Kuolettavan hiljaisuuden, joka oli kahlehtinut Pélissonin molempain ystävien hengitystä, keskeytti tässä nyyhkäisyjen purkaus, ja d'Artagnan, jonka sydän oli pakahtua tästä nöyrästä rukouksesta, pyörähti työhuoneen nurkkaan päin vapaasti pureskellakseen viiksiänsä ja tukahduttaakseen huokauksensa.
Kuninkaan silmä oli pysynyt kuivana, mutta punaa oli noussut hänen poskiinsa, ja hänen katseensa varmuus oli huomattavasti vähentynyt.
"Mikä on toivomuksenne?" virkkoi hän värähtävällä äänellä.
"Tulimme nöyrästi anomaan teidän majesteetiltanne", vastasi Pélisson, joutuen vähitellen yhä suuremman liikutuksen valtaan, "että sallisitte meidän epäsuosioonne joutumatta tarjota rouva Fouquetille kaksituhatta pistolia, jotka on kerätty hänen puolisonsa kaikkien entisten ystäväin kesken, jotta leskeltä ei puuttuisi elämän välttämättömintä."
Kuullessaan sananleskikäytettynä Fouquetin vielä eläessä kuningas kalpeni huomattavasti, ja hänen kopeutensa masentui. Sääli kuohahti sydämestä huulille. Hän loi heltyneen katseen näihin jalkojensa juuressa nyyhkyttäviin ihmisiin.
"Älköön Jumala suoko", vastasi hän, "että sekoittaisin syyttömän syylliseen! Ne, jotka epäilevät armeliaisuuttani heikkoja kohtaan, tuntevat minut huonosti. Minä en koskaan lyö muita kuin röyhkeitä. Tehkää, hyvät herrat, tehkää kaikki, mihin sydämenne teitä käskee huojentaaksenne rouva Fouquetin surua. Menkää, hyvät herrat, menkää!"
Nuo kolme miestä nousivat äänettöminä, kuivunein silmin. Kyyneleet olivat ehtyneet heidän polttavien poskiensa ja silmäluomiensa kosketukseen. Heillä ei ollut voimia lausua kiitosta kuninkaalle, joka muuten keskeyttikin juhlalliset kumarrukset lyhyeen, linnoittuen kiireellisesti nojatuolinsa taakse.
D'Artagnan jäi yksin kuninkaan luo.
"Hyvä", virkkoi hän, lähestyen nuorta ruhtinasta; "hyvin tehty, hallitsijani! Ellei teillä olisi aurinkoanne koristavaa tunnuslausetta, ehdottaisin teille toista, jonka kyllä voisi herra Conrartilla käännättää latinaksi, ja se olisi: 'Lempeä pienille, ankara vahvoille!'"
Kuningas hymyili ja läksi viereiseen saliin, sanottuaan d'Artagnanille:
"Annan teille loman, jota epäilemättä tarvitsette ystävänne, herra duVallon-vainajan asioiden järjestämistä varten."
261.
Portoksen testamentti.
Koko Pierrefonds oli surussa, pihat olivat autiot, tallit suljetut, kukkalavat muokkaamatta.
Altaissa pysähtyivät itsestään äsken vielä niin valtavat, kohisevat ja kimaltelevat vesisuihkut.
Maanteillä linnan lähettyvillä saapui vakavia henkilöitä, ratsastaen muuleilla tai maatiaishevosilla. Nämä olivat seutukunnan talonpoikia ja lähikylien pappeja ja maavouteja.
Kaikki nämä ihmiset tulivat äänettöminä linnaan, jättivät ratsunsa murheellisen tallirengin huostaan ja suuntasivat askeleensa mustapukuisen metsästyspalvelijan opastamina isoon saliin, jonka kynnyksellä Mousqueton otti tulijat vastaan. Mousqueton oli kahtena viime päivänä niin laihtunut, että vaatteet riippuivat hänen ruumiillaan, muistuttaen liian väljiä huotria, joissa miekanterät hölskyvät.
Hänen Vandyken madonnankasvojen tapaan puna- ja valkopilkkuista naamaansa kynti kaksi hopeapuroa, uurtaen uomansa poskille, jotka ennen olivat olleet yhtä pulleat kuin ne nyt surun päivinä olivat käyneet veltoiksi.
Jokaiselle uudelle vieraalle riitti Mousquetonilta uusia kyyneleitä, ja oli säälittävää nähdä, miten hän isoilla kourillaan puristi kurkkuaan, jottei purskahtaisi nyyhkytykseen.
Kaikki nämä vieraat olivat saapuneet kuulemaan Portoksen testamenttia, jonka lukeminen oli ilmoitettu täksi päiväksi; siinä tilaisuudessa tahtoivat kaikki olla mukana, kuka ahneudesta, kuka ystävyydestä vainajaa kohtaan, joka ei jättänyt jälkeensä ainoatakaan sukulaista.
Läsnäolijat asettuivat istumaan siinä järjestyksessä kuin olivat tulleet, ja suuri sali suljettiin kellon lyötyä kaksitoista, jolloin lukeminen oli määrätty tapahtuvaksi.
Portoksen testamentin toimeenpanija, jona tietysti oli Coquenardin seuraaja, alkoi verkalleen levittää auki valtavaa pergamenttia, jolle Portoksen voimakas käsi oli piirtänyt viimeisen tahtonsa. Kun sinetti oli murrettu, lukija asettanut silmälasit nenälleen ja kakistanut kurkkuaan, höristi jokainen korviansa. Mousqueton oli lyyhistynyt etäiseen nurkkaan saadakseen vapaammin itkeä ja kuullakseen vähemmän.
Äkkiä salin suljettu kaksoisovi ponnahti auki kuin ihmeenä, ja kynnykselle ilmestyi miehekäs muoto puolipäiväauringon kirkkaassa valossa säteillen.
D'Artagnan sieltä tuli. Hän oli saapunut yksinään ulko-ovelle asti, ja tapaamatta ketään jalustintansa pitelemään hän oli sitonut hevosensa kynnyspölkkyyn ja ilmoittausi itse.
Saliin tulvivan päivänvalon kirkkaus, läsnäolevien sorina ja vieläkin enemmän uskollisen koiran vaisto ravisti Mousquetonin unelmistaan. Hän nosti päätänsä, tunsi isäntänsä vanhan ystävän ja riensi surusta ulvahtaen syleilemään hänen polviansa, samalla kun hän kyynelillään kasteli lattian kivilaattoja.
Nostaen taloudenhoitajaparan ylös d'Artagnan halasi häntä kuin veljeä, ja ylevästi tervehdittyään kokoontuneita, jotka kaikki kumarsivat kuiskaillen hänen nimeään, hän meni istumaan ison tammiveistoksisen salin äärimmäiseen päähän, pidellen yhä kädestä Mousquetonia, joka kyyneliinsä tupehtuen istahti hänen jalkainsa juureen.
Silloin testamentin toimeenpanija, liikuttuneena kuten muutkin, aloitti lukemisensa.
Tehtyään mitä kristillisimmän uskontunnustuksen Portos pyysi vihollisiltaan anteeksi pahaa, minkä oli saattanut heille aiheuttaa.
Tässä kohdassa singahti kuvaamattoman ylpeyden säde d'Artagnanin silmistä. Hän muisteli vanhaa soturia. Arvioiden Portoksen voimallisen käden nujertamien vihollisten lukumäärää hän sanoi itsekseen, että Portos teki viisaasti, kun ei ryhtynyt luettelemaan vihollisiansa ja näille tuottamiaan kohluja, sillä silloin olisi tehtävä käynyt testamentin lukijalle liian raskaaksi.
Seurasi sitten allamainittu luettelo:
Omistan tällä hetkellä Jumalan armosta:
1) Pierrefondsin kartanon siihen kuuluvine peltoineen, metsineen, niittyineen, vesineen, hyvillä kiviaidoilla ympäröittyinä;
2) Bracieuxin kartanon ja linnan metsineen ja viljelyskelpoisinemainensa, joihin kuuluu kolme vuokratilaa;
3) Vallonin pikku tilan, jonka nimi johtuu siitä, että sesijaitsee notkossa…[35]
Kunnon Portos!
4) Viisikymmentä vuokratilaa Tourainessa, käsittäen viisisataa auranalaa;
5) kolme myllyä Cher-joella, tuottaen kuusisataa livreä kukin;
6) kolme kalalammikkoa Berrissä, kunkin tuottona kaksisataa livreä.
Mitä irtaimistoon tulee, jota oppineen ystäväni, Vannesin piispan, selityksen mukaan nimitetään siten senvuoksi, että ne eivät ole irrallaan…
D'Artagnania puistatti tuon nimen synkkä muisto. Testamentin toimeenpanija jatkoi häiriintymättä:
… niin siihen kuuluu: 1) huonekalut, joita en nyt tilan puutteessa voisi nimitellä; niillä ovat kaikki linnani tai taloni sisustetut, ja isännöitsijäni on laatinut niistä luettelon…
Kaikkien silmät kääntyivät Mousquetoniin, joka oli murheeseensa vaipuneena.
