"Kantanut? Guiche-parka! Mutta miten se on tapahtunut?"
"Niin, siinäpä kysymys, teidän majesteettinne."
"Sanotpa tuon kerrassaan kummallisella äänellä, Saint-Aignan. Selitä minulle yksityiskohtaisesti… Mitä hän sanoo?"
"Hän ei puhu mitään… sire, mutta toiset…"
"Kutka toiset?"
"Jotka olivat häntä kantamassa, sire."
"Ja keitä he olivat?"
"Minä en tiedä, sire; mutta herra de Manicamp tietää, ollen kreivin ystävä."
"Kuten kaikkikin ovat", huomautti kuningas.
"Eivät niinkään", tokaisi de Saint-Aignan, "te erehdytte, sire: ihan kaikki eivät ole herra Guichen ystäviä."
"Mistä sen tiedät?"
"Tahtooko teidän majesteettinne, että selitän suoraan?"
"Tahdon tietysti."
"No, luulen kuulleeni kahden aatelismiehen riitaantumisesta, sire."
"Milloin?"
"Tänä iltana, teidän majesteettinne käydessä illallispöytään."
"Se ei merkitse mitään. Olen niin ankarin määräyksin kieltänyt kaksintaistelut, että kukaan ei rohjenne niitä rikkoa."
"Jumala minua varjelkoon puolustamasta ketään!" huudahti deSaint-Aignan. "Puhun vain teidän majesteettinne käskemänä."
"Sano siis, miten kreivi de Guiche haavoittui."
"No, villikarjun väijytyksessä sen sanotaan sattuneen, sire."
"Tänä iltana?"
"Niin, nyt äsken."
"Käsi menetettynä, haava rinnassa! Kuka hänen kanssaan oli metsästämässä?"
"En tiedä, sire… Mutta herra Manicampin täytyy olla kaikesta selvillä."
"Sinä salaat minulta jotakin, Saint-Aignan."
"En mitään, sire, en mitään."
"Selitä minulle siis tämä tapaturma. Johtuiko se ehkä musketin halkeamisesta?"
"Mahdollista kyllä. Mutta ei, sire, nyt muistankin, että de Guichen pistooli löytyi panostettuna hänen viereltään."
"Pistooli? Mutta eihän kai villikarjun pyyntiin varustauduta pistoolilla."
"Sire, kerrotaan myös, että de Guichen hevonen on saanut surmansa ja että raato on vielä metsässä aholla."
"Hevonen? De Guicheko lähtenyt villikarjun väijytykseen ratsain? En totisesti ymmärrä mitään puheestasi, Saint-Aignan. Missä onnettomuus on tapahtunut?"
"Rochin-metsikössä, keskiaukiolla, sire."
"Hyvä. Kutsuhan tänne herra d'Artagnan."
De Saint-Aignan totteli, ja muskettisoturi ilmestyi tuotapikaa.
"Herra d'Artagnan", määräsi kuningas, "te lähdette liikkeelle salaportaiden pikku veräjästä."
"Kyllä, sire."
"Nousette ratsaille."
"Kyllä, sire."
"Ja lähdette Rochin-metsikössä olevalle aholle. Tunnetteko paikan?"
"Sire, olen kahdesti ollut siellä kaksintaistelussa."
"Mitä!" huudahti kuningas hämmästyneenä vastauksesta.
"Siihen aikaan kun kardinaali de Richelieu oli säätänyt sellaisesta kuolemanrangaistuksen, sire", selitti d'Artagnan levollisesti.
"No, se on toista, monsieur. Menette siis sinne ja tutkitte paikan tarkoin. Siellä on mies haavoittunut, ja tapaatte kuolleen hevosen. Te lausutte minulle sitten käsityksenne tästä tapauksesta."
"Hyvä on, sire."
"On sanomattakin selvää, että tahdon kuulla oman mielipiteenne enkä sivullisten selityksiä."
"Tunnin kuluttua ilmoitan sen, sire."
"Kiellän teitä puhumasta kellekään mitään sillävälin."
"Paitsi lyhtyä pyytääkseni", huomautti d'Artagnan.
"Niin tietenkin", myönsi kuningas hymyillen tälle vapaapuheisuudelle, jota hän ei suvainnut muilla kuin muskettisoturien kapteenilla.
D'Artagnan poistui pikkuportaille.
"Kutsuttakoon nyt lääkärini", lisäsi Ludvig.
Tämä saapui hengästyksissään kymmenen minuutin kuluttua.
"Monsieur", käski kuningas, "te lähdette herra de Saint-Aignanin mukana, minne hän teidät vie, ja annatte minulle sitten lausuntonne sen potilaan tilasta, jonka tapaatte perillä."
Henkilääkäri totteli sanattomana niinkuin tähän aikaan jo alettiin noudattaa Ludvig XIV:n määräyksiä, ja läksi huoneesta de Saint-Aignanin edellä.
"Sinä, Saint-Aignan, lähetät luokseni Manicampin, ennen kuin lääkäri pääsee häntä puhuttelemaan."
De Saint-Aignan poistui vuorostaan.
155.
D'Artagnan kuninkaan antamaa tehtävää suorittamassa.
Kuninkaan ryhtyessä viimemainittuihin toimenpiteisiin totuuden selvillesaamiseksi d'Artagnan riensi silmänräpäystäkään siekailematta talliin, sieppasi naulasta lyhdyn, satuloitsi itse hevosensa ja suuntasi kulkunsa hänen majesteettinsa ilmoittamalle paikalle. Lupauksensa mukaan hän ei ollut tavannut eikä puhutellut ketään, ja kuten mainitsimme oli hän tunnollisuudessaan mennyt niin pitkälle, että suoriusi matkaan kokonaan tallipoikien ja ratsaspalvelijain avutta. D'Artagnan oli niitä, jotka pitävät kunnia-asianaan toimia vaikeina hetkinä kaksinkertaisen tarmokkaasti.
Annettuaan hevosensa laukata viisi minuuttia hän saapui metsään, sitoi ratsunsa lähimpään puuhun ja tunkeusi jalkaisin aukealle asti.
Sitten hän alkoi samoilla lyhty kädessä pitkin ja poikin aholla, mittaillen ja tutkien, ja puolen tunnin etsiskelyn jälkeen hän palasi ääneti hevosensa luo ja tuli miettiväisenä käymäjalkaa linnaan.
Ludvig odotteli työhuoneessaan. Hän oli yksin ja tuherteli lyijykynällä paperille rivejä, jotka d'Artagnan ensi silmäyksellä näki eri pitkiksi ja moneen kertaan korjailluiksi. Tästä hän päätteli niiden olevan runoa.
Kuningas kohotti päätänsä ja huomasi kapteenin.
"No, monsieur", virkkoi hän, "tuotteko minulle uutisia?"
"Kyllä, sire."
"Mitä olette nähnyt?"
"Kerron teille todennäköisen asianlaidan, sire", vastasi d'Artagnan.
"Minä halusin taattuja tietoja."
"Tulen niin lähelle varmuutta kuin mahdollista. Aika oli sopiva sellaisiin tutkimuksiin kuin juuri olen tehnyt: illalla on satanut ja tiet olivat lionneet…"
"Asiaan, herra d'Artagnan."
"Sire, teidän majesteettinne oli minulle sanonut, että teitten risteyksessä Rochinin metsikössä oli kuollut hevonen. Aloitin siis teiden tutkimisella. Sanon teiden, koska aukeaman keskelle tullaan neljää eri tietä. Vain sillä, jota seurasin, oli vereksiä jälkiä. Kaksi hevosta oli kulkenut rinnan; niiden kahdeksan kavion jäljet olivat hyvin selvästi painuneet liejuun. Toinen ratsastaja oli ollut enemmän kiireissään kuin toverinsa koska hänen ratsunsa jäljet ovat aina puolen hevosenmittaa toisista edellä."
"Olette siis varma, että he olivat tulleet kahden?" virkkoi kuningas.
