The Project Gutenberg eBook ofBragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II (2)This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II (2)Author: Alexandre DumasAuguste MaquetTranslator: Väinö Hämeen-AnttilaRelease date: January 2, 2017 [eBook #53872]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK BRAGELONNEN VARAKREIVI ELI MUSKETTISOTURIEN VIIMEISET UROTYÖT II (2) ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II (2)Author: Alexandre DumasAuguste MaquetTranslator: Väinö Hämeen-AnttilaRelease date: January 2, 2017 [eBook #53872]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen
Title: Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II (2)
Author: Alexandre DumasAuguste MaquetTranslator: Väinö Hämeen-Anttila
Author: Alexandre Dumas
Auguste Maquet
Translator: Väinö Hämeen-Anttila
Release date: January 2, 2017 [eBook #53872]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK BRAGELONNEN VARAKREIVI ELI MUSKETTISOTURIEN VIIMEISET UROTYÖT II (2) ***
E-text prepared by Tapio Riikonen
Note: Project Gutenberg has the other volume of this work. Volume I: see https://www.gutenberg.org/ebooks/53871
eli
Historiallinen romaani Ludvig XIV:n hovista
Kirj.
Suomentanut V. Hämeen-Anttila
Ilmestynyt ensimmäisen kerran Hämeenlinnassa Arvi A. Kariston kustannuksella vuonna 1916.
130. Ilta Madamen luona. 131. Tarina vedenneidosta ja sinipiiasta. 132. Kuninkaan mieliala. 133. Mitä vedenneito ei aavistanut sen paremmin kuin sinipiikakaan. 134. Uusi jesuiittikenraali. 135. Rajuilma. 136. Sade. 137. Tobias. 138. Madamen neljä mahdollisuutta. 139. Arpajaiset. 140. Malaga! 141. Herra de Baisemeauxin kirje. 142. Lukija näkee mielihyväkseen, että Portos on pysynyt täysissä voimissaan. 143. Rotta ja juusto. 144. Planchetin huvila. 145. Mitä Planchetin huvilasta näki. 146. Miten Portos, Trüchen ja Planchet d'Artagnanin ansiosta eriävät hyvinä ystävyksinä. 147. Portoksen esittely. 148. Välien selvittelyä. 149. Madame ja de Guiche. 150. Montalais ja Malicorne. 151. De Wardesin vastaanotto hovissa. 152. Kaksintaistelu. 153. Kuninkaan illallinen. 154. Illallisen jälkeen. 155. D'Artagnan kuninkaan antamaa tehtävää suorittamassa. 156. Villikarjun väijytys. 157. Manicamp umpikujassa. 158. D'Artagnan myöntää erehtyneensä ja Manicampin olleen oikeassa. 159. Hyvä on pitää kaksi jännettä jousessaan. 160. Herra Malicorne Ranskan kuningaskunnan arkistonhoitajana. 161. Matka. 162. Naiskolmikko. 163. Ensimmäinen kinastus. 164. Epätoivo. 165. Pako. 166. Miten Ludvig puolestaan oli viettänyt ajan puoli yhdestätoista keskiyöhön. 167. Lähettiläät. 168. Chaillot. 169. Kuningas taivuttaa Madamen. 170. Nuoren kreivittären nenäliina. 171. Puutarhureista, tikapuista ja hovineidoista. 172. Hiukan puusepäntyöstä ja muutamia yksityiskohtia ylimääräisen porraskäytävän puhkaisemistavasta. 173. Soihtukulkue. 174. Ilmestys. 175. Kreivittären muotokuva. 176. Hampton Court. 177. Madamen kuriiri. 178. Saint-Aignan noudattaa Malicornen neuvoa. 179. Kaksi vanhaa ystävystä. 180. Toisen hylkäämä kauppa voidaan tehdä toisen kanssa. 181. Karhun talja. 182. Haudattu salaisuus esille. 183. Kaksi ystävätärtä. 184. Jean de la Fontaine sepittää ensimmäisen kertomuksensa. 185. La Fontaine kaupanvälittäjänä. 186. Markiisittaren malja. 187. Mazarinin kuitti. 188. Herra Colbertin konsepti. 189. Tekijän mielestä on aika palata Bragelonnen varakreiviin. 190. Bragelonne jatkaa tiedustuksiaan. 191. Kaksi mustasukkaista. 192. Kotitarkastus. 193. Portoksen menettelytapa. 194. Muutto, laskuluukku ja muotokuva. 195. Kilpailijat politiikassa. 196. Kilpailijat rakkaudessa. 197. Kuningas ja aateli. 198. Myrskyn jälkeen. 199. Heu, miser! 200. Viimeinen isku. 201. Mitä Raoul oli aavistanut. 202. Kolme yhtymisestään kummastunutta pöytäkumppanusta. 203. Mitä Louvressa tapahtui Bastiljin illallisen aikana. 204. Grimaud tuumii. 205. Portos pääsee selvyyteen asiaa käsittämättä. 206. Baisemeauxin seura. 207. Vanki. 208. Miten Mouston oli laiminlyönyt ilmoittaa lihomisestaan Portokselle ja mitä ikävyyksiä tälle herrasmiehelle siitä koitui. 209. Mestari Jean Percerin. 210. Pukunäytteet. 211. Mistä Molièren "Porvari aatelismiehenä" on kenties saanut alkuaiheen. 212. Mehiläispesä, mettiäiset ja hunaja. 213. Vieläkin illallinen Bastiljissa. 214. Veljeskunnan suurmestari. 215. Kiusaaja. 216. Kruunu ja tiara. 217. Vaux-le-Vicomten linna. 218. Melunin viini. 219. Nektaria ja ambrosiaa. 220. Viekas ja viekkaampi. 221. Colbertin hätävara. 222. Mustasukkaisen vimmaa. 223. Majesteettirikos. 224. Yö Bastiljissa. 225. Fouquetin varjo. 226. Aamu. 227. Kuninkaan ystävä. 228. Miten Bastiljissa noudatettiin toimintaohjetta. 229. Kuninkaan kiitollisuus. 230. Valekuningas. 231. Portos luulee olevansa herttuanarvoa tavoittamassa. 232. Viimeiset jäähyväiset. 233. Beaufortin herttua. 234. Kun kello seisoi. 235. Planchetin omaisuus arvioidaan. 236. Herttuan omaisuus arvioidaan. 237. Hopealautanen. 238. Vanki ja vartijat. 239. Lupaukset. 240. Naisten parissa. 241. Ehtoollinen. 242. Colbertin vaunuissa. 243. Kaksi jokialusta. 244. Muskettisoturi vihjailee. 245. Miten kuningas Ludvig XIV esiintyi vaivaisessa osasessaan. 246. Valkoinen ja musta hevonen. 247. Suurmiehen seuraaja. 248. Saarelle saarretut. 249. Aramis selittää aseman. 250. Kuninkaan ja d'Artagnanin aatokset. 251. Portoksen esi-isät. 252. Biscarratin poika. 253. Locmarian luola. 254. Yllätys luolassa. 255. Kuin Homeroksen sankarilaulussa. 256. Titaanin kuolema. 257. Portoksen hautakirjoitus. 258. Gesvresin herttuan kierto. 259. Ludvig XIV:n kuninkuus. 260. Herra Fouquetin ystävät. 261. Portoksen testamentti. 262. Atoksen vanhuus. 263. Atoksen näky. 264. Kuoleman enkeli. 265. Tiedonanto. 266. Runoelman viimeinen laulu. Jälkimaininta. D'Artagnanin kuolema.
130.
Ilta Madamen luona.
Kaikki kokoontuivat sitten linnassa yhteiselle aterialle ja laittausivat senjälkeen hovipukuun. Tavallisuuden mukaan asetuttiin pöytään kello viideltä. Jos varaamme päivällisiin tunnin ja pukeutumiseen kaksi tuntia, oli siis jokainen valmiina kello kahdeksan tienoissa illalla.
Ja kello kahdeksalta alettiinkin esittäytyä Madamen luona, hänellä kun oli tänä iltana yleinen vastaanotto, kuten sanottu.
Kukaan ei tahtonut jäädä pois Madamen illanvietoista, sillä ne tilaisuudet tarjosivat kaikkea sitä viehätystä, mitä kuningatar — hurskas ja hyväluontoinen prinsessa — ei kyennyt antamaan omille seuranpidoilleen. Kunnollisuuden etuihin valitettavasti liittyy se ominaisuus, että se huvittaa vähemmän kuin häijymielisyys. Eihän Madameakaan suorastaan voinut sanoa pahanilkiseksi. Tähän todelliseen valioluonteeseen sisältyi liian paljon yleviä vaikutelmia ja hienoa tunnetta, jotta sitä olisi voinut määritellä ilkeäksi. Mutta Madamella oli vastustuskykyä, mikä avu usein osoittautuu omistajalleen turmiolliseksi, pakottaen hänet taittumaan, missä toinen olisi taipunut. Siitä seurasi, että iskut eivät tylpistyneet häneen kuten Maria-Teresian pehmoiseen sielunelämään. Henrietten sydän ponnahti joka pistoksesta, ja mikäli se ei turtunut tuskasta se antoi iskun iskusta jokaiselle yltiöpäälle, joka uskaltausi hänen kanssaan otteluun.
Oliko se häijyyttä vai pelkkää pahankurisuutta? Meidän mielestämme rikaslahjaiset ja voimakkaat luonteet muistuttavat tiedon puuta, kantaen aina kukkivalla, aina hedelmiä kypsyttävällä kaksoisoksallaan sekä hyviä että pahoja hedelmiä. Niiden hyvät hedelmät voi eroittaa ja poimia vain se, joka niitä halajaa, mutta hyödyttömät ja loiset kuolevat niiden huonoja hedelmiä syötyään, ja sitä ei tarvitsekaan pahoitella.
