksi herra de Lyonnen ovelle?"
"Niin."
"Herra Letellierin?"
"Niin."
"Herra de Briennen?"
"Niin."
"Ja herra yli-intendentin?"
"Tietenkin."
"Hyvä on, sire. Huomenna olen matkalla."
"Oh, vielä sana, herra d'Artagnan. Nantesissa tapaatteGesvresin herttuan, henkivartion kapteenin. Pitäkää huolta, ettämuskettisoturinne ovat sijoitetut ennen kuin hänen väkensä saapuu.Kunniatehtävä kuuluu ensimmäisinä ehtineille."
"Kyllä, sire."
"Ja jos herra de Gesvres kiistäisi etuoikeuttanne?"
"Johan nyt, sire! Hänkö ryhtyisi minulle mukisemaan?"
Muskettisoturi kiepahti rivakasti kannoillaan ja katosi.
— Nantesiin! — tuumi hän portaissa. — Miksei hän uskaltanut suoraan puhua Belle-Islestä?
Hänen lähtiessään pääportille muuan herra de Briennen apuri juoksi hänen peräänsä.
"Herra d'Artagnan!" hän sanoi; "anteeksi…"
"Mitä nyt, herra Ariste?"
"Kuningas käski antaa teille tämän maksuosoituksen."
"Teidän kassastanneko nostan rahat?"
"Ei, monsieur, vaan herra de Fouquetin käsivaroista."
Hiukan ihmetellen d'Artagnan luki kahdensadan pistolin maksuosoituksen, joka oli Ludvigin käsialaa.
— Kas vain! — hän tuumi kiitettyään kohteliaasti kirjuria; — tämä matka maksatetaan yli-intendentillä!Mordioux, siinä hän on ihan Ludvig XI:n kaltainen! Mutta kyllähän Colbert olisi huikeasti riemastuksissaan suorittanut nämä kulut omasta rahastostaan!
D'Artagnan ei koskaan jättänyt näytettäessä maksettavaa määräystä väljähtymään; tälle periaatteelleen uskollisena hän siekailematta lähti perimään matkavarojaan herra Fouquetilta.
241.
Ehtoollinen.
Yli-intendentti oli epäilemättä saanut kuulla, että oltiin lähiaikoina lähtemässä Nantesiin, sillä hän antoi ystävilleen jäähyväis-illalliset. Vilkas hyörinä oli vallannut koko talon, yläkerrasta alakertaan, ja vateja ja lautasia kantavien palvelijain touhu ja kirjanpitäjäin toimeliaisuus ennustivat kohdakkoin tapahtuvaa mullistusta rahastossa ja keittiössä.
Maksuosoitus kädessään d'Artagnan saapui toimistoon, jossa sai sen vastauksen, että oli myöhäistä nostaa rahoja, kun kassa oli jo suljettu.
Hän vastasi vain sanoilla: "Kuninkaan käskystä."
Hiukan hämmentyneenä kapteenin vakavasta sävystä kirjanpitäjä selitti, että se oli kunnioitettava syy, mutta talon tapoja oli myös pidettävä kunniassa. Senvuoksi hän kehoitti osoituksen omistajaa käväisemään uudestaan huomenna.
D'Artagnan pyysi saada tavata herra Fouquetia. Virkailija vastasi, että herra yli-intendentti ei ollenkaan sekaantunut tämänlaatuisiin yksityisseikkoihin, ja vetäisi riuskasti ovensa kiinni d'Artagnanin nenän edessä. Tämä oli edeltäpäin aavistanut tempun ja työntänyt saappaansa oven ja pielen väliin, joten lukitseminen ei käynyt päinsä ja kirjanpitäjä tapasi itsensä vielä kerran katselemassa puhuttelijaansa kasvoista kasvoihin. Hän muuttikin sävyään ja sanoi d'Artagnanille säikähtyneen kohteliaasti:
"Jos monsieur tahtoo puhutella herra yli-intendenttiä, olkaa hyvä ja menkää odotushuoneisiin; tänne toimistoon ei monseigneur nyt tule."
"Hyvä on! Olisitte sen sanonut!" vastasi d'Artagnan.
"Pihan toisella puolella", neuvoi virkailija hyvillään, kun pääsi rauhaan.
D'Artagnan astui pihan yli ja joutui palvelijain keskelle.
"Monseigneur ei tällä hetkellä ota vastaan", ilmoitti hänelle eräs houkkio, joka kantoi päänsä päällä heleänpunaisella tarjottimella kolmea fasaania ja kahtatoista viiriäistä.
"Sanokaa hänelle", virkkoi kapteeni, pysäyttäen palvelijan tarttumalla hänen tarjottimensa syrjään, "että täällä on herra d'Artagnan, hänen majesteettinsa muskettisoturien kapteenipäällikkö."
Palvelija päästi kummastuksen huudon ja hävisi.
D'Artagnan seurasi häntä verkalleen. Hän saapui juuri hyvään aikaan kohdatakseen odotushuoneessa herra Pélissonin, joka oli hiukan kalpeana rientänyt ruokasalista tiedustamaan tällaisen vieraan asiaa.
D'Artagnan hymyili.
"Ei mitään ikävää, herra Pélisson, pikku maksuosoitus vain nostettavana."
"Ah", virkahti Fouquetin ystävä keventyneenä.
Ja hän tarttui kapteenin käteen ja veti hänet mukanaan saliin, missä hyvä joukko läheisimpiä ystäviä ympäröi huoneen keskelle asetettuun lepotuoliin vaipunutta yli-intendenttiä. Täällä olivat kokoontuneina kaikki epikurolaiset, jotka äskettäin Vauxissa olivat tuottaneet kunniaa herra Fouquetin talolle, älylle ja rahoille.
Ollen enimmäkseen hilpeitä ja helliä tovereita he eivät olleet paenneet suojelijaansa myrskyn lähetessä, ja taivaan uhkaavista merkeistä huolimatta, maaperän huojumisesta pelästymättä he olivat täällä hymyilevinä, auliina, lujina vastoinkäymisessä, kuten olivat olleet myötäkäymisessäkin mukana.
Yli-intendentin vasemmalla puolella istui rouva de Bellière, hänen oikealla puolellaan rouva Fouquet, ikäänkuin miehen kahtena suojelusenkelinä uhmaten maailman tapoja ja mykistäen kaikki jokapäiväisen sovinnaisuuden vaatimukset, vaaran hetkellä tarjotakseen hänelle yhtyneitten käsivarsiensa tuen.
Kalpealla ja vapisevalla madame de Bellièrellä oli pelkkiä kunnioittavia aikeita yli-intendentin puolisoa kohtaan, joka miehensä kättä pidellen katseli levottomasti ovelle, Pélissonin mentyä noutamaan d'Artagnania.
Kapteeni astui sisään, aluksi hyvin kohteliaana ja sitten ihaillen, kun hän pettämättömällä katseellansa sai heti oikean käsityksen tästä seurueesta.
Fouquet kohottausi nojatuolissaan.
"Suokaa anteeksi, herra d'Artagnan", sanoi hän, "etten ollut teitä vastaanottamassa, vaikka tulette kuninkaan nimessä."
Ja hän korosti näitä viimeisiä sanoja jonkunlaisella surullisella lujuudella, joka synnytti pelkoa hänen ystäväinsä sydämissä.
"Monseigneur", vastasi d'Artagnan, "minä saavun luoksenne kuninkaan nimessä vain pyytämään kahdensadan pistolin maksuosoituksen suoritusta."
Kaikki katseet kirkastuivat; ainoastaan Fouquetin otsa pysyi pilvessä.
"Ah, monsieur", virkkoi hän, "tekin lähtenette Nantesiin?"
"En tiedä, minne minut lähetetään, monseigneur."
"Mutta ettehän lähde niin joutuin, herra kapteeni", sanoi rouva Fouquet rauhoittuneena, "ettei teillä olisi aikaa istahtaa hetkiseksi pöytäämme? Se olisi meille mieluisa kunnia."
"Minulle se olisi hyvin suuri kunnia, madame; mutta valitettavasti minulla on tosiaan paha kiire, kuten huomaatte siitäkin, että minun on täytynyt matkarahojeni takia tunkeutua teidän vieraspitojanne häiritsemään."