"Niin, sire. Ne ovat olleet kaksi isoa eläintä, yhtäläiseen käyntiin opetettuja ja tottuneita sotakomentoon, koska ovat kääntyneet moitteettomassa vinokulmassa ympyrän portilla."
"Sitten, monsieur?"
"Siinä ovat ratsastajat toviksi pysähtyneet, varmaankin taisteluehdoista sopiakseen, ja hevoset ovat käyneet levottomiksi. Toinen ratsastajista puhui, toinen kuunteli ja tyytyi vain vastaamaan. Hänen hevosensa kuopi jalallaan maata, mikä todistaa, että hän tarkatessaan toisen puhetta jätti suitset höllälle."
"Siellä on siis ollut kaksintaistelu?"
"Kiistämättömästi."
"Jatkakaa; te olette taitava huomioiden tekijä."
"Toinen ratsastaja, se, joka kuunteli, jäi paikalleen; toinen karautti aukeaman yli ja kääntyi aluksi vastustajaansa päin. Silloin paikalleen jäänyt nelisti kahden kolmanneksen päähän ympyrän läpimitasta, luullen käyvänsä vihollistaan vastaan, mutta tämä oli kiertänyt metsän syrjää pitkin."
"Ette kai tiedä heidän nimiään?"
"En laisinkaan, sire. Mutta se, joka kiersi metsän syrjää, ratsasti mustalla hevosella."
"Mistä sen tiedätte?"
"Muutamia häntäjouhia oli jäänyt kaivannon reunalla kasvaviin vatukkapensaisiin."
"Jatkakaa."
"Toinen hevonen on tunnettavissa, se kun jäi kuolleena taistelutantereelle."
"Ja mikä sen oli surmannut?"
"Ohimon lävistänyt luoti."
"Oliko se pistoolin vai musketin luoti?"
"Pistoolin, sire. Sitäpaitsi on hevosen vamma ilmaissut minulle ampujan menettelytavan. Hän on kiertänyt metsän varjossa tavoittaakseen vastustajansa sivulta päin. Seurasinkin askeleita ruohossa."
"Sen mustan hevosenko?"
"Niin, sire."
"Pitkittäkää, herra d'Artagnan."
"Kun teidän majesteettinne nyt tuntee kiistakumppanusten asennot, on minun jätettävä tuonpuoliseen laitaan jäänyt ratsastaja, puhuakseni siitä, joka ottelussa kannusti hevosensa laukkaan."
"Olkaa hyvä."
"Hyökkäävän ratsastajan hevonen kaatui heti laukauksesta."
"Mistä sen tiedätte?"
"Ratsastajalla ei ole ollut aikaa astua maahan, vaan hän on suistunut hevosensa mukana. Näin jäljen hänen säärestään, jonka hän oli vaivoin vetänyt hevosen alta. Eläimen ruumis oli puristanut kannuksen syvälle maahan."
"Hyvä. Ja mitä hän teki noustuaan?"
"Hän säntäsi suoraan vastustajaansa kohti."
"Joka yhä pysytteli metsän syrjässä?"
"Niin, sire. Saavuttuaan sitten hyvälle tähtäysvälille hän pysähtyi tanakasti; molempain kantapäiden jäljet näkyvät vierekkäin. Hän tähtäsi viholliseensa, mutta ampui ohi."
"Mistä tiedätte, että hän ei osannut?"
"Löysin luodin lävistämän hatun."
"Ah, todistuskappale!" huudahti kuningas.
"Riittämätön, sire", vastasi d'Artagnan kylmäkiskoisesti; "se on vailla nimikirjaimia ja vaakunaa, koristettu punaisella sulalla kuten kaikki muut, ja nauhassakaan ei ole mitään erikoista."
"Ja ampuiko tuon lävistetyn hatun omistaja toisen laukauksensa?"
"Oh, sire, hänen molemmat laukauksensa olivat jo ammutut."
"Miten olette sen saanut selville?"
"Minä löysin pistoolin etupanokset."
"Ja mihin joutui se luoti, joka ei tappanut hevosta?"
"Se taittoi hatunsulan siltä, johon se oli tähdätty, ja murskasi sitten koivunvesan aukeaman toisella puolella."
"Mustalla hevosella ratsastava oli siis aseeton silloin kun hänen vastustajallaan oli vielä laukaus jäljellä."
"Sire, sillävälin kun hevosensa menettänyt ritari nousi ylös, panosti toinen aseensa uudestaan. Siinä puuhassa hän oli kuitenkin hyvin hätääntynyt, koska hänen kätensä vapisi."
"Mistä senkin tiedätte?"
"Puolet panosta oli valunut maahan, ja hän oli viskannut latasimen kädestään, jotta sen asettaminen paikoilleen ei olisi vienyt aikaa."
"Herra d'Artagnan, kertomanne on hyvin ihmeellinen!"
"Nämä ovat vain huomioita, sire, ja jokainen upseeri tekisi samanlaisia."
"Koko kohtaus esiintyy selvänä, kun vain kuuntelee teitä."
"Minä olen sen todellakin pannut uudestaan kokoon mielikuvituksessani; pikku poikkeuksia tietysti sattuu."
"Palatkaamme nyt ratsuttomaan taistelijaan. Sanoitte hänen syöksyneen vihollistansa vastaan sillaikaa kun tämä uudestaan panosti pistooliaan?"
"Niin; mutta juuri hänen tähdätessään toinen laukaisikin."
"Ohoo", äännähti kuningas, "ja se osui?"
"Osui kamalasti, sire. Ratsunsa menettänyt kaatui kasvoilleen, edettyään kolme horjuvaa askelta."
"Mihin häntä sattui?"
"Kahteen kohtaan: ensiksi oikeaan käteen, ja sitten sama luoti haavoitti häntä rintaan."
"Mutta miten voitte arvata tuon?" kysyi kuningas ihmetellen ja ihaillen.
"No, pistoolinperä oli aivan veressä, ja siinä näkyi luodin jälki ja kappaleita murskaantuneesta latasimesta. Haavoittunut siis kaikesta päättäen menetti nimettömän ja pikkusormen."
"Käden suhteen kyllä myönnän teidän olevan oikeassa, mutta rinta?"
"Sire, oli kaksi verilätäkköä puolenkolmatta jalan päässä toistaan. Toisen lätäkön luona oli kouristunut käsi raastanut ruohoa, toisen vieressä oli nurmi vain lakoutunut ruumiin painosta."
"De Guiche-parka!" huudahti kuningas.
"Vai niin, se oli herra de Guiche?" sanoi muskettisoturi tyynesti. "Sitä aavistinkin, mutta en rohjennut siitä mainita teidän majesteetillenne."
"Ja miten sitä aavistitte?"
"Olin tuntenut Grammontien vaakunan pistoolikoteloissa, jotka oli kiinnitetty kuolleen hevosen satulaan."
"Ja luuletteko, että hän on pahasti haavoittunut?"
"Hyvin pahasti, koska hän heti kaatui, jääden pitkäksi aikaa samalle paikalle. Kuitenkin hän kykeni kävelemään, lähtiessään sieltä kahden ystävän tukemana."
"Oletteko siis tavannut hänet palatessanne?"
"En, mutta olen keksinyt kolmen miehen jäljet: oikean- ja vasemmanpuolinen astuivat keveästi, mutta keskimmäinen kulki raskaasti. Sitäpaitsi hänen askeltensa jäljissä oli veripilkkuja."
"Nyt, monsieur, kun olette niin hyvin nähnyt taistelun, että ainoakaan yksityiskohta ei ole teiltä jäänyt huomaamatta, sanokaa minulle pari sanaa de Guichen vastustajasta."
"Kah, sire, minä en tunne häntä."
"Mutta tehän näette kaikki niin hyvin."
"Niin, sire", vastasi d'Artagnan, "minä näen kaikki. Mutta minä en sano kaikkea, mitä näen, ja koska se miesparka on päässyt pakosalle, niin sallikoon teidän majesteettinne minun sanoa teille, että minä en häntä anna ilmi."