Ja Madame, joka vallitsi toisena kuningattarena tai sielultaan varmasti ensimmäisenäkin, niin, Madame teki kotinsa miellyttäväksi keskustelulla, kohtauksilla ja sillä täydellisellä vapaudella, jota kukin sai puheissaan käyttää, kunhan virkkoi jotakin sievää tai hyödyllistä. Sentähden kai haasteltiinkin Madamen illanvietoissa vähemmän kuin muualla. Madame oli karsas lörpöttelijöille ja kosti heille julmasti: hän antoi heidän puhua. Hän vihasi myös itserakasta vaateliaisuutta, sietämättä sitä vikaa edes kuninkaassa. Ja hän oli ottanut perin vaikeaksi tehtäväkseen parantaa tästä taudista Monsieurin, jolla se oli synnynnäinen.
Muuten hän otti vastaan runoilijat, nerot ja kauniit naiset valtiattarena, jota tämän orjat kumarsivat. Hän oli kaikessa kujeilussaan kyllin haaveileva saadakseen runoilijat unelmoimaan; hänen viehätyksensä oli siksi suuri, että hän kykeni loistamaan viehkeimpienkin keskellä, ja hänen henkevyytensä riitti kiinnittämään huomattavimmatkin henkilöt mieltyneiksi kuulijoiksi.
On käsitettävissä, että tällaiset seura-illat siis olivat hyvin puoleensavetäviä. Niinpä tulvikin erityisesti nuorisoa Madamen vastaanottoihin. Ja kun kuningas on nuori, ovat hovissa jokseenkin kaikki nuoria.
Vanhojen rouvien nähtiin kyllä nyrpistävän nenäänsä; he olivat kuninkaan holhousajan tai edellisen hallituskauden jänteviä järjestelijättäriä. Mutta tähän närkästykseen vastattiin nauramalla noille kunnianarvoisille henkilöille, jotka olivat menneet vallanhimossaan niin pitkälle, että he Fronden aikuisissa hovipuolueen ja parlamentin kiistoissa olivat yltyneet johtelemaan sotaväenosastoja, Madamen sanojen mukaan yrittäen siten säilyttää viimeistä vaikutustansa miehiin.
Kellon lyödessä kahdeksan astui hänen kuninkaallinen korkeutensa seuranaisten saattamana suureen saliin, tavaten siellä useita hovimiehiä, jotka jo olivat neljännestunnin verran odotelleet.
Kaikkien näiden ennen määräaikaa saapuneiden joukosta etsi prinsessa sitä, jonka uskoi tulevan ensimmäisenä. Häntä ei näkynyt. Mutta melkein samalla hetkellä, kun hän päätti tämän tarkastelunsa, ilmoitettiin Monsieur.
Prinssi Filip oli komea nähdä. Kaikki kardinaali Mazarinin jalokivet, — ne nimittäin, joita ministeri ei ollut ehtinyt toimittaa syrjäiseen talteen, — kaikki leskikuningattaren helmet, jopa muutamia vaimonsakin hohtokiviä oli Monsieur tänä iltana sälyttänyt asuunsa. Ja kyllä hän loistikin kuin aurinko.
Hänen jäljessään tuli de Guiche hitain askelin ja hyvin esitetty katumuksen sävy kasvoillaan, hopealla ja sinisillä nauhoilla kirjaillussa helmenharmaassa samettipuvussa; tähän kuului lisäksi uhkeita Mechelnin pitsejä, jotka lajissaan kilpailivat Monsieurin hohtokivien kanssa. Hatussa liehui punainen sulka.
Madamella oli useita mielivärejä. Hän rakasti punaista seinäverhoissa, harmaata puvuissa ja sinisiä kukkasia.
Tuossa kunnossa herra de Guiche näytti niin muhkealta, että kukaan ei voinut olla omistamatta hänelle erityistä huomiota. Mielenkiintoinen kalpeus kasvoilla, jonkunlaista raukeutta silmissä, hienot, vaaleat kädet, jotka pistäytyivät esille suurten pitsireunusten alta, surunvoittoinen suu — tarvitsi vain nähdä hänet todetakseen, että Ranskan hovissa harvat kykenivät hänen kanssaan kilpasille ulkonaisessa esiintymisessä.
Tästä johtui, että Monsieur, joka olisi tahtonut himmentää tähdenkin, jos sellainen olisi asetettu hänen rinnalleen, itse päin vastoin kokonaan himmeni kaikkien mielessä. Sellaiset arvostelmat ovat kylläkin aivan äänettömiä tuomareita, mutta silti perin varmoja ja lahjomattomia tuomioissaan.
Madame oli ohimennen vilkaissut de Guicheen, mutta sekin oli riittänyt nostamaan hurmaavan punan hänen otsalleen. Madamesta de Guiche näytti todellakin niin komealta, että hän tuskin enää pahoitteli, vaikka tunsikin kuninkaallisen valloituksensa olevan käsistään luisumassa. Vastustamatta tulvahti siis veri hänen poskiinsa.
Veitikkamaisin ilmein Monsieur läheni häntä. Hän ei ollut huomannut prinsessan punastusta, tai jos olikin sen havainnut, hän ei ollenkaan aavistanut sen oikeata syytä.
"Madame", virkkoi hän suudellen vaimonsa kättä, "täällä on syrjäytetty, onneton maanpakolainen, jota tahtoisin teille suosittaa. Pyydän teitä ottamaan huomioon, että hän on parhaita ystäviäni, ja että hyvyytenne häntä kohtaan suuresti liikuttaisi minua."
"Mikä maanpakolainen? Mikä onneton?" kysyi Madame, katsahtaen ympärilleen ja kiinnittämättä suurempaa huomiota kreiviin kuin muihinkaan.
Nyt oli hetki työntää suojatti esille. Prinssi väistyi sivulle de Guichen tieltä, joka nyrpeänä lähestyi Madamea, tehden hänelle kumarruksensa.
"Mitä!" kysyi Madame muka tavattomasti kummastuneena. "Kreivi deGuicheko on syrjäytetty ja maanpakolainen?"
"Juuri hän!" toisti herttua.
"Oh", virkkoi Madame, "mutta hänethän täällä vain nähdäänkin."
"Ah, madame, te olette kohtuuton", sanoi prinssi.
"Minäkö?"
"Epäilemättä. Mutta antakaa nyt anteeksi hänelle, poikaparalle."
"Hänelle anteeksi? Mitä sitten? Mitä on minulla herra de Guichelle anteeksiannettavaa?"
"Mutta selitähän nyt, de Guiche. Mitä sinulle pitäisi antaa anteeksi?" kysyi prinssi.
"Voi, hänen kuninkaallinen korkeutensa tietää sen kyllä!" vastasi kreivi teeskennellen.
"No, no, antakaa nyt hänelle kätenne, madame", kehoitti Filip.
"Jos se teitä miellyttää, monsieur."
Ja kuvaamattomalla silmiensä ja olkapäittensä liikkeellä Madame ojensi kauniin kätensä nuorelle miehelle, joka nosti sen huulilleen.
Hän kai painoi siihen huulensa pitkäksi aikaa, eikä Madame vetäissyt sitä liian nopeasti pois, koskapa herttua lisäsi:
"De Guiche ei ole häijy, madame, eikä hän teitä suinkaan pure."
Tämä lause, joka ei kenties pahastikaan kutkuttanut nauruhermoja, kelpasi tekosyyksi ympäristön hillittömään hilpeyteen.
Asema oli tosiaankin merkillinen, eikä se muutamilta kelpo sieluilta jäänyt huomaamatta.
Monsieur nautti vielä sanojensa vaikutuksesta, kun kuninkaan saapuminen ilmoitettiin.
Koettakaamme kuvailla, miltä salissa tällä hetkellä näytti.
Keskellä, kukilla verhotun tulisijan edessä, oli Madame kahdeksi siiveksi järjestyneine seuranaisineen, joiden liepeillä hovin perhoset leijailivat.
Toisia ryhmiä oli ikkunakomeroissa, kuten linnoituksen vahtisotilaat torneissaan, kuunnellen kukin paikaltaan pääseurueesta singahtelevia sanoja.
Eräässä näistä ryhmistä lähinnä tulisijaa nähtiin Manicampin ja de Guichen toimesta uuteen asemaansa korotettu Malicorne. Hänen virkapukunsa oli ollut valmiina jo lähes kaksi kuukautta, ja hänen silmäinsä tuli kilpaili samettitakin hohtelun kanssa, kun hän kultanauhoissaan säteillen katseli Madamen vasemmalla puolella äärimmäisenä seisovaa Montalaisia.
Madame oli jutellut vieruskumppaniensa neiti de Châtillonin ja neiti de Créquin kanssa, samalla omistaen muutamia sanoja Monsieurille, joka vetäytyi heti syrjään, kun ilmoitettiin:
"Kuningas!"
Neiti de la Vallière oli vasemmalla kuten Montalaiskin, viimeisen edellisenä rivissään; hänen oikealle puolelleen oli sijoitettu neiti de Tonnay-Charente. Hän oli siis asetettu kuten heikoiksi epäillyt joukot, jotka on tapana pistää kahden koetellun armeijaosaston väliin. Kahden seikkailutoverinsa siten tukemana la Vallière kätki hiukan punoittavat silmänsä viuhkansa taakse, ollen hyvin tarkkaavaisesti kuuntelevinaan, mitä Montalais ja Athénais vuorotellen kuiskailivat hänen kumpaankin korvaansa. Ehkä häntä vaivasi ikävä Raoulin lähdön johdosta tai kenties häntä vielä rasittivat äskeiset tapaukset, jotka alkoivat saattaa hänet puheenaineeksi hovilaisten piirissä.
Kuninkaan nimen kaikuessa syntyi salissa suurta liikettä.
Talon emäntänä Madame nousi ottamaan vastaan ruhtinaallista vierasta. Mutta noustessaan hän näin tärkeälläkin hetkellä katsahti oikealleen; de Guiche vaateliaasti omisti sen silmäyksen itselleen, mutta kierrettyään kehän se kohdistuikin la Vallièreen, huomaten tämän kasvoilla heleän punan ja levottoman liikutuksen.
Kuningas astui ryhmän keskelle, joka nyt oli muuttunut yhtenäiseksi ääriltä keskustaa kohti luonnollisesti tapahtuneen liikehtimisen johdosta. Kaikki otsat painuivat alas hänen majesteettinsa edessä, ja naiset taipuivat kuin hennot ja uhkeat liljat pohjatuulen puhaltaessa.