"Siihen vastataan kullalla", sanoi Fouquet viitaten taloudenhoitajalleen, joka heti läksi huoneesta, saatuaan d'Artagnanin ojentaman maksuosoituksen.
"Oh, maksusta en ollut huolissani", lausui soturi; "tämä on vauras talo."
Alakuloinen hymy häilähti Fouquetin valjuilla piirteillä.
"Tunnetteko kipua?" kysyi markiisitar.
"Tuleeko taas kohtaus?" huolestui rouva Fouquet.
"Ei mitään, kiitos!" vastasi yli-intendentti.
"Kohtaus?" virkkoi d'Artagnan. "Onko teidän ylhäisyytenne sairas?"
"Olen Vauxin juhlien seurauksena potenut vuorottelevaa kuumetta."
"Ehkä vilustuitte öiseen aikaan luolissa?"
"Ei, ei, sielullinen jännitys vain rasitti liiaksi."
"Liiallinen huolenpitonne kuninkaan hyvästä vastaanotosta", tokaisi la Fontaine säveästi, ollenkaan aavistamatta, kuinka kipeään seikkaan hän kajosi.
"Hallitsijansa kohdittelusta ei voi liiaksi huolehtia", huomauttiFouquet hiljaisesti runoilijalleen.
"Monsieur tarkoitti liiallista innokkuutta", lausui d'Artagnan suoraluontoisesti ja sydämellisesti. "On totinen tosi, monseigneur, että vieraanvaraisuutta ei ole koskaan toteutettu niin rajattoman hartaasti kuin Vauxissa."
Rouva Fouquet antoi kasvojensa selvästi ilmaista, että jos hänen miehensä olikin kuningasta kohtaan esiintynyt hyvin, ei jälkimmäinen ollut samalla mitalla palkinnut ministeriänsä. Mutta d'Artagnan tiesi, mikä hirveä salaisuus tähän vielä kätkeytyi. Se oli tässä seurassa tunnettu ainoastaan hänelle ja Fouquetille, ja näillä kahdella miehellä ei ollut toisella valittamisen rohkeutta eikä toisella syyttämisen oikeutta.
Kapteenille tuotiin rahat, ja hän teki lähtöä, kun Fouquet kohoutuen otti lasin ja käski ojentaa toisen d'Artagnanille.
"Monsieur", virkkoi hän, "kuninkaan terveydeksi,mitä tapahtuukin!"
"Ja teidän terveydeksenne,mitä tapahtuukin!" vastasi d'Artagnan kulauttaen pohjaan..
Näiden pahaenteisten sanojen jälkeen hän tervehti koko seuruetta, joka nousi jalkeille hänen kannuksiensa kilistessä saappaiden tömisyttämillä portailla.
"Hetkiseksi luulin, että hän pyrki käsiksi minuun eikä rahoihini", sanoi Fouquet yrittäen nauraa.
"Teihin!" huudahtivat ystävät; "ja minkätähden, hyvä Jumala?"
"Oh, älkäämme erehtykö asemasta, rakkaat epikurolaisveljet", lausui yli-intendentti; "minä en tahdo mitään vertailua maailman vaivaisimman syntisen ja palvelemamme Vapahtajan kesken, mutta tarjosihan hänkin eräänä päivänä ystävilleen Ehtoolliseksi nimitetyn aterian, joka muodostui sellaiseksi jäähyväistilaisuudeksi kuin meillekin nyt tämä hetki."
Joka taholta kuului murheellisen vastaväitteen huudahduksia.
"Sulkekaa ovet", käski Fouquet, ja palvelijat poistuivat. "Hyvät ystävät", jatkoi ministeri ääntänsä alentaen, "mitä minä olin ennen ja mitä olen tänään? Ajatelkaa eroa. Minunlaiseni mies vaipuu alas jo yksinään sillä, että hän ei enää nosta ylös päätänsä; mutta mitä sanotaankaan, jos joudun suoranaisesti halvennettavaksi? Minulla ei ole enää varoja, ei luottoa, ei enää muuta kuin voimallisia vihamiehiä ja voimattomia ystäviä, ja tunnen tuhoni uhkaavan ihan lähellä."
"Hei", huudahti Pélisson kiivaasti, "koska paljastatte asemanne noin avoimesti, niin meidänkin tulee olla suorapuheisia. Niin, te olette syöksymässä perikatoon, mutta vielä voitte pahimman välttää. Ensiksikin, paljonko meillä vielä kaikkiaan on rahoja jäljellä?"
"Seitsemänsataatuhatta livreä", ilmoitti taloudenhoitaja.
"On leipään", jupisi rouva Fouquet.
"Hevosia vain", sanoi Pélisson, "ja paetkaa."
"Minne lähtisin?"
"Sveitsiin, Savoijiin, minne hyvänsä Ranskan rajan taakse."
"Jos hänen ylhäisyytensä pakenee", huomautti markiisitar, "niin hänen sanotaan säikkyneen syyllisyyttään."
"Sanotaan enemmänkin, — väitetään minun vieneen mukanani vähintään kaksikymmentä miljoonaa."
"Me kirjoitamme muistelmia maineenne puhdistamiseksi", lupasi laFontaine; "paetkaa."
"Minä jään", päätti Fouquet; "enkähän toki ole ihan vailla turvaa."
"Sinulla on Belle-Isle!" huudahti abbé Fouquet.
"Ja sinne minun sopiikin mukavasti poiketa Nantesin matkalta", sanoi yli-intendentti; "malttia siis, malttia!"
"Mutta mitä vaaroja onkaan väijymässä sitä ennen!" huoahti rouvaFouquet.
"Niin, sen kyllä tiedän", vastasi ministeri; "mutta minkä sille mahtaa? Kuningas on antanut minulle kutsun säätykokoukseen. Tietysti hän siten suunnittelee häviötäni; mutta minun ei sovi ilmaista mitään levottomuutta."
"No, hei, minä olen keksinyt apukeinon", huudahti Pélisson. "Te lähdette tosiaan Nantesiin, mutta ystävien keralla, omissa vaunuissanne Orléansiin asti ja sieltä omalla jokialuksella Nantesiin, aina valmiina puolustautumaan hyökkäykseltä ja väistämään, jos teitä uhataan. Te otatte siis mukaan käteiset rahanne kaikkien mahdollisuuksien varalta, ja pakoretkelläkin ollen te vain noudatatte kuninkaan tahtoa. Tämän matkasuunnitelman varassa te pääsette jokisuuhun milloin haluatte, siitä merelle, Belle-Islelle, ja sieltä teillä on vapaa pääsy edelleen kuten kotkalla, joka pesästään häirittynä häipyy avaruuteen."
Pélissonin sanoja tuettiin yksimielisellä hyväksymisellä.
"Niin, tee siten", sanoi rouva Fouquet miehelleen.
"Tehkää niin", kehoitti rouva de Bellière.
"Tehkää! Tehkää!" huusivat kaikki ystävät.
"Kyllä teenkin", myöntyi Fouquet.
"Tänä iltana!"
"Tunnin kuluessa!"
"Aivan heti", lupasi ministeri.
"Seitsemälläsadallatuhannella livrellä luot muualla uuden omaisuuden", arveli abbé Fouquet. "Mikä meitä estää varustamasta kuntoon kaappaaja-aluksia Belle-Islellä?"
"Ja tarpeen tullen retkeilemme keksimään uuden maanosan", lisäsi laFontaine innostuttavien suunnitelmani päihdyttävänä.
Koputus ovelta keskeytti tämän ilahtuneen ja toiveikkaan hälinän.
"Kuninkaan sanansaattaja!" huusi juhlamenojen ohjaaja.
Syntyi syvä hiljaisuus, ikäänkuin tuo tietymätöin sanoma olisi tuntunut vastaukselta äsken heränneihin suunnitelmiin. Jokainen odotti, mitä talon isäntä tekisi; tämä kärsi parhaillaan kuumekohtauksesta, helmeilevä hiki otsallaan.