"Mutta, monsieur, onhan kaksintaisteluun ryhtyminen rikollinen teko."
"Ei minusta, sire", virkkoi d'Artagnan kylmästi.
"Monsieur", kiihtyi kuningas, "tiedättekö mitä puhutte?"
"Täydellisesti, sire; mutta mies, joka taistelee hyvin, on minun silmissäni, nähkääs, kunnon mies. Se on minun mielipiteeni. Te saatatte ajatella toisin, se on luonnollista; te olette valtias."
"Herra d'Artagnan, minä olen kuitenkin käskenyt…"
D'Artagnan keskeytti kuninkaan kunnioittavalla liikkeellä.
"Te olette käskenyt minun hankkia tietoja taistelusta, sire. Olen ne teille tuonut. Jos käskette minun vangita herra de Guichen vastustajan, niin tottelen. Mutta älkää käskekö minun antaa häntä ilmi, sillä siinä en tottelisi."
"Hyvä siis, vangitkaa hänet."
"Nimetkää hänet minulle, sire."
Ludvig polki jalkaa. Sitten hän hetkisen mietittyään virkkoi: "Te olette kymmen-, kaksikymmen-, satakertaisesti oikeassa."
"Se on minun mielipiteeni, sire; olen onnellinen, että se samalla on teidän majesteettinnekin käsitys."
"Vielä sananen… Kuka oli tullut de Guichea auttamaan?"
"Sitä en tiedä."
"Mutta puhuittehan kahdesta miehestä… Siellä oli siis todistajia?"
"Ei ollut todistajia. Vielä enemmän… kun herra de Guiche oli kaatunut, pakeni hänen vastustajansa häntä edes hoivaamatta."
"Kurja mies!"
"Dame, sire, se johtuu teidän säädöksistänne. Taistellaan hyvin, vältetään ensimmäinen kuolema, tahdotaan välttää toinenkin. Herra de Bouttevillen kohtalo on muistissa…Peste!"
"Ja silloin tullaan pelkuriksi."
"Ei, vaan varovaiseksi."
"Hän on siis paennut?"
"Niin nopeaan kuin hänen hevosensa vain jaksoi kiidättää."
"Ja mihin suuntaan?"
"Linnaan päin."
"Sitten?"
"Minulla oli kunnia ilmoittaa teidän majesteetillenne, että sitten saapui jalkaisin kaksi miestä, jotka veivät herra de Guichen pois."
"Miten voitte todistaa, että ne miehet tulivat taistelun jälkeen?"
"Ka, siihen on hyvin pätevä todistus", selitti kapteeni. "Taistelun hetkellä oli sade jo lakannut, mutta maa ei ollut ehtinyt imeä vettä sisäänsä, vaan oli jäänyt kosteaksi, joten jalat vaipuivat syvään. Mutta taistelun jälkeen, sillävälin kun herra de Guiche makasi tainnuksissa, maa jähmettyi ja jäljet painuivat vähemmän syvälle."
Ludvig löi ihailun merkiksi käsiään yhteen.
"Herra d'Artagnan", sanoi hän, "te olette tosiaan valtakuntani nokkelin mies."
"Samaa ajatteli herra de Richelieu, samaa sanoi herra de Mazarin, sire."
"Nyt on vain nähtävä, onko tarkkanäköisyytenne virheetön."
"Oh, sire, ihminen voi erehtyä,errare humanum est", virkkoi muskettisotilas järkeilevästi.
"Silloin te ette kuulu ihmisiin, herra d'Artagnan, sillä minä luulen, että te ette koskaan erehdy."
"Teidän majesteettinne sanoi, että saisimme nähdä."
"Niin."
"Mitä sillä tarkoitatte, jos suvaitsette?"
"Olen lähettänyt noutamaan herra Manicampia, ja hän tulee piankin."
"Ja tietääkö herra de Manicamp salaisuuden?"
"De Guichella ei ole mitään salaisuuksia herra de Manicampille."
D'Artagnan pudisti päätänsä.
"Toistan vieläkin, että kukaan ei ollut taistelussa saapuvilla, ja ellei herra de Manicamp ollut toinen niistä, jotka hänet veivät pois…"
"Hst!" varoitti kuningas. "Hän tulee. Jääkää tuonne kuuntelemaan."
"Hyvä on, sire", virkkoi muskettisoturi.
Samassa Manicamp ja de Saint-Aignan näyttäytyivät kynnyksellä.
156.
Villikarjun väijytys.
Kuningas teki merkin muskettisoturille ja toisen Saint-Aignanille. Se oli käskevä viittaus ja ilmaisi:
— Olkaa ehdottomasti vaiti!
D'Artagnan peräytyi soturin tavoin työhuoneen nurkkaan, de Saint-Aignan nojaili suosikkina kuninkaan lepotuolin selkämykseen.
Manicamp astui tervehtimään hallitsijaa oikea jalka edellä, hymyhuulin ja valkoiset kädet sirosti sivulla. Kuningas nyökkäsi vastaukseksi toisen kumarrukseen.
"Hyvää iltaa, herra de Manicamp", sanoi hän.
"Teidän majesteettinne on suvainnut kutsuttaa minut luoksenne", virkkoiManicamp.
"Niin, kuullakseni teiltä yksityiskohtaisesti kreivi de Guichea kohdanneesta tihutapauksesta."
"Voi, sire, se oli onneton sattuma."
"Olitteko te saapuvilla?"
"En ihan, sire."
"Mutta te tulitte paikalle vähän jälkeenpäin?"
"Niin, sire, noin puoli tuntia myöhemmin."
"Ja missä se sattui?"
"Luullakseni sitä paikkaa nimitetään Rochin-metsikön aukioksi, sire."
"Sehän on metsästäjien tavallinen kokoontumispaikka."
"Sama juuri, sire."
"No, kertokaa minulle, mitä tiedätte siitä onnettomuudesta, herra deManicamp. Kertokaa."
"Teidän majesteettinne on ehkä jo saanut tietoja ja pelkään, että toistelu väsyttäisi."
"Ei, älkää turhia."
Manicamp silmäili ympärilleen. Hän ei havainnut muuta kuin d'Artagnanin nojaamassa selkäänsä seinälaudoitukseen levollisen, suopean ja hyväntuulisen näköisenä, sekä Saint-Aignanin, jonka kanssa hän oli tullut ja joka yhtä huolettomassa asennossa tuki kyynärpäätänsä kuninkaan tuolinselkään. Hän päätti selitellä.
"Teidän majesteetillennehan on tiettyä", hän aloitti, "että metsästysretkillä tapaturmat ovat hyvinkin tavallisia?"
"Metsästysretkillä?"
"Niin, sire, — tarkoitan villikarjun pyynnissä."
"Ahaa!" virkahti kuningas; "tämä onnettomuus tapahtui villikarjun väijytyksessä?"
"Niinhän tietenkin, sire", rohkeni Manicamp vahvistaa; "eikö teidän majesteettinne tiennyt sitä?"
"Kuulin jotakin sellaista", vastasi kuningas pikaisesti, sillä valehteleminen oli Ludvig XIV:lle aina vastoin luontoa. "Tapaturma sattui siis väijymistilaisuudessa?"
"Niin, surullista kyllä, sire."
Kuningas oli hetkisen vaiti.
"Mutta kuinka de Guichen päähän saattoikaan pälkähtää lähteä siten yksikseen villikarjua väijymään?" sanoi hän sitten.
"Sellainen on talonpoikaista yrittelyä ja omiaan miehelle, jolla ei ole koiria ja apureita aateliseen pyyntiin kuten Grammontin markiisilla."
Manicamp veti hartiansa kokoon.
"Nuoruus on huimaluontoinen", hän huomautti viisaana.
"No, jatkakaa", pyysi kuningas.