Hänen majesteetissaan ei ollut mitään peloittavaa, tuskinpa edes kuninkaallista tänä iltana. Hän oli vain nuori ja komea. Erityinen hilpeän ilon ja hyväntuulisuuden sävy elähdyttää kaikkia mieliä, ja näinpä jokainen nyt odotti itselleen hauskaa iltaa vain nähdessään, kuinka halukas hänen majesteettinsa oli huvittelemaan Madamen luona.
Jos ken saattoi iloisuudessa ja vilkkaudessa vetää vertoja kuninkaalle, niin se oli herra de Saint-Aignan. Ruusunvärisissä pukineissaan ja nauhoissaan hän säihkyi kasvoiltaankin rusoittavana, mutta vielä ruusunhohteisemmat olivat hänen ajatuksensa, — ja tänä iltana oli herra de Saint-Aignanilla paljon aatoksia. Hänen hymyilevässä mielessään itävät mietteet olivat puhjenneet tähän uuteen kukintaan siitä huomiosta, että neiti de Tonnay-Charente esiintyi ruusunpunaisessa puvussa kuten hänkin. Emme kuitenkaan tahtoisi väittää viekkaan hoviherran olleen edeltäpäin tietämätön siitä, että kaunis Athénais pukeutuisi tähän väriin. Hän tiesi varsin hyvin, miten saada vaatturi tai joku kamarineito juttelemaan valtiattarensa suunnitelmista. Nyt hän lähetti yhtä paljon veikeitä silmäniskuja neiti Athénaisille kuin hänellä oli nauharuusukkeita polvihousuissaan ja ihokkaassaan, eli siis aivan huikean määrän.
Kun kuningas oli tervehtinyt Madamea ja kehoittanut häntä istuutumaan, muodostui näiden kahden ympärille heti täydellinen kehä. Ludvig kyseli Monsieurilta kylvystä ja kertoi, samalla katsellen naisia, että runoilijat sepittelivät säkeitä näistä ihanista Valvinsin uimaretkistä; herra Loret muka varsinkin näkyi päässeen jonkun vedenneidon uskotuksi hänen kuvaustensa ilmeisistä tosiseikoista päättäen.
Useat naiset pitivät velvollisuutenaan punastua.
Kuningas käytti tätä hetkeä tähystelläkseen vapaammin ympärilleen. Ainoastaan Montalais ei punastunut siinä määrin, että hän ei olisi saanut tarkatuksi kuningasta, ja hän näki tämän kiihkeästi katselevan la Vallièrea. Tuo rohkea hovineito sai kuninkaan luomaan silmänsä alas ja pelasti täten Louise de la Vallièren siltä myötätunnon tulelta, jonka se katse ehkä olisi suonut. Madame otti Ludvigin hoivaansa, tehden hänelle satoja kysymyksiä, joita kukaan ei ollut mestarillisempi keksimään kuin hän. Mutta kuningas tahtoi yleistää keskustelun; siinä onnistuakseen hän pinnisti kaikkea älyään ja seurustelutottumustaan. Madame taasen tahtoi kuulla sievisteleviä ylistyksiä; hän päätti saada niitä kaikin mokomin.
"Sire", virkkoi hän kuninkaaseen kääntyen, "teidän majesteettinne, joka tietää kaikki, mitä valtakunnassanne tapahtuu, täytyy jo ennakolta tuntea, mitä säkeiden aiheita herra Loret on siltä vedenneidolta kuullut… Suvaitseeko teidän majesteettinne antaa niistä meille jotakin vihiä?"
"Madame", vastasi kuningas hyvin kohteliaasti, "minä en uskalla… Muutamien yksityiskohtien kuunteleminen tuottaisi varmasti teille itsellenne hämmennystä… Mutta de Saint-Aignan on varsin hyvä lausuja ja muistaa pitkiä säejaksoja täydellisesti; jos jotakin unohtuu, tekaisee hän itse. Hän on todella oiva sepittelijä."
Näyttämölle haastettuna de Saint-Aignanin täytyi esiintyä niin edukseen kuin suinkin taisi. Madamen kovaksi onneksi hän ajatteli vain omia asioitaan: laiminlyöden emännän toivomat ylistelyt hän ylvästyi hiukan kehumaan omaa hyvää onneaan.
Luotuaan siis sadannen silmäyksen kauniiseen Athénaisiin, joka kaiken aikaa noudatti eilistä opinkappalettaan, viitsimättä vilkaistakaan ihailijaansa, sanoi de Saint-Aignan:
"Teidän majesteettinne suokoon minulle anteeksi, etten kylliksi muista säkeitä, joilla vedenneito innoitti Loretin. Mutta kun kuningaskin on kaikki unohtanut, niin mitäpä minä poloinen olisin voinut?"
Tällä puolustelulla hovimies ei saavuttanut Madamen suosiota.
"Ah, Madame", lisäsi de Saint-Aignan, "nykyäänhän ei paljon merkitse, mitä suolattoman veden impyet sanovat. Tosiaankin tekisi mieleni uskoa, ettei enää satu mitään mielenkiintoista Vetehisen valtakunnassa. Maakamaralla, Madame, ne suuret asiat tapahtuvat. Niin, maakamaralta, Madame, kuuluu merkillistä…"
"No", innostui Madame, "mitä sitten maakamaralta kuuluu?"
"Sitä on kysyttävä sinipiioilta", vastasi kreivi. "He asustavat metsissä, niinkuin teidän kuninkaallinen korkeutenne tietää."
"Tiedän lisäksi, että metsänneidot ovat luonnostaan kieleviä, herra deSaint-Aignan."
"Se on totta, Madame; mutta kun he kertovat vain sievää ja hauskaa, olisi sopimatonta syyttää heitä kielittelystä."
"Kertovatko he sitten hauskoja asioita?" kysyi prinsessa välinpitämättömästi. "Kovin te, herra de Saint-Aignan, kiihdytätte uteliaisuuttani, ja jos olisin kuningas, haastaisin teidät meille heti juttelemaan, mitä arvoisat metsänneidot kertoilevat, koskapa te yksinänne täällä näytte ymmärtävän heidän kieltään."
"Oh, mitä siihen tulee, Madame, olen kyllä hänen majesteettinsa käskettävissä", vastasi kreivi vilkkaasti.
"Osaako hän metsänneitojen kieltä?" virkkoi Monsieur. "Onnellinen veitikka, tuo Saint-Aignan!"
"Niinkuin ranskaa, monseigneur."
"Kertokaa siis", kehoitti Madame.
Kuningas oli hämillään; arvatenkin hänen uskottunsa sekoittaisi hänet johonkin hankalaan seikkailuun. Häneltä ei jäänyt huomaamatta Saint-Aignanin esipuheen herättämä yleinen mielenkiinto, jota vielä Madamen erityinen sävy lisäsi. Vakavimmatkin näkyivät heristävän korviansa tarkatakseen jokaista kreivin lausumaa sanaa. Yskittiin, tultiin lähemmäksi, ja katseltiin syrjäsilmäyksin eräitä hovinaisia, jotka paremmin kestääkseen nuo tutkivat ja tungettelevat katseet järjestelivät viuhkojaan ja ottivat vastustajansa tulta väistävän kaksintaistelijan asennon.
Siihen aikaan olivat sukkelat keskustelut ja okaiset kaskut niin muodissa, että mikä nykyaikaisessa seurassa olisi heti tuntunut häväistysjutulta, pahennukselta tai murhenäytelmältä ja peloittanut kaikki vieraat pakoon, se Madamen salongissa sai vieraat vain järjestymään mukaviin asentoihin, jotta eivät menettäisi sanaakaan, elettäkään herra de Saint-Aignanin esittämästä ilveestä, he kun tiesivät, että olivatpa tyyli ja juoni millaiset hyvänsä, hovimiehen hyvä aisti toki johtaisi kaikki soveliaaseen lopputunnelmaan.
Kreivi oli tunnettu hienoksi mieheksi ja oivalliseksi kertojaksi. Hän aloittikin rohkeasti syvän hiljaisuuden vallitessa, joka olisi arastuttanut kaikkia muita esiintyjiä.
"Madame, kuningas sallii, että ensiksi osoitan sanani teidän korkeudellenne, koska väitätte olevanne toisia kuulijoita uteliaampi. Minulla on siis kunnia sanoa teidän kuninkaalliselle korkeudellenne, että sinipiiat mieluimmin asustavat ontoissa tammissa. Ja ollen jumalaistaruston ihanimpia olentoja he suosivat hyvin korkeita puita, suurimpia, mitä metsästä löytävät."
Ikäänkuin läpikuultavan harson alta antoi tämä esipuhe aavistaa kuuluisaa Kuninkaan tammen tarinaa, joka oli edellisenä iltana herättänyt niin suurta kohua. Monet sydämet heti sykähtelivätkin ilahduksesta tai levottomuudesta, ja ellei de Saint-Aignanilla olisi ollut kirkas ja kaikuva ääni, olisi sitä pamppailua voinut kuulla.
"Kyllä sitten Fontainebleaussa on sinipiikoja", virkkoi Madame aivan tyynellä äänellä, "sillä minä en ole missään nähnyt komeampia tammia kuin kuninkaallisessa puistossa."
Nämä sanat lausuessaan hän katsahti suoraan de Guicheen, ja nyt ei tälle jäänyt mitään valittamisen syytä kuten saadessaan edellisen silmäyksen, jonka muistamme säilyttäneen rahtusen epämääräisyyttä, mikä on hyvin tuskallista niin rakastavalle sydämelle.
"Aivan oikein, madame, Fontainebleausta minä aioinkin teidän kuninkaalliselle korkeudellenne puhua", selitti de Saint-Aignan, "sillä se metsänneito, jonka tarina kiinnittää mieltämme, asuu hänen majesteettinsa linnan puistossa."
Kaikki oli valmista, toiminta alkoi: ei kuulijoilla enempää kuin kertojallakaan ollut enää peräytymisen varaa.
"Kuunnelkaamme", virkkoi Madame, "sillä kertomuksella ei luullakseni ole ainoastaan kaikkea kansantarinan viehätystä, vaan varsin nykyaikaisen selostuksenkin arvo."
131.