Fouquet siirtyi työhuoneeseensa vastaanottamaan hänen majesteettinsa viestiä. Pitosalissa oli hiljaisuus niin hisahtamaton, että rahaministerin kuultiin vastaavan lähetille:
"Hyvä on, monsieur."
Ääni oli kuitenkin väsymyksestä sorruksissa ja värähteli liikutuksesta.
Kotvasen kuluttua Fouquet kutsutti Gourvilleä, joka yleisen jännityksen tarkkaamana poistui salista.
Viimein ilmestyi ministeri itse takaisin ystäväpiiriinsä, mutta vastikään kalpeat ja riutuneet kasvot olivat nyt käyneet harmahtaviksi ja vääristyneet piirteiltänsä. Elävänä aaveena hän asteli esiin ojennetuin käsivarsin, kuivunein huulin, niinkuin haamu, joka tulee tervehtimään elämässään tuntemiansa kumppaneita.
Tämä ilmestys sai jokaisen nousemaan, ja parahtaen he riensivät Fouquetin luo. Pélissoniin katsoen tämä nojasi puolisoonsa ja puristi markiisitar de Bellièren kylmää kättä.
"No niin!" kuului hänen huuliltaan ääni, jossa ei ollut mitään inhimillistä.
"Mitä on tapahtunut, hyvä Jumala?" hätäiltiin.
Fouquet avasi oikean kätensä, joka oli kosteana puristunut nyrkkiin; kammostuneena Pélisson sieppasi siitä paperin ja luki kuninkaan käsialalla kirjoitetut rivit:
'Rakas herra Fouquet, antakaa meille hallussanne olevistajäännösvaroistamme seitsemänsataatuhatta livreä, jonkasumman tarvitsemme tänään matkaamme varten.
Ja kun tiedämme, että te ette ole hyvässä voinnissa, rukoilemme Jumalaa tervehdyttämään teidät ja pitämään teidät pyhässä suojeluksessaan.
Tämä kirje käy kuitista.
Ludvig.'
Kauhistunut sorina kiersi salia.
"No, miten menettelette tämän kirjeen suhteen?" huudahti Pélisson.
"En mitenkään enää, kun olen sen saanut."
"Mutta…"
"Kun olen sen saanut, Pélisson, niin olenhan sen maksanut", selitti yli-intendentti, ja hänen yksinkertainen ylevyytensä järkytti jokaisen sydäntä.
"Sinä maksoit?" huudahti rouva Fouquet epätoivoisesti. "Me olemme siis aivan häviöllä!"
"No, no, älkäämme enää tuhlatko sanoja", tokaisi Pélisson. "Rahojen jälkeen henki. Ratsaille, monseigneur, pian ratsaille!"
"Jättäen meidät?" huusivat molemmat naiset yhtaikaa, huumeissaan tuskasta.
"Kah, monseigneur, pelastautuessanne te pelastatte meidät kaikki.Ratsaille!"
"Mutta hän ei kykene pysymään satulassa! Näettehän."
"Oh, jos hän oikein harkitsee aseman täpäryyttä…" väitti rivakkaPélisson.
"Olette oikeassa", mutisi Fouquet.
"Monseigneur, monseigneur!" huusi Gourville noustessaan portaita neljä askelmaa kerrallaan; "monseigneur!"
"No, mitä nyt?"
"Minä saatoin käskynne mukaan kuninkaan lähettiä rahoineen…"
"Niin?"
"Ja Palais-Royalin aukiolla huomasin…"
"Hengähdä hiukan, hyvä ystävä, — sinä ihan tukehdut."
"Mitä huomasitte?" tiukkasivat ystävät kiihkeinä.
"Näin muskettisoturien nousevan ratsaille", läähätti Gourville.
"Hei, nyt ei todella ole hetkeäkään hukata", huudettiin ympärillä.
Rouva Fouquet ryntäsi portaille huutaen tuomaan pihalle hevosensa.Markiisitar kiirehti sieppaamaan hänet syliinsä ja sanoi hänelle:
"Madame, hänen pelastuksensa tähden, älkää millään tavoin hätääntykö älkääkä ajatelko lähteä mukana."
Pélisson juoksi toimittamaan vaunuvaljakon valmiiksi. Tällävälin Gourville kokosi hattuunsa mitä kultaa ja hopeaa kyynelehtiviltä ja säikkyneiltä ystäviltä liikeni viimeisenä uhrina, köyhyyden hartaana almuna onnettomuudelle.
Tuettuna ja puolittain kannettuna yli-intendentti suljettiin kuomivaunuihin. Gourville nousi ajopukille ja tarttui ohjaksiin; Pélisson piteli pyörtynyttä talonrouvaa.
Markiisitar de Bellière oli voimakkaampi ja saikin siitä palkintonsa,Fouquetin viimeisen suudelman.
Pélissonin oli helppo selittää ympäristölle tämän pikaisen lähdön syyksi kuninkaan määräys, joka kutsui ministerit Nantesiin.
242.
Colbertin vaunuissa.
Kuten Gourville oli nähnytkin, kuninkaan muskettisoturit olivat tosiaan jo samana iltana nousseet ratsaille ja seuranneet kapteeniansa. Saadakseen matkata paremmassa rauhassa tämä kuitenkin pian siirsi osastonsa päällikkyyden eräälle luutnantilleen ja läksi omalle taholleen kievarihevosilla, kehoitettuaan miehiänsä joutumaan rivakasti perille. Parhaallakaan uutteruudella nämä eivät kuitenkaan voineet päätyä Nantesiin ennen häntä.
Croix-des-Petits-Champs-katua pitkin oikaistessaan hänellä oli aikaa panna merkille muuan seikka, joka antoi hänelle paljon ajattelemisen aihetta. Hän nimittäin huomasi herra Colbertin astuvan ulos asunnostaan, noustakseen vaunuihin, jotka odottelivat portilla. Vaunuista pisti d'Artagnanin silmään kaksi naisenpäähinettä, ja tietysti hänen piti tietää, keitä nämä suojasivat. Saadakseen heistä vilahduksen, he kun istuivat selin kyyryssä, hän suuntasi ratsunsa viistämään niin läheltä vaunuja, että hänen suppilosaappaansa tölmäsi nahkasuojustimeen, tärähdyttäen koko vaunuja. Säikähtäneistä istujista toinen kirahti nuoren naisen äänellä ja toinen päästi manauksen, jossa kapteeni tunsi viidenkymmenen vuoden topakan riuskeuden. Kumartuneet päät kohosivat, ja ratsastajan joutuisa silmä keksi rouva Vanelin ja Chevreusen herttuattaren, näiden ehtimättä tuntea häiritsijäänsä, joka oli karauttanut tiehensä naisten juuri puhjetessa nauruun pelästyksensä johdosta ja sydämellisesti puristaessa toistensa käsiä.
— Kas vain! — tuumi d'Artagnan; — vanha herttuatar ei ole ystävyyssuhteissaan enää niin vaatelias kuin ennen: hän mielistelee Colbertin lemmittyä! Herra Fouquet-parka! Tämä ei hänelle ennusta mitään hyvää.
Herra Colbert asettui vaunuihinsa, ja tämä jalo kolmikko suuntasi kulkunsa varsin vitkallisesti Vincennesin metsää kohti.
Matkalla rouva de Chevreuse antoi rouva Vanelin poiketa vaunuista hänen aviomiehensä luo ja jäi kahden kesken Colbertin kanssa pitkittämään ajoa, haastellen samalla asioista. Kunnon herttuattarella oli ehtymätön keskustelun lahja, ja kun hän aina puhui lähimmäistä vahingoittaakseen ja itseänsä hyödyttääkseen, säilyi hänellä puhelun intokin väsymättömän vilkkaana.