"Niin on asia", pitkitti Manicamp arastellen ja asetellen sanansa hitaasti peräkkäin niinkuin rämeen kantavuutta tunnusteleva, "niin on asia, sire, että de Guiche-poloinen ihan yksinään läksi väijymään villikarjua."
"Onpa siinäkin metsämies! Eikö de Guiche siis tiennyt sitäkään, että villikarju ensi laukauksesta kääntyy ahdistamaansa hätyyttämään?"
"Niin juuri kävikin, sire."
"Hänellä siis oli tieto pedosta?"
"Niin, sire. Talonpojat olivat nähneet sen perunamaillanne."
"Ja millainen se oli lajiaan?"
"Kaksivuotias karju."
"Niin ollen olisi pitänyt ennakolta ilmoittaa minulle, monsieur, että de Guichella oli itsemurhan aikeita, sillä olenhan ennen nähnyt hänet metsällä ja havainnut varsin taitavaksi erämieheksi. Ampuessaan pysähtynyttä ja koiriin kääntynyttä otusta hän muistaa ottaa lukuun kaikki varokeinot, vaikka onkin aseistettu ratsupyssyllä, ja tällä kertaa hän menee villikarjua vastaan pelkin pistoolein!"
Manicamp hätkähti.
"Korupistoolein, jotka soveltuvat kaksintaisteluun ihmisen vaan eivät villikarjun kanssa. Mitä hittoa!"
"Sire, sattuu seikkoja, joita on vaikea selittää."
"Niin kyllä, ja tämä tapaus on niitä. Mutta jatkakaa."
Tämän selostuksen aikana olisi de Saint-Aignan kenties eleellä varoittanut Manicampia sotkeutumasta pitemmälle, mutta kuninkaan hellittämätön syrjäsilmäys oli pitänyt häntä aisoissa. Mitä d'Artagnaniin tulee, niin ateenalainen Äänettömyyden patsas ei haudannut ajatuksiaan paremmin kuin hän. Manicamp siis tälle ladulleen lähteneenä kietoutui verkkoon yhä pahemmin.
"Sire", sanoi hän, "asia tuntuu kehittyneen seuraavasti. De Guiche odotteli karjua…"
"Ratsain vai jalkaisinko?" kysyi kuningas.
"Ratsain. Hän ampui petoa, mutta osaamatta."
"Kömpelys!"
"Peto syöksähti häntä vastaan…"
"Ja hevonen sai surmansa?"
"Ah, teidän majesteettinne tietää sen?"
"Minulle kerrottiin, että Rochin-metsikön tienristeyksestä oli löytynyt hevonen kuolleena. Oletin, että se oli de Guichen ratsu."
"Niin kyllä olikin, sire."
"No, se hevosesta; mutta miten de Guichen kävi?"
"Hän suistui päistikkaa maahan, jolloin karju vielä tonki häntäkin, rusentaen käden ja haavoittaen rintaan."
"Se oli kamala onnettomuus, mutta täytyy sanoa, että se oli hänen oma vikansa. Mennä sellaiseen kamppailuun pistooleilla! Hän oli siis unohtanut Adoniksen sadun?"
Manicamp raapaisi korvallistaan.
"Se oli todellakin suurta ajattelemattomuutta", myönsi hän.
"Miten te selitätte sen, herra de Manicamp?"
"Sire, kaiketi se oli niin kirjoitettu kohtalon kirjaan."
"Ahaa, te olette sallimanuskoja!"
Manicamp liikahteli kuin tulisilla hiilillä.
"Minä olen teille pahastuksissani, herra de Manicamp", jatkoi kuningas.
"Minulle, sire!"
"Niin! Mitä! Te olette de Guichen likeinen ystävä, tiedätte hänen saaneen päähänsä tuollaisen hullutuksen, ettekä pidätä häntä?"
Manicamp ei tiennyt mitä sanoa; kuninkaan sävy ei oikein ilmaissut täyttä vakaumusta. Toiselta puolen ei siinä ilmennyt draamallista ankaruutta eikä kuulustelijan tiukkuutta. Kuninkaan ääni kuulosti enemmän ilvehtivältä kuin uhkaavalta.
"Ja te sanotte siis", pitkitti kuningas, "että se oli todellakin deGuichen ratsu, joka löydettiin hengettömänä?"
"Oh, hyvä Jumala, niin, tietenkin."
"Eikö se hämmästyttänyt teitä?"
"Ei ollenkaan, sire: teidän majesteettinne muistanee, että herra de Saint-Maurelta samalla tavoin surmattiin hevonen alta viime metsästysretkellä."
"Silloin karju sai reväistyksi mahan auki."
"Aivan niin, sire…"
"Jos de Guichenkin ratsu olisi tullut siten raadelluksi, niin eihän se ihmetyttäisi minua,pardieu!"
Manicampin silmät remahtivat suuriksi.
"Mutta se on merkillistä", jatkoi kuningas, "että de Guichen hevoselta rusentuikin pää."
Manicamp näytti hämmentyneeltä.
"Vai erehdynkö minä?" tiukkasi kuningas. "Eikö de Guichen ratsua sattunut ohimoon? Myöntänette, herra de Manicamp, että se oli eriskummainen isku."
"Sire, te tiedätte, että hevonen on hyvin älykäs eläin; se on nähtävästi yrittänyt puolustautua."
"Mutta hevonen puolustautuu takajaloillaan eikä pyri puskemaan."
"Sitten lieneekin hevonen säikähtynyt, tuiskahtanut nurin", lateliManicamp, "ja karju käsitättehän, sire, karju…"
"Niin, olkoonkin hevosen käynyt sillä tavoin; mutta ratsastaja?"
"No, se on yksinkertaista: karju on kääntynyt hevosesta mieheen, ja niinkuin minulla jo on ollut kunnia mainita teidän majesteetillenne, se musersi de Guichelta käden juuri silloin kun hän aikoi ampua toisen laukauksensa; ja heti jälkeenpäin se torahampaallaan vihlaisi rintaa."
"Tuo on todellakin peräti todennäköistä, herra de Manicamp, te olette kaunopuheinen mies ja erinomainen kertoja."
"Teidän majesteettinne on hyvin armollinen", sanoi Manicamp kumartaen aivan pyörällä päästään.
"Mutta tästä päivästä alkaen minä kiellänkin aatelismiehiltä villikarjun pyynnin väijyksistä.Peste, yhtä hyvin voisi tehdä kaksintaistelun heille luvalliseksi!"
Manicamp säpsähti ja oli vetäytymäisillään pois.
"Onko teidän majesteettinne tyytyväinen?" kysyi hän kuitenkin vielä.
"Peräti; mutta älkää lähtekö vielä, herra de Manicamp", sanoi Ludvig; "minulla on piakkoin lisää puhuttavaa."
— Hohoi, — ajatteli d'Artagnan, — eipä tuokaan kelpaa meikäläisen miehen rinnalle.
Ja sitä mietettä seurannut huokaus saattoi merkitä: — Hohoi, missä meikäläiset miehet jo kaikki ovatkaan!
157.
Manicamp umpikujassa.
Samassa palatsinvartija kohotti oviverhoa ja ilmoitti kuninkaan henkilääkärin.
"Ahaa!" huudahti Ludvig; "tässähän herra Valot tuleekin loukkaantuneen luota. Saamme tietoja hänen voinnistaan."
Manicamp tunsi olonsa yhä tukalammaksi.
"Tällä tavoin pääsemme lopulliseen selvyyteen", lisäsi kuningas ja katsoi d'Artagnaniin, joka ei silmäänsäkään räväyttänyt.
Herra Valot astui sisään.
Henkilöiden ryhmitys oli huoneessa ennallaan: kuningas istumassa, de Saint-Aignan yhä nojallaan hänen tuoliaan vasten, d'Artagnan huolettomana seinävierellä, Manicamp jäykästi seisoalla.
"No herra Valot", aloitti kuningas, "oletteko noudattanut käskyjäni?"
"Mitä kiireellisimmin, sire."