2) kaksikymmentä ratsu- ja vaunuhevosta, jotka minulla onerityisesti Pierrefondsin linnassa, nimeltään: Bayard,Roland, Kaarle Suuri, Pipin, Dunois, La Hire, Ogier, Simson,Milo, Nimrod, Urgande, Armida, Falsirade, Delila, Rebekka,Jolanda, Finette, Harmo, Liisa ja Musette;
3) kuusikymmentä koiraa jaettuina kuuteen kahlekuntaan, kutenseuraa: ensimmäinen hirvenpyyntiin harjoitettuna, toinensudenajoon opetettu, kolmas metsäsian ja neljäs jäniksenmetsästykseen totutettu sekä kaksi viimeistä valittuinakiinniottajista ja muista talonvahdeista;
4) sota- ja metsästysaseet, jotka ovat talletetut varushuoneeseeni;
5) Atoksen valitsemat anjoulaiset viinini, joista hän ennen piti: bourgogne, bordeaux, sherry ja samppanja, jotka täyttävät kahdeksan kellaria ja kaksitoista kuoppaa eri kartanoissani;
6) tauluni ja kuvapatsaani, joilla pitäisi olla suuri arvo jajoiden paljous ihan väsyttää silmää;
7) kirjastoni, käsittävä kuusituhatta aivan uutta nidettä,joita ei ole milloinkaan avattu;
8) hopeakalustoni ja pöytähopeani, jotka ehkä ovat hiukan käytettyjä, mutta painavat varmaan tuhannesta kahteentoistasataan naulaan, koska töin tuskin kykenin nostamaan arkun, johon ne ovat suljetut, ja jaksoin kantaa sen vain kuusi kierrosta huoneeni ympäri;
9) kaikki nämä esineet samoin kuin pöytä- ja talousliinavaatteet ovat jaettuina niihin asumuksiin, joista olen enimmin pitänyt…
Tässä lukija pysähtyi vetääkseen henkeänsä. Jokainen huokasi, yskähti ja jännitti tarkkaavaisuuttaan. Testamentin toimeenpanija jatkoi:
Olen elänyt lapsettomana, ja luultavaa on, että minä en niitä enää saa, mikä on minulle katkeran surun aihe. Erehdynpä sentään, sillä onhan minulla poika yhteisesti muiden ystävieni kanssa: hän on herra Raoul-Auguste-Jules de Bragelonne, herra kreivi de la Fèren oikea lapsi.
Tämä nuori aatelisherra on minusta näyttänyt arvokkaalta seuraajalta kolmelle uljaalle aatelismiehelle, joiden ystävä ja nöyrin palvelija minä olen.
Lukemisen keskeytti helähdys, kun d'Artagnanin miekka oli luisunut hankkiluksesta ja pudonnut kaikuvalle lattialle. Kaikki katsahtivat sinne päin ja näkivät ison kyyneleen vierähtävän muskettisoturin tuuheista silmäripsistä hänen kyömynenälleen, jonka valaistu varsi kimalteli kuin auringon kultaama kuunsakara.
Senvuoksi, pitkitti jälleen toimeenpanija, jätän kaiken ylläluetellun omaisuuteni, kiinteimistön ja irtaimen, herra varakreivi Raoul Auguste Jules de Bragelonnelle, kreivi de la Fèren pojalle, lohdutukseksi surussa, joka hänellä näkyy olevan, ja auttaakseni häntä kunniakkaasti edustamaan nimeänsä…
Pitkällinen sorina kiersi kuulijakunnassa. Testamentin toimeenpanija jatkoi d'Artagnanin leimuavan katseen tukemana, joka liitäen kokouksen yli palautti häirityn hiljaisuuden:
Herra varakreivi de Bragelonnen on luovutettava herra ritarid'Artagnanille, kuninkaan muskettisoturien kapteenille, mitämainittu ritari d'Artagnan häneltä omaisuudestani pyytää.
Herra varakreivi de Bragelonnen on suoritettava hyvä eläkeystävälleni herra ritari d'Herblaylle, jos tämän täytyisielää maanpaossa.
Herra varakreivi de Bragelonnen on ylläpidettävä ne palvelijani, jotka ovat olleet minulla kymmenen vuotta, ja lahjoitettava viisisataa livreä kaikille muille.
Minä säädän taloudenhoitajalleni Mousquetonille kaikki käynti-, sota- ja metsästysasuni, luvultaan neljäkymmentäseitsemän, siinä varmuudessa, että hän kuluttaa ne rakkaudesta minuun ja minun muistokseni.
Sitäpaitsi testamenttaan varakreivi de Bragelonnelle jo nimitetyn vanhan palvelijani ja uskollisen ystäväni Mousquetonin, antaen mainitun Bragelonnen varakreivin tehtäväksi huolehtia siitä, että Mousqueton kuollessaan lausuu yhä eläneensä onnellisena.
Nämä sanat kuullessaan Mousqueton kumarsi kalpeana ja vavisten. Hänen leveät hartiansa hytkähtelivät kouristuneesti; jääkylmät kädet valahtivat alas kasvoilta, joilla kuvastui peloittava surun kärsimys, ja läsnäolijat näkivät hänen huojuvan ja epäröivän ikäänkuin hän tahtoen lähteä salista olisi etsinyt tietä sieltä.
"Mousqueton, ystäväiseni", sanoi d'Artagnan, "lähtekää täältä. Menkää toimittamaan matkavalmistuksianne. Minä vien teidät Atoksen kartanoon, jossa käyn Pierrefondsista lähdettyäni."
Mousqueton ei vastannut mitään. Hän tuskin hengitti; näytti siltä kuin kaikki tässä salissa olisi nyttemmin ollut hänelle vierasta. Hän avasi oven ja poistui hiljalleen.
Testamentin toimeenpanija päätti lukemisensa, jonka jälkeen useimmat Portoksen viimeistä tahtoa kuulemaan saapuneista poistuivat talosta pettyneinä, mutta syvää kunnioitusta tuntien.
Toimitsijan juhlallisen kumarruksen jälkeen jäätyänsä viimein yksikseen d'Artagnan ihmetteli testamentin laatijan syvää viisautta, tämä kun niin oikeaan osaten oli lahjoittanut omaisuutensa ansiokkaimmalle ja enimmin tarvitsevalle niin hienotuntoisesti, että terävimmätkään hovimiehet tai jaloimmatkaan sydämet eivät olisi voineet mitään niin täydellistä keksiä.
Portos velvoitti kyllä Raoul de Bragelonnen antamaan d'Artagnanille kaikki, mitä tämä pyytäisi. Mutta hän tiesi hyvin, tuo kunnon Portos, että d'Artagnan ei pyytäisi mitään; ja siinä tapauksessa, että hän jotakin pyytäisi, ainoastaan hän itse saisi määrätä osansa.
Portos jätti eläkkeen Aramikselle, mutta jos tämä tahtoisi vaatia liikoja, pidättäisi häntä siitä d'Artagnanin esimerkki. Ja eikö sana "maanpako", jonka testamenttaaja näköjään tarkoituksetta oli siihen liittänyt, ollut mitä lempein ja sävyisin arvostelu Aramiksen käytöksestä, joka oli aiheuttanut Portoksen kuoleman?
Lopuksi vainajan testamentissa ei ollenkaan otettu lukuun Atosta. Mutta hänhän ei voinut epäilläkään, ettei poika tarjoisi parasta osaa isälleen. Portoksen suuri henki oli punninnut kaikki syyt, oli älynnyt kaikki vivahdukset paremmin kuin laki, käytäntö ja maku.
— Portoksella oli sydän paikallaan, — huoahti d'Artagnan.
Samassa hän luuli kuulevansa voihkauksen ylhäältä. Hän ajatteli heti Mousqueton-parkaa, jota oli murheessaan tyynnytettävä. Niinpä d'Artagnan kiirehtikin salista etsimään kelpo taloudenhoitajaa, koska tämä ei ollut tullut takaisin. Hän nousi ensimmäiseen huonekertaan johtavia portaita ja huomasi Portoksen kamarissa röykkiön kaikenvärisiä erilaisista kankaista valmistettuja vaatteita, joiden päälle Mousqueton oli ojentautunut, ne ensin itse kasattuaan.
Sehän olikin uskollisen ystävän osuus. Nämä puvut kuuluivat hänelle; ne olivat hänelle annettuja. Mousquetonin käsi kosketti niitä kuin pyhäinjäännöksiä, hän suuteli niitä, hyväili kasvoillaan, peitti ne ruumiillaan.
D'Artagnan lähestyi miesparkaa lohduttamaan.
— Hyväinen aika, — ajatteli soturi, — hän ei liikahda; hän on tainnuksissa!
D'Artagnan erehtyi: Mousqueton oli kuollut.
Kuollut niinkuin koira isäntänsä menetettyään palaa hänen takkinsa päälle heittämään henkensä.
262.
Atoksen vanhuus.
Edelläkerrottujen tapausten eroittaessa ainiaaksi toisistaan nuo neljä muskettisoturia, jotka olivat näyttäneet katkeamattomilla siteillä yhteen liittyneiltä, alkoi Atos — jääneenä yksikseen Raoulin lähdettyä — maksaa veroansa sille ennakkokuolemalle, jota sanotaan poissaolevan rakastetun kaihoksi.
Palattuaan kartanoonsa Bloisin lähistölle, kun ei edes Grimaud enää ollut vastaanottamassa hänen heikkoa hymyilyänsä kävelyretkillä puutarhassa, Atos tunsi päivä päivältä riutuvansa, niin heikentymättömänä kuin hänen elinvoimansa olikin jo kauan säilynyt.
Hellityn hoidokin läsnäolo oli torjunut vanhuutta, joka nyt saapui tuoden mukanaan sitäkin suuremman saattueen vaivoja ja kiusoja, kun sen oli pitänyt odottaa vuoroansa. Atoksella ei enää ollut poikaansa kannustimena astelemaan suorana ryhdiltään, pitämään päätänsä pystyssä, antamaan hyvää reippauden esimerkkiä; nuoren miehen säihkyvät silmät eivät enää olleet elvyttämässä hänen omien katseittensa hehkua.