Hän aloitti kuvaamalla Colbertin suuruutta vastaisena pääministerinä ja lupasi silloin koota uuden yli-intendentin puolelle kaiken vanhan aateliston. Sitten hän kysyi seuralaisensa mielipidettä siitä, minkä verran la Vallièren oli suvaittava saada vaikutusvaltaa. Hän kiitti ja laittoi vieruskumppaniansa, sai hänet päästään pyörälle. Hän vihjaili tälle niin monia salaisuuksia, että Colbert hetkiseksi pelkäsi joutuneensa ihan paholaisen kanssa tekemisiin. Herttuatar osoitti hänelle välillisesti, että hän piti vallassaan tämänpäiväistä Colbertia niinkuin oli vallinnut eilistä Fouquetia. Ja kun intendentti yksinkertaisesti kysyi häneltä, mistä syystä hän niin vihasi yli-intendenttiä, vastasi vanha vehkeilijätär:
"Minkätähden te itse vihaatte häntä?"
"Madame", selitti Colbert, "politiikassa voivat järjestelmän eroavaisuudet tuottaa vastakohtaisuutta miesten kesken. Herra Fouquet on minusta näyttänyt kehittävän sellaista järjestelmää, joka vastustaa kuninkaan todellisia etuja."
Vanha rouva keskeytti hänet:
"Enpä enää puhukaan teille herra Fouquetista. Kuninkaan matka Nantesiin tekee sen tarpeettomaksi. Herra Fouquet on minulle mennyttä miestä, ja teille samaten."
Colbert ei vastannut mitään.
"Nantesista palatessaan", jatkoi herttuatar, "kuningas — nykyään vain veruketta etsien — huomaa valtiosäätyjen esiintyneen pahasti, tehneen liian vähän uhrauksia. Säädyt sanovat, että verot ovat liian raskaita ja että valtionvarain hoito on saattanut maan rappiotilaan. Kuningas käy käsiksi yli-intendenttiin, ja silloin…"
"Ja silloin?" tiedusti Colbert.
"Oh, hän joutuu silloin julkiseen epäsuosioon. Eikö se ole teidänkin mielipiteenne?"
Colbert loi herttuattareen silmäyksen, joka tuntui lausuvan: — JosFouquet joutuu ainoastaan epäsuosioon, niin se ei ole teidän vikanne.
"On tietysti välttämätöntä", kiirehti rouva de Chevreuse huomauttamaan, "että teidän asemanne on aivan selvillä, herra Colbert. Näettekö ketään kuninkaan ja itsenne välissä Fouquetin kukistamisen jälkeen?"
"En käsitä", kierteli toinen.
"Ymmärrätte minua piankin. Mihin teidän kunnianhimonne tähtää?"
"En ole kunnianhimoinen."
"Hyödytöntä sitten on suistaa vallasta yli-intendenttiä. Turhaa vaivaa."
"Minulla on ollut kunnia huomauttaa teille, madame…"
"Niin, kyllä, kuninkaan edun harrastuksesta; mutta puhukaamme toki omastannekin."
"Minun etunani on kunnostautua hänen majesteettinsa asioissa."
"No, suoraan kysyen, tuhoatteko herra Fouquetin vai ettekö? Vastatkaa jo kiertelemättä."
"Minä en tuhoa ketään, madame."
"En sitten ymmärrä, minkätähden olette niin kalliista hinnasta ostanut minulta ne herra Mazarinin kirjeet. En enää käsitä, miksi näytittekään niitä kuninkaalle."
Colbert katseli herttuatarta hämmästyneenä ja lausui väkinäisesti:
"Madame, vielä vähemmän minä kykenen käsittämään, että te niistä rahat saatuanne moititte minua ostokseni huonosta käyttämisestä."
"Pitäähän edes tahtoa halunsa mukaisesti, jollei kykenisikään siihen, mitä tahtoo", sanoi vanha herttuatar.
"Siinä sitä ollaan", virkahti Colbert tämän heltymättömän johdonmukaisuuden voittamana. "Ette kykene, — mitä? Sanokaa."
"Tunnustan, etten tosiaan pysty tekemään kuninkaan luona eräitä vaikutuksia tehottomiksi."
"Ja ne taistelevat herra Fouquetin puolesta? Mitä voimia ne ovat?Malttakaahan, minä autan teitä arvaamisella."
"Tehkää se."
"La Vallière?"
"Oh, hänellä ei ole suurtakaan merkitystä, hän kun ei tunne asioita eikä ole toimekas luonteeltaan. Herra Fouquet on häntä kyllä mielistellyt."
"Rahaministeriä puolustaessaan hän siis helposti tulisikin syyttäneeksi itseään, eikö niin?"
"Kaiketikin."
"Sanoistanne päättäen oli toinenkin vaikutus tuntumassa?"
"Huomattavasti."
"Leskikuningattaren välitys kenties?"
"Niin, hänen majesteettinsa leskikuningatar tuntee herra Fouquetia kohtaan heikkoutta, joka osoittautuu varsin haitalliseksi hänen pojalleen."
"Älkää luulko niin", virkkoi vanha rouva hymyillen.
"Kah, olenhan sitä niin useasti kokenut!" vakuutti Colbert epäuskoisesti.
"Entiseen aikaan?"
"Vielä ihan äskenkin, madame, — Vauxissa. Hän se pidätti kuninkaan vangituttamasta herra Fouquetia."
"Ihminen ei ole ainiaan samaa mieltä, herra intendentti. Mitä kuningatar on saattanut tahtoa hiljakkoin, se ei kenties enää tänään ole hänen kantansa."
"Kuinka niin?" kysyi Colbert ihmeissään.
"Syyn selittäminen ei kuulu tähän."
"Se on päinvastoin hyvin tärkeätä, sillä jos olisin varma siitä, etten pahastuttaisi hänen majesteettiaan leskikuningatarta, en enää ollenkaan arvelisi."
"No, olettehan kaiketi tekin kuullut puhuttavan suuresta salaisuudesta?"
"Salaisuudesta?"
"Sanokaa sitä miksi hyvänsä. No, leskikuningatar kammoaa kaikkia niitä, jotka ovat tavalla tai toisella olleet osallisia asian ilmituloon, ja niihin tietysti kuuluu herra Fouquet."
"Voisi siis olla varma leskikuningattaren myöntymyksestä?" sanoiColbert.
"Tulinhan juuri hänen majesteettinsa luota, ja hän vakuutti minulle sitä."
"Kai sitten, madame."
"Minulla on enemmänkin takeita: tunnette ehkä herra Fouquetin lähimmistä ystävistä erään herra d'Herblayn, joka muistaakseni on piispa?"
"Vannesin piispa."
"No, leskikuningatar tavoittaa tarmokkaasti kiinni tuota herra d'Herblayta, joka niinikään tuntee sen salaisuuden."
"Vai niin!"
"Niin tarmokkaasti, että jos hänet ilmoitettaisiin kuolleeksikin, tahdottaisiin pää vakuudeksi siitä, että se ei puhuisi."
"Haluaako leskikuningatar sitä?"
"Siitä on nimenomainen määräys annettu."
"Herra d'Herblayta siis etsiskellään, madame?"
"Oh, tiedämmehän kyllä hyvin, missä hän on."
Colbert katseli herttuatarta.
"Sanokaa, madame."
"Hän on Belle-Isle-en-Merillä."
"Herra Fouquetin alueella?"
"Niin juuri."
"Hänet siepataan!"
Oli herttuattaren vuoro hymyillä.
"Älkää uskoko sitä kovin helpoksi", varoitti hän; "hänen kiinniottoansa ei kannata mennä lupaamaan."
"Kuinka niin, madame?"
"Herra d'Herblay ei ole niitä miehiä, jotka korjataan talteen milloin vain mieli tekee."
"Hän on muka ilmetty kapinallinen?"
"Oh, me edellisen sukupolven niskuripuolueen edustajat olemme kaiken ikämme esiintyneet kapinoitsijoina, ja kuitenkin näette, että meitä ei ole siepattu kiinni, vaan että me päinvastoin auttelemme muiden sieppaamisessa."
Colbert tähtäsi vanhaan herttuattareen säikkyneen silmäyksen, mutta lausui melkein ylvään lujasti:
"Ei ole enää se aika, jolloin alamaiset voittivat kunniasijoja sotimisella Ranskan kuningasta vastaan. Jos herra d'Herblay uhkaa valtakunnan turvallisuutta, niin hän kuolee mestauslavalla. Olkoon se jollekulle mieleen tai ei, se ei merkitse meille paljonkaan."