"Olette käynyt virkatoverinne luona Fontainebleaussa?"
"Niin, sire."
"Ja siellä tavannut herra Guichen?"
"Kyllä, sire."
"Missä tilassa? Puhukaa suoraan."
"Hyvin huonossa tilassa, sire."
"Metsäkarju ei toki syönyt häntä suihinsa?"
"Syönyt ketä?"
"Guichea."
"Mikä metsäkarju?"
"Se, joka häntä raateli."
"Herra de Guicheako muka on villisika repinyt?"
"Niin ainakin sanotaan."
"Pikemmin joku salametsästäjä…"
"Mitä? Salametsästäjä…"
"Joku mustasukkainen aviomies, joku pahoinpidelty rakastaja on saattanut kostoksi ampua häntä."
"Mutta mitä nyt haastattekaan, herra Valot? Eivätkö herra de Guichen vammat ole villikarjun torahampaitten iskemiä?"
"Herra de Guiche on haavoittunut pistoolin luodista, joka on murskannut oikean käden nimettömän ja pikkusormen ja sitten rinnan kohdalta tunkeutunut kylkilihaksiin."
"Luodista! Oletteko varma, että herra de Guiche on haavoittunut luodista?" huudahti kuningas muka ihmeissään.
"Ma foi", vakuutti Valot, "niin totta kuin se on tässä, sire." Ja hän näytti kuninkaalle puoliksi litistyneen luodin.
Kuningas katseli esinettä, mutta ei koskenut siihen.
"Oliko poikarukalla tuo rinnassaan?" kysyi hän.
"Ei aivan. Luoti ei ollut läpäissyt, vaan litistynyt, kuten näette, joko pistoolin liipaisimen suojakaarta tai rintalastan oikeata syrjää vasten."
"Hyvä Jumala!" huudahti kuningas vakavasti; "te ette tuosta virkkanut minulle sanaakaan, herra de Manicamp!"
"Sire…"
"Mitä juttua oikeastaan olette sepustanutkaan minulle karjusta, väijytyksestä, öisestä raatelukohtauksesta? No puhukaa."
"Voi, sire…"
"Minusta näyttää, että te olitte oikeassa", virkkoi kuningas kääntyen muskettisoturien kapteeniin, "ja että on tapahtunut kaksintaistelu."
Kuninkaalla oli ennen kaikkia suurille henkilöille suotu kyky paljastaa alempansa ja saada heidät ärtymään toisilleen. Manicamp loi muskettisoturiin perin moittivan katseen. D'Artagnan ymmärsi tämän paheksumisen eikä tahtonut jäädä syytöksen painamaksi. Hän astahti lähemmäksi.
"Sire", sanoi hän, "teidän majesteettinne käski minun mennä katsastamaan teitten risteystä Rochinin metsikössä ja arveluni mukaan ilmoittaa teille, mitä siellä oli tapahtunut. Minä olen esittänyt tekemäni huomiot, mutta en ole lausunut mitään nimiä. Hänen majesteettinsa itse ensimmäisenä mainitsi kreivi de Guichen."
"Hyvä, hyvä, monsieur!" virkkoi kuningas ylväästi. "Te olette täyttänyt velvollisuutenne, ja minä olen teihin tyytyväinen; sen täytyy teille riittää. Mutta te, herra Manicamp, ette ole täyttänyt omaanne, sillä te olette minulle valehdellut."
"Valehdellut, sire! Se on kova sana."
"Keksikää toinen."
"Sire, en sitä yritä. Olen jo onnettomuudekseni pahoittanut teidän majesteettianne, ja pidän parhaana nöyrästi vastaanottaa moitteet, jotka katsotte tarpeelliseksi minulle lausua."
"Olette oikeassa, monsieur, totuuden salaaminen pahoittaa aina mieltäni."
"Toisinaan, sire, ei tiedä."
"Älkää valehdelko enää, muutoin teen rangaistuksenne kaksinkertaiseksi."
Manicamp kumarsi kalveten. D'Artagnan tuli vielä askeleen lähemmäksi, päättäen asettua väliin, jos kuninkaan yltyvä suuttumus kiihtyisi määrättyjen rajojen yli.
"Monsieur", jatkoi kuningas, "te näette, että asiaa on turha kieltää kauemmin. Herra de Guiche on taistellut."
"Minä en väitä vastaan, sire, ja teidän majesteettinne olisi ollut jalomielinen, jos ette olisi pakottanut herrasmiestä valehtelemaan."
"Pakottanut! Kuka teitä pakotti?"
"Sire, herra de Guiche on ystäväni. Teidän majesteettinne on kieltänyt kaksintaistelut kuolemanrangaistuksen uhalla. Vale saattoi pelastaa ystäväni. Minä valehtelin."
"Hyvä", jupisi d'Artagnan, "siinäpä on aika poika,mordioux!"
"Monsieur", muistutti kuningas, "valehtelemisen sijasta olisi pitänyt ehkäistä kaksintaistelu."
"Oh, sire, teidän majesteettinne, joka olette Ranskan täydellisin ritari, tietää hyvin, että me miekkamiehet emme koskaan ole katsoneet herra de Bouttevillea häväistyksi sillä, että hänet mestattiin. Häpäisevää on vihollisensa välttäminen eikä pyövelin kohtaaminen muodollisen lainpolkemisen takia."
"No olkoon", myönsi Ludvig XIV, "tahdonpa antaa teille tilaisuuden korjata kaikki."
"Jos se soveltuu herrasmiehelle, käytän sitä innokkaasti ja mielihyvin."
"Herra de Guichen vastustajan nimi?"
"Ohhoh!" jupisi d'Artagnan; "joko jatkamme Ludvig XIII:n malliin…?"
"Sire…" virkahti Manicamp moittivalla äänellä.
"Ette näy tahtovan nimetä häntä?"
"Sire, minä en tunne häntä."
"Bravo!" äännähti d'Artagnan hyväksyvästi.
"Herra de Manicamp, luovuttakaa miekkanne kapteenille."
Manicamp kumarsi sirosti, irroitti hymyillen miekkansa hankauksesta ja ojensi sen muskettisoturille.
Mutta de Saint-Aignan kiirehti d'Artagnanin ja vangittavan väliin.
"Sire", virkkoi hän, "teidän majesteettinne luvalla…"
"Ole hyvä", myöntyi kuningas, ehkä sydämessään hyvilläänkin siitä, että joku asettui hänen itsensä ja sen kiukustuksen väliin, johon hän oli päästänyt luontonsa kiihoittumaan.
"Manicamp, te olette urhea mies, ja kuningas osaa antaa arvoa käytöksellenne; mutta tahtomalla liian hyvin palvella ystäviään tulee vain vahingoittaneeksi heitä. Manicamp, te tiedätte nimen, jota hänen majesteettinsa kysyy."
"Se on totta, minä tiedän sen."
"No sanokaa se siis."
"Jos minun olisi pitänyt se sanoa, olisin sen jo tehnyt."
"Sitten sanon sen minä, jota ei vaivaa sellainen tunnontarkka arkailu kuin teitä."
"Te… te olette vapaa tekemään tahtonne mukaan; mutta kuitenkin minusta tuntuu…"
"Oh, riittää jo jalomielisyyttä; minä en noin vain laske teitäBastiljiin. Puhukaa, tai minä puhun."
Manicamp oli älykäs mies, ja hän käsitti tehneensä kylliksi, antaakseen itsestään edullisen käsityksen. Nyt oli vain jatkettava samaan suuntaan, voittaakseen jälleen kuninkaan suosion.
"Puhukaa vain, monsieur", sanoi hän de Saint-Aignanille. "Minä puolestani olen tehnyt kaikki, mihin omatuntoni on minua velvoittanut, ja omantuntoni äänen täytyikin olla hyvin ankara", lisäsi hän kuninkaaseen kääntyen, "koska se on voittanut hänen majesteettinsakin käskyt. Mutta hänen majesteettinsa antaa minulle anteeksi, kun saa tietää, että minun oli puolustettava naisen kunniaa."