Tarina vedenneidosta ja sinipiiasta.
"Minun on aloitettava alusta", sanoi kreivi. "No, somassa olkikattoisessa majassa Fontainebleaussa asustaa paimenia. Muuan näistä on nimeltään Tircis, ja hänelle kuuluu hyvin laajat alueet isiensä perintönä. Tircis on nuori ja kaunis ja asemaltaan paimenista ensimmäinen, joten häntä voipikin sanoa heidän kuninkaakseen."
Keveä hyväksymisen sorina rohkaisi puhujaa, joka jatkoi:
"Hän on yhtä voimakas kuin miehuullinenkin. Kukaan ei ole taitavampi villipetojen pyynnissä, ei kukaan viisaampi neuvotteluissa. Kun hän ohjaa hevosta perintötilustensa kauneilla kentillä tai johtaa alaisiaan paimenia taito- ja voimakisoihin, luulisi Mars-jumalan heiluttavan keihästään Trakian tasangoilla, tai pikemminkin pitäisi häntä Apollona, päivän jumalana, kun tämä säihkyvillä tulinuolillaan valaisee maata."
Kreivin vertauksellinen kuvaus kuninkaasta ei todellakaan ollut huonosti valittu alkulause, ja hyvin se tehosikin läsnäolijoihin, jotka sekä velvollisuudesta että ihastuksesta ilmaisivat suosiotansa huumaavalla kättentaputuksella. Hyvillään näkyi olevan kuningaskin, jota hienotuntoinen ylistys aina miellytti eikä pikku liiallisuuksiinkaan menevänä usein pahoittanut. De Saint-Aignan pitkitti:
"Mutta, mesdames, Tircis paimen ei ole pelkissä kilpakisoissa saavuttanut sitä mainetta, joka hänestä on tehnyt paimenten kuninkaan."
"Fontainebleaun paimenten", tokaisi kuningas hymyillen Madamelle.
"Oh", huudahti Madame, "runoilija käyttää Fontainebleaun nimitystä mielivaltaisesti! Minä sanoisin: koko maailman paimenten."
Kuningas unohti puolueettoman kuuntelijan osan ja kumarsi.
"Tämän kuninkaan ansiot", haastoi Saint-Aignan imartelevan sorinan keskellä, "ilmenevät vielä loistavammin kaunotarten parissa. Hän on paimen, jonka sielu on yhtä herkkä kuin hänen sydämensä on puhdas. Hän kykenee lausumaan kohteliaisuuden vastustamattoman tenhoavasti, hän osaa rakastaa niin hienotuntoisesti, että se lupaa suloisille ja onnellisille valloitetuille mitä kadehdittavimman osan. Hän ei milloinkaan esiinny varomattomasti, ei aiheuta ikävyyksiä. Ken vain on nähnyt Tirciksen ja kuullut hänen puhuvan, pitää hänestä heti; ken häntä rakastaa ja voittaa hänen rakkautensa, on kohdannut onnensa."
Tässä Saint-Aignan piti pikku pysähdyksen, nauttiakseen ylistelyn riemua, ja vaikka tämä kuvaus olikin hullunkurisen korkeapiirteinen, oli se saavuttanut suosiota varsinkin muutamien korvissa, joista paimenen ansioita ei suinkaan ollut liioiteltu. Madame viittasi puhujaa jatkamaan.
"Tirciksellä", sanoi kreivi, "oli uskollinen toveri tai pikemmin harras palvelija nimeltä… Amyntas."
"Kas, antakaapa nähdä Amyntaksen muotokuva!" virkahti Madame veitikkamaisesti. "Te olette niin etevä piirtelemään, herra de Saint-Aignan!"
"Madame…"
"No, no, kreivi de Saint-Aignan, älkäähän vain uhratko Amyntas-parkaa!En antaisi sitä teille koskaan anteeksi."
"Madame, Amyntas on liian halpa-arvoinen varsinkin Tirciksen rinnalla, ansaitakseen minkäänlaista vertaamisen kunniaa. Muutamien ystävien laita on kuten niiden vanhan ajan orjien, jotka hautauttivat itsensä elävinä herransa jalkojen juureen. Tirciksen jaloissa on Amyntaksen oikea paikka; muuta hän ei pyydäkään, ja jos joskus kuninkaallinen sankari…"
"Kuninkaallinen paimen, tarkoittanette?" huomautti Madame, ollen nuhtelevinaan herra de Saint-Aignania.
"Teidän kuninkaallinen korkeutenne on oikeassa, minä erehdyin", myönsi hovimies. "Jos sanon, paimen Tircis suvaitsee toisinaan nimittää Amyntasta ystäväkseen ja avata hänelle sydämensä, niin se on verraton suosio, jota jälkimmäinen pitää suurimpana onnenaan."
"Kaikki tuo", keskeytti Madame, "osoittaa Amyntaksen ehdotonta kiintymystä herraansa, vaan ei anna kuvaa Amyntaksesta itsestään. Älkää häntä kylläkään imarrelko, kreivi, mutta kuvailkaa hänet kuitenkin, kun tahdon saada hänestäkin oikeata käsitystä."
De Saint-Aignan teki työtä käskettyä, kumarrettuansa ensin syvään hänen majesteettinsa kälylle.
"Amyntas", selitti hän, "on Tircistä hiukan vanhempi. Luonto ei ole ollut tällekään paimenelle aivan tyly; sanotaanpa, että runottaret ovat suvainneet hymyillä hänen syntyessään niinkuin Hebe myhäilee nuoruudelle. Hän ei kunnianhimoisesti kaipaa loistoa, hän tavoittelee rakkautta, ja ehkeipä hän siihen olisikaan ansioton, jos hänet oikein tunnettaisiin."
Viime sanat, joita seurasi hurmaava silmänisku, osoitti hän suoraan neiti de Tonnay-Charentelle, joka kesti hyökkäyksen värähtämättä. Mutta viittauksen kainous ja nokkeluus olivat tehneet hyvän vaikutuksen. Amyntas poimi sen hedelmät suosionosoituksina, joille itse Tircis antoi merkin suopealla nyökkäyksellä.
"No niin", kertoi de Saint-Aignan, "Tircis ja Amyntas kävelivät eräänä iltana metsässä haastellen sydänsurujaan. Huomatkaa, mesdames, että tämä on jo sinipiian kertomusta, sillä mitenkäpä muutoin tiedettäisiin, mitä Tircis ja Amyntas — maailman hienotuntoisimmat ja vaiteliaimmat paimenet — puhuivat? Näin he saapuivat metsään tiheimpään keskukseen, siellä vapaammin uskoakseen huolensa toisilleen. Mutta yhtäkkiä heidän korviaan hipaisi puheen sorina."
"Ahaa!" kuiskittiin kertojan ympärillä. "Nytpä tuleekin jännittävää."
Tässä kohdassa Madame sotajoukkoaan tarkastavan valppaan kenraalin tavoin rohkaisi silmäniskulla Montalaisia ja de Tonnay-Charentea, joiden hän huomasi horjuvan ponnistuksesta.
"Nämä sulosointuiset äänet", jatkoi de Saint-Aignan, "olivat muutamien paimentyttöjen, jotka myöskin olivat tahtoneet nauttia vilpoisesta siimeksestä ja tietäen paikan syrjäiseksi, melkein luoksepääsemättömäksi, olivat kokoontuneet sinne vaihtamaan mielipiteitänsä paimentelusta."
Lause aiheutti tavattoman naurunremahduksen ja nostatti melkein huomaamattoman hymyilyn kuninkaan kasvoille, hänen vilkaistessaan Tonnay-Charenteen.
"Metsänneito vakuuttaa", puhui Saint-Aignan edelleen, "että paimentyttöjä oli kolme, kaikki nuoria ja kauniita."
"Heidän nimensä?" kysyi Madame tyynesti.
"Heidän nimensä!" huudahti de Saint-Aignan, kavahtaen tästä varomattomuudesta.
"Niin, olettehan nimennyt paimenenne; esitelkää meille jotenkuten paimentytötkin."
"Voi, madame, minä en ole keksijä, en mikään trubaduuri eli löytäjä, joksi runoniekkaa ennen vanhaan sanottiin. Minä kertoilen sinipiian sanelun mukaan."
"Miten siis metsänneitonen nimitti noita paimenettaria? Tosiaankin kapinallinen muisti!"
"Madame, nuo paimentytöt… Pyydän saada huomauttaa, että naisten nimien paljastaminen on rikkomus!"
"Josta nainen lausuu teidät puhdistetuksi, kreivi, kunhan vain ilmoitatte meille senkin salaisuuden."
"He olivat nimeltään Philis, Amaryllis ja Galatea."
"Kas vain! Odotuksesta ei ollut vahinkoa", virkkoi Madame, "sillä siinäpä on kolme sievää nimeä. Nyt heidän kuvansa?"
De Saint-Aignan teki taas liikkeen.
"Edistykäämme toki järjestyksessä, pyydän, hyvä kreivi", jatkoi Madame. "Eikö teidänkin mielestänne, sire, meidän ole ensin saatava paimentyttöjen kuvat?"
Kuningas oli odottanutkin tällaista vaatimusta ja alkoi tuntea suurempaa levottomuutta, mutta ei katsonut viisaaksi närkästyttää niin vaarallista kyselijätärtä. Sitäpaitsi hän ajatteli de Saint-Aignanin ehkä osaavan jollakin tavoin sovittaa muotokuviinsa muutamia hienoja piirteitä, hivelemään niitä korvia, joita hänen majesteettinsa halusi viehättää. Tätä toivoen, tässä pelossa, Ludvig antoi Saint-Aignanille luvan piirtää paimentyttöjen Philiksen, Amarylliksen ja Galatean kuvat.
"No, olkoon menneeksi!" mukausi kreivi kuin päätöksensä tehnyt mies. Ja hän aloitti.