Tämä Colbertin suussa harvinainenmeillepani herttuattaren kotvaseksi miettimään. Ihmeekseen hänen täytyi tunnustaa nousevalla valtiomiehellä olevan enemmän luontumusta suuruuteen kuin hän oli ottanut lukuun.
Colbert oli saanut takaisin ylemmyytensä keskustelussa ja tahtoi sen säilyttääkin.
"Te pyydätte minun toimintaani tuon herra d'Herblayn vangitsemiseksi, madame?" virkkoi hän.
"Minäkö? En pyydä teiltä mitään."
"Luulin vain, madame; mutta olkoon sinänsä, koska erehdyin. Kuningas ei ole vielä puhunut asiasta mitään."
Herttuatar pureskeli kynsiään.
"Ja kehno saalishan tuommoinen piispa olisikin!" jatkoi Colbert. "Tuskinpa kannattaisi minun puuttua puuhiin pikku juonittelijan tähden."
Herttuattaren viha paljastui.
"Leskikuningatarhan pitää häntä tärkeänä", sanoi hän, "ja tietysti hänen majesteetillaan on perusteita käsitykseensä. Ja onhan herra d'Herblay epäsuosioon joutuvan mahtimiehen ystävä."
"Hoo, sehän ei itsessään vaikuta asiaan!" arveli Colbert. "Ainoastaan kuninkaan vihollista voisi tavoittaa voimakeinoilla. Tämä tuntunee teistä ikävältä?"
"En sano mitään."
"Te tahdotte nähdä hänet teljetyksi vankilaan, Bastiljiin esimerkiksi?"
"Uskon salaisuuden olevan paremmassa kätkössä Bastiljin muurien takana kuin Belle-Islen varustuksissa."
"Voinhan puhua asiasta kuninkaan kanssa hänen esittääkseen kantansa."
"Sitä selitystä odotellessanne Vannesin piispa livahtaa tiehensä, monsieur. Minä tekisin samaten."
"Minne hän pakenisi! Eurooppa on meidän puolellamme."
"Hän kyllä aina löytää turvansa, monsieur. Näkee hyvin, että te ette tiedä, mikä hän oikein on miehiään. Te ette tunne herra d'Herblayta, te ette ole tuntenut Aramista. Hän oli yksi niistä neljästä muskettisoturista, jotka edesmenneen kuninkaan aikana vapisuttivat kardinaali Richelieuta ja holhoushallituksen päivinä tuottivat suurinta huolta hänen ylhäisyydelleen de Mazarinille."
"Mutta miten hän selviytyisi, ellei hänellä ole ihan omaa valtakuntaa, madame?"
"Jos hän pelastuakseen tarvitsee valtakunnan, monsieur, niin hänellä on sekin määrättävissään."
"Mutta kun kerran osoitatte niin suurta harrastusta hänen pakohankkeensa ehkäisemiseksi, niin voinhan pitää huolta siitä, että hän ei pääse mihinkään."
"Belle-Isle on linnoitettu, herra Colbert, ja juuri hänen suunnitelmiensa mukaan."
"Vaikka hän ryhtyisi Belle-Islea puolustamaankin, ei se silti ole valloittamaton, ja jos Vannesin arvoisa piispa saarretaan sinne, on hän mennyttä miestä, madame."
"Saatte olla aivan varma siitä, monsieur, että leskikuningatar tuntee syvää kiitollisuutta kaikesta innosta, jota hänen asiassaan osoitatte, ja toimittaa teille siitä suurenmoisen hyvityksen. Mutta mitä saan hänelle siis sanoa toimenpiteistänne tuon miehen suhteen?"
"Että minä otatan hänet kiinni millä hinnalla hyvänsä ja suljetan hänet sellaiseen tyrmään, mistä ei kuulu hisaustakaan maailmalle."
"Hyvä on, herra Colbert; voimme nyt sanoa, että olemme tästä hetkestä alkaen tehneet vankan liiton, te ja minä, ja että minä olen kaikin puolin teidän käytettävissänne."
"Minä päinvastoin asetun teidän palvelukseenne, madame. Eikö tuo ritari d'Herblay oikeastaan ole Espanjan vakoojia?"
"Parempikin."
"Salainen lähettiläs?"
"Arvatkaa vielä korkeammalta."
"Malttakaas… kuningas Filip III on kiihkomielinen, — olisiko hän…Filip III:n rippi-isä?"
"Vielä korkeammassa asemassa."
"Mordieu!" huudahti Colbert elähtyen kiroamaan hienon rouvan kuullen, leskikuningattaren vanhan ystävän seurassa; "hän on siis jesuiittien kenraali?"
"Nyt taisitte osata oikeaan", vastasi herttuatar.
"Hohoi, madame, siinä tapauksessa se mies syöksee meidät kaikki tuhoon, ellemme me ennätä edelle, ja siinä onkin pidettävä kiirettä!"
"Se oli minun mielipiteeni, monsieur, mutta en rohjennut sitä teille lausua."
"Ja meidän onnemme oli, että hän suuntasi hyökkäyksensä valtaistuinta vastaan eikä käynyt välittömästi meidän kimppuumme."
"Mutta painakaa mieleenne, herra Colbert, että herra d'Herblay ei koskaan lannistu ja että hän yrityksensä rauettua aloittaa uudestaan. Jos häneltä on tilaisuus oman kuninkaan luomiseen mennyt pilalle, niin hän ennemmin tai myöhemmin nostattaa toisen, jonka pääministeriksi te varmastikaan ette tule."
Colbert rypisti uhkaavasti silmäkulmiaan.
"Uskon vankilan järjestävän tämän asian meitä molempia tyydyttävällä tavalla, madame", hän sanoi.
Herttuatar hymyili.
"Jos tietäisitte", hän huomautti, "kuinka monta kertaa Aramis on päässyt vankilasta!"
"Oh", vakuutti Colbert, "kyllä pidämme varalla, ettei hän tällä kertaa enää jätä sitä asuntoa."
"Mutta ettekö siis kuunnellut, kun vastikään sanoin hänen kuuluvan niihin neljään voittamattomaan, joita Richelieu pelkäsi? Ja silloin ei muskettisoturien yhtymällä ollut nykyisiä etujaan: rahoja ja kokemusta."
Colbert puri huultansa.
"Luovumme vankilan ajatuksesta", hän sanoi hiljaa. "Toimitamme säilyn, josta voittamatonkaan ei ilmesty esiin!"
"Hyvä on, liittolaisemme!" kiitti herttuatar. "Mutta alkaapa jo olla myöhä; emmekö lähdekin kotiin?"
"Sitä mieluummin, madame, kun minulla on valmistuksia tehtävinä, lähteäkseni kuninkaan matkalle."
"Pariisiin!" huusi herttuatar ajajalle.
Vaunut kääntyivät Saint-Antoinen esikaupunkia kohti, kun nyt oli syntynyt sopimus, joka määräsi kuoleman omaksi Fouquetin viimeisen esitaistelijan, Belle-Islen viimeisen puolustajan, Marie Michonin aikaisimman ystävän ja herttuattaren uusimman vihollisen.
243.
Kaksi jokialusta.
D'Artagnanin juuri päästyä taipaleelle Fouquetkin oli matkalla, ja hänen ystäviensä harras huolenpito lisäsi hänen joutuisuutensa kaksinkertaiseksi.
Tämän retken tai oikeammin sanoen paon ensimmäisiä hetkiä häiritsi alituinen pelko, aiheenaan kaikki pakolaisen takana huomatut ratsastajat ja ajopelit. Sillä eihän ollut otaksuttavaa, että Ludvig XIV, jos hän tahtoi päästä tähän saaliiseen käsiksi, salli hänen livahtaa rauhassa tiehensä. Nuori leijona oli jo haistanut riistan, ja hänellä oli kyllin kiihkeitä ajokoiria käytettävissään.
Mutta vähitellen kaikki huolestus haihtui. Kiirehtimisellään yli-intendentti sai niin paljon etumatkaa, että todennäköisesti kukaan ei kyennyt häntä enää saavuttamaan. Menettely, johon ystävät olivat saaneet hänet ryhtymään, näytti perin luontevalta. Lähtihän hän Nantesiin kuningasta tapaamaan, ja matkan ripeyskin vain todisti hänen intoaan.