Ja on myös sanottava, että tämä hienotuntoisessa pidättyväisyydessään harvinainen luonne nyt varsinaisen vaikuttimensa menettäneenä antausi murhemielisyyteen yhtä kiihkeästi kuin karkeammat luonteet ratkeavat riemuitsemaan. La Fèren kreivi oli säilynyt nuorekkaana kahdenseitsemättä ikäiseksi; tämä karaistunut soturi oli jäänyt voimakkaaksi kaikkien rasitustensa jälkeen, hänen sielunsa joustavuutta eivät onnettomuudet olleet murtaneet, — eivät mylady, Mazarin, la Vallière olleet saaneet hänen valoisaa elämänkatsomustansa samennetuksi. Mutta hänestä oli tullut viikossa vanhus siitä hetkestä alkaen, jolloin hän oli kadottanut jälkinuoruutensa tuen.
Yhä komeana, mutta köyryisenä, — ylväänä, mutta apeana, hän säveästi ja huojuen etsiskeli valkohapsisessa yksinäisyydessään sellaisia aukkopaikkoja, joista auringonsäteet tunkeusivat puistokujain lehväholvien läpi. Raoulin mentyä pois hän vieraantui elinaikaisista ruumiinharjoituksistaan. Palvelijat olivat kaikkina vuodenaikoina tottuneet näkemään hänet jalkeilla aamunkoitteessa ja hämmästelivät kuullessaan kellon seitsemän lyöntiä kesällä isäntänsä vielä ollessa makuulla. Atos viivyskeli vuoteessa, kirja päänalusen alla; hän ei nukkunut, mutta ei liioin lueskellut. Hän makaili säästyäkseen kannattelemasta ruumistaan, antaen henkensä ja sielunsa liidellä ulos tomumajasta poikansa tai Jumalan luo.
Toisinaan ihan kammoksutti nähdä hänen tuntikausia syventyvän mykkään ja tajuttomaan haaveiluun; hän ei silloin kuullut pelokkaan kamaripalvelijan askeleita, kun tämä tuli kamarin kynnykselle kurkistamaan, oliko hänen herransa nukuksissa vai valveilla. Hän alkoi jo unohtaa, että päivä saattoi olla kulunut puoleen, että molempien ensimmäisten ateriain hetki oli mennyt ohi. Sitten hän havahtui, nousi, lähti alas varjoiseen puistokujaan ja poikkesi aurinkoisiin kohtiin ikäänkuin hetkisen niiden lämmöstä nauttiakseen poissaolevan lapsukaisen kanssa. Taas alkoi synkkä ja yksitoikkoinen kävely, ja viimein hän jälleen saapui kamariinsa ja vuoteeseensa, mieluisimpaan olosijaansa.
Useaan päivään kreivi ei virkkanut sanaakaan. Hän kieltäysi vastaanottamasta vieraita, ja öisin hänen nähtiin sytyttävän lamppunsa ja viettävän tuntikausia kirjoittaen tai pergamentteja selaillen. Tällöin Atos myös kyhäsi kirjeen Vannesiin ja toisen Fontainebleaun kuninkaalliseen linnaan, saamatta kumpaiseenkaan vastausta. Syyhän on selvä: Aramis oli jättänyt Ranskan, d'Artagnan oli matkustanut Pariisista Nantesiin ja palattuansa lähtenyt suoraa päätä Pierrefondsiin.
Kreivin kamaripalvelija huomasi, että hän päivä päivältä vähensi joitakuita kierroksia kävelystänsä. Suuri lehmuskuja kävi piankin liian pitkäksi edes päästä päähän mitellä — jaloille, jotka entiseen aikaan olivat tuhanteenkin kertaan päivässä suorittaneet sen taipaleen. Kreivin nähtiin astelevan vaivalloisesti keskikohdan puiden luo, istuutuvan sammalmättäälle, joka soukensi sivukujan suuta, ja odottavan siinä voimien paluuta tai oikeastaan illan tuloa.
Sitten jo satakin askelta voivutti hänet. Lopulta Atos ei tahtonut enää ollenkaan nousta; hän hylkäsi kaiken ravinnon, ja vaikka hän ei valitellut, vaan aina säilytti herttaisen sävynsä ja suopean hymyn huulillaan, säikähtyi hänen väkensä siitä noutamaan Bloisista Monsieur-vainajan entisen henkilääkärin. Asiantuntija tuotiin kreivi de la Fèren luo sillä tavoin, että hän saattoi tarkkailla kituvaa itse näkyviin joutumatta, — hänelle nimittäin luovutettiin makuuhuoneen viereinen kamari sillä pyynnöllä, että hän ei näyttäytyisi, kun pelättiin isännän muutoin panevan pahakseen, koska hän ei ollut halunnut lääkäriä.
Tohtori oli noudattanut kutsua mielellään. Atos oli jonkunlainen sen tienoon aatelismiesten esikuva; paikkakuntalaiset ylpeilivät tästä vanhan ranskalaisen kunnian maineikkaasta edustajasta. La Fèren kreivi oli tosiaan varsin ylhäinen herra siihen aatelistoon verraten, jota kuningas hetkittäin loi kosketellessaan nuorella ja hedelmällisellä valtikallaan maakunnan vaakunallisten sukupuiden kuivettunutta kannokkoa. Atosta kunnioitettiin ja rakastettiin. Lääkäri ei hennonnut nähdä hänen palkollistensa vetistelevän ja kulmakunnan köyhien parveilevan murheellisina koolle, näiden totuttua saamaan elämänsä ja lohtunsa Atoksen sydämellisistä sanoista ja auliista almuista.
Hän siis tutkisteli kätkössään sen salaperäisen taudin merkkejä, joka niin nopeasti jäyti ja hivutti vastikään eloisana ja elämänhaluisena esiintyneen miehen voimia. Hän huomasi kreivin poskilla hehkua kuumeesta, joka hellittämättömänä kehittyy näivettämään kaiken elon, saatuaan alkunsa jostakin sydämen sopukasta ja vetäytyen tämän varustuksen suojaan, — varttuen tuottamastansa kärsimyksestä.
Kreivi ei enää puhunut kellekään, sanoimme, eikä hän haastanut itsekseenkään. Hänen ajattelunsa kartti melua ja nousi siihen kiihtymyksen tilaan, joka rajoittuu haltioitumiseen. Siihen syventynyt ihminen ei vielä kuulu Jumalalle, mutta maan päällä ei hänen perustansa myöskään ole.
Lääkäri tarkasti usean tunnin ajan tätä tuskallista taistelua, jota tahto kävi ylempää vaikutusvoimaa vastaan. Pahoin huolestutti häntä nähdä noiden silmien pysyvän niin vakaasti tähdättyinä näkymättömään kohteeseen, nähdä tuon sydämen sykkivän ja huokailevan ainiaan vaihtumattomassa poljennossa, — kun toisinaan kärsimyksen säännöttömät vihlaisut herättävät lääkärissä toivoa.
Siten kului puoli päivää. Tohtori teki rohkean miehen päätöksen, omaksui lujan mielen kannan: hän astui ripeästi esiin lymystänsä, suoraan Atoksen luo, joka ei hänen ilmestymisestään osoittanut sen enempää kummastusta kuin jos koko kohtaus olisi ollut jokapäiväinen.
"Suokaa anteeksi, herra kreivi", aloitti lääkäri huomaavaisen kohteliaasti, "mutta minulla on moite lausuttavana teille; suvaitkaa suosiollisesti kuunnella minua."
Ja hän istuutui Atoksen päänalusen viereen, vanhuksen vaivoin havahtuessa mietiskelystään.
"Mikä on, tohtori?" kysyi kreivi hetkisen äänettömyyden jälkeen.
"Te olette sairas, monsieur, ettekä toimita itsellenne hoitoa."
"Minäkö sairas!" sanoi Atos hymyillen.
"Kuumetta, näivetystä, vaarallista riutumista, herra kreivi!"
"Riutumista!" toisti Atos; "onko se mahdollista? Vaikka lepäilen."
"No, no, herra kreivi, miksi kierrellä? Te olette harras kristitty."
"Niin uskon", myönsi Atos.
"Antautuisitteko itsemurhaan?"
"En koskaan, tohtori."
"Mutta kuitenkin te juuri nyt kuoletatte itseänne tahallisesti, monsieur; parantukaa, herra kreivi, tervehtykää!"
"Mistä? Keksikää ensin tauti. Minä en ole milloinkaan tuntenut oloani paremmaksi, taivas ei ole ikinä näyttänyt minusta kauniimmalta, en ele konsaan suuremmalla nautinnolla hellinyt kukkasiani."
"Teillä on salaista mielenkarvautta."
"Salaista?… Ei suinkaan, minä kaipaan poissaolevaa poikaani, tohtori, — siinä koko vaivani, ja sitä en peittele."
"Herra kreivi, teidän poikanne on elossa ja terveenä, hänellä on ansiokkaan ja jalosukuisen aatelismiehen kaikki tulevaisuus; eläkää hänen tähtensä…"
"Minähän elän, tohtori. Oh, olkaa huoletta", hän lisäsi kaihomielisesti myhäillen, "niin kauan kuin Raoul elää, se tiedetään hyvin, sillä niin kauan elän minäkin."
"Mitä sanottekaan?"
"Yksinkertaisen totuuden. Tällähaavaa minä jätän elonhenkeni turruksiin. Minulle kävi ylivoimaiseksi viettää unohtavaa, hommaavaa, välinpitämätöntä elämää Raoulin ollessa loitolla luotani. Te ette edellytä lampun palavan, kun kipinä ei ole päässyt liekiksi; älkää myöskään vaatiko minua elämään touhussa ja kirkkauden vallassa. Minä oleilen, olen asettunut odottamaan. Muistakaa noita sotilaita, tohtori, joita niin usein yhdessä näimme kokoontuneina satamapaikkaan odottamaan merillelähtöä; loikoen, harrastuksettomina, puolittain toisen alkuaineen ja puolittain toisen varassa he vartosivat, tamineet valmiina, mieli jännittyneenä, katseet kiinteinä. Odotus — toistan — on oikea sana minun nykyisestä elämästäni. Makaillen kuten nuo sotilaat, korva herkkänä kuulemaan ensimmäistä kutsua, tahdon olla valmis viipymättömään lähtöön. Kumpainen sen kutsun antanee, elämäkö vai kuolema? Jumala vai Raoulko? Tamineeni ovat kunnossa, sieluni on löytänyt tasapainon, odotan merkkiä… Minä varron, tohtori, minä varron!"