"Philis", sanoi Saint-Aignan, luoden ärsyttävän silmäyksen Montalaisiin niinkuin miekkailija kehoittaessaan arvoisaa vastustajaansa taisteluasentoon, "Philis ei ole tumma eikä vaalea, ei iso eikä pieni, ei kylmä eikä kovin kiihkeä. Siitä huolimatta, että hän on vain paimentyttö, on hän henkevä kuin prinsessa ja keimaileva kuin paholainen. Hänen näkönsä on hyvin terävä, ja hänen sydämensä halajaa kaikkea, mitä hänen silmänsä kohtaavat. Alati visertelevän linnun lailla hän milloin hipaisee siivillään nurmikkoa, milloin lehahtaa perhosen perässä lentämään, milloin asettuu puun latvaan uhmaamaan pyydystäjiä, jotka tulevat häntä tavoittamaan tai koettavat pudottaa häntä verkkoonsa."
Kuva oli niin sattuva, että kaikkien katseet kääntyivät Montalaisiin, joka silmää räväyttämättä ja nenä pystyssä kuunteli herra de Saint-Aignania niinkuin olisi ollut kysymys hänelle aivan vieraasta henkilöstä.
"Siinäkö kaikki, herra de Saint-Aignan?" kysyi prinsessa.
"Kah, teidän kuninkaallinen korkeutenne, tämä on vain luonnos, ja olisi vielä paljon lisättävää. Mutta minä pelkään väsyttäväni teidän kuninkaallista korkeuttanne tai loukkaavani paimentytön kainoutta, ja senvuoksi saakoon vuoronsa Philiksen toveri Amaryllis."
"Samapa se, herra de Saint-Aignan", myöntyi Madame; "me olemme tarkkaavaisia."
"Amaryllis on näistä kolmesta vanhin, vaikkei sentään hänenkään korkea ikänsä", kiirehti de Saint-Aignan lisäämään, "ole kahtakymmentä saavuttanut."
Neiti de Tonnay-Charenten kulmakarvat olivat lauseen alussa rypistyneet, mutta silisivät nyt heti, ja kevyt hymy häilähti hänen kasvoillaan.
"Hän on pitkä ja sitoo tavattoman tuuheat hiuksensa Kreikan kuvapatsaiden kuosiin. Käynti on majesteettinen ja ryhti ylpeä. Pikemmin hän muistuttaakin jumalatarta kuin tavallista kuolevaista, ja jumalattarista hän etusijassa johtaa mieleen metsästävän Dianan; se vain on eroa, että varastettuaan kerran ruusupensaassa nukkuvan Amorin viinen hän ei tähtäilekään lemmenhaltian nuolia metsänväkeen, vaan säälittömästi ampuu niillä kaikkia paimenparkoja, jotka sattuvat hänen jousensa ja silmäinsä tielle."
"Sitä häijyä paimentyttöä!" huudahti Madame. "Eiköhän hän jonakuna päivänä haavoita itseään niillä vasamilla, joita hän niin armottomasti sinkauttelee oikeaan ja vasempaan?"
"Se on kaikkien paimenten toivomus", virkkoi de Saint-Aignan.
"Ja varsinkin Amyntas-paimenen kaiketi?" huomautti Madame.
"Paimen Amyntas on niin ujo", selitti de Saint-Aignan kainoimpaan sävyynsä, "että jos hän sitä toivoneekin, kukaan ei ole sitä konsaan saanut tietää, sillä hän kätkee sen ajatuksen sydämensä syvimpään pohjukkaan."
Hyvin imarteleva sorina vastasi tähän kertojan tunnustukseen paimenesta.
"Entä Galatea?" kysyi Madame. "Odotan kärsimättömästi saavani nähdä niin taitavan käden jatkavan Vergiliuksen aloittamaa kuvaa ja muovaavan sen valmiiksi silmäimme edessä."
"Madame", virkkoi de Saint-Aignan, "suuren Vergilius Maron rinnalla on nöyrä palvelijanne perin mitätön runoilija. Mutta käskynne rohkaisemana tahdon tehdä parhaani."
"Me kuuntelemme", sanoi Madame.
De Saint-Aignan kurkoitti jalkaansa, kättänsä ja huuliaan.
"Maidonvalkoisena", virkkoi hän, "kullankellertävänä kuin kypsyneet tähkäpäät hän levittää ilmaan vaaleiden kutriensa tuoksua. Kysyy silloin itseltään, eikö hän ole se ihana Europa, joka leikkiessään toveriensa kanssa kukkanurmilla lahjoitti lempensä Jupiterille. Kauneimpien kesäpäivien sinitaivasta muistuttavista silmistä säihkyy vieno liekki, jota haaveet elvyttävät ja rakkaus hohuttaa. Kun hän rypistää kulmiaan tai taivuttaa päänsä maahan päin, verhoutuu aurinko suruun. Hänen hymyillessään taasen koko luonto elähtyy, ja hetkiseksi vaienneet linnut alkavat jälleen viserrellä puissa. Varsinkin tämä", lopetti Saint-Aignan, "varsinkin tämä paimentyttö ansaitsee koko maailman ihailun. Ja jos hän koskaan lahjoittaa pois sydämensä, onnellinen se kuolevainen, jonka hän suvaitsee neitsyellisellä rakkaudellaan jumalaoittaa!"
Kuunnellessaan tätä kuvausta Madame tyytyi runollisimmissa kohdissa ilmaisemaan hyväksymisensä muutamilla pään kohautuksilla. Mutta oli mahdotonta sanoa, kohdistuivatko nämä myöntymyksen merkit kertojan taitoon vaiko kuvan luonnollisuuteen. Tästä johtui, että Madamen ollessa julkisesti osoittamatta suosiotansa ei kukaan muukaan rohjennut sitä tehdä, eipä edes Monsieur, joka sielussaan ajattelikin, että de Saint-Aignan tehosti liiaksi paimentyttöjen kuvailua, suoriuduttuaan paimenista jokseenkin nopealla siveltimellä.
Seurue näytti siis jähmettyneeltä. De Saint-Aignan, joka oli tyhjentänyt kaunopuheisuutensa ja värivarastonsa Galatean muotokuvan vivahdusvilkkauteen ja odotti toisten kyhäyksiensä osaksi tulleen suosion jälkeen kuulevansa jalkojen tömistystä tämän viimeisen palkaksi, niin, de Saint-Aignan jähmettyi vielä enemmän kuin kuningas ja muu seurue.
Syntyi tovin äänettömyys, jonka Madame vihdoin keskeytti.
"No, sire", kysyi hän, "mitä teidän majesteettinne sanoo näistä kolmesta muotokuvasta?"
Kuningas tahtoi itseään alttiiksi panematta tulla Saint-Aignanin avuksi.
"No, minun mielestäni Amaryllis on komea kaunotar", vastasi hän.
"Minä pidän enemmän Philiksestä", virkkoi Monsieur. "Hän on hyvä ja reipas, melkeinpä poikamainen metsänneito."
Ja jokainen alkoi nauraa.
Tällä kertaa katseet tähtäysivät niin suoraan, että Montalais tunsi veren purppuraisena hehkuna nousevan kasvoihinsa.
"No", tiukkasi Madame, "mitä nuo paimentytöt siis haastelivatkaan?…"
Mutta loukatussa itserakkaudessaan de Saint-Aignan ei kyennyt kestämään vereksien ja levänneiden joukkojen hyökkäystä.
"Madame", ilmoitti hän lyhyeen, "nuo paimentytöt tunnustivat toisilleen sydäntensä pikku taipumukset."
"Kas, kas, herra de Saint-Aignan, olettepa te paimenrunouden ehtymätön puro", sanoi Madame herttaisesti hymyillen, mikä hiukan reipastutti kertojaa.
"He sanoivat, että rakkaus on vaarallista, mutta että rakkauden puute tietää sydämen kuolemaa."
"Joten he päättivät…?" kysyi Madame.
"Heidän vakaumuksekseen jäi, että on rakastettava."
"Hyvä! Asettivatko he mitään ehtoja?"
"Valitsemisen ehdon", selitti de Saint-Aignan. "Minun on vielä lisättävä — toistan sinipiian sanoja —, että yksi paimentytöistä, luullakseni Amaryllis, kokonaan vastusti rakastamista, ja kuitenkaan hän ei liioin kieltänyt sallineensa erään paimenen kuvan tunkeutua sydämeensä saakka."
"Amyntaksen vai Tirciksen?"
"Amyntaksen, madame", vastasi Saint-Aignan kainosti.
"Mutta silloin Galatea, tuo viehkeä, kirkassilmäinen Galatea, heti vastasi, ettei Amyntasta, ei Alphesibeusta, ei Tityrusta eikä muitakaan seudun komeimpia paimenia voinut verrata Tircikseen, tämä kun saattoi varjoon kaikki miehet niinkuin tammi uhkeudessaan voittaa kaikki puut ja lilja on muita kukkia majesteettisempi. Antoipa hän tästä valiopaimenesta sellaisen kuvan, että kuunteleva Tircis suuruudestaan huolimatta ei voinut olla tuntematta imarruksen mielihyvää. Täten olivat Amaryllis ja Galatea julistaneet Tirciksen ja Amyntaksen sydämensä valituiksi, ja noiden kahden paimentytön salaisuus oli tullut ilmi yön varjoihin kätkeytyneen metsän salasopukassa. Tällainen, Madame, on sinipiialla kuulemani tarina. Hän tietää kaikki, mitä tapahtuu tammien onkaloissa ja ruohomättäillä; hän tuntee lintujen lemmenkuiskeet ja tajuaa, mitä ne lauluissaan virkkavat. Hän ymmärtää puiden oksissa suhisevan tuulenkin ja nurmikukkien terissä surisevien hyönteisten kieltä. Mitä hän minulle jutteli, sen olen nyt toistanut."
"Ja siihenkö kertomuksenne päättyykin, herra de Saint-Aignan?" kysyiMadame, ja hänen hymynsä sai kuninkaan vapisemaan.
"Niin, olen kertonut kaikki, Madame", vastasi de Saint-Aignan. "Tunnen itseni onnelliseksi, jos olen kyennyt teidän korkeuttanne hetkisen huvittamaan."
"Liian lyhyen hetken", vastasi prinsessa, "sillä te olette erinomaisesti kertonut kuulemanne. Mutta, hyvä herra de Saint-Aignan, te olette siis valitettavasti saanut tietonne vain yhdeltä sinipiialta, eikö niin?"
"Niin, madame, yhdeltä ainoalta kylläkin."