Hän saapui menehdyksissä, mutta rauhoittuneena Orléansiin, missä edeltäpäin ratsastaneen kuriirin toimesta löysi soman kahdeksansoutuisen aluksen odottamassa. Nämä gondolin muotoiset, leveähköt ja raskaanlaiset jokipurret sisälsivät pienen ylimmän laivankannen tapaan katetun suojan ja peräpäässä telttakajuutan; niillä hoidettiin siihen aikaan liikennettä Orléansin ja Nantesin välillä Loire-virtaa pitkin. Tämä meidän päivinämme pitkä matka tuntui silloin miellyttävämmältä ja mukavammalta kuin ison valtatien kievarikyyti pienillä ratsuhevosilla tai kehnoissa, tärskyvissä vaunuissa.
Fouquet astui purteen, joka lähti heti liikkeelle. Tietäen, että heillä oli kunnia kuljettaa raha-asiain yli-intendenttiä, soutajat ponnistivat parhaansa mukaan, sillä taikasanaraha-asiatsai heidän silmissään kangastamaan hyvän palkkion, jonka he tahtoivat osoittaa ansainneensakin. Alus kiiti Loiren laineilla. Oli mitä ihanin ilma; nouseva aurinko purppuroi maisemat, esittäen joen kaikessa kuulakassa kirkkaudessaan. Virta ja soutajat kuljettivat Fouquetia niinkuin siivet kantavat lintua. Hän saapui Beaugencyn edustalle ilman mitään vastuksia.
Fouquet toivoi pääsevänsä kaikkein ensimmäisenä Nantesiin. Siellä hän tapaisi huomattavat arvohenkilöt ja hankkisi itselleen tukea valtiopäiväin tärkeimmistä jäsenistä. Hän tekisi itsensä välttämättömäksi, mikä niin ansiokkaalle miehelle oli helppoa, ja viivyttäisi onnettomuutta, ellei kykenisikään sitä kokonaan torjumaan.
"Sitäpaitsi", puhui hänelle Gourville, "Nantesissa arvaatte tai arvaamme vihollistenne aikeet. Pidämme hevoset varalla pujahtaaksemme sokkeloiseen Poitouhun, aluksen varattuna purjehtimaan merelle. Ja kun kerran olette ulapalla, tarjoo Belle-Isle teille koskemattoman turvasataman. Näettekin muuten, että kukaan ei teitä vaani, että kukaan ei meitä seuraa."
Tuskin oli hän lopettanut lauseensa, kun keksittiin etäällä joen mutkan takana myötävirtaan viilettävän mahtavan aluksen takila. Tämän jokialuksen nähdessään Fouquetin soutajat päästivät kummastuksen huudon.
"Mikä on?" kysyi Fouquet.
"On ihan ihme ja kumma, monseigneur", vastasi aluksen päällikkö, "että tuo pursi kiitää kuin myrskytuuli."
Gourville hätkähti ja nousi yläkannelle paremmin nähdäkseen.
Fouquet ei hievahtanut, mutta hän sanoi Gourvillelle hillityn epäluuloisena:
"Katsohan toki, mitä se on, ystäväiseni."
Alus oli juuri ehtinyt esille polvekkeen takaa. Se liukui niin nopeasti, että sen vanaveden nähtiin kimaltelevan valkoisena kuohujuovana auringonsäteissä.
"Onpas se vauhtia!" hoki laivuri; "on totta vieköön! Kai siitä maksetaan hyvin. En luullut", lisäsi hän, "että puuairot voisivat kiidättää vinhemmin kuin omamme; mutta toisin nuo tuolla todistavat minulle."
"Mikäs siinä!" huudahti eräs soutajista. "Heitä on kaksitoista ja meitä vain kahdeksan."
"Kaksitoista!" ihmetteli Gourville. "Kaksitoista soutajaa? Mahdotonta!"
Kahdeksaa useampaa soutajaa ei jokialuksessa ollut koskaan edes kuningas käyttänyt. Tämä kunnia oli osoitettu herra yli-intendentillekin pikemmin kiireen vuoksi kuin arvonannosta.
"Mitä se merkitsee?" sanoi Gourville, yrittäen eroittaa jo näkyvän telttakatoksen alta matkustajat, joita tarkinkaan silmä ei vielä olisi voinut tuntea.
"On maar niillä hoppu, sillä kuningas se ei ole", tuumasi laivuri.
Fouquetia puistatti.
"Mistä näette, että se ei ole kuningas?" kysyi Gourville.
"Ensiksikin siitä, että heillä ei ole valkoista liljalippua, jota kuninkaan laiva aina käyttää."
"Ja kuningas siellä ei voi tulla siitäkään syystä, Gourville", huomautti herra Fouquet, "että hänen majesteettinsa oli vielä eilen Pariisissa."
Gourville vastasi yli-intendentille katseella, joka merkitsi: —Olittehan siellä itsekin.
"Ja mistä näkee, että heillä on kiire?" hän lisäsi voittaakseen aikaa.
"Siitä, monsieur", selitti aluksen päämies, "että niiden on täytynyt lähteä paljon myöhemmin meitä ja että ne kuitenkin ovat jo kintereillämme."
"Noh", virkkoi Gourville, "mistä tiedätte, että he eivät ole lähteneet vasta Beaugencystä tai Niortista?"
"Emme ole nähneet mitään noin vankkaa purtta ainakaan tällä puolenOrléansin. Sen täytyy tulla sieltä, monsieur, ja se pitää kiirettä."
Herra Fouquet ja Gourville vaihtoivat silmäniskun. Laivuri huomasi tämän levottomuuden. Gourville kiirehti kääntämään asian toiseksi.
"Joku ystävä", sanoi hän, "joka on lyönyt vetoa saavansa meidät kiinni.Voittakaamme veto, älkäämmekä antako itseämme tavoittaa."
Laivuri avasi suunsa vastatakseen, että se oli mahdotonta, mutta silloin Fouquet lausui ylväästi:
"Jos joku tahtoo meidät saavuttaa, antakaamme hänen tulla."
"Voisi koettaa, monseigneur", ehdotti laivuri arasti. "Hei, pojat, tarmokkaasti! Antakaa uida!"
"Ei", esti Fouquet, "pysähdyttäkää päinvastoin kokonaan."
"Mielettömyyttä, monseigneur", keskeytti Gourville kumartuen kuiskaamaan hänen korvaansa.
"Pysähdyttäkää kokonaan!" toisti Fouquet.
Kahdeksan airoa kääntyi huopaamaan, ja alus seisahtui äkkiä.
Toisen aluksen kahdeltatoista soutajalta tämä liike jäi aluksi huomaamatta, sillä he kiidättivät purttaan niin vimmatusti, että se tuotapikaa saapui musketinkantaman päähän. Fouquet näki huonosti, päivän kilo häikäisi Gourvillen silmiä; ainoastaan laivuri tottuneella, luonnonvoimia vastaan kamppaillessa terästyneellä katseellaan eroitti selvästi naapurialuksen matkustajat.
"Minä näen ne!" huudahti hän. "Niitä on kaksi."
"Minä en näe mitään", sanoi Gourville.
"Kyllä heidät pian eroitatte; muutamat aironvedot tuovat heidät kahdenkymmenen askeleen päähän meistä."
Mutta laivurin ennustus ei toteutunut; jäljessä tuleva alus matki Fouquetin käskemää liikettä, ja sensijaan että olisi saavuttanut otaksutut ystävänsä se rutosti pysähtyi keskelle virtaa.
"Tätä en enää ollenkaan käsitä!" päivitteli laivuri.
"Enkä minä", yhtyi Gourville.
"Te, joka näette niin hyvin sen matkustajat", puuttui puheeseen Fouquet, "koettakaa heitä hiukan kuvailla meille, kippari, ennenkuin ajaudumme heistä liian loitolle."
"Luulin nähneeni heitä kaksi", vastasi mies, "mutta telttakatoksen alla onkin enää vain yksi."
"Millainen hän on?"
"Ruskea, harteva, lyhytkaulainen mies."