Lääkäri tunsi tämän henkisen lujuuden, hän osasi pitää arvossa tämän ruumiin sitkeyttä; hän mietti tuokion, päätteli vastaväitteiden olevan hyödyttömiä, paranteiden järjettömiä, ja poistui kehoittaen palvelijoita olemaan jättämättä häntä hetkeksikään valvonnastaan.
Atos ei hänen mentyänsä ilmaissut suuttumusta eikä pahoittelua häiritsemisestä. Hän ei edes muistuttanut toimittamaan hänelle pikaisesti kaikki saapuvat kirjeet, sillä hän tiesi, että jokainen hänelle koituva huomion heräte oli palvelijoille ilahduksen ja toivon aiheena, jonka hankkimisesta he olisivat verelläänkin maksaneet.
Uni oli hänelle käynyt harvinaiseksi. Mietiskelyn voimalla Atos korkeintaan muutamiksi tunneiksi unohtausi syvempään ja hämyisempään unelmoimiseen kuin oikeastaan voi haaveiluksi sanoa; tämä hetkittäinen lepo antoi toipumistilaisuutta ruumiille, jota henki uuvutti, sillä Atos eli kaksinkertaisesti näillä sielunsa vaelluksilla. Eräänä yönä hän näki unta, että Raoul pukeusi teltassa, lähteäkseen retkelle, jota Beaufortin herttua itse johti. Nuori mies oli murheellinen, hän kiinnitti verkkaan költerinsä soljet ja sovitti hitaasti miekkansa kupeelleen.
— Mikä sinun onkaan? — kysyi isä hellästi.
— Minua painostaa hyvän ystävämme Portoksen kuolema, — vastasi Raoul; — kärsin täällä samaa murhetta kuin te tunnette siitä sanomasta siellä.
Ja näky katosi Atoksen unen mukana.
Päivän valjetessa muuan kamaripalvelija astui herransa makuuhuoneeseen, tuoden Espanjasta lähetetyn kirjeen.
— Aramiksen käsialaa, — ajatteli kreivi.
Hän luki.
"Portos on kuollut!" huudahti hän silmättyään ensimmäiset rivit. "Oi,Raoul, Raoul, kiitos! Sinä pidät lupauksesi, ilmoitat minulle!"
Ja kylmän hien vallassa Atos pyörtyi vuoteessaan heikkoudesta.
263.
Atoksen näky.
Toinnuttuaan tainnuksista kreivi melkein häpesi, että oli niin herpautunut yliluonnollisesta tapauksesta; hän pukeutui ja pyysi hevosta, päättäen käydä Bloisissa järjestämässä varmemman kirjeenvaihdon sekä Afrikkaan että d'Artagnanin ja Aramiksen kanssa.
Aramiksen kirje oli ilmoittanut kreiville Belle-Islen retken huonon menestyksen. Se kertoi myös kylliksi paljon yksityiskohtia Portoksen kuolemasta, jotta Atoksen hellä ja harras sydän siitä liikuttui sisintänsä myöten. Atos tahtoikin samalla mennä vielä viimeiselle vierailulle Portos-ystävänsä luokse. Tästä kunnianosoituksesta entiselle asetoverilleen hän aikoi ilmoittaa d'Artagnanille, viedäkseen hänet uudestaan vaivalloiselle Belle-Islen matkalle, suorittaakseen hänen seurassaan tämän surullisen toivioretken niin suuresti rakastamansa jättiläisen haudalle ja sitten palatakseen kotiin totellen salaperäistä vaikutusta, joka aavistamattomia teitä pitkin kuljetti häntä iäisyyteen.
Mutta tuskin olivat palvelijat riemuissaan pukeneet herransa, jonka he mielellään näkivät valmistautuvan matkalle, toivoen sen karkoittavan hänen synkkämielisyyttään, — tuskin oli säysein hevonen kreivin tallista satuloitu ja tuotu pääportaitten eteen, kun Raoulin isä tunsi päätänsä huimaavan, herpautumista jaloissaan, ja huomasi olevansa kykenemätön astumaan enää askeltakaan.
Hän pyysi kantamaan itsensä päivänpaisteeseen; hänet hoivattiin sammalpenkille, ja näin kului runsas tunti ennen kuin hän toipui.
Mikään ei ollut luonnollisempaa kuin tämä hervottomuus viime päivien raukean levon jälkeen. Atos nautti lihalientä, saadakseen voimia, ja kostutti kuivia huuliaan vanhalla Anjoun viinillä täytetystä pikarista; se oli hänen mieliviiniään, niinkuin kunnon Portoksen ihailtavassa testamentissakin oli mainittu.
Sitten hän vahvistuneena ja mieleltään virkistyneenä antoi jälleen tuoda hevosensa; mutta hän tarvitsi palvelijain apua, noustakseen työläästi satulaan. Hän ei ehtinyt sataa askelta. Väristys valtasi hänet tien mutkassa.
"Tämäpä omituista", hän virkkoi mukanaan tulleelle kamaripalvelijalle.
"Pysähtykäämme, monsieur, pyydän sitä kaikin mokomin", vastasi uskollinen palvelija. "Kah, tehän kalpenette!"
"Se ei minua estä pitkittämästä matkaani, kun kerran olen tiellä", sanoi kreivi, ja hän hellitti ohjia.
Mutta sensijaan että olisi totellut isäntänsä ajatusta elukka äkkiä seisahtui. Liikkeellä, josta Atos ei ollut tietoinen, hän oli kiristänyt suitsia.
"Jokin tahtoo estää minua menemästä edemmäksi", lausui Atos. "Tue minua", hän samassa lisäsi ojentaen käsivartensa; "nopeasti, tule! Tunnen kaikkien lihasteni laukeavan, ja putoan pian satulasta."
Palvelija oli nähnyt herransa tekemän liikkeen samalla kun hän sai määräyksen. Hän kiirehti luo ja otti kreivin syliinsä, ja kun vielä oltiin kyllin lähellä taloa, jotta ovelle katselemaan jääneet palvelijat huomasivat tämän häiriön isäntänsä tavallisesti niin säännöllisessä kulussa, kamaripalvelija kutsui tovereitaan liikkein ja sanoin, jolloin kaikki hätäisesti juoksivat paikalle.
Tuskin oli Atos laahautunut muutaman askeleen takaisin asuntoonsa päin, kun hän tunsi voivansa paremmin. Hänen tarmonsa näkyi elpyvän, ja hänelle palasi halu ratsastaa kuitenkin kaupunkiin. Hän käänsi hevosensa. Mutta tämän ensi liikkeestä hän vaipui takaisin horrokseen ja järkkymykseensä.
"Noh, varmastitahdotaan", jupisi hän, "että jään kotiin."
Hänen väkensä lähestyi; hänet autettiin hevosen selästä, ja kaikin he kantoivat kreivin juoksujalkaa taloon. Hänen kammionsa oli pian järjestetty, ja he laskivat hänet vuoteeseen.
"Teidän on tarkoin muistettava", virkkoi hän heille valmistautuessaan nukkumaan, "että vielä tänään odotan kirjeitä Afrikasta."
"Monsieur kaiketi kuulee mielellään, että Blaisoisin poika on ratsastanut matkaan, ehtiäkseen tunnin verran Bloisin kuriirin edellä", ilmoitti kamaripalvelija.
"Kiitos!" vastasi Atos sydämellisesti hymyillen. Kreivi nukahti; hänen levoton unensa näytti tuskaiselta. Vaalija huomasi hänen kasvoillaan sisäisen kärsimyksen ilmeen useinkin kuvastuvan. Kenties Atos näki unta.
Päivä kului, Blaisoisin poika palasi, kuriiri ei ollut tuonut mitään uutisia. Kreivi laski epätoivoissaan minuutteja; häntä puistatti, kun nämä minuutit olivat muodostaneet tunnin. Ajatus, että hänet oli unohdettu tuolla kaukana, juolahti hänelle kerran mieleen ja vihlaisi kamalasti sydäntä.
Kukaan talossa ei enää toivonut, että viestintuoja saapuisi; hetki oli jo kauan sitten ohi. Erityislähetti oli neljään kertaan tehnyt Bloisin matkan, mutta mitään ei ollut kuulunut kreivin osoitteella.
Atos tiesi, että kuriiri tuli vain kerran viikossa. Siis seitsemän kuolettavan pitkän päivän viivytykseen alistuttava! Hän aloitti yönsä tässä tuskallisessa varmuudessa. Kaikki synkät aavistukset, mitä sairas ja kärsimysten ärsyttämä ihminen voi lisätä muutoinkin jo surullisiin otaksumiin, kokosi Atos tämän kuolettavan yön ensi hetkinä.
Kuume nousi; se saavutti pian rinnan, jossa alkoi riehua tuli, käyttääksemme Blaisoisin pojan viime käynnillään Bloisista noutaman lääkärin sanoja.
Sitten se ulottausi päähänkin. Lääkäri iski suonta kahdesti perätysten; se haihdutti kuumeen, mutta heikonsi sairasta, jättäen ainoastaan aivot toimintakykyisiksi.
Mutta tuo peloittava kuume oli joka tapauksessa lakannut. Se ahdisti vielä viime otteillaan puutuneita käsiä ja jalkoja ja väistyi kokonaan puoliyön tullen.