"Niinpä olette kulkenut pienen, mitättömännäköisen vedenneidon ohi, joka kuitenkin tiesi paljon enemmän kuin teidän sinipiikanne, hyvä kreivi."
"Vedenneidon?" toistivat useat äänet aavistellen, että kertomus saisi jatkoa.
"Aivan niin. Sen tammen vieressä, josta puhutte ja jota sanottaneenKuninkaan tammeksi… vai kuinka, herra de Saint-Aignan?"
Kreivi ja kuningas katsahtivat toisiinsa.
"Niin, madame", myönsi de Saint-Aignan.
"No, siellä lirisee soma pikku lähde kivikossa lemmikkien ja satakaunojen reunustamana."
"Luulen Madamen olevan oikeassa", virkkoi kuningas yhä levottomana ja kälynsä joka sanaa tarkaten.
"On varmastikin, sen takaan", vakuutti Madame. "Todisteena siitä on, että sitä lähdettä hallitseva najadi pysäytti minut ohikulkiessani, juuri minut."
"Ohoh!" hymähti de Saint-Aignan.
"Niin", puhui prinsessa edelleen, "ja sen hän teki jutellakseen minulle asioita, joita herra de Saint-Aignan ei kertomuksessaan maininnut."
"Oo, kertokaa te itse", kehoitti Monsieur, "te juttelette viehättävästi."
Prinsessa kumarsi aviopuolisonsa kohteliaisuudelle.
"Minulla ei ole kreivin runollisia lahjoja eikä hänen kykyään kaikkien yksityiskohtien oikeassa tehostamisessa."
"Silti teitä kuunnellaan yhtä suurella mielenkiinnolla", virkkoi kuningas, jo ennakolta aavistaen jotakin vihamielistä kälynsä kertomuksessa.
"Puhun muuten", jatkoi Madame, "tuon pienen vedenneitorukan nimessä. Hän on herttaisin puolijumalatar, mitä olen koskaan tavannut. Ja haastellessaan hän nauroi niin hillittömästi, että koska nauru lääketieteellisen selviön mukaan on tarttuvaa, pyydän teiltä lupaa hänen sanojaan muistellessani itsekin hiukan nauraa."
Kuningas ja de Saint-Aignan, jotka näkivät monille kasvoille leviävän jo alkua Madamen ennustamasta hilpeydestä, päätyivät tarkkaamaan toisiansa ja kysymään katseellaan, eikö tässä ollut jotakin pientä salajuonta.
Mutta Madame oli varmasti päättänyt yhä uudelleen vääntää veistä haavassa, ja hän jatkoi puhettaan viattoman vilpittömään sävyyn, joka juuri oli hänen vaarallisimpansa.
"Minä siis kuljin siitä", kertoi hän, "ja koska tapasin tielläni paljon vastapuhjenneita kukkia, olivat epäilemättä Philis, Amaryllis, Galatea ja kaikki muut paimentyttönne menneet siitä ennen minua."
Kuningas puri huultansa. Kertomus kävi yhä uhkaavammaksi.
"Pieni vedenneitoni", jatkoi Madame, "liritteli lauluaan purosensa uomassa. Kun näin hänen koskevan hameeni liepeeseen, puhutellakseen minua, en suinkaan tahtonut olla hänelle tyly, sitäkin vähemmän, koska toisarvoinenkin jumalatar on kuolevaista prinsessaa ylempänä. Kumarruin siis hänen puoleensa, ja heleästi nauraen hän virkkoi minulle: 'Ajatelkaahan, prinsessa…' Ymmärrätte, sire, että puhuja on vedenneito." Kuningas nyökkäsi myöntävästi, ja Madame jatkoi:
"'Ajatelkaahan, prinsessa, että puroni rannat juuri äskettäin olivat mitä hupaisimman näytelmän todistajina. Kaksi uteliasta, varomattomuuteen saakka uteliasta paimenta joutui perin hullunkurisen kepposen uhreiksi, jonka kolme sinipiikaa heille tekivät'… Pyydän anteeksi, etten enää muista, puhuiko hän sinipiioista vai paimentytöistä. Mutta sillä ei liene väliäkään? Jatkakaamme siis."
Tämän esipuheen kuullessaan kuningas huomattavasti punastui, ja Saint-Aignan sekosi aivan hämilleen, alkaen kovin levottomasti pyöritellä silmiään.
"'Ne kaksi paimenta', jatkoi pieni vedenneitoni yhä nauraen, 'hiipailivat näiden kolmen neidin perässä'… Ei, tarkoitan kolmen sinipiian; anteeksi, minä erehdyin, kolmen paimentytön. Sellainen ei ole aina järkevää, se voi kiusata niitä, joita tuolla tavoin ajetaan takaa. Vetoan kaikkiin täkäläisiin naisiin, ja olen varma siitä, että yksikään heistä ei kiellä sanojeni totuutta."
Pahoin ahdistuksissaan siitä, mitä oli tulossa, kuningas ilmaisi mielipiteensä vain liikahduksella.
"'Mutta', jatkoi vedenneito, 'paimentytöt olivat nähneet Tirciksen ja Amyntaksen pujahtavan metsään ja kuutamossa tunteneet heidät puurivien välitse'… Ah, te nauratte!" keskeytti Madame puheensa. "Malttakaa, malttakaa, emme vielä ole lopussa."
Kuningas kalpeni; de Saint-Aignan kuivasi hiestynyttä otsaansa. Naisten ryhmistä kuului tukahdutettuja naurahduksia ja salaista kuiskutusta.
"Paimentytöt, sanoin, jotka näkivät molempain paimenten tungettelun, istahtivat Kuninkaan tammen juurelle, ja huomatessaan julkeiden kuuntelijain saapuneen niin lähelle, etteivät kadottaisi sanaakaan puheesta, kohdistivat he näihin viattomasti, perin viattomasti, niin sytyttävän lemmentunnustuksen, että kaikille miehille ominainen itserakkaus, josta järkevimmätkään paimenet eivät ole vapaita, sai nuo maireat sanat hiiviskelijöistä kuulostamaan hunajaa makeammilta."
Seurue ei voinut olla puhkeamatta raikuvaan nauruun. Kuninkaan silmissä leimahti salama. De Saint-Aignan taasen antoi päänsä painua rinnalle ja verhosi syvän pahastuksensa katkeraan naurunpurskahdukseen.
"Hoo", virkkoi kuningas suoristautuen täyteen mittaansa, "sepä oli tosiaan viehättävä ilveily, ja yhtä viehättävästi kerrottu. Mutta onko totta, oikein totta, että ymmärsitte vedenneitojen kieltä?"
"Väittää kreivikin ymmärtäneensä sinipiikojen kieltä", vastasi Madame vilkkaasti.
"Tietysti hän sitä ymmärtää", sanoi kuningas. "Mutta tiedättehän, että kreivin heikkoutena on pyrkiä akatemiaan, joten hän siinä tarkoituksessa on opiskellut kaikenlaista, mistä te onneksenne ette tiedä mitään; ja katsoin mahdolliseksi, että vedenneitojenkin kieli olisi ollut niitä aineita, joita te ette ole opiskellut."
"Käsitätte, sire", vastasi Madame, "että sellaisissa asioissa ei luoteta vain itseensä. Naisen korva ei ole erehtymätön, on pyhä Augustinus sanonut. Niinpä olen tahtonut kysyä muidenkin mielipidettä, ja koska vedenneitoni toki jumalattarena on polyglotti… niinhän niitä monikielisiä nimitettäneen, herra de Saint-Aignan?"
"Niin, madame", änkytti de Saint-Aignan ihan tyrmistyksissään.
"Ja", jatkoi prinsessa, "koska vedenneitoni, joka jumalattarena taitaa monia kieliä, ensin oli puhunut minulle englanninkieltä, niin pelkäsin, kuten sanotte, ymmärtäneeni hänet väärin ja kutsutin neidit Montalaisin, de Tonnay-Charenten ja de la Vallièren, pyytäen najadiani toistamaan ranskaksi, mitä aikaisemmin oli minulle englanninkielellä lausunut."
"Ja tekikö hän sen?" kysyi kuningas.
"Oh, hän on mitä kohteliain pikku jumalatar… Niin, sire, hän toisti kertomuksensa. Siinä ei ole siis enää mitään epäilyksen sijaa. Eikö, mesdemoiselles", virkkoi prinsessa kääntyen armeijansa vasempaan siipeen päin, "eikö vedenneito puhunut aivan niinkuin olen kertonut? Olenko missään suhteessa poikennut totuudesta?… Philis?… Anteeksi, minä erehdyin… neiti Aure de Montalais, onko kertomukseni totta?"
"Täydellisesti, madame!" lausui neiti de Montalais rivakasti.
"Onko se totta, neiti de Tonnay-Charente?"
"Aivan totta", vastasi Athénais yhtä varmasti, mutta vähemmän kuuluvalla äänellä.
"Entä te, la Vallière?" kysyi Madame.
Lapsiparka tunsi kuninkaan polttavan katseen; hän ei uskaltanut kieltää eikä valehdella. Myöntymyksen merkiksi hän painoi päänsä alas.
Mutta hänen päänsä ei kohonnut jälleen, sillä hän oli puolittain jähmettynyt jonkunlaisesta vilusta, joka oli kalman kylmyyttä tuskallisempi.
Tämä kolminkertainen todistus nujersi kuninkaan. De Saint-Aignan taasen ei edes yrittänyt salata epätoivoaan, ja tietämättä mitä sanoa sopersi hän:
"Oivallinen, hyvin näytelty pila, arvoisat paimentytöt!"
"Oikea rangaistus uteliaisuudesta", virkkoi kuningas käheästi. "Kukapa tohtisi Tirciksen ja Amyntaksen rangaistuksen jälkeen enää yrittää yllättää paimentyttöjen sydämen salaisuuksia? En ainakaan minä sitä tekisi… Entä te, messieurs?"
"En vain minä, enkä minä!" toisteli hoviherrain parvi kuorona.