Pilvenhattara liukui sinitaivaalla ja verhosi tällä hetkellä auringon.
Gourville, joka yhä tähysteli suojaten kädellään silmiänsä, kykeni eroittamaan etsimänsä ja hyppäsi yhtäkkiä yläkannelta komeroon, missä Fouquet häntä odotti.
"Colbert!" hän virkahti liikutuksesta värisevällä äänellä.
"Colbert!" toisti Fouquet. "Oh, sepä on omituista; mutta ei, se on mahdotonta!"
"Minä tunnen hänet, sanon teille, ja hänkin puolestaan tunsi minut niin hyvin, että hän juuri poistui peräsuojaan. Ehkä kuningas lähettää hänet meitä palauttamaan."
"Siinä tapauksessa hän laskisi luoksemme eikä pysyttelisi paikoillaan.Mitä hän siellä tekee?"
"Pitäneekö meitä silmällä, monseigneur?"
"Minä kammoan epävarmuutta", huudahti Fouquet. "Laskekaamme suoraan häntä kohti."
"Oi, monseigneur, älkää sitä tehkö! Alus on täynnä aseellista väkeä."
"Hän siis vangitsisi minut, Gourville? Miksi hän ei sitten tule?"
"Monseigneur, ei ole teidän arvonne mukaista mennä edes turmaanne vastaan."
"Mutta suvaita itseäni vaaniskeltavan kuin pahantekijää?"
"Mikään ei todista, että teitä väijytään, monseigneur. Olkaa malttavainen."
"Mitä siis on tehtävä?"
"Älkää pysähtykö. Te kiiditte niin nopeasti vain totellaksenne innokkaasti kuninkaan käskyjä. Tehkää vauhti kaksinkertaiseksi. Ken elää, näkee!"
"Oikein. Eteenpäin!" huudahti Fouquet. "Koska tuolla pysytään tyynesti paikoillaan, niin ottakaamme me vauhtia."
Laivuri antoi merkin, ja Fouquetin soutajat ryhtyivät jälleen työhönsä kaikella rivakkuudella, mitä saattoi odottaa levähtäneiltä miehiltä. Tuskin oli jokialus edennyt satasen syltä, kun toinen, kahdentoista miehen soutama, samaten lähti liikkeelle. Tätä kilpajuoksua kesti koko päivän, alusten välimatkan pitenemättä tai lyhenemättä.
Tämän nähdessään Fouquet tunsi vaaran uhkaavan lähellä, ja hänen äänensä värähti ennustavalta, kun hän aivan hiljaa virkkoi:
"Kah, Gourville, mitä sanoinkaan viimeisellä ateriallamme kotona?Käynkö turmaani kohti vai enkö?"
"Oi, monseigneur!"
"Eivätkö nämä kaksi alusta, jotka seuraavat toisiaan niin kiihkeästi kuin jos herra Colbert ja minä kilpailisimme soutupalkinnosta Loirella, esitä meidän molempain uraa, ja etkö luule, Gourville, että toinen niistä tekee haaksirikon Nantesissa?"
"Ainakin se on vielä epävarmaa", väitti Gourville. "Te esiinnytte valtiopäivillä, osoitatte, mikä mies olette. Kaunopuheisuutenne ja nerokkuutenne asiain johdossa ovat teille kilpenä ja miekkana, joilla kykenette puolustautumaan, ellette voittamaan. Bretagnelaiset eivät teitä ollenkaan tunne, mutta kun he joutuvat pariinne, on peli teidän. Haa, varokoon herra Colbert tasapainoaan, sillä hänen purtensa on yhtä suuressa kumoutumisen vaarassa kuin teidänkin! Molemmat rientävät nopeasti, hänen vielä joutuisammin kuin teidän; saa nähdä, kumpi ensiksi ehtii haaksirikkoon."
Fouquet tarttui Gourvillen käteen.
"Ystävä", virkkoi hän, "kaikki on jo selvää. Muista puheenpartta: 'Etummaiset edellä menevät.' Katso, Colbert varoo perille asti sivuuttamasta minua! Hän tietää olla viisas."
Rahaministeri oli oikeassa; molemmat alukset pysyivät väijytyskannallaNantesiin saakka.
Kun yli-intendentti astui maihin, Gourville kuitenkin toivoi hänen voivan heti tavoittaa turvapaikkaa ja toimituttaa vaihtohevoset varalle. Mutta rantaan poikettaessa jälkimmäinen alus jo solui edellisen viereen, ja Colbert lähestyi tervehtimään Fouquetia niin silmäänpistävän kunnioittavasti, että uteliaita katsojia alkoi heti keräytyä ympärille.
Fouquet säilytti ryhtinsä täydellisesti; hän tunsi, että hänellä suuruutensa viimeisinä hetkinä oli velvollisuuksia itseään kohtaan. Hän tahtoi kaatua niin korkealta, että kukistuessaan murskaisi jonkun vihollisensa. Colbert oli saapuvilla — sitä pahempi Colbertille.
Astuessaan häntä kohti vastasikin yli-intendentti hänelle ominaisella korskealla silmien siristyksellä.
"Mitä! Tekö se olette, herra Colbert?"
"Esittääkseni teille nöyrän tervehdykseni, monseigneur", vastasi tämä.
"Tulitteko te tuossa aluksessa?"
Hän osoitti mahtavaa kaksitoistasoutuista.
"Tulin, monseigneur."
"Kahdellatoista soutajalla?" ihmetteli Fouquet. "Se on ylellistä, herra Colbert! Hetkiseksi luulin, että siinä matkusti leskikuningatar tai kuningas."
"Monseigneur…" änkytti Colbert punastuen.
"Se matka käy kalliiksi niille, jotka sen maksavat", jatkoi Fouquet. "Mutta te olette nyt siis saapunut. Minä, jolla oli vain kahdeksan soutajaa, ennätin kuitenkin edellä."
Ja hän käänsi intendentille selkänsä, jättäen hänet epätietoiseksi, olivatko jälkimmäisen aluksen koukuttelut tosiaankin pysyneet edelliselle huomaamattomina. Ainakaan hän ei suonut kilpailijalleen tyydytystä, että olisi ilmaissut mitään pelänneensä.
Tästä yrmeästä ravistuksesta huolimatta Colbert ei nolostunut, vaan vastasi:
"Minä en kulkenut nopeasti, monseigneur, syystä että pysähdyin joka kerta kun tekin hiljensitte vauhtia."
"Ja miksi sen teitte, herra Colbert?" huudahti Fouquet ärtyneenä tästä halpamaisesta rohkeudesta. "Kun teillä oli parempi alus kuin minulla, miksi ette yhtynyt minuun tai mennyt ohitseni?"
"Kunnioituksesta", virkkoi intendentti, kumartaen maahan asti.
Fouquet nousi vaunuihin, jotka kaupunki tietämättömästä syystä ja käsittämättömällä tavalla hänelle lähetti, ja ajoi Nantesin kaupunginpalatsiin suuren ihmisjoukon seuraamana, joka jo oli usean päivän kuhissut liikkeellä säätyjen kokoontumista odottaen.
Tuskin oli hän asettunut huoneisiinsa, kun Gourville lähti varaamaan hevosia Poitiersin ja Vannesin tielle sekä purtta Paimboeufin matkaa varten. Hän toimitti nämä eri tehtävät niin salavihkaa, niin vireästi ja säästelemättömästi, että Fouquet, jolla juuri oli kuumekohtauksensa, ei koskaan olisi ollut lähempänä pelastustaan, ellei sattuma — inhimillisten suunnitelmien mahtava mullistaja — olisi tullut väliin.
Kaupungilla levisi aamuyöstä huhu, että kuningas läheni hyvin joutuisasti postihevosilla ja oli saapumassa kymmenen tai kahdentoista tunnin kuluttua. Hänen majesteettiaan odotteleva kansa iloitsi nähdessään muskettisoturit, jotka olivat vastikään saapuneet päällikkönsä herra d'Artagnanin kanssa. Heidät sijoitettiin palatsilinnaan, jonka kaikille pääoville heitä asettui kunniavartioksi.