Nähtyään tämän eittämättömän toipumisen potilaan tilassa lääkäri palasi kaupunkiin, kun ensin oli määrännyt muutamia apukeinoja ja julistanut kreivin pelastuneeksi.
Silloin Atokselle alkoi omituinen, määrittelemätön tila. Hänen valveutunut ajatuskykynsä vei hänet rakastetun pojan luo. Hänen mielikuvituksensa näytti hänelle Afrikan kentät Djidgellin ympäristöllä, missä Beaufortin herttuan oli pitänyt laskea maihin armeijoineen.
Hän näki harmaita kallioita, jotka olivat paikoitellen kokonaan vihertyneet meriveden vaikutuksesta, kun se kovan aallokon ja myrskyjen aikana pieksi rannan äyräitä. Näiden hautakummun kaltaisten kallioiden kirjavoittaman rannikkokaistaleen takana kohosi mastiksipuiden ja kaktuspensaiden keskeltä puoliympyrässä kylän tapainen, josta kuului hämärää melua sekä näkyi sankkaa savua ja säikkynyttä hyörinää.
Äkkiä savun helmasta hulmahti liekki, joka ryömien laajeni peittämään koko kylän ja vähitellen nieli kaikki punaisiin pyörteisiinsä. Itkua, huutoja, ojennettuja käsivarsia kohosi taivasta kohti. Hetkisessä syntyi sitten sortuvien tukipuiden, vääntyvien metallilevyjen, kalkiksi palaneiden kivien ja kärventyneiden, tuhottujen puiden hirvittävä sekamelska.
Omituista! Tässä sekasorrossa, jossa Atos eroitti kohotettuja käsivarsia, kuuli huutoja, nyyhkytyksiä ja vaikerrusta, hän ei havainnut ainoitakaan ihmiskasvoja.
Kanuunan jyskettä kuului etäältä, muskettituli rätisi, meri meurasi, karjalaumat pakenivat hypähdellen vehmaille rinteille. Mutta ei sotamiestä tuikkaamassa sytytintä tykkipattereissa, ei merimiestä tuon laivaston liikkeitä ohjaamassa, ei paimenta noita laumoja kaitsemassa.
Kylän ja sitä vallitsevien linnoitusten ikäänkuin taikavoimalla ja ainoankaan ihmiskäden avutta tapahtuneen hävityksen jälkeen liekki sammui raunioihin, ja savua alkoi jälleen nousta, käyden ohuemmaksi ja vaaleammaksi ja haihtuen vihdoin kokonaan.
Sitten yö peitti tienoon, läpikuultamaton yö maan pinnalla, loistava taivaanlaella. Afrikan taivaan suurina leimuavat tähdet hohtivat, valaisten ainoastaan itsensä, mutta eivät mitään ympärillään.
Seurasi pitkällinen hiljaisuus, joka levähdytti Atoksen kiihtynyttä mielikuvitusta; mutta hän tunsi, että nähtävä ei ollut vielä loppunut, ja sentähden hän kohdisti tajuntansa silmät sitä tarkkaavammin tähän omituiseen näytelmään, jonka mielikuvitus hänelle loi.
Näytelmä sai pian jatkoa.
Leppeä, kalpea kuu kohosi rantakukkuloiden takaa, ja ensin läikehdittäen meuruamasta tyyntyneen meren aaltoilevat poimut se tuli siroittelemaan timantteja ja opaaleja mäenrinteen viidakkoihin ja lehtoihin.
Harmaat kalliot kohottelivat äänettömien ja tarkkaavaisten aaveiden lailla viherviä huippujaan, ikäänkuin nekin kuutamossa tutkiakseen taistelutannerta, ja Atos huomasi ottelun aikana aivan tyhjältä näyttäneellä kentällä nyt kasoittain kaatuneitten ruumiita.
Kuvaamaton pelon ja kauhun väristys valtasi hänen sydämensä, kun hän tunsi pikardialaisten sotamiesten sinivalkeat puvut, sinivartiset peitset ja liljankuvalla merkityt musketinperät, — kun näki kaikki nuo ammottavat ja kylmät haavat sinitaivasta tähystelevinä, ikäänkuin ne olisivat vaatineet uloslaskemiansa sieluja siltä takaisin, — kun hän näki hevoset aukiviilletyin vatsoin, kieli roikkuen suupielestä, makaamassa sivuilleen hyytyneessä veressään, joka tahrasi niiden loimia ja harjoja, — kun hän näki Beaufortin herttuan valkoisen ratsun murskatuin päin kentälle ojentuneena, kuolleiden kumppanien ensi riveissä.
Atos laski kylmän käden otsalleen, joka hänen ihmeekseen ei tuntunut polttavalta. Tällä kosketuksella hän totesi olevansa kuumehoureitta katselemassa äsken Djidgellin rantamalla riehunutta taistelua alkuasukasten ja sen retkikunta-armeijan kesken, jonka hän oli nähnyt Ranskan rannoilta lähtien häviävän näköpiirin taa ja jonka päällikön jäähyväislaukausta isänmaalle hän oli viimeisenä tuprahduksena ajatuksin ja elein tervehtinyt.
Ken voi kuvata kuolettavaa ja raatelevaa tuskaa, jolla hänen sielunsa — valppaan silmän tavoin seuraten ruumisrivejä — vuoronsa jälkeen tähysti jokaista kaatunutta, nähdäkseen lepäsikö ehkä Raoulkin niiden joukossa? Ken voi kuvata sitä päihdyttävää, jumalaista iloa, jolla Atos kumartui Kaikkivaltiaan eteen kiittämään, kun ei ollut kuolleiden joukossa tavannut pelokkaasti etsimiänsä kasvoja?
Ja kaikki nuo paikoilleen kaatuneet, jäykistyneet, kylmenneet, hyvin tunnettavat vainajat ikäänkuin kääntyivät suopeasti ja kunnioittavasti la Fèren kreiviin, jotta hän voisi heidät kolkossa katselmuksessaan paremmin eroittaa.
Nämä ruumiit nähdessään hän kuitenkin kummasteli, ettei huomannut eloonjääneitä.
Hän oli tullut niin eläytyneeksi harhakuvaan, että tämä näky tuntui hänestä todelliselta matkalta, jonka isä oli tehnyt Afrikkaan hankkiakseen tarkempia tietoja pojastansa.
Niinpä hän väsyneenä laajojen merien ja mantereitten yli matkaamisesta etsi lepoa kallion suojaamista teltoista, joiden huipulla liehui valkoinen liljalippu. Hän haki sotamiestä saattamaan itseään herttuan telttaan.
Kun hänen katseensa silloin harhaili kentän kaikkiin suuntiin, näki hän valkoisen hahmon ilmestyvän pihkantuoksuisten myrttien takaa.
Tämä hahmo, joka oli upseerin puvussa ja piteli taittunutta miekkaa kädessään, lähestyi verkalleen Atosta, joka pysähtyi äkkiä ja tuijotti häneen puhumatta mitään, hievahtamatta paikaltaan, mutta aikoen avata sylinsä, koska hän tässä äänettömässä ja kalpeassa upseerissa oli tuntenut Raoulin.
Kreivi yritti huutaa, mutta ääni tukehtui hänen kurkkuunsa. Pannen sormen huulilleen Raoul viittasi häntä vaikenemaan ja peräytyi vähitellen, Atoksen näkemättä hänen jalkainsa liikkuvan.
Raoulia kalpeampana ja vapisevampana kreivi seurasi poikaansa vaivalloisesti kanervien ja pensaitten, kivien ja ojien yli. Raoul ei näkynyt koskettavan maata, eikä mikään vastus pidätellyt hänen kulkunsa keveyttä.
Epätasaisella maalla kompasteleva kreivi pysähtyi pian uupuneena, mutta Raoul viittoi häntä yhä seuraamaan. Hellä isä, jolle rakkaus antoi uusia voimia, kiipesi viimeisellä ponnistuksellaan vuorelle nuoren miehen jäljestä, joka häntä kutsui liikkein ja hymyin.
Vihdoin hänen jalkansa koskettivat kukkulan huippua, ja hän näki Raoulin ilmavan, runollisen muodon piirtyvän mustana kuun valaisemaa taivaanrantaa vasten. Atos ojensi kätensä tavoittaakseen rakastettua poikaansa ylängöllä, ja tämäkin kurkoitti häntä kohti omansa. Mutta äkkiä, ikäänkuin nuori mies olisi vastoin tahtoaan temmattu pois, hän yhä peräytyen jätti maanpinnan, ja Atos näki taivaan välkkyvän lapsensa jalkojen ja kukkulan kamaran välistä.
Raoul kohosi vähitellen avaruuteen, yhä hymyillen, yhä viittoen luokseen; hän etääntyi siten yläilmoihin.
Atokselta pääsi säikähtyneen hellyyden huudahdus. Hän katsahti alas, nähden edessään hävitetyn kentän ja liikkumattomina hiukkasina kaikki nuo kuninkaallisen armeijan kalvenneet ruumiit.
Kohottaen sitten päänsä hän näki yhä, yhä poikansa, joka kutsui häntä nousemaan hänen mukanaan.
264.
Kuoleman enkeli.
Siihen oli Atos ehtinyt ihmeellisessä näyssään, kun lumouksen keskeytti äkkiä äänekäs melu kartanon edustalta.
Kuului hevosen töminää ison lehtokujan kovettuneelta somerolta, ja pian tunkeusi mitä kiihtyneimmän puhelun kaikua kamariin, jossa kreivi haaveksi.
Atos ei hievahtanut paikaltaan, tuskin päätänsäkään käänsi ovelle, pikemmin saadakseen selville hälinän syyn.
Raskaat askeleet nousivat ulkoportaita; vastikään niin vinhasti nelistänyt ratsu asteli hiljaisesti talliin päin. Epäselvä sorina säesti edellisiä askeleita, jotka vähitellen lähenivät Atoksen kamaria.