Madame riemuitsi nolostuneen kuninkaan mielenkarvaudesta: hän iloitsi uskoen, että hänen kertomuksensa oli koko uuden lempijutun loppuna. Monsieur puolestaan, joka oli nauranut tälle kaksoiskertomukselle ymmärtämättä mitään siitä, kääntyi huomauttamaan de Guichelle:
"Heh, kreivi, sinä et puhu mitään! Eikö sinulla ole mitään sanottavaa?Säälittelet ehkä herrojen Tirciksen ja Amyntaksen kohtaloa?"
"Minä säälin heitä kaikesta sydämestäni", vastasi de Guiche. "Sillä onhan rakkaus niin ihana harhakuva, että sen kuvan menettäminen vain haaveenakin on enemmän kuin elämänsä hukkaaminen. Jos nuo kaksi paimenta siis ovat uskoneet olevansa rakastettuja ja saaneet siitä onnellisuutta, kunnes tuon onnen sijasta eivät ainoastaan löydä kuolettavaa tyhjyyttä, vaan vieläpä saavat kokea rakkautensa pilkkaa, joka on tuhattakin kuolemaa pahempi, niin… niin sanonpa, että Tircis ja Amyntas ovat onnettomimmat ihmiset, mitä tunnen."
"Ja oikeassa olettekin, herra de Guiche", myönsi kuningas; "sillä kuolema on tosiaankin liian ankara rangaistus pikku uteliaisuudesta."
"Eikö vedenneitoni kertomus siis ole miellyttänyt kuningasta?" kysyiMadame yksinkertaisesti.
"Hoo, Madame, olkaa huoletta", virkkoi kuningas tarttuen prinsessan käteen. "Vedenneitonne on miellyttänyt minua sitä enemmän, kun hän on ollut todenmukaisempi, koska hänen kertomuksensa tukena — se on myönnettävä — on epäämättömiä todistuksia."
Ja näiden sanojen ohella osui la Vallièreen katse, jota ei kukaanSokrateesta Montaigneen asti olisi kyennyt täysin määrittelemään.
Se silmäys ja nuo sanat olivat jo liikaa onnettomalle nuorelle tytölle.Montalaisin olkapäähän nojautuen hän näkyi menettäneen tajuntansa.
Kuningas nousi näkemättä tätä välikohtausta, johon kukaan muukaan ei kiinnittänyt huomiota, ja vaikka hänen tapanaan muulloin oli viipyä myöhään Madamen luona, jätti hän nyt hyvästi, mennäkseen asuntoonsa.
De Saint-Aignan seurasi häntä yhtä nurjalla mielellä kuin oli tullessaan ollut hyväntuulinen.
Neiti de Tonnay-Charente, joka oli vähemmän herkkä liikutuksille kuin la Vallière, ei juuri säikähtynyt, saati mennyt tainnuksiin. Ja kuitenkin oli de Saint-Aignanin viimeinen silmäys vielä majesteettisempi kuin kuninkaan hyvästelykatse.
132.
Kuninkaan mieliala.
Kuningas meni huoneisiinsa nopein askelin.
Kenties Ludvig XIV käveli niin joutuisasti, jotta hän ei olisi hoippunut sekavan mielenkarvautensa typerryttämänä.
Kukaan ei ehkä ollut oikealta syvällisemmältä kannalta käsittänyt sen hilpeyden laatua, jonka jokainen oli pannut merkille hallitsijan sävyssä hänen saapuessaan ja joka oli elvyttänyt kaikkia; mutta pintapuolisinkin tarkkaaja oivalsi helposti tai ainakin luuli tajuavansa tuon rajun lähdön, Ludvigin kasvojen äkillisen synkistymisen. Henriette-prinsessan kujeellisuus, tuo herkälle luonteelle ja olletikin kuninkaan luonteelle hiukan karkea ilkkuminen, jossa hallitsijaa epäilemättä kovin tuttavallisesti käsiteltiin tavallisena ihmisenä, siinä seurueen mielestä selitys Ludvigin aavistamattomaan poistumiseen.
Madame, joka muuten oli tarkkanäköisimpiä, ei kuitenkaan huomannut, että siihen sisältyi muutakin. Hänelle oli kylliksi, että oli saanut hieman kiusatuksi sen miehen itserakkautta, joka oli niin pian unohtanut nimenomaiset sopimuksensa ja näytti aiheettomasti ottaneen vasiten halveksiaksensa mitä ylevintä ja ylhäisintä valloitustaan. Asiain kehityttyä sille kannalle oli Madamelle jonkun verran tärkeätäkin saada kuninkaalle osoitetuksi, mitä eroa oli rakkautensa suuntaamisessa korkealle ja halvassa lemmenleikittelyssä jonkun maalaisjunkkarin tavoin. Noissa suurissa rakkausseikoissa tulee oikealla tavalla tuntuviin kuninkaallisuus ja yksinvallan rajattomuus; niillä on jotenkuten oma säännönmukaisuutensa ja sovinnainen ilmautumisensa, niin että ne eivät ainoastaan ole halventamatta kuningasta, vaan vielä tuottavat hänelle lepoa, viihtymystä ja yleistä salaperäisyyden auttelemaa kunnioitusta. Mutta alentuessaan tavallisiin rakkausseikkailuihin hän sitävastoin kohtaa pilantekoa ja ivailua halvimpienkin alamaistensa taholta; hän menettää erehtymättömän ja loukkaamattoman asemansa. Pienten inhimillisten harhaannusten piiriin laskeutuessaan hän asettuu alttiiksi viheliäisille kommelluksille. Ylvään hallitsijan ylpeydelle olikin julmana iskuna, että kuningas-jumalasta tehtiin tavallinen kuolevainen, pistämällä häntä sydämeen tai oikeammiten läimäyttämällä kasvoihin. Ludvig oli vielä herkemmin valloitettavissa itserakkauden kuin rakkauden välityksellä; Henriette oli siis viisaasti harkinnut kostonsa. Älköön kuitenkaan luultako, että Madamella oli keskiajan sankarittarien peloittavat intohimot ja että hän tässä menetteli tuiman vihan kannustamana. Nuori, sorea, henkevä, keimaileva, lemmenhaluinen prinsessa päin vastoin oli enemmän haaveellisuuden, mielikuvituksen tai kunnianhimon kuin sydämen johtelema; niinpä juuri hän panikin alulle sen keveiden ja hetkellisten huvikkeiden aikakauden, joka antoi leimansa Ranskan julkiselle elämälle seitsemännentoista vuosisadan puolivälistä sadaksikahdeksikymmeneksi vuodeksi eteenpäin. Henriette siis luuli näkevänsä asiat oikeassa valossa, kun tiesi, että hänen lankonsa oli nyt ensimmäisenä nauranut halpa-arvoiselle la Vallièrelle ja että hän tavoistaan päättäen ei varmaankaan ikinä palvoisi henkilöä, jolle hän oli voinut vain hetkeksikään nauraa. Olihan sitäpaitsi vaikuttamassa itserakkaus, tuo pahahenki, jonka kuiskailu esittää niin suurta osaa naisen elämäksi sanotussa draamallisessa huvinäytelmässä.
Itserakkaus haastoi kaikissa mahdollisissa äänilajeissa, että häntä — prinsessaa, nuorta, kaunista, rikasta, — ei voinut toden teolla verrata la Vallière-parkaan, joka tosin oli yhtä nuori kuin hän, mutta paljon vähemmin sievä ja ruti köyhä. Ja tätä Madamen päätelmää ei sovi ihmetellä; tiedetäänhän, että suurimmat luonteet tuntevat parasta mielihyvää vertailusta, jossa he itsekseen asettavat muita rinnalleen.
Kysytään kenties, mihin Madame sitten oikein tähtäsi tällä niin osuvasti suunnitellulla hyökkäyksellään? Miksi pantiin toimintaan niin paljon voimia, ellei ollut vakavasti kysymyksessä kuninkaan syrjäyttäminen uudesta sydämestä, johon hän toivoi sijoittuvansa? Tarvitsiko Madamen antaa noin suurta merkitystä la Vallièrelle, jos hän ei pelännyt tytön vaikutusta?
Ei, Madame ei pelännyt la Vallièrea siltä kannalta kuin historioitsija jälkeenpäin kykenee näkemään tapausten kehitystä; prinsessalla ei ollut tietäjättären lahjoja, hän ei sen paremmin kuin toinenkaan kyennyt lukemaan tulevaisuuden kamalaa ja kohtalokasta kirjaa. Ei, Madame tahtoi pelkästään rangaista kuningasta siitä, että tämä oli häntä kohtaan ryhtynyt ihan naiselliseen salamyhkäisyyteen; hän tahtoi selvästi näyttää Ludvigille, että jos tämä käyttäisi sitä lajia hyökkäysaseita, hän sukkelana ja ylhäissyntyisenä naisena varmasti löytäisi mielikuvituksensa asevarastosta puolustusvälineitä, joista kuninkaankin iskut kilpistyisivät. Ja lisäksi hän halusi osoittaa kuninkaalle, että tällaisissa kahakoissa ei enää tule tuntuviin kuninkuus tai että kuninkaat otellessaan omasta puolestansa kuten tavalliset ihmiset voivat ainakin nähdä kruununsa putoavan ensimmäisessä yhteentörmäyksessä. Jos Ludvig siis oli toivonut saavuttavansa kaikkien hovinsa naisten lemmen heti pelkällä katsannollaan ja luottavaisella vihjauksellaan, niin se oli inhimillistä vaateliaisuutta, yltiöpäistä ja loukkaavaa erityisille henkilöille, jotka olivat toisia korkeammassa asemassa, ja sentähden oli varmaan hyödyllistä antaa kuninkaan liialliselle korskeudelle kunnon läksytys, joka oikealla hetkellä saatuna tehoaisi koko vastaisuudeksi.
Siihen tapaan Madame kaiketi ajatteli. Hän oli siis vaikuttanut hovineitojensa mieleen ja yksityiskohtaisesti valmistanut sen ilvenäytelmän, joka nyt oli esitetty.
Se ihan tyrmistytti kuninkaan. Sen jälkeen kun oli suoriutunut Mazarinista hän nyt ensi kertaa näki itseään kohdelluksi aivan ihmisenä.