"Naisen?" kysyi kuningas levottomana.
"Niin, sire."
"Oliko nainen taistelun aiheena?"
Manicamp kumarsi. Kuningas nousi ja lähestyi de Manicampia.
"Jos se nainen on korkeassa asemassa", sanoi hän, "niin en moiti vaiteliaisuuttanne — päin vastoin."
"Sire, kaikki, joilla on yhteyttä kuninkaan tai hänen veljensä huonekunnan kanssa, ovat minun mielestäni korkeassa asemassa."
"Veljeni huonekunnan?" toisti Ludvig XIV ikäänkuin epäröiden. "Onko taistelu saanut alkunsa veljeni seurueeseen kuuluvasta naisesta?"
"Tai Madamen."
"Ah, Madamenko?"
"Niin, sire."
"Ja se nainen…?"
"On eräs hänen kuninkaallisen korkeutensa Orléansin herttuattaren hovineitoja."
"Jonka tähden sanotte herra de Guichen taistelleen?"
"Niin, ja tällä kertaa en enää valehtele."
Ludvig teki hämmentyneen liikkeen.
"Hyvät herrat", virkkoi hän läsnäolijoihin kääntyen, "suvainnette hetkiseksi poistua. Minun on tarvis jäädä herra de Manicampin kanssa kahden kesken. Tiedän, että hänellä on minulle esitettävänä tärkeitä seikkoja puolustuksekseen ja että hän ei rohkene sitä tehdä todistajain kuullen… Pitäkää miekkanne, herra de Manicamp."
Manicamp pani miekan takaisin hankkilukseensa.
"Se veitikka on totisesti hyvin kylmäverinen", mutisi muskettisoturi tarttuessaan de Saint-Aignanin käsivarteen ja poistuessaan tämän kanssa.
"Kyllä hän pujottautuu pinteestä", kuiskasi jälkimmäinen d'Artagnanin korvaan.
"Ja kunniakkaasti sittenkin, herra kreivi."
Manicamp loi Saint-Aignaniin ja kapteeniin kiitollisen silmäyksen, joka jäi kuninkaalta huomaamatta.
— Kas vain, — tuumi d'Artagnan astuessaan kynnyksen yli; — minulla oli huono käsitys uudesta sukupolvesta, mutta erehdyinpä! Noissa nuorissa herroissa on kuntoakin edustettuna.
Valot astui suosikin ja kapteenin edellä ulos työhuoneesta. Kuningas jaManicamp jäivät kahdenkeskiseen haasteluun.
158.
D'Artagnan myöntää erehtyneensä ja Manicampin olleen oikeassa.
Mennen ovelle asti kuningas vakuuttausi omin silmin, että ketään ei ollut kuuntelemassa, ja palasi sitten äkkiä, asettuen puhuteltavansa eteen.
"Kas niin", virkkoi hän, "nyt kun olemme yksinämme, selittäkää minulle asia, herra de Manicamp."
"Mitä avomielisimmin, sire", vastasi nuori mies.
"Ja ennen kaikkea", lisäsi kuningas, "tietäkää, että mikään ei ole minulle niin sydämen asiana kuin naisten kunnia."
"Sentähden koetinkin ottaa huomioon teidän hienotunteisuutenne, sire."
"Niin, nyt käsitän kaikki. Te sanotte kysymyksen siis koskeneen jotakuta kälyni hovineitoa, — että asianomainen henkilö, de Guichen vastustaja, sanalla sanoen mies, jota ette tahdo mainita…"
"Mutta jonka herra de Saint-Aignan teille mainitsee, sire."
"Niin; te sanotte siis, että se mies on loukannut jotakuta Madamen huonekunnasta."
"Niin, neiti de la Vallièrea, sire."
"Ah!" huudahti kuningas kuin olisi sitä odottanut ja kuin tämä isku kumminkin olisi lävistänyt hänen sydämensä. "Ah, neiti de la Vallièreako herjattiin?"
"En tahdo suinkaan väittää, että häntä oikeastaan herjattiin, sire."
"Mutta toki…"
"Minä sanon, että hänestä puhuttiin sopimattomin sanoin."
"Sopimattomin sanoin neiti de la Vallièresta! Ja te kieltäydytte minulle ilmoittamasta, kuka se hävytön oli…?"
"Sire luulin sen sovituksi ja teidän majesteettinne luopuneen vaatimasta minua ilmiantajaksi."
"Se on totta, olette oikeassa", vastasi kuningas hilliten itään."Saankin muuten kyllä pian tietää, ketä minun on rangaistava."
Manicamp näki hyvin, että tässä oli kysymyksen tärkein kohta. Kuningas taasen huomasi joutuneensa hieman liian pitkälle ja jatkoi rauhallisemmin:
"Enkä suinkaan rankaise siksi, että asia koskee neiti de la Vallièrea, vaikka pidänkin häntä erityisesti arvossa, vaan senvuoksi, että riidan syynä on nainen. Ja minä vaadin, että hovissani kunnioitetaan naisia ja että kartetaan kiistoja."
Manicamp kumarsi.
"No, antakaahan nyt kuulla, herra de Manicamp", kehoitti kuningas, "mitä neiti de la Vallièresta puhuttiin."
"Mutta eikö teidän majesteettinne sitä arvaa?"
"Minäkö?"
"Teidän majesteettinne kyllä tietää, minkälaista leikinlaskua nuoret miehet saattavat itselleen sallia."
"Sanottiin kaiketi hänen rakastavan jotakuta", yritti kuningas.
"Se on luultavaa."
"Mutta neiti de la Vallièrella on oikeus rakastaa ketä vain haluaa", sanoi Ludvig.
"Sitä de Guiche juuri väittikin."
"Ja senkö vuoksi hän ryhtyi taistelemaan?"
"Niin, sire, vain siitä syystä."
Kuningas punastui.
"Ja ettekö tiedä mitään enempää?"
"Mistä asiasta, sire?"
"No, siitä perin mielenkiintoisesta seikasta, josta juuri kerrotte."
"Ja mitä haluaisi kuninkaani minun siitä vielä tietävän?"
"Kah, esimerkiksi sen miehen nimen, jota la Vallière rakastaa ja jota rakastamasta de Guichen vastustaja tahtoi häneltä evätä oikeuden?"
"Sire, minä en tiedä mitään, en ole mitään kuullut, mitään havainnut; mutta minä pidän de Guichea suurena sieluna, ja jos hän on tilapäisesti ruvennut de la Vallièren suojelijan sijaiseksi, johtuu se siitä, että tämä suojelija on liian korkeassa asemassa itse ryhtyäkseen häntä puolustamaan."
Nämä sanat olivat enemmän kuin läpikuultavat, ja ne saivatkin kuninkaan punehtumaan, mutta tällä kertaa mielihyvästä. Hän taputti Manicampia hiljaa olkapäälle.
"Hyvä, hyvä, te ette ole ainoastaan älykäs poika, herra de Manicamp, vaan myöskin uljas mies, ja ystävänne de Guichen kaltaiset vaeltavat ritarit ovat minulle mieluisia. Tehän ilmoitatte sen hänelle?"
"Teidän majesteettinne antaa minulle siis anteeksi?"
"Täydellisesti."
"Ja minä olen vapaa?"
Kuningas hymyili ja ojensi kätensä Manicampille. Tämä suuteli sitä.
"Te muuten", lisäsi kuningas, "olette oivallinen kertoja."
"Minäkö, sire?"
"Te olette antanut minulle erinomaisen selostuksen tuosta de Guichelle sattuneesta tapaturmasta. Minä näen karjun syöksyvän metsästä, näen hevosen kaatuvan kuoliaaksi, näen eläimen hyökkäävän hevosesta ratsastajan kimppuun. Te ette kerro, monsieur, te kuvailette."
"Sire, teidän majesteettinne suvaitsee luullakseni laskea minusta leikkiä", virkkoi Manicamp.