Sitten ovi avautui, ja hiukan käännähtäen Atos huusi heikolla äänellä:
"Kuriiri Afrikasta, eikö niin?"
"Ei, herra kreivi", vastasi ääni, joka sai kysyjän hätkähtämään.
"Grimaud!" hän jupisi, ja hänen laihtuneita poskiaan pitkin alkoi kierähdellä hikihelmiä.
Grimaud ilmestyi kynnykselle. Siinä ei ollut enää se Grimaud, jonka olemme nähneet, — vielä nuorekkaana urheutensa ja hartaan kiintymyksensä voimasta, silloin kun hän ensimmäisenä hyppäsi parkassiin, jonka piti viedä Raoul de Bragelonne kuninkaalliseen laivastoon. Nyt seisoi tuossa jäykkäpiirteinen ja kalpea vanhus, pölyttyneissä vaatteissa, harvenneet hiukset ihan valkoisina. Hän tutisi nojatessaan pihtipieleen ja oli vähällä kaatua, kun näki lampunvalossa isäntänsä kasvot.
Nämä kaksi miestä olivat jo vuosikymmeniä eläneet yhteisymmärryksessä, ja tottuneina säästelemään ilmauksia kykenivät heidän silmänsä kuitenkin haastamaan hyvin paljon siinä keskinäisessä liitossa. Nyt nämä kaksi ystävystä — sydämeltään yhtä yleviä kumpainenkin, vaikka syntyperä ja varallisuus asettivat heidät eri tasoille — nyt he jäivät tyrmistyneinä katselemaan toisiansa. Yhdellä ainoalla katseella he olivat tunkeutuneet toistensa sydämen pohjukkaan.
Grimaudin kasvoilla kuvastui synkän tottumuksen jo vanhennuttaman tuskan leima. Hän ei näkynyt enää kykenevänkään ilmaisemaan ajatuselämäänsä millään muulla tavalla. Niinkuin hän varemmin oli totuttautunut puhumattomaksi, samoin hän oli nyt riisunut kaihomielisen hymynsä.
Yhdellä silmäyksellä Atos näki uskollisen palvelijansa kasvoissa tapahtuneen muutoksen ja virkkoi samaan tapaan kuin oli ollut näyssään puhuttelevinaan Raoulia:
"Raoul on kuollut, Grimaud, eikö niin?"
Grimaudin takana toiset palvelijat kuuntelivat vavahdellen, silmät tähdättyinä sairaan vuoteeseen.
He kuulivat kamalan kysymyksen, ja sitä seurasi hirveä hiljaisuus.
"Niin", vastasi vanhus, käheällä huokauksella temmaten tuon sanasen rinnastaan.
Silloin nousivat surkeat äänet päästämään loppumattomia vaikerruksia, täyttäen valituksilla ja rukouksilla huoneen, jossa kuolevan isän silmät etsivät pojan muotokuvaa.
Atos oli joutunut samaan tilaan, joka hänet johti äskeiseen näkyynsä.
Äänettömänä, kyyneltäkään vuodattamatta, kärsivällisenä, säveänä ja alistuvaisena kuin marttyyrit, hän kohotti silmänsä taivasta kohti, jälleen nähdäkseen Djidgellin vuoren yläpuolella kohoamassa sinne tuon rakkaan varjon, joka oli häneltä hälvennyt Grimaudin saapuessa.
Epäilemättä hän tällöin saikin ihmeellisen unensa takaisin ja kulki samoja teitä, joille tuo sekä kamala että suloinen näky oli hänet äsken johtanut, — sillä hiljaisesti ummistettuaan välillä silmänsä hän avasi ne jälleen ja hymyili: hän oli nähnyt Raoulin, joka hymyili hänelle.
Kädet liitettyinä ristiin rinnalle, kasvot kääntyneinä ikkunaan päin yön raikkaan henkäyksen leyhyteltäviksi, joka toi hänen päänaluselleen kukkasien ja puiden tuoksuja, Atos siirtyi katselemaan sitä paratiisia, jota elävät eivät koskaan näe ja josta hänkään ei enää palautunut.
Jumala varmaankin tahtoi avata tälle valitulle iäisen autuuden aarteet sillä hetkellä, jolloin muut ihmiset vapisevat peljätessään saavansa ankaran vastaanoton Herralta ja tarraavat kiinni tähän tuntemaansa elämään, kun kammoavat toista elämää, joka vilahtelee kuoleman synkkien soihtujen välitse.
Atoksella oli oppaanaan poikansa puhdas ja tyyni sielu, joka veti mukaansa isän sielun. Tälle oikeamieliselle miehelle oli kaikki sopusointua ja auvoa sillä vaikealla tiellä, jolle sielut lähtevät palatakseen taivaalliseen isänkotiin.
Tätä haltioitumistilaa oli kestänyt tunnin vaiheille, kun Atos lempeästi kohotti kätensä, jotka olivat valjut kuin vaha; hymy ei haipunut hänen huuliltaan, ja hän jupisi niin hiljaa, niin hiljaa, että häntä tuskin kuultiinkaan, nämä kaksi Jumalalle tai Raoulille omistettua sanaa:
"Tässä olen!"
Ja hänen kätensä vaipuivat takaisin alas niin hitaasti kuin hän olisi itse laskenut ne peitteelleen.
Kuolema oli ollut mukautuvainen ja hyväilevä tälle ylväälle olennolle. Se oli häneltä säästänyt viimeisen kamppailun raatelun, lopullisen lähdön väänteet; se oli suosiollisella sormella avannut ikuisuuden portin tälle suurelle sielulle, joka ansaitsi sen kaikkea huomaavaisuutta.
Jumala tietenkin oli siten säätänyt, jotta tämän suloisen kuoleman harras muisto jäisi läsnäolijain sydämeen ja muiden ihmisten mieleen, — erkanemisena, joka tekee mieluisaksi siirtymisen tästä elämästä toiseen, milloin ihmisen maallinen vaellus ei aiheuta viimeisen tuomion pelkoa.
Atokselle jäi ikuisessa unessaankin tuo rauhaisa ja sydämellinen hymy, kaunistuksena hautaan asti. Kasvonpiirteiden levollisuus ja hengenlähdön hiljaisuus saivat hänen palvelijansa vielä kauan epäilemään, tokko hän oli jättänyt elämän.
He tahtoivat viedä pois Grimaudin, joka syrjästä katseli kiihkeästi noita vaalenevia kasvoja eikä lähestynyt vuodetta, ollen siinä hurskaassa pelossa, että hän toi mukanaan kuoleman hengähdyksen. Mutta uupumukseensa nääntymäisilläänkin Grimaud kieltäysi poistumasta. Hän istuutui kynnykselle, vartioiden isäntäänsä kuin valpas vahtisotilas; niinkuin hän oli aina tavoittanut kreivin ensimmäistä katsetta tämän herätessä, samoin hän oli kiintynyt herransa viimeiseen kuolinhuokaukseen.
Koko rakennuksen oli vallannut syvä hiljaisuus; kaikki pitivät kunniassa kartanonherran unta. Mutta jännitettyään korviansa Grimaud tuokion kuluttua varmistui siitä, että kreivi ei enää hengittänyt. Hän kohottausi, työntäen käsillään lattiasta, ja tarkkasi paikaltaan, eikö uinuneen ruumiissa ilmenisi värähdystäkään. Ei mitään! Hän pelästyi ja nousi kokonaan seisoalle; samassa hän kuuli askeleita porraskäytävästä. Miekan helisyttämien kannusten sotainen ja tuttu ääni pysähdytti hänet juuri kun hän oli astumaisillaan Atoksen makuusijan ääreen. Seuraavassa silmänräpäyksessä kajahti kolmen askeleen päästä vielä soinnukkaammin värähtelevä ääni kuin vasken ja teräksen kilinä.
"Atos, Atos, ystäväni!" huusi tämä ääni kyyneliin heltyneenä.
"Ritari d'Artagnan!" sopersi Grimaud.
"Missä hän on?" jatkoi muskettisoturi.
Grimaud tarttui luisilla sormillaan hänen käsivarteensa ja osoitti vuodetta, jonka hursteilta jo pisti silmään harmahtava kalman väri.
Soturi ei parahtanut; läähättävä hengähdys paisutti hänen kurkkuaan.
Hän lähestyi varpaisillaan, väristen, säikkyen askeleittensa sipseestä,nimettömän tuskan repeloidessa hänen sydäntään. Hän laski korvansaAtoksen rinnalle, kasvonsa hänen suulleen. Ei ääntä, ei huo'untaa.D'Artagnan peräytyi.
Grimaud oli tarkannut hänen jokaista liikettään oman pelkonsa vahvistukseksi ja istuutui nyt arasti vuoteen jalkopäähän, koskettaen huulillaan peitettä, jota hänen herransa kangistuneet raajat kohottivat. Punoittavista silmistä alkoi herua isoja kyynelkarpaloita.
Epätoivon nujertama vanhus, joka sanattomana kyynelehti kumarruksissaan, oli liikuttavin näky, mitä d'Artagnan oli vaiherikkaan elämänsä aikana kohdannut.
Kapteeni seisoi katsellen tätä myhäilevää vainajaa, joka tuntui säilyttäneen viimeisen ajatuksensa suopeaksi tervehdykseksi parhaalle ystävälleen, haudankin takaa ilmaisten mielialaansa miehelle, jota hän oli Raoulin jälkeen enimmin rakastanut. Ja ikäänkuin vastatakseen tähän ylimpään vieraanvaraisuuden suopeuteen d'Artagnan kumartui suutelemaan kreiviä otsalle, sitten vapisevin sormin ummistaen häneltä silmät.