Kohtelias d'Artagnan pistäysi kellon lähestyessä kymmentä yli-intendentin luo, esittääkseen hänelle kunnioittavan tervehdyksensä, ja vaikka ministerillä oli kuume, vaikka hän kärsi ja oli hien valelema, tahtoi hän vastaanottaa upseerin, joka ihastui tästä kunniasta kuten heidän keskustelustaan saamme nähdä.
244.
Muskettisoturi vihjailee.
Fouquet oli vielä makuulla, niinkuin elämään kiintynyt mies mahdollisimman visusti säästelee tätä olemassaolon haurasta kudelmaa maailman korjaamattomalta repeilyltä.
D'Artagnan ilmestyi kamarin kynnykselle ja sai yli-intendentiltä hyvin sydämellisen tervehdyksen.
"Hyvää huomenta, monseigneur", vastasi muskettisoturi. "Miten jaksatte matkanne jälkeen?"
"Varsin hyvin, kiitos."
"Entä kuume?"
"Siitä en kyllä vielä ole päässyt. Lääkitsenkin tässä itseäni, kuten näette; heti Nantesiin tultuani keitätin itselleni yrttiuutetta."
"Ihan aluksi pitää yhä nukkua, monseigneur."
"Eh,corbleu, hyvä herra d'Artagnan, mielellänihän nukkuisin…"
"Mikä estää?"
"No, te ensiksikin."
"Minäkö! Oh, monseigneur…!"
"Tietenkin. Ettekö taas tule kuninkaan nimessä?"
"Kautta taivaan, monseigneur", vastasi muskettisoturi, "jättäkää nyt kuningas sikseen! Sinä päivänä, jona tulen tarkoittamallanne kuninkaan asialla, minä en kiusaannuta teitä jännityksellä. Te näette silloin käteni kouraisevan miekankahvaa ohjesäännön mukaisesti ja kuulette heti ensi silmänräpäyksessä minun lausuvan juhlamenoihin sovellutetulla äänellä: 'Monseigneur, kuninkaan nimessä vangitsen teidät!'"
Fouquet väkisinkin hätkähti, kun vilkkaan gascognelaisen äänenpaino oli niin luontevasti mukautunut ajateltuun osaan. Toimenpiteen jäljittely oli melkein yhtä tyrmistyttävä kuin todellinen pidätys.
"Lupaatteko minulle sen avonaisuuden?" virkahti yli-intendentti.
"Kunniasanallani! Mutta uskokaa minua, siitä ei nyt ole kysymys."
"Miten johdutte siihen käsitykseen, herra d'Artagnan? Minä arvelen ihan päinvastoin."
"En ole kuullut puhuttavan mistään", vastasi d'Artagnan.
"Hm, hm!" epäili Fouquet.
"Minun täytyy uskoa, että kuningas ei voi olla pohjaltaan tuntematta kiintymystä noin miellyttävään valtiomieheen."
Fouquet irvisti.
"Entä herra Colbert?" hän sanoi. "Onko hänkin mielestänne samassa määrin kiintynyt minuun?"
"Hänestä en mene sanomaan", vastasi muskettisoturi. "Siinä on poikkeuksellinen mies! On mahdollista, että hänellä on teitä vastaan pahaakin kaunaa, mutta,mordioux, orava kykenee toki varomaan tarhakäärmettä, kun vain tahtoo."
"Te puhutte minulle ihan ystävän tavoin", sanoi Fouquet, "ja totisesti en ole eläissäni tavannut toista noin älykästä ja yleväluontoista miestä!"
"Suvaitsette niin sanoa", vastasi d'Artagnan. "Oletteko odottanut tätä päivää lausuaksenne minulle sellaisen kohteliaisuuden?"
"Me olemme sokeita", jupisi Fouquet.
"Äänenne käy käheäksi", huomautti d'Artagnan. "Juokaapas lääkettänne, monseigneur."
Mitä sydämellisimmän ystävällisesti hän ojensi uutekuppia, jonkaFouquet otti herttaisella hymyllä kiittäen.
"Tällaista tapahtuu vain minulle", haastoi muskettisoturi äskeiseen palaten. "Olen kuluttanut kymmenen vuotta nenänne edessä teidän vieritellessänne kultatynnyreitä; teillä oli neljän miljoonan vuositulot, minua ette koskaan huomannut, mutta nyt näette minun olevan maailmassa, juuri kun…"
"Kun olen kukistumassa", keskeytti Fouquet. "Se on totta, rakas herra d'Artagnan."
"Sitä en aikonut sanoa."
"Ajattelitte sitä vain. No, jos kukistun, niin uskokaa sanani — en sitten enää vietä päivääkään sanomatta itsekseni päätäni takoen: 'Hupsu, hupsu, älytön kuolevainen! Sinulla oli herra d'Artagnan saatavissa, ja sinä et häntä käyttänyt etkä häntä rikastuttanut!'"
"Te olette minulle ylenpalttisen suosiollinen", sanoi kapteeni; "mutta aivan ihastunut minäkin olen teihin!"
"Vieläkin mies, joka ei yhdy Colbertiin!" sanoi yli-intendentti.
"Onpa tuo Colbert iskeytynyt teihin! Hän on teille pahempana vaivana kuin kuumeennekaan."
"No, siihen on syynsä. Ajatelkaa meidän suhdettamme."
Ja Fouquet kertoi, miten Colbert oli teeskentelevästi vartioinut häntä virralla.
"Eikö se ole häviöni selvin merkki?" hän kysyi lopuksi.
D'Artagnan oli käynyt totiseksi.
"Siihen suuntaan", myönsi hän. "Niin, tämä kuulostaa pahalta, kuten herra de Tréville sanoi."
Ja hän tähtäsi älykkään ja merkitsevän silmäyksen rahaministeriin.
"Eikö ole niin asia, että asemani on ratkaistu? Kuningas tietysti tahtoi saada minut Nantesiin, ollakseni eristettynä Pariisista, missä minulla on niin paljon kannattajia, ja samalla hän ottaa haltuunsa Belle-Islen?"
"Missä herra d'Herblay on", lisäsi d'Artagnan.
Fouquet kohotti päätänsä.
"Mitä minuun tulee", jatkoi d'Artagnan, "niin voin yhä vakuuttaa teille, että kuningas ei ole virkkanut mitään minulle teitä vastaan."
"Todellako?"
"Kuningas kyllä määräsi minut lähtemään Nantesiin; minun ei pitänyt asettua mihinkään yhteyteen herra de Gesvresin kanssa."
"Hän on ystäviäni."
"Herra de Gesvresin kanssa, niin, monseigneur", jatkoi muskettisoturi, jonka silmät eivät herjenneet haastamasta toista kieltä kuin huulet. "Ohjeenani oli ottaa mukaani prikaati muskettisotureita, — hiukan liikanaista varustelua näin rauhallisena aikana."
"Prikaati?" äännähti Fouquet kohoutuen toisen kyynärpäänsä varaan.
"Yhdeksänkymmentäkuusi ratsumiestä, niin, monseigneur, — samaa määrää käytettiin de Chalaisin, de Cinq-Marsin ja Montmorencyn vangitsemistilaisuuksissa."
Fouquet heristi korviansa, vaikka nuo sanat lausuttiin tavallisena jutteluna.
"Ja sitten?" hän kysyi.
"Kaikenlaisiahan merkityksettömiä ohjeita sain, kuten linnan jokaisen täkäläisen asunnon vartioimisesta ennen kuin herra de Gesvres asettaisi oville omia miehiään. Ystävänne väkeä ei tahdottu vaivata vahtipalveluksella."
"Entä minun varalleni", huudahti Fouquet, "mitä määräyksiä?"
"Ei pienintäkään sanaa, mikä koskisi teitä, monseigneur."
"Herra d'Artagnan, on kysymyksessä kunniani ja ehkä henkeni pelastaminen! Ettehän harhaannuttaisi minua?"
"Minäkö!… ja missä tarkoituksessa? Ettehän nähdäkseni ole minkäänlaisessa vaarassa. Ajopeleistä ja aluksista vain on pikku järjestysmääräys vielä, mutta sellaiset seikat eivät kuulu teihin."