"Päinvastoin", vastasi Ludvig XIV vakavasti, "olen niin tosissani, herra de Manicamp, että haluan teidän kertovan kaikille tämän seikkailun."
"Väijytysseikkailun?"
"Niin, sellaisena kuin olette sen minulle kertonut, muuttamatta siitä sanaakaan. Ymmärrättekö?"
"Täydellisesti, sire."
"Ja te kerrotte sen?"
"Hetkistäkään viivyttelemättä."
"Hyvä on, menkää nyt itse kutsumaan herra d'Artagnan; ettehän häntä enää pelänne."
"Oi, sire, kun nyt olen varma teidän majesteettinne hyvästä suosiosta, en enää pelkää mitään."
"Kutsukaa hänet siis", käski kuningas.
Manicamp avasi oven.
"Messieurs", huusi hän, "kuningas kutsuu teitä."
D'Artagnan, Saint-Aignan ja Valot palasivat sisälle.
"Hyvät herrat", sanoi kuningas, "kutsutan teidät ilmoittaakseni että herra de Manicampin kertomus on minua täydellisesti tyydyttänyt."
D'Artagnan loi lääkäriin toiselta puolen ja Saint-Aignaniin toiselta katseen, joka merkitsi: — No, mitä minä teille sanoin?
Kuningas vei Manicampin ovelle ja kuiskasi:
"Pidettäköön herra de Guichesta hyvää huolta, ja tulkoon hän kaikin mokomin pian terveeksi. Tahdon rientää kiittämään häntä kaikkien naisten nimessä, mutta varsinkin varoittamaan häntä uudestaan ryhtymästä sellaiseen."
"Vaikka hänen täytyisi kuolla sata kertaa, sire, alkaa hän sata kertaa uudestaan, jos teidän majesteettinne kunnia on kysymyksessä."
Tämä oli suorasukaista. Mutta olemme jo sanoneet, että kuningas Ludvig XIV rakasti suitsutusta, ja kunhan sitä hänelle vain tarjottiin, hän ei ollut kovin vaatelias sen laatuun nähden.
"Hyvä on, hyvä on", virkkoi hän jättäessään Manicampille hyvästi, "minä käyn itse de Guichen luona ja puhun hänelle järkeä."
Manicamp poistui, astellen takaperin.
Sitten kuningas palasi kolmen läsnäolijan luo.
"Herra d'Artagnan!" sanoi hän.
"Sire."
"Sanokaahan, mistä johtuu, että näkönne on niin hämärä, vaikka teillä tavallisesti on perin hyvät silmät?"
"Minunko näköni hämärä, sire?"
"Epäilemättä."
"Täytyyhän tietysti niin olla, koska teidän majesteettinne sen sanoo.Mutta missä suhteessa se on huono, jos rohkenen kysyä?"
"No siinä Rochinin metsikön tapahtumassa."
"Ahaa!"
"Epäilemättä. Te olette ollut huomaavinanne kahden hevosen jäljet, kahden miehen jäljet, keksinyt muka yksityisseikkoja taistelusta. Mitään tuosta kaikesta ei ole ollut olemassa. Pelkkää mielikuvitusta!"
"Ahaa!" äännähti d'Artagnan toistamiseen.
"Näin on laita noiden hevosten jälkien, samoin muidenkin taistelun merkkien. De Guiche kamppaili metsäsian kanssa siinä kaikki. Mutta se kamppailu näkyy kaikesta päättäen olleen pitkä ja kamala!"
"Ahaa!" äänteli d'Artagnan yhä.
"Ja ajatella, että hetkeksikään uskoin sellaista erehdystä. Mutta te puhuittekin niin varmana."
"Minulla tosiaan täytyi olla silmät sokaistuina, sire", myönsi d'Artagnan niin suopeasti, että kuningas tuli ihan hyvälle mielelle.
"Te siis myönnätte sen?"
"Pardieu, sire, kuinkas sitten!"
"Joten nyt näette asian…?"
"Aivan toisena kuin puoli tuntia sitten."
"Ja mistä katsotte tämän muuttuneen käsityksenne johtuvan?"
"No, asiahan on hyvin helposti selitettävissä, sire! Puoli tuntia sitten palasin Rochinin metsiköstä, jossa minulla ei ollut muuta valoa kuin tallilyhty-pahainen…"
"Jotavastoin tällä hetkellä…?"
"Tällä hetkellä minulla on kaikki kabinettinne kynttilät ja lisäksi kuninkaan kaksi silmää, jotka valaisevat kuin auringot."
Kuningas purskahti nauruun, ja de Saint-Aignan alkoi hohottaa.
"Kävi niinkuin herra Valotin kanssa", jatkoi d'Artagnan, ottaen sanan kuninkaan suusta: "hän ei ainoastaan kuvitellut, että herra de Guiche oli haavoittunut luodista, vaan vielä luuloitteli kaivaneensa sen hänen rinnastaan."
"Ma foi!", virkkoi Valot, "tunnustan…"
"Ettekö te niin uskonut?" pitkitti d'Artagnan.
"Minun on sanottava", vastasi Valot, "etten sitä ainoastaan uskonut, vaan että olen yhä valmis sen vannomaankin."
"Hei, hyvä tohtori, unta kaikki!"
"Untako?"
"Herra de Guichen haava on unta! Luoti on unta!… ja uskokaa minua, älkää hiiskuko siitä hupsutuksesta enempää."
"Paikalleen puhuttu", virkkoi kuningas; "d'Artagnanin teille antama neuvo on hyvä. Älkää puhuko unestanne enää kellekään, herra Valot, ja annan sanani siitä, että te ette sitä kadu. Hyvää yötä, messieurs. Oi, onpa surkeata joutua villikarjun kynsiin!"
"Surkeata on sortua metsäkarjun raadeltavaksi!" toisti d'Artagnan hyvin äänekkäästi.
Ja hän toisteli tätä lausetta vielä kaikkien kulkemiensa huoneiden läpi, ja lähtiessään linnasta hän vei Valotin mukanaan.
"Nyt, kun olemme kahden kesken", lausui kuningas de Saint-Aignanille, "mikä on de Guichen vastustajan nimi?"
De Saint-Aignan katsoi kuninkaaseen.
"Oh, älä epäröi", rohkaisi tämä, "tiedäthän, että minun täytyy antaa anteeksi."
"De Wardes", vastasi de Saint-Aignan.
"Hyvä."
Mutta mennessään yksityishuoneeseensa Ludvig XIV virkahti kiivaasti itsekseen: "Anteeksianto ei ole unohdusta."
159.
Hyvä on pitää kaksi jännettä jousessaan.
Manicamp läksi kuninkaan luota peräti onnellisena, kun oli niin hyvin suoriutunut. Mutta aikoessaan portaitten alapäässä sivuuttaa eräät oviverhot hän tunsi yhtäkkiä jonkun nykäisevän hihasta.
Hän kääntyi ja näki käytävässä odottelevan Montalaisin, joka eteenpäin kumartuneena kuiskasi hänelle salaperäisesti:
"Monsieur, tulkaa nopeasti, minä pyydän."
"Ja mihin sitten, mademoiselle?" kysyi Manicamp.
"Ensiksikin sanon, että todellinen ritari ei olisi minulle lainkaan tehnyt tätä kysymystä, vaan seurannut mitään selitystä kaipaamatta."
"Hyvä on, mademoiselle", virkkoi Manicamp, "olen valmis käyttäytymään todellisena ritarina."
"Ei, se on myöhäistä, ettekä te siitä enää saisi ansiota. Me menemmeMadamen luo."
"Ah, ah!" huudahti Manicamp. "Menkäämme Madamen luo."
Ja hän seurasi Montalaisia, joka riensi edellä keveänä kuin Galatea.
— Tällä kertaa, — ajatteli Manicamp seuratessaan opastansa, — en usko metsästysjuttujen oikein vetelevän. Yritämmepä kuitenkin, ja tarpeen tullen…ma foi, tarpeen tulen keksimme jotakin muuta.