Hän istuutui nyt makuusijan pääpuoleen, arastelematta vainajaa, joka oli viidenneljättä vuoden aikana ollut hänelle niin herttainen ja hyväntahtoinen; halukkaasti hän palautti lohdutuksekseen muistoja, joita kreivin jalot kasvonpiirteet tuottivat tulvana hänen mieleensä, — joukossa monia viehättäviä kuin tuo hymy, mutta toisia myös synkkiä, kolkkoja ja hyytäviä kuin nuo kasvot, joiden silmät olivat ikuisesti ummessa.
Hetki hetkeltä paisunut haikeuden vyöry tulvahti äkkiä äyräitten yli hänen sydämessään. Kykenemättä enää hallitsemaan liikutustansa hän nousi ja tempausi rajusti pois kamarista, missä hän oli tavannut hengettömänä ystävän, jolle oli tullut tuomaan tietoa Portoksen kuolemasta; mennessään hän puhkesi niin surkeihin nyyhkytyksiin, että palvelijat uuden tuskanpurkauksen tartuttamina vastasivat murheellisella voihkeella ja talonherran koiratkin alkoivat säälittävästi ulista.
Ainoastaan Grimaud ei korottanut ääntänsä. Mielenkarvautensa tukalimmankaan puuskan kouristuksessa hän ei ollut rohjennut loukata kuolemaa eikä ensi kertaa häiritä herransa unta. Atoshan sitäpaitsi oli monet pitkät vuodet harjaannuttanut hänen äänettömyyttänsä.
Päivän valjetessa d'Artagnan, joka oli harhaillut alakerran salissa ja pureskellut nyrkkejään huokaustensa tukehduttamiseksi, nousi jälleen ylös portaita, ja odottaen kunnes Grimaud käänsi päänsä hänen taholleen hän viittasi tätä luokseen. Uskollinen palvelija noudatti kutsua hiljaisesti kuin varjo.
D'Artagnan palasi alas Grimaudin saattamana. Pylväseteisessä hän virkkoi tarttuen vanhuksen käsiin:
"Grimaud, olen nähnyt, miten isä on kuollut; sano minulle nyt, millaisen lopun poika sai."
Grimaud veti povestaan ison kirjeen, jonka kuoreen oli piirretty kreivin osoite. Soturi tunsi herra de Beaufortin käsialan, mursi sinetin ja alkoi lukea sinertävän päivän ensi säteissä, harppaillen pitkin vanhojen lehmusten varjoista kujaa, jolla manallemenneen isännän askeleenjäljet vielä näkyivät.
265.
Tiedonanto.
Beaufortin herttua kirjoitti Atokselle. Ihmiselle aiottu kirje saapui vainajalle. Jumala oli muuttanut osoitteen.
'Rakas kreivini', kirjoitti prinssi isolla, kömpelöllä koulupojan käsialalla, 'suuri onnettomuus on kohdannut meitä keskellä suuren voiton riemua. Kuningas menettää erään uljaimpia sotureitansa. Minä menetän ystävän. Te menetätte herra de Bragelonnen.
Hän kuoli kunniakkaasti — niin kunniakkaasti, etten kykene häntä itkemään niinkuin tahtoisin.
Ottakaa vastaan murheelliset tervehdykseni, rakas kreivini. Taivas jakelee meille koettelemuksen sydäntemme suuruuden mukaan. Tämä koettelemus on ääretön, mutta ei miehuudellenne ylivoimainen. Harras ystävänne
herttuade Beaufort.'
Kirjeeseen oli liitetty prinssin sihteerin laatima selonteko. Se oli mitä liikuttavin ja todellisin kertomus murheellisesta sivukohtauksesta, joka lopetti kaksi elämää.
Taistelun järkytyksiin tottunut d'Artagnan, jonka sydän oli haarniskoitu hellyyden ilmauksia vastaan, ei voinut olla säpsähtämättä lukiessaan Raoulin nimen, tuon rakastetun lapsen nimen, joka isänsä tavoin oli muuttunut varjoksi.
"Aamulla", kertoi prinssin kirjuri, "herra herttua antoi käskyn hyökätä. Normandian ja Pikardian rykmentit olivat sijoittuneet vuorenrinteen hallitsemille harmaille kallioille. Ja tuolla vuorella kohosivat Djidgellin vallitukset.
"Tykkituli aloitti taistelun, rykmentit marssivat päättäväisinä, keihäsmiehet riensivät peitset ojossa, pyssymiehillä oli musketit käsivarsillaan. Prinssi tarkkasi huomaavaisesti joukkojen marssia ja liikkeitä, valmiina tukemaan niitä vahvalla varajoukolla.
"Hänen korkeutensa vieressä seisoivat vanhimmat kapteenit ja kaikki hänen adjutanttinsa. Bragelonnen varakreivi oli saanut määräyksen olla jättämättä ylipäällikköä.
"Sillävälin oli vihollisen tykistö, joka aluksi umpimähkään pauhasi joukkoja vastaan, järjestänyt tulensa, ja paremmin tähdätyt kuulat olivat onnistuneet surmaamaan muutamia prinssin ympäriltä. Taajoissa riveissä varustuksia vastaan etenevät rykmentit kokivat hiukan kovaa. Joukkomme epäröitsivät nähdessään tykistömme tukevan heitä huonosti. Edellisenä päivänä sijoitetut patterit ampuivat asemansa vuoksi todellakin heikosti ja epävarmasti. Suuntaaminen alhaalta ylöspäin häiritsi tähtäämisen tarkkuutta ja vähensi ammuksien kantavuutta.
"Käsittäen piiritystykistömme tehottomuuden näissä oloissa päätti hänen korkeutensa, että satamaan ankkuroineiden fregattien piti avata säännöllinen tuli linnoitusta vastaan.
"Herra de Bragelonne tarjoutui heti tätä käskyä viemään, mutta hänen korkeutensa kieltäytyi suostumasta varakreivin pyyntöön.
"Prinssi oli oikeassa, sillä hän rakasti ja tahtoi säästää tätä nuorta aatelisherraa. Niin, hänellä oli syytä varovaisuuteensa ja kieltoonsa, sillä tuskin oli kersantti, jolle hänen korkeutensa oli antanut herra de Bragelonnen pyytämän tehtävän, ehtinyt meren rannalle, kun kaksi vihollisen riveistä pamahtanutta karbiinin laukausta osui häneen.
"Kersantti kaatui kostealle hiekalle, joka imi hänen verensä.
"Tämän havaitessaan herra de Bragelonne hymyili prinssille, ja prinssi virkkoi: 'Näette, varakreivini, että pelastin henkenne. Kertokaa se myöhemmin kreivi de la Fèrelle, jotta hän tietäisi olla minulle kiitollinen.'
"Nuori herra hymyili surumielisesti, vastaten herttualle: 'On totta, monseigneur, että ilman teidän hyväntahtoisuuttanne makaisin kuolleena tuolla, mihin kersanttiparka kaatui, ja lepäisin suuren rauhan helmoissa.'
"Herra de Bragelonne lausui nämä sanansa sellaiseen sävyyn, että hänen korkeutensa huomautti innokkaasti: 'Taivaan vallat, nuori mies, voisipa luulla, että vesi herahtaa siitä kielellenne! Mutta, kautta Henrik IV:n sielun, olen luvannut isällenne tuoda teidät elävänä kotiin, ja jos Herra suo, pidänkin sanani.'
"Herra de Bragelonne punastui ja virkkoi matalammalla äänellä: 'Monseigneur, suokaa minulle anteeksi; minä vain olen aina halunnut seikkailuja, ja mieluista on kunnostautua kenraalinsa silmissä, varsinkin kun tämä kenraali on Beaufortin herttua.'
"Tästä hänen korkeutensa hiukan heltyi, ja kääntyen ympärillään hyörivien upseerien puoleen hän antoi muutamia käskyjä.
"Molempain rykmenttien krenatöörit pääsivät kyllin lähelle vallikaivantoja ja varustuksia, heittääkseen sinne granaattejaan, joiden teho oli vähäinen.
"Mutta nähtyään kersantin yrityksen lähestyä aluksia käsitti laivaston päällikkö herra d'Estrées, että oli avattava tuli, vaikka ampumiskäsky ei ollutkaan saapunut.
"Silloin arabialaiset, nähdessään laivaston kuulien ja kehnojen muuriensa raunioitten ja sirpaleitten iskevän heihin, kohottivat peloittavan kiljunnan.
"Heidän ratsumiehensä karauttivat satuloihinsa kumartuneina täyttä neliä vuorta alas ja syöksyivät jalkaväen riveihin, jotka laskien keihäänsä tanaan pysähdyttivät vimmaisen hyökkäyksen. Pataljoonan tanakan asennon torjumina arabialaiset hyökkäsivät raivokkaasti esikuntaa kohti, joka tällä hetkellä oli aivan suojatta.
"Vaara oli suuri. Hänen korkeutensa paljasti miekkansa, hänen sihteerinsä ja väkensä noudattivat esimerkkiä, esikuntaupseerit ryhtyivät taisteluun noiden hurjimuksien kanssa.
"Tällöin herra de Bragelonne sai tyydyttää halunsa, jota hän oli ilmaissut ottelun alusta asti. Hän taisteli prinssin vieressä uljaasti kuin roomalainen, surmaten pienellä miekallaan kolme arabialaista.
"Mutta oli ilmeistä, että hänen urhoollisuutensa ei johtunut kaikille taisteleville luonnollisesta ylpeydentunteesta. Se oli tuimaa, jopa väkinäistäkin; hän koetti päihtyä melusta ja verenvuodatuksesta. Hän kiihtyi siinä määrin, että prinssi huusi häntä pysähtymään.