Jos sellaista karmeutta olisi ilmennyt hänen alamaistensa taholta, niin hän olisi ryhtynyt sitä lannistamaan. Mutta ahdistella naisia ja joutua heidän ahdisteltavakseen, hairahduttuaan pienoisten maalaisneitosten puijattavaksi heti kun nämä vasiten ovat lähteneet Bloisin tienoilta sellaista röyhkeätä ilvettä yrittämään, — sen suurempaa häpeää ei voinut kokea nuori kuningas, joka oli hyvinkin turhamainen sekä mieskohtaisista edullisista piirteistään että kuninkaallisen valtansa perusteella. Ei, tässä ei ollut mitään tehtävänä, — ei käynyt nuhteleminen, ei karkoittaminen hovista, eikä edes nyrpeily olisi mitään hyödyttänyt. Jurottelulla olisi vain tunnustanut ivan sattuneen arkaan kohtaan. Äkäillä naisille, — mikä nöyryytys, etenkin kun jälkimmäisillä on nauru kostokeinonaan! Haa, jospa kaikki vastuu ei olisikaan jäänyt heikommalle sukupuolelle, vaan joku hovimieskin olisi sekaantunut moiseen vehkeeseen, niin kylläpä Ludvig XIV olisi toki saanut melkoista lievennystä mielenkarvaudelleen, voidessaan siekailematta lähettää julkean viisastelijan Bastiljiin vedelle ja leivälle!
Mutta siihen kuninkaallinen kiukku pysähtyi järjen torjumana. Pitää hallussaan armeijaa, vankiloita, melkein jumalallisen vallan valtuuksia ja panna tämä mahti viheliäisen suutahduksen palvelukseen — se ei ollut arvotonta ainoastaan kuninkaalle, vaan alentavaa ihmisarvollekin. Oli siis vain ääneti nieltävä äkänsä ja esiinnyttävä ulkonaisesti yhtä sävyisänä ja seurusteluhaluisena kuin ennenkin. Oli kohdeltava Madamea ystävättärenä. Ystävättärenä!… No, miksei?
Prinsessa oli äskeisen nolostuttavan kohtauksen järjestämisessä kyllä menetellyt kovin loukkaavasti, mutta eikö se lopultakin ollut hänen asemassaan luonnollista? Kuka oli häntä tavoitellut aviollisen kuherruskuukauden herttaisimpina hetkinä, puhuakseen hänelle lemmekästä kieltä? Ken oli rohjennut laskeskella aviorikoksen ja vieläpä sukurutsauksen mahdollisuuksia? Kuka kuninkaallisen kaikkivaltiutensa suojaan varustautuneena oli sanonut tälle nuorelle naiselle: "Älkää pelätkö mitään, rakastakaa Ranskan kuningasta, hän on kaikkien yläpuolella, ja hänen valtikalla aseistettu kätensä varjelee teitä kaikilta, tunnonvaivoiltakin?" Nuori nainen oli totellut kuninkaan sanaa, mukautunut viettelevän äänen vihjeisiin, ja nyt siveellisesti uhrattuaan kunniansa hän näki saavansa sen uhrauksen palkaksi uskottomuutta, joka oli sitäkin nöyryyttävämpää, kun sen aiheena oli paljon alempiarvoinen nainen kuin se, joka oli ensiksi luullut olevansa rakastettu. Kieltämättömästi Madamella oli ollut syytä kostoonsa.
Mutta tällaisella järkeilyllä hiukan hoideltuaan korskeutensa kärsimiä vammoja Ludvig XIV hämmästyksekseen tunsi toisia kirveleviä vihlaisuja, ja sydämessään. Vastoin tahtoaan oli hänen — juuri kiukutellessaan noiden kolmen neitosen hävyttömyydestä — tunnustettava itselleen, että hän oli antanut la Vallièren intomielisen lauselman hivellä sielunsa sisintä: hän oli uskonut kohdanneensa puhtaan rakkauden, joka ilman minkäänlaisia pyyteitä oli kiintynyt vain mieheen, ja hänen sielunsa — nuorekkaampana ja yksinkertaisempana kuin hän itse luulikaan — oli elähtynyt tavoittamaan tätä toista sielua, joka oli hänelle siten paljastunut hiljaisissa unelmissaan. Rakkauden monimutkaisessa kehityskulussa sattuu oikeastaan harvoin, että kaksi sydäntä valloittaa yhtaikaa toisensa. Sillä alalla ei rinnakkaisuus ole sen tavallisempaa kuin tasa-arvoisuuskaan. Toinen rakastaa melkein aina varemmin kuin toinen, useimmiten vetäen toisen mukaansa siinä määrin kuin edellisellä tunteella on omaa voimakkuutta. Ja sentähden kuningas nyt hämmästelikin, että mikään sielullinen myötätunnon virtaus ei ollut voinut siten vaikuttaa hänen sydämeensä, koska tuo tyttösen tunnustus ei ollutkaan johtunut rakkaudesta, vaan oli kevytmielinen loukkaus miestä ja kuningasta kohtaan. Ryhtyessään kepposeensa tuo pikku impi, jota ankarasti arvostellen ei voinut kiittää kauneudesta, ylhäisestä syntyperästä tai harvinaisista sielunlahjoista, niin että itse Madame olikin juuri vähäpätöisyyden perusteella valinnut hänet omaksi kaihtimekseen, tuo pikku impi ei ainoastaan ollut haastanut vastaansa kuningasta, vaan vielä kerrassaan halveksinutkin häntä, valtiasta, jonka tarvitsi muuten vain tavoittaa katseita, ojentaa kätensä, antaa mikä hyvänsä pikku viittaus, ollakseen valloittajana naismaailmassa.
Jo vuorokauden kuluessa oli hän vallinnut Ludvigin huomiota siinä määrin, että tämä ei ollut ketään muuta ajatellutkaan. Hän oli haaveillut vain pikku neitosestaan, mielikuvituksessaan varustellen häntä kaikilla suloilla, joita häneltä puuttui. Kuningas, jonka oli huolehdittava niin moninaisista asioista ja jota koko naismaailma tahtoi mielistellä, oli edellisestä illasta asti omistanut jokaisen minuutin ja jokaisen tunne-elähdyksen tähän eriskummaiseen unelmoimiseen.
Se oli tosiaan aivan liian hullua.
Sen hullaannuksensa ajatteleminen vimmastutti häntä nyt niin silmittömästi, että hän unohti kaiken muun, Saint-Aignaninkin läsnäolon, ja purki raivostustaan mitä kiivaimpina sadatuksina. Kreivi tosin olikin kyyristynyt loukkoon ja antoi rajuilman mennä ohi. Hänen oma nolaannuksensa tuntui hänestä nyt mitättömältä kuninkaallisen suuttumuksen rinnalla. Hän vertasi pientä itserakkauttaan loukatun kuninkaan ylhäiseen korskeuteen, ja tuntien valtiaitten sielunelämää kutakuinkin hyvin hän tiesi saavansa pelätä, että tämä vielä tyhjään tähdätty vimma lopuksi kääntyisi rusentamaan painollaan hänet, viattoman, kun ketään muuta ei ollut saapuvilla.
Tuokion aikaa tuimasti käveltyään edestakaisin lattialla kuningas yhtäkkiä pysähtyikin ja loi de Saint-Aignaniin yrmeän silmäyksen.
"Entä sinä, de Saint-Aignan?" huudahti hän.
Kreivi teki kysyvän liikkeen.
"Niin, sinä olet kai ollut yhtä typerä kuin minäkin, vai mitä?"
"Sire…" ankkasi keikari.
"Olet antanut vetää itseäsi nenästä tuolla karkealla kolttosella!"
"Sire", sopersi de Saint-Aignan, jonka kaikkia jäseniä alkoi tutisuttaa kylmä väristys, "älköön teidän majesteettinne kovin kiivastuko siitä: tiedättehän, että naiset ovat onnettomuuden tuottajiksi luotuja vajavia olentoja, joten heiltä on mahdoton vaatiakaan hyvää."
Kuninkaalla oli hyvää oman arvonsa tuntoa, ja hän oli jo tällä iällä alkanut harjoitella mielenkuohujensa suhteen sitä hillintää, jolla hän sitten hallitsi niitä koko elämänsä ajan. Hän oivalsi jo halventavansa itseään, kun osoitti niin suurta kiihtymystä noin vähäisen aiheen takia.
"Ei", kielsi hän vilkkaasti, "ei, sinä erehdyt, Saint-Aignan; minä en ole kiivastuksissani. Ihmettelen vain suuresti, että nuo kaksi pikku tyttöä ovat niin taitavasti ja rohkeasti harhaannuttaneet meidät. Enimmin minua nyt kummastuttaa se seikka, että kun olisimme voineet ottaa lähemmin selkoa asiasta, luotimme vain heti hupsusti omaan sydämeemme."
"Oh, sydän, sire, sydän on sellainen elin, joka on ehdottomasti rajoitettava fyysilliseen toimintaansa, antamatta sille mitään ylivaltaa järjen suhteen. Minä puolestani tunnustan, että kun havaitsin tuon pienokaisen niin vallanneen teidän majesteettinne sydämen…"
"Vallanneen minun sydämenikö? Mieleni ehkä, mutta mitä sydämeeni tulee, niin… se oli…"
Ludvig huomasi taas ajoissa tällä puolustelulla paljastavansa vain toisen heikkoutensa ja virkkoi keskeyttäen aloittamansa lauseen:
"Minun ei muuten sovi moittia sitä pienokaista. Tiesinhän hänen rakastavankin toista."
"Bragelonnen varakreiviä, niin. Huomautin siitä teidän majesteetillenne."
"Niin teit, mutta se ei ollut minulle uutinen, kuten annoin sinun luulla. Kreivi de la Fère oli minulta pyytänyt neiti de la Vallièren kättä pojalleen. No, tämän palattua Englannista minä naitankin heidät, kun he kerran rakastavat toisiaan."
"Siinä totisesti tunnen kuninkaan jalomielisyyden!"
"Älä huoli, Saint-Aignan; jättäkäämme ne asiat sikseen jo", sanoiLudvig.
"Niin, sulattakaamme loukkaus, sire", mukausi hovimies alistuneesti.
"Helppoa se muuten onkin", lausui kuningas pidätellen huokausta.