Montalais kiirehti yhä vinhasti eteenpäin.
— Onpa väsyttävää, — tuumi Manicamp, — kun täytyy samalla kertaa käyttää sekä aivojansa että koipiaan!
Viimein he päätyivät perille.
Madame oli saanut laittautuneeksi komeaan yöpukuunsa; mutta tietenkin hän oli täten pukeutunut ennen kuin joutui kokemaan niitä mielenliikutuksia, jotka häntä kuohuttivat. Hän odotti silminnähtävän kärsimättömästi. Montalais ja Manicamp tapasivatkin hänet ovella seisomassa. Kuullessaan askeleet oli Madame tullut vastaan.
"Ah", virkkoi hän, "vihdoinkin!"
"Tässä on herra de Manicamp", vastasi Montalais.
Manicamp teki kohteliaan kumarruksen. Madame antoi Montalaisille merkin poistua. Nuori tyttö totteli.
Madame seurasi häntä ääneti silmillään, kunnes ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Sitten kääntyen Manicampiin:
"Mitä kuulenkaan, herra de Manicamp?" hän kysyi. "Onko joku haavoittuneena linnassa?"
"Valitettavasti, Madame… Herra de Guiche."
"Niin, herra de Guiche", toisti prinsessa. "Olin tosiaankin kuullut siitä kerrottavan, mutta kukaan ei vahvistanut huhua. Herra de Guichelleko se onnettomuus siis todellakin tapahtui?"
"Juuri hänelle, Madame."
"Tiedättehän, herra de Manicamp", tokaisi prinsessa kiihkeästi, "että kuningas ei suvaitse kaksintaisteluita?"
"Tietysti, Madame; mutta eikö kaksinottelu metsänotuksen kanssa ole hänen majesteettinsa silmissä oikeutettu?"
"Oh, ette tahtone loukata minua otaksumalla, että uskoisin järjetöntä satua herra de Guichea haavoittaneesta villisiasta? En tiedä, missä tarkoituksessa sitä levitetään. Ei, ei, monsieur; asian oikea laita on tunnettu, ja tällä hetkellä herra de Guiche haavojensa tuottaman tuskan lisäksi on vaarassa menettää vapautensa."
"Ah, Madame", sanoi Manicamp, "sen hyvin tiedän. Mutta mitä tehdä?"
"Oletteko tavannut hänen majesteettinsa?"
"Olen, Madame."
"Mitä hänelle sanoitte?"
"Kerroin hänelle, miten herra de Guiche oli ollut saalista väijymässä, miten karju oli syöksynyt esille Rochinin metsästä, miten herra de Guiche oli tähdännyt sitä ja raivostunut eläin uudestaan hyökännyt ampujan päälle, surmannut hänen hevosensa ja pahasti repinyt häntä itseäänkin."
"Ja uskoiko kuningas tuon kaiken?"
"Täydellisesti."
"Oo, te kummastutatte minua, herra de Manicamp, te kummastutatte minua suuresti."
Ja Madame käveli huoneessaan pitkin ja poikin, luoden tuon tuostakin kysyvän silmäyksen Manicampiin, mutta tämä pysyi perin tyynenä ja liikkumatta paikalla, johon oli sisälle astuessaan asettunut. Lopulta prinsessa pysähtyi.
"Kuitenkin", hän, virkkoi "kaikki täällä ovat yhtä mieltä siitä, että tuolla haavoittumisella on toinen syy."
"Ja mikä syy, Madame?" sanoi Manicamp. "Saanko tehdä teidän korkeudellenne tämän kysymyksen?"
"Tekö sitä kysytte, te, joka olette herra de Guichen harras ystävä ja uskottu?"
"Hoo, Madame, ystävä kyllä, mutta en uskottu. De Guiche on niitä miehiä, joilla voi olla ja varmaan onkin salaisuuksia, mutta jotka eivät niitä ilmaise. De Guiche on vaitelias, Madame."
"No, sitten on minulla ilo kertoa teille ne herra de Guichen teiltä pidättämät salaisuudet", sanoi prinsessa närkästyneenä. "Sillä saattaisipa kuningas kysellä teiltä toistamiseen, ja jos tällä toisella kerralla esittäisitte hänelle saman kertomuksen kuin ensimmäiselläkin, hän ehkä ei siihen tyytyisi."
"Mutta, Madame, minä luulen, että teidän korkeutenne erehtyy kuninkaan suhteen. Hänen majesteeettinsa on ollut minuun hyvin tyytyväinen, sen vannon teille."
"Sallikaa minun sitten sanoa, herra de Manicamp, että se vain todistaa hänen majesteettinsa olevan kovin helposti tyydytettävissä."
"Luulen teidän korkeutenne olevan väärässä sellaista otaksuessanne. Hänen majesteettinsa on tunnettu siitä, että hän ottaa huomioon vain päteviä perusteita."
"Ja uskotteko hänen olevan hyvillään liehakoivasta valheestanne, kun hän huomenna saa kuulla herra de Guichen joutuneen ystävänsä herra de Bragelonnen puolesta riitaan ja siitä kaksintaisteluun?"
"Riitaan herra de Bragelonnen puolesta?" sanoi Manicamp tekeytyen mitä yksinkertaisimmaksi; "mitä teidän korkeutenne suvaitseekaan minulle puhua?"
"Mitä ihmeellistä siinä on? Herra de Guiche on herkkä ja ärtyisä; hän menettää helposti malttinsa."
"Päinvastoin, Madame, herra de Guiche on minun mielestäni hyvin kärsivällinen, eikä ollenkaan herkkä kiihtymään ilman painavia syitä."
"Mutta eikö ystävyys ole painava syy?" kysyi prinsessa.
"Oh, tietysti, Madame, ja varsinkin hänenlaisensa miehen sydämelle."
"No niin, herra de Bragelonne on herra de Guichen ystävä. Ettehän sitä tosiasiaa kiellä?"
"Perin hyvä ystävä."
"No, herra de Guiche ryhtyi herra de Bragelonnea puoltamaan, ja kun herra de Bragelonne oli poissa eikä voinut taistella, taisteli de Guiche hänen puolestaan."
Manicamp alkoi hymyillä, nyökkäsi pari kertaa ja kohautti olkapäitään. Nämä liikkeet merkitsivät: — Hitto, jos sitä nyt välttämättömästi tahdotte!…
"Mutta puhukaa nyt toki", pyysi prinsessa kärsimättömästi.
"Minäkö?"
"Niin tietysti. On selvää, että olette toista mieltä kuin minä ja että teillä on jotakin sanottavaa."
"Minulla on sanottavana vain yksi asia, Madame: en ymmärrä rahtuakaan siitä, minkä kertomisella olette minua kunnioittanut."
"Mitä! Ettekö ymmärrä mitään herrojen de Guichen ja de Wardesin välisestä riidasta?" huudahti prinsessa melkein kiukustuneena.
Manicamp oli vaiti.
"Kiistasta", jatkoi Madame, "joka syntyi jostakin pahansuovasta vihjauksesta ja enemmän tai vähemmän koski erään naisen kunniaa?"
"Ah, erään naisen? Se muuttaa asian", virkkoi Manicamp.
"Alatte kai jo käsittää?"
"Teidän korkeutenne suokoon minulle anteeksi, mutta en uskalla…"
"Ette uskalla?" sanoi Madame pahastuksissaan. "Hyvä, odottakaa, sitten minä aion uskaltaa."
"Madame, Madame!" huudahti Manicamp ikäänkuin säikähtyneenä. "Varokaa, mitä puhutte."
"Haa, näyttää siltä, että jos olisin mies, taistelisitte minun kanssani hänen majesteettinsa säännöksistä huolimatta, kuten herra de Guiche taisteli herra de Wardesin kanssa, — ja kaikki tuo neiti de la Vallièren kunniasta."