"Varakreivin täytyi kuulla hänen korkeutensa ääni, koska mekin, jotka taistelimme sivummalla, sen kuulimme. Siitä huolimatta hän ei pysähtynyt, vaan kiirehti yhä varustuksia kohti.
"Koska herra de Bragelonne oli hyvin alistuvainen upseeri, niin tämä tottelemattomuus ylipäällikön käskyjä kohtaan kummastutti kaikkia, ja herra de Beaufort huuteli yhä hartaammin ja hartaammin: 'Pysähtykää, Bragelonne! Mihin te nyt? Seis, seis! Minä käsken teitä!'
"Matkien herttuan liikettä me olimme kaikin kohottaneet kätemme.Odotimme, että ratsastaja kääntäisi hevosensa, mutta herra deBragelonne kiiti yhä paalutuksia kohti.
"'Pysähtykää, Bragelonne', toisti prinssi hyvin voimakkaalla äänellä, 'pysähtykää isänne tähden!'
"Nämä sanat kuullessaan herra de Bragelonne katsahti taakseen, hänen kasvonsa ilmaisivat kiihkeätä tuskaa, mutta hän ei pysähtynyt. Päättelimme silloin, että hänen hevosensa oli pillastunut.
"Kun herttua oli arvannut, että varakreivi ei enää kyennyt hillitsemään ratsua, ja näki hänen ajaneen ensimmäisten krenatöörien ohi, huusi hän: 'Muskettisoturit, ampukaa hänen hevosensa. Sata pistolia sille, joka sen kaataa!'
"Mutta kuka olisi voinut toivoa osaavansa hevoseen ratsastajaa satuttamatta? Kukaan ei rohjennut. Vihdoin tarjoutui tehtävään eräs hyvin tarkka ampuja Pikardian rykmentistä, nimeltään la Luzerne. Hän tähtäsi eläintä, laukaisi ja haavoitti sitä lautasiin, sillä veren nähtiin punaavan hevosen valkoista karvaa. Mutta sensijaan että olisi kaatunut, kirottu ratsu villiytyi hurjemmaksi.
"Kaikki pikardialaiset, jotka näkivät onnettoman nuoren miehen rientävän kuolemaansa, huusivat täyttä kurkkua: 'Heittäytykää alas, herra varakreivi, alas, alas, heittäytykää alas!'
"Herra de Bragelonne oli erittäin suosittu upseeri koko armeijassa.
"Varakreivi oli jo saapunut pistoolinkantaman päähän vallituksista, kun sieltä pamahtava yhteislaukaus verhosi hänet savuun. Me kadotimme hänet näkyvistämme; savun hälvettyä eroitimme hänet seisomassa maassa; hänen hevosensa oli surmattu.
"Arabialaiset haastoivat varakreiviä antautumaan, mutta tehden heille kieltävän liikkeen päällänsä hän jatkoi hyökkäystään paalutuksia vastaan.
"Se oli hirveätä huimapäisyyttä. Mutta koko armeija oli hyvillään hänen väistymättömyydestään, kun hän kerran onnettomuudekseen oli joutunut niin lähelle. Hän eteni vielä muutaman askeleen, ja molemmat rykmentit paukuttivat hänelle käsiään.
"Samassa uusi yhteislaukaus tärähdytti muureja, ja Bragelonnen varakreivi hävisi toistamiseen savun pyörteisiin; mutta niiden hajaannuttua emme enää nähneet häntä pystyssä. Hän lepäsi varvikossa pää jalkoja alempana, ja arabialaiset näkyivät aikovan lähteä vallihaudoistaan, tullakseen leikkaamaan häneltä pään tai ottamaan hänen ruumiinsa, kuten näiden uskottomien tapa on.
"Beaufortin herttua oli seurannut tätä kaikkea katseellaan, ja surullinen näytelmä oli puristanut hänen rinnastaan raskaita ja tuskallisia huokauksia. Nähdessään arabialaisten juoksevan kuin valkoiset haamut mastiksipensaiden välissä alkoi hän siis huutaa: 'Krenatöörit, peitsimiehet, sallitteko heidän anastaa tuon jalon ruumiin?'
"Lausuessaan nämä sanat ja heiluttaen miekkaansa hän itse riensi vihollista vastaan. Hyökäten perässä rykmentit juoksivat vuorostaan, kohottaen huutoja, jotka olivat yhtä sisukkaita kuin arabialaisten olivat villejä.
"Alkoi käsirysy herra de Bragelonnen ruumiin ääressä, ja niin vimmattu, että satakuusikymmentä arabialaista jäi kuolleina makaamaan vähintään viidenkymmenen meikäläisen viereen.
"Normandialaisten luutnantti nosti varakreivin ruumiin hartioilleen ja toi sen meidän leiriimme.
"Mutta voitollista käännettä kehitettiin; rykmentit ottivat varajoukot mukaansa, ja vihollisen paaluvarustukset kukistettiin.
"Kello kolmelta arabialaisten tuli taukosi. Miekka- ja keihästaistelua kesti vielä kaksi tuntia. Se oli teurastusta.
"Kello viideltä olimme voitollisina kaikkialla. Vihollinen oli jättänyt asemansa, ja herttua oli kohotuttanut valkolipun kukkulan huipulle.
"Sitten ehdittiin ajatella herra de Bragelonnea, jonka ruumiin oli kahdeksan luotia lävistänyt, niin että veri oli miltei juossut kuiviin.
"Kuitenkin hän vielä hengitti, ja se tuotti sanomatonta iloa hänen korkeudelleen, joka tahtoi omakohtaisesti olla mukana hänen ensimmäisessä vaalinnassaan ja haavurien neuvottelussa.
"Kaksi näistä vakuutti herra de Bragelonnen jäävän henkiin. Herttua hypähti heidän kaulaansa, luvaten tuhannen louisdoria kummallekin, jos pelastaisivat pojan.
"Varakreivi kuuli nämä riemun osoitukset, ja joko toivottomuuden tai haavojen tuottamasta tuskasta hän ilmaisi kasvoillaan vastaväitteen, joka antoi paljon ajattelemisen aihetta varsinkin toiselle kirjureista, kun tämä kuuli mitä seurasi.
"Kolmas saapuville tullut haavuri oli veli Sylvain de Saint-Cosme, meikäläisten taitavin. Hänkin tutki vammat vuorostaan eikä sanonut mitään.
"Herra de Bragelonne avasi tuijottavat silmänsä ja näkyi tutkivan oppineen haavurin jokaista liikettä, jokaista ajatusta.
"Hänen korkeutensa kysymykseen vastasi tämä, että hän kahdeksasta haavasta kyllä näki kolme kuolettavaa, mutta jos potilaan ruumiinrakenne oli vahva, hänen nuoruutensa elinvoimainen ja Jumalan armo suuri, niin ehkä herra de Bragelonne toipuisi, kunhan hän vain ei vähääkään liikahtaisi.
"Veli Sylvain lisäsi kääntyen läsnäolijoihin: 'Älkää millään muotoa kajotko häneen edes sormellanne, muutoin tapatte hänet.' Ja me läksimme kaikin teltasta, rahtunen toivoa rinnassamme.
"Tuo sihteeri luuli lähtiessään nähneensä kalpean ja surullisen hymyn värähtelevän varakreivin huulilla, kun herttua sanoi hänelle hyväilevällä äänellä: 'No, varakreivi, me pelastamme sinut!'
"Illalla, kun ajateltiin sairaan jo ehtineen levähtää, eräs apulaisista astui haavoittuneen telttaan ja palasi sieltä ääneen parkuen.
"Me riensimme epäjärjestyksessä paikalle, herttua mukanamme, ja apulainen näytti meille herra de Bragelonnen ruumista maassa vuoteen ääressä verissään virumassa.
"Nähtävästi oli sattunut joku uusi kouristus, joku uusi kuumekohtaus, jolloin hän oli pudonnut, ja putoaminen oli jouduttanut hänen loppuaan, niinkuin veli Sylvain oli tiennyt aavistaa.
"Varakreivi nostettiin ylös; hän oli kangistunut ja kuollut. Kädessään hänellä oli vaalea hiuskihara, ja käsi oli puristunut hänen rintaansa vasten."
Sitten seurasi yksityiskohtia sotaretkestä ja arabialaisten häviöstä.
D'Artagnan pysähtyi kertomukseen Raoul-paran kuolemasta.
— Oh, — jupisi hän, — onneton lapsi, itsensä lopettaja!
Ja kääntäen silmänsä linnan kammioon, missä Atos nukkui iäistä untansa, hän kuiskasi:
"He ovat pitäneet toisilleen antamansa lupaukset. Nyt tapaan heidät onnellisina: he ovat varmasti yhtyneet jälleen."
Ja hän palasi hitain askelin porraspengermälle.
Koko raitti, koko ympäristö täyttyi jo itkettyneillä naapureilla, jotka kertoivat toisilleen kaksoisonnettomuudesta ja valmistautuivat hautajaisiin.
266.
Runoelman viimeinen laulu.
Seuraavasta päivästä alkaen nähtiin ympäristön ja koko maakunnan aatelistoa saapuvan kaikkialta, mihin lähetit olivat ehtineet toimittaa sanoman.
D'Artagnan oli jäänyt, sulkeutuen huoneeseensa ja tahtomatta puhua kenenkään kanssa. Kaksi niin raskasta kuolemantapausta Portoksen kuoleman jälkeen oli pitkiksi ajoiksi masentanut tämän näihin asti lannistumattoman sielun.
Paitsi Grimaudia, joka kerran astui hänen huoneeseensa, muskettisoturi ei nähnyt palvelijoita eikä vieraita.
Melusta talossa ja edestakaisin kulkemisesta hän luuli huomaavansa, että järjestettiin kreivin hautajaisia. Hän kirjoitti kuninkaalle pyynnön lomansa pitennyksestä.